XXII.
—Hirmuista!—puhui Nehljudof tullessaan vastaanottohuoneeseen asianajajan kanssa, joka järjesteli salkkuaan,—ihan ilmeisessä asiassa ne tarttuvat muodollisuuksiin ja hylkäävät. Hirmuista!
—Asia on pilattu alioikeudessa,—sanoi asianajaja.
—Ja Seleninkin kannatti hylkäämistä. Hirmuista, hirmuista!—toisti
Nehljudof toistamistaan.—Mitä nyt onkaan tehtävä?
—Teemme anomuksen keisarilliselle majesteetille. Viette itse perille niin kauvan kuin olette täällä. Minä kirjoitan teille.
Samassa tuli pikku Wolf tähdillä sirotetussa univormussaan vastaanottohuoneeseen ja lähestyi Nehljudofia.
—Ei mikään auttanut, hyvä ruhtinas. Ei ollut riittäviä aiheita,—sanoi hän kohauttaen kapeita olkapäitänsä ja ummistaen silmänsä ja meni menojansa.
Wolfin jälkeen tuli myöskin Selenin, saatuaan senaattoreilta tietää, että hänen entinen ystävänsä Nehljudof oli täällä.
—Kas, enpä olisi luullut tapaavani sinua täällä,—sanoi hän, tullen Nehljudofin luo ja hymyillen vaan huulilla silmien pysyessä surullisina.—Enhän minä tiennytkään että sinä olit Pietarissa.
—Mutta minä en tiennyt että sinä olet prokuraattori…
—Apulainen,—oikaisi Selenin.
—Kuinka olet täällä senaatissa?—kysyi hän surullisesti ja ilottomasti katsoen ystäväänsä.
—Täälläkö? Siksi, että toivoin saavani oikeutta ja voivani pelastaa viattomasti tuomitun naisen.
—Minkä naisen?
—Jonka juttu oli äsken esillä.
—Vai niin, Maslovan juttu,—sanoi Selenin muistutellen.—Sehän oli aivan perusteeton valitus.
—Kysymys ei ole valituksesta, vaan naisesta, joka on syytön, mutta kärsii rangaistusta.
Selenin huokasi:—saattaa hyvin olla, mutta…
—Ei saattaa olla, mutta on ihan varmaan…
—Mistä sinä sen tiedät?
—Siitä että olin valamiehenä. Tiedän missä teimme erehdyksen.
Selenin rupesi miettimään.—Olisi pitänyt heti silloin ilmoittaa,—sanoi hän.
—Minä ilmoitin.
—Olisi pitänyt panna pöytäkirjaan. Jos se olisi ollut otettuna kassatsioonivalitukseen…
—Mutta onhan nytkin aivan ilmeistä, että päätös on ihan hurja.
—Senaatilla ei ole oikeutta sanoa sitä. Jos senaatti ottaisi kumotakseen oikeuksien päätöksiä omien mielipiteittensä mukaan itse päätösten oikeellisuudesta, niin, puhumattakaan siitä, että senaatti kadottaisi kaiken pohjan ja pikemmin loukkaisi oikeellisuutta kuin edistäisi sitä,—sanoi Selenin muistellen äsken esitettyä asiaa,—puhumattakaan siitä, kadottaisivat valamiesten lausunnot kaiken merkityksen.
—Tiedän vaan sen, että tämä nainen on aivan syytön ja että nyt on viimeinen toivo hänen pelastamisestaan mennyt. Korkein oikeuslaitos on vahvistanut täydellisen laittomuuden.
—Ei ole vahvistanut, koska se ei ole tarkastanut eikä voi tarkastaa itse asiata,—sanoi Selenin kutistaen silmiänsä.
Selenin, joka oli aina työssä ja oli hyvin vähän mukana, ei näyttänyt tietävän mitään Nehljudofin romaanista, ja huomattuaan tämän päätti Nehljudof puolestaan tarpeettomaksi puhua hänelle erityisistä suhteistaan Maslovaan.
—Olet luultavasti asettunut tädin luoksi,—lisäsi hän, nähtävästi haluten antaa keskustelulle toisen suunnan.—Sain vasta eilen kuulla häneltä sinun olevan täällä. Kreivitär käski minun luoksensa ollaksemme yhdessä sinun kanssasi erään vierailevan saarnamiehen kokouksessa—sanoi Selenin hymyillen vaan huulillaan.
—Kyllä olin kuuntelemassa, vaan minua inhoitti ja minä läksin pois,—sanoi Nehljudof vihaisesti, harmitellen sitä, että Selenin oli kääntänyt puheen toisaalle.
—No miksi niin, inhoitti? Onhan se kuitenkin uskonnollisen tunteen ilmausta, vaikka yksipuolista lahkolaisuutta,—sanoi Selenin.
—Se on jonkinlaista raakaa järjettömyyttä,—sanoi Nehljudof.
—Ei toki. Ihmeellistä on vaan se, että me tunnemme niin vähän oman kirkkomme oppia, että pidämme jonkunlaisena uutena ilmestyksenä meidän omien uskonkappaltemme perustuksia,—sanoi Selenin ikäänkuin kiirehtien ilmaisemaan entiselle ystävälleen omia uusia katsantotapojaan.
Nehljudof katsahti uteliaalla hämmästyksellä Seleniniin. Mutta Selenin loi silmänsä alas ja niissä ei ilmennyt ainoastaan suru vaan myöskin epäystävällisyys.———
—Mutta siitähän saamme sitten puhua,—sanoi Selenin.—Tulen paikalla,—vastasi hän oikeudenpalvelijalle, joka oli kunnioittavasti lähestynyt häntä.—Meidän on välttämättä tapaaminen toisiamme,—lisäsi hän huoaten. Mutta tavanneeko sinua? Minua voi aina tavata kello 7, päivällisen aikaan. Nadeshdinskaja, hän mainitsi numeron.—Monet hanget ovat siitä saakka jo sulaneet,—lisäsi hän mennessään ja taas hymyili vaan huulillaan.
—Tulen jos ennätän, sanoi Nehljudof, tuntien että tuo niin läheinen ja rakastettu Selenin oli yhtäkkiä tämän lyhyen keskustelun johdosta muuttunut hänelle vieraaksi, kaukaiseksi ja käsittämättömäksi, ellei vastenmieliseksikin.
XXIII.
Silloinkuin Nehljudof tunsi Seleniniä ylioppilaana, oli tämä erinomainen poika, uskollinen toveri ja ikäänsä nähden hyvin sivistynyt maailman mies, suurella esiintymiskyvyllä, aina hieno ja kaunis, ja samassa myöskin tavattoman suora ja rehellinen. Hän oppi erinomaisesti, ilman suurta vaivaa ja ilman vähintäkään takertumista pikkuseikkoihin, ja sai kultamitalia ainekirjoituksistaan. Ei ainoastaan sanoissaan vaan todenteolla hän piti nuoren elämänsä tarkoituksena ihmisten palvelemista. Tätä palvelemista hän ei kuvaillut itselleen muuten kuin valtioviran muodossa, ja sentähden heti lopetettuaan yliopistokurssit hän järkiperäisesti tarkasti kaikki toimialat, joihin olisi voinut pyhittää voimansa, ja päätti, että hän tulisi olemaan kaikista hyödyllisin toisessa osastossa sitä Kaikkein Korkeinta Kansliaa, joka valmisteli lakeja, ja siirtyi siis sinne. Mutta vaikka hän mitä säntillisimmin ja rehellisimmin täytti kaikki mitä häneltä vaadittiin, ei hän löytänytkään tässä virassa tyydytystään halulleen olla hyödyllisenä, eikä voinut herättää itsessään tuntoa, että hän todella teki mitä hänen oli tehtävä. Kun hän vielä joutui riitaan sangen pikkumaisen ja kunnianhimoisen lähimmän päällikkönsä kanssa, kasvoi tämä tyytymättömyys niin suureksi, että hän erosi toisesta osastosta ja siirtyi senaattiin. Senaatissa oli hänellä parempi olla, mutta sielläkin tuo tyytymättömyyden tunto vainosi häntä. Herkeämättä hän tunsi, että oli jotakin ihan toista kuin mitä hän oli odottanut ja kuin olisi olla pitänyt. Täällä senaatissa palvellessaan hänen sukulaisensa saivat aikaan, että hän nimitettiin kamarijunkkariksi, ja hänen nyt oli ompeluksilla kirjaillussa univormussa, valkoisessa esiliinassa, vaunuissa, ajaminen kiittämässä kaikellaisia ihmisiä siitä, että nämät olivat korottaneet hänet lakeijaksi. Kuinka hän koettikin, ei hän voinut keksiä järjellistä selitystä tähän virkaan. Ja hän tunsi vielä enemmän kuin valtion palveluksessa, että tämä kaikki oli jotakin »ihan toista», eikä kuitenkaan voinut hyljätä tätä nimitystä, koska siten olisi loukannut niitä, jotka luulivat sillä tehneensä hänelle suuren ilon, ja sitäpaitsi tämä nimitys kutkutti hänen alempaa luontoansa, niin että hänen oli mieluista nähdä itseänsä peilistä kullallakirjaillussa univormussaan, ja käyttää hyväkseen sitä kunnioitusta, jonka tämä nimitys muutamissa henkilöissä herätti.
Samaten hänen kävi myöskin naimisen suhteen. Hänelle valmistettiin maailman katsantokannalta nähden sangen loistava avioliitto. Ja hän meni naimisiin myöskin etupäässä senvuoksi, että kieltäytyminen olisi loukannut, tehnyt kipeätä tätä avioliittoa haluavalle morsiamelle, ja niille, jotka olivat sitä puuhanneet, ja vielä sen vuoksi, että avioliitto nuoren, kauniin, tunnetun neidin kanssa kutkutti hänen itserakkauttaan ja tuotti hänelle mielihyvää. Mutta avioliitto hyvin pian näyttäytyi vielä enemmän »ihan toiseksi», kuin palvelus ja hovivirka. Ensimäisen lapsen jälkeen vaimo ei enää halunnut lapsia, ja alkoi viettää ylellistä, suuren maailman elämää, johon Seleninin oli tahtomattaankin ottaminen osaa.
Vaimo ei ollut erittäin kaunis, hän oli miehelleen uskollinen, ja kuten näytti, ei itsekään niittänyt tästä elämästä muuta kuin suurta vaivaa ja väsymystä, puhumattakaan siitä, että myrkytti miehensä elämän,—mutta hän sittenkin sitä hartaasti vietti. Miehen kaikki yritykset tehdä siitä lopun menivät vaimon vakaumusta vasten pirstaleiksi kuin kiveä vasten. Tätä vakaumusta, että näin piti elää, ylläpitivät erittäin kaikki vaimon sukulaiset ja tuttavat.
Lapsi, tyttö, pitkillä kullankeltaisilla suortuvilla ja jalat polven alta paljaina oli isälle aivan vieras olento, erittäinkin sen vuoksi että oli kasvatettu ihan toisin, kuin isä olisi tahtonut. Puolisojen välillä syntyi tavallinen toistensa ymmärtämättömyys, jopa haluttomuuskin ymmärtää, ja hiljainen, sanaton, syrjäisiltä salattu ja sopivaisuuksien hillitsemä taistelu, joka teki miehen elämän kotona sangen raskaaksi. Niin että perhe-elämä muuttui hänelle vielä enemmän »ihan toiseksi» kuin oli palvelus ja tuo hovinimitys.———
Ja senvuoksi hänen silmänsä olivat aina surulliset. Ja senvuoksi nähtyään Nehljudofin, jonka tunsi niiltä ajoilta, jolloin nuo valheet eivät vielä ole juurtuneet häneen, hän muisti itsensä semmoisena kuin oli ollut silloin, ja erittäinkin kun hän kaikessa kiireessä ilmaisi tälle uuden uskonnollisen katsantotapansa, hän enemmän kuin koskaan muulloin tunsi kaiken tuon »ihan toisen», ja hänen tuli tuskallisen surullinen olla. Juuri samaa tunsi Nehljudofkin, vaikka olikin ensin ihastunut nähdessään vanhan ystävänsä.
Ja senvuoksi he myöskin, vaikka lupasivat toisilleen tavata toisensa, eivät kumpikaan hakeneet tätä tapaamista eivätkä nähneet toisiansa Nehljudofin tällä kertaa käydessä Pietarissa.
XXIV.
Tultuaan senaatista kulkivat Nehljudof ja hänen asianajajansa yhdessä pitkin katukäytävää. Vaunujensa oli asianajaja käskenyt ajaa jälessään, ja rupesi nyt kertomaan Nehljudofille historiata departementin päälliköstä, josta senaattoritkin olivat kertoneet ja joka oli tavattu rikoksesta, mutta pakkotöiden asemasta määrätty kuvernööriksi Siperiaan. Kerrottuaan loppuun tämän jutun ja kaikki sen likaisuudet sekä vielä erityisellä mielihyvällä jutun siitä———, ja sitten vielä siitä, kuinka sen ja sen rakastajatar oli ansainnut miljoonia pörssissä ja kuinka se ja se oli myynyt ja se ja se ostanut vaimon,—alotti asianajaja vielä uutta juttua valtion korkeimpain virkamiesten konnuuksista ja kaikenlaisista rikoksista. Nämä kertomukset, joiden varasto näytti olevan pohjaton, tuottivat asianajajalle suurta mielihyvää, ne kun osottivat päivän selvästi, että keinot, joita hän käytti hankkiakseen itselleen rahoja, olivat aivan puhtaat ja viattomat niiden keinojen rinnalla, joita samaa tarkoitusta varten käyttivät korkeimmat viranomaiset Pietarissa. Ja senvuoksi oli asianajaja sangen ihmeissään, ettei Nehljudof kuunnellut hänen viimeistä juttuansa korkeampain viranomaisten rikoksista, vaan jätti hyvästi, otti ajurin ja ajoi kotiinsa.
Nehljudof oli hyvin alakuloinen. Häntä suretti erittäinkin se, että senaatti oli vahvistanut tuon järjettömän julmuuden viatonta Maslovaa kohtaan, ja myöskin se, että tämmöinen jutun päättyminen teki hänen vielä vaikeammaksi toteuttaa järkähtämätöntä päätöstään yhdistää hänen kanssaan oman kohtalonsa. Hänen alakuloisuutensa kasvoi vielä suuremmaksi niistä kauheista vallitsevan paheen kertomuksista, joita asianajaja oli semmoisella ilolla puhunut, ja sitä paitsi hän alituiseen muisti sitä epäystävällistä, kylmää, poissysäävää katsetta ennen niin lempeältä, avonaiselta, jalomieliseltä Seleniniltä.
Kun Nehljudof palasi kotiin antoi ovenvartija hänelle jonkinlaisella ylenkatseella kirjelapun, minkä, kuten ovenvartija sanoi, joku nainen oli vahtimestarin huoneessa kirjoittanut. Kirje oli Shustovan äidiltä. Tämä kirjoitti tahtoneensa käydä kiittämässä tyttärensä hyväntekijää ja pelastajaa ja sitä paitsi pyytävänsä käymään heidän luonansa Vasilinsaarella 5:nellä linjalla. Se oli sangen välttämätöntä, kirjoitti hän, Vera Jefremovnan vuoksi. Älköön hän peljätkö että häntä tullaan rasittamaan kiitollisuudenilmauksilla, kiitollisuudesta ei tulla puhumaan, vaan ainoastaan iloitsemaan hänen läsnäolostaan. Jos olisi mahdollista, eikö hän voisi tulla huomenaamuna.
Toinen kirje oli Nehljudofin entiseltä toverilta, sivusajutantti Bogatirjofilta, jota Nehljudof oli pyytänyt omakätisesti jättämään valmistamansa anomuksen lahkolaisten puolesta keisarille. Bogatirjof kirjoitti suurella, varmalla käsialallaan, että anomuksen hän on lupauksensa mukaan jättävä suoraan keisarin käteen, mutta että hän oli tullut ajatelleeksi: eiköhän Nehljudofin olisi parasta ensin käydä sen henkilön luona, josta tämä asia riippui ja pyytää häntä.
Viime päivien vaikutusten jälkeen oli Nehljudof täydellisessä epätoivon tilassa eikä luullut enää voivansa mitään aikaansaada. Hänen Moskovassa syntyneet aikeensa näyttivät hänestä jonkunlaisilta nuoruudenhaaveiluilta, joissa ihmisen välttämättä on pettyminen tullakseen elämän todellisuuteen. Mutta hän oli nyt Pietarissa kuitenkin pitänyt velvollisuutenaan täyttää kaikki mitä oli aikonut, ja päätti käydä huomenna Bogatirjofin luona ja lähteä hänen neuvonsa mukaan sen henkilön puheille, josta lahkolaisten asia riippui.
Nyt hän haki salkustaan esille lahkolaisten anomuksen ja paraikaa sitä luki, kun hänen ovellensa koputti kreivitär Jekaterina Ivanovnan lakeija ja pyysi yläkertaan teetä juomaan.
Nehljudof sanoi kohta tulevansa, pani paperinsa takaisin salkkuun ja meni tätin luo. Noustessaan ylös hän huomasi ikkunasta kadulla Marietten voikkosparin ja yhtäkkiä hänen tuli odottamattoman hauska olla ja halutti nauraa.
Mariette oli hatussa, eikä enää mustassa vaan vaaleassa monivärisessä puvussa. Hän istui kuppi kädessä kreivittären nojatuolin vieressä ja juoruili jotakin, kauniit nauravat silmät loistavina. Sinä hetkenä kun Nehljudof astui sisälle oli Mariette päästänyt suustaan jotain niin lystillistä ja samalla sopimatonta—sen Nehljudof huomasi naurun laadusta,—että hyvänluontoinen viiksikäs kreivitär Jekaterina Ivanovna tärisi koko ruumiistaan ja oli nauruun pakahtua, mutta Mariette erityisellä koirankurisella ilmeellä, hymyilevä suu hiukan vinossa ja tarmokkaat iloiset kasvot kallellaan katseli ääneti toiseen.
Nehljudof muutamista sanoista ymmärsi, että he puhuivat tuosta toisesta pietarilaisesta uutisesta, uuden siperialaisen kuvernöörin jutusta, ja että Mariette juuri tältä alalta oli sanonut jotain niin lystikästä, että kreivitär ei pitkään aikaan voinut hillitä nauruaan,
—Sinä tapat minut,—puhui hän läkähtyvänä.
Nehljudof tervehti ja istui heidän luoksensa. Ja hän oli juuri tuomitsemaisillaan Marietten kevytmielisyyttä, kun tämä huomattuaan totisen ja tuskin näkyvän tyytymättömän ilmeen hänen kasvoissansa, muutti heti ilmeen omissa kasvoissaan ja koko mielialansakin, miellyttääkseen häntä, johon Mariette oli pyrkinyt jo kohta hänet nähtyään. Hän muuttui yhtäkkiä toiseksi, elämäänsä tyytymättömäksi, jotakin hakevaksi, johonkin pyrkiväksi, eikä hän juuri teeskennellytkään, vaan todellakin aivan kuin omisti sen saman mielialan,—vaikkei olisi mitenkään sanoilla voinut ilmaista mikä se oli,—jossa Nehljudof tällä hetkellä oli.
Hän kysyi Nehljudofilta miten tämä oli asiansa suorittanut. Nehljudof kertoi tappiostaan senaatissa ja tavanneensa Seleninin.—Ah! mikä puhdas sielu! Siinä nyt on kerrankin oikea »ritari peloton ja nuhteeton». Todellakin puhdas sielu—liittivät molemmat naiset. Se oli ainainen liikanimi, jolla Selenin oli tunnettu.
—Mimmoinen on hänen vaimonsa?—kysyi Nehljudof.
—Sekö? Noh, enpä tahdo tuomita. Mutta se ei ymmärrä häntä.
—No, oliko myöskin Selenin siis vastaan?—kysyi Mariette sydämmellisellä osanotolla.—Minun on kauhean sääli sitä tyttöä!—huudahti hän huokaisten.
Nehljudof synkistyi ja tahtoen muuttaa keskustelun alkoi puhua Shustovasta, jota oli pidetty linnassa mutta vapautettu Marietten pyynnöstä. Nehljudof kiitti häntä avusta ja oli juuri sanomaisillaan, kuinka hirmuista oli ajatella, että tämä nainen ja koko perhe olivat saaneet kärsiä vaan sen vuoksi, ettei kukaan ollut heistä muistuttanut, kun Mariette keskeytti hänet ja itse lausui paheksumisensa.
—Älkää puhukokaan minulle,—sanoi hän.—Heti kun mieheni ilmoitti minulle, että hän voidaan vapauttaa, minua hämmästytti tämä sama ajatus. Mistä syystä pidettiin häntä vankeudessa, jos hän kerran oli syytön?—lausui hän sen, mitä Nehljudof oli aikonut lausua.—Se on kauheata, kauheata!
Kreivitär Jekaterina Ivanovna huomasi Marietten maikailevan sisarenpojan edessä ja se huvitti häntä.—Tiedätkö mitä?—sanoi hän, kun he vaikenivat,—tuleppa huomeniltana Alinen luokse, siellä saat kerran vielä kuulla Kiesewetteriä. Ja tule sinäkin,—kääntyi hän Marietten puoleen.
—Hän on jo sinut pannut merkille,—sanoi hän sisarenpojalle.—Hän sanoi, että kaikki mitä sinä olet puhunut,—minä kerroin hänelle,—oli hyvin hyvä merkki, että sinä ihan varmaan tulet Kristuksen luo. Tule välttämättä. Käske sinä, Mariette, häntä tulemaan ja tule itsekin.
—Hyvä kreivitär, ensiksikin minulla ei ole oikeutta mitään neuvoa ruhtinaalle,—sanoi Mariette katsahtaen Nehljudofiin ja tällä katseellansa luoden täydellisen yksimielisyyden heidän välillänsä mitä kreivittären sanoihin ja yleensä evankelismiin tuli,—ja toiseksi, kuten tiedätte, en minä erittäin pidä…
—Sinä teetkin aina kaikki päin mäntyyn ja oman pääsi mukaan.
—Kuinka oman pääni mukaan? Minä uskon niinkuin yksinkertaisin maalaisvaimo,—sanoi Mariette hymyillen.—Mutta kolmanneksi,—jatkoi hän,—minä aijon huomenna ranskalaiseen teaatteriin.
—Ah! mutta oletko, Dmitrij, nähnyt sitä… Kuinka se taas olikaan?—sanoi kreivitär Jekaterina Ivanovna.
Mariette mainitsi kuuluisan ranskalaisen näyttelijättären nimen.
—Sinun pitää välttämättä mennä katsomaan,—se on ihmeteltävää.
—Ketäs pitäisi, rakas täti, ensin nähdä, näyttelijätärtäkö vai saarnamiestä?—sanoi Nehljudof hymyillen.
—Ole niin hyvä äläkä tartu sanoihini.
—Ehkä ensin saarnamiestä ja sitten ranskalaista näyttelijätärtä, sillä muutoin voisi kokonaan kadottaa makunsa saarnaan,—sanoi Nehljudof.
—Ei, parempi on alkaa ranskalaisesta teaatterista, ja sitten tehdä parannus,—sanoi Mariette.
—No, älkääpä tehkö minua naurunalaiseksi. Saarnamies on saarnamies ja teaatteri on teaatteri. Pelastuakseen ei ollenkaan tarvitse venyttää kasvojaan kyynärän pituisiksi ja yhä itkeä. Täytyy vaan uskoa, ja silloin tulee heti iloiseksi.
—Te rakas täti saarnaatte paremmin kuin mikään saarnamies.
—Mutta tiedättekös mitä?—sanoi Mariette ajatuksissaan,—tulkaa te huomenna teaatteriin minun luokseni.
—Pelkään vaan, etten pääse…
Puheen keskeytti lakeija, joka ilmoitti vieraan tulon. Se oli kreivittären johdossa olevan hyväntekeväisyysseuran sihteeri.
—No, se nyt on sangen ikävä herrasmies. Minä otan hänet vastaan tuolla, ja sitten tulen teidän luoksenne. Tarjotkaa hänelle teetä, Mariette,—sanoi kreivitär mennä kekkelehtäen nopeasti salista.
Mariette otti hansikkaan pois, paljastaen näin tarmokkaan ja jotenkin litteän kätensä, jonka nimetön oli täytetty jalokivisormuksilla.
—Haluatteko?—sanoi hän tarttuen hopeiseen spriikannuun ja merkillisesti jäykistäen pikkusormensa ylöspäin.
Hänen kasvonsa kävivät totisiksi ja surullisiksi.
—Minun on aina hirmuista, tekee joskus ihan kipeätä ajatella, että ihmiset, joiden mielipidettä pidän arvossa, eivät tee eroa minun ja sen aseman välillä, jossa olen.
Hän oli melkein valmis itkemään sanoessaan viimeisiä sanoja. Ja vaikka näillä sanoilla, jos niitä otti tarkastaakseen, ei ollut mitään tai ainakin sangen epämääräinen ajatus, osottivat ne Nehljudofin mielestä tavatonta syvyyttä, suoruutta ja jaloutta.—Niin suuri vaikutus häneen oli noiden silmien loisteella, joka seurasi näitä nuoren, kauniin ja hyvin puetun naisen sanoja.
Nehljudof katseli Marietteä äänettömänä eikä voinut irroittaa hänestä silmiään.
Ettekö luule minun ymmärtävän teitä ja kaikkea, mikä teissä tapahtuu. Onhan se, minkä te olette tehneet, kaikille tunnettu. C'est le secret de polichinelle. Ja minä olen ihastuksissani ja hyväksyn teitä.
—Eipä ole todellakaan mitään ihailtavaa, niin vähän olen vielä saanut aikaan.
—Se on yhdentekevää. Minä ymmärrän teidän tunnottanne ja ymmärrän myöskin häntä,—no olkoon, olkoon, ei ruveta siitä puhumaan,—keskeytti Mariette itsensä huomattuaan tyytymättömyyden toisen kasvoissa. Vaan minä ymmärrän myöskin sen, että nähtyänne kaikkia kärsimyksiä, kaikkea sitä hirmua, mikä tapahtuu vankiloissa,—puhui Mariette, pyrkimättä muuhun kun, kiinnittämään Nehljudofia itseensä, naisellisella vainullaan arvaellen, mitä toiselle oli kaikkein tärkeintä ja kalliinta:—te tahdotte auttaa vangittuja, jotka niin kauheasti kärsivät ihmisten välinpitämättömyydestä, julmuudesta … ymmärrän hyvin että sen edestä voi antaa elämänsä, ja olisin itsekin antanut, mutta jokaisellahan on oma kohtalonsa…
—Ettekö te siis ole tyytyväinen omaan kohtaloonne?
—Minäkö?—kysyi hän ikäänkuin olisi hämmästynyt semmoista kysymystä.—Pakosta minun kyllä täytyy olla tyytyväinen. Mutta on eräs mato, joka aina rupeaa kalvamaan.
—Eikä saa estää sitä kalvamasta, täytyy uskoa sitä ääntä,—sanoi
Nehljudof antautuen kokonaan hänen petokseensa.
Sittemmin häpesi Nehljudof usean kerran tätä keskustelua, muistellessaan Marietten sanoja, jotka eivät olleet niin paljon valheellisia kuin vaan teeskenneltyjä ja häneen sovitettuja, muistellessaan noita kasvoja, joissa muka ilmausi liikutettu hartaus, kun hän kuunteli Nehljudofin kertomuksia vankilan hirmuista ja maalla saaduista vaikutuksista.
Kreivittären palatessa keskustelivat he keskenään niinkuin vanhat, jopa erikoiset ystävykset, jotka yksin saattoivat ymmärtää toisiansa keskellä ymmärtämätöntä laumaa.
He olivat puhuvinaan vallan vääryydestä, onnettomien kärsimyksistä, kansan köyhyydestä, mutta heidän toisiinsa katsovat silmät puhuvat oikeastaan keskustelun takaa ihan toista, herkeämättä kysellen: »voitko rakastaa minua?» »voin», ja sukupuolirakkauden tunto, helkkyen mitä odottamattomimmissa ja monivärisimmissä muodoissa, veti heitä toistensa luo.
Tehdessään lähtöä sanoi Mariette olevansa aina valmis palvelemaan häntä millä suinkin voi ja pyysi häntä tulemaan huomeniltana, vaikka vaan hetkeksikin, hänen luoksensa teaatteriin,—että oli puhuttava hänen kanssaan vielä eräästä tärkeästä asiasta.
—Ja milloin nähnenkään teitä enää!—lisäsi hän huokaisten ja rupesi varovasti panemaan hansikasta sormuksilla peitettyyn käteensä.—Sanokaa siis että tulette.
Nehljudof lupasi.
Kun Nehljudof tänä yönä jäätyään yksin huoneeseensa pani maata ja sammutti kynttilänsä, ei hän pitkään aikaan saanut unta. Muistellessaan Maslovaa, senaatin päätöstä ja sitä, että hän sittenkin aikoo matkustaa Maslovan mukana,—muistellessaan luopumistaan maanomistusoikeudesta, tuli hänen eteensä yhtäkkiä aivan kuin vastauksena näihin kysymyksiin Marietten kasvot, tuo hänen huokauksensa ja katsahduksensa, kun hän sanoi: »milloin nähnenkään teitä enää», ja tuo hänen hymähdyksensä,—se kaikki tuli hänen eteensä niin selvänä että hän aivan kuin näki ne todella ja hänen piti itsensäkin hymähtää. »Oikeinkohan teen siinä että lähden Siperiaan? Ja oikeinkohan teen, kun luovun rikkaudesta?»—kyseli hän itseltään.
Ja vastaukset näihin kysymyksiin tänä valoisana pietarilaisena yönä, joka kuulsi ikkunakartiinin takaa, olivat epämääräisiä. Kaikki sekaantui hänen päässään. Hän koetti jälleen herättää entistä mielialaansa ja muistaa ajatuksiensa tuttua suuntaa; mutta näillä ajatuksilla ei ollut enää entistä vakaumuksen voimaa.
»Entäs jos kaikki onkin vaan turhaa keksintöä, ja jospa minulle ei sitten riitäkään voimia elääkseni siitä; jospa minä kadun menetelleeni oikein»,—sanoi hän itselleen ja pystymättä vastaamaan näihin kysymyksiin hän sai kokea niin tuskallista ja epätoivoista ikävää, ettei hän semmoista ollut koskaan ennen tiennytkään. Voimatta saada selvyyttä näihin kysymyksiin hän nukkui raskaaseen uneen, jommoiseen oli joskus ennen muinoin nukkunut suuren häviön jälkeen korttipelissä.
XXV.
Ensimäinen tunne, johon Nehljudof seuraavana aamuna heräsi, oli se, että hän oli edellisenä päivänä suorittanut jotakin pahaa. Hän alkoi muistella: mitään pahaa työtä, huonoa tekoa ei ollut, vaan oli ollut huonoja ajatuksia, että muka kaikki hänen nykyiset aikeensa—avioliitto Katjushan kanssa ja maan luovuttaminen talonpojille, että se kaikki oli pilventakaisia mietteitä, ettei hän sitä kestäisi, että siinä oli jotain keksittyä, luonnotonta, ja että piti muka elää niinkuin oli elänyt. Huonoa tekoa ei ollut, vaan oli ollut semmoista, mikä on paljon pahempaa kuin paha teko: oli ollut semmoisia ajatuksia, joista kaikki pahat teot syntyvät.
Huonoa tekoa voi olla uudistamatta, mutta huonot ajatukset synnyttävät kaikki huonot teot.
Huono teko luopi ainoastaan tietä toisille huonoille teoille; mutta huonot ajatukset vastustamattomasti vievät tätä tietä myöten.
Toistaessaan nyt aamulla mielikuvituksessaan eilisiä ajatuksia ihmetteli Nehljudof kuinka hän oli saattanut hetkeksikään niitä uskoa. Niin uutta ja vaikeata kuin olikin se, mitä hän aikoi tehdä, tiesi hän, että se oli nyt ainoa hänelle mahdollinen elämä; ja niin mukavaa ja helppoa kuin olisikin ollut palata entiseen, hän tiesi että se oli kuolema. Eilinen kiusaus näytti nyt hänestä olleen samaa kuin liian kauvan nukkuneen ihmisen halu virua vielä vähän aikaa lämpimässä vuoteessaan, vaikka tämä ihminen tietääkin että jo on aika nousta häntä odottavaan tärkeään ja iloiseen toimeen.
Tänä viimeisenä Pietarissa olonsa päivinä Nehljudof jo aamulla läksi
Vasilinsaarelle Shustovan luona käymään.
Shustova asui toisessa kerroksessa. Nehljudof joutui talonmiehen osoituksen mukaan kyökkikäytävään ja tuli suoraa jyrkkää rappusta myöten kuumaan, ruuanhajuiseen kyökkiin.
Vanhahko naisihminen, hihat ylöskäärittyinä, esiliinassa ja silmälasit nenällä seisoi hellan ääressä ja hämmenteli jotain höyryävässä keittoastiassa.
—Ketä haette,—kysyi tämä ankarasti, katsellen lasiensa yli tulijaan.
Ei ehtinyt Nehljudof esitellä itseänsä, kuin jo naisen kasvot saivat säikähtyneen ja iloisen ilmeen.
—Ah, ruhtinas!—huusi hän pyyhkien käsiänsä esiliinaan.
—Miksi tulettekin kyökkitietä? Olette meidän hyväntekijämme! Minä olen hänen äitinsä. Olivat aivan pilata koko tytön. Te olette meidän pelastajamme,—puhui hän tarttuen Nehljudofin käteen ja koettaen sitä suudella.
—Eilen olin teidän luonanne,—jatkoi hän. Sisareni pyysi sitä erityisesti. Hänkin on täällä. Tänne, tänne, tulkaa jälessäni,—puhui Shustovan äiti, johdattaen Nehljudofia kapean oven ja pimeän käytävän kautta, ja mennessään suoristaen milloin liepeitänsä milloin tukkaansa.—Sisareni nimi on Kornilova,—olette varmaan kuulleet,—lisäsi hän kuiskaamalla ja pysähtyi oven eteen.—Hän oli joutunut kiinni valtiollisista asioista. Tavattoman viisas nainen.
Avattuaan oven käytävästä, vei Shustovan äiti Nehljudofin pieneen huoneeseen, missä pienellä sohvalla pöydän ääressä istui lyhyenläntä, lihavahko neiti, juovikkaassa karttuuninutussa. Hänellä oli valkoinen kiharatukka, sangen vaaleitten pyöreiden ja äitiä muistuttavien kasvojen ympärillä. Häntä vastapäätä istui, kokoonlyyhistyneenä nojatuoliin, nuori mustaviiksinen ja -partainen mies venäläisessä kansallispaidassa. He näyttivät molemmat olevan niin vajonneina keskusteluunsa, että vasta Nehljudofin tultua sisälle katsahtivat häneen.
—Lyydia, ruhtinas Nehljudof, sama joka…
Vaalea neiti hypähti hermostuneesti pystyyn, suoristaen korvansa takaa pujottautunutta hiussuortuvaa ja säikähtyneenä tuijottaen suurilla, harmailla silmillään vieraaseen.
—Tekö nyt olette se vaarallinen nainen, jonka puolesta Vera Jefremovna pyysi,—sanoi Nehljudof hymyillen ja ojentaen kättänsä.
—Niin, minä se olen,—sanoi Lyydia ja paljasti mainion hammasrivinsä hyväntahtoisesti ja lapsekkaasti hymyillessään.—Tätihän se teitä niin halusi nähdä. Täti hoi!—huusi hän oveen miellyttävän heleällä äänellä.
—Vera Jefremovna oli kovin pahoillaan teidän vangitsemisestanne,—sanoi
Nehljudof.
—Istukaa tähän tai ehkä mieluummin tähän,—puhui Lyydia osoittaen pehmeää, rikkinäistä nojatuolia, jolta nuori mies juuri oli noussut.
—Se on minun serkkuni Saharof, esitteli hän, huomattuaan Nehljudofin tarkastavan nuorta miestä.
Tämä hymähti yhtä ystävällisesti kuin Lyydiakin ja tervehti vierasta, ja kun Nehljudof oli istunut hänen paikalleen, otti itselleen tuolin ikkunan luota ja istui toisten viereen. Toisesta ovesta ilmestyi vielä valkoverinen lyseolainen, noin 16 vuotias ja sanomatta mitään istui ikkunalaudalle.
—Vera Jefremovna on tätin hyvä ystävä, mutta minä tuskin tunnen häntä,—sanoi Lyydia.
Samassa tuli viereisestä huoneesta valkoisessa röijyssä, joka oli vyötettynä nahkavyöllä, hyvin miellyttävän ja viisaan näköinen nainen.
—Hyvää päivää, suuri kiitos tulemastanne,—alkoi hän heti kun oli istuutunut sohvalle Lyydian viereen.
—No, mitenkä pikku Veran laita on? Tapasitteko häntä? Kuinka hän kantaa kohtaloansa?
—Ei hän valita,—sanoi Nehljudof,—sanoo että hänellä on olymppolainen itsetunto.
—Voi sitä pikku Veraa, tunnen häntä noista sanoista,—puhui täti hymyillen ja pudistaen päätänsä.—Häntä täytyy tuntea. Se on erinomainen olento. Kaikki toisille, ei mitään itselle.
—Niin, ei hän itseänsä varten mitään halunnut, oli vaan huolissaan teidän sisarenne tyttärestä. Häntä vaivasi erittäinkin se, että neiti oli vangittu ilman mitään syytä.
—Niin se olikin.—sanoi täti,—se on kauhea juttu! Hän joutui kiinni oikeastaan minun tähteni.
—Eipä ollenkaan täti,—sanoi Lyydia. Olisinhan minä ilman teitäkin ottanut vastaan paperit.
—No, kyllä minä tunnen asian paremmin kuin sinä,—jatkoi täti:—nähkääs—jatkoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen,—kaikki sai alkunsa siitä, että eräs henkilö oli pyytänyt minua joksikin aikaa ottamaan haltuuni hänen paperinsa—mutta minulla kun ei ollut kortteeria vein ne Lyydian luo. Samana yönä tehtiin hänen luonaan tarkastus ja otettiin sekä paperit että hänet, ja nyt ovat tähän asti pitäneet, olivat vaatineet häntä sanomaan keitä oli paperit saanut.
—Enhän minä sanonutkaan,—lausui Lyydia nopeasti, hermostuneesti repien suortuvaa, joka ei edes häirinnyt häntä.
—En minä väitäkkään että sinä olisit sanonut, vastasi täti.
—Jos he vangitsivat Mitinin, niin ei se suinkaan tapahtunut minun syystäni,—sanoi Lyydia punastuen ja levottomasti katsellen ympärilleen.
—Älä nyt puhu siitä, Lyydia kulta,—sanoi äiti.
—Miksen, minä tahdon kertoa,—sanoi Lyydia hymyilemisen sijaan yhä enemmän punastuen, kietoen suortuvaa sormensa ympäri ja yhä katsellen ympärilleen.
—Muistatko miten eilen kävi kun alotit siitä kertoa.
—Ei ollenkaan … antakaa minun olla, mamma. Minä en sanonut, vaan olin ainoastaan ääneti. Kun hän tutki minua kaksi kertaa ja kyseli tätistä ja Mitinistä, en minä mitään sanonut, vaan ilmoitin etten rupea mitään vastaamaan. Silloin tämä … Petrof…
—Petrof on etsivä poliisi, santarmi ja suuri ilkiö,—lisäsi täti selittäen Nehljudofille Lyydian sanoja.
—Silloin tämä,—jatkoi Lyydia kiihkeänä ja kiiruhtaen,—alkoi houkutella minua. »Kaikki mitä minulle sanotte ei voi tulla ketään vahingoittamaan vaan päinvastoin. Jos te sanotte, niin vapautatte viattomia, joita me ehkä syyttä kiusaamme.» Mutta minä sanoin sittenkin etten sano. Silloin hän sanoi: »No olkoon. Älkää puhuko mitään, mutta älkää myöskään kieltäkö sitä, mitä minä sanon.» Ja hän alkoi nimitellä ja nimitti Mitinin.
—Lakkaa jo puhumasta,—sanoi täti.
—Ah täti, älkää häiritkö…—ja hän nyki itseään herkeämättä suortuvasta ja katseli ympärilleen,—ja yhtäkkiä, ajatelkaas, seuraavana päivänä saan tietää—minulle ilmoitettiin koputtamisella, että Mitin oli vangittu. »Minä olen hänet ilmiantanut»,—ajattelin itsekseni. Ja se alkoi minua niin vaivata, niin alkoi vaivata, että olin kadottaa järkeni.
—Ja sitten tuli ilmi ettei hän ollutkaan vangittu sinun syystäsi,—sanoi täti.
—Enhän minä sitä tiennyt. Ajattelin vaan että minä olin antanut ilmi. Kävelen, kävelen kahden seinän väliä, enkä voi olla ajattelematta: ilmiantaja! Panen maata, peitän kasvoni ja kuulen—joku kuiskuttaa minun korvaani: olet ilmiantanut Mitinin, Mitinin olet ilmiantanut. Tiedän hyvin että se on harhakuulo enkä sittenkään voi olla kuuntelematta. Tahdon nukkua—en voi, tahdon olla ajattelematta—en sitäkään voi. Se se vasta oli kauheata!—puhui Lyydia yhä enemmän ja enemmän kiihoittuen ja yhä kietoen ja taas päästäen suortuvaa sormestansa ja taakseen katsahtaen.
Lyydia kulta, rauhoituhan.—toisti äiti koskettaen häntä olkapäähän, mutta Lyydia ei voinut enää pysähtyä:—se on siksi niin kauheata, alotti hän vielä jotakin, mutta purskahti kesken kaikkea itkuun, hypähti seisaalleen sohvasta ja tartuttaen hameensa nojatuoliin juoksi ulos huoneesta. Äiti meni hänen jälkeensä.
—Hirttää ne roistot pitäisi,—murahti lyseolainen ikkunalta.
—Mitä sinä sanoit,—kysyi täti.
—Ei se ollut mitään … muuten minä vaan,—vastasi lyseolainen, otti pöydältä paperossin ja alkoi sitä sytytellä.
XXVI.
—Niin, nuorille tuo yksinäisyyskoppi on hirveä asia,—sanoi täti pudistaen päätänsä ja myöskin sytyttäen paperossiaan.
—Eiköhän se lie kaikillekin,—sanoi Nehljudof.———
—Oletteko siis kokeneet?
—Minäkö? Olen kaksi kertaa istunut,—sanoi täti surullisesti ja miellyttävästi hymyillen.—Kun minut otettiin ensi kerran—ja otettiin ilman syytä,—jatkoi hän,—olin minä 22 vuoden vanha, minulla oli lapsi ja minä olin raskauden tilassa. Niin vaikea kuin minulle olikin silloin vapauden kadottaminen, eroominen lapsesta, eroominen miehestä, ei se kaikki ollut mitään verrattuna siihen, mitä minä tunsin huomattuani, etten ollut enää ihminen, vaan olin muuttunut esineeksi. Tahdon sanoa hyvästi tyttärelleni—minulle sanotaan että menisin ja istuisin issikkaan. Minä kysyn minne minua viedään,—minulle vastataan että saan tietää kunhan tullaan perille. Minä kysyn: mistä minua syytetään,— minulle ei vastata mitään. Kun minua tutkinnon perästä riisuttiin ja puettiin numerolla varustettuihin vangin vaatteisiin, vietiin holvikäytävään, avattiin ovi, lykättiin sinne, lukittiin ja mentiin pois, ja kun jäi vaan vahti pyssynsä kanssa, joka kulki äänetönnä edestakaisin ja silloin tällöin katsahti sisään ovireijästä, —silloin tuli minun kauhean raskas olla. Muistan että minun mieltäni lannisti erittäinkin se, että santarmiupseeri, tutkiessaan minua, tarjosi minulle tilaisuuden polttaa. Siis hän tiesi, kuinka ihmiset pitävät tupakasta, tiesi kuinka ihmiset rakastavat vapauttaan, valoa, tiesi kuinka äidit rakastavat lapsiansa ja lapset äitiänsä; niin kuinka he sitten saattoivat säälimättä repäistä minut irti kaikesta, mikä on kallista, ja teljetä minut kuin villin eläimen? Sitä ei voi kantaa kärsimättä rangaistusta. Jos joku on uskonut Jumalaan ja ihmisiin, siihen että ihmiset rakastavat toisiansa, hän sen jälkeen lakkaa uskomasta tähän. Minä sen jälkeen lakkasin uskomasta ihmisiin ja aloin vihata,—lopetti hän ja hymähti.
Ovesta, jonne Lyydia oli mennyt, tuli hänen äitinsä ja ilmoitti että tyttö oli kovasti menehtynyt eikä voinut enää tulla esille.
—Ja missä tarkoituksessa on noin nuori elämä kukistettu? Erittäinkin pahottaa minua,—sanoi täti, että minä olin tahtomattani syypää.
—Ehkä hän Jumalan avulla paranee maaseudun ilmassa,—sanoi äiti.—Lähetämme hänet isän luokse.
—Ilman teitä hän olisi kokonaan kukistunut,—sanoi täti.—Kiitos teille. Tavata teitä halusin pyytääkseni teitä toimittamaan kirjeen Vera Jefremovnalle,—sanoi hän ottaen kirjeen taskustaan.—Kirje ei ole suljettu, saatte sen lukea ja joko repiä rikki tai viedä perille, mikä vaan paraiten vastaa teidän vakaumuksianne,—sanoi hän. Kirjeessä ei ole mitään vaarallista.
Nehljudof otti kirjeen ja luvattuaan viedä sen perille, nousi, jätti hyvästi ja tuli kadulle.
Kirjeen hän sulki lukematta sitä ja päätti toimittaa perille.
XXVII.
Viimeinen asia, joka vielä pidätti Nehljudofia Pietarissa, oli lahkolaisten juttu, joiden keisarille asetetun anomuksen hän toivoi saavansa annetuksi entisen rykmenttitoverinsa, sivusajutantti Bogatirjofin kautta. Hän saapui tämän luokse aamulla ja tapasi hänet vielä kotona, vaikka jo lähdössä, aamiaista syömässä. Bogatirjof ei ollut aivan pitkä, mutta vankkarakenteinen ja harvinaisen väkevä mies—hän väänteli hevosenkenkiä—hyväluontoinen, rehellinen, suora, jopa vapaamielinenkin. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hän oli läheinen hoviin, rakasti keisaria ja hänen perhettään ja osasi jollakin kummallisella tavalla, eläessään tässä ylimmässä piirissä, nähdä siinä yksistään hyvää ja olla ottamatta osaa mihinkään huonoon ja epärehelliseen. Hän ei arvostellut milloinkaan ihmisiä eikä toimenpiteitä, vaan oli joko vaiti taikka sanoi rohkealla, kovalla, melkein huutavalla äänellä sanottavansa ja tällöin usein yhtä kovalla äänellä myöskin nauroi. Eikä hän tätä tehnyt mistään valtioviisaudesta, vaan ainoastaan siksi, että semmoinen oli hänen luonteensa.
—Mainiota että tulit. Etkö haluaisi syödä aamiaista? No, istuhan sitten. Oivallinen biffi! Minä aina alotan pääasiasta ja lopetan samalla. Ha, ha, ha. No juo edes viiniä,—huusi hän osottaen punasta viiniä sisältävää karahvia.—Juuri ajattelin sinua. Anomuksesi toimitan perille. Annan omiin käsiin—sen teen; mutta minun mieleeni tässä juolahti, eiköhän sinun olisi paras ensin käydä Toporofin luona.
Nehljudof rypisti otsaansa Toporofia mainittaessa.
—Kaikki riippuu hänestä. Häneltähän kuitenkin tullaan kysymään. Mutta voi olla että hän itsekin täyttää pyyntösi.
—Jos se on neuvosi, niin menen sinne.
—Mainiota. No, entä Pietari, minkä vaikutuksen se sinuun tekee,—kiljui
Bogatirjof,—sanoppas, häh?
—Tunnen, että alan hypnotiseerautua,—sanoi Nehljudof.
—Vai hypnotiseerautua?—toisti Bogatirjof ja rupesi äänekkäästi nauramaan.—No kun et tahdo, niin ole ilman.—Hän pyyhki viiksensä ruokaliinalla.—Siis käyt siellä? Häh? Jos hän ei suostu, niin anna minulle, minä toimitan jo huomenna, huusi hän ja noustuaan pöydästä teki leveällä liikkeellä ristinmerkin, nähtävästi yhtä tiedottomasti kuin oli pyyhkinyt suutansa, ja alkoi kiinnitellä sapeliansa.—Ja nyt hyvästi, minun on lähteminen.
—Lähdemme yhdessä,—sanoi Nehljudof mielihyvällä puristaen Bogatirjofin voimakasta, leveää kättä ja, kuten aina, tuntien jonkinlaista terveen tiedottoman, tuoreen vaikutusta, erosi hänestä hänen talonsa portailla.
Vaikkei Nehljudof odottanutkaan mitään hyvää käynnistänsä hän kuitenkin Bogatirjofin neuvon mukaan ajoi Toporofin luo, josta henkilöstä lahkolaisten asian piti riippuman.
Se virka, jossa Toporof oli, sisälsi itsessään ristiriitaisuuden, jota ainoastaan tylsä ja siveellisesti tunnoton mies saattoi olla näkemättä. Toporofissa olivat nämä molemmat kieltoperäiset ominaisuudet.
* * * * *
Vastaanottohuoneessa oleva erityisiä toimia varten määrätty virkamies tiedusteli Nehljudofilta missä asiassa tämä oli tullut ja saatuaan tietää Nehljudofin ottaneen toimittaakseen lahkolaisten anomuksen keisarille, kysyi, eikö hän tahtoisi antaa anomusta nähtäväksi. Nehljudof antoi anomuksen ja virkamies meni sen kanssa työhuoneeseen. Nunna korkeassa päähineessä, kiemurtelevassa suruharsossaan ja pitkässä, mustassa laahustimessa tuli ulos työhuoneesta valkoiset sormet ristissä ja kynnet puhdistettuina. Hän piteli käsissään kallisarvoista rukousnauhaa. Nehljudofia ei pyydetty vieläkään astumaan sisälle. Toporof luki anomusta pudistellen päätänsä. Häneen oli tehnyt epämiellyttävän vaikutuksen tuo selvästi ja voimakkaasti kirjoitettu anomus.
»Jos tuo joutuu keisarin käsiin, niin se voi herättää ikäviä kysymyksiä ja väärinkäsityksiä,» ajatteli hän luettuaan loppuun. Ja pantuaan anomuksen pöydälle hän soitti ja käski pyytää Nehljudofia sisälle.
Hänellä oli tämä lahkolaisjuttu tuoreessa muistissa ja yksi heidän anomuksistaan oli jo saapunut hänen käsiinsä.———Nämät isät ja vaimot nyt anoivat, ettei heitä näin eroitettaisi. Toporof muisti jo silloin kuin tämä juttu jo ensi kerran oli ollut hänen käsiteltävänään epäilleensä eikö olisi sittenkin ollut parasta jättää se sikseen. Mutta mitään vahinkoa ei voinut olla siitä, että noiden talonpoikaisperheiden jäsenet olisivat hajoitetut eri suunnille; jota vastoin niiden jättäminen paikoillensa saattoi vaikuttaa haitallisesti muuhun väestöön, niin että nämätkin olisivat luopuneet oikeauskoisuudesta, ja sitäpaitsi: todistihan tämä piispan innokkuutta, jonka kaiken vuoksi hän oli antanut asialle sen ratkaisun, mihin se oli silloin suunnattu.
—Hyvää päivää,—sanoi hän hartaassa työssä keskeytetyn ihmisen ilmeellä, ottaen seisten vastaan Nehljudofia, sekä ryhtyi oijeti asiaan.
—Tunnen tämän tapauksen. Heti kun näin nimet, muistin tämän onnettoman jutun,—sanoi hän ottaen anomuksen ja näyttäen sitä Nehljudofille.—Ja olen hyvin kiitollinen teille, että muistutitte minua jälleen siitä. Se on nyt ollut vaan lääninhallituksen liikaa virkaintoisuutta…
Nehljudof oli vaiti ja katseli vihamielisellä tunteella noiden liikkumattomien kasvojen naamiota.
—Ja minä annan käskyn tämän toimenpiteen peruuttamisesta ja noiden ihmisten tuomisesta takaisin asuinpaikkoihinsa.
—Niin että voin siis olla viemättä anomusta perille?—sanoi Nehljudof.
—Ihan hyvästi. Minä lupaan sen,—sanoi hän pannen erityistä painoa sanaan »minä», siinä uskossa kun nähtävästi oli että hänen rehellisyytensä, hänen sanansa oli kaikkein parhain tae.—Parasta on että heti kirjoitan. Tehkää hyvin, istukaa.
Hän tuli pöydän luo ja alkoi kirjoittaa. Nehljudof ei istunut, vaan katseli ylhäältä tuohon kapeaan, kaljuun pääkalloon, tuohon paksu- ja sinisuoniseen käteen, joka nopeasti liikutteli kynää, ja ihmetteli mitä varten tuo ihminen, joka näyttää niin väliäpitämättömältä kaikesta, nyt tekee semmoisella hartaudella sitä mitä tekee? Mitä varten?…
—Tässä siis olisi,—sanoi Toporof, sulkien kirjekuorta:—ilmoittakaa päätökseni anomuksen tekijöille,—lisäsi hän nostaen huuliaan muka hymyilläkseen.
—Mistä syystä nämät ihmiset ovat saaneet kärsiä?—sanoi Nehljudof ottaessaan vastaan kirjekuorta.
Toporof nosti päänsä ja naurahti aivan kuin Nehljudofin kysymys olisi häntä huvittanut.
—Sitä en saata teille sanoa. Voin vaan sanoa, että kansan edut, joita meidän on suojeleminen, ovat niin tärkeät, että liikaintoisuus uskonnollisissa kysymyksissä on vähemmin pelottava ja haitallinen kuin nykyään leviävä liiallinen väliäpitämättömyys niissä.
* * * * *
Toporof näytti hymyilevän vieläkin yhtä alentuvasti ja pitävän herttaisena sitä, mitä Nehljudof puhui. Ja vaikka Nehljudof olisi mitä sanonut, olisi Toporof pitänyt kaikkea yhtä herttaisena ja yksipuolisena katsoen sen mahtavan valtiomuodon korkeudesta, missä hän seisoi.
—Yksityisen ihmisen silmissä saattaa asia todella semmoiselta näyttää,—sanoi hän,—vaan valtiolliselta näkökannalta katsoen on asian laita hiukan toinen.—Vaan, suokaa anteeksi, minun täytyy jättää hyvästi,—sanoi Toporof kumartaen päätänsä ja tarjoten kättään.
Nehljudof puristi sitä, tuli kiireisesti pois ja katui puristaneensa tuota kättä.
»Kansan edut»,—toisti hän Toporofin sanoja. »Omat ne ovat etusi»,—ajatteli hän tullessaan pois Toporofin luota.
Ja muistiinsa johtaen kaikkia niitä henkilöitä, joita noiden oikeutta, uskontoa ja kansan kasvatusta tarkoittavien laitosten toiminnan piti koskea,—alkaen siitä akasta, joita oli rangaistu patentittomasta viinakaupasta, poikasesta, joka oli tavattu varkaudesta, irtolaisesta, murhapolttajasta ja pankinjohtajasta, ja asettaen näiden rinnalle tuon onnettoman Lyydian, joka oli kiinni vaan sen perustuksella, että häneltä toivottiin saada tarpeellisia tietoja, lahkolaiset, jotka olivat loukanneet oikeauskoisuutta, ja Gurkevitshin, joka oli halunnut perustuslakia,—selvisi Nehljudofille tavattomalla voimalla, ettei näitä ihmisiä oltu kiinni otettu, teljetty vankilaan tai lähetetty maanpakoon ollenkaan siitä syystä, että he olisivat loukanneet oikeutta tai harjoittaneet laittomuuksia, vaan ainoastaan siitä syystä, että he häiritsivät virkamiehiä, estivät rikkaita pitämästä hallussaan sitä rikkautta, jota ne kansalta kokosivat.
Ja tämmöistä estettä teki sekä tuo luvatonta viinakauppaa harjoitteleva akka, että tuo pitkin kaupunkia kuljeskeleva varas, samoin kuin Lyydia julistuksinensa, Gurkevitsh perustuslakineen ja lahkolaiset,———. Ja sentähden näytti Nehljudofista ihan ymmärrettävältä, että nämä virkamiehet,—alkaen hänen tätinsä miehestä, senaattoreista ja Toporofista kaikkiin noihin pieniin, puhtaisiin ja siivoihin herroihin asti, jotka ministeristöissä istuivat pöytien ääressä,—eivät ollenkaan pitäneet väliä siitä, että asiain näin ollen viattomat tulisivat kärsimään, vaan pitivät ainoastaan huolta siitä, että olisivat saaneet kaikki vaaralliset poistetuksi.
Niin että tuo sääntö kymmenen syyllisen vapauttamisesta ennen yhden syyttömän tuomitsemista ei lainkaan tullut noudatetuksi, vaan päinvastoin, niinkuin mädänneen paikan poisleikkaamiseksi on tuoreeseenkin koskeminen,—niin tässäkin rangaistiin kymmenen vaaratonta, jotta yksi todellisesti vaarallinen saataisiin pois.
Tämmöinen olevien olojen selitys näytti Nehljudofista hyvin yksinkertaiselta ja ilmeiseltä, mutta juuri se yksinkertaisuus ja selvyys saikin Nehljudofin horjumaan ennenkuin tämän selityksen hyväksyi. Olihan muka mahdotonta että noin monipuolinen ilmiö olisi näin yksinkertaisella ja kauhealla tavalla selitettävissä, olihan mahdotonta että kaikki nuo puheet oikeudesta, hyvästä, laista, uskonnosta, jumalasta j.n.e. olisivat olleet vaan pelkkiä puheita ja peittäneet allensa mitä raainta voitonpyyntöä ja julmuutta.
XXVIII.
Nehljudofin olisi ollut jo saman päivän illalla lähteminen, vaan hän oli luvannut Mariettelle tulla tämän luokse teaatteriin, ja vaikka hän tiesi, ettei sitä olisi pitänyt tehdä, hän kuitenkin vääristelihe itsensä edessä ja läksi, kun muka oli velvollinen sanassansa pysymään.
»Voinkohan vastustaa noita kiusauksia?—ajatteli hän ei aivan vilpittömästi: katsommahan viimeisen kerran».
Pukeuduttuaan hännystakkiin hän saapui teaatteriin tuon iänikuisen »Kamelinaisen» toisen näytöksen aikana. Pietarissa vieraileva näyttelijätär esitti vielä, ihan uudella tavalla, kuinka keuhkotautiset naiset kuolevat.
Teaatteri oli yleisöä täpötäynnä ja Marietten loosi osotettiin heti
Nehljudofille, kunnioituksella sitä henkilöä kohtaan, joka siitä kysyi.
Käytävässä seisoi lakeija livreessä ja kumarsi Nehljudofille niinkuin tutulle sekä avasi loosin oven.
Kaikki vastapäisten loosien rivit istuvine ja niiden takana seisovine olentoineen samoin kuin edessä olevat selät ja parterilla istuvien harmaat, puoliharmaat, harvatukkaiset, kaljut ja kiharoiksi voidellut päät—kaikki katsojat olivat kiintyneet näyttämölle, jossa laiha, luiseva näyttelijätär komeassa silkkipuvussa ja pitseissä väänteli itseänsä ja luonnottomalla äänellä lausui monoloogia. Joku vaati sihistäen hiljaisuutta kun ovea avattiin ja kaksi kylmän ja lämpimän ilman virtaa tuhahti Nehljudofin kasvoja vasten.
Loosissa oli Mariette ja joku tuntematon nainen punasessa peleriinissä, pää suurena suunnattomana hörrykkänä sekä kaksi mieshenkilöä: Marietten mies, kaunis, pitkäkasvuinen kenraali, jolla oli ankarat, liikkumattoman jäykät kasvot kyömynenineen ja sotilaallinen, pumpulista ja punasesta verasta rakennettu pomorinta sekä valkoverinen kaljupäinen herra leuka paljaaksi ajeltuna juhlallisten poskipartain välille. Mariette, sieväliikkeinen, hieno, elegantti, dekolté, lujine jäntehikkäine olkapäineen, jotka laskeutuivat kaltevasti kaulasta, ja syntymämerkkineen kaulan ja olkapäiden yhtymäpaikassa, katsahti heti Nehljudofiin ja osoittaen hänelle viuhkallaan tuolia takanansa hymähti hänelle kohteliaasti, kiitollisesti ja kuten Nehljudofista näytti, sangen merkitsevästi. Marietten mies katsahti Nehljudofiin rauhallisesti niinkuin ei mitään ja kumarsi päällänsä. Katseesta, jonka hän vaihtoi vaimonsa kanssa, näkyi selvästi että hän oli kauniin vaimon herra ja valtias.
Kun monoloogi oli loppunut tärähteli teaatteri kätten taputuksista.
Mariette nousi ja pidellen kahisevaa silkkihamettansa meni loosin takaosaan ja esitteli Nehljudofin miehellensä.
Kenraali hymyili herkeämättä silmillään ja sanottuaan olevansa hyvin, iloinen rauhallisesti ja itsepintaisesti vaikeni.
—Minun olisi jo pitänyt matkustaa, mutta kun tulin teille luvanneeksi,—sanoi Nehljudof kääntyen Marietten puoleen.
—Ellette minua halua nähdä, niin saatte ainakin nähdä merkillistä näyttelijätärtä,—sanoi Mariette vastaten hänen sanojensa ajatukseen.—Eikö totta hän oli erinomainen viime kohtauksessa?—sanoi hän miehellensä.
Mies nyykäytti päätänsä.
—Minua ei tuo voi lainkaan liikuttaa,—sanoi Nehljudof.—Olen nykyään nähnyt niin paljon todellisia onnettomuuksia, että…
—Niin istukaahan ja kertokaa.
Mies kuunteli ja hänen silmänsä hymyilivät ivallisesti yhä enemmän.
—Kävin sen naisen luona, joka nyt päästettiin vapaaksi, ja joka oli saanut niin kauvan istua: se näkyy olevan aivan murtunut olento.
—Se on se sama nainen, josta sinulle puhuin,—sanoi Mariette miehelleen.
—Niin, olen hyvin iloinen että hänet saattoi vapauttaa,—sanoi tämä rauhallisesti nyykäytellen päätänsä, ja Nehljudofista näytti että hänen hymynsä viiksien alla oli jo ihan täynnänsä ivaa:—minä lähden tupakalle.
Nehljudof istui ja odotti että Mariette sanoisi hänelle sitä jotakin, mitä hänellä piti olla sanottavana, mutta Mariette ei puhunut mitään eikä edes koettanut päästä alkuunkaan, vaan laski leikkiä ja puhui näytelmästä, jonka olisi hänen mielestään pitänyt niin liikuttaa Nehljudofia.
Nehljudof huomasi, ettei Mariettellä ollutkaan mitään sanomista hänelle, vaan että tarkoitus oli ollut ainoastaan näyttäytyä iltatoaletin koko loistossa olkapäineen ja syntymämerkkineen, ja Nehljudofia tämä yhtaikaa sekä miellytti että inhoitti.
Se ihanuuden verho, joka oli kaikkea tätä loistoa ennen peittänyt, ei tosin ollut Nehljudofin silmistä kokonaan poistemmattu, mutta hän ainakin nyt näki mitä sen alla oli. Katsoen Mariettea hän kyllä ihaili tätä, mutta hän samalla tiesi, että Mariette oli valehtelija ja eli täydessä ymmärryksessä miehensä kanssa, jonka loistava virkaura perustui satojen tuhanten ihmisten kyyneleihin ja häviöön, ja että Mariettelle oli tämä kaikki yhdentekevää, ja että mitä tämä oli eilen puhunut, oli kaikki valhetta, ja että Marietten ainoa mieliteko,—jonka syytä ei Nehljudof yhtä vähän kuin Mariette itsekään tietänyt,—oli saada hänet rakastumaan itseensä, ja se se juuri olikin Nehljudofille yhtaikaa sekä mieluista että vastenmielistä: Hän oli jo useamman kerran tehnyt lähtöä, tarttunut hattuunsa, mutta sittenkin jäänyt.
Mutta vihdoin, kun mies, tuoden tupakinsavua tuuheissa viiksissään, palaisi takaisin loosiin ja ylenkatseellisen alentuvasti katsahti Nehljudofiin ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, ei Nehljudof antanut enää oven sulkeutua, vaan tuli käytävään ja löydettyään palttoonsa läksi teaatterista.
Kun hän kotiin palatessaan kulki pitkin Nevskiä huomasi hän tahtomattaan edellänsä pitkäkasvuisen, hyvin kaunisrakenteisen ja silmiinpistävän komeasti puetun naisen, joka hiljaverkkaan kulki pitkin leveätä asfalttikäytävää; ja tämän kasvoissa ja koko olennossa näkyi huonon vallan tietoisuus. Kaikki vastaantulijat ja ohitsemenijät katsahtelivat häneen. Nehljudof kulki häntä nopeammin ja myöskin ehdottomasti katsahti hänen kasvoihinsa. Nuo arvattavasti maalatut kasvot olivat kauniit ja nainen, silmien välkähtäessä hymyili Nehljudofille. Ja kummallista, Nehljudof heti paikalla muisti Marietten, sillä hän koki samaa inhon ja viehätyksen tunnetta mitä oli kokenut teaatterissakin.
Mennen nopeasti naisen sivuitse Nehljudof kääntyi Morskajan kadulle ja päästyään sitten rantakadulle alkoi siellä poliisin ihmeeksi kuljeskella edes takaisin.
»Ihan samalla tavalla sekin teaatterissa maikailevasti hymähti minulle, kun minä tulin sisälle, ajatteli hän ja sama tarkoitus oli sekä edellisessä että jälkimäisessä hymyilyssä. Erotus oli vaan siinä, että tämä puhui yksinkertaista ja suoraa kieltä: jos tarvitset minua—niin ota minut; jollet—niin mene ohitse. Mutta edellinen oli teeskennellyt ei ajattelevansa näin, vaan elävänsä jostain korkeammista, hienommista tunteista, silloin kun pohjana oli ihan sama asia. Tämä oli ainakin rehellinen, mutta se toinen valehteli. Vielä enemmän: tämän oli puute saattanut siihen asemaan, mutta tuo toinen leikkii, huvittelee tuon ihanan, inhoittavan, hirvittävän intohimon kanssa. Tämä katunainen on haiseva, likainen vesi, aijottu sen juotavaksi, jonka jano on inhoa voimakkaampi, mutta tuo teaatterissa on myrkkyä, joka huomaamattomasti myrkyttää kaiken, mihin sitä tulee.» Nehljudof muisti suhteensa aatelistonjohtajan vaimoon ja häpeälliset muistot valloittivat hänet.—»Innoittavaa on eläimen eläimellisyys ihmisessä», ajatteli hän, »mutta semmoisenaan raa'assa muodossaan, sitä saattaa henkisen elämän korkeudesta ikäänkuin ulkopuolelta nähdä ja ylenkatsoa, joko sitten lankesi taikka kesti,—saattaa pysyä sinä minä oli; sitävastoin kuin tämä sama eläimellisyys peitekään vale-esteettisyyden, runollisuuden kuoreen, kun vaaditaan sen edessä polvistumista, niin siihen uppoo kokonaan, alkaa jumaloida eläimellisyyttä eikä enää erota hyvää pahasta. Se se vasta on hirmuista.»
Nehljudof näki tämän asian yhtä selvästi kuin hän nyt näki edessään palatsit, vahtisotamiehet, linnan, joen, venheet, pörssin. Ja niinkuin ei tänä yönä ollut rauhoittavaa, lepoa antavaa pimeyttä maan päällä, vaan epäselvää, alakuloisuutta herättävää, luonnotonta valoa ilman sen lähdettä, niin ei Nehljudofin sydämmessäkään ollut enää sitä tietämättömyyden pimeyttä, joka tuottaa lepoa.
Kaikki oli selvää. Oli selvää että se, mikä pidetään tärkeänä ja hyvänä, se kaikki on mitätöntä ja huonoa, ja että kaikki tuo loisto, kaikki tuo ylellisyys verhoo vaan vanhoja, totuttuja rikoksia, jotka eivät ole suinkaan rangaistuksenalaisia, vaan päinvastoin nostetut kunniasijoille ja koristetut kaikella sillä ihanuudella mitä ihmiset ovat suinkin saattaneet keksiä.
Nehljudofin olisi tehnyt mieli unohtaa tämä asia, olla sitä näkemättä, vaan hän ei enää voinut olla näkemättä. Vaikka hän ei nähnytkään sitä valon lähdettä, jonka avulla kaikki oli hänelle selvänä, niinkuin hän ei nähnyt Pietaria valaisevan valon lähdettä, ja vaikka tämä valo näytti hänestä himmeältä, ikävältä ja luonnottomalta,—ei hän voinut olla näkemättä mikä siinä valossa hänen eteensä aukeni ja hänestä tuntui yhteen aikaan sekä iloiselta että levottomalta.
XXIX.
Saavuttuaan Moskovaan Nehljudof ensi asiakseen lähti vankilan lasarettiin ilmoittamaan Maslovalle surullista sanomaa siitä, että senaatti oli vahvistanut oikeuden päätöksen ja että nyt oli valmistuminen Siperian matkalle. Sen anomuksen tuloksista, jonka asianajaja oli kirjoittanut keisarin nimelle ja jota Nehljudof nyt vei vankilaan Maslovan allekirjoitettavaksi, hänellä ei ollut suuria toiveita. Ja mikä kummallisinta, hän ei nyt edes halunnutkaan menestystä. Hän oli valmistautunut Siperian matkan ajatukseen, elämään maanpakolaisten ja pakkotyöläisten keskuudessa ja hänen oli vaikea kuvailla mielessään miten hän olisi voinut järjestää omansa ja Maslovan elämän, jos Maslova olisi vapautettu. Hän muisteli erään amerikkalaisen kirjailijan Toron sanoja, joka siihen aikaan kun Amerikassa vallitsi orjuus puhui, että ainoa paikka missä rehellisen kansalaisen sopii oleskella semmoisessa valtiossa, jossa orjuus on laillistettu ja suvaittu, on vankila. Aivan samaten ajatteli Nehljudof, erittäinkin Pietarin matkansa ja kaiken sen jälkeen, mitä oli siellä saanut tietää.
* * * * *
Lasaretin ovenvartija, tunnettuaan Nehljudofin, ilmoitti hänelle heti, ettei Maslova enää ollut heillä.
—Missä hän sitten on?
—Hän on jälleen linnassa.
—Miksi hän on sinne siirretty?—kysyi Nehljudof.
—No, arvaahan sen minkälaista väkeä ne ovat, teidän ylhäisyytenne,—sanoi ovenvartija ylenkatseellisesti nauraen:—rupesi välskärin kanssa kujeilemaan, niin vanhempi lääkäri sen sitten toimitti pois.
Nehljudof ei olisi mitenkään luullut, että Maslova ja hänen henkinen kehityksensä olivat niin lähellä hänen sydäntään. Tämä uutinen löi Nehljudofin lamauksiin. Hän tunsi samaa kuin ihmiset saadessaan tietää odottamattomasta, suuresta onnettomuudesta. Hän tunsi suurta kipua. Ensimäinen tunne oli häpeä: hän näytti omissa silmissään naurunalaiselta, kun kuvitteli, että Maslovassa muka oli tapahtunut henkinen muutos. Kaikki tuon naisen puheet, ettei hän muka tahtonut vastaanottaa toisen uhria, kaikki nuo moitteet ja kyyneleet olivat ainoastaan, ajatteli hän, irstaan naisen viekkautta, halua käyttää häntä eduksensa niin hyvin kuin suinkin. Hänestä rupesi näyttämään, että jo viime kerran tavatessa oli tullut esiin seikkoja, jotka todistivat hänen parantumattomuuttansa, mikä nyt olikin käynyt selväksi. Tämä kaikki ehti välähtää Nehljudofin päässä sillä aikaa kuin hän pani koneentapaisesti hattua päähänsä ja teki lähtöä lasaretista. »Mikäs nyt on siis edessä?» kysyi hän itseltään: »olenkohan enää sidottu häneen? Enkö ole nyt vapaa juuri tuon hänen käytöksensä tähden?» Mutta tuskin oli hän tehnyt tämän kysymyksen kun hän jo ymmärsi, että pitämällä itseään vapautettuna ja hylkäämällä Maslovan, hän ei tule rankaisemaan Maslovaa, kuten olisi tahtonut, vaan itseänsä, ja häntä kauhistutti.
»Ei, se mikä on tapahtunut, ei voi muuttaa vaan ainoastaan vahvistaa minun päätöstäni. Tehköön hän vaan sitä mikä on seuraus hänen henkisestä kehityksestään,—jos kujeilee välskärin kanssa niin kujeilkoon—se on hänen asiansa … mutta minun asiani on tehdä mitä minulta vaatii omatuntoni»,—puhuivat hänen ajatuksensa,—»ja minun omatuntoni vaatii minua panemaan alttiiksi vapauteni syntini lunastukseksi. Ja siis minun päätökseni mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikkapa vaan näennäiseen avioliittoon, joka tekee mahdolliseksi seurata häntä sinne minne hän lähetetään, jääpi muuttumattomaksi»—sanoi hän itselleen vihaisella itsepintaisuudella, ja tultuaan ulos lasaretista suuntautui varmoin askelin vankilan suurta porttia kohden.
Portille päästyään hän pyysi päivystäjää ilmoittamaan tirehtöörille haluavansa tavata Maslovaa. Päivystäjä oli Nehljudofin tuttuja ja ilmaisi sentähden tutunomaisesti hänelle heidän tärkeän vankilauutisensa. Kapteeni oli ottanut virkaeron ja sijaan oli tullut toinen tirehtöri, ankara mies.
—Kyllä nyt on kova komento täällä,—sanoi vartija.—Hän on paraikaa vankilassa, paikalla ilmoitan.
Ja aivan oikein, tirehtöri oli vankilassa ja ilmestyi pian Nehljudofin puheille. Uusi tirehtöri oli pitkäkasvuinen, luiseva mies, poskipäät ulospäin, hyvin hidas liikkeissään ja synkkä.
Tapaaminen on sallittu määräpäivinä vastaanottohuoneessa,—sanoi hän katsomatta Nehljudofiin.
—Mutta minulla on annettava eräs anomus allekirjoitettavaksi.
—Voitte jättää sen minulle.
—Minun täytyy itseni saada tavata vankia. Sitä ei minulta ole koskaan ennen kielletty.
—Se oli ennen se,—sanoi tirehtöri vilkaisten nyt pikaisesti
Nehljudofiin.
—Minulla on lupa kuvernööriltä,—intti Nehljudof hakien lompakkoansa.
—Näyttäkääpäs,—sanoi tirehtöri yhä samalla tavalla katsomatta silmiin ja otti Nehljudofilta paperin pitkällä, kuivalla, valkoisella kädellään, jonka etusormessa oli kultainen sormus. Hän luki hitaasti paperin.
—Tulkaa konttoriin.—sanoi hän.
Konttorissa ei tällä kertaa ollut ketään. Tirehtöri istui pöydän ääreen ja rupesi selailemaan siinä olevia papereita; hän aikoi nähtävästi itse olla läsnä.
Kun Nehljudof kysyi olisiko mahdollista tavata valtiollista vankia, Bogoduhofskajaa, niin tirehtöri vastasi lyhyesti että ei.—Valtiollista ei ole lupa tavata,—sanoi hän syventyen jälleen papereihinsa. Nehljudof, jonka taskussa oli kirje Bogoduhofskajalle, tunsi olevansa ikäänkuin pahanteosta tavattu ihminen, jonka aikeet olivat tulleet ilmi ja saatu estetyiksi.
Kun Maslova oli tullut konttoriin kohotti tirehtöri päätänsä ja katsomatta Maslovaan tahi Nehljudofiin sanoi: »saatte puhua!» ja jatkoi paperiensa lukemista.
Maslova oli puettu taas niinkuin ennenkin valkoiseen nuttuun, hameeseen ja huiviin. Tultuaan Nehljudofin luo ja nähtyään tämän kylmät, vihaiset kasvot hän meni punaiseksi, alkoi hypistellä kädellään nutun reunaa ja laski alas silmänsä.
Tästä hänen hämmennyksestänsä Nehljudof päätti, että lasaretin ovenvartijan kertomus oli ollut tosi.
Nehljudof oli aikonut olla Maslovan kanssa kuten viime kerrallakin; vaan ei voinut, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle kättä, niin vastenmielinen oli hänelle nyt Maslova.
—Minä olen tuonut teille pahan sanoman,—virkkoi hän tasasella äänellä katsomatta toiseen ja tarjoomatta kättä,—senaatti on hyljännyt valituksen.
—Sen kyllä arvasinkin,—sanoi Maslova kummallisella äänellä aivan kuin olisi ollut hengästyksissään.
Ennen olisi Nehljudof kysynyt miksi Maslova oli sanonut kyllä arvanneensakin; mutta nyt Nehljudof vaan katsahti häneen. Maslovan silmät olivat täynnä kyyneleitä.
Se ei kuitenkaan yhtään lauhduttanut Nehljudofia, vaan päinvastoin vielä enemmän suututti.
Tirehtöri nousi ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.
Vaikka Maslova inhoitti Nehljudofia, hän kuitenkin piti tarpeellisena ilmaista mielipahansa senaatin hylkäävän päätöksen johdosta.
—Älkää nyt vaan joutuko epätoivoon,—sanoi hän,—anomus keisarilliselle majesteetille saattaa onnistua ja minä toivon että…
—Enhän minä siitä syystä…—sanoi Maslova sääliä herättävästi katsellen kosteilla silmillään toiseen.
—Mistä sitten?
—Te kävitte lasaretissa ja teille varmaankin kerrottiin minusta…
—Mitäpäs siitä, onhan se oma asianne,—vastasi Nehljudof kylmästi ja rypisti silmänsä. Loukatun ylpeyden vastikään hiljennyt, julma tunto heräsi hänessä jälleen uudella voimalla kohta kun Maslova mainitsi lasaretin. Hän, Nehljudof, maailman mies, jonka kanssa mikä ylhäinen neiti tahansa olisi pitänyt onnena päästä naimisiin, oli tarjoutunut tuon naisen mieheksi, mutta tämä ei ollut malttanut odottaa, vaan alkanut kujeilla välskärin kanssa,—ajatteli hän inholla katsoen Maslovaan.
—Kirjoittakaahan nyt tuon anomuksen alle,—sanoi hän ja saatuaan taskustaan suuren kirjekuoren levitti anomuksen pöydälle. Maslova pyyhki kyyneleet huivin nurkkaan ja meni pöydän ääreen kysyen, mihin oli mitä kirjoitettava.
Nehljudof neuvoi hänelle ja Maslova istui pöydän ääreen korjaillen vasemmalla kädellään oikean käden hihaa. Nehljudof seisoi hänen vieressään ja sanomatta mitään katseli hänen pöydän yli kumartunutta selkäänsä, jota hillityt nyyhkytykset tuon tuostakin vavahuttelivat, ja Nehljudofin sydämmessä taistelivat pahat ja hyvät tunteet: loukattu ylpeys toiselta ja sääli kärsivää Maslovaa kohtaan toiselta puolen kunnes jälkimäinen pääsi voitolle.
Mikä oli ensimäiseksi liikahtanut sydämmessä: ensinkö hän oli säälinyt Maslovaa, vaiko ensin muistanut omat syntinsä, oman kehnoutensa juuri siinä asiassa, mistä syytti toista,—siitä hän ei ollut selvillä. Mutta yhtäkkiä ja ihan samaan aikaan hän sekä tunsi itsensä syylliseksi että sääli toista.