Kirjoitettuaan anomuksen alle ja pyyhittyään tahratun sormensa hameeseen, Maslova nousi ja vilkasi Nehljudofiin.
—Tapahtukoon mitä tahansa ja käyköön kuinka hyvänsä ei mikään saa päätöstäni muuttamaan,—sanoi Nehljudof. Ajatus, että hän antaa toiselle anteeksi, lisäsi hänessä säälin ja hellyyden tunteita ja hänen teki mieli lohduttaa toista.—Teen minkä lupasin. Minne ikinä teitä vietäneekin, olen minä teidän kanssanne.
—Älkää niin sanoko,—keskeytti Maslova hänet äkkiä ja hänen kasvonsa kirkastuivat kokonaan.
—Muistelkaa nyt mitä tarvitsette matkalle.
—Ei tietääkseni mitään erinomaista. Kiitoksia.
Tirehtöri lähestyi heitä, ja Nehljudof odottamatta hänen huomautustaan jätti Maslovalle hyvästi ja meni pois, tuntien semmoista hiljaista iloa, levollisuutta ja rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan, jemmoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Nehljudofia riemastutti ja nosti ennen tuntemattomiin korkeuksiin se tieto, etteivät mitkään Maslovan teot enää voi tehdä olemattomaksi hänen rakkauttaan häneen. »Kujeilkoon hän vaan välskärin kanssa, se on hänen asiansa, minä en rakasta häntä itseni vaan hänen ja Jumalan tähden.»
Mutta tuo kujeileminen välskärin kanssa, jonka johdosta Maslova oli karkoitettu lasaretista ja jonka Nehljudof oli uskonut todeksi, oli vaan siinä, että Maslova, naisvälskärin käskystä, oli mennyt yskäteetä hakemaan käytävän päässä olevaan apteekkiin ja oli siellä tavannut erään pitkäkasvuisen, nyppynaamaisen välskärin Kustinofin, joka oli jo kauvan sitten kiusannut Maslovaa ahdistelemisella, ja nyt oli Maslova, pyrkiessään hänestä eroon, niin kovasti lykännyt häntä luotaan, että välskäri oli kompastunut hyllyä vastaan, jotta kaksi lasipulloa putosi ja särkyi. Juuri samassa oli käytävässä kulkenut vanhempi lääkäri ja kuultuaan että astioita meni rikki ja nähtyään ulosjuoksevan tulistuneen Maslovan oli lääkäri huutanut vihasesti:
—Tyttö hoi! rupea sinä vaan täällä kujeilemaan, niin kyllä pian täältä pääset. Mikäs nyt?—oli lääkäri sitten kääntynyt välskärin puoleen katsellen häneen ankarasti lasiensa yli.
Välskäri alkoi suu naurussa puolustella itseänsä. Lääkäri ei ruvennut häntä kuuntelemaan, vaan nosti päänsä niin että katsoi jälleen lasien läpi, ja meni lasarettihuoneisiin. Ja vielä samana päivänä hän oli pyytänyt tirehtööriä toimittamaan Maslovan sijaan jonkun toisen apulaisen, joka Olisi ollut siivompi käytöksissään.
Muuta ei Maslovan kujeileminen välskärin kanssa ollutkaan. Tämä lasaretista karkoitus kujeilemisen vuoksi miesten kanssa koski Maslovaan erityisen kipeästi, erittäin kun tultuaan jälleen Nehljudofin yhteyteen kaikki suhteet miehiin olivat jo kauvan sitten tulleet hänelle, juuri vastenmielisiksi ja inhoittivat häntä suuresti. Se että hänen entisen ja nykyisen asemansa vuoksi jokainen ja kaikki semmoisetkin kuin tuo nyppynaamainen välskäri pitivät itseänsä oikeutettuna loukata häntä, ja ihmettelivät, ettei hän suostunut heihin, se teki hänelle hyvin kipeätä ja herätti hänessä sääliä itseensä ja häntä itketti. Nyt kun hän oli tullut Nehljudofin eteen olisi hän tahtonut puolustaa itseänsä tämän edessä sitä väärää syytöstä vastaan, jonka Nehljudofkin oli varmaan saanut kuulla. Mutta ruvettuaan puolusteleimaan, hän oli huomannut, ettei Nehljudof usko, vaan että hänen puolustuksensa ainoastaan vahvistavat Nehljudofia hänen epäluuloissaan, ja kyyneleet olivat tulleet hänen kurkkuunsa ja hän oli vaijennut. Maslova yhä vieläkään ei kuvaillut antaneensa Nehljudofille anteeksi vaan luuli inhoavansa häntä, niinkuin oli sanonut hänelle toisen kerran tavatessa, ja kuitenkin Maslova jo kauvan sitten Jälleen rakasti häntä ja rakasti niin, että tietämättään täytti kaikki mitä Nehljudof häneltä tahtoi: oli herennyt juomasta, polttamasta, lakannut maikailemasta ja ruvennut lasaretin piiaksi. Tätä kaikkea hän teki vaan siksi että tiesi Nehljudofin sitä haluavan. Että hän joka kerta niin päättävästi kielsi kun Nehljudof mainitsi olevansa suostuvainen avioliittoon hänen kanssaan, se tapahtui sekä siitä syystä että häntä halutti toistaa ne ylpeät sanat, jotka hän oli kerran sanonut Nehljudofille, että erittäinkin, kun hän tiesi tämän avioliiton voivan tehdä Nehljudofin onnettomaksi. Hän oli lujasti päättänyt olla vastaanottamatta Nehljudofin uhria, ja kuitenkin oli hänen tuskallista ajatella että Nehljudof ylönkatsoo häntä, luulee hänen vielä olevan samanlaisen kuin oli ollut ennen, eikä näe sitä muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut. Se seikka että Nehljudof nyt mahdollisesti ajattelee hänen tehneen lasaretissa jotakin pahaa vaivasi häntä enemmän kuin se sanoma että hän oli lopullisesti pakkotöihin tuomittu.
XXX.
Maslova saattoi tulla lähetetyksi jo ensimäisen joukkokunnan kanssa ja sentähden Nehljudof valmisteli myöskin matkaa. Mutta asioita oli niin paljon, että hän hyvin tiesi mahdottomaksi niitä kaikkia suorittaa, vaikka käytettävänä olisi ollut kuinka paljon aikaa tahansa. Nyt oli ihan päinvastoin kuin ennen muinoin. Ennen piti keksiä itsellensä tehtäviä, ja näiden tarkoitusperä oli alituisesti sama—aina saman Dmitrij Nehljudofin hyvä, ja sittenkin, vaikka kaikki oli tarkoittanut vaan Dmitrin hyvää, oli työ tuntunut ikävältä. Nyt sitävastoin koskivat kaikki puuhat muita ihmisiä, eikä Dmitriä, ja kaikki toimet olivat miellyttävät ja viehättävät ja niitä oli äärettömän paljon. Eikä siinä kyllä, vaan silloin kuin Dmitrin entiset työt ja toimet olivat hänessä aina herättäneet harmia ja kiukustumista, niin nämä vieraat asiat päinvastoin herättivät enimmäkseen vaan iloa ja tyytyväisyyttä.
Nehljudofin puuhattavina olevia asioita oli hänellä kolme eri lajia; ja totutulla tarkkatuntoisuudellaan hän jakoikin ne kolmeen osastoon sekä asetti kolmeen eri salkkuun.
Ensimäinen asia koski Maslovaa ja tämän auttamista. Tässä asiassa oli nyt puuhattava kannatusta sille anomukselle, joka oli jätetty keisarilliselle majesteetille, ja sitäpaitsi oli varustauminen matkalle Siperiaan.
Toiseksi oli puuhattava maatila-asioita. Panovossa oli maa luovutettu talonpojille ehdolla, että he suorittavat koron maan arvosta maksuna omiin kunnallisiin tarpeisinsa. Mutta tämän sopimuksen laillistamista varten oli tehtävä ja allekirjoitettava kirjallinen välipuhe ynnä testamentti. Kusminskissä taas oli asiat sillä kannalla, kuin hän ne oli itse järjestänyt, s.o. että rahat maasta oli tulevat hänelle, mutta nyt oli vielä määrättävä maksuajat ja päättäminen minkä verran näistä rahoista hän käyttäisi elantoonsa ja minkä verran jättäisi talonpoikien hyväksi. Tietämättä kuinka suuria menoja Siperian matka kysyisi hän ei vielä uskaltanut kokonaan luopua tästä tulolähteestä, vaikka olikin sen vähentänyt puoleen entisestä.
Kolmas asia koski vankien auttamista, jotka nyt yhä useammin kääntyivät hänen puoleensa.
Alussa, kun hän oli joutunut hänen apuansa hakevien vankien kanssa tekemisiin, oli hän ryhtynyt heidän asioitansa ajamaan heti kun oli toimekseen saanut, mutta sitten oli ilmaantunut niin paljon anojia, ettei hän tuntenut mahdolliseksi auttaa jokaista heistä erikseen ja sentähden hänelle itsestään muodostui vielä neljäs tehtävä, joka viime aikoina kaikkia muita enemmän kiinnitti hänen huomiotansa.
Tämä neljäs tehtävä oli kysymyksen ratkaiseminen, mitä oli tuo ihmeellinen oikeuslaitos niinsanottuja rikosasioita varten,—mikä oli sen tarkoitus ja miten se oli syntynyt,—tuo oikeuslaitos, jonka tuloksena oli tämä vankila enimmäkseen tuttuine vankineen ja nuo kuritushuoneet, alkaen Petropavlofskin linnasta Sahaliniin asti, joissa kitui satoja, tuhansia ihmisiä tämän, Nehljudofin mielestä merkillisen rikoslain uhreina.
Personallisten suhteittensa avulla vangittujen kanssa, perustuen asianajajan, vankilapapin ja tirehtörin antamiin tietoihin sekä vankiluetteloihin oli Nehljudof tullut siihen johtopäätökseen, että vangit eli niinsanotut rikoksentekijät jakaantuivat viiteen luokkaan. Ensimäisen luokan muodostivat kokonaan syyttömät ihmiset, oikeudellisten erehdysten uhrit, jommoisia olivat tuo luultu murhapolttaja, Menshof, Maslova ja muut semmoiset. Tähän luokkaan kuuluvia ihmisiä ei ollut hyvin paljon,—papin tekemien havaintojen mukaan noin 7 prosenttia, mutta näiden ihmisten tila vaati erityistä huomiota. Toisen luokan muodostivat ihmiset, jotka olivat tuomitut erikoisissa mielentiloissa tehdyistä teoista, kuten vimmastuksissa, mustasukkaisuuden vuoksi, humalassa j.n.e.—teoista, joita melkein varmaan olisivat samoissa olosuhteissa tehneet myöskin kaikki ne, jotka olivat heitä tuominneet ja rangaisseet. Tämä luokka käsitti Nehljudofin havaintojen mukaan lähes puolet kaikista rikoksentekijöistä. Kolmannen luokan muodostivat ihmiset, jotka olivat tehneet omien käsityksiensä mukaan ihan tavallisia, jopa hyviäkin tekoja, mutta joiden teot heille vieraiden, lakiasäätävien ihmisten käsitysten mukaan olivat pidettävät rikoksina. Tähän luokkaan kuuluivat ihmiset, jotka harjoittivat salaa viinakauppaa, toivat maahan tullaamatonta tavaraa, nyhtivät ruohoa, keräsivät polttopuita suurista hovi- tai kruunumetsistä. Näihin saattoi lukea varastelevat vuoristolaiset, ja vielä epäuskoisia ihmisiä, jotka varastelivat kirkoista.
Neljäntenä luokkana olivat ihmiset, joita vaan siitä syystä pidettiin rikoksellisina, että he siveellisessä suhteessa olivat yhteiskunnallista keskinkertaisuutta ylempänä. Semmoisia olivat lahkolaiset, semmoisia puolalaiset, tsherkessit, jotka olivat kapinoineet vapautensa säilyttämiseksi, semmoisia olivat myöskin valtiolliset rikoksentekijät, sosialistit ja työlakkojen toimeenpanijat, jotka olivat tehneet vastarintaa viranomaisille. Näiden yhteiskunnan parhaiden ihmisten prosentti oli Nehljudofin havaintojen mukaan hyvin suuri.
Viidennen luokan muodostivat vihdoin ihmiset, joiden edessä yhteiskunta oli paljon enemmän syyllinen kuin he yhteiskunnan edessä. Nämät olivat sen hylkyjä, alituisen sorron ja kiusausten tylsyttämiä, kuten tuo poika mattoinensa ja sadat muut ihmiset, joita Nehljudof oli nähnyt sekä vankilassa että sen ulkopuolella, ja joita elämänolot ikäänkuin systemaattisesti johtivat välttämättömyyteen tehdä semmoinen teko, jota sanotaan rikokseksi. Tämmöisiä ihmisiä oli Nehljudofin havaintojen mukaan hyvin moni varas ja tappaja, joiden kanssa hän viime aikoina oli tullut tekemisiin. Näihin hän luki myöskin, lähemmin heihin tutustuttuaan, ne huonotapaiset, turmeltuneet ihmiset, joita uusi koulu sanoo rikoksellisiksi tyypeiksi ja joiden olemassaolo yhteiskunnassa pidetään päätodistuksena siihen, että rikoslaki ja sen rangaistukset ovat välttämättömät. Nämät niinsanotut turmeltuneet rikokselliset poikkeustyypit eivät Nehljudofin mielestä olleet mitään muuta kuin samallaisia ihmisiä kuin nekin, joiden edessä yhteiskunta oli enemmän syyllinen kuin he yhteiskunnan, mutta paitsi sitä että yhteiskunta oli syyllinen heidän edessään nykyisyyteen nähden, oli se vielä entisyyteenkin nähden syyllinen heidän vanhempainsa ja esivanhempainsa edessä.
Näistä viimemainituista hämmästytti erittäin juuri tässä suhteessa Nehljudofia monikertainen varas Ohotin, erään prostitueeratun äpäräpoika, kaupunkilaisen yömajan kasvatti, joka nähtävästi ei ollut kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa asti koskaan seurustellut sen siveellisempien ihmisten kanssa, kuin mitä olivat polisit, ja joka oli jo nuoruudestaan pitäen joutunut varkaiden sakkiin. Hän oli samalla tavattoman lahjakas koomikeri, joten hän taivutti kaikki ihmiset puolelleen. Tämäkin oli pyytänyt Nehljudofia asiamiehekseen, mutta samassa tilaisuudessa oli hän laskenut hienoa ivaa sekä itsestään että tuomareista, vankilasta ja kaikista laeista niin rangaistus- kuin jumaluuslaeistakin. Toinen oli tuo kaunis Fjodorof, joka oli tappanut ja ryöstänyt johtamansa joukon avulla erään vanhan virkamiehen. Hän oli talonpoika, jonka isältä oli ihan laittomasti riistetty talo ja joka sitten oli palvellut sotaväessä sekä saanut siellä kärsiä siitä, että oli rakastunut upseerin tyttöön. Hän oli viehättävä, intohimoinen luonne, ihminen, joka mistä hinnasta tahansa tahtoi nauttia eikä koskaan ollut nähnyt ihmisiä, jotka jostain syystä olisivat kieltäytyneet nautinnosta, yhtä vähän kuin olisi koskaan kuullut sanaakaan siitä, että elämällä saattoi olla joku toinenkin tarkoitus kuin vaan nautinnon. Nehljudof oli selvillä siitä, että he molemmat olivat rikkaita luonteita ja olivat vaan villiintyneessä tilassa hunningolle menneitä; niinkuin voivat villiintyä ja joutua hunningolle hoitamatta jäävät kasvit. Näki hän myöskin erään löysäläisen ja erään naisen, jotka tekivät vastenmielisen vaikutuksen tylsyytensä ja ikäänkuin julmuutensa vuoksi, vaan ei hän mitenkään voinut huomata heissä sitä pahantekijätyyppiä, josta italialainen koulu puhui; hän näki heissä ainoastaan hänelle persoonallisesti vastenmielisiä ihmisiä, samallaisia kuin ne, joita hän oli vapaudessa nähnyt hännystakkeihin, olkalappuihin ja pitseihin puettuina.
Niinpä siis tuon kysymyksen tutkiminen, millä perustuksella kaikki nämä niin erilaiset ihmiset olivat suljetut vankilaan, sillaikaa kuin toiset aivan samallaiset ihmiset kulkivat vapaudessa, jopa tuomitsivatkin noita ihmisiä, muodosti nyt neljännen tehtävän, joka tähän aikaan vaati Nehljudofin huomiota.
Alussa toivoi Nehljudof voivansa saada vastauksen tähän kysymykseen kirjoista ja osti sentähden kaikki he kirjat, jotka saattoivat kysymystä valaista. Hän osti teoksia Lombrosolta, Garofalolta, Ferrieltä, Listiltä ja Mauseleilta ja Tardesilta ja luki ne tarkkaavasti läpi.
Mutta sen mukaan kuin hän luki niitä hän yhä enemmän kadotti toivonsa. Hänen kävi niinkuin aina käy ihmisten, jotka kääntyvät tieteen puoleen aikomatta itse saavuttaa mitään merkitystä tiedemiehinä, aikomatta kirjoittaa, väitellä, opettaa, vaan kääntyvät tieteen puoleen suorilla, yksinkertaisilla, elämästä otetuilla kysymyksillä: tiede antoi hänelle vastauksia tuhansiin erilaisiin, sangen viekkaasti ja viisaasti asetettuihin kysymyksiin, jotka kyllä olivat rikoslain yhteydessä, mutta eivät vaan koskeneet siihen kysymykseen, johon hän haki vastausta.
Hän kysyi aivan yksinkertaista asiaa: mistä syystä ja millä oikeudella toiset ihmiset ovat sulkeneet, kiusaavat, lähettävät maanpakoon, pieksävät ja tappavat toisia ihmisiä, vaikka he itse ovat ihan samallaisia kuin ne, joita he kiduttavat, pieksävät ja tappavat? Mutta sen sijaan sai hän vastaukseksi mietteitä siitä, onko ihmisellä vapaata tahtoa vai ei; saattaako pääkallon mittauksen ynnä muun semmoisen perustuksella pitää ihmistä rikoksellisena, vai ei; mikä merkitys on perinnöllisyydellä rikokseen nähden? Onko olemassa synnynnäistä siveettömyyttä; mitä on siveellisyys; mitä on hulluus; mitä on suvun huonontuminen; mitä on luonnonlaatu; miten vaikuttavat rikokseen ilmanala, ravinto, tietämättömyys, matkimisen halu, hypnotismi, intohimot; mitä on yhteiskunta; mitkä ovat sen velvollisuudet j.n.e.
Nämät mietteet muistuttivat Nehljudofia eräästä vastauksesta, jonka hänelle kerran oli antanut koulusta tuleva pieni poikanen. Nehljudof oli pojalta kysynyt oliko tämä oppinut tavaamaan.—Olen kyllä,—vastasi poika.—No tavaappas: »käpälä»—Mikä käpälä, koiranko?—oli poika viekkaasti vastannut. Aivan samallaisia vastauksia löysi Nehljudof tieteellisistä kirjoista hänen ainoaan peruskysymykseensä. Niissä oli sangen paljon viisasta, oppinutta, huvittavaa, vaan ei ollut vastausta pääasiaan: millä oikeudella toiset rankaisevat toisia. Ei ainoastaan niin, ettei olisi ollenkaan ollut vastausta, vaan kaikki järkeilemiset näyttivät tarkoittavan yksistään selittää ja oikeuttaa rangaistusta, jonka välttämättömyys edeltäpäin katsottiin päivän selväksi. Nehljudof luki paljon, mutta vaan sieltä täältä, ja piti tämmöistä pintapuolista tutkimista syynä siihen, ettei voinut vastausta löytää. Mutta hän toivoi vielä kerran löytävänsä tämän vastauksen, eikä sentähden tahtonut vielä uskoa oikeaksi sitä vastausta, joka viime aikoina yhä useammin ja useammin tuli hänen mieleensä.
XXXI.
Se matkue, johon Maslova kuului, oli määrätty lähteväksi 5:nä päivänä
heinäkuuta. Samaksi päiväksi valmistui Nehljudofkin seuraamaan häntä.
Edellisenä päivänä oli, veljeänsä tavatakseen, saapunut kaupunkiin
Nehljudofin sisar miehensä kanssa.
Nehljudofin sisar, Natalia Ivanovna Ragoshinskaja, oli 10 vuotta veljeänsä vanhempi. Nehljudof oli kasvanut osaksi hänen vaikutuksensa alaisena ja sisar oli hyvin rakastanut Nehljudofia tämän ollessa poikana. Sitten he olivat tavanneet toisensa vähää ennen häitä, melkein jo yhdenvertaisina: sisar oli silloin 25 vuotias neiti ja Nehljudof taas 15 vuotias poika. Natalia oli silloin ollut rakastunut veljensä ystävä-vainajaan, Nikolenka Irtenjefiin. He molemmat pitivät Nikolenkasta, rakastaen sekä hänessä että itsessään sitä, mikä heissä oli parasta ja mikä yhdisti kaikkia ihmisiä.
Sittemmin he olivat molemmat menneet alaspäin: veli huonon elämän ja sisar avioliiton vuoksi miehen kanssa, johon oli rakastunut aistillisesti. Tämä mies ei rakastanut samaa, mikä oli joskus ollut Natalialle ja Dmitrille kaikkein pyhintä ja kalleinta, eikä edes ymmärtänyt, mitä se semmoinen oli, vaan piti kaikkia noita siveellisen täydellisentymisen ja ihmisten palvelemisen pyrintöjä ainoastaan yhtenä itserakkauden ilmestysmuotona, haluna loistaa ihmisten edessä.
Ragoshinskij oli maineeton ja varaton, vaan hän oli sangen taitava virkamies. Suurella kyvyllä hän osasi purjehtia vapaamielisyyden ja vanhoillisuuden väliä, käyttäen hyväkseen milloin mitäkin vallitsevista tuulista, mikä vaan kunakin aikana paraiten edistytti hänen tarkoituksiansa, ja erityisesti kuului hänen keinoihinsa vielä jotain semmoista, millä hän saattoi miellyttää naisia. Niin että hän pääsi verrattain loistavalle tuomariuralle. Jo ikämiehenä hän ulkomailla tutustui Nehljudofeihin, rakastutti itseensä Natalian, joka ei myöskään enää ollut ihan nuori, ja rakensi tämän kanssa avioliiton melkein vastoin äidin tahtoa, jonka mielestä tämä avioliitto ei ollut kyllin arvokas hänen tyttärelleen. Nehljudof, vaikka salasikin sitä itseltään, ja taisteli sitä vastaan, ei voinut sietää lankoansa. Tämä oli vastenmielinen hänelle tunteitten jokapäiväisyyden, itseensä luottavan ahdasmielisyyden vuoksi, ja vastenmielinen etupäässä sisaren tähden, joka saattoi niin intohimoisesti, itsekkäästi, aistillisesti rakastaa tuota köyhää luonnetta, ja saattoi miehensä mieliksi tukahduttaa kaiken itsessään löytyneen hyvän. Nehljudofin oli aina ollut tuskallista ja kipeää ajatella, että Natalia oli tuon tuuheatukkaisen, kiiltokaljuisen, itserakkaan miehen vaimo. Eikä hän voinut olla tuntematta inhoa edes tämän lapsiin. Joka kerta, saadessaan tietää että sisar oli tulemassa äidiksi, hän tunsi ikäänkuin osanottavaa kärsimystä siitä, että sisar oli taaskin tahraantunut johonkin pahaan tuosta heille kaikille vieraasta miehestä.
Ragoshinskit olivat saapuneet kaupunkiin yksin, ilman lapsia:—lapsia oli heillä kaksi: poika ja tyttö. Ja he asettuivat parhaimman hotellin parhaimpaan huoneeseen. Natalia Ivanovna ajoi heti äitivainajan vanhaan kortteeriin, mutta ei löytänyt täältä veljeänsä, ja saatuaan tietää Agrafena Petrovnalta hänen muuttaneen hotelliin, läksi sinne. Likasenlainen vahtimestari tuli häntä vastaan pimeässä, raskaanhajuisessa, päivinkin lampulla valaistussa käytävässä. Vahtimestari ei sanonut ruhtinaan olevan kotona.
Natalia Ivanovna pyysi nyt päästä veljensä huoneisiin jättääkseen hänelle kirjelapun ja vahtimestari saattoi hänet sinne.
Tultuaan Nehljudofin kahteen pieneen huoneeseen tarkasti Natalia Ivanovna niitä ensin uteliaasti. Kaikkialla hän huomasi tuon tutun puhtaudem ja säntillisyyden, mutta häntä hämmästytti se sisustuksen vaatimattomuus, joka oli veljelle kokonaan uutta. Kirjoituspöydällä hän tunsi tutun paperipainimen, jossa oli pieni pronssikoira, nuo huolellisesti sijoitetut salkut ja paperit ja kirjoitusneuvot, rangaistuslain nidokset, englantilaisen kirjan Henry Georgelta ja ranskalaisen Tardesilta ynnä sivujen väliin pistetyn suuren, Natalialle tutun käyrän norsunluuveitsen.
Hän istui pöydän ääreen ja kirjoitti veljelle kirjeen, jossa pyysi häntä välttämättä heti tulemaan luoksensa, ja kummastellen pudistaen päätänsä siihen, mitä oli nähnyt, palasi takasin hotelliinsa.
Natalia Ivanovnan mieltä kiinnitti nyt, veljeensä nähden, kaksi seikkaa: tämän avioliitto Katjushan kanssa, josta hän oli kuullut jo omassa kaupungissaan, sillä kaikkihan siitä puhuivat, ja toiseksi hänen aikomuksensa luovuttaa maa talonpojille, josta niinikään kaikki tiesivät ja mikä monesta näytti valtiollisesti vaaralliselta yritykseltä. Avioliitto Katjushan kanssa oli yhdeltä puolelta Natalia Ivanovnan mieleenkin. Hän ihaili tuota päättäväisyyttä, tunsi siinä veljen ja itsensä, semmoisina kuin he molemmat olivat noina hyvinä aikoina ennen avioliittoa. Mutta samassa häntä kauhistutti ajatus, että veli menisi naimisiin niin hirveän naisen kanssa. Jälkimäinen tunne oli voimakkaampi ja hän päätti mikäli mahdollista vaikuttaa veljeen, että hän luopuisi aikeestansa, vaikka Natalia kyllä tiesikin kuinka vaikeata se olisi.
Toinen asia, maan antaminen talonpojille, ei koskenut häntä niin läheltä; mutta hänen miehensä oli sensijaan asiasta hyvin kiihkoissaan ja vaati häntä vastustamaan veljeä. Ignatij Nikiforovitsh arveli, että tuommoinen teko on epäluotettavuuden, kevytmielisyyden ja ylpeyden huippu, että tämmöistä tekoa voi selittää—jos sen selittämisestä ollenkaan saattoi olla kysymystä—ainoastaan haluksi loistaa muiden rinnalla, kerskailla, tehdä itsensä puheenalaiseksi.
—Mitä järkeä on maan antamisessa talonpojille semmoisilla ehdoilla, että he maksaisivat siitä itselleen?—puhui hän.—Jos hän nyt olisi välttämättä tahtonut jakaa, olisihan hän voinut myödä talonpoikaispankin kautta. Silloin siinä ehkä olisi ollut jotain järkeä. Yleensä tuo teko osoittaa miltei mielenhäiriötä,—puhui Ignatij Nikiforovitsh ja hän mietti jo holhouksen alle panemistakin, sekä vaati vaimoansa puhumaan vakaasti veljensä kanssa tästä hänen kummallisesta aikeestansa.
XXXII.
Palattuaan kotiin ja löydettyään pöydältänsä sisaren kirjeen läksi Nehljudof heti hänen luoksensa. Silloin oli jo iltapuoli Ignatij Nikiforovitsh lepäili toisessa huoneessa ja Natalia Ivanovna otti siis yksin vastaan veljensä. Natalia oli mustassa ruumiin mukaan istuvassa silkkileningissä, punainen rusetti rinnassa ja hänen mustat hiuksensa olivat muodin mukaan kohennetut ja kammatut. Hän näytti koettavan pysytellä nuorena, yhdenikäisen miehensä tähden. Nähtyään veljensä hän hypähti sohvalta ja nopein askelin, silkkihameen kahistessa, tuli tätä vastaan. He suutelivat ja katselivat hymyillen toisiansa. Tapahtui tuo salaperäinen, sanoin selittämätön, paljon merkitsevä katseiden vaihto, jossa kaikki oli totta, ja sitten alkoi sanojen vaihto, missä ei enää ollut samaa totuutta. He eivät olleet tavanneet toisiansa äidin kuoleman jälkeen.
—Sinä olet lihonnut ja nuortunut,—sanoi Nehljudof.
Sisaren huulet rypistyivät mielihyvästä.
—Mutta sinä olet laihtunut.
—Entä Ignatij Nikiforovitsh?—kysyi Nehljudof.
—Hän lepää, ei ole nukkunut yöllä.
Paljon olisi siinä ollut sanottavaa, mutta sanat eivät ilmaisseet mitään; silmät taas sanoivat, että se mikä olisi ollut sanottava, ei ollut sanottu.
—Kävin luonasi.
—Kyllä tiedän.
—Minä muutin talosta. Se oli minulle liian tilava, siellä oli niin yksinäistä ja ikävää. Enkä mitään semmoista enää tarvitse, niin että ota sinä se kaikki, kaikki huonekalut ja tavarat.
—Kyllä Agrafena Petrovna kertoi kun kävin siellä. Kiitoksia vaan.
Mutta…
Nyt toi hotellin lakeija hopeisen teeserviisin.
He olivat vaiti niin kauvan kuin lakeija asetteli teeastioita. Natalia Ivanovna muuttautui nojatuoliin vastapäätä ja sanomatta mitään sirotti teetä kannuun. Nehljudof oli vaiti.
—No, Dmitrij hyvä, kyllä tiedän kaikki,—sanoi Natalia päättävästi ja vilkasi veljeen.
—Sehän on hyvä että tiedät.
—Luuletko todellakin voivasi parantaa hänet semmoisen elämän jälkeen,—sanoi Natalia Ivanovna.
—Nehljudof istui suorana pienellä tuolilla nojautumatta sen selustimeen ja kuunteli tarkkaavasti mitä sisar sanoi koettaen hyvin ymmärtää ja hyvin vastata. Se mieliala, jonka viimeinen kohtaus Maslovan kanssa oli herättänyt, täytti yhä hänen sydäntänsä rauhallisella riemulla ja hyvänsuopuudella kaikkia ihmisiä kohtaan.
—En minä tahdo parantaa häntä kuin ainoastaan itseäni,—vastasi
Nehljudof.
Natalia Ivanovna huokasi.
—Onhan muitakin keinoja paitsi avioliittoa.
—Mutta minäpä luulen että se on paras keino; ja sitä paitsi se johtaa minut siihen maailmaan, missä voin olla hyödyllinen.
—En luule,—sanoi Natalia Ivanovna:—että sinä voisit tulla onnelliseksi.
—Ei kysymys olekaan minun onnestani.
—Tietysti ei; mutta ei hänkään, jos hänellä vaan on sydäntä, voi tulla onnelliseksi … ei voi edes suostua siihen.
—Ei hän suostukaan.
—Sen ymmärrän, mutta elämä kuitenkin…
—Mikä elämä?
— … vaatii toista.
—Ei vaadi mitään paitsi sitä, että tekisimme velvollisuutemme,—sanoi Nehljudof katsoen Natalian kauniisiin, vaikka silmien ja suun luona jo vähän rypistyneihin kasvoihin.
—En ymmärrä,—sanoi sisar huokaisten.
»Voi sitä raukkaa! Kuinka hän onkin voinut noin muuttua?»—ajatteli Nehljudof muistellen mimmoinen Natalia oli ollut ennen avioliittoa ja tuntien häntä kohtaan lukemattomista lapsuudenmuistoista kokoonkutoutunutta hellyyttä.
Samassa tuli huoneeseen Ignatij Nikiforovitsh, pää kuten ainakin pystyssä, leveä rinta pullistuneena, pehmeästi ja keveästi astuen, hymy huulilla, silmälasien, pyöreän kaljun, ja pikimustan parran kiiluessa.
—Hyvää päivää, hyvää päivää,—noo, mitä teille kuuluu?—lausui hän tahallisen luonnottomalla venytyksellä.
(Huolimatta siitä, että he ensi aikoina häitten jälkeen koettivat ruveta sinuttelemaan toisiansa, he olivat jääneet yhä vaan teitittelemään).
He kättelivät toisiansa ja Ignatij Nikiforovitsh istuutui kevyesti nojatuoliin.
—En suinkaan vaan häiritse keskusteluanne?
—Ei, en minä keltään salaa mitä puhun ja teen.
Heti kun Nehljudof oli nähnyt nuo kasvot, nuo karvaiset kädet, ja kuullut tuon isällisen itseensäluottavan äänen, oli hänen leppeä mielialansa kuin pois puhallettu.
—Niin, me puhelimme hänen aikeistaan.—sanoi Natalia
Ivanovna.—Kaadanko sinulle?—lisäsi hän tarttuen teekannuun.
—Kyllä, ole niin hyvä; mistä niin aikeista?
—Siperianmatkasta sen vankijoukon mukana, johon kuuluu tuo nainen, jonka edessä katson olevani syyllinen,—sanoi Nehljudof.
—Kuulin, ettei olisi ainoastaan aikomus seurata, vaan vielä jotain muutakin.
—Niin, mennä naimisiinkin, jos hän vaan sitä haluaa.
—Vai niin! Mutta jos se ei ole teille vastenmielistä, niin selittäkää minulle aiheenne. Niitä en minä ymmärrä.
—Aiheet ovat ne, että tämä nainen … että hänen ensimäinen askeleensa huonolla tiellä…—Nehljudof kiukustui itseensä, kun ei löytänyt sopivia sanoja.—Aiheet ovat ne, että minä olen syyllinen, mutta hän on rangaistu.
—Jos hän on rangaistu, niin varmaan ei hänkään ole viaton.
—Hän on aivan syytön.
—Ja Nehljudof kertoi tarpeettoman kiihkoisesti jutun kokonaisuudessaan.
—Niin, tuomari on tehnyt virheen ja siitä on seurannut valamiesten päätöksen perusteettomuus. Mutta sitävastenhan on olemassa senaatti.
—Senaatti hylkäsi valituksen.
—Jos senaatti on hylännyt, niin arvattavasti ei ollut riittäviä aiheita kassatsiooniin,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh, nähtävästi täydellisesti omistaen sen tunnetun ajatuskannan, jonka mukaan totuus on lainkäyttämisen tuote.—Senaatti ei voi kajota jutun aineelliseen puoleen. Mutta jos virhe on todellakin olemassa oikeudenpäätöksessä, niin on anomus tehtävä Keisarilliselle Majesteetille.
—Se on tehty, vaan ei ole mitään toiveita onnistumisesta. Kysymys tehdään ministeristölle, ministeristö vaatii senaatin lausuntoa, ja senaatti toistaa päätöksensä. Ja kuten tavallista, syytön tulee rangaistuksi.
—Ensiksikin ministeristö ei tule vaatimaan senaatin lausuntoa,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh suu alentuvassa hymyssä:—vaan vaatii käsiinsä alioikeuden pöytäkirjat ja, jos virhe huomataan tapahtuneeksi, antaa asianmukaisen ratkaisun; toiseksi, syyttömät eivät tule koskaan, tai aniharvoissa poikkeustapauksissa, rangaistuiksi. Rangaistuiksi tulevat syylliset,—puhui kiirehtimättä Ignatij Nikiforovitsh, itsetyytyväisesti hymyillen.
—Minä olen tullut ihan päinvastaiseen vakaumukseen,—sanoi Nehljudof harmistuen lankoonsa:—olen vakuutettu, että enemmistö oikeuden tuomitsemista ihmisistä ovat syyttömiä.
—Kuinka se voisi olla mahdollista?
—Syyttömiä sanan varsinaisessa merkityksessä, niinkuin eräs myrkytyksestä syytetty nainen on syytön myrkytykseen, niinkuin tuo talonpoika, johon äsken tutustuin, on syytön tappoon, niinkuin eräs äiti ja poika ovat syyttömät murhapolttoon, jonka on tehnyt talon isäntä itse.
—Tietysti on ja on aina ollut oikeudellisia erehdyksiä. Inhimilliset laitokset eivät voi olla täydellisiä.
—Sitten on suuri joukko syyttömiä siinä merkityksessä, että he, kasvaneina vississä piireissä, eivät pidä tekojansa rikoksina.
—Anteeksi, tuo on aivan perätöntä; jokainen varas tietää, että varastaminen on pahaa, ja ettei pitäisi varastaa, että varkaus on siveetöntä,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh yhä samalla tavalla rauhallisesti, varmasti ja vähän ylenkatseellisesti hymyillen, mikä erikoisesti Nehljudofia suututti.
—Ei, ei tiedä; hänelle sanotaan: älä varasta, ja kuitenkin hän näkee ja tietää, että tehtailijat varastavat hänen työtänsä, pidättäen hänelle tulevaa palkkaa, että virkamiehet herkeämättä ryöstävät häntä…
—Tuo nyt on jo selvää anarkismia,—määritteli Ignatij Nikiforovitsh rauhallisesti lankonsa sanojen merkitystä.
—En tiedä, mitä se on, puhun sitä, mikä on totta,—jatkoi Nehljudof.—Hän tietää, että virkamiehet ryöstävät häntä. Tietää, että me maanomistajat omistamme maata, jonka pitäisi olla yhteistä omaisuutta, ja kun hän tältä maalta kerää risuja lämmittääkseen uuninsa, me pistämme hänet vankilaan ja käskemme häntä uskomaan olevansa varas.
—En ymmärrä, mutta jos ymmärrän, niin olen toista mieltä. Maan täytyy aina olla jonkun omaisuutta. Jos sen jaatte,—alkoi Ignatij Nikiforovitsh täydellisesti ja varmasti vakuutettuna siitä, että Nehljudof oli sosialisti, että sosialistisen teorian mukaan koko maa on jaettava ihmisten kesken tasan, ja että tämmöinen jakaminen on sulaa tyhmyyttä, mikä on helposti todistettavissa,—jos te tänään jaatte sen tasan miestä myöten, niin se jo huomenna siirtyy ahkeraimpien ja kyvykkäimpien käsiin.
—Ei ole kysymys maan jakamisesta tasan, maa vaan ei saa olla kenenkään omaisuutena, ei saa olla kauppa- tai lainatavarana.
—Omistusoikeus on synnynnäinen ihmiselle. Ilman omistusoikeutta ei voi ajatella mitään halua maan muokkaamiseen. Hävittäkää omistusoikeus ja me palaamme villien kannalle,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh asiantuntijan varmuudella, toistaen sitä tavallista väitettä maanomistuksen välttämättömyydestä, jota pidetään aivan kumoamattomana, ja joka sisältyy siihen, että ahneus maanomistamiseen on sen välttämättömyyden tunnusmerkki.
—Päinvastoin, silloin vasta maa ei jää viljelemättä, niinkuin se jää nyt kun maanomistajat, heinähäkin päällä makaavan koiran tavalla häätävät maasta niitä, jotka voisivat käyttää sitä hyväkseen, silloin kun he itse eivät siihen pysty.
—Kuulkaahan, Dmitrij Ivanovitsh, tuohan on selvää järjettömyyttä! Onko nyt meidän aikanamme maanomistamisen hävittäminen todellakaan mahdollista? Minä tiedän, että se on teidän vanha keppihevosenne. Mutta suokaa minun sanoa suoraan…—ja Ignatij Nikiforovitsh kalpeni ja hänen äänensä vapisi;—kehoittaisin teitä tarkoin miettimään tätä kysymystä, ennenkuin ryhdytte sitä käytännöllisesti ratkaisemaan.
—Te puhutte persoonallisista asioistani?
—Niin. Minä arvelen että me kukin olemme asetetut omaan erikois-asemaamme, kaikilla meillä on velvollisuuksia, jotka tästä asemasta ovat seurauksina, meidän on ylläpitäminen niitä elämänehtoja, joissa olemme syntyneet, jotka olemme perineet esi-isiltämme ja jotka meidän on siirtäminen jälkeläisillemme.
—Katson tarpeelliseksi…
—Malttakaahan,—jatkoi Ignatij Nikiforovitsh antamatta itseänsä keskeyttää.
—Minä en puhu itsestäni enkä lapsistani, heidän toimeentulonsa on turvattu, ja minä ansaitsen niin paljon että me voimme elää, ja toivon että lapsetkin saavat elää ilman puutetta, ja sentähden minun vastalauseeni teidän menettelyänne vastaan, jota en voi pitää kyllin kypsänä, ei ole johtunut personallisista eduista, vaan periaatteelliselta kannalta minä en voi olla yhtä mieltä teidän kanssanne. Ja neuvoisin siis teitä hiukan enemmän ajattelemaan, hankkimaan enemmän tietoja…
—No, pyytäisin että jättäisitte minun asiani omaksi huolekseni, samoin kuin senkin mitä minun on lukeminen ja mitä ei,—sanoi Nehljudof vaaleten, ja tuntien käsiensä kylmenevän eikä voivansa enää hillitä itseään hän vaikeni ja alkoi juoda teetä.
XXXIII.
—No, miten lapset jaksavat?—kysyi Nehljudof sisareltaan hiukan tyynnyttyään.
Sisar kertoi lasten jääneen mummon, hänen miehensä äidin luokse, ja hyvin tyytyväisenä siihen, että väittely veljen ja miehen välillä oli loppunut, alkoi kertoa kuinka hänen lapsensa leikkivät matkustusleikkiä ihan samalla tavalla kuin ennenmuinoin hän, Dmitrij, oli leikkinyt nukkiensa—mustan neekerin ja erään ranskalaiseksi sanotun nuken kanssa.
—Muistatko todellakin,—sanoi Nehljudof hymyillen.
—Ja kuvaile he leikkivät ihan samalla lailla.
Epämiellyttävä väittely oli loppunut. Natalia rauhoittui, vaan kun ei tahtonut miehensä läsnäollessa puhua semmoisesta, mitä ainoastaan veli saattoi ymmärtää, ja saadakseen aikaan yhteisen keskustelun hän alkoi puhua tänne asti levinneestä pietarilaisesta uutisesta Kamenskin äidin onnettomuudesta, jonka ainoa poika oli kaksintaistelussa tapettu. Ignatij Nikiforovitsh lausui paheksumisensa sitä tapaa vastaan, että tappo kaksintaistelussa tehtiin poikkeukseksi muista rangaistuksenalaisista rikoksista.
Tämä hänen huomautuksensa aiheutti vastaväitteen Nehljudofin puolelta ja näin syttyi uusi kina samasta kohden missä kaikki oli keskeytynyt ja väittelijät jääneet omiin toisiansa tuomitseviin vakaumuksiin. Ignatij Nikiforovitsh tunsi, että Nehljudof tuomitsee häntä ja ylenkatsoo koko hänen toimintaansa, ja hän tahtoi nyt osoittaa Nehljudofille tämän tuomion koko vääryyden. Nehljudof puolestaan tunsi harmia siitä, että lanko sekaantui hänen yksityisiin maa-asioihinsa, (vaikka sydämmensä sisimmässä hän tunsi, että lanko ja sisar sekä heidän lapsensa, hänen perillisinään, olivat siihen ikäänkuin oikeutetut). Sitäpaitsi häntä vihoitti se, että tuo järkensä puolesta rajoitettu ihminen semmoisella varmuudella ja levollisuudella yhä piti oikeana ja laillisena sitä tointa, joka nyt Nehljudofista näytti niin selvästi järjettömältä ja rikokselliselta. Tämä itseluottamus ärsytti Nehljudofia.
—Miten sitten tuomioistuin olisi menetellyt?—kysyi Nehljudof.
—Olisi tuominnut toisen kaksintaistelijoista niinkuin tavallisen tappajan pakkotöihin.
Nehljudofin kädet jälleen kylmenivät ja hän rupesi puhumaan kiihoittuneena:
—No ja mitä siitä sitten olisi?—kysyi hän.
—Olisihan vaan tapahtunut oikeus.
—Aivan kuin oikeus muka olisi tuomioistuimen toiminnan tarkoitus!—sanoi Nehljudof.
—Mikäs muu tarkoitus sillä olisi?
—Ei mikään muu kuin säätyetujen ylläpitäminen. Tuomioistuin ei minusta ole mitään muuta kuin hallinnollinen ase, jolla kannatetaan olevia oloja, mikä on meidän säädyllemme edullista.
—Tuopa on kokonaan uusi katsantotapa,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh rauhallisesti naurahtaen.—Tavallisesti annetaan tuomioistuimelle hiukan toisenlainen merkitys.
—Se saattaa olla teoriiassa niin, vaan ei suinkaan käytännössä, kuten olen huomannut. Tuomioistuimen tarkoitus on vaan säilyttää yhteiskuntaa tämän nykyisessä olotilassa ja sentähden se rankaisee sekä niitä, jotka seisovat ylempänä keskinkertaisuutta ja tahtovat kohottaa yhteiskuntaa, eli niin sanottuja valtiollisia rikoksentekijöitä, että myöskin niitä, jotka seisovat sitä alempana, eli niin sanottuja pahantekijöitä.
—En voi myöntyä ensiksikään siihen, että niin sanottuja valtiollisia rikoksentekijöitä rangaistaisiin sen johdosta, että he seisovat ylempänä keskinkertaisuutta. He ovat enimmäkseen yhteiskunnan hylkiöitä, jotka ovat yhtä paljon turmeltuneita, vaikkakin vähän eri tavalla, kuin ne pahantekijät, joiden te katsotte seisovan keskinkertaisuutta alempana.
—Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka ovat verrattoman paljoa ylempänä omia tuomareitansa; esimerkiksi kaikki lahkolaiset, jotka ovat siveellisiä, lujia…
Mutta Ignatij Nikiforovitsh, semmoisen ihmisen tavalla, joka on tottunut puhumaan keskeyttämättä, ei kuunnellut Nehljudofia, vaan jatkoi puhettaan yhtaikaa ja senvuoksi erityisesti vihastutti tätä.
—Yhtä vähän kuin voin suostua siihenkään, että tuomioistuimen tarkoitus muka olisi olevien olojen ylläpitäminen. Tuomioistuin ajaa omia tarkoituksiansa—joko parantaakseen…
—Mainiosti todellakin parannetaan vankiloissa,—pisti Nehljudof väliin.
—Tai tehdäkseen vaarattomaksi,—jatkoi Ignatij Nikiforovitsh itsepäisesti:—niitä turmeltuneita ja eläimellisiä ihmisiä, jotka uhkaavat yhteiskunnan olemassaoloa.
—Sepä se onkin, ettei yhteiskunta tee sitä eikä tätä. Yhteiskunnalla ei ole semmoiseen varoja.
—Miten niin? En ymmärrä,—kysyi Ignatij Nikiforovitsh koettaen hymyillä.
—Tarkoitan sanoa, että löytyy ainoastaan kaksi varsinaisesti järkevää rangaistusta, ne, joita käytettiin ennen muinoin: ruumiillinen rangaistus ja kuolemanrangaistus, jotka, luonteiden pehmenemisen vuoksi, ovat yhä enemmän tulleet käytännöstä,—sanoi Nehljudof.
—Tuopa nyt juuri onkin uutta, ja outoa kuulla teidän suustanne.
—Niin, järjellistä on saattaa ihmiselle kipua, ettei hän vasta tekisi samaa pahaa, mistä hänelle saatettiin kipua, ja on aivan järjellistä hakata pää yhteiskunnalle haitalliselta ja vaaralliselta jäseneltä. Molemmissa näissä rangaistuksissa on järkeä. Mutta mitä järkeä on siinä, että laiskottelemisesta ja huonosta esimerkistä pilaantunut ihminen suljetaan vankilaan, jossa hän hyvin tulee toimeen ja jossa hänen on pakostakin laiskotteleminen ja hän joutuu kaikkein pilaantuneimpien ihmisten yhteyteen? Tai että heitä kuljetetaan kruunun kustannuksella Tuulan läänistä Irkutskin lääniin tai Kurskin läänistä…
—Mutta kaikissa tapauksissa ihmiset pelkäävät tämmöisiä matkustuksia kruunun kyydillä, ja ellei olisi noita matkustuksia ja vankiloita, emme me istuisi tässä teidän kanssanne niinkuin istumme nyt.
—Nuo vankilat eivät voi tehdä oloamme vaarattomaksi, sillä eihän vankeja pidetä siellä ikuisesti, vaan päästetään irti. Päinvastoin näissä laitoksissa nuo ihmiset saatetaan pahanteon ja siveettömyyden huipulle, eli toisin sanoen: vaarallisuus suurenee.
—Te tahdotte siis vaan sanoa, että rangaistusjärjestelmämme on vaillinainen ja on edelleen kehitettävä.
—Sitä ei voi mihinkään päin kehittää. Parannetut vankilat maksaisivat enemmän kuin mitä pannaan kansan valistukseen ja tuottaisivat siis vaan uuden rasituksen saman kansan hartioille.
—Mutta rangaistusjärjestelmän puutteellisuus ei tee suinkaan itse tuomioistuinta tarpeettomaksi,—jatkoi Ignatij Nikiforovitsh nytkään kuulematta lankoansa.
—Nuo puutteet eivät ole korjattavissa,—sanoi Nehljudof korottaen ääntänsä.
—Kuinkas sitten? Pitäisikö siis tappaa? Tai kuten eräs valtion virkamies ehdotteli, puhkoa silmät,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh voitonriemuisena nauraen.
—Niin, se olisi kyllä julmaa, mutta tarkoituksenmukaista. Sitävastoin on se, mikä tapahtuu tätä nykyä sekä julmaa että siihen määrään typerää, että on mahdotonta käsittää kuinka henkisesti terveet ihmiset saattavat ottaa osaa niin rumaan ja julmaan toimeen kuin on tuomioistuimen.
—Ja minä nyt otan kuin otankin osaa siihen,—sanoi Ignatij
Nikiforovitsh vaaleten.
—Se on teidän asianne. Mutta minä en ymmärrä sitä.
—Minä luulen, että on paljon, mitä ette ymmärrä,—sanoi Ignatij
Nikiforovitsh vapisevalla äänellä.
—Olen nähnyt oikeudessa, kuinka syyttäjän apulainen kaikin voimin koetti saada syytteeseen erästä onnetonta poikaa, joka jokaisessa pilaantumattomassa ihmisessä olisi saattanut herättää vaan sääliä; tiedän myöskin kuinka eräs toinen syyttäjä tutki lahkolaista ja koetti selittää evankeliumin lukemista rangaistuksenalaiseksi; ja koko tuo toiminta on vaan samallaisia järjettömiä ja julmia tekoja.
—En minä palvelisi jos niin ajattelisin,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh ja nousi ylös.
Nehljudof huomasi lankonsa silmälasien alta omituisen kiillon. »Olisivatko nuo todellakin kyyneleitä», ajatteli Nehljudof. Ja ne olivatkin todella loukkaantumisen kyyneleitä. Ignatij Nikiforovitsh meni ikkunan luo, otti nenäliinansa ja rupesi rykien pyyhkimään lasiansa ja pyyhki samalla myös silmänsä. Palattuaan sohvalle Ignatij Nikiforovitsh sytytti sikarin eikä enää puhunut mitään. Nehljudofin teki kipeätä ja hävetti, että oli siihen määrään katkeroittanut lankonsa ja sisarensa mieltä, erittäinkin kun hänen oli jo huomenna lähteminen eikä hän enää tapaisi heitä. Sanoessaan hyvästiä ja lähtiessään kotiin hän oli sentähden hyvin hämillään.
»On hyvin mahdollista, että mitä panoin oli totta, ainakaan ei hän voinut tuoda esiin mitään vastasyitä. Mutta ei olisi noin pitänyt puhua. Vähänpä minä olen vielä muuttunut, jos voin antaa semmoisen vallan pahansuoville tunteille ja niin loukata häntä ja katkeroittaa Natalia raukkaa», ajatteli Nehljudof.
XXXIV.
Joukkokunnan, johon Maslova kuului, oli määrä lähteä asemalta kello 3, ja nähdäkseen nyt tämän joukkokunnan tuloa vankilasta ja seuratakseen sen mukana rautatieasemalle oli Nehljudofin aikomus saapua vankilaan ennen kahtatoista.
Pakatessaan tavaroitaan ja papereitaan Nehljudof pysähtyi päiväkirjansa ääreen, luki läpi muutamia kohtia ja myöskin sen, mikä siihen oli viimeiseksi kirjoitettu. Viimeiseksi oli siihen, ennen Pietariin lähtöä, kirjoitettu: »Katjusha ei huoli minun uhristani, vaan tahtoo omaansa. Hän on voittanut, ja minä olen voittanut. Hän ilahuttaa minua sen sisällisen muuttumisen vuoksi, mikä—en uskalla vielä uskoa—näyttää hänessä tapahtuvan. En kyllä rohkene uskoa, mutta minusta näyttää, että hän elpymistään elpyy». Vähän alempana oli kirjoitettuna: »Olen saanut kokea jotain hyvin katkeraa ja samalla hyvin iloista. Sain tietää että hän oli käyttäytynyt huonosti lasaretissa. Ja yhtäkkiä tunsin hirmuisen kivun. En olisi odottanut, että olisi niin koskenut. Tunsin inhoa ja vastenmielisyyttä puhuessani hänen kanssaan, mutta samassa muistin itseni, muistin, kuinka useasti ja ihan äskettäinkin minä itse, vaikka vaan ajatuksissakin, olin ollut syypäänä juuri samaan, mistä inhosin häntä, ja nyt ihan yhtaikaa minä tulin vastenmieliseksi itselleni ja minun oli häntä sääli, ja niin minun oli jälleen hyvä olla. Kunpa vaan aina ehtisi ajoissa nähdä malkaa omissa silmissä, kuinka paljon parempia olisimme». Nykyisen päiväyksen alle hän kirjoitti: »Kävin Natalian luona ja juuri tästä tyytyväisyydestä itseeni olin ilkeä, täynnä vihaa, ja minuun on jäänyt raskas tunne. Mutta mitäpä sille tekee? Huomisesta päivästä alkaa uusi elämä. Hyvästi entinen, ja hyvästi kokonaan. Paljon on kerääntynyt vaikutuksia, vaan en yhä vieläkään voi niitä saada kokonaisuudeksi».
Herättyään seuraavana aamuna oli Nehljudofin ensimäinen tunne katumus sen johdosta mitä hänen ja langon välillä oli tapahtunut. »En voi lähteä», ajatteli hän, »ennenkuin olen käynyt heidän luonansa ja sovittanut». Mutta kelloon katsahdettuaan hän huomasi, ettei nyt enää ollut aikaa, vaan täytyi kiirehtiä, jos mieli ehtiä näkemään joukkokunnan lähtöä. Saatuaan kiireessä kamsunsa kokoon ja lähetettyään ovenvartijan yhdessä Tarasin, Fedosjan miehen, kanssa, jonka oli määrä matkustaa Nehljudofin seurassa, viemään niitä suoraan asemalle, istui Nehljudof ensimäiseen issikkaan minkä tapasi, ja ajoi vankilaan.
Vankeja kuljettavan junan oli lähteminen kaksi tuntia ennen sitä postijunaa, jolla Nehljudof aikoi lähteä, jonka vuoksi hän suoritti kaikki maksettavansa hotelliin, aikomatta sinne enää palata.
* * * * *
Oli heinäkuun kuumat poudat. Katukivet eivät olleet tukahduttavan yön aikana vielä ehtineet jäähtyä yhtävähän kuin talojen tiiliseinät ja peltikatot, mikä kaikki lämmöllänsä vaan lisäsi liikkumattoman ilman kuumuutta. Ei tuullut yhtään, ja jos tuulikin, niin toi vaan mukanaan tomua ja öljymaalin hajua. Väkeä oli vähän kadulla ja mitä oli ne hakivat kulkeakseen talojen varjoja. Ainoastaan mustiksi päivettyneet kivenlaskijat istuivat virsut jaloissa keskellä katua, lyöden vasaroillaan kuumaan hiekkaan asettamiaan mukulakiviä, ja myöskin haluttoman näköiset poliisit valkaisemattomissa takeissaan ja keltaisine revolverinyörineen siirtyilivät jalalta jalalle, seisoessaan keskellä katua. Raitiovaunut, toinen ikkunarivi auringon paisteelta suojattuna, ja valkoisiin loimiin päinensä peitetyt raitiohevoset, korvat vaan aukoista töröttävinä, liikkuivat kellon helistessä ylös ja alas pitkin katuja.
Nehljudofin saapuessa vankilan edustalle ei joukkokunta ollut vielä tullut ulos, koska vankilassa yhä vielä tapahtui tuo jo neljältä aamua alkanut vankien jättöjä vastaanotto-toimitus. Lähtevässä joukkokunnassa oli 623 miestä ja 64 naista, jotka kaikki olivat nyt tarkastettavat luettelojen mukaan, sairaat ja voimattomat olivat eroitettavat ja jätettävät vartioväen haltuun. Uusi tirehtöri, hänen kaksi apulaistaan, lääkäri, vartioupseeri ja kirjuri istuivat pihalle varjoon asetetun pöydän ääressä, missä heillä oli papereita ja muita kansliatarpeita. Yksitellen he huusivat, tarkastivat, tutkivat ja kirjoittivat paperille heidän eteensä vuorotellen astuvia vankeja.
Pöytä oli nyt jo puoleksi auringonsäteitten vallassa. Oli yhä kuumempi ja yhä tukahuttavampi tuulettomuuden ja vankien hengityksen vuoksi, jotka seisoivat ihan ääressä.
—Eihän tästä loppua näy tulevankaan!—puhui savuja vetäen pitkä, paksu, punanen vartioston johtaja. Hänellä oli olkapäät koholla, kädet lyhyet, ja hän tuprutti herkeämättä savua viiksiinsä, jotka peittivät hänen suutaan.—Ihan tässä nääntyy. Ja mistä olettekin niitä noin paljo koonneet! Vieläkö niitä on paljonkin?
Kirjuri katsoi papereihinsa.
—Vielä on kaksikymmentäneljä miestä paitsi naisia.
—Mitäs siinä tunkeilette, mars esiin!…—huusi upseeri vielä tarkastamatta oleville vangeille. Vangit olivat jo neljättä tuntia seisoneet riveissä vuoroansa odotellen varjottomassa päivänpaahteessa.
Tätä puuhaa kesti näin vankilan muurien sisäpuolella, mutta ulkopuolella, porttien edessä, seisoi kuten ainakin vahtisotamies kiväärinensä, parikymmentä kuorma-ajuria vankien tavaroita ja vähävoimaisia varten ja sitten kulmassa joukko sukulaisia ja ystäviä odottamassa vankien tuloa, saadakseen edes vilaukselta näitä nähdä ja mahdollisesti hiukan puhuakseenkin tai antaakseen yhtä ja toista eväiksi lähteville. Tähän joukkoon yhtyi myöskin Nehljudof.
Hän oli seisoskellut siinä jo tunnin ajan. Vihdoin kuului porttien takaa kahleitten kalinaa, askelten töminää, päällystön huutoja, ryintää ja suuren joukon hiljaista sorinaa. Tätä kesti noin viisi minuuttia, joiden kuluessa pikku portin kautta tuli ja meni vartioita. Vihdoin kuului komennushuuto. Portti rämähti auki, kahleiden kalina yltyi ja kadulle pulpahti vartiosotamiehiä valkosissa takeissa kivärinensä; nähtävästi tutun ja totutun manööverin mukaan he asettuivat heti säännölliseen puoliympyrään portin eteen. Kun he olivat asettuneet, kuului uusi komennushuuto ja vangit tulivat ulos parittain, litteät lakit paljaaksi ajelluissa päissään, säkit selässä, perässään laahaten jalkarautoja ja heiluttaen vapaata kättään, toisen käden pidellessä säkkiä hartioilla. Ensiksi tulivat pakkotöihin tuomitut miehet, kaikki yhdennäköisissä, harmaissa housuissa ja mekoissa, vankimerkit selässä. Kaikki he—nuoret, vanhat, laihat, lihavat, kalpeat, punaset, mustat, viiksiset, parrakkaat, parrattomat, venäläiset, tattarilaiset, juutalaiset tulivat ulos rautoja rämistellen ja reippaasti kättään heiluttaen aivan kuin aikeissa lähteä jonnekin hyvin kauas, mutta päästyään kymmenkunnan askelta eteenpäin pysähtyivät ja nöyrästi asettuivat neljittäin kuhunkin riviin toinen toisensa taakse. Näiden jälkeen tulivat yhtämittaa portista samallaiset paljaspäiset miehet, mutta ilman jalkarautoja, käsi käteen yhteen kahlittuna, ja samallaisissa puvuissa. Nämät olivat siirtolavankeja. Sitten tulivat yhteis-selliläiset. Sitten naiset, hekin järjestyksessä, niin että ensin tulivat pakkotöihin tuomitut harmaissa vankimekoissa ja huiveissa, sitten siirtovangit ja ne, jotka vapaaehtoisesti seurasivat, kaupunkilaisissa ja maalaisissa kotipuvuissaan. Muutamat naisista kantoivat rintalapsia harmaiden mekkojensa liepeihin käärittyinä.
Naisten mukana tulivat omin jaloin lapset—poikia ja tyttöjä. Nämä lapset likistyivät niinkuin varsat hevoslaumassa, vankien väliin. Miehet asettuivat äänettöminä paikoilleen, silloin tällöin vaan rykäisten taikka tehden katkonaisia muistutuksia. Naisten parvesta sitävastoin kuului yhtämittainen puhelu. Nehljudof luuli tunteneensa Maslovan, kun tämä tuli portin läpi, mutta sitten se oli taas eksynyt hänen silmistään suureen joukkoon, ja Nehljudof näki nyt vaan tuon harmaan lauman, joka oli ikäänkuin joitain ihmis- ja erittäinkin naisluonteensa kadottaneita olentoja, lapsineen ja säkkineen. Kaikki tuo sijoittui miesten taakse.
Vaikka kaikki vangit olivat jo luetut vankilan seinien sisäpuolella, luki vartioväki niitä nyt uudestaan, verratakseen entiseen lukumäärään. Tämä laskeminen kesti hyvin kauvan erittäinkin kun muutamat vangeista eivät pysyneet liikkumatta, vaan siirtyivät paikasta toiseen, näin sekottaen laskuja. Vartiomiehet haukkuivat ja puukkivat nöyrästi tottelevia, mutta itsekseen kiukuttelevia vankeja. Kun kaikki olivat näin uudestaan lasketut, komensi vartioupseeri jotakin, ja joukossa syntyi hämminki. Vähävoimaiset miehet, naiset ja lapset, pyrkien loinen toisensa edelle hyökkäsivät vankkurien luo ja alkoivat sijoitella niihin säkkejänsä ja itse niihin kiivetä. Sinne kiipesi ja istuutui vaimoja kirkuvien sylilasten kanssa, iloisia, paikoistaan riiteleviä lapsia ja haluttoman-näköisiä, synkkiä miesvankeja.
Muutamia vankeja tuli hatuttomin päin vartioupseerilta jotakin pyytämään. Kuten Nehljudof sitten sai tietää olivat nämäkin pyrkineet vankkureihin. Nehljudof näki kuinka upseeri katsomatta pyytäjään veteli äänetönnä savuja paperossistaan, kuinka hän sitten yhtäkkiä ojensi kätensä läimäyttääkseen vankia ja kuinka tämä, lyöntiä väistäen, veti paljaaksi ajellun päänsä olkapäitten väliin ja hypähti syrjään.
—Kyllä minä sinut tästä kohta niin pehmitän, että muistat! Astele päälle vaan, kyllä jaksat!—kiljui upseeri.
Ainoastaan erään horjuvan pitkän äijän, jonka jalat olivat raudoissa, päästi upseeri sairasvaunuihin, ja Nehljudof näki kuinka tämä vanhus otti päästään litteän vankilakkinsa ja ristinmerkkiä tehden meni sairasvaunujen luo, kuinka hän siellä sitten pitkän aikaa teki kapuamista ylös rautojen estäissä saamasta heikkoa vanhaa jalkaa nostetuksi, ja kuinka vankkureissa jo istuva eukko hänet vihdoin kädestä auttoi pääsemään.
Kun kaikki vankkurit olivat täyttyneet säkeistä, ja säkkien päälle olivat asettuneet ne, joiden oli lupa, otti upseeri sotilashatun päästään, pyyhki nenäliinalla otsaansa, kaljunsa ja punasen, paksun niskansa, ja teki ristinmerkin.
—Eteenpäin, mars!—komensi hän. Sotamiehet tekivät kiväritemppunsa, vangit paljastivat päänsä ja alkoivat tehdä ristinmerkkiä, saattajat huusivat heille jotakin, vangit siihen vastasivat, naisten joukossa nousi ulvonta, ja joukkokunta, valkoisiin takkeihin puettujen sotamiesten ympäröimänä, läksi liikkeelle nostattaen pölyä kahlittujen jalkojen alta. Eellimmäisinä kulkivat sotamiehet; näiden jäljessä, rautoja kalistellen, jalkarautavangit, neljä kussakin rivissä; sitten siirtovangit, sitten yhteis-sellissä asujat käsiraudoilla parittain yhteenkahlittuina, ja vihdoin naiset. Viimeisinä tulivat säkeillä ja heikkokuntoisilla vangeilla täytetyt vankkurit, ja eräässä näistä istui, hyvin korkealla, vaatteihinsa kietoutunut nainen herkeämättä kiljahdellen ja parkuen.
XXXV.
Kulkue oli niin pitkä, että kun etumaiset jo olivat kadonneet näkyvistä pääsivät vankkurit säkkeineen ja heikkokuntoisineen vasta liikkeelle. Vankkurien lähtiessä Nehljudof istui odottavan issikkansa rattaille ja käski tämän ajaa vankijoukon edelle nähdäkseen, oliko ketään tuttuja miesvankien joukossa, ja sitten vasta, kun naisvangit olivat lähteneet liikkeelle, heidän joukostaan löytääkseen Maslovan ja kysyäkseen, olivatko hänelle lähetetyt tavarat saapuneet perille.
Alkoi olla hyvin kuuma. Ei tuullut yhtään, ja tuhansien jalkojen nostattama sakea tomupilvi tuprusi koko ajan vankien mukana keskellä katua. Vangit astelivat nopeasti, ja Nehljudofin issikan huonojuoksuinen hevonen sivuutti vain verkalleen heitä. Rivi rivin perästä kulki siinä tuntemattomia, kummallisen ja kauhistuttavan näköisiä olentoja, jotka siirtelivät tuhansia yhtäläisiin jalkineihin ja vaatteihin puettuja jalkojaan ja astunnan tahtiin, ikään kuin mielensä rohkaisemiseksi, heiluttivat vapaita käsiään. Heitä oli niin paljon ja he olivat kaikki niin yhdennäköisiä ja niin eriskummallisiin vaatteisiin puettuja, että Nehljudofista tuntui niin kuin siinä ei olisi ollut ihmisiä, vaan joitakin omituisia, kauheita olentoja. Tämä vaikutelma häiriytyi vain silloin, kun hän pakkotyöläisten joukosta tunsi taposta vangitun Fjodorofin ja siirtovankien joukosta niin ikään tutun koomikko Ohotinin sekä lisäksi erään irtolaisen, joka oli kerran pyytänyt hänen apuansa. Melkein kaikki vangit vilkuilivat heidän ohitsensa ajaviin issikkarattaihin ja heitä katsovaan herraan, joka niissä istui. Fjodorof nyökäytti päätään ylöspäin merkiksi, että oli huomannut Nehljudofin; Ohotin iski silmää, mutta ei kumpikaan heistä kumartanut, pitäen sitä kiellettynä. Naisten kohdalla Nehljudof huomasi heti Maslovan. Tämä kulki toisessa rivissä, jonka päässä astui punoittava, lyhytjalkainen, mustasilmäinen, hirveän ruma nainen, mekon liepeet vyön alle nostettuina; se oli Horoshafka. Sitten kulki vaivoin jalkojansa laahaten raskauden tilassa oleva nainen, ja kolmantena oli Maslova. Hän kantoi säkkiä selässänsä ja katsoi eteenpäin. Hänen kasvoissaan oli levollisuutta ja päättäväisyyttä. Neljäntenä rivissä hänen vieressään oli reippaasti asteleva, nuori, kaunis nainen lyhyessä mekossa, huivi talonpoikaisvaimon tavalla sidottuna—se oli Fedosja. Nehljudof laskeutui issikasta ja lähestyi kulkevia naisia, aikoen kysyä Maslovalta tavaroista ja hänen voinnistaan, mutta saattava aliupseeri, joka kulki tällä puolella vankijoukkoa, huomasi heti yrityksen ja kiirehti hänen luoksensa.
—Herra, ei ole lupa lähestyä vankeja,—hän huusi juostessaan.
Mutta luokse päästyään ja tunnettuaan Nehljudofin (vankilassa tunsivat jo kaikki Nehljudofin), nosti aliupseeri sormet lakin reunaan ja pysähtyen Nehljudofin viereen sanoi:
—Nyt ei saa. Asemalla voitte puhutella, mutta täällä se on kielletty.—Älkää jääkö jälkeen, mars!—hän huusi vangeille ja kuumuudesta huolimatta ravasi uuden uutukaisissa saappaissaan paikalleen.
Nehljudof meni katukäytävälle, käski issikan ajaa jäljessään ja kulki vankijoukon sivulla. Joka paikassa, missä vankijono kulki, se herätti säälin- ja kauhunsekaista huomiota. Ohiajajat kurottivat päitään vaunuista ja seurasivat katseillaan vankeja niin kauvan kuin taisivat. Jalkamiehet pysähtyivät ja kummastellen ja pelokkaasti tuijottivat kauhistuttavaan kulkueeseen. Muutamat tulivat luo ja antoivat almuja. Vartiosotilaat ottivat almuja vastaan. Muutamat ihmiset kulkivat kuin hypnotiseerattuina väkijoukon jäljessä, sitten pysähtyivät ja päätänsä nyykyttäen seurasivat sitä vaan silmillään. Talojen käytäviltä ja portaista juoksi ihmisiä, toisiansa kutsuen, tai kurottautui ikkunoista ja tyrmistyneinä ja vaieten he tuijottivat hirvittävää näkyä. Eräässä katuristeyksessä esti vankijono komeiden ajopelien pääsemästä eteenpäin. Kuskipukilla istui kiiltonaamainen, leveäselkäinen ajaja, nappirivit selässä; ajopelissä takapaikalla istui herra ja rouva; rouva oli laiha ja kalpea, vaaleassa hatussa, helakkavärinen varjostin kädessä, ja herra sylinterissä ja vaaleassa, hienossa palttoossa. Heitä vastapäätä etupuolella istuivat heidän lapsensa: tyttö korupuvussa, tuoreena kuin kukkanen, vaalea tukka hajallaan ja hänelläkin kirkasvärinen varjostin kädessä,—ja kahdeksanvuotias, pitkäkaulainen poika, solisluut esiinpistävinä, merimiespuvussa ja heiluvilla nauhoilla varustetussa hatussa. Isä mökisi vihasesti kuskille siitä, ettei tämä ollut ajoissa ajanut jonon edelle ja äiti sipristi inholla silmiään, asettaen ihan kasvojensa eteen silkkisen varjostimen suojellakseen itseään päivänpaisteelta ja pölyltä. Leveäselkäinen kuski murisi itsekseen kuunnellessaan isäntänsä aiheettomia nuhteita, se kun itse oli käskenyt hänen ajaa juuri tätä katua myöten, ja sai vaivoin hillityksi pikimustia hevosia, jotka suu ja kaula vaahdossa pyrkivät eteenpäin. Polisi olisi koko sydämmestään tahtonut tehdä rikkaille ajajille mieliksi ja avata heille tie pysäyttämällä vangit, mutta tässä kulkueessa tuntui joku synkkä juhlallisuus, jota polisikin tunsi ja jota ei edes tämmöisen rikkaan herran tähden sopinut häiritä. Hän ainoastaan teki kunniaa, näin osoittaakseen kunnioitustaan rikkaudelle ja katsoi ankarasti vankeja ikäänkuin olisi luvannut tarpeen tullessa ainakin puolustaa ajajia heiltä. Niin että herrasväen oli kuin olikin odottaminen, kunnes koko jono oli mennyt ohi ja he pääsivät liikkeelle vasta sitten kuin viimeiset vankkurit säkkineen ja niiden päällä istuvine vankineen olivat rämisten kulkeneet ohitse. Hysteerillinen nainen, joka oli vähäksi aikaa asettunut, alkoi jälleen nyyhkytellä ja kiljahdella nähtyään rikkaat ajoneuvot. Vasta sitten liikahutti kuski hiukan ohjaksia ja mustat juoksuhevoset pyyhältivät liikkeelle kavioiden kapsahtaessa kivikatuun ja ajoneuvojen kevyesti hytkähdellessä kumipyörien päällä. Herrasväki oli matkalla maalle, missä herra, rouva, tyttö ja tuo pitkäkaulainen poika aikoivat huvitella. Ei isä eikä äiti antaneet tytölle eikä pojalle selitystä siihen, mitä he olivat nähneet; niin että lasten piti itsensä selviä, mitä tämä näky merkitsi.
Tyttö päätti isän ja äidin kasvoista, että nuo ihmiset olivat pidettävät ihan toisina kuin hänen vanhempansa ja näiden tutut; että nuo olivat pahoja ihmisiä, ja että niitä kohdeltiin juuri niin kuin pitikin. Ja sentähden tyttöä vaan hirvitti ja hän oli vaan hyvillään, kun niitä ei enää näkynyt.
Mutta pitkä- ja laihakaulainen poika, joka oli silmiään räpäyttämättä tuijottanut vankijonoon ratkaisi kysymyksen toisella tavalla. Hänen tuntonsa oli vielä varma ja pilautumaton ja hän oli suoraan Jumalalta saanut tietää, että nuo ihmiset olivat juuri samallaisia kuin hän itse ja kuin kaikki muutkin ihmiset, ja että sentähden oli joku näille ihmisille tehnyt jotain pahaa, semmoista, jota ei olisi saanut tehdä, ja häntä suretti ja kauhistutti sekä nuo kahlitut ja paljaspäisiksi ajellut ihmiset että nekin, jotka olivat heidät kahlinneet ja ajelleet. Ja sentähden pojan huulet yhä enemmän turposivat ja hän pinnisti kaikki voimansa ollakseen itkemättä, arvellen että itkeminen oli tämmöisissä tilaisuuksissa häpeällistä.