VIII.
Palattuaan kotiin löysi Nehljudof hänen yösijakseen valmistetussa konttorihuoneessa korkean vuoteen, jossa oli höyhenpolstarit, kaksi tyynyä ja bordoonpunanen, kahdenmaattavaan sänkyyn aijottu, silkkinen, tiheillä korutikkauksilla varustettu, taipumaton peite,—nähtävästi pehtorin vaimon myötäjäisiä. Pehtori tarjosi Nehljudofille päivällisen jäännökset, mutta saatuaan kieltävän vastauksen ja pyydettyään anteeksi huonot varustukset, poistui ja jätti Nehljudofin yksikseen.
Talonpoikain kieltäytyminen ei lainkaan masentanut Nehljudofia. Päinvastoin, vaikka siellä Kusminskissa hänen ehdotuksensa oli hyväksytty ja koko ajan kuulunut kiitoslauseita, jota vastoin täällä oli osoitettu epäluottamusta jopa vihamielisyyttäkin, hän kuitenkin tunsi itsensä rauhalliseksi ja iloiseksi. Konttorissa oli tukahduttavaa ja likaista. Nehljudof meni pihalle ja aikoi lähteä puutarhaan, mutta muisti tuon yön, piikakamarin ikkunan, takimmaisen verannan,—ja hänestä oli epämiellyttävää kävellä paikoilla, joita rikokselliset muistot tahrasivat. Hän istui etehisen portaille hengittäen sisäänsä nuoren koivunlehden voimakasta tuoksua, josta täyttyi lämmin ilma. Hän katseli pimenevää puutarhaa ja kuunteli pauhua myllyltä, satakieliä ja jotain muuta lintua, joka yksitoikkoisesti piiperteli aivan verannan vieressä. Pehtorin ikkunassa sammutettiin valkea; idässä, liiterin takaa, alkoi taivas helakoitua nousevan kuun edellä; elovalkeat alkoivat leimahdella ja valaista umpeenkasvanutta, kukoistavaa puutarhaa ja hajoavaa taloa; kaukana jyrähti ukkonen ja kolmannes taivasta peittyi mustaan pilveen. Satakielet ja lintunen vaikenivat. Veden pauhun keskeltä kuului hanhien kaakatus, ja sitten kuului kylästä ja pehtorin pihalta varhaisten kukkojen laulu, kuten ne tavallisesti ennen aikaansa kiekuvat kuumina ukkosöinä… On sananlasku, että kun kukko varhain kiekuu, niin tulee hauska yö. Tämä yö oli Nehljudofille enemmän kuin hauska. Se oli hänelle iloinen, onnellinen yö. Mielikuvitus loi hänen eteensä uudestaan sen onnellisen kesän muistot, jonka hän oli viattomana nuorukaisena täällä viettänyt, ja hän muisti nyt itsensä semmoisena kuin hän oli sekä silloin että yleensä kaikkina elämänsä parhaimpina hetkinä. Hän muisti, vieläpä tunsi itsensä siksi samaksi, jona hän oli ollut, kun hän 14-vuotiaana poikana oli rukoillut, että Jumala ilmoittaisi hänelle totuuden, kun hän oli itkenyt äitinsä polvella erotessaan hänestä ja luvannut hänelle pysyä aina hyvänä eikä koskaan katkeroittaa hänen mieltänsä, tunsi itsensä siksi, mikä oli ollut silloin, kuin he Nikolenka Irtenjefin kanssa tekivät päätöksen, että tulisivat aina tukemaan toisiansa hyvässä ja koettamaan saattaa kaikkia ihmisiä onnellisiksi.
Hän muisti nyt, kuinka hän Kusminskissa oli joutunut kiusaukseen ja ruvennut säälimään rakennusta, metsää, taloutta ja maata, ja kysyi itseltään: sääliikö hän nytkin? Ja häntä kummastutti että hän oli edes voinut sääliä. Hän muisti kaikki mitä oli nähnyt: sen vaimon lapsinensa, jonka mies istuu vankilassa hänen, Nehljudofin, metsän haaskauksesta, muisti kauhistuttavan Martjonan, joka oli arvellut tai ainakin sanonut että heikäläisten naisten täytyy suostua herrojen rakastetuiksi; muisti tämän suhteet lapsiin, tavan millä lapsia kuljetettiin kasvatuslaitokseen, ja tuon onnettoman, hymyilevän, puuttuvasta ruuasta nääntyvän lapsen vanhuksen-kasvoineen ja ryysymyssyineen; muisti tuon raskauden tilassa olevan heikon naisen, jota olisi pakotettu työhön hänen, Nehljudofin hyväksi, siitä syystä että tämä työstä rasittunut nainen ei katsonut lehmäänsä, jolla ei ollut mitä syödä; ja siinä samassa muisti myös vankilan, paljaiksi ajetut päät, kopit, innoittavan hajun, kalisevat raudat, ja kaiken tämän rinnalla oman ja yleensä pääkaupunkilaisen herraselämän järjettömän ylellisyyden. Kaikki oli nyt ihan selvää ja epäilemätöntä.
Valoisa, melkein täysinäinen kuu nousi liiterin takaa ja pihan yli paneutuivat mustat varjot, ja rauta helkkyi hajoavan talon katolla.
Ja tahtomatta ikäänkuin päästää ohitsensa tätä valoa vaiennut satakieli alkoi puutarhassa jälleen viserryksensä.
Nehljudof muisti kuinka hän Kusminskissa oli alkanut miettiä elämäänsä, ratkaista kysymyksiä siitä, mitä ja kuinka hän tulisi tekemään, ja muisti kuinka hän oli sekaantunut näissä kysymyksissä voimatta niitä ratkaista, kun jokaisessa kysymyksessä oli ollut niin monta eri näkökantaa. Nyt hän teki itselleen samat kysymykset uudestaan, ja kummasteli kuinka yksinkertaista kaikki oli. Ja yksinkertaista se oli sentähden, ettei hän ajatellut miten hänen tulisi käymään, tämä kysymys ei edes kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan nyt hän ajatteli ainoastaan sitä, mitä hänen nyt oli tekeminen. Ja ihmeeksensä hän huomasi, ettei hän mitenkään voinut ratkaista kysymystä, mitä oli tehtävä hänen itsensä hyväksi, jota vastoin hän epäilemättömästi tiesi, mitä oli tehtävä muita varten. Hän tiesi nyt varmaan, että maa oli luovutettava talonpojille, sentähden että oli paha sitä pidättää. Tiesi epäilemättömästi, että piti oppia tuntemaan, päästä perille, selvittää itselleen, ymmärtää kaikki nuo tuomioistuimia ja rangaistuksia koskevat asiat, joissa hän tunsi näkevänsä jotain semmoista mitä muut eivät nähneet. Mitä tästä kaikesta seuraisi, sitä hän ei tiennyt, hän tiesi ainoastaan epäilemättömästi, että sekä edellistä, jälkimäistä että viimeistä hänen oli välttämättä tekeminen. Ja tämä luja vakaumus tuotti hänelle iloa.
Musta pilvi peitti nyt koko taivaan, ja elovalkeain sijaan näkyi jo salamoita, jotka valaisivat koko pihan ja kokoonlyhmistyvää taloa hajoavine verantoineen, ja jyrähdykset kuuluivat jo pään päältä. Kaikki linnut olivat vaienneet, mutta sen sijaan liikahtivat lehdet ja tuuli lehahti verannalle asti, missä Nehljudof istui, ja liehutteli hänen tukkaansa. Ripahti pisara, ripahti toinen, ja jo rämisi rumpuna peltikatto, kirkkaasti leimahteli koko ilma; samassa kaikki hiljeni, eikä ehtinyt Nehljudof lukea kolmeen, kuin ihan pään päällä jyskähti kauhea jymähdys, ja lähti kiiriskelemään pitkin taivasta.
Nehljudof meni sisälle taloon.
»Niin, niin»,—ajatteli hän,—»työ, joka meidän elämällämme tulee suoritetuksi, koko työ, sen koko ajatus on minulle käsittämätön, enkä minä sitä voi tajuta: mitä varten olivat tädit, mitä varten Nikolenka Intenjef kuoli, mutta minä jäin elämään? Mitä varten oli Katjusha? Ja mitä varten minun hulluuteni? Mitä varten tuo sota? Ja mitä varten sitä seuraava järjetön elämäni? Kaiken tämän ymmärtäminen, Isännän kaikkien aiheitten tietäminen ei ole minun vallassani. Mutta tehdä Hänen tahtoansa, joka on kirjoitettu minun omaantuntooni—se on minun vallassani, ja sen minä tiedän epäilemättömästi. Ja kun niin teen, olen ehdottomasti rauhallinen.»
Sade tuli alas virtana ja vuoti loristen katoilta ammeeseen, salamat valaisivat pihaa ja taloa nyt harvemmin. Nehljudof palasi takasin makuuhuoneeseen, riisuutui ja laskeutui vuoteelle, ei aivan pelkäämättä lutikoita, joiden olemassa oloa saattoi päättää rikkirevityistä, likasista seinäpapereista.
»Niin, tuntea itseänsä ei isännäksi, vaan palvelijaksi», ajatteli hän, ja iloitsi tästä ajatuksesta.
Hänen aavistuksensa menivät toteen. Tuskin oli hän sammuttanut kynttilän kuin elävät alkoivat häntä joka taholta syödä.
»Jos luopuu maasta, lähtee Siperiaan,—niin kirput, lutikat, siivottomuus.—Entäs sitten; jos se on kannettava, niin sen kannan.»—Mutta huolimatta tästä aikeesta hän ei voinut kantaa, vaan istui avatun ikkunan ääreen ihailemaan häipyvää pilveä ja jälleen esiintynyttä kuuta.
IX.
Vasta aamupuoleen sai Nehljudof unta ja heräsi senvuoksi seuraavana päivänä myöhään.
Puolipäivän aikaan tuli seitsemän pehtorin kutsumaa valittua talonpoikaa hedelmäpuutarhaan omenapuiden alle, minne pehtori oli laitattanut maahan pistettyjen tolppien varaan pöydän ja penkkejä. Jotenkin kauvan kesti ennenkuin talonpojat saatiin panemaan lakit päähänsä ja istumaan penkeille.
Erittäinkin itsepintaisesti piteli entinen sotamies edessään lakkirähjäänsä niinkuin niitä pidetään »hautajaisasentoon» komennettaissa. Hänellä oli tällä kertaa puhtaat sukkarievut ja virsut jalassa.
Vihdoin yksi heistä, leveäharteinen, arvokkaan näköinen talonpoika, jolla oli puoliharmaa parta, samallaisissa suortuvissa kuin Mikael Angelon Moseksella, ja tuuheita, harmaita kiharoita päivettyneen ja paljastuneen ruskean otsan ympärillä, pani päähänsä suuren lakkinsa ja kääräisten ympärilleen uuden, kotokutoisen kauhtanansa, pujottautui penkille istumaan. Silloin muut heti seurasivat esimerkkiä. Kun kaikki olivat sijoittuneet, istui Nehljudof heitä vastapäätä ja nojautuen pöytään paperin yli, jossa hänellä oli kirjoitettuna suunnitelmansa konsepti, alkoi sitä lukea ja selitellä.
Joko siksi, että talonpoikia oli vähemmän, taikka siksi, ettei hän ajatellut itseänsä, vaan asiaa, ei Nehljudof tällä kertaa ollut ollenkaan hämillään. Ehdottomastikin hän kääntyi etupäässä leveäharteisen valkeapartaisen vanhuksen puoleen odottaen tältä joko hyväksymistä tahi vastaväitteitä. Mutta hän oli erehtynyt käsityksessään. Kauniin näkönen vanhus, vaikka vuoroin nyykäyttelikin hyväksyvästi patriarkkaalista päätänsä vuoroin pudisteli sitä silmäkulmiansa rypistäen, kun muut panivat vastaan, ymmärsi nähtävästi suurella vaivalla sitä, mitä Nehljudof puhui, ja korkeintaan vaan silloin, kuin muut talonpojat toistivat saman asian omalla kielellänsä. Paljoa paremmin käsitti Nehljudofin puhetta patriarkkaalisen vanhuksen vieressä istuva pieni, toiselta silmältään kiero, melkein parraton äijänen, jolla oli yllään neliniitinen liivimekko ja vanhat lämpsällään olevat saappaat jalassa;—se oli muurari, kuten Nehljudof sittemmin sai tietää. Tämä ihminen liikutteli nopeasti kulmakarvojansa, ponnistellen voimiansa ymmärtääkseen, ja heti toisti omalla tavallaan sen, mitä Nehljudof puhui. Yhtä nopeasti käsitti lyhyenläntä, tanakka ukko vaaleine partoineen, kiiltävine ja viisaine silmineen, joka odotti jokaista tilaisuutta pistääkseen pilkallisia ja ivallisia huomautuksiaan Nehljudofin sanojen väliin ja nähtävästi kerskaili tästä. Entinen sotamies olisi myöskin näyttänyt voivan ymmärtää asiaa, ellei olisi ollut sotilaallisuuden tylsyttämä eikä olisi aina eksynyt järjettömiin, sotilaallisiin puhetapoihin. Kaikkein totisimmalta kannalta otti asian jylhällä bassolla puhuva pitkänokkainen, pikkupartainen, iso mies, jolla oli yllään puhtaat kotitekoiset vaatteet ja uudet virsut jaloissa. Tämä mies ymmärsi kaikki ja puhui vaan silloin kuin oli tarpeellista. Kaksi muuta äijää, se sama eilinen hampaaton, joka oli kyläkokouksessa pannut ehdottomasti vastaan Nehljudofin ehdotuksia, toinen pitkäkasvuinen, vaaleaverinen, ontuva, hyväntahtoisen näköinen äijä tallukoissa, jalat tiivisti käärittyinä valkoisiin riepuihin,—olivat molemmat melkein koko ajan vaiti, vaikka kuuntelivat kyllä tarkasti.
Nehljudof esitti ensiksi mielipiteensä maanomistuksesta.
—Maata ei minun mielestäni,—sanoi hän,—saa myydä eikä ostaa, sentähden, että jos sitä saa myydä, niin ne joilla on rahoja, ostavat kaiken maan haltuunsa, ja rupeavat silloin vaatimaan mitä hyvänsä niiltä, joilla ei ole maata: viljelemisoikeudesta tulevat ottamaan rahoja.
—Se on tosi,—sanoi pitkänokkainen matalalla bassoäänellään.
—Aivan niin,—sanoi entinen sotamies.
—Akka raapii vähän heiniä lehmällensä, niin jo pistävät kiinni ja vievät linnaan,—sanoi vaatimaton, hyväntahtoinen ukko.
—Maita olisi viiden virstan päähän, mutta vuokralle annosta ei ole kysymystäkään, ovat nostaneet hinnan niin ettei siihen mikään pysty,—lisäsi hampaaton, kiukkuinen äijä.
—Punovat—meistä nuoria, vielä pahemmin kuin orjuuden aikana,—vahvisti hän vielä.
—Minä ajattelen samoin kuin tekin,—sanoi Nehljudof,—ja pidän maanomistamista syntinä. Ja sentähden tahdon antaa maan pois.
—Kyllähän se on hyvä asia,—sanoi vanhus Mooseksen suortuvineen, nähtävästi käsittäen että Nehljudof tahtoi antaa maan arennille.
—Sitä varten olen tänne tullutkin, en tahdo enää omistaa maata, mutta nyt pitäisi vaan ymmärtää kuinka päästä siitä.
—Anna pois talonpojille ja sillä hyvä,—sanoi hampaaton, vihanen äijä.
Nehljudof ensin hämmentyi, tuntien näissä sanoissa epäilystä hänen aikeensa vilpittömyyteen. Mutta heti hän kuitenkin ojentautui ja käytti tätä huomautusta sanoakseen mitä oli sanottavaa.
—Mielelläni antaisinkin,—sanoi hän,—mutta kelle ja millä tavalla? Kelle talonpojille? Miksi juuri teidän kunnallenne, eikä Deminskin? (se oli maan puolesta huono-osainen naapurikylä).
Kaikki olivat vaiti. Ainoastaan entinen sotamies sanoa tokasi: »Aivan niin».
—Niinpä siis,—sanoi Nehljudof:—sanokaa minulle miten tekisitte, jos teidän olisi jakaminen maa talonpojille?
—Mitenkö tekisimme? Jakaisimme koko maan henkiä myöten—tasan kaikille,—sanoi muurari, nopeasti nostaen ja laskien kulmakarvojansa.
—Kuinkas muuten? Tietysti henkiä myöten, vahvisti hyväsydäminen ontuva äijä valkoisissa jalkarievuissa.
Kaikki yhtyivät tähän lauseeseen, pitäen sitä riittävänä selityksenä.
—Miten niin henkiä myöten?—kysyi Nehljudof. Pitäisikö antaa talollisillekin, joilla jo on yksityistä maata?
—Ei suinkaan,—pisti siihen entinen sotamies koettaen ilmaista kasvoillaan iloista reippautta. Mutta se järkevä, pitkä talonpoika ei suostunut hänen kanssaan.
—Niin juuri, jakaa kaikille tasan,—vastasi hän jylhällä äänellään, hiukan mietittyään.
—Se ei käy päinsä,—sanoi Nehljudof, ollen jo edeltäpäin valmis tähän vastaväitteeseen,—Jos jakaa kaikille tasan, niin kaikki ne, jotka eivät tee itse työtä,—jotka eivät kynnä, ottavat ja myyvät omat osuutensa rikkaille. Ja taas kerääntyy maa rikkaiden käsiin. Niille taas, jotka pitävät osuutensa, lisääntyy väkeä, mutta maa on sillä välin jo viety kaikki. Ja niin ottavat rikkaat taas valtaansa ne, joille maa on tarpeen.
—Aivan niin,—kiiruhti sotamies myöntämään.
—Pitää kieltää myymästä maata, ja vaan joka itse kyntää,—sanoi muurari vihasesti keskeyttäen sotamiehen.
Siihen vastasi Nehljudof että on mahdoton pitää silmällä, kyntääkö joku itselleen, vai toiselle.
Silloin pitkäkasvuinen, järkevä talonpoika teki semmoisen ehdotuksen, että kaikki muokkaisivat maan yhdessä sakissa. Ja kuka tekee työtä, sille jaettaisiin maata. Kuka ei tee—se jäisi ilman,—sanoi hän ratkaisevalla bassollaan.
Tähän kommunistiseen tuumaan oli Nehljudofilla niinikään vastaväitteet valmiina, ja hän vastasi, että sitä varten pitäisi jokaisella olla kyntöaurat, ja jokaisella yhtäläiset hevoset, jottei toinen jäisi jälkeen toisesta, taikka että kaikki—hevoset, aurat, puimakoneet ja koko talous—olisi yhteinen, mutta semmoinen järjestys kävisi päinsä vaan jos kaikki ihmiset olisivat yksimieliset.
—Meikäläisiä ei saisi ikinä sovinnossa elämään,—sanoi kiukkuinen äijä.
—Heti syntyisi tappelu,—sanoi valkopartainen ja naurusilmäinen äijä.
—Sitten vielä: kuinka olisi maa jaettava laatuunsa nähden,—sanoi Nehljudof, miksi toiset saisivat mustaa multaa, toiset taas savea ja hiekkaa.
—Pitäisi jakaa osuuksina kaikille yhden verran,—sanoi muurari.
Tähän Nehljudof vastasi, että kysymys ei ollut maanjaosta jossakin yhdessä kunnassa, vaan yleensä eri lääneissä. Jos nyt annettaisiin maa ilmaiseksi talonpojille, niin mistä syystä toiset ottaisivat haltuunsa hyvän ja toiset huonon maan. Kaikkihan tahtoisivat hyvälle maalle.
—Aivan niin,—vastasi sotamies.
Muut olivat vaiti.
—Niin että asia ei ole niinkään helppo ratkaista,—sanoi Nehljudof.—Ja sitä asiata emme me yksin, vaan monet ihmiset ajattelevat. Niinpä on eräs amerikalainen George ajatellut asiaa tällä lailla. Ja minä olen hänen kanssaan yhtä mieltä.
—Sinähän olet isäntä, sinä siis annakin,—mitäs siinä muuta. Sinun on valta,—sanoi vihanen äijä.
Keskeytys saattoi Nehljudof in hämilleen, mutta iloksensa hän huomasi, ettei hän ollut yksin tyytymätön tähän keskeytykseen.
—Maltahan nyt, Simo setä, anna hänen kertoa,—sanoi vakuuttavalla bassollaan järkevä talonpoika.
Tämä rohkasi Nehljudofin mielen, ja hän alkoi selitellä ukoille Henry Georgen aatetta ainoasta yhtenäisestä verosta.—Maa ei ole kenenkään,—Jumalan,—alkoi hän.
—Niin on. Juuri niin,—kuului useita ääniä.
—Kaikki maa on yhteinen. Kaikilla on siis yhtäläinen oikeus siihen. Mutta maa voi olla parempaa ja huonompaa. Ja jokainen haluaisi tietysti saada haltuunsa parempaa. Kuinka nyt saisi sen oikein jaetuksi? Tietysti niin, että jonka haltuun tulee parempi maa, hän suorittaa niille, joiden hallussa ei ole maata, sen verran kuin hänen maansa maksaa,—vastasi Nehljudof kuin itsellensä.—Mutta koska on vaikea määrätä kenen on kellekin maksaminen, ja koska rahoja täytyy koota kunnallisia tarpeita varten, niin maan haltijan onkin paras maksaa suoraan kunnalle sen, minkä hänen maansa maksaa. Näin tulee kaikille tasan. Joka siis haluaa haltuunsa maata, maksakoon hyvästä maasta enemmän ja huonommasta vähemmän. Joka ei halua maata olkoon maksamatta mitään; ja kunnalliset verot suorittaa puolestasi se, joka hallitsee maata.
—Oikein puhuttu,—sanoi muurari liikutellen kulmakarvojansa.—Kellä on parempaa maata, se maksakoon enemmän.
—Olipa sillä Sorsalla päätä,—sanoi suortuvaparta.
—Kumpa maksu vaan olisi voimia myöten,—sanoi bassoäänellään pitkäkasvuinen, nähtävästi jo arvaten mihin päin asia kallistuu.
—Maksun täytyy olla sellainen, ettei se ole liian kallis eikä liian huokea… Kun on liian kallis, niin jääpi rästejä ja syntyy vaillinkeja, mutta liian halpaa maata taas kaikki alkavat ostella toisiltaan ia maa tulee kauppakaluksi. Näinpä minä nyt aijoinkin järjestää asiat täällä.
—Se on oikein, ihan paikallaan. Kyllähän siihen voidaan suostua,—puhuivat miehet aivan ymmärtäen asian ja hyväksyen Nehljudofia.
—No, jo oli päätä!—toisti leveä vanhus suortuvinensa.
—Entäpä jos minäkin haluaisin ottaa maata haltuuni,—sanoi hymyillen pehtori.
—No jos sattuu jäämään vapaa palsta, niin ottakaa vaan muokataksenne,—sanoi Nehljudof.
—Mitäpä sinä maalla? Olet sinä ilmankin kylläinen,—sanoi vanhus hymyilevin silmin.
Tähän päättyi neuvottelu.
Nehljudof toisti uudelleen ehdotuksensa, vaan ei vaatinut vastausta heti, ja kehoitti keskustelemaan asiasta kunnan kanssa ja sitten vasta tulla antamaan hänelle vastausta.
Miehet lupasivat niin tehdä, jättivät hyvästit ja läksivät kiihoittuneessa mielentilassa. Kauan aikaa kuului tieltä heidän yhä etenevä puhelunsa. Ja myöhään iltaan asti kuului vielä heidän ääniänsä jokea pitkin kylästä päin.
Seuraavana päivänä miehet eivät olleet työssä, vaan keskustelivat herran ehdotuksesta. Kunta hajaantui kahteen puolueeseen; toiset pitivät herran ehdotusta, edullisena ja vaarattomana,—toiset epäilivät siinä salajuonta, jonka laatua he eivät voineet ymmärtää ja jota he sen vuoksi erityisesti pelkäsivät. Kolmantena päivänä kaikki kuitenkin suostuivat tehtyihin ehtoihin ja tulivat Nehljudofin luo ilmoittamaan koko kunnan päätöksen. Tähän suostumukseen oli vaikuttanut erään akan arvelu, johon ukot olivat myöntyneet ja joka kerrassaan poisti kaikki petoksen epäilykset,—että nimittäin herra oli alkanut ajatella omaa autuuttansa ja menetteli näin sielunsa pelastamiseksi. Tätä arvelua vahvistivat ne suuret raha-almut, joita Nehljudof oli jaellut Panovossa oleskellessaan. Raha-almuihin oli herran saanut se seikka, että hän oli täällä ensi kerran nähnyt sen köyhyyden ja sen elämänkovuuden, joka oli tullut talonpoikien osaksi, ja liikutettuna tästä köyhyydestä, vaikka tiesikin menettelevänsä järjettömästi, ei voinut olla antamatta pois rahoja, joita hänelle oli nyt runsaasti kerääntynyt Kusminskissa jo viime vuonna myydystä metsästä ja lisäksi myydystä irtaimistosta.
Heti kun saatiin tietää, että herra jakelee rahaa pyytäville, alkoi joka taholta tulvata hänen ympärilleen kansaa, erittäinkin akkoja, almuja anomaan. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt miten olla heidän kanssaan, miten päättää kelle ja kuinka paljon oli annettava. Hänestä tuntui, ettei saanut olla pyytäville ja nähtävästi köyhille ihmisille antamatta rahoja, joita hänellä oli paljon. Mutta antaa umpimähkään niille, jotka pyysivät, oli järjetöntä. Ainoa keino tästä tukalasta tilasta pääsemiseksi oli matkustaa pois. Näin hän päättikin kiiremmän kautta tehdä.
Ollessaan viimeistä päivää Panovossa meni Nehljudof päärakennukseen ja alkoi katsella sinne jääneitä tavaroita. Tarkastellessaan tätien vanhaa mahonkista, pronssirenkaisilla leijonanpäillä koristettua kupupiironkia, löysi hän sen alimmasta laatikosta paljon kirjeitä ja näiden joukossa valokuvan, joka esitti yhdessä ryhmässä Sofia Ivanovnaa, Katariina Ivanovnaa häntä itseään ylioppilaana ja Katjushaa,—puhtaana tuoreena, kauniina ja elämänhaluisena. Kaikista talossa olleista esineistä Nehljudof otti ainoastaan kirjeet ja tämän kuvan. Kaiken muun hän jätti myllärille, joka hymyilevän pehtorin esityksestä ja kymmenennestä osasta hintaa osti talon muutettavaksi paikaltaan ja Panovon kaikki huonekalut.
Muistellessaan nyt sitä säälintuntoa, jota hän oli Kusminskissa kokenut omaisuuden kadottamisesta, ihmetteli Nehljudof kuinka hän oli näin voinut tuntea. Nyt hän sen sijaan tunsi pysyvää vapautumisen ja uudistumisen iloa, jommoista tuntee matkaaja, kun uudet maat hänelle avautuvat.
X.
Kaupunkielämä hämmästytti tällä kertaa Nehljudofia erityisesti ja uudella tavalla. Hän saapui illalla lyhtyjen ollessa jo sytytettyinä asemalta omaan asuntoonsa. Kaikissa huoneissa tuntui vielä naftaliinin haju, Agrafena Petrovna Kornejinsa kanssa olivat molemmat väsyksissä ja tyytymättöminä, jopa olivat riitaantuneetkin tavaroita korjatessaan, joiden koko merkitys vaan siinä näytti olevankin, että niitä ripusteltiin, kuivaeltiin ja pantiin talteen. Nehljudofin huone oli vapaa, vaan ei ollut järjestetty, ja arkkujen vuoksi oli pääsy sinne vaikea, niin että Nehljudofin tulo nähtävästi teki häiriötä niiden asiain menossa, jotka tässä kortteerissa jonkunlaisen kummallisen luonnonlain voimasta suoritettiin. Kaikki tämä järjettömyys, johon hän itse oli ollut osallisena, vaikutti nyt Nehljudofiin maalla vallinneen köyhyyden jälkeen tavattoman vastenmielisesti. Niin että hän päätti heti seuraavana päivänä muuttaa hotelliin ja jättää tavaroiden järjestämisen Agrafena Petrovnan haltuun, kunnes sisar saapuisi ja lopullisesti järjestäisi kaikki kotoiset asiat.
Nehljudof läksi jo aamulla talosta ja valitsi itselleen vankilan läheisyydessä ensimäisessä hotellissa kaksi hyvin vaatimatonta eikä aivan puhdasta huonetta, ja käskettyään tuoda sinne talosta ottamansa tavarat läksi asianajajan luo.
Ulkona oli kylmä. Ukkosten ja sateiden jälkeen olivat tulleet ne kylmät päivät, jotka ovat tavalliset keväällä. Oli niin kylmä ja tuuli niin vinhasti, että Nehljudofia palelti ohkaisessa palttoossa, ja hän kulki yhä nopeammin, lämmintä saadakseen.
Hänen muistissaan oli maalaiset ihmiset, vaimot, lapset, ukot, köyhyys ja nääntymys, joita hän oli nyt aivan kuin ensi kerran nähnyt; muisteli erittäinkin tuota hymyilevää vanhuslasta ohkaisine, rimpuilevine jalkoineen, ja ehdottomastikin hän vertaili näihin sitä mitä nyt näki kaupungissa. Kulkiessaan liha- ja kalapuotien sekä valmiiden vaatteiden myymäläin ohi häntä hämmästytti, aivan kun olisi ensi kertaa nähnyt, noiden lukemattomien puhtaiden ja lihavien puotilaisten kylläisyys, jommoista maalla ei milloinkaan tavannut. Nähtävästi nämät ihmiset olivat lujasti vakuutetut siitä, että heidän yrityksensä pettää niitä ostajia, jotka eivät ymmärtäneet heidän tavaraansa, oli todellista ja sangen hyödyllistä työtä. Yhtä kylläiset olivat kuskit tavattomine takapuolineen ja selkänappineen, yhtäläiset olivat ovenvartijat kultanauhaisine lakkineen, yhtäläiset piiat esiliinoilleen ja kiharoilleen—ja erittäinkin pika-ajurit ajeltuine niskoineen; ne istua retkottivat rattaillaan häpeemättömästi ja siveettömästi katsellen ohikulkevia. Kaikissa näissä ihmisissä hän ehdottomastikin tunsi nyt nuo samat maalaiset olennot, jotka olivat jätetyt ilman maata ja sen kautta karkoitetut kaupunkiin. Muutamat näistä ihmisistä olivat ymmärtäneet käyttää hyväksensä kaupunkilaisia oloja ja muuttuneet samanlaisiksi kuin herrasväki, sekä olivat asemastaan hyvillään; toiset taas olivat kaupungissa joutuneet vielä huonompiin oloihin kuin ennen maalla, ja olivat nyt vieläkin surkuteltavammat. Näin surkuteltavat näyttivät Nehljudofista olevan ne suutarit, joiden hän huomasi työskentelevän erään kellarikerroksen ikkunassa; samanlaisia olivat nuo laihat kalpeat pyykinpesijättäret, jotka tukka epäkunnossa, laihoilla ruskettuneilla käsillään silittelivät vaatteita avatuissa akkunoissa, mistä tulvi saippuahöyryä. Samanlaisia olivat myöskin kaksi maalaria esiliinoissa paljaine jalkoineen, kiireestä kantapäähän maaliin tahrattuina. Hihat käärittyinä kyynäspäätä ylemmäksi, päivettyneillä, suonikkailla, heikoilla käsillään he kantoivat maaliämpäriään ja herkeämättä kinailivat keskenänsä. Heidän kasvoissansa oli piinaantunut ja vihanen ilme. Samanlaiset kasvot olivat tomuttuneilla mustanaamaisilla kuorma-ajureilla, jotka tärisivät rattaillansa. Samanlaiset kasvot olivat vielä ryysyisillä turvottuneilla miehillä ja naisilla lapsinensa, jotka seisoivat katujen kulmissa almuja anoen. Samanlaisia kasvoja näkyi vihdoin ravintolain avatuissa ikkunoissa, joiden ohi Nehljudof sattui kulkemaan. Likaisten, pulloilla ja teeastioilla täytettyjen pöytien ääressä, joiden välitse liehui valkopukuisia kyypareja, istui meluten ja hoilotellen likaisia punanaamaisia miehiä tylsistyneine kasvoineen. Yksi istui ikkunassa ja kulmakarvat ylös nostettuina ja huulet ylöspäin venytettyinä katseli eteensä ikäänkuin olisi koettanut jotakin muistaa.
»Ja mitä varten ne ovatkin kaikki kokoontuneet tänne?»—ajatteli Nehljudof hengittäen sisäänsä paitsi kylmän tuulen tuomaa pölyä myöskin kaikkialle levinneen tuoreen maaliöljyn hajua.
Eräällä kadulla joutui hän kulkemaan rinnan kuormajonon kanssa, missä kuljetettiin jotakin rautoja, ja pauhu oli epätasaisella kadulla niin hirmuinen, että hänen teki kipeätä korviin ja päähän. Hän rupesi kulkemaan nopeammin päästäkseen kuormajonon ohitse, kuin äkkiä raudan räminän keskeltä kuuli oman nimensä. Hän pysähtyi ja näki jonkun matkaa edessään sotilashenkilön, jolla oli suippopäiset vahatut viikset ja kiiltävät hymyilevät kasvot. Istuen pika-ajurin rattailla tämä huitoi hänelle tervehdykseksi kättä, avaten hymyllään tavattoman valkoisen hammasrivin.
—Nehljudof? Sinäkö se olet?
Nehljudofin ensimäinen tunne oli tyytyväisyys.
—Aa! Shenbok,—huudahti hän iloisesti, mutta samassa ymmärsi, ettei oikeastaan ollut mitään syytä iloita.
Se oli sama Shenbok, joka oli silloin käynyt tätien luona. Nehljudof oli jo kauvan sitten kadottanut hänet näkyvistään, mutta oli kuullut että tämä oli jättänyt rykmentin ja siirtynyt ratsuväkeen, ja veloistaan huolimatta yhä pysyi joillakin varoilla rikkaiden ihmisten piireissä. Hänen tyytyväinen, iloinen katsantonsa puhui samaa.
—Sepä oivallista että sain sinut kiinni. Kaupungissa ei ole ainoatakaan sielua. Mutta oletpa veikkonen vanhentunut,—puhui hän, nousten rattailta ja korjaten olkalappujaan. Käynnistäsi vaan saatoin tuntea sinut. No syömmekö yhdessä päivällistä. Missä teillä täällä saapi kunnollista ruokaa?
—Enpä taida nyt ehtiä,—vastasi Nehljudof ja ajatteli vaan kuinka pääsisi toveristaan loukkaamatta tätä.
—Mitä varten sinä olet täällä?—kysyi Nehljudof.
—Asioita, veikkoseni. Holhous-asioita. Minähän olen holhooja. Hoidan Samanofin asioita. Tiedäthän sen pohatan. Hän on varaton, mutta maata on 54 tuhatta tesättinää,—sanoi Shenbok jonkunlaisella erityisellä ylpeydellä, aivan kun olisi itse luonut kaiken tuon maan.—Asiat olivat aivan hunningolla. Maa oli kaikki talonpoikien hallussa. Nämät eivät maksaneet mitään ja rästejä oli yli 80 tuhatta. Minä muutin yhdessä vuodessa kaikki, ja nostin tulot 70 prosentilla. Ha?—kysyi hän ylpeänä.
Nehljudof muisti nyt kuulleensa, että tämä Shenbok juuri sen vuoksi että oli tuhlannut kaiken omaisuutensa ja tehnyt suuria velkoja oli jonkun erityisen suosituksen kautta määrätty erään vanhan tuhlailevan pohatan omaisuuden hoitajaksi ja nyt nähtävästi eli tästä holhojatoimestaan.
»Millä ihmeellä pääsisin hänestä loukkaamatta häntä?»—ajatteli Nehljudof katsellen noita kiiltäviä, vereviä kasvoja ja vahattuja viiksiä ja kuunnellen hänen hyväntahtoista toverillista löpinäänsä hyvistä ruokapaikoista ja kerskaamisiaan holhooja-asiain järjestämisestä.
—No, missä siis syömme?
—Eihän minulla ole aikaa,—sanoi Nehljudof katsoen kelloonsa.
—No sitten tehdään näin. Illalla on kilpa-ajot. Tulethan sinne?
—En, en tule.
—Tule pois. Omia hevosia minulla ei enää ole. Mutta minä pidän
Grishinin hevosien päälle. Muistathan? Hänellä on erinomainen talli.
Tulet siis, ja sitten syömme illallista.
—En jouda illallisellekaan, sanoi Nehljudof hymyillen.
—No mitäs tämä nyt on? Minne nyt lähdet? Tahdotko,—pääset minun rattaissani.
—Minä olen menossa asianajajan luo. Se asuu heti tässä nurkan takana,—sanoi Nehljudof.
—Niin, sehän on totta, sinullahan on jotain asioita vankilassa? Olet tainnut tulla vankilan asianajajaksi? Niin kerrottiin Kortshagineilla, —puhui Shenbok nauraen. He ovat jo lähteneet. Miten on asia? Kerro nyt!
—Niin, niin, tottahan se on kaikki,—vastasi Nehljudof,—mitäpä tässä nyt kadulla rupeisin kertomaan.
—No niin, niin, sinähän olet aina ollut eriskummallinen. No, tuletko sinä siis kilpa-ajoihin.
—En, en voi eikä haluta. Elä sinä nyt vaan suutu.
—Vielä mitä, suuttuisin! Missä sinä nyt palvelet?—kysyi hän ja hänen kasvonsa menivät yhtäkkiä totisiksi, silmät pysähtyivät, kulmakarvat kohosivat ylös. Hän tahtoi nähtävästi muistaa jotakin. Ja Nehljudof huomasi hänessä aivan samanlaisen tylsän ilmeen, kuin tuolla ravintolan ikkunassa istujalla, jolla oli kulmakarvat kohotettuina ja huulet töröttivät ulospäin.
—Mikä hirveä kylmyys! Hä?
—Niin on!
—Onko ostokset rattaillasi,—kysyi Shenbok ajurilta.
—No hyvästi nyt sitten, olipa sangen hauska että tapasin sinut,—sanoi hän, ja puristettuaan lujasti Nehljudofin kättä hypähti ylös rattaille liikutellen kiiltävien kasvojensa edessä hyvästiksi leveätä kättänsä uusine valkoisine säämiskähansikkaineen, ja tottuneesti hymyillen harvinaisen valkoisella hammasrivillään.
»Olenko siis todellakin ollut tuommoinen?»—ajatteli Nehljudof mennessään asianajajan luo.—»Vaikka en olisikaan ollut ihan sellainen, niin ainakin tahdoin olla sellainen ja luulin sellaisena eläväni koko ikäni.»
XI.
Asianajaja otti vastaan Nehljudofin ennen vuoroa ja alkoi heti puhua Menshofien asiasta, jonka hän oli lukenut, ja oli ihmeissään syytöksen perusteettomuudesta.
—Tämä juttu on aivan kauhistuttava,—puhui hän,—on hyvin luultavaa, että tilanomistaja on itse tehnyt murhapolton palovakuutussumman vuoksi, mutta pääasia on se, että Menshofien syyllisyys ei ole lainkaan todistettu. Ei ole mitään todiste-aiheita. Sen on saanut aikaan nimismiehen erikoinen hartaus ja yleisen syyttäjän huolimattomuus. Jos juttua ei käsitettäisi piirioikeudessa, vaan täällä, niin takaisin voiton, enkä ottaisi mitään palkkiotakaan.—Ja sitten se toinen asia, Feodosja Birjukovan anomus korkeimpaan paikkaan,—se on kirjoitettu; jos lähdette Pietariin, ottakaa se mukaanne, viekää perille ja esittäkää itse pyyntönne. Muussa tapauksessa sieltä tehdään kysymys eikä asiasta tule mitään. Koettakaa päästä semmoisten henkilöiden puheille, joilla on vaikutusvaltaa valitusasiain komiteassa. Onko nyt siis kaikki…
—Ei, minulle kirjoitetaan vielä…
—Huomaanpa että olette muuttuneet tapiksi, jonka kautta kaikki vankilan valitukset vuotavat ulos,—sanoi asianajaja hymyillen.—Liian paljon olette ottaneet hartioillenne.
—Niin, mutta se on aivan hämmästyttävä asia,—sanoi Nehljudof kertoen lyhykäisyydessä jutun juonen, kuinka eräs lukutaitoinen talonpoika maalla oli alkanut lukea evankeliumia ja selitellä sitä ystävillensä. Papisto katsoi tämän rikollisuudeksi. Hän annettiin ilmi. Nimismies piti poliisitutkinnon, yleisen syyttäjän apulainen pani kokoon syytteen … ja valaoikeusto antoi tuomionsa.
—Tämähän on jotain hirmuista,—puhui Nehljudof.—Onko mahdollista että siinä olisi perää?
—Mikäs teitä siinä erityisesti kummastuttaa?
—Kaikki alusta loppuun; nimismiestä ehkä vielä voin ymmärtää, hänelle kun on käsketty, mutta yleisen syyttäjän apulainen, joka panee kokoon syytöksen—onhan hän sivistynyt ihminen…
—Siinä juuri onkin erehdys, että olemme tottuneet ajattelemaan yleisiä syyttäjiä ja muita oikeudenjäseniä jonkinlaisiksi uusiksi, vapaamielisiksi ihmisiksi. Ovat ne joskus ehkä olleetkin semmoisia, mutta nyt on asianlaita aivan toinen. Ne ovat vaan tavallisia virkamiehiä, jotka välittävät vaan palkannostopäivästä. Hän saapi palkkansa ja tarvitsee enemmän ja siihen supistuvat kaikki hänen periaatteensa. Hän on valmis syyttämään ja tuomitsemaan ketä tahansa.
—Mutta onko nyt todellakin olemassa lakeja, joiden mukaan voi lähettää ihmisen paikkakunnalta vaan senvuoksi, että hän yhdessä muiden kanssa lukee evankeliumia?
Ei ainoastaan paikkakunnalta, vaan vieläpä pakkotöihinkin, Siperiaan, jos vaan tulee todistetuksi, että lukiessaan evankeliumia hän oli uskaltanut tulkita sitä toisin kuin on käsketty ja siten siis arvostellut kirkollista tulkitsemista. Sehän muka on oikeauskoisen opin moittimista, ja laki määrää siitä pakkotyötä.
—Onko se mahdollista?
—Vakuutan teille. Tapani on aina sanoa oikeudenjäsenille,—jatkoi asianajaja,—etten voi olla tuntematta kiitollisuutta nähdessäni heitä, sillä ettemme me teidän kanssanne ja yleensä kaikki muutkin istu vankilassa, siitä on meidän kiittäminen vaan heidän hyväntahtoisuuttansa. On helposta helpointa saattaa meidät jokaisen kadottamaan oikeutemme ja lähettää meidät paikkakunnalta.
—Mutta jos asianlaita todellakin on tämmöinen ja kaikki siis riippuu yleisen syyttäjän mielivallasta, ihmisistä, joilla on oikeus joko käyttää tai olla käyttämättä lakia, niin mitä varten on olemassa koko oikeuslaitos?
Asianajaja purskahti iloiseen nauruun.—Kylläpä te teettekin kysymyksiä! Tuo se nyt on, veikkonen, vaan filosofiaa. Vaikka kyllähän siitäkin saattaa keskustella. Tulkaapa luokseni lauvantaina. Täällä tapaatte tiedemiehiä, kirjailijoita, taiteilijoita. Silloin saamme keskustella yleisistä kysymyksistä,—sanoi asianajaja pannen ivallista painoa sanoihin »yleisistä kysymyksistä.»—Oletteko tuttu vaimoni kanssa? Tervetuloa.
—Pitääpä tulla,—vastasi Nehljudof tuntien puhuvansa toista kuin ajatteli, sillä hän ajatteli, että hän kaikkeen muuhun ennen suostuisi kuin tulemaan asianajajan luo noiden oppineiden, kirjailijain ja taiteilijain seuraan. Nauru, millä asianajaja vastasi Nehljudofin huomautukseen, ettei oikeudella ole mitään merkitystä, jos sen jäsenet voivat mielin määrin käyttää tai olla käyttämättä lakia, ja se äänenpaino, jolla tämä oli puhunut »filosofiasta» ja »yleisistä kysymyksistä», osotti Nehljudofille kuinka kokonaan erilaiset olivat hänen ja asianajajan, ja arvattavasti myöskin tämän ystävien katsantotavat. Niin kaukana kuin Nehljudof olikin entisistä ystävistään, kuten esimerkiksi Shenbokista, hän tunsi olevansa vielä paljoa kauvempana asianajajasta ja hänen piiriinsä kuuluvista ihmisistä.
XII.
Vankilaan oli pitkä matka ja oli jo myöhäistä, niin että Nehljudof otti sinne ajurin. Eräällä kadulla tämä keski-ikäinen, viisaan ja hyväntahtoisen näköinen ajuri kääntyi Nehljudofin puoleen ja osoitti tavattoman suurta uutisrakennusta.
—Katsokaa mimmoisen kivimuurin ovat pystyttäneet,—sanoi hän aivan kuin olisi osaltaan ollut syypää tuohon rakennusyritykseen ja ylpeillyt siitä.
Kivimuuri oli todellakin tavattoman suuri ja sen kuosi oli monimutkainen ja eriskummainen. Vankat telineet suurista honkatukeista, jotka olivat rautavanteilla yhteenliitetyt, ympäröitsivät rakennusta ja erottivat sitä kadusta plankkuaitauksella. Telineiden juurella kiehui muurahaisina kalkkiin ryvettyneitä työmiehiä, joista toiset asettelivat, toiset takoivat kiviä, kolmannet kantoivat ylös raskaita selkäkuormia ja toivat alas tyhjiä tiilipaareja ja ruukkiämpäreitä. Lihava ja hienosti puettu herrasmies, luultavasti arkkitehti, seisoi telineiden luona ja näytti jotain ylöspäin, puhuen kunnioituksella kuuntelevalle rakennusmestarille. Heidän ohitsensa ajoi portista ulos ja sisään tyhjiä ja lastattuja kuormarattaita.
»Ja kuinka vakuutettuina ovat nuo kaikki, sekä työn tekijät että teettäjät siitä, että asiat ovat juuri niinkuin niiden olla pitääkin,—että sillaikaa kuin kotona heidän raskaudentilassa olevat vaimonsa tekevät voimainsa yli työtä, ja heidän lapsensa, pikku myssyt päässä, nälkäkuoleman lähestyessä, vanhuksen tavoin hymyilevät ja vääntelevät pikku jalkojansa, heidän täytyy rakentaa tuota tyhmää, tarpeetonta linnaa jollekin tyhmälle ja tarpeettomalle ihmiselle, yhdelle niistä samoista, jotka raastavat ja nylkevät heitä,» ajatteli Nehljudof katsellessaan tätä kivimuuria.
—Kyllä on pöllömäinen rakennus,—sanoi hän ääneen ajatuksensa.
—Kuinka niin, pöllömäinen?—vastasi ajuri loukkaantuneesti,—mikä pöllömäinen se on, joka kansalle työtä hankkii.
—Mutta onhan se työ tarpeetonta.
—Tottapa se työ tarpeellinen on, koska rakentavat,—väitti ajuri,—kansa saapi leipänsä.
Nehljudof vaikeni, erittäinkin kun rattaiden räminän vuoksi oli vaikeata puhua. Jonkun matkaa vankilasta tultiin kivikadulta viertotielle, niin että oli helppo puhua; ajuri kääntyi taas Nehljudofin puoleen.
—Ja mikä ihme sitä kansaa nykyisin niin paljon kaupunkiin tuokin,—sanoi hän kääntyen pukillaan ja osoittaen Nehljudofille vastaantulevaa maalaistyömiesten joukkokuntaa sahoineen, kirveineen ja säkkineen.
—Enemmänkö niitä nyt tulee kuin muina vuosina?—kysyi Nehljudof.
—No niinhän niitä tukkii joka paikkaan, että on pääsemättömissä.
Teettäjät viskelevät työmiehiä kuin lastuja. Kaikki paikat ovat täynnä.
—Mistä se tulee?
—Niitä kun on lisääntynyt. Ei ole minne mennä.
—Mutta jos on lisääntynyt, miksi eivät jää maalle.
Ei ole maalla mitään tekemistä. Ei ole maata.
Nehljudof koki samaa kuin jonkun paikan ollessa satutettuna: näyttää kuin työkseen satuttaisi aina kipeään paikkaan.—Se tulee siitä, että kolaukset tuntuvat ainoastaan kipeään paikkaan.
»Onko todellakin samaa kaikkialla», ajatteli hän ja rupesi kyselemään ajurilta, kuinka paljon heidän kylässään oli maata, ja kuinka paljon maata oli ajurilla itsellään, ja miksi hän asui kaupungissa.
—Maata meillä on tesättinä[2] henkeä kohti. Hallussamme on sitä kolmen hengen varalle,—alkoi ajuri hyvillään selitellä.—Kotonani on isä, veli, ja toinen veli on sotamiehenä. He pitävät taloutta, mutta eipä siinä ole paljon pitämistä. Silläpä veli aikoikin lähteä Moskovaan.
—Eikö saa maata vuokralle.
—Mistäpä sitä nykyään ottaisi. Herraset, missä niitä oli, päästivät käsistään omansa. Nyt on kaikki kauppiaitten hallussa. Ja heiltä ei saa millään hinnalla, he kun itse viljelevät. Meilläkin osti eräs ranskalainen maan haltuunsa entiseltä herralta, eikä anna ehdolla millään.
—Mikäkö ranskalainen? Mikä lie Djufar, ehkä olette sattuneet kuulemaan. Hän laittaa teaatterissa näyttelijöille peruukkeja, se toimi kannattaa, ja hän onkin tullut rikkaaksi. Meidän neidiltä hän on ostanut koko tilan. Nyt hän on ottanut meidät valtaansa. Ja pyörittelee meitä mielin määrin. Onneksi on hän hyvänluontoinen mies. Mutta vaimo, venäläinen, on semmoinen koira, ettei enää pahemmasta. Nylkee puhtaaksi kansan. Surkeata on nähdä. Siinähän jo ollaankin linnalla. Portin eteenkö ajetaan. Eipä lasketa näänmä.
XIII.
Sydän kurkussa ja kauhistuksella ajatellen, missä tilassa hän nyt tapaisi Maslovan, ja kammoksuen sitä salaisuutta, joka hänestä tuntui olevan sekä Maslovassa että koko tuossa vankilan ihmis-yhteydessä, soitti Nehljudof pääoven kelloa ja kysyi esiintulleelta vartijalta Maslovasta. Tiedusteltuansa sanoi vartija Maslovan olevan lasaretissa. Nehljudof meni sinne. Hyvänluontoinen vanhus, lasaretin vartija, päästi hänet heti sisälle, ja saatuaan tietää ketä hän haki, käski menemään lasten osastoon.
Nuori, karboolihajun läpitunkema lääkäri tuli käytävään Nehljudofia vastaan ja kysyi ankarasti, mitä asiaa hänellä oli. Tämä lääkäri toimitteli vangeille kaikenlaisia helpotuksia ja sen vuoksi alituiseen joutui ikäviin rettelöihin vankilan johtokunnan jopa vanhimman lääkärinkin kanssa. Peläten ettei Nehljudof vaan vaatisi häneltä jotain laittomuuksia ja myöskin haluten osottaa, ettei hän tee poikkeuksia kehenkään nähden, teeskenteli hän itseään vihaseksi.
—Täällä ei ole mitään naisia, tämä on lasten osasto,—sanoi hän.
—Sen tiedän, vaan täällä on vankilasta siirretty sairaanhoitajatar.
—On kyllä, täällä on niitä kaksikin. Mitä asiaa teillä siis on?
—Olen läheisessä suhteessa toiseen heistä, Maslovaan,—sanoi Nehljudof:—tahtoisin nyt tavata häntä,—olen matkalla Pietariin jättääkseni hänen puolestaan valituksen kassatsioonioikeuteen. Ja olisin vielä jättänyt hänelle tämän näin. Se on vaan valokuvakortti,—sanoi Nehljudof ottaen taskustansa kirjekuoren.
—Se käy kyllä päinsä,—sanoi pehmeten lääkäri, ja kääntyen valkoesiliinaisen eukon puoleen käski tämän kutsua sairaanhoitajattaren —vanki Maslovan.
—Ettekö haluaisi istahtaa, tai menisitte ainakin vastaanottohuoneeseen?
—Kiitän teitä, sanoi Nehljudof, ja käyttäen hyväkseen tätä edullista muutosta lääkärissä kysyi miten lasaretissa oltiin tyytyväisiä Maslovaan.
—Kyllähän se työskelee jotakuinkin hyvin, ottaen lukuun olosuhteet, joista hän on tullut, sanoi lääkäri:—tuossa hän jo onkin. Eräästä ovesta tuli mainittu eukko ja hänen jäljessään Maslova. Hän oli valkoisessa esiliinassa ja juovikkaassa puvussa, päässä oli huivi, joka peitti hänen hiuksensa. Nähtyään Nehljudofin hän sävähti punaiseksi, pysähtyi ikäänkuin epätietoisena, sitten rypisti silmiänsä ja laskien ne alas tuli nopein askelin pitkin käytävän mattoa Nehljudofia kohti. Tultuaan Nehljudofin luo hän ensin tahtoi olla antamatta hänelle kättä, sitten kuitenkin antoi ja punastui vielä enemmän. Nehljudof ei ollut häntä nähnyt sen keskustelun jälkeen, jolloin tämä oli pyytänyt anteeksi kiivauttansa, ja nyt odotti Nehljudof saavansa häntä nähdä samanlaisena. Mutta hän olikin nyt aivan toinen, hänen kasvojensa ilmeessä oli nyt jotakin uutta: hillittyä, ujoutta, ja kuten Nehljudofista näytti, epäystävällisyyttä häntä kohtaan. Nehljudof sanoi hänelle saman minkä oli sanonut lääkärille, matkustavansa Pietariin, ja jätti hänelle kirjekuoren valokuvan kanssa, jonka oli tuonut Panovosta.
—Tämän löysin Panovossa, se on vanhan vanha valokuva, ehkä se huvittaisi teitä. Huolitteko.
Maslova nosti mustat silmäkulmansa, katsahti kummastuen häneen hiukan kieroilla silmillään, ikään kuin kysyen: mitä varten tämä?—ja otti vaieten kirjekuoren pistäen sen esiliinansa alle.
—Tapasin siellä teidän tätiännekin,—sanoi Nehljudof.
—Vai tapasitte,—sanoi toinen välinpitämättömästi.
—Onko teidän täällä hyvä olla?—kysyi Nehljudof.
—Meneehän tuo,—sanoi Maslova.
—Eikö ole liian vaikeata?
—Ei, ei ole. En ole vielä tottunut.
—Olen teidän puolestanne hyvin iloinen. Ainahan täällä on parempi kuin siellä.
—Kuin missä siellä?—sanoi Maslova ja hänen kasvonsa menivät punaisiksi.
—Siellä vankilassa,—kiirehti Nehljudof sanomaan.
—Miksi niin, parempi?—kysyi Maslova.
—No eivätköhän ihmiset täällä ole parempia. Ei ole semmoisia kuin siellä.
—Siellä on paljon hyviä,—sanoi Maslova.
—Menshofien puolesta olen puuhannut ja toivon että heidät vapautetaan,—sanoi Nehljudof.
—Kunpa niin kävisi, se on semmoinen mainio mummo,—sanoi Maslova, toistaen vanhan määritelmänsä tästä mummosta, ja hymähti hieman.
—Nyt lähden Pietariin. Teidän asianne tulee pian esille ja minä toivon, että tuomio kumotaan.
—Kumotaan tai ei, nyt se on yhdentekevää.
—Miksi: nyt?
—Niin vaan,—sanoi Maslova vilkaisten kysyvästi Nehljudofiin.
Nehljudof ymmärsi tämän sanan ja tuon katseen niin, että Maslova tahtoi tietää, pysyikö hän päätöksessään vai oliko sen muuttanut hänen kieltämisensä jälkeen.
En tiedä miksi se on teistä yhdentekevää,—sanoi Nehljudof.—Mutta minulle ainakin on yhdentekevä julistavatko teidät syyttömäksi vai ei. Minä olen kaikessa tapauksessa valmis tekemään minkä olen sanonut,—sanoi hän päättävästi.
Maslova nosti päänsä ja hänen mustat silmänsä pysähtyivät yhtaikaa sekä
Nehljudofiin että hänen ohitsensa ja koko kasvot kirkastuivat riemusta.
Mutta hän sanoi ihan toista kuin mitä hänen silmänsä puhuivat.
—Sitä sanotte ihan turhaan.
—Minä sanon, että tietäisitte.
—Siitä asiasta on jo kaikki sanottu eikä ole enään mitään puhumista, sanoi Maslova, vaivoin pidättäen hymyään.
Lasten osastosta kuului jotain melua ja sitten lapsenitkua.
—Taitavat kutsua minua,—sanoi Maslova, levottomasti katsellen taakseen.
—No hyvästi siis,—sanoi Nehljudof.
Maslova ei ollut huomaavinaan hänelle ojennettua kättä ja puristamatta sitä kääntyi, ja peittäen riemuansa läksi menemään nopein askelin käytävän mattoja pitkin.
»Mitähän hänessä tapahtuu? Miten hän ajattelee? Miten hän tuntee? Tahtooko hän panna minut koetukselle vai eikö hän todellakaan voi antaa anteeksi? Eikö hän voi vai eikö hän tahdo sanoa kaikkea mitä ajattelee ja tuntee? Onko hän heltynyt vai katkeroittunut?»—kyseli itseltään Nehljudof eikä voinut löytää mitään vastausta. Selvänä oli hänelle vaan se, että Maslova oli muuttunut ja että hänessä tapahtui hänen sielulleen tärkeä muutos, ja tämä muutos yhdisti Nehljudofin ei ainoastaan häneen, vaan siihenkin, jonka nimessä tämä muutos tapahtui. Ja tämäpä yhdistyminen nyt saattoikin Nehljudofin riemulliseen ja onnelliseen mielentilaan.
Palattuaan lastenosastoon, missä seisoi kahdeksan pikkuvuodetta, ryhtyi Maslova sisaren käskystä kohentamaan vuodetta ja kumartui liian kauas lakanan kanssa, niin että liukastui ja oli pudota. Paranemaan päin oleva, kurkustaan sidottu, häneen katsova poika rupesi nauramaan, ja silloin Maslova ei enää voinut pidättää, vaan istui vuoteen laidalle ja purskahti äänekkääseen ja niin makeaan nauruun, että se tarttui useampiin lapsista; mutta sisar huusi hänelle vihasesti:
—Mikäs nyt naurattaa? Luuletko olevasi siellä, mistä tulit! Mene hakemaan annoksia.
Maslova vaikeni ja ottaen astiat meni minne oli käsketty, mutta katsahdettuaan sidottuun poikaan, joka ei saanut nauraa, purskahti jälleen nauruun.
Päivän pitkään hän useampia kertoja, kun vaan jäi yksin, siirsi valokuvan kirjekuoresta ja ihaili sitä, mutta vasta illalla päivystyksen jälkeen, jäätyään yksin huoneeseensa, missä heitä makasi kaksi, otti Maslova valokuvan kokonaan ulos kirjekuoresta ja kauan-kauan, liikahtamatta päätänsä, silmillään hyväillen jokaista yksityiskohtaa, kasvoja, pukuja ja balkongin porrasasteita, ja pensaita, joita vastaan olivat Nehljudofin ja hänen kasvonsa, ja tätejä,—katseli kellastunutta korttia eikä voinut kyllikseen ihailla erittäinkin itseänsä, omia nuoria kauniita kasvojansa ja otsan ympärille kihartunutta tukkaa. Hän oli niin vajonnut katselemiseen, ettei huomannut kuinka hänen toverinsa tuli huoneeseen.
—Mitä se on? Sekö sen sinulle antoi?—sanoi lihava, hyväsydämminen hoitajatar, kumartuen valokuvan yli.
—Jokohan tuo nyt todella olisit sinä?
—Kukas muu sitten?—sanoi Maslova, hymyillen katsellen toverinsa kasvoihin.
—Entäs tuo, hänkö se on itse? Onko tuo hänen äitinsä?
—Täti. Etkö todella olisi tuntenut?—kysyi Maslova.
—En ikipäivinäni. Koko kasvot ovat ihan toiset. Eikö siitä olekin jo kymmenen vuotta!
—Ei vuotta, mutta koko elämä,—sanoi Maslova, ja yhtäkkiä koko eloisuus katosi hänen kasvoistaan. Hän kävi haluttoman näköiseksi ja silmäin välys meni ryppyyn.
—No eikö se elämä »siellä» ole sentään jotenkin helppoa?
—Vai helppoa!—toisti Maslova ummistaen silmänsä ja huojutellen päätänsä.—Vankeutta pahempi!
—Kuinka niin?
—Niin vaan, että kahdeksasta illalla neljään aamulla, ja sitä joka päivä.
—Miksi eivät he siis jätä semmoista elämää?
—Kyllä kai he jättäisivätkin, mutta eivät voi. Mitä siitä puhuukaan,—sanoi Maslova, hypähti ylös, viskasi valokuvan pöydän laatikkoon, ja pidättäen vihankyyneleitä juoksi ulos käytävään paiskaten oven jälkeensä. Katsellessaan valokuvaa hän oli tuntenut itsensä siksi, minä oli siinä kuvattuna, ja muisteli omaa silloista onneansa ja sitä, että olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan vielä nytkin. Kumppanin sanat muistuttivat hänelle mitä hän oli nyt ja mitä hän oli ollut siellä,—muistuttivat hänelle tuon elämän koko kauheuden, jota hän oli kyllä jo silloinkin hämärästi tuntenut, vaikkei tahtonut tehdä itselleen selväksi.
Vasta nyt hän muisti kaikki nuo hirmuiset yöt ja erittäinkin yhden laskiaisyön, kun hän oli odottanut ylioppilasta, joka oli luvannut lunastaa hänet pois. Hän muisti kuinka hän avonaisessa, viinin tahraamassa, punaisessa silkkihameessa, punainen nauha pörröisessä tukassa, väsyneenä, heikontuneena ja juopuneena, erottuaan vieraistaan noin kahden aikaan yöllä, oli istahtanut tanssien väliajalla laihan, luisen, näppynaamaisen piaanonsoittajattaren viereen ja alkanut tälle valitella elämänsä raskautta, ja kuinka tuo soittajatar sanoi myöskin tuntevansa olonsa rasittavaksi ja tahtovansa muuttaa sitä, ja kuinka heidän luoksensa oli tullut Klaara, ja kuinka he kaikki kolme yhtäkkiä päättivät jättää tämän elämän. He luulivat, että tämä yö jo oli lopussa ja tahtoivat mennä kukin huoneeseensa, kun eteisestä yhtäkkiä kuului juopuneiden vieraiden rähinä. Viuluniekka alkoi soittaa tanssia, pianonsoittajatar rupesi takomaan sormillaan iloisen venäläisen laulun säveliä kadrillin ensimäistä tuuria varten;—muisti kuinka pieni, humalainen, viinalta haiskahtava ja ikottava miekkonen valkoisessa kaulahuivissa ja hännystakissa, minkä hän toisessa tuurissa heitti päältään, sieppasi hänet, ja toinen,—lihakas partaniekka, myöskin hännystakissa, (he olivat tulleet joistakin iltahuveista)—otti Klaaran, ja kuinka he sitten kauan pyörivät, joivat, huusivat ja mässäsivät…
Ja näin vieri vuosi, vieri kaksi ja kolme. Kuinka siinä voisi olla muuttumatta! Ja hänessä äkkiä heräsi vanha viha Nehljudofiin, teki mieli haukkua ja moittia häntä. Ja hän katui että oli jättänyt hyvää tilaisuutta käyttämättä ja vielä kerran sanomatta hänelle tuntevansa hänet, eikä antautuvansa hänelle, ei sallivansa hänen henkisesti käyttää häntä hyväksensä niinkuin oli käyttänyt hyväksensä ruumiillisesti, ei sallivansa hänen tehdä hänestä oman jalomielisyytensä esinettä. Ja jotenkin sammuttaakseen tuon tuskallisen säälin tunteen omaa itseänsä kohtaan ja tietäen kaikki moitteet turhiksi hänen rupesi tekemään mieli viiniä. Eikä hän olisikaan voinut pidättää itseänsä, vaan olisi juonut, jos olisi vielä ollut vankilassa. Mutta täällä ei voinut saada viiniä muualta kuin välskäriltä, ja välskäriä hän taasen pelkäsi, tämä kun ahdisteli häntä. Mutta suhteet miehiin olivat hänelle vastenmieliset. Istuttuaan vähän aikaa käytävän penkillä palasi hän takaisin kammioonsa ja vastaamatta mitään kumppanille kauan itki kukistunutta elämäänsä.
XIV.
Pietariin oli Nehljudofilla kolme asiaa: kassatsioonianomus senaattiin Maslovan asiasta, Fedosja Birjukovan juttu valitusasiain komiteassa, ja, Vera Bogoduhofskajan pyynnöstä, anomus santarmihallitukseen tai 3:teen osastoon Shustovan vapauttamisesta ja äidin sallimisesta tavata poikaansa, jota säilytettiin linnassa ja josta Vera Bogoduhovskaja oli hänelle kirjoittanut. Nämä molemmat asiat hän katsoi samaksi kolmanneksi asiaksi. Ja neljäs asia oli vielä lahkolaisjuttu, jotka lahkolaiset olivat lähetetyt pois kotoaan Kaukaasiaan syystä, että olivat lukeneet ja selitelleet evankeliumia. Hän oli luvannut, enemmän itselleen kuin heille, että tekisi kaikki mitä oli mahdollista tämän asian selvittämiseksi.
Siitä saakka kuin hän ensi kerran oli käynyt Maslennikofin luona, ja erittäinkin tultuaan matkaltaan maaseudulta Nehljudof koko olennollaan tunsi inhoa niihin piireihin, missä hän oli tähän asti elänyt,—niihin piireihin, missä peitettiin mitä tarkimmin kaikki kärsimykset, joita miljoonat ihmiset kantoivat muutamien harvojen mukavuuden ja huvituksien turvaamiseksi, ja peitettiin niin huolellisesti, että näiden piirien ihmiset eivät nähneet eivätkä voineet nähdä noita kärsimyksiä eikä siis myöskään oman elämänsä julmuutta ja rikoksellisuutta. Nehljudof ei nyt enää voinut seurustella näiden ihmisten kanssa tuntematta tukaluutta ja paheksimatta itseänsä. Mutta näihin piireihin oli hänet kuitenkin saattanut hänen omat entiset elämäntapansa, samoin kuin myös sukulais- ja ystävyyssuhteet, ja saattoi nyt etupäässä se, että voidakseen tehdä sitä, mikä hänen mieltänsä yksistään kiinnitti, nimittäin auttaa sekä Maslovaa että kaikkia muita autettavia, kärsiviä, hänen oli pyytäminen apua ja palvelusta tämän piirin ihmisiltä, joita hän ei ainoastaan ollut kunnioittamatta vaan usein paheksi ja ylenkatsoi.
Pietarissa Nehljudof pysähtyi äitinsä sisaren, kreivitär Tsharskajan luo, joka oli entisen ministeriä vaimo, ja joutui näin sen ylimysmaailman sisimpään keskukseen, joka oli tullut hänelle niin vastenmieliseksi. Niin epämiellyttävää kuin tämä olikin, ei hän voinut muuten menetellä. Asettumalla johonkin hotelliin hän olisi loukannut tätiä, mutta tällä oli korkeita tuttavuuksia ja hän saattoi siis olla suureksi hyödyksi kaikissa niissä asioissa, joita Nehljudof aikoi puuhata.
—Ja mitä minä kuulenkaan sinusta?—Täydellisiä ihmeitä,—puhui hänelle kreivitär Jekaterina Ivanovna, tarjoten hänelle heti tuliaisiksi kahvia.—Vous posez pour un Howard. Autat pahantekijöitä. Ajelet vankiloissa. Korjailet epäkohtia.
—En sinnepäinkään, semmoista en ole ajatellutkaan.
—Mutta sehän on kylläkin hyvää. Kun ei siinä vaan olisi jotain romaania lisäksi. Kerroppas nyt.
Nehljudof kertoi suhteensa Maslovaan,—kaikki, niinkuin oli.
—Muistan, muistan, Helena parka puhui minulle jotain siitä asiasta, kun sinä asuit noiden muminojen luona, nehän taisivat aikoa naittaa sinut ottotyttönsä kanssa, (kreivitär Jekaterina Ivanovna oli aina halveksinut Nehljudofin tätejä isän puolelta)… Vai sekö se siis oli? Elle est encore jolie?
Täti Jekaterina Ivanovna oli 60-vuotias terve, iloinen, tarmokas, puhelias nainen. Kasvultaan hän oli kookas ja hyvin täyteläs, huulessa hänellä tuntui mustat viikset. Nehljudof piti hänestä ja lapsuudestaan saakka oli tottunut ottamaan vaikutusta hänen tarmostaan ja iloisuudestaan.
—Ei, ma tante, tuo kaikki on lopussa. Minä halusin vaan auttaa häntä, sentähden että ensiksikin hän on syyttömästi tuomittu, ja toiseksi minä olen siihen syypää, niin kuin olen syypää koko hänen onnettomuuteensa. Tunnen velvollisuudekseni tehdä kaikki mitä voin hänen hyväkseen.
—Mitäs ne ovat sitten minulle kertoneet että sinä muka aikoisit mennä naimisiin hänen kanssansa.
—Niin aijoinkin, mutta hän ei suostu. Jekaterina Ivanovna laski lasisilmänsä alas ja katsoi ääneti ja kummastellen niiden yli sisarensa poikaan. Sitten hänen kasvonsa yhtäkkiä muuttuivat ja niissä ilmeni tyytyväisyys.
—Tyttö onkin viisaampi sinua. Voi, mikä hölmö sinä olet! Ja sinä olisit todellakin mennyt naimisiin hänen kanssaan?
—Se on tietty.
—Huolimatta siitä mikä hän on ollut?
—Juuri sen vuoksi. Minähän olen kaikkeen syypää.
—Ei, hölmö olet kuin oletkin,—sanoi täti, pidättäen naurua.—Tiedätkö, se sopii mainiosti,—jatkoi hän.—Alinella on merkillinen turvakoti, Magdaleenalaitos. Kävin kerran siellä. Ne naiset siellä ovat hyvin inhoittavia: minä sen jälkeen peseskelin itseäni yhtämittaa. Mutta Aline on sitä vastoin koko sielullaan asiassa kiinni. Niinpä me nyt annamme tuon sinun hänen laitokseensa. Jos kuka saa hänet paranemaan, niin se on Aline.
—Mutta hänhän on tuomittu Siperiaan. Tänne olen tullut juuri puuhatakseni tuomion kumoamista. Se on minun ensimäinen asiani teille.
—Vai niin, missä hänen juttunsa sitten on?
—Senaatissa.
—Senaatissako? Minulla on serkkuni Ljovushka senaatissa. Hän on tosin vaan ritarimerkkien osastolla. Ja niistä oikeista en minä tunne ketään. Kaikki he mitä lienevät saksalaisia: Ge, Fe, De, läpi koko aakkoston. Taikka kaikellaisia Ivanofia, Semjonofia, Nikitiniä, taikka Ivanenkoja, Simonenkoja, Nikitenkoja vaihtelun vuoksi. Des gens de l'autre monde. Mutta voinhan kumminkin sanoa miehelleni. Kyllä hän ne tuntee. Hän tuntee kaikellaisia ihmisiä. Minä sanon, mutta sinä itse selitä hänelle, sillä minua hän ei koskaan ymmärrä. Puhuinpa minä mitä tahansa, ei hän sano mitään ymmärtävänsä. Kaikki muut ymmärtävät, hän vaan ei.
Samassa tuli sisälle lakeija, polvisukissa, tuoden hopeisella tarjottimella kirjeen.
—Tämä onkisi juuri Ahneita. Sinäpä saat kuulla nyt Kiesewetteriäkin.
—Mikä Kiesewetter se on?
—Kiesewetterkö? Tulehan illalla, niin saat tietää mikä mies se on. Hän puhuu niin, että kaikkein paatuneimmatkin pahantekijät lankeavat polvilleen, itkevät ja katuvat.
Kreivitär Jekaterina Ivanovna kannatti, niin kummalta kuin se kuuluukin ja niin vähän kuin se sopikin hänen luonteeseensa, kiivaasti sitä oppia, jonka mukaan usko lunastukseen katsottiin kristillisyyden ydinkohdaksi. Hän ajeli kokouksissa, missä tätä silloin muodissa ollutta oppia saarnattiin, ja kokosi luokseen uskovaisia. Mutta vaikka tämän opin mukaan kaikki kirkonmenot, jumalankuvat jopa sakramentitkin hyljättiin, oli Jekaterina Ivanovnan kaikissa huoneissa ja hänen vuoteensakin ääressä jumalankuvia, ja hän täytti kaikki mitä kirkko vaati näkemättä tässä mitään ristiriitaisuutta.
—Kunpa tuo sinun Magdaleenasi saisi häntä kuulla; ihan varmaan kääntyisi,—sanoi kreivitär.—Ja muista nyt varmaan olla kotona illalla. Se on mitä merkillisin mies.
—Ei se huvita minua, ma tante.
—Mutta minä sanon, että se huvittaa. Ja sinun täytyy tulla. Sano nyt siis mitä minulta tarvitset? Videz votre sac.
—Olisi vielä asiaa linnaan.
—Linnaanko? No sinne voin antaa sinulle kirjeen paroni Kriegsmuthille. C'est un très brave homme. Ja tunnethan itsekin hänet. Hän oli isäsi toveri. Hänellä on tosin taipumuksia spiritismiin, mutta se ei mitään tee. Hän on hyvänluontoinen. Mitä asiaa sinun on sinne?
—Täytyy pyytää, että eräälle äidille annettaisiin lupa tavata poikaansa, joka istuu siellä. Mutta minulle sanottiin, ettei asia riipu Kriegsmuthista vaan Tshervjanskista.
—Tshervjanskista minä en pidä, mutta sehän on Marietten mies. Voipihan pyytää Marietteä. Kyllä hän minun tähteni sen tekee. Elle est très gentille.
—Ja sitten pitää vielä puuhata erään naisen puolesta, joka on jo useampia kuukausia istunut vankilassa ilman että kukaan tietää mistä syystä.
—No ei vaan, kyllä hän itse varmaan tietää syyn. Ne tietävät erinomaisen hyvin. Ja se on noille lyhyttukkaisille aivan oikein.
—Emme tiedä, onko oikein vai ei. Mutta he kaikissa tapauksissa kärsivät. Te olette kristitty ja uskotte evankeliumiin, ja kuitenkin voitte olla niin säälimätön.
—Ei se estä. Evankeliumi on evankeliumi, mutta mikä on vastenmielistä, se on vastenmielistä. Pahemmin tekisin, jos teeskentelisin rakastavani nihilistejä ja erittäinkin lyhyttukkaisia nihilistejä, silloin kun en voi niitä sietää.
—Miksette voi niitä sietää?
—Jälkeen maaliskuun 1 päivän[3] kysyt miksi?
—Eiväthän kaikki ole ottaneet osaa maaliskuun 1 päivän tekoon.
—Sama se: mitäs he tunkeutuvat asioihin, jotka eivät kuulu heihin. Ei se ole naisten asia.
—Mutta pidättehän että Mariette esim. kyllä voi ottaa asioihin osaa,—sanoi Nehljudof.
—Mariette? Mariette on Mariette. Mutta tuommoiset puolivillaiset, ne luulevat voivansa opettaa kaikkia.
—Ei opettaa, vaan yksinkertaisesti vaan auttaa kansaa.
—Ilman heitäkin tiedetään, ketä on auttaminen, ketä ei.
—Mutta kansahan on kurjuudessa. Juuri äsken tulen maalta. Onko todellakin välttämätöntä, että talonpojat tekevät työtä otsansa hiessä eivätkä saa syödä kylläkseen, ja että me sitä vastoin elämme hirveässä ylellisyydessä,—puhui Nehljudof tädin hyväntahtoisuudesta saaden halua lausua hänelle kaikki ajatuksensa julki.
—Tahdotko sinä siis, että minä tekisin työtä enkä mitään söisi?
—En, en tahdo ettette söisi,—sanoi Nehljudof ehdottomasti hymyillen,—minä tahdon vaan, että me kaikki tekisimme työtä ja kaikki söisimme.
Täti laski taas alas lasisilmänsä ja katsoi niitten yli uteliaasti
Häneen.
—Mon cher, vous finirez mal[4],—sanoi hän.
—No miksi niin.
Samassa astui huoneeseen pitkä, leveäharteinen kenraali. Se oli kreivittären mies, entinen ministeri Tsharskij.
—Vai niin, Dmitrij. Hyvää päivää,—sanoi tämä, tarjoten hänelle vasta ajellun poskensa suudeltavaksi.—Milloin olet saapunut?
Itse hän suuteli äänettömänä vaimoansa otsaan.
—Ei, hän on lahjomaton,—kääntyi kreivitär miehensä puoleen.—Hän käskee minun mennä ojalle vaatteita pesemään ja syömään vaan perunoita. Hän on kauhea hölmö, mutta tee sinä kuitenkin hänelle se, minkä hän pyytää.—Oletko kuullut, sanotaan Kamenskajan olevan niin epätoivoissaan, että on henki vaarassa,—kääntyi hän miehensä puoleen,—lähtisit sinä hänen luokseen.
—Se on todellakin hirmuista,—sanoi mies.
—No, menkää nyt puhumaan hänen kanssansa, minun täytyy kirjoittaa kirjeitä.
Tuskin oli Nehljudof päässyt viereiseen huoneeseen, kun täti huusi hänelle edellisestä:
—Kirjoitanko siis Mariettelle?
—Olkaa niin hyvä, ma tante.
—Minä siis jätän avonaiseksi, mitä siihen lyhyttukkaiseen tulee, kyllä hän käskee miehellensä, ja tämä tekee kaikki. Älä sinä vaan luule, että minä olen pahasisuinen. Kaikki sinun holhokkisi ovat sangen inhoittavia, mutta en minä tahdo heille pahaa. Olkoot sitten, no mene nyt. Muista olla kotona illalla, saat kuulla Kiesewetteriä. Ja me pidämme pienen hartaushetken. Ja jollet sinä vaan pane vastaan, niin se tulee tekemään sinulle sangen hyvää. Tiedänhän minä, että Helena ja te kaikki muut olette niissä asioissa hyvin takapajulla. Näkemään asti siis.