XXXVI.
Nehljudof kulki yhtä nopeasti kuin vangitkin, mutta vaikka hänellä oli yllään vaan kevyt palttoo, oli hänen hirmuisen kuuma ja tukahduttava kadulla tupruvan pölyn sekä liikkumattoman polttavan ilman vuoksi. Käytyään noin neljänneksen virstaa hän istui jälleen issikkaan ja ajoi eteenpäin, mutta keskellä katua, rattailla, tuntui hänestä vielä kuumemmalta. Hän koetti ruveta ajattelemaan eilistä keskusteluaan langon kanssa, mutta nyt eivät nämä ajatukset enää kuohuttaneet hänen mieltänsä kuten aamulla. Ne olivat joutuneet syrjään sen voimakkaan vaikutuksen tieltä, minkä oli tehnyt vankijoukon vankilasta tulo ja liikkeelle lähtö, ja ennen kaikkea sentähden, että oli niin näännyttävän kuuma. Aidan luona puiden varjossa seisoi hatuttomin päin kaksi koululaista ja heidän edessään kyykötti polvillaan jäätelönmyyjä. Toinen pojista paraikaa nauttien nuoleskeli luista lusikkaa, toinen odotteli pientä lasia, joka täytettiin kukkuraisilleen jollakin keltaisella.
—Saisikohan mistään juotavaa?—kysyi Nehljudof ajuriltaan, tuntien vastustamatonta virvokkeen tarvetta.
—Tuossa nurkan takana on hyvä ravintola,—sanoi ajuri ja, kääntäen toiselle kadulle, toi Nehljudofin suurien kyltin alla olevien katu-ovien eteen. Turpea ravintolanpalvelija tiskin takana ja edeskäyvät, joskus ennenmuinoin valkoisissa vaatteissaan, istuen vieraiden puutteen tähden pöytien ääressä, tarkastivat uteliaasti tavatonta käypäläistä ja tarjosivat palveluksiansa. Nehljudof pyysi seltteriä ja istui tuonnemmaksi ikkunasta likasella pöytäliinalla peitetyn pikkupöydän ääreen. Kaksi olentoa istui teetä juomassa toisen pöydän ääressä ja heillä oli valkolasinen pullo edessään. He pyyhkivät hikeä otsaltaan ja tekivät kaikessa sovussa jotain laskuja. Toinen heistä oli mustaverinen ja kaljupäinen, niskassa samallainen mustan tukan reuna kuin Ignatij Nikiforovitshillakin. Tämä seikka muistutti Nehljudofille jälleen eilistä keskustelua langon kanssa ja sen, että hän oli aikonut vielä tavata lankoa ja sisarta ennen lähtöään. »Tuskin ennätän ennen junan lähtöä», ajatteli hän, »parasta kun kirjoitan». Ja saatuaan paperia, kirjekuoren ja postimerkin hän alkoi, tuon tuostakin ottaen kulauksen pyreilevää seltteriä, miettiä mitä kirjoittaa. Mutta hänen ajatuksensa eivät pysyneet koossa eikä hän mitenkään saanut kirjettä syntymään.
»Hyvä Natalia, en voi matkustaa muistissa eilinen ikävä keskustelu Ignatij Nikiforofin kanssa»…—alkoi hän.—»Entä sitten? Pyytääkö anteeksi, mitä eilen sanoin? Mutta minähän sanoin vaan mitä ajattelin. Ja hän voisi luulla että minä peruutan. Ja sitten tuo hänen sekaantumisensa minun asioihini… Ei, en voi…»—Ja hän tunsi jälleen inhon heräävän tätä vierasta, itseensä luottavaa ihmistä vastaan, joka ei voinut häntä ymmärtää. Nehljudof pani keskeneräisen kirjeen taskuunsa ja maksettuaan velkansa tuli ulos kadulle ja läksi ajamaan vankijoukon jälkeen.
Kuumuus oli yhä yltynyt. Seinät ja kivet ikäänkuin uhkuivat kuumaa ilmaa. Katukivet tuntuivat polttavan jalkoja ja Nehljudof oli polttaa kätensä koskettaessaan issikkarattaiden lakeerattua siipeä.
Hevonen juosta lonkutti velttona pölyisiä ja epätasaisia kivikatuja myöten; issikka torkkui; mutta Nehljudof istui ajattelematta mitään ja katseli välinpitämättömästi eteensä. Kadun päässä, erään suuren rakennuksen porttia vastapäätä, seisoi väkijoukko ja vartiomies kiväärineen.
Nehljudof pysähytti ajurin.
—Mikäs siellä on?—kysyi hän talonmieheltä.
—Mikä lie tullut vangille.
Nehljudof astui alas issikasta ja tuli väkijoukon luo. Katukäytävän laidalla, missä katu viertää, makasi epätasaisilla kivillä, pää jalkoja alempana, vanhanpuoleinen, punapartainen ja litteänenäinen vanki harmaassa mekossa ja samanvärisissä housuissa. Hän makasi selällään, kädet levällään, joiden päällä näkyi teerenpilkkuja, ja pitkien väliaikojen perästä veti henkeä korkean ja leveän rinnan nytkytellessä. Hän katseli taivaaseen päin jäykistyneillä vertyneillä silmillään. Hänen vieressään seisoivat huolestuneennäköinen polisi, katukauppias, postinkuljettaja, kauppapalvelija, vanha vaimo päivänvarjostin kädessä ja juoksupoika, tyhjä kori kainalossa.
—Arvaahan sen, että ne heikontuvat kun saavat linnassa istua, mutta eikös vaan panna menemään tämmöisessä jumalattomassa kuumuudessa,— nuhteli kauppapalvelija jotakuta kääntyen lähestyvän Nehljudofin puoleen.
—Kyllä se nyt siihen kuolee,—puhui itkevällä äänellä vaimoihminen, varjostin kädessä.
—Paita täytyy aukaista,—sanoi postinkuljettaja.
Polisi alkoi paksuin, vapisevin sormin kömpelösti päästellä auki nauhoja vangin suonikkaasta, punasesta kaulasta. Hänen mielensä näytti olevan kuohuksissa ja liikutettu, mutta kuitenkin hän katsoi tarpeelliseksi kääntyä väkijoukon puoleen:
—Mitä tähän pakkaudutte? Muutenkin on kuuma. Olette siinä ettei pääse tuulenhenkeäkään—.
—Tohtorin olisi pitänyt tarkastaa, ettei olisi noin huonona päästetty lähtemään, puolikuolleena,—puhui kauppapalvelija nähtävästi ylpeillen asetusten tuntemisestaan. Polisi sai vihdoin nauhat irralleen, oikasihe ja katsoi ympärilleen.
—Paikalla pois. Tämä asia ei teitä liikuta eikä siinä ole mitään katsomista!—puhui hän vilkaisten tunnustusta hakevasti Nehljudofiin, mutta löytämättä tätä tunnustusta hänen silmistään, katsoi vartiosotamieheen. Sotamies taas seisoi syrjässä tarkastellen länttään mennyttä korkoansa, eikä välittänyt ollenkaan polisin pulmista.
—Joihin asia kuuluu, eivät pidä huolta. Saako ihmisiä näin kiduttaa?
—Olkoon vaikka vankikin, ihminen hän on kuitenkin,—sanottiin väkijoukossa.
—Nostakaa hänen päänsä ylemmäksi ja antakaa vettä,—sanoi Nehljudof.
—Vettä ovat hakemassa,—vastasi polisi, kävi kiinni vankiin kainaloista ja vaivalla siirsi hänen ruumiinsa ylemmäksi.
—Mikä kansankokous siinä?—kuului yhtäkkiä ankara päällikön ääni ja vangin ympärille keräytyneen väkijoukon luo tuli nopein askelin polisikomisarjus tavattoman puhtaassa ja koreassa takissa ja vieläkin koreammissa pitkävartisissa saappaissa.
—Hajalle! Mitä siinä töllötätte!—pauhasi hän väkijoukolle, tietämättä vielä mitä varten oli keräännyttykään. Tultuaan luo ja nähtyään kuolevan vangin hän nyykäytti hyväksyvästi päätänsä aivan kuin olisi juuri tuota odottanutkin ja kääntyi polisimiehen puoleen.
—Mikä on?
Polisimies ilmoitti, että tästä oli marssinut eräs vankijoukko, että yksi vangeista oli kaatunut ja vartioupseeri oli käskenyt jättämään hänet siihen.
—No mitäs muuta kuin polisikonttoriin. Issikka—issikka!
—Talonmies jo juoksi hakemaan,—sanoi polisimies tehden kunniaa.
Kauppapalvelija rupesi jälleen sanomaan jotain kuumuudesta.
—Mitä se sinuun kuuluu? Häh? Mene matkaasi siitä,—ärjyi komisarjus ja katsahti niin ankarasti häneen, että kauppapalvelija pani suunsa tuppeen.
—Hänelle täytyy antaa vettä,—sanoi Nehljudof. Komisarjus silmäsi ankarasti Nehljudofiinkin, vaan ei virkkanut mitään. Ja kun talonmies toi ruukussa vettä, käski hän polisimiehen tarjota sitä vangille. Polisi nosti vangin päätä ja yritti kaataa vettä suuhun, mutta vanki ei ottanut sitä vastaan; vesi vuoti alas pitkin partaa, kasteli rintaa ja likaista, pölyistä paitaa.
—Kaada päähän!—komensi komisarjus ja polisimies otti litteän lakin vangin päästä ja kaatoi vettä sekä punaseen kiharatukkaan että paljaan pään päälle. Ikäänkuin peljästyksissä avautuivat vangin silmät hiukan enemmän, mutta hänen tilansa jäi muuten entiselleen. Pitkin kasvoja valui likaista tomua, mutta suu yhä samalla tavalla veti henkeä ja koko ruumis nytkähteli.
—Siinähän on yksi, otetaan se!—sanoi komisarjus polisimiehelle osottaen Nehljudofin issikkaa.—Aja tännemmäksi sinä sieltä!
—En jouda,—sanoi issikka pudistaen toimessaan päätänsä, silmiään nostamatta.
—Se on minun issikkani,—sanoi Nehljudof,—mutta ottakaa vaan. Kyllä minä maksan,—lisäsi hän issikalle.
—No mitä kuhnailette,—huusi komisarjus,—käykää kiinni vaan!
Polisi, talonmiehet ja vartiosotamies nostivat kuolevan, veivät rattaille ja istuttivat istuimelle. Mutta hän ei pysynyt omin voimin pystyssä, hänen päänsä retkahti taaksepäin ja ruumis valui istuimelta.
—Pane pitkällesi,—komensi komisarjus.
—Antaahan olla, herra komisarjus, vien minä näinkin,—sanoi polisi istuutuen topakasti kuolevan rinnalle ja kiertäen voimakkaan oikean kätensä selän yli kainalon alle.
Sotamies veti vangin jalat pukin alta, nosti ja asetti paikoilleen.
Komisarjus katsoi ympärilleen ja nähtyään kadulla litteän vankilakin, nosti sen ja pani taaksepäin retkottavan märän pään päälle.—Mars!— komensi hän.
Issikka katsahti vihasesti taaksensa, pudisti päätänsä ja alkoi ajaa käyden polisikamaria kohden vartiosotamiehen rinnalla. Vangin kanssa istuva polisimies kohensi vähä väliä uudestaan vangin laskeutuvaa ruumista, pään keikkuessa kaikille suunnille. Vartiosotamies korjaili jalkoja. Nehljudof meni heidän jälkeensä.
XXXVII.
Päästyään päivystävän palovahdin ohi, ajoi vankia kulettava issikka polisikonttorin pihaan ja pysähtyi siellä asianomaisten ovien eteen.
Pihalla peseskelivät palokuntalaiset, hihat ylöskäärittyinä, remuten ja melskaten, joitakin vankkureita.
Heti kun issikka oli pysähtynyt, tuli useampia polisimiehiä sen ympärille ja kävivät kainaloista ja jaloista elottoman vangin ruumiiseen käsiksi sekä ottivat sen pois heidän allansa kitiseviltä rattailta. Se polisimies, joka oli tuonut vankia, astui rattailta ja heilutteli puutunutta kättään, otti sitten lakin päästään ja teki ristinmerkin. Mutta vainaja vietiin ovesta sisälle ja ylös rappusia myöten. Nehljudof meni perässä. Pienenlaisessa likasessa pöterössä, mihin kuollut tuotiin, oli neljä vuodetta. Kahdella niistä istui pitkissä kauhtanoissa kaksi sairasta, joista toisella oli suu vinossa ja kaula sidottuna ja toinen oli keuhkotaudissa. Kaksi vuodetta oli vapaana. Ja toiseen näistä pantiin vanki. Pieni ihminen, jolla oli kiiltävät silmät päässä ja herkeämättä liikkuvat kulmakarvat, kepsutti kelteisillään ja sukkasillaan nopeasti ja kevyesti huoneeseen vasta tuodun vangin luo, katsahti siihen, sitten Nehljudofiin ja purskahti ääneensä nauramaan. Se oli mielipuoli, jota pidettiin vastaanottohuoneessa.
—Aikomus on muka säikäyttää minua,—sanoi hän.—Mutta älkääpäs luulkokaan—siitä ei tullut mitään. Polisimiesten jälkeen, jotka olivat tuoneet kuolleen, tuli huoneeseen polisikomisarjus ja välskäri.
Välskäri lähestyi kuollutta, tunnusteli vangin kylmää, kellertävää, teerenpilkkuista, vielä pehmeätä, vaan jo kalmankalpeata kättä, piteli sitä sitten omassaan ja laski irti. Se putosi kuolleen mahalle.
—Mennyttä kalua,—sanoi välskäri nyykäyttäen päätään, mutta päästi kuitenkin nähtävästi järjestyksen vuoksi auki märän, karkean paidan ja pyyhkäisten tieltä kiharaiset hiuksensa, painoi korvansa vangin kellertävää, liikkumatonta, korkeaa rintaa vasten. Kaikki olivat ääneti. Välskäri kohottautui, pudisti vielä kerran päätänsä ja kosketteli sormellaan ensin toista ja sitten toista luonta, joiden alta näkyivät siniset, lasiset, silmät.
—Ettepäs saa pelästymään,—puhui mielipuoli, koko ajan syljeskellen välskäriin päin.
—No mitä?—kysyi polisikomisarjus.
—Mitäkö?—toisti välskäri.—Ruumishuoneeseen se on vietävä.
—Onkohan se vaan ihan varma?—kysyi komisarjus.
—Mitenkäs muuten,—sanoi välskäri jostain syystä peittäen kuolleen paljastettua rintaa.—Voinhan lähettää lääkäriä hakemaan, antaa hänen katsoa. Petrof, mene sinä,—sanoi välskäri ja tuli pois kuolleen luota.
—Viekää hänet ruumishuoneeseen,—sanoi komisarjus.—Ja sinä tule sitten kansliaan, niin kirjoitat nimesi,—sanoi hän sotamiehelle, joka ei koko ajalla ollut jättänyt vankia.
—Ymmärrän,—vastasi sotamies.
Polisit nostivat kuolleen ja veivät takaisin alas rappusia myöten.
Nehljudof aikoi mennä heidän perässään, mutta mielipuoli pidätti hänet.
—Tehän ette näy olevan samassa liitossa, niin antaisitte minulle paperossia,—sanoi hän. Nehljudof otti paperossikotelonsa ja tarjosi hänelle. Mielipuoli, kulmakarvojaan liikutellen alkoi hyvin nopeasti kertoa kuinka häntä vaivataan kaikellaisilla päähänpistoilla.
—Nehän ovat kaikki minua vastaan ja meediumiensa kautta kiusaavat ja kiduttavat minua…—
—Suokaa anteeksi,—sanoi Nehljudof kuuntelematta loppuun ja meni pihalle saadakseen tietää minne kuollut vietiin.
Polisit olivat paarinensa jo päässeet pihan yli ja rupesivat laskeutumaan kellarikerrokseen. Nehljudof aikoi lähestyä heitä, mutta polisikomisarjus pysähytti hänet.
—Mitä haette?
—En mitään,—vastasi Nehljudof.
—Menkää siis tiehenne.
Nehljudof alistui ja meni issikkansa luo. Issikka torkkui. Nehljudof herätti hänet ja ajoi taas asemalle päin.
Ei ollut hän päässyt sataakaan askelta, kun vastaan tuli taaskin kivääriä kantavan sotamiehen seuraamana kuormarattaat, joilla makasi toinen, arvatenkin jo kuollut vanki. Vanki makasi selällään rattailla. Hänen ajeltu päänsä pienine, mustine partoineen tärisi ja kolhi rattaiden pohjaan. Litteä lakki oli valunut kasvoille nenään asti. Kuorma-ajuri paksuissa saappaissa ohjasti hevosta, käyden rinnalla. Takana kulki polisi. Nehljudof kosketti issikkansa selkään.
—Mitä ne tekevät!—sanoi issikka pysäyttäen hevostansa.
Nehljudof astui alas rattailta ja meni kuorma-ajurin jäljissä, taaskin palovahdin ohi, polisikonttorin pihalle. Täällä olivat palokuntalaiset jo lopettaneet vankkurein pesun ja heidän paikallaan seisoi nyt pitkänläntä, luiseva palomestari virkalakki päässä, ja kädet taskuissa ankarasti tarkasteli lihavaa, vaaleanruskeata orivarsaa, jota palokuntalainen kävelytti hänen edessään. Ori ontui etujalallaan ja palomestari puhui vihasesti jotain vieressä seisovalle eläinlääkärille.
Polisikomisarjus oli myöskin siinä. Huomattuaan tuon toisen kuolleen hän tuli kuorma-ajurin luo.
—Missä tämä nostettiin?—kysyi hän paheksuvasti pudistaen päätään.
Kuorma-ajuri nimitti kadun.
—Onko se vanki?—kysyi palomestari.
—Vankihan se on. Se on jo toinen,—sanoi komisarjus.
—Se on sitte kaunista! Mutta jopa onkin kuuma,—sanoi palomestari ja kääntyen palokuntalaiseen päin, joka oli viemässä ontuvaa hevosta, huusi:—pane nurkkapilttuuseen! Kyllä opetan sinut hevosia tärväämään, enemmän ne maksavat kuin sinä, senkin vietävä.
Vainaja nostettiin, kuten edellinenkin, rattailta ja vietiin vastaanottohuoneeseen. Nehljudof tuli aivan kuin hypnotiseerattuna jäljessä.
—Mitä haette?—kysyi häneltä joku polisi.
Hän meni vastaamatta mitään sinne, minne kuollutta vietiin.
Mielipuoli istui vuoteella ja poltteli ahnaasti Nehljudofin antamaa paperossia.
—Ahaa, vai palasitte,—sanoi hän ja rupesi nauramaan. Nähtyään kuolleen hän rypisti otsansa.—Taaskin,—sanoi hän.—Kyllästyttää tuo tuommoinen, enhän minä ole mikään poikanulikka? vai mitä arvelette?—kääntyi hän Nehljudofin puoleen kysyvästi hymyillen.
Nehljudof katseli kuollutta, jonka edessä ei enään ollut ketään ja jonka kasvot nyt olivat kokonaan näkyvissä. Niin ruma näöltään kuin edellinen vanki oli ollut, niin harvinaisen kaunis oli tämä, sekä kasvoiltaan että koko ruumiiltaan. Siinä oli ihminen voimainsa täydessä kukoistuksessa. Vaikka toinen puoli päästä oli ajeltu paljaaksi, oli tuo jyrkkä, matalalautainen otsa ja nuo ylennykset, mustien ja jo elottomien silmien päällä hyvin kauniit, samoin kuin pieni, vähän kaareutuva nenä ja hienot, mustat viikset. Sinertäviksi käyneet huulet olivat hymyssä; vähäinen parta kaunisti kasvojen alaosaa, ja pääkallon ajellulla puolella näkyi pieni ja kaunis korva. Kasvojen ilmeessä oli sekä levollisuutta, ankaruutta että hyvyyttä. Puhumatta siitä, että näistä kasvoistakin jo saattoi päättää, mitkä henkisen elämän mahdollisuudet olivat siinä kukistetut, näkyi tämän ihmisen käsien ja kahleissa olevien jalkojen luiden hienoudesta, ja voimakkaista jäntereistä kaikissa sen sopusuhtaisissa jäsenissä, mikä oivallinen, väkevä, sukkela ihmiseläin siinä oli tapettu; se oli eläimenäkin omassa lajissaan paljoa täydellisempi kuin tuo voilakka ori, jonka rikkoutumisesta palomestari oli ollut niin suutuksissa. Ja kuitenkin hänet oli näännytetty ilman että kukaan sääli häntä ihmisenä tai edes suotta tärveltynä työjuhtana. Ainoa tunne minkä hänen kuolemansa kaikissa ihmisissä herätti oli harmi siitä, että piti puuhata ruumis pois synnyttämästä mädännystä. Vastaanottohuoneeseen tulivat lääkäri ja välskäri sekä konttorin päällikkö. Lääkäri oli vankkarakenteinen, tanakka mies. Konttoripäällikkö oli pienehkö, lihava mukero, pää punanen ja pallonmuotoinen, jonka teki vielä pyöreämmäksi hänen tapansa koota poskensa pullolleen ilmaa ja vähitellen laskea se ulos. Lääkäri istuutui vuoteen reunalle kuolleen viereen, tunnusteli niinkuin välskärikin käsiä, kuunteli sydäntä ja nousi sitten pinkko-housujansa oikoen.
—Kuollut kuin kivi,—sanoi hän.
Konttoripäällikkö kokosi suun täydeltä ilmaa ja päästi sen hitaasti ulos.
—Mistä vankilasta?—kysyi hän sotamieheltä.
Sotamies vastasi, ja huomautti rautoja, jotka vielä olivat kuolleen jaloissa.
—Käsketään ottamaan pois, meillä on jumalankiitos seppiä,—sanoi konttoripäällikkö ja pullistettuaan taas poskensa, meni ovelle päin, ilmaa suustansa päästellen.
—Mistä syystä sen on noin käynyt?—kysyi Nehljudof lääkäriltä.
Lääkäri katsahti häneen lasiensa yli.
—Mistäkö syystä kuollaan auringonpistoon? Siksi vaan, että ensin istutaan liikkumatta, ilman valoa koko talvi, ja sitten yhtäkkiä päästetään auringon paahteeseen, ja vielä päälliseksi näin kuumana päivänä, ja päälliseksi viedään laumassa, ettei raitis ilma pääse luo. Arvaahan sen että siitä tulee halvaus.
—Miksi ne siis lähetetään näin?
—Sen voitte kysyä heiltä. Kukas te oikeastaan olettekaan?
—Minä olen syrjäinen.
—Vainiin… Nöyrin palvelijanne, minulla ei ole aikaa,—sanoi lääkäri nykäisten kiukkuisesti housunsa alas ja meni sairasvuoteiden luo.
—No kuinka sinun asiasi ovat?—kysyi hän vinosuiselta, kalpealta mieheltä, jonka kaula oli siteissä.
Mielipuoli sillä aikaa kökötti vuoteellansa ja heitettyään pois paperossin, syljeskeli lääkäriin päin.
Nehljudof meni alas pihalle, tuli hevosten ja kanojen ja vaskikypärisen palovahdin ohi portille, istui jäljen nukkuneen issikkansa rattaille ja ajoi asemalle.
XXXVIII.
Kun hän saapui asemalle, istuivat vangit jo kaikki vaunuissa ristikkoikkunain takana. Asemasillalla lojasteli muutamia saattajia: heitä ei päästetty vaunujen luo. Vartijaväki oli nyt tulisessa touhussa. Matkalla vankilasta asemalle oli kaatunut ja kuollut halvaukseen paitsi niitä kahta, jotka Nehljudof näki, vielä kolme henkeä: yksi oli viety samoin kuin molemmat edelliset lähimmäiseen polisikonttoriin ja kaksi oli kaatunut täällä asemalla.[7] Ei vartioväki senvuoksi ollut kiireessään, että oli kuollut viisi heidän haltuunsa uskottua henkilöä, jotka olisivat voineet jäädä eloonkin. Tämä kysymys ei heitä liikuttanut, vaan se yksistään, että kaikki mitä asetus tämmöisessä tilaisuudessa vaati tehtäväksi, tulisi tehdyksi: kuolleet toimitetuiksi asianomaiseen paikkaan, niin myös näiden paperit ja tavarat, ja nimet pyyhityiksi pois niiden luettelosta, jotka olivat vietävät Nishni-nowgorodiin, ja tämä kaikki oli kovin tukalata erittäin tässä kuumuudessa.
Ja sitä nyt vartiovirkamiehet puuhasivat, eikä Nehljudofia sentähden yhtä vähän kuin ketään muutakaan laskettu vaunujen luo. Nehljudof kuitenkin vihdoin pääsi putkahtamaan annettuaan rahaa vartioväkeen kuuluvalle aliupseerille. Tämä päästi Nehljudofin, mutta pyysi niin pian kuin mahdollista sanomaan vaan sanottavansa ja sitten väistymään syrjään, ettei päällikkö näkisi. Kaikkiaan oli vaunuja 18 ja kaikki vaunut paitsi päällystön olivat täpötäynnänsä vankeja. Kulkiessaan vaunujen ikkunain editse, kuulosteli Nehljudof mitä niiden sisäpuolella tapahtui. Kaikista vaunuista kuului kahleitten kolinaa, rymyämistä, porpatusta, järjettömiä haukkumasanoja, vaan ei missään puhuttu, kuten Nehljudof oli odottanut, matkalla kaatuneista tovereista. Puheet tarkoittivat enimmäkseen säkkiä, juomavettä ja paikan valitsemista.
Nehljudof katsahti erään vaunun ikkunasta sisälle ja näki kuinka sen keskellä, käytävässä, sotamiehet irroittivat vankien käsistä käsirautoja. Vangit ojensivat heille käsiänsä ja yksi sotamiehistä avasi avaimellaan käsirautain lukon ja pudotti ne pois. Toinen kokosi käsiraudat yhteen.
Päästyään muiden vaunujen ohi, Nehljudof tuli naisvaunujen kohdalle. Toisessa niistä kuului yhtämittainen huutava naisäänen valitus:— oo—oo—oo!… Herranenaika, oo-oo—oo! Herranenaika!…
Nehljudof kulki ohitse ja sotamiehen osoituksen mukaan tuli kolmannen vaunun ikkunan luo. Heti kun hän toi päänsä sen eteen, lehahti sieltä vastaan kuuma ilma täynnänsä sakeata ihmishien hajua ja kuului selvään kimakoita naisääniä. Kaikilla penkeillä istui naamat punaisina, hikisiä naisia mekoissa ja nutuissa, kovaäänisesti jutellen keskenään. He huomasivat ristikon lävitse Nehljudofin kasvot ja lähimmäiset vaikenivat siirtyen lähemmäksi. Maslova, nutussa, ilman huivia, istui vastapäisen ikkunan luona. Tännempänä istui vaaleaverinen Fedosja suu naurussa.
Tunnettuaan Nehljudofin tämä nykäsi Maslovaa ja osoitti kädellään ikkunaan.
Maslova nousi nopeasti, pisti huivin mustatukkaiseen päähänsä ja punaset, hikiset kasvot elpyneinä ja silmät hymyssä tuli ikkunan luo käyden käsin ristikkoon.
—Nytpä vasta on kuuma,—sanoi hän iloisesti hymyillen.
—Saitteko tavarat?
—Sain, kiitoksia.
—Ettekö mitään vielä tarvitsisi,—kysyi Nehljudof, tuntien kuinka vaunusta virtasi kuuma kuin kiukaalta.
—En tarvitse mitään, kiitoksia.
—Voi jos saisi juotavaa,—sanoi Fedosja.
—Niin, sitä jos saisi,—sanoi Maslova.
—Eikö teillä siis ole vettä?
—Kyllä sitä aina tuodaan, mutta se heti loppuu.
—Paikalla tuon,—sanoi Nehljudof,—minä pyydän sotamiestä. Nyt emme näe toisiamme ennenkuin Nishni-nowgorodissa.
—Aijotteko tekin matkustaa?—sanoi Maslova ikäänkuin ei olisi tiennyt tästä asiasta ja katsahti iloisesti Nehljudofiin.
—Matkustan seuraavassa junassa.
Maslova ei sanonut mitään ja jonkun hetken kuluttua ainoastaan huokasi syvään.
—Onko totta, herra, mitä kertovat, että kaksitoista henkeä vangeista jäi kuolleena tielle,—sanoi jylhällä miesäänellä vanha naisvanki.
Se oli Korabljova.
—En ole kuullut että kaksitoista. Minä näin kaksi,—sanoi Nehljudof.
—Tuntuivat sanovan että kaksitoista. Eikö niille senkin vietäville mitään siitä tule? Senkin pirut.
—Eikö naisista ole kukaan sairastunut?—kysyi Nehljudof.
—Akat ovat lujempia,—sanoi nauraen toinen matalakasvuinen vanki,—yksi tässä vaan otti ja rupesi synnyttämään. Siellä tuntuu huutavan,—sanoi hän osoittaen viereiseen vaunuun, josta päin kuului yhä samat voivotukset.
—Te kysyitte emmekö jotain tarvitsisi?—sanoi Maslova koettaen estää huuliaan iloisesti hymyilemästä,—niin eikö voisi jättää pois tuota naista, joka sairastaa. Sanoisitte esimiehille.
—Kyllä sanon.
—Ja sitten vielä, ettekö voisi toimittaa niin, että tämä tässä saisi tavata miehensä Tarasin,—lisäsi hän silmillään osottaen hymyilevää Fedosjaa. Se taitaa matkustaa teidän kanssanne.
—Herra, ei saa haastattaa,—huusi vartioväkeen kuuluva aliupseeri.
Tämä ei ollut se, joka oli päästänyt Nehljudofin asemasillalle. Nehljudof väistyi ja läksi hakemaan päällikköä pyytääkseen synnyttäjän ja Tarasin puolesta, vaan ei voinut pitkään aikaan saada mitään vastausta sotamiehiltä. Nämät olivat yhä samassa touhakassa,— muutamat veivät jonnekin jotakin vankia, toiset juoksivat ostamassa itsellensä eväitä ja sijoittelivat tavaroitaan vaunuihin, kolmannet palvelivat erästä naista, jonka piti matkustaa vartioupseerin mukana, eikä Nehljudof sentähden tahtonut saada heiltä mitään vastausta.
Vasta toisen soiton jälkeen tapasi Nehljudof vartioupseerin.
Upseeri siirteli toisella lyhyellä kädellään viiksiä suun edestä ja olkapäät koholla torui jostakin asiasta vääpeliä.
—Mitä te oikeastaan haluatte?—kysyi hän Nehljudofilta.
—Teillä eräs vaimo on synnyttämässä tuolla vaunuissa, niin minä ajattelin eikö häntä voisi…
—Ja synnyttäköön vaan. Sittepähän nähdään,—sanoi upseeri mennen vaunuunsa ja reippaasti heiluttaen lyhyitä käsiänsä.
Samassa kulki konduktööri jo ohitse, vihellyspilli kädessä. Kuului viimeinen soitto ja asemasillalla seisovien saattajien: joukosta ja naisvaunusta kuului itkua ja rukousten lukua. Nehljudof seisoi asemasillalla rinnakkain Tarasin kanssa ja katseli kuinka vaunu toisensa perästä kulki ristikkoikkunoineen hänen ohitsensa ja näiden takana näkyi puoleksi ajeltuja miesten päitä. Sitten tuli heidän kohdallensa ensimäinen naisten vaunu, jonka ikkunasta näkyi huivittomia ja huivipäisiä naisia, sitten tuli toinen vaunu josta kuului yhä sama voivotus; vihdoin tuli vaunu, jossa oli Maslova. Hän seisoi muiden mukana ikkunassa ja katseli Nehljudofia surullisesti hänelle hymyillen.
XXXIX.
Määräaikaisen väkijunan lähtöön oli vielä kaksi tuntia. Nehljudof aikoi ensin käyttää tätä aikaa käydäkseen vielä sisarensa luona, mutta aamullisten vaikutusten—jälkeen hän tunsi itsensä siihen määrin kiihoittuneeksi ja masentuneeksi, että kun hän istui ensimäisen luokan odotussalin pienelle sohvalle hänen tuli ihan odottamatta armoton uni, hän kääntyi syrjälleen, pani käden poskensa alle ja nukkui sillä kertaa.
Hänet herätti hännystakkiin puettu lakeija, numeromerkki rinnassa ja pyyhinliina kainalossa.
—Herra, herra, tekö olette Nehljudof, ruhtinas? Rouva hakee teitä.
Nehljudof kavahti ylös hieroen silmiänsä ja muisti missä hän oli ja mitä oli aamulla tapahtunut.
Hänen muistossaan oli: vankien kulkue, vainajat, ristikkovaunut ja niiden taakse suljetut naiset, joista tönien kituu avuttomana synnytystuskissa ja toinen hymyilee rautaisen ristikon takana.
Mutta todellisuudessa oli hänen edessään ihan toista: pulloilla, vaaseilla, monihaaraisilla kynttiläjaloilla ynnä muilla bufetti-esineillä täytetty pöytä ja sen ympärillä liehuvia, vikkeläjalkaisia lakeijoja. Salin perällä, kaapin edessä hedelmävaasien ja putelien takana näkyi bufetinpitäjä ja matkustajien selät tiskin ääressä.
Unenpöppörässä noustessaan makuulta istualleen Nehljudof jo huomasi, että kaikki huoneessa olijat uteliaasti katselivat jotain, mikä tapahtui ovissa. Hänkin katsahti sinne ja näki ihmisjonon kantamassa nojatuolissa naista, jonka pään ympärille oli höllästi kiedottu hienon hienokainen huntu-harso. Etumainen kantaja oli lakeija ja tuntui Nehljudofista tutulta. Takimmainen oli myöskin tuttu ovenvartija, kultanauha lakissa. Nojatuolin takana kulki komeapukuinen sisäpiika esiliinassa ja kiharoissa ja kantoi myttyä, jotakin pyöreätä esinettä nahkakotelossa ja päivänvarjostimia. Vielä taaempana tuli turpeine huulineen ja lyhyine kauloineen, rinta pullistuneena, ruhtinas Kortshagin matkalakissa, ja hänen jäljessään Missi, Misha, hänen serkkunsa, ja Nehljudofille tuttu valtiomies Osten pitkine kauloineen, kaularusto kököttävänä ja kasvot ja mieliala kuten aina iloisina. Hän todisteli jotain innokkaasti, mutta nähtävästi pilalla, hymyilevälle Missille. Heidän takanaan tuli lääkäri kiukkuisesti polttaen paperossia.
Kortshaginit tekivät muuttoa kaupungin läheistöllä olevalta maatilaltaan ruhtinaan sisaren luo, tämän maatilalle, joka sijaitsi Nishegorodskin rautatien varrella.
Tämä kantajain, palvelustytön ja lääkärin kulkue suuntautui naishuoneeseen herättäen kaikissa läsnäolijoissa uteliaisuutta ja kunnioitusta. Mutta vanha ruhtinas istuutui pöydän ääreen ja käski heti luoksensa lakeijan, jolta alkoi tilata jotain syötävää ja juotavaa. Missi ja Osten pysähtyivät myöskin ruokasaliin ja olivat juuri istumaisillaan, kun näkivät ovessa tutun naisen ja menivät tätä vastaan. Se oli Natalia Ivanovna.
Natalia Ivanovna tuli Agrafena Petrovnan seurassa ympärilleen tarkastellen ruokasaliin. Hän huomasi melkein yhteen aikaan sekä Missin että veljensä. Hän tuli ensin Missin luo nyykäyttäen vaan päätään Nehljudofille. Mutta kun hän ja Missi olivat suudelleet toisiansa, kääntyi hän heti veljensä puoleen.
—Vihdoinkin löysin sinut,—sanoi hän.—Nehljudof nousi, tervehti Missiä, Mishaa ja Ostenia ja jäi puhumaan heidän kanssaan. Missi kertoi hänelle tulipalosta heidän maatilallaan, mikä oli pakoittanut heitä muuttamaan tatin luokse. Osten tämän johdosta alkoi kertoa jotain pilajuttua tulipalosta.
Nehljudof kuuntelematta Ostenin juttuja kääntyi sisarensa puoleen:—Kuinka iloinen olen että sinä tulit,—sanoi hän.
—Tulin jo aikoja sitten,—sanoi Natalia.—Me olemme täällä Agrafena
Petrovnan kanssa.—Hän osoitti Agrafena Petrovnaa, joka oli hatussa ja
sadenutussa ja ystävällisen arvokkaasti, hiukan hämillään kumarsi kaukaa
Nehljudofille, tahtomatta tätä häiritä.—Haimme sinua joka paikasta.
—Tähänhän minä nukahdin. Kuinka iloinen olen että sinä tulit,—toisti
Nehljudof.—Aloin kirjoittaa sinulle kirjettäkin,—sanoi hän.
—Todellakin?—sanoi Natalia säikähtäen.—Mitä sitte?
Missi kavaljeerinensa, huomattuaan että veljen ja sisaren välillä alkoi erikoinen keskustelu, meni tuonnemmas. Mutta Nehljudof istui sisarensa kanssa ikkunan viereen samettiselle sohvalle, minkä toiseen päähän joku matkustaja oli asettanut vaippakäärönsä ja kartonkirasiansa.
—Aijoin jo eilen teiltä lähdettyäni palata takasin ja pyytää anteeksi, vaan en tiennyt mitä hän siihen sanoisi,—sanoi Nehljudof.—Puhuin sopimattomasti sinun miehesi kanssa ja minua se vaivasi,—sanoi hän.
—Minä ihan arvasin, olin ihan varma, siitä,—sanoi sisar,—ettei se ollut sinun tarkoituksesi. Tiedäthän sinä.—Ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän kosketti Nehljudofin kättä. Tämä lause oli epäselvä, mutta Nehljudof ymmärsi sen täydellisesti ja oli liikutettu siitä, mitä se tarkoitti. Nuo sanat tarkoittivat sitä, että paitsi sitä rakkautta hänen mieheensä, joka piti häntä vallassaan, hänelle oli tärkeä ja kallis myöskin rakkautensa veljeen, ja että vähinkin riitautuminen tämän kanssa tuotti hänelle raskasta kärsimystä.
—Kiitos, kiitos sinulle. Voi mitä minä äsken näin,—sanoi Nehljudof kun muisti äkkiä, tuon toisen kuolleista vangeista.—Kaksi vankia on tapettu.
—Kuinka niin tapettu?
—Niin vaan tapettu. Heitä kuljetettiin tässä kuumuudessa. Ja kaksi heistä kuoli auringonpistoon.
—Mahdotonta! Kuinka? Nytkö? Ihanko äsken?
—Niin ihan äsken, minä näin heidän ruumiinsa.
—Mutta miksi ne tapettiin? Kuka tappoi?—sanoi Natalia Ivanovna.
—Tappoivat ne, jotka väkisin heitä kuljettivat,—sanoi Nehljudof hermostuneesti, tuntien että sisar katsoo tätäkin asiaa miehensä silmillä.
—Herranenaika!—sanoi Agrafena Petrovna, joka oli lähestynyt heitä.
—Niin, meillä ei ote vähintäkään aavistusta siitä, miten noita onnettomia kohdellaan, mutta täytyy tietää se,—lisäsi Nehljudof katsahtaen vanhaan ruhtinaaseen, joka, ruokaliina leuvan alla, istui pöydän ääressä, seideli edessään, ja samaan aikaan katsahti Nehljudofiin.
—Nehljudof!—huudahti hän.—Ettekö haluaisi virvoketta? Se on matkalle erinomaista!
—No ja mitä aijot tehdä?—jatkoi Natalia Ivanovna.
—Koetan parastani. En tiedä vielä mitä, tunnen vaan että jotain tässä on tehtävä. Ja mitä voin sen teenkin.
—Niin, niin, sen kyllä ymmärrän.—No entä se asia noiden kanssa,—sanoi Natalia hymyillen ja näyttäen silmillään Kortshagineihin,—onko todellakin kaikki loppunut?
—Ihan kokonaan, ja luullakseni ilman kaipausta kummaltakaan puolelta.
—Sääli. Minun on sääli. Minä pidän hänestä. Olkoon sitten sillä lailla. Mutta miksi sinä tahdot sitoa, sitoa itsesi,—lisäsi hän arasti.—Mistä syystä sinä matkustat?
—Matkustan siksi että minun täytyy,—vastasi Nehljudof totisesti ja kuivasti, ikäänkuin tahtoen siihen lopettaa keskustelun, mutta samassa häntä rupesi hävettämään tämä hänen kylmyytensä sisarta kohtaan. »Miksi en sanoisi hänelle kaikkea mikä on mielessäni?» ajatteli hän. »Ja kuulkoon sen mielellään Agrafena Petrovnakin,»—sanoi hän itsekseen, katsahtaen vanhaan palvelijaan. Agrafena Petrovnan läsnäolo vielä enemmän kehoitti häntä toistamaan päätöksensä sisarelle.
—Sinä puhut aikeistani mennä naimisiin Katjushan kanssa? Minä olin näetkös kyllä päättänyt sen tehdä, mutta hän itse on varmasti ja ehdottomasti hylännyt minun tarjoomukseni,—sanoi Nehljudof ja hänen äänensä vavahti niinkuin se vavahti aina hänen siitä asiasta puhuessa.—Katjusha hylkää minun uhrini, ja uhrautuu itse, omaan asemaansa nähden hyvinkin monessa kohden, enkä minä voi ottaa vastaan tätä uhria, jos se on hetkellistä. Ja nyt minä matkustan hänen mukanaan ollakseni siellä, missä hän on, ja aijon niin paljon kuin mahdollista auttaa ja keventää hänen kohtaloansa.
Natalia Ivanovna ei sanonut mitään. Agrafena Petrovna katseli kysyvästi Natalia Ivanovnaan ja nyökytteli päätään. Samassa tuli naishuoneesta taas äskönen kulkue. Sama kaunis lakeija, Filip, ja ovenvartija kantoivat ruhtinatarta. Tämä pysäytti kantajat, viittasi luokseen Nehljudofin ja surkeasti voihkaen tarjosi valkoisen sormuksilla täytetyn kätensä, kauhulla odottaen lujaa puristusta.
—Epouvautable!—sanoi hän kuumuudesta,—tätä en voi kestää. Ce climat me tue. Tämä ilmanala tappaa minut.—Ja puhuttuaan jotain venäläisen ilmanalan kauhuista ja pyydettyään Nehljudofia käymään heidän luonansa hän antoi merkin kantajille,
—Tulkaa siis välttämättä,—lisäsi hän jo liikkeellä ollessaan, kääntäen pitkulaiset kasvonsa Nehljudofiin päin.
Nehljudof tuli asemasillalle. Ruhtinattaren kulkue suuntasi oikealle I:een luokkaan päin. Mutta Nehljudof meni tavaroita kantavan työmiehen ja Tarasin kanssa, jolla oli säkki selässä, asemasillalle.
—Tuo on minun toverini,—sanoi Nehljudof sisarelleen osottaen Tarasia, jonka historian hän oli sisarelle jo ennen kertonut.
—Aijotko nyt todellakin kolmannessa luokassa,—sanoi Natalia Ivanovna, kun Nehljudof pysähtyi III:nen luokan vaunujen eteen ja työmies ja Taras menivät sinne.
—Niin, minun on mukavampi, kun olen Tarasin kanssa yhdessä,—sanoi hän.—Niin, ja kuuleppas sitten,—lisäsi hän,—Kusminskissa en vielä ole antanut maata talonpoikien haltuun; jos kuolen, niin sinun lapsesi perivät.
—Dmitrij, lakkaa,—sanoi Natalia Ivanovna.
—Mutta jos luovutan maan, niin ainakin kaikki muu jääpi heille, sillä tuskinpa menen naimisiin, ja jos menenkin niin ei tule lapsia … niin että…
—Dmitrij, jätä tuommoiset puheet,—sanoi Natalia Ivanovna, mutta Nehljudof näki kuitenkin, että Natalia oli iloissaan siitä mitä hän oli sanonut.
Edempänä I:sen luokan vaunun edessä oli vaan enää vähän väkeä, jotka yhä vielä katselivat siihen vaunuun, johon ruhtinatar Kortshagina oli viety. Muuten olivat kaikki matkustajat paikoillansa. Myöhästyneet matkustajat juosta höntyilivät pitkin asemasillan lankkuja, konduktöörit sulkivat vaunujen ovia kehoittaen lähteviä menemään paikoillensa ja saattajia tulemaan ulos.
Nehljudof astui sisälle auringon kuumentamaan, haisevaan vaunuun, mutta tuli heti jälleen ulos eteiselle.
Natalia Ivanovna seisoi vastapäätä vaunua muodikkaassa hatussa ja peleriinissä, rinnakkain Agrafena Petrovnan kanssa, eikä nähtävästi voinut löytää keskustelun ainetta. Ei saattanut edes sanoa: »écrivez», muista kirjoittaa, sillä he olivat jo kauvan sitten nauraneet veljen kanssa tätä eroavien suussa ainaista lausetta. Lyhyt keskustelu raha-asioista ja perinnöstä oli kerrassaan hävittänyt heidän välillään syntyneet hellemmät sisarussuhteet,—he tunsivat olevansa ikäänkuin vieroitetut toisistaan; niin että Natalia Ivanovna oli mielissään kun juna liikahti ja hänen ei tarvinnut muuta kuin nyykyttää päätänsä ja surullisen ja hellän näköisenä sanoa: »no hyvästi nyt Dmitrij, hyvästi vaan!»
Mutta heti kun juna oli lähtenyt, mietti Natalia jo kuinka hän ilmoittaa miehelleen keskustelunsa veljen kanssa, ja hänen kasvoihinsa tuli totinen ja huolestunut ilme.
Ja samaten oli Nehljudofinkin, vaikka hän sisarta kohtaan tunsi kaikkein parhaimpia tunteita eikä mitään häneltä salannut, nyt vaikeata ja kankeata olla hänen seurassaan ja teki mieli pian päästä hänestä. Hän tunsi ettei enää ole sitä Nataliaa, joka oli joskus ollut niin lähellä häntä, vaan on olemassa ainoastaan hänelle vieraan ja epämiellyttävän, mustaverisen miehen orja. Hän oli selvästi nähnyt, että Natalian silmät olivat erityisesti kirkastuneet vasta sitten kuin hän oli ruvennut puhumaan asioista, jotka olivat tärkeät Natalian miehelle,— maanluovuttamisesta talonpojille, perinnöstä,—ja tämä seikka suretti häntä.
XL.
Koko päivän auringonpaahteessa seisoneessa ja nyt ihmisillä täyttyneessä tilavassa III:nen luokan vaunussa oli kuumuus niin suuri, ettei Nehljudof voinut siellä olla, vaan jäi vaunun etusillalle, mutta hengittäminen oli täälläkin vaikeata. Nehljudof hengähti täydestä rinnastaan vasta silloin kun vaunut jättivät taaksensa asematalot, ja vetotuuli alkoi puhaltaa. »Tappoivat kuin tappoivatkin», toisti hän sisarelleen sanomansa sanat. Ja hänen mielikuvituksessaan kaikkien tämän päivän muistojen keskeltä nousi tavattoman elävinä tuon toisen vankivainajan komeat kasvot, kun tämä siinä makasi huulet hymyssä, otsassa ankara ilme, pieni lujarakenteinen korva ajellun, sinertävän pääkallon alla. Ja kauheinta kaikesta on, että hän on tapettu kenenkään tietämättä kuka hänen on tappanut. Mutta tapettu hän on kuin onkin. Häntä oli lähdetty viemään kuten kaikkia muitakin vankeja Maslennikofin määräyksestä. Maslennikof oli arvatenkin tehnyt vaan tavallisen temppunsa, allekirjoittanut ja pöllömäisellä kiemurallaan varustanut virkapaperin, eikä tietysti suinkaan pidä itseänsä syyllisenä. Vielä vähemmän voi itseänsä syyttää vankilan lääkäri, joka oli vangit tarkastanut. Hän oli huolellisesti täyttänyt velvollisuutensa, eroittanut erikseen heikot, eikä mitenkään voinut aavistaa, että olisi näin, kuuma, yhtä vähän kuin sitäkään, että he tulisivat lähtemään näin myöhään päivällä ja niin suuressa joukossa. Tirehtörikö? Mutta tirehtöri oli vaan toimeenpannut määräyksen, jonka mukaan, sinä ja sinä päivänä oli lähetettävä niin ja niin monta pakkotyöläistä, siirtolavankia, miehiä, naisia. Ei myöskään voi olla, syypäänä vartioupseeri, jonka velvollisuutena oli ottaa vastaan, määrätty luku vankeja ja jättää, käsistään sitten, toisessa paikassa sama määrä. Joukkokuntaa hän oli kuljettanut tavallisella tavalla, eikä saattanut mitenkään aavistaa, että niin voimakkaat ihmiset kuin ne, joita Nehljudof oli nähnyt, eivät kestä kuumuutta, vaan kuolevat, Ei kukaan, siis ole syyllinen—mutta nuo ihmiset ovat tapetut, ja heidät, ovat tappaneet nuo samat heidän kuolemaansa syyttömät ihmiset».
»Tämä on seuraus vaan siitä», ajatteli Nehljudof, »että kaikki nuo ihmiset—kuvernöörit, tirehtörit, komisarjukset, polisimiehet,—luulevat maailmassa olevan semmoisia asemia, joissa inhimillinen suhde toiseen ihmiseen ei ole välttämätön. Kaikki nämät ihmiset—sekä Maslennikof, tirehtöri, että vartioupseeri,—kaikki he, elleivät olisi kuvernöörejä, tirehtörejä, upseereja, ajattelisivat sataan kertaan ennenkuin ottaisivat kuljettaakseen ihmisiä tämmöisessä kuumuudessa ja niin suuressa, joukossa, pysähtyisivät kymmeniä kertoja tiellä ja nähtyään että ihminen nääntyy, hengästyy, eroittaisivat hänet muusta joukosta, saattaisivat varjoon, antaisivat juoda, antaisivat levähtää ja onnettomuuden jälkeen ilmaisisivat surkuttelunsa. Mutta nyt he eivät tehneet tätä, päinvastoin estivät vielä muitakin sitä tekemästä; sillä he eivät nähneet edessään ihmisiä ja omia velvollisuuksiaan näitä kohtaan, vaan näkivät ainoastaan virkansa ja sen vaatimukset, jotka he asettivat ylemmäksi inhimillisiä suhteita. Siitä se kaikki riippuu», ajatteli Nehljudof. »Jos pitäisi myöntää, että jokin asia olisi ihmisrakkauden tunnetta tärkeämpi, vaikkapa vaan jonkun tunnin aikana tai jossakin ainoassa erikoistapauksessa, niin on heti mikä rikos tahansa mahdollinen ihmisiä vastaan, ilman syyllisyyden tuntoa».
Nehljudof vaipui niin ajatuksiinsa, ettei huomannutkaan tapahtunutta linjanmuutosta: päivä oli mennyt repaleiseen alhaalla kulkevaan pilveen ja läntiseltä taivaanrannalta läheni yhtäjaksoinen vaaleanharmaa pilvi, purkautuen jossain siellä kaukana niittyjen ja metsien päällä vinona sateena alas. Pilvestä hajusi kosteata sadeilmaa. Silloin tällöin salamat halkasivat pilven ja vaunujen jyskeeseen yhä useammin sekaantui ukkosen jyrinä. Pilvi tuli yhä lähemmäksi, vinot pisarat tuulen ajamina pilkuttivat vaunueteisen permannon ja Nehljudofin palttoon. Hän siirtyi toiselle puolelle ja hengittäen rintaansa kosteaa tuoreutta ja kauvan sadetta janonneen maan tuoksua katseli ohikiitäviä puutarhoja, metsiä, kellastuvia ruispeltoja, vihertäviä kaurasarkoja ja tummanviheriäin perunamaitten mustia vakoja. Kaikki tuli kuin lakalla kiilloitetuksi, viheriä tuli viheriämmäksi, keltanen keltasemmaksi, musta mustemmaksi.
—Vielä, vielä,—puhui Nehljudof iloiten siunatun sateen vaikutuksesta, virkistyneistä pelloista ja puutarhoista. Pilvi oli osaksi tullut sateena alas, osaksi mennyt kauvemmaksi, ja märän maan päälle putosi suoraan alas enää vaan viimeisiä tiheitä, pieniä pisaroita. Aurinko tuli jälleen esille, kaikki rupesi loistamaan, ja idässä kaareutui taivaanrannan ylitse matala, mutta heleä ja vaan toisessa päässä keskeytyvä vesikaari kirkasvärisine violettineen.
—Mitä minä taas ajattelinkaan,—kysyi Nehljudof itseltään, sittenkuin kaikki nämät luonnonvaihtelut olivat ohitse ja juna oli laskeutunut solaan korkeitten töyräitten vähin.
—Niin, minähän ajattelin sitä, että kaikki nuo ihmiset, tirehtöri, vartioupseeri,—kaikki nuo palvelusmiehet—enimmäkseen hyväluontoiset ihmiset—ovat tulleet pahoiksi ainoastaan siksi, että he palvelevat.
Hän muisti Maslennikofin välinpitämättömyyden, silloin kun oli puhe vankilassa tapahtuvista julmuuksista, muisti tirehtörin ankaruuden, vartioupseerin sydämmettömyyden, joka ei laskenut vankkuriin—eikä välittänyt siitä että junassa oli synnytystuskia kärsivä vaimo.
Kaikki nämät ihmiset näyttivät olevan ikäänkuin, niin panssaroidut, etteivät yksinkertaisimmatkaan säälintunteet päässeet heihin tunkeutumaan, ja tätä vaan siksi, että he olivat virkamiehiä. Virkamiehinä he olivat läpäisemättömät ihmisrakkauden tunteille.— »niinkuin tuo kivilaskos sateelle», ajatteli Nehljudof katsellen solan töyrästä, joka oli laskettu erivärisillä kivillä ja johon sadevesi ei imeytynyt, vaan virtasi alas. »Saattaa olla tarpeellista laskea töyräät kivillä, mutta ikävä on nähdä tuota kasvullisuudelle kuollutta maata, joka voisi kasvattaa viljaa, ruohoa, pensaita ja puita, niinkuin tuollakin töyräiden päällä. Sama on asianlaita ihmisten keskuudessa», ajatteli Nehljudof; »voi olla että nuo kuvernöörit, tirehtörit, polisit ovat tarpeellisia, mutta hirmuista on nähdä ihmisiä, joilta puuttuu ihmisten pääominaisuus—rakkaus ja sääli toisiinsa».
»Kaikki tyyni on siinä», ajatteli hän edelleen, »että nuo ihmiset pitävät lakina sitä mikä ei ole laki, ja ovat tunnustamatta laiksi sitä, mikä on iankaikkinen, muuttumaton, kaikkialla paikkansa pitävä ja Jumalan itsensä ihmissydämmiin kirjoittama laki. Siitäpä syystä minusta tuntuukin niin tukalalta olla noiden ihmisten seurassa», ajatteli Nehljudof. »Minä suorastaan pelkään heitä. Ja he todella ovatkin pelättäviä. Ryöväreitä pelottavampia. Ryöväri kuitenkin edes voi sääliä—mutta nämät eivät voi sitä tehdä, he ovat henkivakuutetut sääliä vastaan, niinkuin nuo kivet kasvullisuutta vastaan. Se se juuri tekee heidät kauheiksi. Sanotaan Pugatshjofeja ja Rasineja julmiksi, mutta nämät ovat sata kertaa julmemmat!» jatkoi hän ajatuksissaan; »jos olisi ratkaistavana tällainen sielutieteellinen arvoitus: miten meidän aikamme kristilliset, humaaniset, hyväsydämmiset ihmiset saisi tekemään kaikkein kauheimpia ilkitöitä, heidän tuntematta itseänsä syyllisiksi,—niin olisi siihen vaan yksi ratkaisu: olojen pitäisi olla semmoisina kuin ne nyt ovat, näiden ihmisten pitäisi olla kuvernööreinä, tirehtöreinä, upseereina, poliseina, s.o. heidän pitäisi olla vakuutettuina ensiksikin siitä, että on olemassa toimi, jota sanotaan valtioviraksi ja jossa saa kohdella ihmisiä niinkuin esineitä, ilman inhimillistä veljellistä suhdetta näihin, ja toiseksi siitä, että nämät samat valtiovirat nivoisivat ihmiset niin toisiinsa, ettei vastuunalaisuus heidän teoistansa toisia kohtaan kohtaisi ketään erityisesti. Näiden ehtojen ulkopuolella ei meidän aikanamme ole mahdollisia semmoiset kauheat teot kuin ne, mitkä minä äsken näin. Koko asia on siinä, että ihmiset luulevat olevan olemassa semmoisia asemia, joissa saa kohdella toista ihmistä rakkaudettomasti, silloinkin semmoisia asemia ei ole. Rakkaudettomasti voi kohdella vaan esineitä: voi hakata puita, lyödä tiiliä, takoa rautaa; mutta ihmisiä ei voi näin kohdella, ei voi kohdella rakkaudettomasti, yhtä vähän kuin mehiläisiä voi kohdella varomattomasti. Semmoinen on kerran mehiläisten ominaisuus. Jos niitä kohtelee varomattomasti, niin vahingoittaa paitsi heitä myös itseänsä. Sama on ihmistenkin laita. Eikä asia voi olla toisin, sillä keskinäinen rakkaus ihmisten välillä on ihmiselämän peruslaki. Totta on, että ihminen ei voi itseänsä pakoittaa rakastamaan, niinkuin hän voi pakoittaa itsensä työhön; mutta siitä ei seuraa, että saa kohdella ihmisiä rakkaudettomasti, erittäinkin jos heiltä jotakin vaatii. Jos ei tunne rakkautta ihmisiin, niin pysyttäköön erillänsä», ajatteli Nehljudof kääntyen jo itseensä: »puuhaelkoon personallisia asioitaan, mitä tahansa, kunhan vaan pysytteleksen tulemasta tekemisiin ihmisten kanssa. Niinkuin syöminen on vahingotonta ja eduksi ainoastaan silloin kuin haluttaa syödä, niin voi ihmisten kanssa olla tekemisissä hyödyksi ja ilman vahinkoa vaan silloin kuin heitä rakastaa. Jos vaan sallii itsellensä kohdella ihmisiä rakkaudettomasti niinkuin sinä eilen kohtelit lankoa, niin ei enää ole rajoja olemassa julmuudella ja eläimellisyydelle toisia ihmisiä vastaan, kuten näin tänäpäivänä, eikä ole myöskään rajoja omille kärsimyksille, kuten olen havainnut koko omasta elämästäni. Niin, niin se on», ajatteli Nehljudof. »Se on hyvä, hyvä!» toisti hän itsekseen, nauttien yhtaikaa tuskallisen kuuman jälkeen raitistuneesta ilmasta ja saavuttamastaan suuremmasta selvyydestä jo kauvan sitten hänen sydämmellään olleessa kysymyksessä.
XLI.
Vaunu, mihin Nehljudof oli saanut paikkansa, oli puolillaan väkeä. Täällä oli palvelijoita, käsityöläisiä, tehtaalaisia, lihakauppiaita, juutalaisia, kauppapalvelijoita, työmiesten vaimoja, oli yksi sotamies ja kaksi rouvasihmistä—toinen nuori, toinen vanhahko, rannerenkaita päivettyneessä kädessä,—sitten vihasen näköinen herrasmies kokardi mustassa lakissa. Kaikki nämä matkustajat olivat jo rauhoittuneet paikkojen valitsemisen jälkeen ja istuivat hiljaa, mikä siemeniä pureskellen, mikä tupakoiden, mikä jutellen naapuriensa kanssa.
Taras istui onnellisen näköisenä käytävän oikealla puolen säilytellen paikkaa Nehljudofille, ja oli vilkkaassa keskustelussa häntä vastapäätä istuvan jäntevän miehen kanssa, joka oli työpaikalleen matkustava puutarhuri, kuten Nehljudof sitten sai tietää. Tulematta Tarasin luo Nehljudof pysähtyi käytävälle erään arvokkaan näköisen valkopartaisen vanhuksen kohdalle, joka jutteli nuoren talonpoikaisissa vaatteissa olevan vaimon kanssa. Vaimon vieressä istui sääret riipuksissa seitsenvuotias tyttönen, uutukainen, sarafaanihuivi päässä ja melkein valkoinen letti niskassa, herkeämättä naksutellen hampaissaan siemeniä.
Huomattuaan Nehljudofin vanhus korjasi takkinsa liepeen pois kiiltävältä penkiltä, jolla hän istui yksin ja sanoi lempeästi:
—Tehkää hyvin, istukaa.
Nehljudof kiitti, ja istui osoitetulle paikalle. Heti kun Nehljudof oli istunut, jatkoi vaimo keskeytynyttä kertomustaan.
Hän kertoi kuinka hänen miehensä, jonka luota hän nyt palasi, oli hänet vastaanottanut: kaupungissa.
Laskiaisen aikaan kävin tapaamassa ja nyt taas Jumalan avulla pääsin käymään kaupungissa,—puhui hän.—Ja jos Jumala suo, ehkä pääsen jälleen jouluna.
—Paras onkin kun käytte,—sanoi vanhus vilkaisten Nehljudofiin:—täytyy pitää silmällä, muutoin—kuka sen nuoren miehen tietää, kun se elää yksin kaupungissa.
—Eikös mitä, vaarikulta, minun ei ole niitä miehiä. Kuin nuori tyttö hän on puhdas ja viaton. Lähettää rahat kaikki viimeiseen ropoon kotiin. Ja kuinka ilonen hän oli tästä tytöstä sitten,—sanoi vaimo, suu hymyssä.
Siemenkuoria typeksivä ja äitinsä puhetta kuunteleva tyttö, ikäänkuin vahvistaakseen tämän sanoja, katsahti levollisilla viisailla silmillään vanhukseen ja Nehljudofiin.
—Jos mies on järkevä, niin sitä parempi,—sanoi vanhus,—eikö hän tuommoistakaan harjoita?—lisäsi hän osoittaen silmillään pariskuntaan, jotka olivat nähtävästi tehtaalaisia ja istuivat toisella puolella käytävää.
Tehtaalainen aviomies kulautteli pullonsa suusta viinaa, pää taakse taivutettuna, ja vaimo piteli sylissään pussia, josta pullo oli saatu, ja katseli ahnaasti mieheensä.
—Ei, minun ei polta eikä juo,—sanoi vanhuksen naapuri, käyttäen tilaisuutta kehuakseen vielä kerta omaa miestään.—Semmoisia ihmisiä ei maa monta nostata,—sanoi hän kääntyen myöskin Nehljudofin puoleen.
—No jos parempi niin pilalla,—sanoi vanhus katsellessaan äskeistä pariskuntaa. Juotuaan tarjosi tehtaalainen pullon vaimolleen, joka otti pullon ja nauru suussa päätään nyykyttäen rupesi hänkin juomaan. Kun tehtaalainen huomasi Nehljudofin ja vanhuksen tarkastelevan häntä, kääntyi hän heihin;.
—Mitäs herra katsoo? Ettäkö me juomme? Kuinka työtä teemme, sitä ei kukaan näe, mutta kuinka juomme, sen kaikki näkevät. Omia ansioitanihan minä juon—ja tarjoon vaimolleni. En muille kellekään.
—Niin, niin,—sanoi Nehljudof tietämättä mitä vastata.
—Enkös puhu totta vai? Vaimo on minulla mainio! Olen hyvin tyytyväinen häneen, sillä hän osaa olla hellä minulle. Enkös puhu totta, Maura, hä?
—Siin'on, ota pullos, en huoli enempää,—sanoi vaimo antaen hänelle pullon takaisin.—Äläkä löpise roskaa,—lisäsi hän.
—Kas noin se voi käydä,—jatkoi tehtaalainen:—osaa se olla hyvä, mutta osaa kyllä naristakin kuin rasvaamaton pyörä. Maura, enkös puhu totta hä?
Maura humalassa huitasi nauraen kädellään.
—Joko tartuit suustasi…
—Kas vaan, kas vaan, kyllä hän hyvillään hyvä on, mutta annas kun sattuu ohjas hännän alle, silloin se tekasee semmoisen tempun, ettei sovi sanoakaan… Ettäkö en puhu totta, hä? Antakaa te, herra, minulle anteeksi. Nähkääs, minä olen juovuksissa; mitä sille nyt mahtaa … sanoi tehtaalainen ja rupesi laittautumaan makuulle, asettaen päänsä hymyilevän vaimonsa polville.
Nehljudof istui jonkun aikaa vanhuksen seurassa, joka kertoi olevansa muurari, tehneensä sitä työtä jo 53 vuotta, muuranneensa lukemattomia uuneja, mutta nyt aikovansa levähtää, kun vaan tästä joutoaikaa saisi. Sanoi käyneensä kaupungissa toimittamassa pojille työtä ja nyt menevänsä maalle kotimökkiä katsomaan. Kuultuaan vanhuksen puheet päähän Nehljudof nousi ja meni paikalle, jota Taras oli hänelle säilyttänyt.
—No tehkää vaan hyvin, herra, ja istukaa. Säkin voimme siirtää tälle puolen,—sanoi Tarasia vastapäätä istuva puutarhuri ystävällisesti katsahtaen ylös Nehljudofiin.
—Kyllä sopu sijaa antaa,—sanoi Taras hymyillen laulavalla äänellään ja keikautti voimakkailla käsillään kahden puudan painoisen säkkinsä kevyesti kuin höyhenen ikkunan puolelle.—Tilaa on kyllältä, ja mikäs olis seistessäkin. Pelkkää rauhaa ja rakkautta eikä yhtään riitaa!—puhui hän hyvyydestä ja sydämmellisyyydestä loistaen.
Taras sanoi itsestään, että hänellä ei puhe suju ellei maista väkevää, mutta kun ottaa naukun, niin heti löytyvät sopivat sanat ja hän voi puhua mistä tahtoo. Ja Taras oli todellakin enimmäkseen vaiti selvänä ollessaan; mutta juotuansa, mikä tapahtui harvoin ja vaan erikoisissa tilaisuuksissa, tuli hän hyvin miellyttävällä tavalla puheliaaksi. Hän puhui silloin sekä paljon että hyvin, sangen yksinkertaisesti, totuudenmukaisesti ja erittäin ystävällisesti, mikä ystävyys paistoi hänen hyväntahtoisista, sinisistä silmistään ja suun alituisesta puoleen-vetävästä hymystä.
Semmoisella tuulella hän oli tänäänkin: Nehljudofin lähestyminen keskeytti hetkeksi hänen puheensa. Mutta saatuaan pussinsa paikoilleen hän istuutui entiseen tapaan, ja pannen väkevät työmiehen kätensä polville ja katsellen puutarhuria suoraan silmiin jatkoi kertomustansa. Hän kertoi uudelle tuttavalleen kaikissa erikoiskohdissaan vaimonsa juttua, selitti syytä, miksi tämä lähetettiin Siperiaan ja miksi hän itse nyt matkusti sinne vaimonsa mukana.
Nehljudof ei ollut koskaan vielä kuullut tämän jutun yksityiskohtia ja kuunteli nyt sentähden hyvin tarkkaavasti. Kertomus oli ehtinyt sille kohdalle, jolloin myrkytys oli jo tapahtunut ja perhe oli saanut tietää, että sen oli tehnyt Fedosja.
—Juttelen omasta surustani,—sanoi Taras kääntyen sydämmellisellä ystävyydellä Nehljudofin puoleen.—Sattui tässä eteen lokosa ihminen—tulimme puheisiin ja minä aloin kertoa.
—Niin, niin,—sanoi Nehljudof.
—No niin, veikkoseni, näin siis tuli asia ilmi. Äiti otti sen samaisen kakkaran ja sanoi vievänsä vallesmanniin. Isäukko on minulla maltin mies. »Elähän», sanoi hän, »lapsekas on vielä miniämme, ei tiennyt itsekään niitä teki, annetaan tuon olla. Ehkä se siitä parantuu». Vielä mitä, äiti ei ottanut kuuleviin korviinsakaan. »Sillaikaa se nutistaa meidät kaikki hengiltä kuin torakat», sanoi äiti, ja hynttyytti vallesmannin luokse. Tämä pölähti sillä kertaa meille. Heti vierasmiesten kanssa.
—Entäs sinä, mitä teit?—kysyi puutarhuri.
—Minä, veikkoseni, makasin mahankouristuksissa ja oksensin. Kaikki sisälmykset tahtoivat pursuta ulos, en saanut sanaakaan suustani. Isäukko valjasti kohta hevosen, pani Fedosjan rattaille ja ajoi vallesmanniin ja sieltä tutkintotuomarille. Mutta Fedosja, veikkoseni, niinkuin oli kohta alusta tunnustanut tekonsa, niin tutkintotuomarillekin kertoi kaikki järjestyksessä alusta pitäin:—mistä oli rotan myrkkyä saanut ja kuinka kakkarat paistanut. »Miksis tämän teit?» kysyi toinen.
—»Siksi», vastasi Fedosja, »että mies inhoittaa minua. Ja minulle on Siperia», sanoi hän, »parempi kuin elämä sen kanssa»,—minun kanssani, näet,—myhähti Taras.—Tunnusti Syynsä kaikissa kohdin. No, arvaahan, mikä siitä peräksi, linnaan viedä köryytettiin. Isäukko palasi yksin kotiin. Kiirein työaika oli käsissä, ja vaimoihmisiä meillä oli vaan äiti, hänkin jo heikko. Arvelimme että eiköhän sitä saisi sieltä takuuta vastaan takaisin. Isäukko läksi kun läksikin esimiehen luo, ei tullut mitään, läksi toisen luo, ja kävi viiden eri herran pakeilla, kunnes oli heittää koko puuhansa, mutta silloin sattui yhyttämään erään kirjurihtapaisen, sukkelan ja veikeän vekaleen. »Anna viitonen», sanoi tämä, »niin toimitan vapaaksi». Sopivat kolmesta ruplasta. Minä panttasin Fedosjan omat kankaat ja annoin rahat. Ja annas kun hän sitten kirjoittaa sutasi tuon paperin,—venytti Taras aivan kuin olisi laukauksen pitänyt seurata: paikalla tepsi. Minä olin jo itsekin silloin pystyssä ja kävin häntä kaupungista noutamassa.
—Tulin sitte, veikkoseni, kaupunkiin, sidoin tammani pihaan, otin paperin ja menin linnaan. »Mitä asiaa?»—»niin ja niin», sanoin, »emäntäni on täällä, teillä suljettuna».—»Onkos sinulla mitä paperia?» Tuppasin hänelle paperin. Hän katsahti siihen: »odotas», sanoi hän. Minä istahdin penkille. Aurinko meni jo yli puolen päivän. Esimies tuli ulos: »sinäkö», sanoo, »olet Vargushof?»—Minä olen.—»No ota vaimosi», sanoo. Paikalla avasivat portin. Hän tuotiin esille omissa vaatteissaan niinkuin pitikin.—No lähtään, nyt sitten.—»Oletkos tullut jalkasin?»—»Ei, kyllä minulla, on hevonen».—Tulimme pihalle, maksoin seisotushyyryä ja valjastin tamman, panin mitä oli heiniä istuimen alle. Fedosja istuutui, kietoi vaipan ympärillensä ja niin sitä lähdettiin. Hän, on vaiti ja minä olen vaiti. Vasta kun olemme tulemassa kotitaloon hän sanoo: »vieläkös äiti on elossa?» Minä vastaan: jo toki.—»Entä isäukko?»—Elää hänkin.—»Anna anteeksi minulle, Taras, tuhmuuteni».—Mutta minä sanoin: »mitäpä niistä entisistä,—jo kauvan sitten olen antanut». Enempää ei hän sitten puhunut. Tultiin kotiin, hän paikalla lankee äidin jalkain juureen. Äiti sanoo: »Jumala antaa anteeksi». Mutta isäukko tervehti ja sanoi: »ne on olleita ja menneitä. Elä rauhassa. Nyt on aika toinen,—vilja on pellolta korjattava. Ruis on noussut semmonen, ettei tahdo sirppi pystyä, sotkeutunut ja mennyt lakoon pitkin maata. Se on korjattava. Sinä joudat mennä Tarasin kanssa leikkaamaan».—Ja siitä pitäin alkoi Fedosja tehdä työtä. Ja työtä teki niin että ihmetellä piti. Meillä oli silloin kolme tesättinää arentimaata, ja Jumala antoi suuren sadon. Minä niitän, hän sitoo, ja sitten taas yhdessä sidomme. Minä olen hyvä työtä tekemään, ei minulta kesken jää, mutta hänpä vielä kahta sukkelampi, mihin vaan ryhtyy. Rivakka vaimo hän on, ja nuori, parhaissa voimissa. Ja entä kun nyt niin kiintyi työntekoon, että minun piti jo ihan asetella. Kotiin palattua sormet turpoovat, käsiä pakottaa ja lepo olisi tarpeen, mutta hänpä illallista syömättä juoksee liiteriin aamuksi lyhteen siteitä valmistamaan. Mikä muutos!
—Ja suostuiko se sinuunkin?—kysyi puutarhuri.
—Älä sanokkaan, niin pikiintyi minuun että olimme kuin yksi sydän. Mitä ikänä sanonkaan, hän heti ymmärtää. Äitikin vaikka on kyllä äkänen tuumaili: meidän Fedosjamme on kuin toiseen vaihdettu, ei tuntisi entiseksi. Kerran ajoimme molemmat lyhteitä hakemaan, molemmat istuimme vankkurien etupyörillä. Minä sanon: kuinkas sinä Fedosja tulit oikeastaan sen asian tehneeksi?—»Kuinkako tulin tehneeksi», sanoi hän, »en tahtonut elää sinun kanssasi, ennen vaikka kuolla».—Entäs nyt? sanoin minä.—»Nyt», sanoi hän, »sinä olet minun sydämmessäni».—Taras pysähtyi ja suu iloisessa hymyssä nyykähytti ihmetellen päätään,
—Juuri olimme päässeet pellolta, minä läksin viemään pellavia likoon, kun palaan sieltä kotiin,—tässä Taras vähän pysähtyi ja oli hetkisen vaiti,—mikäs on edessämme: käsky käräjille. Ja me kun jo olimme unohtaneet koko käräjät.
—Kyllä siinä on ollut varmaan paholainen mukana,—sanoi puutarhuri:—eihän ihminen omin päin rupeisi toisen sielua turmelemaan. Olihan siellä meidänkin puolella mies…—ja puutarhuri oli alkamassa jotain kertomusta, mutta juna hiljensi vauhtiansa.—Taitaa tulla asema,—sanoi hän,—pitääpä käydä juomassa.
Jutut keskeytyivät ja Nehljudof tuli puutarhurin perässä märälle asemasillalle.