XI.
Valtiollisten hallussa oli kaksi pientä koppia, joiden ovet antautuivat käytävän erotettuun osaan. Tänne erotettuun osaan tultuaan Nehljudof näki ensimäiseksi Simonsonin. Hänellä oli mäntyhalko kädessä ja hän istui kyykkysillään, lyhyessä nutussaan, hyvin syttyneen uunin edessä, jonka alapeltiä veto vapisutti ja imi kiinni.
Nähtyään Nehljudofin hän nousematta asennostaan, katsellen alhaalta ylös tuuheitten kulmakarvojensa takaa, ojensi kätensä.
—Olen iloinen että tulitte, minun täytyy puhua kanssanne,—sanoi hän merkitsevän näköisenä ja katsoen Nehljudofia suoraan silmiin.
—Mitä niin?—kysyi Nehljudof.
—Sitten. Nyt ei minulla ole aikaa.
Ja Simonson ryhtyi jälleen uuniinsa, jota hän lämmitti oman teoriansa mukaan: kadottamalla mahdollisimman vähä lämpöä.
Nehljudof oli jo menemäisillään ensimäisestä ovesta, kun toisesta ovesta tuli kumarassa asennossa, luuta kädessä ja edellään lykkien uunia kohden suurta roska- ja tomuläjää, Maslova. Hän oli valkoisessa röijyssä, hame ylös käärittynä, sukkasillaan. Pää oli pölyn tähden silmäkulmiin asti huiviin käärittynä. Nähtyään Nehljudofin hän oikasihe ja punakkana ja virkeänä asetti luudan pois, pyyhki kätensä hameeseen ja pysähtyi suoraan Nehljudofin eteen.
—Siivootte huoneita?—sanoi Nehljudof tarjoten kättä.
—Niin, sehän on minun vanha toimeni,—sanoi hän ja hymyili.—Mutta likaa onkin täällä niin hirveästi—niin hirveästi.
—No, onko vaippa kuivunut?—kääntyi hän Simonsonin puoleen,
—Melkein,—sanoi Simonson katsoen Maslovaan jonkinlaisella erinomaisella katseella, joka kummastutti Nehljudofia.
—No sitten minä haen sen, ja tuon turkit kuivumaan. Meikäläiset ovat kaikki täällä,—sanoi hän Nehljudofille, mennen peremmäs ja osoittaen läheisempään oveen.
Nehljudof avasi oven ja tuli pienenlaiseen koppiin, jota vähäinen matalalla lavitsalla seisova metallilamppu heikosti valaisi. Kopissa oli kylmä ja haisi tomulta, kosteudelta ja tupakalta. Läkkilamppu valaisi kirkkaasti sen vieressä olijoita, mutta lavitsat olivat pimennossa ja seinillä liikkui heiluvia varjoja.
Tässä vähäisessä kopissa olivat kaikki, paitsi kaksi miespuolista, joiden asia oli taloudenhoito ja jotka olivat lähteneet kiehuvaa vettä ja eväitä hakemaan. Täällä oli Nehljudofin vanha tuttu, Vera Jefremovna, tavattoman suurine, säikähtyneine silmineen, harmaassa nutussa, paisunut suoni otsalla ja tukka lyhyeksi leikattuna. Hän istui sanomalehtipaperin edessä, minkä päällä oli hajoitettua tupakkaa, ja täytteli paperossihylssejä äkillisillä liikkeillään.
Täällä oli myöskin yksi Nehljudofin mielestä parhaimmista valtiollisista naisista, Emilia Rantseva, jonka toimena oli ulkonainen talous ja joka osasi vaikeimmissakin tilaisuuksissa antaa sille naisellisen kodikkuuden ja viehättävyyden leiman. Hän istui lampun vieressä ja hihat käärittyinä päivettyneiden, kauniiden ja vikkeläin käsien tieltä kuivasi ja asetteli ruukkuja ja kuppeja lavitsalle katetun käsiliinan päälle. Rantseva oli rumanlainen, nuori nainen, viisas ja lempeä ilme kasvoissa, joilla oli se ominaisuus, että ne hänen hymyillessään yhtäkkiä muuttuivat iloisiksi, reippaiksi ja lumoaviksi; tämmöisellä hymyllä hän nyt vastaanotti Nehljudofin.
—Ja me kun luulimme, että olette jo perin palanneet takasin
Venäjälle,—sanoi hän.
Täällä oli myöskin, varjossa, sinnemmäisessä nurkassa, Maria Pavlovna. Hän toimitteli jotain pienen, valkotukkaisen tytön kanssa, joka herkeämättä jotain loruili somalla lapsen-äänellään.
—Sepä mainiota, että tulitte. Oletteko nähneet Katjaa?—kysyi hän Nehljudofilta.—Katsokaas, tämmöinen vieras meillä on.—Hän osoitti tyttöä.
Täällä oli myöskin Kryiltsof. Kuihtuneena ja kalpeana, jalat allensa taivutettuina, kyyristyneenä ja tutisten hän istui lavitsain etäisimmässä kulmassa. Hänellä olivat kädet pistettyinä puoliturkin hihoihin ja kuumetautisilla silmillä hän katseli Nehljudofia. Nehljudof tahtoi mennä harien luokseen, mutta oven oikealla puolella, hakien jotain säkistä ja puhellen sievän, hymyilevän neiti Grabetsin kanssa, istui kihara- ja punertavatukkainen mies, silmälasit päässä, guttaperkkanutussa. Se oli kuuluisa vallankumouksellinen Novodvorof, ja Nehljudof kiiruhti häntä tervehtimään. Erittäin hän kiirehti tätä tekemään senvuoksi, että kaikista tämän puolueen valtiollisista vangeista oli vaan tämä ainoa hänelle vastenmielinen. Novodvorofin siniset silmät välkähtivät silmälasien yli Nehljudofia kohden ja otsaansa rypistäen hän antoi hänelle kaidan kätensä.
—No, hyvinkö matkustus on mieleenne?—sanoi hän nähtävästi ivalla.
—Kyllä, paljon on opittavaa,—vastasi Nehljudof ollen muka huomaamatta ivaa ja pitävinään sitä vaan ystävällisyytenä, ja tuli Kryiltsofin luo.
Ulkonaisesti Nehljudof oli osoittanut välinpitämättömyyttä, mutta sydämmessään hän ei ollut läheskään valiäpitämätön Novodvorofia kohtaan. Nämä Novodvorofin sanat, hänen selvästi näkyvä halunsa sanoa ja tehdä jotain mieltäpahoittavaa pilasivat Nehljudofilta sen hyväntahtoisuuden mielialan, jossa hän oli. Hänen tuli paha ja surullinen olla.
—Kuinka nyt jaksatte?—hän sanoi puristaen Kryiltsofin kylmää ja vapisevaa kättä.
—Tuossahan menee, en vaan tahdo päästä lämpimäksi, olen kastunut,—sanoi Kryiltsof, kiireisesti piiloittaen kätensä puoliturkkinsa hihaan.—Täälläkin on kylmä kuin koirilla. Tuolla ovat ikkunat särjetyt.—Hän osoitti kahdessa kohden rikkilyötyjä ruutuja rautaristikon takana.
—Entä te? miksi ette ole ennen käynyt?
—Eivät päästä, päällystö on ankara. Vasta nyt sattui vähän inhimillisempi upseeri.
—No, vai inhimillinen,—sanoi Kryiltsof.—Kysykääpäs Mashalta, miten hän aamulla käyttäytyi.
Maria Pavlovna, nousematta paikaltaan, kertoi miten tuon tytön oli käynyt aamulla, majoituspaikasta lähdettäissä.
—Minun mielestäni on välttämätöntä ilmaista kollektiivinen vastalause,—sanoi Vera Jefremovna päättävällä äänellä, yhtaikaa kuitenkin epävarmasti ja arasti katsahdellen milloin yhtä milloin toista silmiin.
—Vladimir ilmaisi paheksumisensa, mutta siinä ei ole kyllin.
—Mimmoinen vastalause?—murahti Kryiltsof kärsimättömästi rypistäen otsansa. Vera Jefremovnan teeskennelty puhetapa ja hermollisuus oli nähtävästi jo kauan sitten suututtanut häntä.—Te haette kai Katjaa?—sanoi hän sitten Nehljudofille.—Hän vaan tekee työtä ja siivoaa. Tämän huoneen hän on siivonnut ja meidän—miesten huoneen; nyt siivoaa naisten huonetta. Mutta kirppuja ei hän vaan saa häviämään, tahtovat ihan elävältä syödä. Mitäs Masha siellä tekee?—kysyi hän osoittaen päällään siihen nurkkaan päin, jossa Maria Pavlovna oli.
—Kampaa ottotyttöänsä,—sanoi Rantseva.
—Kunhan ei vaan syöpäläisiä meidän päällemme päästäisi?—sanoi
Kryiltsof.
—Ei, ei, kyllä minä tarkasti.—Nyt hän on puhdas,—sanoi Maria Pavlovna.—Ottakaa hänet nyt,—sanoi hän Rantsevalle.—Minä menen Katjaa auttamaan. Ja tuon Kryiltsofille vaipan.
Rantseva otti tytön ja äidin hellyydellä puristaen itseänsä vasten lapsukaisen paljaita, pulleita käsiä, asetti sen polvelleen ja antoi sille sokeripalan.
Maria Pavlovna poistui huoneesta, ja hänen jälkeensä tuli koppiin kaksi miespuolista, toisella kiehuvaa vettä, toisella eväitä.
XII.
Toinen heistä oli lyhyenläntä, kuivahtanut nuori mies, veralla peitetty puoliturkki yllä ja pitkävartiset saappaat jalassa. Hän tulla keppelehti kevyein ja nopein askelin, tuoden kaksi höyryävää suurta teekannua ja puristaen kainaloonsa liinaan käärittyä leipää.
—Siinäpä on vihdoin ruhtinaammekin,—sanoi hän asettaessaan teekannua kuppien keskelle ja antaen leivän Maslovalle.—Mainioita ostoksia olemme tehneet,—sanoi hän heittäen turkkia päältään ja lähättäen sen toisten päiden yli lavitsain nurkkaukseen. Markel osti maitoa ja munia; tästä tulee kerrassa kalaassit. Ja Kirillovna se vaan yhä noudattaa esteettistä puhtauttaan,—sanoi hän, hymyillen katsoen Rantsevaan.—No ei muuta kuin ala keittää teetä,—sanoi hän hänelle.
Koko tämän ihmisen ulkomuodosta: hänen liikkeistään, äänestään, katseestaan henki reippautta ja iloisuutta. Toinen tulijoista oli myöskin lyhyenläntä, luiseva ihminen. Hänen harmaiden kasvojensa poskiluut olivat hyvin ulkonevat, silmät olivat kaukana toisistaan ja niissä oli mainion kaunis, vihertävä väri, huulet olivat hienot, ilme kasvoissa päinvastoin synkkä ja haluton. Hänellä oli vanha pumpuli vuorinen palttoo ja kalossit saappaiden päällä. Asetettuaan Rantsevan eteen kantamuksensa, hän tervehti Nehljudofia taivuttamalla kaulaansa, niin että kumartaessaan koko ajan katsoi häneen. Sitten, annettuaan hänelle haluttomasti hikisen kätensä, hän alkoi vitkallisesti asetella eväitä korista.
Nämä molemmat valtiolliset vangit olivat kansan lapsia: edellinen oli Nabatof niminen talonpoika, jälkimäinen oli tehtaan työmies Markel Kondratjef. Markel oli joutunut vallankumoukselliseen liikkeeseen iältään jo 35 vuoden vanhana; mutta Nabatof jo 18 vuotiaana. Päästyään kyläkoulusta suurien taipumustensa vuoksi kymnaasiin, Nabatof elätti itseään kaiken aikaa yksityistunneilla, mutta sai kuitenkin koulusta päästyään kultamitalin. Yliopistoon hän ei kuitenkaan mennyt, sillä jo VII:nellä luokalla ollessaan hän oli päättänyt mennä kansan joukkoon, josta oli tullutkin, levittääkseen sivistystä unhotettujen veljiensä keskuudessa. Niin hän sitten tekikin: aluksi rupesi kirjuriksi suureen kylään, mutta vangittiin pian sen johdosta, että oli lueskellut talonpojille kirjasia ja perustanut heidän keskuudessaan kulutus- ja tuotantoyhtiön. Ensi kerralla häntä pidettiin vankilassa kahdeksan kuukautta ja päästettiin sitten ehdonalaiseen vapauteen. Irtipäästyään hän heti matkusti toiseen lääniin, toiseen kylään, ja ruvettuaan siellä opettajaksi, toimi samoin kuin ennenkin. Hän joutui taas kiinni ja sai tällä kertaa viettää vankilassa vuoden ja kaksi kuukautta, mutta siellä hän vaan yhä varmistui vakaumuksissaan.
Toisen vankeuskauden perästä hänet lähetettiin Permin lääniin. Sieltä hän karkasi. Taas saivat hänet kiinni, ja pidettyään vankilassa seitsemän kuukautta lähettivät Arkangelin lääniin. Sieltä hän karkasi toistamiseen ja joutui jälleen kiinni; nyt hänet tuomittiin siirtolaisvangiksi Jakutskin piiriin; niin että hän vietti puolet miehuudenikäänsä vankilassa ja maanpaossa. Kaikki nämä retkeilemiset eivät vähimmässäkään määrässä heikontaneet hänen terveyttään eikä tarmoaan, vaan päinvastoin virittivät hänen tarmoaan. Hän oli virkeä ihminen, mainio oli hänen ruuansulatuksensa, aina oli hän yhtä topakka, aina iloinen ja reipas. Ei koskaan hän mitään katunut, ei liioin kovin kauas tulevaisuuteen tähtäillyt, vaan järkensä koko voimalla, ketteryydellä ja käytännöllisyydellä toimi nykyisyydessä. Ollessaan vapaana hän työskenteli sen tarkoituksen eteen, minkä oli itselleen asettanut, siis kansan, erittäinkin talonpoikaisen työväen sivistyttämiseksi ja yhteenliittämiseksi; mutta kun vapaus oli häneltä riistetty, hän toimi yhtä tarmokkaasti ja käytännöllisesti yhteyttä varten ulkomaailman kanssa ja laittaakseen elämän niin siedettäväksi kuin olevissa oloissa suinkin oli mahdollista, eikä ainoastaan itselleen, vaan lähimmille tovereilleenkin. Hän oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen ihminen. Itseänsä varten hän ei luullut mitään tarvitsevansa, ja hän saattoi löytää tyydytystä vaikka tyhjästä, mutta toverikuntaan nähden hän vaati paljon ja saattoi tehdä kaikkea työtä, sekä ruumiillista että henkistä, pitkät ajat herkeämättä, unetta ja ruuatta. Talonpoika kuin oli, hän oli työteliäs, kekseliäs, varovainen, sukkela töissä ja luonnollisella tavalla kieltäytyväinen ja ilman vaivaa kohtelias, huomaavainen sekä muiden tunteita että myöskin mielipiteitä kohtaan. Hänen vanha äitinsä, lukuataitamaton talonpoikainen leski, täynnänsä taikauskoa, oli vielä elossa, ja Nabatof auttoi häntä ja vapaana ollessaan kävi häntä tapaamassa. Semmoisissa tilaisuuksissa kotona ollessaan hän otti selvän hänen elämänsä yksityisseikoista, auttoi häntä töissä eikä laiminlyönyt entisiä talonpoikaisia tovereitansa: poltteli kotitekoista tupakkia satunnaisesta, paperista kääräistystä piipusta, veti käsikarttua ja koetti selittää heille, kuinka he kaikki olivat petetyt, ja kuinka heidän oli irtautuminen siitä valheesta, jossa heitä pidettiin. Kun hän kuvaili mielessään ja puhui siitä mitä kaikkea vallankumous oli saava aikaan kansan hyväksi, hän kuvaili aina eteensä juuri tämän saman kansan, jonka lapsi hän oli, melkein samoissa olosuhteissa, ainoastaan omistavana maata ja ilman herroja ja virkamiehiä. Vallankumouksen ei hänen mielestään pitäisi muuttaa kansan elämän perusmuotoja—siinä asiassa hän ei ollut yhtä mieltä Novodvorofin ja tämän seuraajan Markel Kondratjefin kanssa,—vallankumouksen ei ollut hänen mielestään särkeminen koko rakennusta, vaan sen oli ainoastaan uudella tavalla järjestäminen tämän ihanan, luotettavan, suunnattoman suuren ja hänen tulisesti rakastamansa rakennuksen sisäisiä asumuksia.
Uskonnollisessakin suhteessa hän oli yhtä tyypillinen talonpoika: ei hän koskaan ajatellut metafyysisiä kysymyksiä, kaiken alkua, haudantakaista elämää. Jumala oli hänelle sitä mitä se oli Aragolle,—hypoteesi, jota hän ei siihen asti ollut vielä tarvinnut. Ei hänellä ollut mitään tekemistä sen kysymyksen kanssa, miten maailma oli alkunsa saanut: Mooseksenko vai Darvinin mukaan, ja Darvinin oppi, jota hänen nykyiset toverinsa pitivät niin tärkeänä, oli hänen mielestään samallaista ajatuksen leikkiä kuin luominen kuudessa päivässä.
Tämä maailman luomisen kysymys ei huvittanut häntä, juuri siksi, että kysymys, kuinka saattaisi maailmassa parhaiten elää, oli aina hänen edessään. Tulevaisesta elämästä hän ei myöskään koskaan perustanut, sillä sisimmässä sydämmessään hänellä oli esi-isiltä peritty luja, rauhallinen, kaikille maanviljelijöille ominainen vakaumus, että niinkuin eläin- ja kasvimaailmassa ei mikään lopu, vaan alituisesti muuttuu yhdestä muodosta toiseen,—lanta jyväksi, jyvä kanaksi, pääkkö sammakoksi, mato perhoseksi, siemen tammeksi,—niin ihminenkään ei häviä, vaan muuttuu. Hän uskoi näin, ja sentähden hän oli katsonut reippaasti ja iloisestikin kuolemaa silmiin ja lujamielisesti kesti kärsimyksiä, jotka sinnepäin veivät, mutta hän ei rakastanut eikä osannut puhua tästä. Hän rakasti työtä ja puuhasi aina käytännöllisissä asioissa ja yllytteli näihin käytännöllisiin toimiin tovereitaankin.
Toinen tähän joukkokuntaan kuuluva valtiollinen vanki, Markel Kondratjef, oli aivan toisenlaatuinen ihminen. Viidentoista vuotisesta asti hän oli joutunut tehdastyöhön, ja alkanut tupakoida ja juoda tukehuttaakseen hämärän loukkaantumisen siitä, että hänelle tehtiin vääryyttä. Loukkaantunut hän oli ensi kerran silloin kuin he pojat olivat jouluaattona käsketyt tehtaanisännän kotiin, jossa rouva oli toimittanut joulujuhlan. Hän ja hänen toverinsa olivat saaneet kopekanmaksavan pikku torven, omenan, kullatun pähkinän ja rypälemarjan, mutta tehtailijan omat lapset saivat lahjoja, jotka näyttivät todellisen joulupukin tuomilta ja maksoivat, kuten hän myöhemmin sai tietää, yli 50 ruplaa. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, kun heidän tehtaaseensa pestautui kuuluisa vallankumousnainen, joka huomasi Kondratjefin luonnonlahjat ja alkoi antaa hänelle kirjoja ja lentokirjasia ja puhua hänen kanssaan, selitellä hänen tilaansa, syitä siihen ja keinoja sen parantamiseen. Kun hänelle tuli ihan selväksi että oli mahdollista vapauttaa itsensä ja muut siitä sorronalaisesta asemasta, jossa hän oli, näytti hänestä tuon aseman vääryys vielä julmemmalta ja kauheammalta kuin ennen, ja hän rupesi intohimoisesti toivomaan ei ainoastaan vapautumista vaan myöskin niiden rankaisemista, jotka olivat tähän vääryyteen syynä ja ylläpitivät sitä. Tuon mahdollisuuden antoivat, kuten hänelle selitettiin, tiedot, ja Kondratjef rupesi intohimoisesti tietoja hankkimaan. Tosin hänelle oli epäselvää, millä tavalla sosialistinen ihanne on toteutuva tietojen avulla, mutta hän uskoi, että koska tieto oli hänelle selvittänyt sen vääryyden, jota hän asemassaan kärsi, niin sama tieto oli tuon vääryyden korjaavakin. Paitsi sitä tieto ylensi hänet hänen omissa silmissään muita ihmisiä ylemmäksi. Ja sentähden, jätettyään juomisen ja tupakanpolton, hän käytti lukuihin kaiken vapaan aikansa, jota kyllä riitti sittenkuin hänestä tehtiin varastohuoneen hoitaja.
Vallankumousnainen opetti häntä, ihmetellen hänessä sitä suurta kykyä, jolla hän koskaan kyllikseen saamatta nieli kaikenlaisia tietoja. Kahdessa vuodessa hän oppi algebran, mittausopin ja historian, jota hän erikoisesti rakasti, ja hän luki läpi myöskin kaiken esteettisen kirjallisuuden, mutta erittäinkin sosialistisen.
Vallankumousnainen vangittiin ja yhdessä hänen kanssaan myöskin Kondratjef, koska tältä oli löytynyt kiellettyjä kirjoja, ja pistettiin aluksi linnaan, mutta sitten karkoitettiin Vologodskin lääniin. Siellä hän tutustui Novodvorofiin, luki lisäksi paljon vallankumouksellisia kirjoja, pani kaikki mieleensä ja vahvistui vielä enemmän sosialistisissa vakaumuksissaan. Maanpakonsa jälkeen oli hän suuren työlakon johtajana, joka lakko päättyi tehtaan häviöön ja tirehtörin tappoon. Kondratjef vangittiin ja tuomittiin oikeutensa menettäneeksi ja siirtolavankilaan lähetettäväksi.
Uskontoon nähden hän oli yhtä kieltoperäisellä kannalla kuin oleviin taloudellisiinkin oloihin. Ymmärrettyään sen uskon järjettömyyden, jossa hän oli kasvatettu, ja suurella voimainponnistuksella, aluksi peläten mutta sitten innostuneena vapauduttuaan siitä, hän ikäänkuin sen petoksen kostamiseksi, jossa häntä ja hänen esi-isiään oli pidetty, ei väsynyt myrkyllisellä vihalla nauramasta pappeja ja uskonkappaleita.
Hän oli tottumuksestaan askeetti, tyytyi vähimpään ja niinkuin jokainen lapsuudestaan työhön tottunut ihminen, jolla oli kehittyneet jäntereet, saattoi helposti, paljon ja sukkelasti tehdä kaikkea ruumiillista työtä, mutta rakasti ennen kaikkea joutoaikaa, voidakseen vankiloissa ja majoituspaikoissa jatkaa opintojansa. Hän tutki nyt Marxin ensimäistä nidosta, ja suurenmoisella huolella niinkuin kalliinta aarretta, säilytti tätä kirjaa säkissään. Kaikkia tovereitaan kohtaan hän käyttäytyi töykeästi, välinpitämättömästi, lukuunottamatta Novodvorofia, jolle hän oli erittäin altis ja jonka mielipiteitä kaikista aineista hän piti kumoamattomina totuuksina.
Naisia kohtaan, joita hän piti vaan turhina häiritsijöinä kaikissa tärkeissä asioissa, hänellä oli voittamaton ylenkatse. Mutta Maslovaa hän sääli ja oli tälle ystävällinen, koska Maslova oli hänen mielestään esimerkkinä siitä tavasta, millä yläluokka sorti alaluokkaa. Samasta syystä hän sitävastoin ei rakastanut Nehljudofia, ei antautunut hänen kanssaan puheisiin eikä puristanut hänen kättään, vaan tarjosi puristettavaksi oman ojennetun kätensä, kun Nehljudof häntä tervehti.
XIII.
Uuni oli palanut loppuun ja lämminnyt, tee oli saatu kiehumaan ja kaadettiin laseihin ja ruukkuihin, ja vaalistettiin maidolla, esillä oli rinkilöitä, tuoretta hiiva- ja vehnäleipää, koviksi keitettyjä munia, voita ja vasikan pää ja jalat. Kaikki siirtyivät lavitsan ääreen, jota nyt käytettiin pöytänä, ja juotiin ja syötiin ja juteltiin. Rantseva istui laatikon päällä kaataen teetä. Hänen ympärilleen kokoontuivat kaikki muut paitsi Kryiltsof, joka oli ottanut kostean puoliturkkinsa yltään, kääriytynyt kuivaan vaippaansa ja loikoi nyt paikoillaan jutellen Nehljudofin kanssa.
Kylmän, kosteuden, lian ja epämukavuuksien perästä, joita he olivat saaneet kokea, niiden vaivojen perästä, joita heillä oli ennenkuin saivat kaikki järjestykseen, ja syötyään ja juotuaan kuumaa teetä,—olivat kaikki mitä parhaimmalla ja iloisimmalla tuulella.
Se seikka että seinän takaa kuului töminää, huutoa ja haukkumasanoja vankien keskuudesta, ikäänkuin muistuttaen heitä siitä, mikä oli heidän ympärillään, lisäsi vielä enemmän kodikkuuden tuntoa. Niinkuin pysähdysasemassa keskellä merta nämä ihmiset tunsivat hetkeksi olevansa vapaat siitä alennuksien ja kärsimyksien tulvasta, joka ympäröitsi heitä, ja senvuoksi he olivat ylentyneessä ja eloisammassa mielentilassa. Puhuttiin kaikesta muusta, ainoastaan ei omasta asemasta eikä siitä mikä heitä odotti. Paitsi sitä kuten on tavallista nuorten miesten ja naisten välillä, erittäinkin kun heidän on pakosta oleminen yhdessä, niinkuin olivat yhdessä kaikki nämä ihmiset, syntyi heidän välillänsä myötäisiä ja vastaisia, monella tavalla kutoutuneita suhteita toinen toisiinsa. He olivat melkein kaikki rakastuneita. Novodvorof oli rakastunut nättiin, hymyilevään neiti Grabetsiin. Tämä Grabets oli nuori kurssilainen, hän oli hyvin vähän ajatellut ja oli aivan väliäpitämätöin vallankumouskysymyksistä. Mutta hän otti vaarin ajan hengestä, teki jotain valtiollisesti luvatonta ja passitettiin Siperiaan. Niinkuin hänen päätarkoituksensa vapaudessa ollessaankin oli viehättää miehiä, oli juuri sama hänen vaikuttimensa sittemminkin tutkinnoissa, vankilassa ja maanpaossa. Nyt tämän matkan aikana hän löysi tyydytystä siinä, että Novodvorof oli häneen kiintynyt ja että hän itse puolestaan oli rakastunut Novodvorofiin. Vera Jefremovna, jolla oli suuri taipumus rakastumiseen, mutta ei mitään viehätysvoimaa, vaikka kyllä alituista vastarakkauden toivoa, oli rakastunut milloin Nabatofiin milloin Novodvorofiin. Jotain rakastuneen tapaista oli myöskin Kryiltsofin puolelta Maria Pavlovnaa kohtaan. Hän rakasti tätä niinkuin miehet rakastavat naisia, mutta tietäen mitä hän ajatteli rakkaudesta, peitti Kryiltsof tunnettansa tavalliseen ystävyyteen ja kiitollisuuteen siitä, että Maria Pavlovna erityisellä hellyydellä häntä hoiti. Nabatof ja Rantseva olivat yhdistetyt hyvin monimutkaisilla rakkaussuhteilla toisiinsa. Niinkuin Maria Pavlovna oli täydellisesti siveellinen neito, niin oli Rantseva täydellisesti siveellinen nainut nainen.
Jo kuudentoista vuotiaana, vielä koulussa ollessaan hän oli rakastunut herra Rantseviin, pietarilaiseen ylioppilaaseen, ja 19 vuotiaana mennyt naimisiin tämän kanssa hänen vielä ollessa yliopistossa. Neljännellä kurssilla ollessaan hänen miehensä oli sekaantunut johonkin ylioppilaslevottomuuteen, karkoitettiin Pietarista ja muuttui vallankumoukselliseksi. Silloin Rantseva jätti lääketieteelliset opintonsa ja matkusti hänen perässään ja myöskin muuttui vallankumoukselliseksi. Jos hänen miehensä ei olisi hänestä ollut kaikkein parhain ja maailman kaikkein viisain ihminen, niin hän ei olisi rakastunut häneen eikä siis myöskään mennyt naimisiin hänen kanssaan. Mutta kun oli kerran rakastunut ja mennyt naimisiin hänen mielestänsä parhaimman ja maailman viisaimman miehen kanssa, niin hän luonnollisesti ymmärsi elämää ja sen tarkoitusta juuri samalla tavalla kuin maailman parhain ja viisain mies sitä ymmärsi. Tämä mies ymmärsi aluksi elämää niin, että täytyi oppia, ja siis Rantsevakin ymmärsi elämää niin. Kun toinen tuli vallankumoukselliseksi, niin tuli toinenkin siksi. Nyt Rantsevakin osasi varsin hyvin todistaa, että oleva järjestys oli mahdoton, ja että jokaisen ihmisen velvollisuus on sotia tätä järjestystä vastaan ja koettaa luoda sitä valtiollista ja taloudellista elämänmuotoa, jossa yksityinen ihminen voi vapaasti kehittyä—ja niin edespäin. Ja hänestä näytti, että hän todellakin ajattelee ja tuntee niin, mutta oikeastaan hän ajatteli ainoastaan sitä, että kaikki mitä hänen miehensä ajattelee on totta ja oikein, ja hän haki siis vaan yhtä ainoata:—täydellistä sopusointuisuutta, sulautumista miehen sieluun, mikä yksin antoi hänelle siveellistä tyydytystä.
Ero miehestä ja lapsesta, jonka äiti oli ottanut käsiinsä, oli hänelle ollut hyvin raskas. Mutta hän kesti eron lujamielisesti ja rauhallisesti, tietäen kestävänsä sitä miehensä ja sen asian nimessä, jonka totuudesta ei ollut epäilemistä, koska mies kerran sitä asiaa palveli. Hänen ajatuksensa olivat aina miehessään, ja yhtävähän kuin hän ennen ei ollut rakastanut ketään, niin ei hän nytkään voinut rakastaa ketään muuta kuin miestänsä. Mutta Nabatofin altis ja puhdas rakkaus liikutti häntä ja teki hänet levottomaksi. Tämä Nabatof, siveellinen ja lujaluontoinen ihminen, hänen miehensä ystävä, koetti kohdella Rantsevaa niinkuin sisartaan, mutta heidän suhteeseensa pujahti jotakin muutakin, joka pelotti heitä molempia samassa kuin se kaunisti heidän nykyistä vaikeaa elämäänsä.
Niin että tässä piirissä olivat rakastumisesta aivan vapaat ainoastaan
Maria Pavlovna ja Kondratjef.
XIV.
Toivoen pääsevänsä, kuten tavallisesti, kahdenkesken Katjushan puheille, istui Nehljudof yhteisen teenjuonnin ja illallisen jälkeen Kryiltsofin vieressä, keskustellen tämän kanssa. Muun muassa hän kertoi, miten Makar oli kääntynyt hänen puoleensa, ja mimmoinen tämän rikos oli ollut. Kryiltsof kuunteli tarkkaavasti, kiiltävin silmin herkeämättä katsoen Nehljudofiin.
—Niin,—sanoi hän äkkiä,—minua usein hämmästyttää ajatus, että tässä me nyt elämme heidän rinnallaan, mutta kenen »heidän»?—Juuri niiden samojen ihmisten, joiden edestä me elämmekin. Ja kuitenkin me emme tiedä heistä niin mitään, emmekä edes tahdokaan tietää. Ja he puolestaan—sen pahempi—vihaavat meitä ja pitävät vihollisinaan. Se on hirmuista.
—Ei siinä ole mitään hirmuista,—sanoi Novodvorof kuulostellen mistä oli puhe.—Rahvas aina jumaloi vaan vallanpitäjiä,—sanoi hän rätäjävällä äänellään.—Tänään on hallituksella valta,—tänään siis hallitusta jumaloidaan ja meitä vihataan; huomenna on meillä valta, huomenna siis jumaloidaan meitä…
Nyt kuului seinän takaa kirouksia, seinää vastaan rymyytettiin jotakin, kahleet kalisivat, kiljuttiin ja huudettiin. Jotakuta lyötiin, joku huusi vartijoita apuun.
—Kuuletteko mitä eläimiä ne ovat! Mitä yhteyttä voi olla heidän ja meidän välillämme?—sanoi Novodvorof rauhallisesti.
—Sinä sanot eläimiksi, mutta Nehljudof kertoi tässä juuri ikään seuraavan tapauksen,—sanoi Kryiltsof hermostuneesti ja kertoi nyt. kuinka Makar oli henkensä kaupalla tahtonut pelastaa maamiehensä.—Se ei ole mitään eläimellisyyttä, vaan urostyö.
—Sentimenttalisuutta!—sanoi Novodvorof ivallisesti.—Meidän on vaikea ymmärtää noiden ihmisten sisällisiä aiheita ja heidän tekojensa vaikuttimia. Sinusta se oli ylevämielisyyttä, mutta ehkä siinä ei ole mitään muuta kuin kateutta tuota pakkotyöhön tuomittua kohtaan.
—Sinäpä et vasta tahdo nähdä toisessa mitään hyvää,—sanoi Maria
Pavlovna, yhtäkkiä kiihoittuneena (hän oli »sinä» kaikkien kanssa).
—Ei voi nähdä sitä mitä ei ole.
—Kuinka ei olisi, kun ihminen kerran panee henkensä alttiiksi.
—Minä luulen,—sanoi Novodvorof,—että jos tahdomme toteuttaa omaa asiaamme, niin ensimäinen ehto siihen (Kondratjef jätti kirjan, jota luki lampun ääressä, ja alkoi tarkkaavasti kuunnella opettajaansa)—on, ettemme vajoudu unelmiin, vaan katsomme asioita niinkuin ne ovat. Rahvaan hyväksi on tehtävä kaikki, mutta siltä ei saa mitään odottaa. Rahvaan hyvä—se on meidän toimintamme esine, mutta tämä rahvas ei voi olla itse myötävaikuttamassa meidän asiassamme, niinkauan kuin kansa on voimattomuuden tilassa, kuten nyt,—alkoi hän, ikäänkuin luentoa pitäen.—Ja sentähden on aivan illusoorista odottaa heiltä apua, kun kehityksen prosessi ei ole vielä tapahtunut,—se kehityksen prosessi, johon me heitä valmistamme.
—Mikä niin kehityksen prosessi?—rupesi Kryiltsof punehtuen sanomaan.—Me sanomme olevamme mielivaltaa ja despotismia vastaan, mutta eikö tuo ole juuri kaikkein hirmuisinta despotismia?
—Siinä ei ole mitään despotismia,—vastasi Novodvorof rauhallisesti.—Minä sanon ainoastaan tuntevani sen tien, jota kansan täytyy käydä, ja voin sen tien osoittaa.
—Mutta miksi olet vakuutettu, että tuo sinun osoittamasi tie on oikea? Eikö se juuri ole samaa despotismia, josta oli seurauksena inkvisitsiooni ja suuren vallankumouksen kuolemanrangaistukset? He myöskin tiesivät tieteen mukaan ainoan oikean tien.
—Se, että silloiset ihmiset eksyivät, ei todista minun eksyvän. Ja sitäpaitsi on suuri eroitus ideoloogien haaveiden ja positiivisen taloustieteen välillä.
Novodvorofin ääni täytti koko kopin. Hän yksin puhui, kaikki muut olivat vaiti.
—Aina vaan väittelevät,—sanoi Maria Pavlovna, kun hän hetkeksi vaikeni.
Kuinka te sitten siitä asiasta ajattelette?—kysyi Nehljudof Maria
Pavlovnalta.
—Minun mielestäni Kryiltsof on oikeassa,—ettemme saa istuttaa väkisin kansaan omia katsantotapojamme.
—Entä te, Katjusha?—kysyi Nehljudof hymyillen, ja peläten, ettei Katjusha vaan sanoisi mitään asiaan-kuulumatonta, odotti hänen vastaustaan.
—Minä luulen, että yksinkertaiselle kansalle tehdään vääryyttä,—sanoi hän sävähtäen tulipunaiseksi,—suurta vääryyttä tehdään yksinkertaiselle kansalle,
—Juuri niin, Mihailovna, juuri niin,—huusi Nabatof.—Kauheaa vääryyttä kärsii kansa. Täytyy laittaa niin, ettei sille tehtäisi vääryyttä. Siinä juuri on koko meidän tehtävämme.
—Merkillisiä käsityksiä vallankumouksen tarkoituksista,—sanoi
Novodvorof ja alkoi äänettömänä ja vihaisena polttaa paperossia.
—Sen kanssa on ihan mahdotonta puhua,—kuiskasi Kryiltsof ja vaikeni.
—Paras onkin olla puhumatta,—sanoi Nehljudof.
XV.
Vaikka Novodvorofia kaikki vallankumoukselliset suuresti kunnioittivat, vaikka hän oli hyvin lukenut ja vaikka häntä pidettiin hyvin viisaana, niin Nehljudof kuitenkin luki hänet niiden vallankumouksellisten joukkoon, jotka olivat siveellisessä suhteessa keskinkertaista kehityskantaa alempana ja siis olivat sitä paljon alempana. Tämän miehen järjen voimat—eli hänen osoittajansa olivat kyllä suuret; mutta se arvo, jonka hän antoi omalle itselleen—eli hänen nimittäjänsä—oli mittaamattoman suuri, ja oli jo kauan sitten kasvanut hänen järkensä voimien yli.
Hän oli henkiseen elämäänsä nähden täydellinen vastakohta Simonsonille. Simonson oli noita etupäässä, miespuolisien keskuudessa tavattavia luonteita, joiden teot ovat suoria seurauksia ajatuksen toiminnasta ja ovat sen määräämiä. Mutta Novodvorof taas kuului niihin etupäässä naispuolisien joukossa tavattaviin luonteihin, joiden ajatustoimintaa johtaa osaksi tunteen asettamat tarkoitusperät osaksi tarve järjen kannalta, puolustaa tunteen vaikuttamia tekoja.
Novodvorofin koko valtiollinen toiminta, huolimatta siitä, että hän osasi kaunopuheliaasti pönkittää sitä hyvin vakuuttavilla selityksillä, näytti Nehljudofista perustuvan ainoastaan kunnianhimoon, haluun olla ensimäisenä muiden joukossa. Aluksi, taipumuksia kun hänellä oli vieraiden ajatusten omistamiseen ja niiden esittämiseen sanoilla, hänellä oli opintojen aikana sekä opettajien että oppivien keskuudessa, missä tälle taipumukselle annetaan suurta arvoa,—lyseossa, yliopistossa, maisterina,—ensimäinen sija, ja hän oli siis tyydytetty. Mutta saatuaan yliopistollisen arvotodistuksen ja päätettyään opintonsa, hän, kun tämä ensimäisyys ei enää ollut näkyvissä, ja päästäkseen nyt ensimäiseksi uusissa piireissä, yhtäkkiä kokonaan muutti entiset mielipiteensä, ja vähittäisvapaamielisestä rupesi punaisimmaksi kansanvaltaiseksi. Näin kertoi Nehljudofille Kryiltsof, joka ei sietänyt Novodvorofia. Kun tämän luonteesta puuttui siveellisiä ja esteettisiä ominaisuuksia, jotka tavallisesti synnyttävät epäilyksiä ja horjumisia, tuli hän vallankumouksellisessa puolueessa hyvin pian hänen itserakkauttaan tyydyttävään johtajan-asemaan. Kerran valittuaan suuntansa hän ei enää milloinkaan epäillyt eikä horjunut ja oli sentähden myöskin varma siitä, ettei hän milloinkaan erehtynyt. Kaikki tyyni näytti hänestä olevan tavattoman yksinkertaista, selvää, epäilemätöntä. Ja hänen kapean ja yksipuolisen näköpiirinsä ohella kaikki todella olikin hyvin yksinkertaista ja selvää, eikä tarvinnut muuta kuin, kuten hän sanoi, olla loogillinen. Hänen luottamuksensa omaan itseensä oli niin suuri, että se saattoi ainoastaan joko työntää luotansa ihmisiä taikka alistaa heitä allensa. Ja kun hänen toimintansa tapahtui hyvin nuorten ihmisten keskuudessa, jotka luulivat hänen rajatonta itseluottamustaan syvämielisyydeksi ja viisaudeksi, niin enimmät alistuivatkin, ja niinpä hänellä oli suuri menestys vallankumouksellisissa piireissä. Hänen toimintansa tarkoitti kapinan valmistamista, jossa hänen oli anastaminen valta ja kutsuminen kansankokous. Kokouksessa oli sitten pantava esille hänen sepittämänsä ohjelma. Ja hän oli täysin vakuutettu siitä, että tämä ohjelma käsitti kaikki kysymykset, ja ettei sitä voinut olla toteuttamatta.
Toverit kunnioittivat häntä hänen rohkeutensa ja päättäväisyytensä tähden, vaan eivät rakastaneet häntä. Hän puolestaan ei rakastanut ketään ja piti kaikkia etevämpiä ihmisiä kilpailijoinansa: hän olisi näille tehnyt samaa mitä vanhat urosapinat tekevät nuorille, jos vaan olisi voinut. Hän olisi temmaissut toisilta ihmisiltä kaiken ymmärryksen, kaikki taipumukset, kunhan he vaan eivät olisi häirinneet hänen taipumustensa ilmaisemista. Hyvin hän kohteli ainoastaan niitä ihmisiä, jotka häntä ihailivat. Näin hän nyt kohteli matkalla hengenheimolaistansa, työmiestä Kondratjefia, Vera Jefremovnaa ja sievää Grabetsia, jotka molemmat olivat rakastuneet häneen. Vaikka hän periaatteessa kannattikin naiskysymystä, niin sisimmässä sydämmessään hän piti kaikkia naisia tyhminä ja mitättöminä, paitsi niitä, joihin hän oli usein sentimenttaalisesti rakastunut, niinkuin nyt Grabetsiin, ja silloin hän piti heitä harvinaisina naisina, joiden ansioita hän yksin osasi huomata.
Sukupuolikysymys näytti hänestä, niinkuin kaikki muutkin kysymykset, sangen yksinkertaiselta ja selvältä, ja se oli täysin ratkaistu sillä että tunnusti vapaan rakkauden oikeutetuksi.
Hänellä oli olemassa yksi nimellinen vaimo, toinen oikea vaimo, josta hän oli eronnut huomattuaan ettei heidän välillään ollut todellista rakkautta, ja nyt hän aikoi rakentaa uuden vapaan avioliiton Grabetsin kanssa.
Nehljudofia hän ylenkatsoi siitä syystä, että tämä muka oli teeskennellyissä suhteissa Maslovaan, ja vielä erittäinkin siksi, että tämä uskalsi ajatella yhteiskunnallisista epäkohdista ja niiden korjaamisen keinoista hiukan toisella lailla, kuin hän, Novodvorof, ja vieläpä jollakin omalla, ruhtinaallisella, s. o. typerällä tavalla. Nehljudof tiesi tästä Novodvorofin suhteesta häneen, ja mielipahakseen tunsi, että huolimatta siitä hyvästä ja sydämmellisestä mielialasta, jossa hän matkan aikana oli, hän nyt maksoi samalla mitalla Novodvorofille eikä mitenkään voinut voittaa itsessään mitä suurinta vastenmielisyyttä tätä ihmistä, kohtaan.
XVI.
Viereisestä huoneesta kuului nyt päällikköjen ääniä. Kaikki hiljeni, ja sen jälkeen tuli huoneeseen vanhempi aliupseeri ja kaksi vartiosotamiestä. Se oli iltahuuto. Aliupseeri luki kaikki, osoittaen jokaista sormellaan. Kun vuoro tuli Nehljudofiin asti, hän sanoi tälle suopeasti ja tuttavantapaisesti:
—Nyt, ruhtinas, ei enään saisi jäädä tänne iltahuudon jälkeen. Täytyy mennä.
Nehljudof tiesi mitä tämä merkitsee, tuli hänen luokseen ja pisti hänen käteensä edeltäpäin, varustamansa kolme ruplaa.
—No, minkäs teille teki. Istukaa sitten vielä.—Aliupseeri oli jo menossa, kun huoneeseen tuli toinen aliupseeri ja tämän jäljessä pitkä laiha vanki, jonka silmä oli sinelmissä ja harvaa partaa leuvassa.
—Minä tulin sitä tyttöä hakemaan,—sanoi vanki.
—Siinähän on pappakin,—kuului äkkiä kimakka lapsen ääni ja valkotukkainen pää kohosi Rantsevan takaa, joka yhdessä Maria Pavlovnan ja Katjushan kanssa ompeli tytölle uutta pukua Rantsevan uhraamasta hameesta.
—Minä, minähän se olen,—sanoi vanki leppeästi.
—Hyvä sen on täällä olla,—sanoi Maria Pavlovna osaa ottavalla kärsimyksellä katsoen vangin pahaksi lyötyihin kasvoihin.—Jättäkää se vaan tänne.
—Neidit laittavat minulle uutta pukua,—sanoi tyttö osoittaen isälle
Rantsevan työtä.—Hyvä tulee, punanen,—loruili hän.
—Jäätkö meille yöksi?—sanoi Rantseva, hyväillen tyttöä.
—Jään. Ja pappa myös. Rantseva puhkesi hymyynsä.
—Pappa ei saa,—sanoi hän.—Jättäkää siis tyttö tänne,—sanoi hän kääntyen isän puoleen.
—Olkoon menneeksi, jääköön,—sanoi aliupseeri, pysähtyen ovessa, ja meni sitten yhdessä toisen aliupseerin kanssa.
Heti kun sotamiehet olivat menneet, lähestyi Nabatof vankia, ja koskettaen tätä olalle sanoi:
—Kuules, veikkonen, onko totta että teillä Karmanof tahtoo asettaa toisen sijaansa?
Vangin hyväntahtoiset, leppeät kasvot menivät yhtäkkiä surullisiksi ja hänen silmäinsä päälle vetäytyi jonkinlainen samea, hieno kalvo.
—Emme ole kuulleet. Tuskinpa,—sanoi hän, ja yhä sama surun kalvo silmissään lisäsi:—no, sinullapa nyt on hyvät päivät tässä rouvasväen parissa,—ja läksi kiireimmiten.
—Tietää kaikki, ja vaihto on epäilemättä tapahtunut,—sanoi
Nabatof.—Mitäs te aijotte tehdä?
—Sanon kaupungissa päällystölle. Minä tunnen heidät molemmat ulkonäöltä,—sanoi Nehljudof.
Kaikki olivat vaiti, nähtävästi peläten että riita voisi uudistua.
Simonson oli kaiken aikaa äänettömänä kädet pään alla loikonut nurkassa lavitsalla. Nyt hän päättäväisesti nousi ylös ja varovaisesti kiertäen istuvia tuli Nehljudofin luo.
—Oletteko nyt tilaisuudessa kuulemaan minua?
—Tietysti,—sanoi Nehljudof ja nousi mennäkseen hänen kanssaan.
Katsahdettuaan Nehljudofiin ja kohdattuaan tämän silmäyksen Katjusha punastui ja, ikäänkuin ymmärtämättä, pudisti päätään.
—Minulla on seuraava asia teille,—alkoi Simonson kun he yhdessä Nehljudofin kanssa tulivat käytävään. Tänne kuului sangen kovasti vankien meluavat huudot. Nehljudof rypisti silmiänsä; mutta Simonson ei näyttänyt välittävän.
—Tuntien teidän suhteenne Katarina Mihailovnaan,—alkoi hän, katsellen tarkkaavasti ja suoraan hyvänluontoisilla silmillään Nehljudofin kasvoihin,—pidän itseni velvollisena…—jatkoi hän, mutta oli pakoitettu keskeyttämään, sillä juuri ovessa kaksi ääntä kiljui yhtä aikaa riidellen keskenään.
—Johan olen sanonut sinulle, koira, ettei se ole minun,—ärjyi toinen.
—Mene helvettiin, saatana,—kähisi toinen. Nyt tuli Maria Pavlovna ulos käytävään.
—Mikä selvä tässä tulee,—sanoi hän,—tulkaahan tänne, täällä on vaan Vera. Ja hän meni edellä viereisestä ovesta, joka vei pienen pieneen, nähtävästi yksinäiseen koppiin, joka oli nyt annettu valtiollisten naisten heteille. Lavitsalla makasi Vera Jefremovna kietoutuneena päinensä vaippaan.
—Hänellä on migreeni, hän nukkuu mistään tietämättä, ja minä menen tieheni,—sanoi Maria Pavlovna.
—Päinvastoin, jää vaan tänne,—sanoi Simonson,—minä en salaa mitään keltään, saati sinulta.
—Sen parempi,—sanoi Maria Pavlovna, ja lapsen tavoin keikauttaen ruumistansa puolelta toiselle, päästäkseen näin ylemmäksi lavitsalle, valmistui kuuntelemaan ja kiinnitti kauniit lampaan silmänsä kauas etäisyyteen.
—Asiani olisi nyt se,—toisti Simonson,—että tietäen teidän suhteenne Katarina Mihailovnaan minä katson olevani velvollinen ilmoittamaan teille oman suhteeni häneen.
—Se tahtoo sanoa, mitä niin?—kysyi Nehljudof ehdottomasti ihaillen sitä yksinkertaisuutta ja rehellisyyttä, jolla Simonson oli kääntynyt hänen puoleensa.
—Se tahtoo sanoa, että minä tahtoisin mennä naimisiin Katarina
Mihailovnan kanssa…
—Merkillistä!—sanoi Maria Pavlovna pysähtäen katseensa Simonsoniin.
—… ja olen päättänyt pyytää hänen suostumustansa siihen, siihen nimittäin, että hän tulisi minun vaimokseni,—jatkoi Simonson.
—Mitäs minä siihen taitaisin? Se riippuu hänestä,—sanoi Nehljudof.
—Niin, vaan hän ei ratkaise tätä kysymystä ilman teitä.
—Miksei?
—Siksi, että niinkauan kuin kysymys teidän suhteestanne häneen ei ole lopullisesti ratkaistu, ei hän voi tehdä mitään vaalia.
—Minun puoleltani on kysymys ratkaistu lopullisesti. Minä tahdon tehdä sen, minkä pidän velvollisuutenani, ja paitsi sitä helpoittaa hänen asemaansa, vaan en missään tapauksessa tahdo rajoittaa hänen vapauttansa.
—Niin, mutta hän ei tahdo teidän uhraustanne.
—Mitään uhrausta ei ole olemassa.
—Ja minä tiedän että tämä hänen päätöksensä on horjumaton.
—Mitä puhuttavaa sitten on minun kanssani?—sanoi Nehljudof.
—Hänelle on tarpeen, että tekin myönnätte niin olevan.
—Kuinka ininä voisin myöntää, ettei minun pidä tehdä sitä, niitä pidän velvollisuutenani. Ainoa minkä voin sanoa, on, että minä en ole vapaa, mutta hän on vapaa.
Simonson oli hetken aikaa vaiti miettien jotakin.
—Hyvä, sen minä sitten sanonkin hänelle. Elkää te luulko, että minä olen häneen rakastunut,—jatkoi hän.—Minä rakastan häntä niinkuin hyvää, harvinaista, paljon kärsinyttä ihmistä. Minä en tarvitse häneltä mitään, mutta hirveästi haluttaisi auttaa häntä, helpoittaa hänen kohta…
Nehljudofia kummastutti kuulla Simonsonin äänen vapisevan.
—… helpoittaa hänen kohtaloansa,—jatkoi Simonson.—Jos hän ei tahdo ottaa vastaan teidän apuanne, ottakoon vastaan minun apuni. Jos hän suostuu, niin olisi aikomukseni pyytää päästä sinne minne hän lähetetään. Neljä vuotta ei ole ijankaikkisuus. Minä eläisin hänen rinnallaan ja ehkä voisin helpoittaa hänen kohtal…—taas hänen oli pysähtyminen mielenliikutuksen tähden.
—Mitäpä minä voisin siihen sanoa?—sanoi Nehljudof.—Olen iloinen että hän on löytänyt sellaisen suojelijan kuin te…
—No juuri sitä minun pitikin vaan saada tietää,—jatkoi Simonson.—Minä halusin tietää, kun rakastan häntä ja tahdon hänen hyväänsä, pidättekö tekin, että minun avioliittoni hänen kanssaan olisi hänelle hyväksi?
—No, arvatenkin,—sanoi Nehljudof päättävästi.
—Kaikki tarkoittaa vaan hänen parastaan, minä tahdon vaan, että tuo kärsinyt sielu saisi levähtää,—sanoi Simonson katsoen Nehljudofiin semmoisella lapsellisella hellyydellä, jommoista ei olisi mitenkään odottanut noin synkännäköiseltä mieheltä.
Simonson nousi seisaalleen, otti Nehljudofia kädestä, lähensi kasvonsa häntä kohden, hymähti ujosti ja suuteli häntä.
—Siis minä sanon hänelle niin,—sanoi hän ja meni huoneesta.
XVII.
—Onko nähty mokomata?—sanoi Maria Pavlovna.—Rakastunut, ihan rakastunut. Kyllä en olisi voinut aavistaa, että Vladimir Simonson rakastuu tuommoisella kaikkein tyhmimmällä ja poikamaisimmalla tavalla. Merkillistä! Ja suoraan sanoen: myöskin surkeata,—päätti hän ja huokasi.
—Entäs Katja? Mitä luulette hänen ajattelevan asiasta?—kysyi
Nehljudof.
—Hänenkö?—Maria Pavlovna pysähtyi nähtävästi tahtoen vastata kysymykseen niin säntillisesti kuin suinkin.—Nähkääs, hän on, huolimatta entisyydestään, luonnon laadultaan mitä siveellisimpiä ihmisiä … ja tuntee niin hienosti, niin hienosti… Hän rakastaa teitä—rakastaa syvästi, ja on onnellinen voidessaan tehdä teille vaikka vaan sen kieltoperäisenkin palveluksen, ettei yhdy teidän kanssanne. Hänelle olisi avioliitto teidän kanssanne hirveä lankeemus, pahempi kuin mikään entinen, ja sen vuoksi hän ei milloinkaan suostu siihen. Ja kuitenkin teidän läsnäolonne tekee hänet levottomaksi.
—Pitäisikö minun sitten hävitä, vai kuinka?—sanoi Nehljudof.
Maria Pavlovna veti suunsa suloisen lapsekkaaseen hymyyn.
—Niin, osaksi.
—Kuinkas voi hävitä osaksi?
—Minä valehtelin, mutta hänestä tahdon teille sanoa, että luultavasti hän huomaa Simonsonin tyhmän innokkaan rakkauden, vaikkei tämä olekaan vielä hänelle mitään puhunut, ja hän on siitä sekä mielissään että peloissaan. Tiedättehän etten minä ole niissä kysymyksissä mikään asiantuntija, mutta minusta näyttää, että Simonsonin puolella ei ole muuta kun kaikkein tavallisin miesten tunne, vaikkakin naamioittu. Hän tosin sanoo, että tuo rakkaus enentää hänen tarmoansa, ja että se on platoonillinen. Mutta minä tiedän että jos rakkaus tarkoittaa jotakin erikoisesti, niin sen pohjalla on välttämättä sittenkin jotakin likaista… Niinkuin esimerkiksi Novodvorofin rakkaudessa Grabetsiin.
Maria Pavlovna joutui näin syrjäpoluille, kun pääsi omaan lempiaineeseensa.
—Niin, mutta mitä minun nyt on tekeminen?—kysyi Nehljudof.
—Luullakseni on parasta että sanotte hänelle. Aina on hyvä että kaikki on selvänä. Puhukaa nyt hänen kanssaan, minä kutsun hänet tänne. Tahdotteko?—sanoi Maria Pavlovna.
—Olkaa niin hyvä,—sanoi Nehljudof, ja Maria Pavlovna meni.
Merkillinen tunne valtasi Nehljudofin, kun hän jäi yksin tähän pieneen koppiin kuunnellen Vera Jefremovnan hiljaista hengitystä ja uiketta, ja vankien melua, joka yhtä mittaa kuului kahden oven läpi.
Se, minkä Simonson oli hänelle sanonut, vapautti hänet siitä velvollisuudesta, jonka hän oli suorittaakseen ottanut ja joka heikkouden hetkinä näytti hänestä raskaalta ja oudolta, ja kuitenkin teki hänelle jokin asia sekä pahaa että kipeätä. Tähän tunteeseen sekaantui muun muassa se, että Simonsonin aikomus hävitti kaiken erikoisuuden eli harvinaisuuden Nehljudofin teolta, vähensi hänen omissa ja muiden silmissä sen uhrin arvoa, johon hän oli valmistunut: jos joku ihminen, ja vielä niin hyvä ja aivan riippumaton kaikista entisyyden siteistä, oli valmis yhdistämään kohtalonsa Maslovan kanssa, niin ei Nehljudofin uhri siis ollutkaan mitään erikoisen merkillistä. Oli siinä myöskin ehkä tavallisen mustasukkaisuudenkin tunnetta: hän oli niin tottunut Katjushan rakkauteen häntä kohtaan, ettei voinut ajatellakaan Katjushan voivan rakastua toiseen. Oli siinä myöskin paha mieli kerran omaksumansa suunnitelman kukistumisesta, jonka mukaan hänen piti elää Katjushan rinnalla niin kauan kuin tämä kärsi rangaistustaan. Jos Katjusha meni naimisiin Simonsonin kanssa, niin ei Nehljudofin läsnäolo enää ollut tarpeen, ja hänen piti muodostaa itselleen uusi elämän suunnitelma.
Ei hän vielä ehtinyt tunteissansa täysin selvitä, kuin avatusta ovesta remahti yltynyt vankien melu (heillä oli tällä kertaa jotakin erikoista), ja huoneeseen tuli Katjusha.
Hän tuli nopeasti Nehljudofin luo.
—Maria Pavlovna lähetti minut,—sanoi hän pysähtyen ihan Nehljudofin viereen.
—Niin, minulla olisi vähän puhumista. Istukaahan. Vladimir Ivanovitsh on puhunut minun kanssani.
Katjusha istahti, pani kätensä polvilleen ja näytti ihan rauhalliselta, mutta heti kun Nehljudof oli vaan maininnut Simonsonin nimen, hän sävähti tulipunaiseksi.
—Mitäs hän sitten puhui teille?—kysyi Katjusha.
—Hän sanoi tahtovansa mennä naimisiin teidän kanssanne.
Katjushan kasvot yhtäkkiä rypistyivät ilmaisten tuskaa; hän ei sanonut mitään, vaan loi ainoastaan katseensa alas.
—Simonson pyysi minun suostumustani tai neuvoani. Minä sanoin, että kaikki riippuu teistä,—että teidän on itsenne päätettävä.
—Voi, mitä tuo nyt on? Mitä varten?—sanoi Katjusha ja katsahti Nehljudofiin tuolla omituisella vähän vinolla katseellaan, joka oli aina hyvin voimakkaasti vaikuttanut Nehljudofiin. Muutamia sekuntia he äänettöminä katsoivat toisiansa silmiin, ja tämä katse sanoi paljon sekä toiselle että toiselle.
—Teidän täytyy päättää,—toisti Nehljudof.
—Mitä minulla on päättämistä?—sanoi hän.
—Kaikki on aikaa sitten päätetty.
—Ei, vaan teidän täytyy päättää otatteko vastaan Simonsonin tarjouksen,—sanoi Nehljudof.
—Eihän minusta, pakkotyöhön tuomitusta ole vaimoksi. Miksi minä pilaisin elämän vielä häneltäkin?—sanoi hän pahoilla mielin.
—Niin, mutta jos onnistuisi niin että tulisi armahdus?—sanoi
Nehljudof.
—Voi, jättäkää minut. Ei ole enää mitään puhumista,—sanoi hän, nousi ja meni kopista.
XVIII.
Kun Nehljudof palasi Katjushan perässä miespuolisten koppiin, olivat siellä kaikki hyvin kiihoittuneina. Nabatof, joka aina liikkui kaikkialla, joka oli kaikkien kanssa tekemisissä ja otti kaikesta selkoa, oli tuonut kummastuttavan sanoman. Hän oli löytänyt seinän rakoon pistetyn paperilapun, jonka oli kirjoittanut Petlin niminen, pakkotyöhön tuomittu vallankumouksellinen. Kaikki olivat luulleet, että Petlin oli jo aikoja sitten määräpaikassa, ja nyt tuli ihan odottamatta ilmi, että hän oli vasta ikään kulkenut tätä samaa tietä yksin tavallisten rikoksentekijäin kanssa.
»17 p. Elokuuta», oli loppuun kirjoitettu, »lähetettiin minut yksin rikoksellisten kanssa. Nevjerof oli minun mukanani ja hirttäytyi Kasaanissa, hulluinhuoneessa. Minä olen terve ja virkeä ja toivon kaikkea hyvää».
Kaikki keskustelivat Petlinin asiasta ja Nevjerofin itsemurhan syystä. Mutta Kryiltsof oli vaiti, ja miettiväisen näköisenä, pysähtynein, kiiltävin silmin katsoi eteensä.
—Mieheni on minulle kertonut, että Nevjerof oli nähnyt näkyjä jo
Petropavlovskin linnassa,—sanoi Rantseva.
—Niin, hän on niitä runoilijoita, fantasteja, semmoiset ihmiset eivät kestä yksinäisyyttä,—sanoi Novodvorof,—minä kun jouduin yksinäiskoppiin, en päästänyt mielikuvitusta ollenkaan valloilleen, vaan mitä järkiperäisimmällä tavalla järjestin aikani. Senpätähden aina kestinkin mainiosti.
—Mitä siinä on kestämistä? Minä olin usein päinvastoin suorastaan iloinen, kun jouduin kiinni,—sanoi Nabatof reippaalla äänellä, nähtävästi haluten lieventää mielialan raskautta;—vapaana ollessa kaikki pelottaa: pelottaa että itse joutuu kiini, että saattaa toiset vaaraan, että yhteinen asia kärsii; mutta kun otetaan kiinni, niin loppuu kaikki edesvastaus: saa levähtää. Ei muuta kuin istuu ja polttelee.
—Tunsitko häntä lähemmin?—kysyi Maria Pavlovna, levottomasti katsahdellen Kryiltsofin äkkiä muuttunutta ja jäykistynyttä muotoa.
—Nevjerofko fantasti?—alkoi Kryiltsof äkkiä puhua, hengästyneenä, aivan kuin olisi kauan huutanut tai laulanut,—Nevjerof oli semmoinen ihminen, joita ei tämä matoinen maailma monta synnytäkään. Niin … hän oli kokonansa kristallista, niin että hänen läpitsensä saattoi nähdä. Niin … puhumattakaan valehtelemisesta,—hän ei voinut ollenkaan teeskennellä. Hän ei ollut ainoastaan hienonahkainen, vaan oli ihan kuin puhtaaksi nypitty, kaikki hermot maalla. Niin … monipuolinen, rikas luonne, ei mikään tuommoinen… No, mitä siitä puhuukaan!…—Kryiltsof oli vähän aikaa vaiti.—Me tässä riitelemme, mikä on parempi,—sanoi hän vihaisen näköisenä,—ensinkö sivistää kansaa ja sitten muuttaa elämän muodot, vai ensinkö muuttaa elämän muodot, ja sitten—kuinka muka on taisteleminen: hiljaisellako opin levittämisellä, vaiko terroorilla? Riitelemme, niin. Mutta nuo ne eivät riitele, ne tietävät asiansa, heille on ihan yhdentekevä, hukkuuko vaiko ei huku kymmeniä satoja ihmisiä, ja vielä mimmoisia ihmisiä. Päinvastoin he tahtovat, että juuri parhaimmat hukkuisivat. Niin, Hertzen sanoo, että kun dekabristit toimitettiin elävien joukosta, niin yleinen siveyden kanta aleni. Kuinka muuten voi ollakkaan! Sitten toimitettiin itse Hertzen pois ja hänen hengenheimolaisensa. Nyt Nevjerofit…
—Ei ne kaikkia saa häviämään,—sanoi Nabatof reippaalla äänellään.—Aina niitä jää siksi että pääsevät leviämään.
—Eikä jääkkään, jos me rupeemme säälimään noita.—sanoi Kryiltsof korottaen ääntänsä ja antamatta itseään keskeyttää.—Anna minulle paperossi.
—Mutta eihän sinun pitäisi polttaa,—sanoi Maria Pavlovna,—ole nyt niin hyvä äläkä polta.
—Anna minun olla,—sanoi hän vihaisesti ja sytytti paperossin, mutta kohta rupesi rykimään; häntä alkoi yököttää niinkuin oksentaessa. Sylettyään kyllikseen hän jatkoi:
—Ihan toisin meidän olisi pitänyt menetellä, ihan toisin. Ei jaaritella, yhtyä vaan kaikki … ja hävittää heidät.
—Mutta ovathan hekin ihmisiä,—sanoi Nehljudof.
—Eivät, ne eivät ole mitään ihmisiä, jotka voivat tehdä sitä mitä he tekevät… Ei, kehutaan että on keksitty pommia ja ilmapalloja. Niin, pitäisipä nyt nousta ilmapallossa ja sirotella alas pommeja kuin lutikkojen päälle, kunnes kuolevat sukupuuttoon… Niin juuri. Sen tähden että…—oli hän vielä alkamassa, mutta ihan punaisena rupesi jälleen yskimään ja veri syöksähti hänen suustaan.
Nabatof juoksi hakemaan lunta. Maria Pavlovna sai esiin valerianatippoja ja koetti tarjota hänelle, mutta hän, silmät ummessa, torjui häntä luotaan valkoisella laihtuneella kädellään ja hengitti raskaasti ja tiheään. Kun lumi ja kylmä vesi olivat vähän rauhoittaneet häntä ja hänet oli saatu yölevolle, jätti Nehljudof kaikille hyvästi ja meni ulko-ovelle yhdessä aliupseerin kanssa, joka oli tullut häntä hakemaan ja jo kauan odottanut häntä.
Vangit olivat nyt jo vaienneet ja enimmät nukkuivat. Vaikka kopeissa makasi ihmisiä sekä lavitsoilla että lavitsain alla ja välillä, eivät he kaikki voineet saada sijaa, vaan osa makasi käytävän permannolla, peitettyinä märkiin mekkoihinsa, päät säkkien päällä. Koppien ovista ja käytävissä kuului kuorsaamista, voivotuksia ja unissapuhumista. Joka paikassa näkyi ihmisröykkiöitä mekkojen alla. Ainoastaan naimattomien vankien kopissa valvoi muutamia miehiä, jotka istuivat nurkassa kynttiläpätkän ääressä, minkä he sammuttivat nähtyään sotamiehen, ja sitten käytävässä eräs ukko lampun alla; hän istui paljaana ja poimi eläviä paidastaan. Valtiollisten vankien kopissa oleva pilaantunut ilma tuntui puhtaalta verrattuna täällä olevaan haisevaan ja ummehtuneeseen ilmaan. Savuava lamppu näytti tuikkivan kuin sumun läpi, ja oli vaikea hengittää. Päästäkseen käytävää myöten eteenpäin, astumatta jalalle tai satuttamatta ketään nukkuvista, piti edeltäpäin hakea itselleen tyhjä paikka ja, pantuaan siihen toisen jalkansa, hakea paikka taas seuraavalle askeleelle. Kolme henkeä, jotka eivät nähtävästi olleet löytäneet sijaa käytävässä, olivat asettuneet etehiseen juuri sen haisevan ja liitteistään vuotavan likavesikorvon luo. Yksi näistä ihmisistä oli heikkomielinen äijä, jota Nehljudof oli usein matkalla nähnyt. Toinen oli noin kymmenvuotias poika; hän makasi kahden vangin välissä ja käsi päänsä alla nukkui toisen vangin jalan päällä.
Tultuaan ulos portista Nehljudof pysähtyi ja hänen piti rintaansa levittäen vetää keuhkoihinsa kauan ja nopeasti pakkasilmaa.
XIX.
Ulkona oli taivas tähdessä. Palattuaan jo jäätynyttä ja vaan muutamin paikoin enää läpäsevää likaa myöten kestikievariinsa, Nehljudof koputti pimeään ikkunaan, ja leveäharteinen paljasjalkainen työmies avasi hänelle oven päästäen hänet eteiseen. Eteisestä oikealle kuului renkien tuvasta ajurien kovaa kuorsaamista; oven edestä pihan puolelta kuului kuinka suuri joukko hevosia narskutti kauroja. Vasemmalla oli ovi vierashuoneeseen. Vierashuoneessa oli käryä ja hienhajua, ja väliaitauksen takaa kuului tasainen kuorsaaminen vahvoista keuhkoista, nurkassa paloi punaisen lasin takana pieni yölamppu jumalankuvan edessä. Nehljudof riisuutui, levitti vaippansa vaksivaatteella vuoratun sohvan yli, asetti siihen nahkatyynynsä ja pani pitkäkseen, muistellen mitä kaikkea hän oli tänäpäivänä nähnyt ja kuullut. Kaikesta siitä, mitä Nehljudof oli saanut nähdä, tuntui hänestä hirveimmältä se poika, joka makasi korvosta vuotavan lian päällä ja oli pannut päänsä vangin jalalle.
Vaikka Nehljudofin tämäniltainen keskustelu Simonsonin ja Katjushan kanssa oli niin odottamaton ja merkillinen, Nehljudof ei pysähtynyt sitä miettimään: hänen suhteensa siihen oli liian monimutkainen ja vielä epämääräinenkin, ja sentähden hän karkoitti luotaan nuo ajatukset. Mutta sitä elävämmin tulivat hänen eteensä nuo onnettomat pilaantuneessa ilmassa ja haisevassa liassa nukkuvat ihmiset, ja erittäinkin tuo viattoman näköinen poika, joka nukkui pakkotyöläisen jalan päällä. Se näky ei mennyt hänen mielestään.
Toista on tietää, että jossain kaukana jotkin ihmiset kiduttavat toisia, saattaen heitä kaikenlaisen turmeluksen alaisiksi, toimittaen heille alennuksia ja kärsimyksiä, ja ihan toista on kolmen kuukauden aikana yhtä mittaa itse nähdä kuinka toiset ihmiset turmelevat ja kiduttavat toisia. Ja Nehljudof sen nyt näki. Näiden kuukausien ajalla hän oli enemmän kuin yhden kerran kysynyt itseltään: »olenko minä hullu, että näen sitä mitä eivät muut näe, vai ovatko hulluja ne, jotka saavat aikaan sitä mitä minä näen?» Mutta ihmiset (ja niitä oli paljon) tekivät sitä, mikä häntä niin kummastutti ja kauhistutti, niin rauhallisina ja vakuutettuina siitä, että täyttivät velvollisuuttansa ja vielä päälliseksi että olivat hyvin tärkeässä ja hyödyllisessä toimessa,— että oli vaikea pitää kaikkia näitä ihmisiä hulluina; itseänsä taas hän ei voinut pitää hulluna, koska hän oli tietoinen oman ajatuksensa selvyydestä. Ja sentähden hän oli aina kummallisessa ristiriitaisuudessa.
Se, mitä Nehljudof oli näinä kolmena kuukautena nähnyt, esiintyi hänelle seuraavassa valossa: kaikista vapaudessa elävistä ihmisistä otettiin tuomioistuimen ja hallinnon toimesta erikseen kaikkein etevimmät, tulisimmat, elävimmät, lahjakkaimmat ja voimakkaimmat, semmoiset, jotka olivat muita vähemmän viekkaat ja varovaiset, ja nämä ihmiset, jotka eivät suinkaan olleet syyllisemmät tai yhteiskunnalle vaarallisemmat kuin ne, jotka jäivät vapauteen, teljettiin ensiksikin vankiloihin, majoituspaikkoihin, kuritushuoneihin, missä sitten kuukausittain ja vuosittain ylläpidettiin täydellisessä työttömyydessä, toimeentulonsa puolesta turvattuina ja erillään luonnosta, perheestä, työstä, s.o. ulkopuolella kaikkia luonnollisen ja siveellisen ihmiselämän olosuhteita. Ensiksikin se. Toiseksi, näitä, ihmisiä saatettiin näissä laitoksissa kaikenlaisten tarpeettomien alennusten alaisiksi—kahlittiin, pää ajeltiin, puetettiin häpeälliseen pukuun, s.o. heiltä riistettiin se päävaikutin, joka on omansa johtamaan heikkoja ihmisiä hyvään elämään: huolenpito toisten ihmisten arvostelusta, häveliäisyys, inhimillisen arvon tunto. Kolmanneksi, ollen alituisesti hengenvaaran alaisina,—puhumatta nyt semmoisista poikkeustapauksista kuin auringonpistoista, haaksirikoista, tulipaloista, alituisista tarttuvista vankilataudeista, pahoinpitelemisistä, tappeluista,—nämät ihmiset olivat aina siinä asemassa, jossa kaikkein parhainkin ja siveellisin ihminen, puolustaakseen omaa itseään, tekee ja antaa anteeksi toisten tekemiä mitä kauheimpia ja julmimpia tekoja. Neljänneksi, nämät ihmiset yhdistettiin pakollisesti elämän erikoisesti pilaamien (ja erittäin juuri tämän laitoksen pilaamien) irstailijain, murhaajain ja pahantekijäin kanssa, jotka vaikuttivat niinkuin hapatus taikinaan kaikkiin niihin ihmisiin, jotka eivät vielä olleet mainituilla keinoilla saatu täydellisesti pilatuiksi. Ja vihdoin viidenneksi, kaikenlaisilla epäinhimillisillä teoilla, lasten, vaimojen ja ukkojen kiduttamisella, lyönneillä, vitsoilla ja raipoilla, palkitsemalla niitä, jotka saivat elävänä tai kuolleena kiinni karkurin, eroittamalla miehiä vaimoistaan ja yhdistämällä yhteiselantoon vieraita vaimoja vieraiden miesten kanssa, ampumisilla, hirttämisillä, opetettiin näille ihmisille mitä vaikuttavimmin, että hallitus ei kiellä kaikkea mahdollista väkivaltaa, julmuutta ja eläimellisyyttä, vaan nimenomaan antaa siihen suostumuksensa, kun se on sille edullista, ja siis tuo kaikki oli sitä enemmän luvallista niille, jotka olivat vankeudessa, puutteessa ja kärsimyksissä.
Ne olivat aivan kuin tahallaan keksittyjä laitoksia semmoisen äärimmilleen paksunnetun epäsiveellisyyden ja pahantekeväisyyden saavuttamiseksi, jota ei olisi millään muulla tavalla eikä missään muissa oloissa voitu aikaansaada, tarkoituksessa sitten levittää tätä paksunnettua pahuutta ja irstautta mitä laajimmalle koko kansan keskuuteen. »Aivan kuin olisi annettu tehtäväksi löytää paras ja luotettavin keino, millä voi turmella suurimman joukon ihmisiä», ajatteli Nehljudof syventyessään siihen, mitä vankiloissa ja majoituspaikoissa tapahtui. Sadat tuhannet ihmiset saatettiin vuosittain äärimmäiseen turmelukseen, ja kun ne olivat täysin turmeltuneet, laskettiin vapaiksi, jotta he olisivat koko kansan keskuuteen levittäneet samaa vankiloissa omistamaansa turmelusta.
Tjumenskin, Jekaterinburgin ja Tomskin vankiloissa sekä myöskin majoituspaikoissa oli Nehljudof nähnyt, kuinka tämä yhteiskunnan itsellensä asettama tarkoitusperä menestyksellä saavutettiin. Yksinkertaiset, tavalliset ihmiset, joilla oli venäläisessä ykteiskunnallisessa, talonpoikaisessa, kristillisessä elämässä tavattavat siveyskäsitteet, luopuivat näistä käsitteistään ja omistivat uusia vankilan siveyskäsitteitä, joiden mukaan kaikki haukkuminen, väkivalta ihmispersonaa vastaan, jopa sen mitättömäksi tekeminenkin, oli luvallista milloin oli edullista. Ihmiset, jotka olivat jonkun aikaa jo eläneet vankilassa, kokivat koko olennossaan, että päättäen siitä, mitä heille tapahtui, kaikki nuo siveelliset lait, jotka vaativat kunnioittamaan ja rakastamaan lähimmäistä ja joista sekä kirkolliset että maalliset opettajat saarnasivat, olivat todellisuudessa kumotut ja ettei sen vuoksi heidänkään ollut syytä niitä noudattaa. Nehljudof huomasi sen kaikista hänelle tutuista vangeista: Fjodorofista, Makarista, jopa Tarasistakin, joka, vietettyään pari kuukautta Siperian matkalla, hämmästytti Nehljudofia arvostelujensa epäsiveydellä. Matkalla Nehljudof sai kuulla, kuinka kulkurit pakenevat metsiin, viettelevät mukanaan jonkun toverin, tappavat sen ja syövät sen lihaa. Hän näki omin silmin ihmisen, jota siitä syytettiin ja joka tunnusti rikoksensa. Ja kauheinta oli että semmoiset tapaukset eivät olleet mitään harvinaisuuksia, vaan uudistuivat alituisesti.
Ainoastaan erityisesti kehittämällä rikosmieltä, niinkuin tehtiin näissä laitoksissa, oli mahdollista saattaa venäläinen ihminen siihen tilaan, jossa hän oli kulkurina ja jommoisena hän oli toteuttanut Nieztschen uusimman opin: piti kaikkea mahdollisena eikä mitään kiellettynä, ja levitti tätä oppia ensin vankien ja sitten koko kansan keskuuteen.
Ainoa, millä tätä kaikkea selitettiin oli se, että rangaistuksen tarkoitus on suojelu, peloitus, parantaminen ja lainmukainen kosto, niinkuin kirjoissa kirjoitettiin. Mutta todellisuudessa ei näkynyt jälkiäkään ensimäisestä, ei toisesta, ei kolmannesta eikä neljännestä. Estämisen asemesta rikokset vaan levisivät. Peloittamisen asemesta päinvastoin yllytettiin rikoksiin, niin että useat pahantekijöistä, kuten kulkurit, vartavasten pyrkivät vankiloihin. Parantamisen asemesta järkiperäisesti opastettiin kaikkiin paheisiin. Ja koston tarve ei tullut virallisten rangaistusten kautta suinkaan lievennetyksi, vaan päinvastoin kasvatetuksi kansassa, missä sitä ennestään ei edes ollutkaan.
»Niin miksi he siis menettelevät noin?» kyseli Nehljudof itseltään eikä löytänyt vastausta.
Ja enin kummastuttavaa oli, ettei tätä tehty vahingosta tai ymmärtämättömyydestä, tai sattumalta, vaan alituisesti, satojen vuosien kuluessa, ainoastaan sillä eroituksella, että ennen särjettiin nenä ja leikattiin korvat, mutta nyt pidettiin kahleissa ja kuljetettiin höyryllä hevoskyydin asemesta.
Selittää asiaa niin, että se mikä häntä kauhistutti, oli muka vaan seuraus, kuten vankilan virkamiehet sanoivat: vankilain ja siirtolain puutteellisuudesta, ja että siis kaikki oli parannettavissa, kunhan vaan uudenaikaiset vankilarakennukset saadaan toimeen,—se ei tyydyttänyt Nehljudofia, koska hän tunsi, että mikä häntä kauhistutti, ei ollut seuraus enemmän tai vähemmän täydellisistä vankilalaitoksista. Hän oli lukenut parannetuista vankiloista, joissa oli pantu käytäntöön sähkökellot ja Tardesin suosittamat sähkömestaukset, mutta nuo parannetut väkivallan keinot vielä enemmän kauhistuttivat häntä.
Nehljudofia kauhistutti etupäässä se, että oikeuksissa ja ministeriöissä istui ihmisiä, jotka nauttivat suurta, kansalta koottua palkkaa siitä, että he lakikirjojen mukaan, joita olivat kirjoittaneet samallaiset virkamiehet samoissa tarkoituksissa, sovittelivat eri pykäliin niiden ihmisten tekoja, jotka olivat rikkoneet heidän kirjoittamiaan lakeja vastaan, ja näiden pykälien mukaan lähettivät ihmisiä jonnekin semmoiseen paikkaan, missä heitä ei enää näkynyt ja missä nämä ihmiset julmien, raaistuneiden tirehtörien, vartijain, vartiosotaväen vallanalaisina miljoonittain kukistuivat henkisesti ja ruumiillisesti.
Opittuaan lähemmin tuntemaan vankilat ja majoituspaikat Nehljudof näki, että kaikki ne paheet, jotka kehittyivät vankien keskuudessa, juoppous, pelaaminen, julmuus ja kaikki ne hirvittävät rikokset, joita vankilassa tehtiin, jopa itse ihmissyöminenkin—eivät olleet satunnaisuuksia tai perinnöllisen alentumistilan ilmiöitä, esimerkkiä rikoksellisesta tyypistä, raajarikkoisuudesta, kuten tylsäpäiset tiedemiehet, hallitusten mieliksi selittävät, vaan se on ehdoton seuraus siitä käsittämättömästä harhaluulosta, että ihmiset voivat rangaista toisiaan. Nehljudof näki, että ihmissyöminen ei alkanut metsissä, vaan ministeriöissä, komiteoissa ja departementeissa, mutta ainoastaan päättyi metsissä; että hänen lankonsa esimerkiksi ja kaikki muutkin laki- ja virkamiehet, alkaen oikeuden palvelijasta ministeriin asti, eivät vähintäkään välittäneet oikeudenmukaisuudesta taikka kansan edusta, mistä he puhuivat, vaan että kaikille oli tarpeen ainoastaan ne ruplat, joita maksettiin siitä, että he tekivät kaikkea sitä, mistä tuo turmelus ja nuo kärsimykset olivat seurauksina. Tämä oli päivän selvää.
»Tapahtuiko nyt tämäkin kaikki ainoastaan ymmärtämättömyydestä? Kuinka voisi tehdä niin, että kaikille noille virkamiehille turvattaisiin heidän palkkansa, jopa annettaisiin palkintokin siitä, että he vaan olisivat tekemättä sitä, mitä he tekivät,»—ajatteli Nehljudof. Ja näihin ajatuksiin hän kukon toisen laulun jälkeen, huolimatta kirpuista, jotka hänen liikahtaessaan suihkuna pärskyilivät hänen ympärillään, sikeästi nukkui.