XX.
Kun Nehljudof heräsi, olivat ajurit jo kauan sitten lähteneet liikkeelle, emäntä oli juonut teetä ja pyyhkien liinalla hikistä, lihavaa kaulaansa tuli sanomaan, että sotamies oli tuonut kirjelapun. Lappu oli Maria Pavlovnalta. Tämä kirjoitti, että Kryiltsofin taudinkohtaus on totisempaa laatua kuin he olivat luulleet. »Me yhteen aikaan aijoimme pysäyttää hänet ja jäädä hänen luokseen, mutta sitä ei sallittu ja me nyt viemme hänet mukanamme, mutta pelkäämme pahinta. Koettakaa järjestää kaupungissa niin, että jos hänet jätetään, joku meistä jätetään hänelle toveriksi. Jos sitä varten on tarpeen, että minä menen hänen kanssaan naimisiin, niin minä tietysti olen valmis.»
Nehljudof lähetti rengin asemalle hevosia hakemaan ja alkoi kiireimmän kautta koota kamssujaan. Hän ei vielä ollut juonut toista lasiaan loppuun kuin postihevoset kulkusia helistellen ja pyörien rämistessä jäätyneellä lialla ihan kuin kivi kadulla, ajoivat portaiden eteen. Maksettuaan lihavakaulaiselle emännälle, Nehljudof läksi kiiruisasti ulos ja istui vankkureihin sekä käski ajaa niin pian kun mahdollista, että saavuttaisi joukkokunnan. Kujatien porttien takana hän vähän matkan perästä todella saavuttikin säkeillä ja sairailla täytetyt rattaat, jotka kolisivat jäätyneellä röykkyläisellä tiellä (upseeria ei näkynyt, hän oli ajanut edelle). Sotamiehet olivat nähtävästi juovuksissa ja iloisesti haastellen kulkivat takana ja tiepuolessa. Rattaita oli paljon. Etummaisissa istui ahtaasti litistettyinä, kuusi henkeä jokaisessa, käymään kykenemättömiä vankia, takimmaisessa kolmessa vankkurissa ajoivat, kolme kussakin, valtiolliset. Viimeisessä istuivat Novodvorof, Grabets ja Kondratjef, toisessa Rantseva, Nabatof ja se heikko luunsärkyä sairastava nainen, jolle Maria Pavlovna oli luovuttanut sijansa. Kolmannessa heinien ja tyynyjen päällä makasi Kryiltsof. Hänen vieressään istui Maria Pavlovna. Nehljudof käski kyytimiehen pysäyttämään Kryiltsofin kohdalle ja meni tämän luo. Juopunut sotamies huitoi Nehljudofille kädellään; mutta Nehljudof ei välittänyt siitä, vaan meni vankkurin luo ja pidellen sen laidasta kulki sen rinnalla. Kryiltsofin pään ympärille oli kääritty lämmin vaippa ja suun eteen oli sidottu liina. Hän näytti entistä laihemmalta ja kalpeammalta. Hänen ihanat silmänsä näyttivät erittäin suurilta ja kiiltäviltä. Heikosti täristen tien epätasaisuuksien vuoksi hän hellittämättä katsoi Nehljudofiin, ja kun tämä kysyi hänen terveyttään, ainoastaan pani silmänsä kiinni ja vihasesti pudisti päätään. Hän näytti tarvitsevansa kaiken tarmonsa kestääkseen rattaiden tärinää. Maria Pavlovna istui toisella puolella rattaita. He vaihtoivat Nehljudofin kanssa merkitsevän katseen, jolla Maria Pavlovna ilmaisi koko levottomuutensa Kryiltsofin tilan johdosta, ja rupesi sitten heti puhumaan iloisella äänellä:
—Häpesipä upseeri sentään,—sanoi hän huutamalla, että Nehljudof eroittaisi sanat rattaiden räminän vuoksi.—Vihdoinkin otettiin käsiraudat pois. Nyt hän kantaa itse tyttöä, ja heidän kanssaan kulkee Katja ja Simonson, ja minun sijastani Vera.
Kryiltsof sanoi jotain, jota ei saattanut kuulla, osoittaen Maria Pavlovnaan, ja rypistäen silmiänsä, nähtävästi pidättäen yskää, pudisti päätänsä. Nehljudof lähensi päänsä kuullakseen. Silloin Kryiltsof selvitti suunsa vaatteen alta ja kuiskasi:
—Nyt on paljon parempi. Kunhan ei vaan vilustuisi.
Nehljudof nyykäytti myöntävästi päätänsä ja katsahti Maria Pavlovnaan.
—Kuinka nyt on käynyt kolmen kappaleen probleemin?—kuiskasi vielä
Kryiltsof ja vaivaloisesti hymyili. Ratkaisu on vaikea, tiedämmä?
Nehljudof ei ymmärtänyt, mutta Maria Pavlovna selitti hänelle, että se oli kuuluisa matemaatillinen probleemi kolmen kappaleen keskinäisen suhteen määräämisestä: auringon, kuun, ja maan, ja että Kryiltsof oli pilalla keksinyt tämän vertauksen Nehljudofin, Katjushan ja Simonsonin suhteista toisiinsa. Kryiltsof nyykäytti päätään osoitukseksi, että Maria Pavlovna oli käsittänyt oikein hänen pilansa.
—Ei ratkaisu riipu minusta,—sanoi Nehljudof.
—Saitteko kirjeeni, teettekö mitä pyysin?—kysyi Maria Pavlovna.
—Tietysti,—sanoi Nehljudof, ja huomattuaan, ettei Kryiltsof ollut tyytyväinen, meni rattaittensa luo, kapusi ylös ja pidellen molemmista laidoista, rattaiden täristessä epätasaisella tiellä, alkoi sivuuttaa virstan pituudelle hajaantunutta harmaamekkoisten, jalkarautaisten ja parittain kahlittujen vankien jonoa. Toisella puolella tietä Nehljudof tunsi Katjushan sinisen huivin, Vera Jefremovnan mustan palttoon ja Simonsonin takin ja kudotun lakin, valkoiset villasukat, jotka olivat sandaalien tavoin remmillä sidotut. Tämä kulki naisten rinnalla ja selitteli jotain kiivaasti.
Nähtyään Nehljudofin, naiset nyökkäsivät hänelle päätään, mutta Simonson nosti juhlallisesti lakkia. Nehljudofilla ei ollut mitään puhumista ja hän ajoi pysähtymättä heidän ohitseen. Päästyään jälleen oikealle tielle kyytimies lisäsi vielä vauhtia, mutta hänen oli yhtämittaa syrjäytyminen tieltä, päästäkseen edelläajavien ja vastaan tulevien kuormien ohi.
Syviin raiteihin kulunut tie kierteli tummassa havumetsässä, jossa siellä täällä molemmin puolin tietä helkkyi keltaiset hiekan kirjavat koivun lehdet, joista osa ei ollut vielä pudonnut. Puolimatkasta metsä loppui, ja syrjiltä avautui peltoja, loisti luostarin kultaisia ristejä ja kirkon kupuja. Päivä seestyi kokonaan, pilvet hajosivat, aurinko nousi metsää ylemmäksi, ja lätäköt, kirkkojen kuvut ja ristit välkkyivät kirkkaasti auringon paisteessa. Edessä oikealla, kaukaisessa etäisyydessä siinti vuorijono. Hevoset ajoivat esikaupungin suureen kylään. Kyläkatu oli täynnänsä kansaa—sekä venäläisiä että muukalaisia kummallisissa lakeissaan ja mekoissaan. Humalaisia ja selväpäisiä, miehiä ja vaimoja kiehui puotien, ravintolain, kapakkain ja kuormien ympärillä. Alkoi tuntua kaupungin läheisyys.
Napauttaen oikeanpuolista sivuhevosta ja istuutuen pukille syrjittäin, niin että ohjat tulivat oikealle puolelle, kyytimies, nähtävästi mahtia näyttääkseen, ajoi suurta katua myöten ja vauhtia vähentämättä tuli virran partaalle, jonka yli oli mentävä lautalla. Lautta oli virran keskellä, tulossa toiselta puolelta. Tällä puolella odotteli parikymmentä kuormaa. Nehljudofin ei tarvinnut odottaa kauan. Päästyään kauas vasten virtaa lautta tuli nopean veden ajamana pian laiturin eteen.
Pitkät, leveäharteiset, jäntehikkäät ja harvapuheiset lauttamiehet puoliturkeissaan ja pitkävartisissa saappaissaan heittivät sukkelasti ja tottuneesti köysipaulat rantapaaluihin, ja nostaen syrjälle sulkuriu'ut päästivät lautalta kuormat rannalle ja alkoivat täyttää lauttaa uusilla kuormilla, asettaen vauhkoiset hevoset vieri viereen. Kovaa vauhtia juoksevan leveän joen vesi tärskyi lautan reunoja vastaan pinnistäen köysiä. Kun lautta oli ahdettu täyteen ja Nehljudofin rattaat ja valjaista päästetyt hevoset pantu seisomaan tungokseen toiselle reunalle, asettivat lauttamiehet sulkuriu'ut jälleen paikoilleen, ottamatta korviinsa rannalle jääneiden pyyntöjä päästä mukaan, irroittivat paulat ja läksivät liikkeelle. Lautalla oli hiljaa, kuului ainoastaan lauttamiesten askeleita ja liikahtelevien hevosten kavioiden töminää.
XXI.
Nehljudof seisoi lautan reunalla katsellen leveää nopeaa virtaa. Hänen ajatuksiinsa tuli milloin vihamielisyydessä kuolevan Kryiltsofin rattailla tärisevä pää, milloin tuo reippaasti tien viertä kulkevan Katjushan kuva hänen astellessa Simonsonin kanssa. Toinen näistä vaikutuksista—kuolemaan valmistumaton Kryiltsof—oli raskas ja surullinen. Mutta toinen vaikutus—reipas Katjusha, joka oli saavuttanut semmoisen ihmisen kuin Simonsonin rakkauden, ja joka oli nyt tullut varmalle ja oikealle hyvän tielle,—sen olisi pitänyt ilahuttaa Nehljudofia, mutta sekin oli Nehljudofista raskas, eikä hän voinut tästä raskaudesta päästä.
Kaupungista kuului vettä myöten suuren vaskisen kirkon kellon kumajava ääni. Nehljudofin vieressä seisova kyytimies ja kaikki kuorma-ajurit paljastivat toinen toisensa jälkeen päänsä ja tekivät ristinmerkkiä. Mutta lähimpänä häntä, kaidepuiden luona seisova lyhyenläntä, pörröpäinen äijän kanttura, jota Nehljudof ei aluksi huomannutkaan, ei tehnyt ristinmerkkiä, vaan nosti päänsä ja alkoi tuijottaa Nehljudofiin. Tämä äijä oli puettu paikattuun takkiin, sarkahousuihin ja kuluneihin, niinikään paikattuihin saappaisiin. Selässä hänellä oli pieni kontti, päässä korkea kulunut karvalakki.
—Miks'et sinä äijä paha rukoile?—sanoi Nehljudofin kyytimies pantuaan lakin jälleen päähänsä,—vai etkö ole kristitty?
—Ketä pitäisi rukoilla?—sanoi pörröpäinen ukko päättävästi ja varmasti.
—Kaiketi jumalaa,—sanoi kyytimies ivallisesti.
—Näytä sinä se minulle,—se jumala!
Ukon kasvojen ilmeessä oli jotakin niin totista ja lujaa, että kyytimies tunsi olevansa tekemisissä voimakkaan ihmisen kanssa, ja hiukan hämmentyi, sitä kuitenkaan osoittamatta, ja ettei jäisi vastausta vaille ja siten häpäisisi itseään kuuntelevan yleisön edessä, vastata toksautti:
—Missäkö? Taivaassa kaiketikin.
—Oletko sinä siellä ollut?—
—Olen tai en ole, kaikkihan tietävät, että jumalaa pitää rukoilla.
—Jumalaa ei ole kukaan missään nähnyt. Ainokainen poika, joka on isän helmassa, hän ilmoitti,—sanoi äijä ankaran näköisenä ja yhtä nopeasti.
—Sinäpä taidatkin olla pakana. Rukoilet tyhjään ilmaan,—sanoi kyytimies, pujottaen piiskansa vyön alle ja korjaten hevosensa länkiä.
Joku naurahti.
—Mitä uskoa sinä vaari kulta oletkaan?—kysyi vanhanpuolinen mies, joka kuormineen seisoi lautan laidalla.
—Ei minulla ole mitään uskoa. Sillä minä en usko kehenkään, paitsi itseeni,—vastasi äijä vanhalla tavallaan.
—Miten sitä itseensä uskoo?—sanoi Nehljudof ottaen osaa keskusteluun.—Voihan erehtyä.
—Ei ikipäivinä,—sanoi ukko varmasti, pudistaen päätänsä.
—Miksi sitten olisi eri uskoja?—kysyi Nehljudof.
—Siksipä juuri onkin eri uskoja, että ihmisiä uskotaan, mutta itseä ei uskota. Minäkin uskoin ennen ihmisiä ja harhailin jumala tiesi missä; niin pahasti sekaannuin, etten tahtonut selville päästäkkään. Starovertsejä, uususkolaisia, irvinkiläisiä, hihhuleja, paptisteja, papittomia, molokaaneja, kuohitsijoita, ja kuka ne kaikki luettelee. Jokainen lahko vaan itseänsä kehuu. Siksipä ovat kaikki menneetkin hajalle kuin sokeat palikat. Uskoja on monta, mutta henki on yksi. Sinussa, ja minussa, ja hänessä. Siispä jokainen uskokoon omaa henkeänsä, ja niin tulevat kaikki yhdistetyiksi. Jokainen pitäköön kiinni omasta itsestään, ja kaikki tulevat yhdeksi.
Äijä puhui kovalla äänellä ja vilkkui ympärilleen niinkuin olisi toivonut, että mahdollisimman suuri ihmisjoukko olisi hänet kuullut.
—Jokos te olette kauan näin uskonut?—kysyi häneltä Nehljudof.
—Minäkö? Jo siitä on aikaa. Jo kaksikymmentäkolme vuotta he ovat minua vainonneet.
—Kuinka niin, vainonneet?
—Niinkuin vainosivat Kristusta, niin vainoovat minuakin. Ottavat kiinni ja vievät milloin tuomarien, milloin pappien eteen,—milloin kirjanoppineiden, milloin fariseusten; kerran istuttivat hulluinhuoneessakin. Mutta eivät vaan voi minulle mitään, sillä minä olen vapaa.—»Mikäs sinun nimes on?»—Luulevat että minä omistan jonkun nimen. Mutta enhän minä tunnusta mitään nimeä. Minä olen kaikesta luopunut: ei ole minulla nimeä, ei asuinpaikkaa, ei isänmaata,—ei mitään. Minä olen itse vaan. »Miksi sanotaan?» Ihmiseksi.—»Kuinka vanha?»—Enpä ole laskenut, enkä voisikaan laskea, sillä minä olen aina ollut, ja aina olen oleva.—»Kuka on ollut isäsi, äitisi?»—Ei minulla ole isää eikä äitiä, paitsi jumalaa ja maata. Jumala on isä, maa on äiti.—»Tunnustatko keisaria»,—Miksen tunnustaisi? Hän on keisari itsekseen ja minä olen keisari itsekseni.—»No eipä sinun kanssasi pitkälle päästä».—Minä vastaan: en ole pyytänytkään sinua puhumaan kanssani. Noin he kiusaavat.
—Minnekäs te nyt kuljette?—kysyi Nehljudof.
—Minne jumala johtaa. Työssä olen, mutta jos työtä ei ole,—kerjään,—päätti ukko huomattuaan, että lautta lähestyi toista rantaa, ja voitonriemuisena katsahti kaikkiin, jotka olivat häntä kuunnelleet.
Lautta tuli toiselle rannalle. Nehljudof otti kukkaronsa ja tarjosi ukolle rahaa. Ukko ei ottanut.
En minä ota semmoista. Leipää otan,—sanoi hän ja alkoi sovitella selkäänsä konttia, jonka oli ottanut pois. Sillä välin oli Nehljudofin rattaat vedetty maalle ja hevoset valjastetut eteen.
—Että viitsittekin puhua tuommoisen kanssa,—sanoi kyytimies Nehljudofille, kun tämä annettuaan juomarahaa mahtaville lauttamiehille kiipesi rattaille.—Mikä lienee hupsu vouhake.
XXII.
Ajettuaan ylös mäelle, kyytimies kääntyi takaperin.
—Mihin hotelliin ajetaan?
—Mikä on paras.
—Paras on »Siperialainen». Mutta on Djukofkin hyvä.
—Aja minne vaan.
—Kyytimies istuutui jälleen syrjin ja enensi vauhtia. Kaupunki oli samanlainen kuin kaikki muutkin: samanlaiset viheriäkattoiset talot, samanlainen kirkko, pääkadulla puodit ja makasiinit, jopa samanlaiset polisitkin. Talot vaan olivat melkein kaikki puisia, ja kadut kivittämättömiä. Eräällä vilkasliikkeisemmällä kadulla kyytimies pysäytti kolmivaljakkonsa ravintolan portaiden eteen. Mutta ravintolassa ei ollut joutavia huoneita, niin että oli ajaminen toiseen. Tässä toisessa oli huone saatavana, ja Nehljudof ensikerran kahden kuukauden kuluttua sai nauttia tuttua puhtautta ja mukavuutta. Vaikka se huone oli kaikkea muuta kuin ylellisesti sisustettu, koki Nehljudof suurta kevennystä päästyään vieterittömistä vankkureista, kestikievareista ja majoituspaikoista. Ennen kaikkea piti hänen päästä puhtaaksi täistä, joista hän ei ollut koskaan kokonaan vapaa majoituspaikoissa käytyään. Järjestettyään tavaransa hän heti ajoi saunaan; ja sieltä, pantuaan ylleen kaupunkilaisvaatteet: tärkätyn paidan ja matkakistussa rutistuneet housut, verkatakin ja palttoon,—läänin päällikön luo. Ravintolan ovenvartijan hankkima ajuri toi hänet täyteläisellä, suurella kirgiisiläis-hevosella ja köykäisellä ajopelillä suuren kauniin rakennuksen eteen, minkä ovella seisoi vahtisotamiehiä ja pölisi. Talon edessä ja takana oli puutarha, jossa lehdettömäin, paljaina töröttävien koivun ja haavan oksain keskellä kuuset ja männyt tummina ja tiheinä viheriöitsivät.
Kenraali ei ollut terve eikä ottanut vastaan. Nehljudof pyysi kuitenkin vahtimestaria jättämään hänen käyntikorttinsa ja vahtimestari palasi suotuisalla vastauksella:
—Käskettiin pyytämään sisälle.
Eteinen, lakeija, sotamies, rappuset, salin parkettipermanto,—se kaikki muistutti Pietaria, oli vaan likaisempaa ja komeampaa. Nehljudof saatettiin työhuoneeseen.
Kenraali, vähän turpeakasvoinen potaattinenä, pahkurat otsassa ja pääkallossa, ja löksöttävä nahka silmäin alla, sangviininen ihminen, istui tatarilaisessa silkkimekossa, paperossi kädessä ja joi teetä lasista, joka oli hopeisessa alustimessa.
—Hyvää päivää, hyvää päivää. Anteeksi, että otan vastaan aamunutussa; onhan parempi kuin ei ollenkaan ottaa vastaan,—sanoi hän peittäen mekon kauluksella lihavaa monipoimuista niskaansa.—Minä en ole hyvinvoipa enkä käy ulkona. Mikäs teidät on tuonut tänne yhdeksänteen valtakuntaan?
—Minä olen seurannut vankikuntaa, jossa on minulle läheinen henkilö,—sanoi Nehljudof,—ja tulin nyt pyytämään teidän ylhäisyydeltänne muuanta asiaa, joka koskee tätä henkilöä ja sitten vielä erästä toista seikkaa.
Kenraali harppasi teetä, sammutti paperossinsa malakiitiseen tuhka-astiaan ja kääntämättä kapeita, vetreitä ja kiiltäviä silmiään Nehljudofista kuunteli totisesti. Hän keskeytti Nehljudofia ainoastaan kysymällä tahtoiko tämä polttaa.
Kenraali oli noita oppineiden sotilashenkilöiden tyyppejä, jotka pitävät mahdollisena sovittaa vapaamielisyyttä ja humaniteettia virkatoimensa kanssa, mutta ollen luonnostaan viisas ja hyväluontoinen mies, hän hyvin pian oli tuntenut tämmöisen sovittamisen mahdottomaksi ja ollakseen näkemättä sisällistä ristiriitaisuutta, jossa hän alituisesti oli, hän antautui yhä enemmän ja enemmän tuohon sotilashenkilöiden keskuudessa niin levinneeseen tapaan juoda paljon väkeviä, ja antautui siihen määrään että 35-vuotisen sotapalveluksen jälkeen muuttui siksi, mitä lääkärit sanovat alkoholistiksi. Hänen ruumiinsa oli kokonaan viinan vallassa. Kunhan oli vaan jotain juoksevaa hän jo tunsi humaltumista. Ja viinan juonti oli hänelle semmoinen tarve, jota paitsi hän ei voinut elää, ja joka päivä oli hän illaksi aivan valmis, vaikka hän tosin oli niin totuttanut itsensä tähän tilaan, että saattoi olla horjumatta ja puhumatta erityisempiä tyhmyyksiä. Mutta jos hän niitä puhuikin, niin hänellä oli niin ylhäinen esimiehen asema, että sanoipa hän kuinka suuren tyhmyyden tahansa, sitä olisi pidetty sulana viisautena. Ainoastaan aamulla, juuri silloin kuin Nehljudofkin tapasi hänet, hän oli järjellisen ihmisen näköinen ja saattoi ymmärtää mitä hänelle puhuttiin, sekä suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä täyttää tehtävänsä. Ylimmät esimiehensä tiesivät hänet juopoksi, mutta hän oli sittenkin sivistyneempi kuin muut,—vaikka olikin pysähtynyt kehityksessään siinä kohden, missä juoppous hänet saavutti,—hän oli rohkea, sukkela, edustavainen, osasi päihtyneenäkin noudattaa sopivaisuuden vaatimuksia, ja sen vuoksi häntä yhä pidettiin siinä näkyvässä ja vastuunalaisessa asemassa, jossa hän oli.
Nehljudof kertoi hänelle, että kysymyksen alainen henkilö oli nainen,—että tämä oli syyttömästi tuomittu,—että oli jätetty armonhakemus.
—Jaha, jaha, no entä sitten?—sanoi kenraali.
—Minulle on Pietarista luvattu, että tieto tämän naisen kohtalosta lähetetään viimeistään tämän kuukauden kuluessa ja tänne…
Kääntämättä silmiään Nehljudofista kenraali ojensi lyhytkasvuisen kätensä pöytää kohden, soitti ja jatkoi vaieten kuuntelemista, tupruttaen paperossiaan ja kovaäänisesti yskien.
—Niin minä nyt pyytäisin, olisiko mahdollista, että tämä nainen jätettäisiin tänne siksi, kunnes vastaus saapuu anomukseen.
Sisään astui sotilaspukuun puettu renkilakeija.
—Kysy onko Anna Vasiljevna noussut, sanoi kenraali tälle, ja tarjoo enemmän teetä. Onko vielä muuta—kääntyi kenraali Nehljudofin puoleen.
—Toinen pyyntöni,—jatkoi Nehljudof,—koskee valtiollista vankia, joka seuraa tätä joukkokuntaa.
—Vai niin!—sanoi kenraali merkitsevästi nyykäyttäen päätänsä.
—Hän on arveluttavasti sairas—kuoleman kielissä. Ja hän arvatenkin jätetään tänne sairaalaan. Nyt tahtoisi yksi valtiollisista naisvangeista jäädä hänen toverikseen.
—Onko nainen vieras?
—On, mutta kyllä hän olisi valmis menemään vaikka naimisiin sairaan kanssa, jos hän siten vaan tulee tilaisuuteen jäädä.
Kenraali katsoi tarkasti kiiltävillä silmillään ja oli vaiti kuunnellessaan, nähtävästi aikoen hämmästyttää toista katseellaan, ja koko ajan poltti.
Kun Nehljudof lopetti, hän otti pöydältä kirjan ja nopeasti sormillaan selaillen sen lehtiä löysi luvun avioliitosta ja luki sen.
—Mihin nainen on tuomittu?—kysyi hän nostaen silmänsä kirjasta.
—Pakkotöihin.
—Niinpä tuomitun tila ei voi hänen avioliittonsa kautta parantua.
—Mutta eihän…
—Malttakaahan. Jos joku vapaa menisi naimisiin tuon naisen kanssa, niin tämän olisi kuitenkin kärsiminen rangaistuksensa. Tässä on kysymys: kuka heistä on ankaramman rangaistuksen alaisena, mieskö vai nainen?
—He ovat molemmat tuomitut pakkotöihin.
—No sitten se on kuitti,—sanoi kenraali nauraen.—Mitä toiselle se toisellekin. Mies voidaan sairauden tähden jättää,—jatkoi hän,—ja tietysti tullaankin tekemään kaikki mikä on mahdollista hänen kohtalonsa keventämiseksi; mutta nainen ei voi jäädä tänne, vaikka menisikin naimisiin hänen kanssansa.
—Kenraalinna juopi kahvia,—ilmoitti lakeija.
Kenraali nyykäytti päätään ja jatkoi:
—Tahdon ehkä ajatella sentään asiaa. Mikä on heidän sukunimensä?
Kirjoittakaapas tähän.
Nehljudof kirjoitti.
—En voi sitäkään sallia,—vastasi kenraali Nehljudofin pyyntöön saada tavata sairasta.—Minä en tietysti teitä epäile,—sanoi hän,—mutta te pidätte hänestä ja muista, ja teillä on rahoja. Ja täällä meillä on kaikki ostettavissa. Minulle sanotaan: lahjomiset ovat hävitettävät. Mutta mitenkä sitä voisi hävittää, kun kaikki ottavat niitä? Ja mitä alempi virkamies on, sitä enemmän. Miten semmoista voi valvoa viiden tuhannen virstan päähän? Hän on siellä samanlainen pikkukuningas kuin minä täällä, ja hän rupesi nauramaan.—Tietysti te olette tavanneet valtiollisia, olette antaneet rahoja, ja teitä on päästetty?—sanoi hän hymyillen.—Niinhän?
—Niin, kyllä se on totta.
—Ymmärrän hyvin, että teidän on niin menetteleminen. Te haluatte tavata valtiollista ja te säälitte häntä. Mutta tirehtöri taikka vartiomies ottaa vastaan rahan, koska hänellä on palkkaa joku 50 kopekkaa ja perhe, eikä hän siis voi olla ottamatta. Ja hänen asemassaan samoin kuin teidänkin asemassanne minä menettelisin samoin kuin te ja hän. Mutta omassa asemassani minä en suostu poikkeemaan ankarimmasta lain puustavista juuri sen vuoksi, että olen ihminen, ja että säälin tunne voisi viedä minut harhaan. Mutta minä olen tarkka toimissani, minulle on tämä lääni uskottu erityisillä ehdoilla, ja minun täytyy osoittaa ansainneeni tätä luottamusta. Niinpä siis tämä kysymys on päättynyt. Ja nyt, alkakaapas kertoa mitä teillä siellä pääkaupungissa tehdään?—Ja kenraali alkoi kysellä ja itse kertoi, nähtävästi haluten yhdellä kertaa sekä saada tietää uutisia, että myöskin osoittaa, merkitystänsä ja ihmisystävyyttänsä.
XXIII.
—No, ja sanokaapas: missä olette kortteeria? Djukiksessako? Ja siellä on tietysti kamala olo. Mutta tulkaa te tänne syömään,—sanoi kenraali päästäen Nehljudofin,—kello viisi. Puhuttehan englannin kieltä?
—Puhun kyllä.
—No se on mainiota. Tänne on näettekö saapunut englantilainen matkustaja, joka tutkii siirtolarangaistusta ja vankiloita Siperiassa. Ja hän nyt tulee meille päivälliseksi, tulkaa siis tekin. Me syömme kello viisi, ja vaimoni vaatii säntillisyyttä. Silloin myöskin annan vastauksen teille mitä tuohon naiseen ja sairaaseen tulee. Ehkäpä voimmekin jättää jonkun hänen luokseen.
Jätettyään kenraalin hyvästi, Nehljudof kiihkeänä ja toimekkaana ajoi postiin.
Postikonttori oli matala holvattu huone; pulpetin takana istui postivirkamiehiä jaellen tungeskelevalle kansalle lähetyksiä. Yksi heistä, pää kallellaan lyödä jyskytteli vikkelästi leimasimella alle pistettyihin kirjekuoriin. Nehljudofin ei tarvinnut kauan odottaa ja nimensä sanottua hän sai jotenkin suuren postinsa. Siinä oli sekä rahoja että useita kirjeitä ja kirjoja ja »Vestnik Jevropyn» viimeinen numero. Saatuaan kirjeensä, Nehljudof meni istumaan puiselle penkille, jossa jo ennestään istui odottamassa sotamies pikkukirja kädessä. Nehljudof istui hänen viereensä tarkastellen saamiaan kirjeitä. Niiden joukossa oli yksi vakuutettu, suljettu mainioon kirjekuoreen kirkkaan punaisella lakalla, jossa näkyi selvä sinetti. Hän avasi kirjekuoren ja nähtyään Seleninin kirjeen yhdessä jonkinlaisen virallisen paperin kanssa, tunsi että veri hyökkäsi hänen kasvoihinsa ja sydän kouristui. Se oli päätös Katjushan asiassa. Mimmoinen päätös olikaan tullut? Olisiko mahdollista, että hylkäävä? Nehljudof luki hätäisesti pienellä, vaikeasti ymmärrettävällä, kovalla, särjetyllä käsialalla kirjoitetun kirjeen ja huoahti tyytyväisenä. Päätös oli suosiollinen.
»Rakas ystävä!» kirjoitti Selenin, »Viimeinen keskustelumme jätti minuun syvän vaikutuksen. Sinä olit oikeassa Maslovan suhteen. Minä tarkastin huolellisesti asiakirjat ja näin, että hänen suhteensa oli tapahtunut sanomaton vääryys. Asiata saattoi auttaa ainoastaan anomuskomiteassa, mihin sinä jätitkin paperit. Minun onnistui myötävaikuttaa asian ratkaisuun siellä, ja tässä lähetän nyt jäljennöksen armokirjasta sillä osoitteella, minkä sain kreivitär Jekaterina Ivanovnalta. Alkuperäinen paperi on lähetetty sinne, missä häntä säilytettiin oikeudenkäynnin aikana, ja tulee arvatenkin heti lähetettäväksi Siperian päähallitukseen. Kiirehdin ilmoittamaan sinulle tätä hyvää uutista. Puristan ystävällisesti kättäsi. Sinun Selenin».
Mainitun paperin sisällys oli seuraava: »Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Kanslia Keisarilliselle Majesteetille asetettujen anomuksien vastaan ottamista varten. Jutun laatu. Pöytä johon juttu kuuluu. Päiväys. Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Keisarilliselle Majesteetille asetettujen anomusten kanslian ylipäällikön määräyksestä annetaan täten kaupunkilaisnaisen Katarina Maslovan tiedoksi, että hänen Keisarillinen Majesteettinsa, Hänelle tehdyn alamaisimman anomuksen johdosta, suvaiten ottaa huomioon Maslovan pyynnön, on Kaikkein Korkeimmasti käskenyt muuttaa pakkotyörangaistuksen vapaaseen asunto-oikeuteen Siperiassa».
Tämä tieto oli iloinen ja tärkeä: oli tapahtunut se, mitä Nehljudof saattoi toivoakin Katjushalle, ja myöskin itsellensä. Tosin kyllä tämä hänen asemansa, muutos tuotti uusia mutkia suhteessa häneen. Niinkauan kuin Katjusha oli vielä pakkotyöläisenä, oli se avioliitto, jota Nehljudof hänelle tarjosi, ainoastaan nimellinen ja tarkoittikin vaan hänen tilansa helpoittamista. Nyt sitävastoin ei ollut mikään estämässä heidän yhdyselämäänsä. Mutta siihen ei Nehljudof ollut valmistunut. Entä sitten tuo Katjushan suhde Simonsoniin? Mitä olivat hänen eiliset sanansa tarkoittaneet? Ja jos Katjusha suostuisi yhtymään Simonsonin kanssa, olisiko se hyvä vai paha. Nehljudof ei mitenkään voinut päästä selvyyteen näissä ajatuksissa eikä ruvennut nyt erityisesti ajattelemaankaan. »Kaikki tuo selviytyy sitten itsestään», ajatteli hän, »nyt pitää vaan niin pian kuin mahdollista tavata häntä ja ilmoittaa hänelle tämä iloinen sanoma ja vapauttaa hänet.» Nehljudof kuvaili, että se jäljennös, joka oli hänen käsissään, oli riittävä sitä varten. Ja tultuaan postikonttorista hän käski issikan ajaa vankilaan.
Vaikka kenraali ei ollut luvannut hänen käydä vankilassa aamulla, tiesi Nehljudof kuitenkin kokemuksesta, että alemmat virkamiehet usein kyllä helposti myöntyvät siihen, mitä ylemmät eivät millään ehdolla salli. Hän päätti sittenkin koettaa päästä vankilaan heti, toimittaakseen Katjushalle iloisen sanoman ja ehkä vapauttaakseen tämän, ja myöskin saadakseen tietää miten Kryiltsof voi ja ilmoittaakseen hänelle ja Maria Pavlovnalle mitä kenraali oli sanonut.
Vankilan tirehtöri oli hyvin pitkä ja lihava jättiläinen, hänellä oli suupieliä kohden kääntyvät viikset ja poskiparta. Hyvin ankarasti hän otti vastaan Nehljudofin, ilmoittaen suoraan, että syrjäisille hän ei voinut ilman päällikön suostumusta sallia pääsyä vankilaan. Nehljudofin huomautukseen, että häntä oli kyllä pääkaupungissakin päästetty, vastasi tirehtöri:
—Hyvin mahdollista, mutta minä en päästä.—Hänen puhuttelutapansa ilmaisi hänen tämän ohella ajattelevan: »te pääkaupunkilaisherrat luulette hämmästyttävänne meitä; mutta me täällä Siperiassakin hyvin tunnemme asetukset ja voimme teitä opastaa.»
Ei myöskään tuo paperi Hänen Majesteettinsa omasta kansliasta vaikuttanut mitään tirehtöriin. Hän kieltäytyi kiven kovaan laskemasta Nehljudofia vankilan seinien sisäpuolelle. Nehljudofin lapsekkaaseen arveluun, että Maslova voisi tulla vapautetuksi tämän jäljennöksen nojalla, hän vaan ivallisesti hymähti, ilmoittaen että vapauttaa ei voinut ketään ilman määräystä hänen välittömältä päälliköltään. Kaikki, mitä hän lupasi, oli siinä, että hän ilmoittaa Maslovalle armoituksesta, eikä pidätä häntä ainoatakaan tuntia, sittenkuin on saanut esimiehensä määräyksen.
Kryiltsofin terveydestä hän myöskin kieltäytyi antamasta minkäänlaisia tietoja, eikä sanonut voivansa edes ilmaista oliko sellaista vankia olemassakaan: Niinpä siis Nehljudof saamatta mitään aikaan istui issikkaansa ja ajoi ravintolaan.
Tirehtörin ankaruuteen oli etupäässä syynä se seikka, että laillisen määrän yli kaksinkertaisesti täytetyssä vankilassa juuri tähän aikaan raivosi ankara lavantauti. Nehljudofia kuljettava issikka kertoi hänelle matkalla, että »linnassa kuolee väkeä kovasti, niihin on kumma tauti tullut. Kaksikymmentä henkeä kuopataan päivässä.»
XXIV.
Huolimatta vastoinkäymisestä vankilassa Nehljudof yhä samassa reippaassa toiminnan touhussa ajoi kuvernöörin kansliaan tietämään oliko siellä saatu Maslovan armoituskirjaa. Paperia ei ollut tullut, ja sentähden Nehljudof, palattuaan ravintolaan, kiiruhti heti, jättämättä toistaiseksi, kirjoittamaan asiasta Seleninille ja asianajajalle. Lopetettuaan kirjeet hän katsahti kelloonsa: oli jo aika lähteä päivällisille kenraalin luo.
Matkalla hänen päähänsä juolahti taas ajatus miten Katjusha ottaa vastaan armoituksensa. Minne hän oli sijoitettava? Kuinka hän itse rupeaa elämään hänen kanssaan? Mitä Simonson? Mikä on Katjushan suhde häneen? Muisti sen muutoksen, joka oli Katjushassa tapahtunut. Muisti tällöin myöskin hänen entisyytensä.
»Täytyy unohtaa, pyyhkiä pois muistista», ajatteli hän ja kiirehti taas ajamaan luotaan Katjushaa koskevia ajatuksia. »Sittepähän nähdään», sanoi hän itsekseen ja alkoi miettiä mitä sanoa kenraalille.
Kenraalin päivälliset, joissa esiintyi kaikki se rikkaiden ihmisten ja korkeiden virkamiesten elämän ylellisyys, mihin Nehljudof oli tottunut, oli kaiken ylellisyyden jopa välttämättömimpien mukavuuksien puutteen jälkeen hyvin mieluinen hänelle.
Emäntä oli pietarilainen vanhanaikainen grande dame, entinen hovineiti Nikolain hovista. Hän puhui sujuvasti ranskaa ja vähemmän sujuvasti venättä. Hän piti itseään tavattoman suorana, ja liikuttaessaan käsiään oli eroittamatta kyynäspäitä vyötäryksistä. Hän osoitti rauhallista ja hiukan surumielistä kunnioitusta miehelleen ja oli tavattoman ystävällinen, vaikka kohtelikin kutakin vieraistaan heidän eri arvoonsa nähden hiukan eriävällä värityksellä. Nehljudofin hän otti vastaan kuin omaisensa, käyttäen sitä erityisen hienoa, huomaamatonta imarrusta, joka saattoi Nehljudofin uudestaan tuntemaan kaikki omat ansionsa ja kokemaan suloista tyydytystä. Hän antoi Nehljudofin huomata että hän tiesi tämän rehellisestä, vaikkakin hiukan omituisesta teosta, joka oli tuonut hänet Siperiaan, ja että hän piti Nehljudofia erikoisempana ihmisenä. Tämä hieno imarrus ja koko tuo komea ylellinen elämäntapa kenraalin talossa saivat aikaan, että Nehljudof kokonaan antautui nauttimaan ympäristön kauneutta, makeata ruokaa, keveätä ja mieluista seurustelua hänen piiriinsä kuuluvien hyvin kasvatettujen ihmisten kanssa, aivan niinkuin kaikki se, minkä keskellä hän oli viime aikoina elänyt, olisi ollut unta, josta hän nyt oli herännyt oikeaan todellisuuteen.
Päivällisillä oli paitsi kotiväkeä—kenraalin tytärtä miehineen ja ajutanttia,—vielä: englantilainen, kullankauppias ja kaukaisesta Siperian kaupungista saapunut kuvernööri. Kaikki nämä ihmiset miellyttivät Nehljudofia.
Englantilainen, terve, punaverinen mies, joka hyvin huonosti puhui ranskaa, mutta englantia merkillisen kaunopuheliaasti ja vaikuttavasti, oli hyvin paljon nähnyt matkoillansa ja oli sangen huvittava kertomuksineen Amerikasta, Intiasta, Jaapanista ja Siperiasta.
Nuori kullankauppias, talonpojan poika, yllään Lontoossa valmistettu hännystakki ja briljanttinapit paidassa, suuren kirjaston omistaja, laajan hyväntekeväisyyden harjoittaja, mielipiteiltään europpalais-vapaamielinen, oli Nehljudofista hauska, koska oli ihan uusi ja hyvä tyyppi europpalaisen sivistyksen ymppäyksestä terveeseen talonpoikaiseen villipuuhun.
Kaukaisen kaupungin kuvernööri oli tuo entinen departementin päällikkö, sama, josta niin paljon puhuttiin siihen aikaan kuin Nehljudof kävi Pietarissa. Tällä miehellä oli turpeat kasvot, harva kiharoituva tukka, silmät vienon siniset, ruumiin alapuoli hyvin paksu ja kädet vaaleat ja hoidetut, täynnä sormuksia, huulilla miellyttävä hymy. Talon isäntä piti arvossa tätä kuvernööriä sen vuoksi, että hän oli poikkeus muista siinä, ettei ottanut lahjoja. Emäntä taas, joka rakasti soitantoa ja soitti itse mainiosti piaanoa, piti häntä arvossa sen vuoksi, että hänkin oli hyvä soittoniekka ja soitti hänen kanssaan nelikätisesti. Nehljudof oli siihen määrin suopealla tuulella, ettei tämäkään ihminen ollut nyt hänelle vastenmielinen.
Iloinen, tarmokas, sinertäväleukainen ajutanttiupseeri, joka oli kaikissa asioissa valmis palvelemaan, oli miellyttävä hyväntahtoisuutensa vuoksi.
Muita vielä miellyttävämpi oli Nehljudofin mielestä kuitenkin nuori pariskunta, kenraalin tytär miehineen. Tämä tytär ei ollut kaunis, hän oli vaatimaton nuori nainen, joka oli koko olennollaan antautunut kahden lapsensa hoitamiseen: hänen miehensä, jonka kanssa hän pitkän taistelun jälkeen vanhempien kanssa oli mennyt naimisiin rakkaudesta, oli vapaamielinen filosofian kandidaatti Moskovan yliopistosta, hiljainen ja viisas, palveli virastossa ja harrasti tilastotiedettä, erittäinkin muukalaisrotuisia koskevaa, joita hän tutki, rakasti ja koetti pelastaa sukupuuttoon häviämästä.
Kaikki kohtelivat Nehljudofia suopeasti ja ystävällisesti ja näyttivät olevansa iloiset tästä uudesta ja huvittavasta tuttavuudesta. Kenraali, joka ilmestyi päivällisille sotilastakissa, valkoinen risti kaulassa, tervehti Nehljudofia kuin vanhaa tuttua, ja käski vieraat heti voileipäpöydän ääreen ryyppyjä ottamaan. Kenraali kysyi Nehljudofilta, mitä tämä oli tehnyt tultuaan hänen luotaan, ja Nehljudof kertoi olleensa postissa ja saaneensa tietää sen henkilön armoittamisesta, josta aamulla oli ollut puhe, sekä uudelleen pyysi päästä vankilassa käymään.
Kenraali ei näyttänyt olevan hyvillään siitä, että päivällisten aikana otetaan puheeksi virka-asioita, hän rypisti otsansa eikä sanonut mitään.
—Saako olla paloviinaa?—kääntyi hän ranskaksi englantilaisen puoleen. Englantilainen otti ryypyn ja kertoi käyneensä kirkkoa ja tehdasta katsomassa, mutta sanoi haluavansa vielä nähdä suurta siirtovankilaa.
—Se sopii hyvin,—sanoi kenraali, kääntyen Nehljudofin puoleen,—voitte mennä yhdessä. Antakaa heille pääsy,—sanoi hän ajutantille.
—Milloin te aijotte sinne?—kysyi Nehljudof englantilaiselta.
—Minä katson paraimmaksi käydä vankiloissa iltasin,—vastasi englantilainen:—kaikki ovat silloin saapusalla, eikä ole valmistuksia, vaan kaikki on niinkuin on.
—Hän näette tahtoo tarkastaa sitä koko loistossaan? Tarkastakoon vaan. Minä olen kirjoittanut, mutta ei otettu kuuleviin korviin. Lukekoot nyt ulkomaalaisesta sanomalehdistöstä,—sanoi kenraali ja tuli päivällispöydän ääreen, missä emäntä osoitti paikat vieraille.
Nehljudof istui emännän ja englantilaisen väliin. Häntä vastapäähän istui kenraalin tytär ja departementin entinen tirehtöri.
Päivällisillä keskusteltiin katkonaisesti eri aineista, milloin Intiasta, josta englantilainen kertoi, milloin Tonkinin retkikunnasta, jota kenraali ankarasti tuomitsi, milloin siperialaisesta petollisuudesta ja lahjomisesta. Näistä ei mikään huvittanut Nehljudofia.
Mutta päivällisten jälkeen syntyi vierashuoneessa kahvia juotaessa Gladstonista hyvin vilkas keskustelu englantilaisen ja emännän välillä, jossa Nehljudof mielestään tuli lausuneeksi paljon hyvää ja viisasta, minkä muut huomasivat.
Ja Nehljudofin tuli päivällisen, viinin ja kahvin jälkeen hyvin hyvä olla istuessaan pehmeässä nojatuolissa suopeiden ja hyvin kasvatettujen ihmisten seurassa. Mutta kun emäntä englantilaisen pyynnöstä istuutui entisen departementin päällikön kanssa pianon ääreen ja he alkoivat soittaa hyvin harjoittamaansa Beethovenin 5:ttä sinfoniaa, tunsi Nehljudof täydellisen itseensä tyytymisen mielialan, jommoista hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut, aivan kun hän nyt vasta olisi saanut tietää, kuinka hyvä ihminen hän oikeastaan oli.
Piaano oli erinomainen, sinfonia suoritettiin mainiosti. Ainakin
Nehljudofin mielestä, joka rakasti ja tunsi tätä sinfoniaa.
Kuunnellessaan tuota ihanaa andantea, hän tunsi kutkutusta nenässään
pelkästä liikutuksesta oman itsensä ja kaikkien hyveittensä vuoksi.
Kiitettyään emäntää pitkästä aikaa taas nauttimastansa soitannosta Nehljudof jo tahtoi jättää hyvästi ja lähteä, kuin emännän tytär lähestyi päättäväisenä Nehljudofia ja sanoi punastuen hänelle.
—Te kyselitte lapsistani; ehkä tahtoisitte nähdä heitä?
—Hänestä näyttää että kaikkia huvittaa nähdä hänen lapsiaan,—sanoi äiti hymyillen tyttären suloiselle kömpelyydelle.—Ruhtinas ei ole ollenkaan siitä huvitettu.
—Päinvastoin olen hyvin huvitettu,—sanoi Nehljudof liikutettuna tästä laitojen yli vuotavasta onnellisesta rakkaudesta.—Näyttäkää kaikin mokomin.
—Meneekö se nyt näyttämään pienosiaan ruhtinaalle,—huusi kenraali nauraen korttipöydän luota, minkä ääressä hän istui vävynsä, kullankauppiaan ja ajutantin kanssa.—Täyttäkääpä nyt velvollisuutenne.
Nuori nainen, nähtävästi ihan kiihoittuneena siitä, että hänen lapsiaan tullaan kohta arvostelemaan, kulki nopein askelin Nehljudofin edellä sisähuoneisiin. Kolmannessa korkeassa, valkeatapeettisessa huoneessa, jota valaisi pieni tummavarjostiminen lamppu, seisoi vierekkäin kaksi pientä sänkyä ja niiden välillä istui valkoisessa peleriinissä lastenhoitaja, kasvoista päättäen hyväluontoinen siperialainen. Hoitaja nousi ylös ja, kumarsi. Äiti kumartui ensimäiseen sänkyyn, jossa suu auki hiljaan nukkui kaksivuotias tyttö, pitkät kiharaiset hiukset sekasin tyynyllä.
Tämä nyt on Katja,—sanoi äiti korjaellen sinisiin juoviin kudottua peitettä, jonka alta hervottomana esiintyi vaalea jalkapohja.—Eikö ole soma? Se on vasta kaksi vuotias.
—Suloinen!
—Ja tuo on Vasja, vaarin lempipoika. Ihan toinen tyyppi, siperialainen.
Eikö totta?
—Pulska poika,—sanoi Nehljudof tarkastellen mahallaan makaavaa pylleröä.
—Niinkö?—sanoi äiti hymyillen paljon merkitsevästi.
Nehljudof muisti kahleet, ajellut päät, tappelut, irstaudet, kuolevan Kryiltsofin, Katjushan kaikkine entisyyksineen,—ja häntä rupesi kadehdittamaan, ja haluttamaan osakseen samanlaista rikasta, puhdasta onnea, jota hän nyt oli näkevinään.
Moneen kertaan kehuttuaan lapsia ja siten tyydytettyään edes johonkin määrin äitiä, joka ahnaasti imi sisäänsä näitä ylistyksiä, hän tuli hänen kanssaan takasin vierashuoneeseen, missä englantilainen jo odotti häntä lähteäkseen yhdessä, kuten he olivat sopineet, vankilaan. Nehljudof sanoi hyvästi vanhoille ja nuorille isäntäväelle ja tuli yhdessä englantilaisen kanssa ulos kenraalin talon portaille.
Sää oli muuttunut. Tuli alas tiheä lumisade peittäen tien, puutarhan puut, oven eduksen, ajopelin kuomun ja hevosen selän. Englantilaisella oli oma hevonen, ja Nehljudof käski englantilaisen kuskin ajamaan vankilaan, istui yksin omaan ajopeliinsä ja raskain mielin, niinkuin vastenmielistä velvollisuutta suorittaessa, ajoi hänen jälessään pehmeästi ja vaikeasti lumen päällä pyörivillä rattailla.
XXV.
Vankilan synkkä rakennus portin luona olevine vahtimiehineen ja lyhtyineen, huolimatta tuosta puhtaasta valkoisesta vaipasta, joka nyt peitti, sekä ovenpäällisen katon, että seinätkin, teki vielä synkemmän vaikutuksen, kuin aamulla, nyt noine pitkin koko matkaa valaistuine ristikko-ikkunoineen.
Jättiläis-tirehtöri tuli portaille ja luettuaan lyhdyn valossa Nehljudofille ja englantilaiselle annetun päästölipun, kohautti ikäänkuin ymmärtämättä tarkoitusta mahtavia olkapäitään, mutta täyttäen käskyn pyysi kävijöitä seuraamaan itseänsä. Hän saattoi heidät aluksi pihalle, ja sitten oven kautta oikealle, ja rappusia myöten konttoriin. Pyydettyään heitä istumaan hän kysyi miten voisi heitä palvella, ja saatuaan tietää Nehljudofin tahtovan tavata nyt Maslovaa, lähetti vartijan tätä hakemaan, sekä valmistui vastaamaaan niihin kysymyksiin, joita englantilainen heti alkoi Nehljudofin kautta hänelle tehdä.
—Kuinka monen hengen varalle vankila on rakennettu?—kyseli englantilainen.—Kuinka monta on vankia? Kuinka monta miespuolista, kuinka monta naispuolista, lapsia? Kuinka monta pakkotyöläistä, siirtokuntaan tuomittua, vapaaehtoisesti seuraavaa? Kuinka monta sairasta?
Nehljudof käänsi englantilaisen ja tirehtörin sanoja, ajattelematta niiden sisällystä ja oli aivan odottamattaan hämillään kohta tapahtuvasta tapaamisestaan. Kun hän kesken englantilaiselle käännettävää lausetta kuuli lähestyviä askeleita, kun konttorin ovi avaantui ja vartija, kuten monta kertaa ennen, astui sisälle ja Nehljudof näki Maslovan tämän jäljissä, huivi päässä ja vankipuvussa,—hänen tuli vaikea ja raskas olla.
»Minä tahdon elää, haluan perhettä, lapsia, haluan inhimillistä elämää», välähti hänen päässään sillä hetkellä, kuin Katjusha silmiään nostamatta tuli nopein askelin huoneeseen.
Nehljudof nousi ja astui jonkun askeleen häntä vastaan, ja Katjushan kasvot näyttivät hänestä ankarilta ja epämiellyttäviltä. Ne olivat jälleen samanlaiset kuin Katjushan silloin nuhdellessa häntä. Katjusha vuoroin punehtui, vuoroin kalpeni. Hänen sormensa hypistelivät suonenvetoisesti nutun reunaa, ja hän milloin katsahti Nehljudofiin, milloin laski alas silmänsä.
—Tottahan tiedätte, että on tullut armahdus?—sanoi Nehljudof.
—Kyllä, vartija puhui siitä.
—Niin että kun vaan paperi on saapunut, te voitte päästä pois ja asettua minne tahdotte… Saamme lähemmin miettiä…
Katjusha keskeytti hänet kiireisesti:
—Mitäpä miettimistä minun on? Minne Vladimir Ivanovitsh (Simonson), sinne minäkin hänen mukanaan.
Mielensä kiihoittumisesta huolimatta hän nostaen silmänsä Nehljudofiin lausui kaiken tämän nopeasti, selvästi, aivan kuin olisi edeltäpäin valmistanut sen, minkä sanoo.
—Vai niin!—sanoi Nehljudof.
—Minkäs minä sille, Dmitri Ivanovitsh, koska hän tahtoo, että minä hänen kanssaan eläisin…—Katjusha pysähtyi säikähtyneenä ja oikasi puheensa,—että minä olisin hänen luonaan. Enhän voi parempaa toivoakaan. Minun täytyy pitää sitä onnena… Mitäs minusta?…
»On vaan kaksi mahdollisuutta: joko Katjusha rakastaa Simonsonia eikä ollenkaan huoli siitä uhrauksesta, jota minä luulin hänelle tekeväni, taikka sitten hän yhä rakastaa minua ja juuri minun hyväkseni, hylkää minut ja ainaiseksi polttaa laivansa, yhtyen Simonsoniin», ajatteli Nehljudof ja häntä alkoi hävettää. Hän tunsi punastuvansa.
—Jos te rakastatte häntä…—sanoi Nehljudof.
—Mitä se rakastaminen on? Ne asiat olen jo jättänyt. Ja onhan Vladimir
Ivanovitsh semmoinen ihan erilainen.
—Niin, tietysti,—alkoi Nehljudof.—Hän on erinomainen ihminen, ja minä luulen…
Katjusha taas keskeytti hänet ikäänkuin peläten hänen sanovan jotakin liikaa tai ettei itse ehtisi sanoa kaikkea.
—Ei Dmitri Ivanovitsh, antakaa te minulle anteeksi, ellen tee sitä mitä te tahdotte,—sanoi hän katsoen Nehljudofiin vinolla salaperäisellä katseellaan.—Niin se nyt vaan näyttää käyvän ja täytyyhän teidänkin elää.
Katjusha sanoi hänelle juuri saman, mitä hän oli äskettäin itse ajatellut. Mutta nyt ei Nehljudof enään näin ajatellut, vaan ajatteli ja tunsi ihan toista. Häntä ei ainoastaan hävettänyt, vaan hän kaipasi kaikkea sitä, mitä häneltä meni Katjushan kanssa hukkaan.
—Minä en odottanut tätä,—sanoi Nehljudof.
—Miksi jäisitte tänne elämään ja kärsimään. Olette jo kylliksi kärsinyt.
—En ole kärsinyt, vaan minun on ollut hyvä olla, ja minä olisin tahtonut vielä palvella teitä, jos vaan voin.
—Me, hän sanoi: »me»,—ja katsahti Nehljudofiin,—emme tarvitse mitään. Kuinka paljon olettekaan jo minun hyväkseni tehnyt. Jollei olisi teitä…—hän aikoi jotain sanoa, ja hänen äänensä vavahti.
—No te ette nyt ainakaan saa kiittää minua,—sanoi Nehljudof.
—Miksi tässä tiliä tekisimme? Meidän tilimme on Jumala laskeva,—sanoi
Katjusha ja hänen silmänsä kiilsivät kyyneleisinä.
—Kuinka hyvä te olette,—sanoi Nehljudof.
—Minäkö hyvä?—sanoi Katjusha kyynelien läpi ja surullinen hymy valaisi hänen kasvojaan.
—Are you ready? [Oletteko valmis?]—kysyi jo englantilainen.
—Directly, [Paikalla,]—vastasi Nehljudof ja kysyi Katjushalta Kryiltsofista.
Katjusha irroittihe mielenliikutuksesta ja rauhallisesti kertoi mitä tiesi: Kryiltsof oli heikontunut matkalla ja oli heti sijoitettu sairashuoneeseen. Maria Pavlovna oli ollut hyvin levoton, oli pyrkinyt lasarettiin sairaanhoitajaksi, mutta häntä ei päästetty.
—Minun pitää ehkä lähteä?—sanoi hän huomattuaan että englantilainen odottaa.
—En jätä vielä hyvästi teille, minä tapaan vielä teitä,—sanoi
Nehljudof tarjoten hänelle kättä.
—Antakaa anteeksi,—sanoi Katjusha tuskin kuuluvasti. Heidän katseensa kohtasivat toisiansa ja Katjushan omituisessa silmäyksessä ja surullisessa hymyssä, jolla hän hyvästin asemesta sanoi tuon »antakaa anteeksi», näki Nehljudof, että kahdesta mahdollisesta syystä hänen päätökseensä oli toinen syy oikea,—Katjusha rakasti häntä ja pelkäsi pilaavansa hänen elämänsä, jos sitoisi itsensä häneen, mutta lähtiessään Simonsonin mukaan, luuli vapauttavansa Nehljudofin, ja nyt iloitsi siitä, että oli päättänyt mitä tahtoi ja samassa taas kärsi erotessaan Nehljudofista.
Katjusha puristi hänen kättään, kääntyi nopeasti ja meni.
Nehljudof katsahti englantilaiseen valmiina seuraamaan tätä, mutta englantilainen kirjoitteli jotakin muistikirjaansa. Nehljudof häiritsemättä häntä istui puiselle sohvalle seinän viereen ja tunsi äkkiä hirveätä väsymystä. Ei hän ollut väsyksissä unettomasta yöstä, ei matkustuksesta eikä mielenliikutuksesta, vaan hän tunsi olevansa kauheasti väsynyt koko elämään. Hän nojausi sohvan selustimeen, ummisti silmänsä ja nukkui siinä silmänräpäyksessä raskaaseen sikeään uneen.
—Suvaitsetteko nyt tarkastaa koppeja?—kysyi tirehtöri.
Nehljudof havahti ja oli ihmeissään huomatessaan missä hän oli.
Englantilainen lopetti muistiinpanonsa ja halusi tarkastaa kopit.
Nehljudof meni hänen perässään väsyneenä ja haluttomana.
XXVI.
Kulettuaan eteisen ja yököttävä-hajuisen käytävän läpi, missä he hämmästyksekseen näkivät kahden vangin laskevan vettä suoraan permannolle, tulivat tirehtöri, englantilainen ja Nehljudof vartijain seuraamina ensimäiseen pakkotyöläiskoppiin. Lavitsat olivat keskellä koppia ja kaikki vangit jo makasivat. Niitä oli noin 70 henkeä, he makasivat vieri vieressä ja pää päässä kiinni. Vieraiden tullessa hypähtivät kaikki kahleita kalistellen pystyyn ja seisoivat lavitsain luona, vasta ajellut päänpuoliskot kumottavina. Kaksi jäi pitkäkseen. Toinen oli nuori mies, punanen, nähtävästi kuumeessa, toinen oli ukko, joka taukoomatta voivotteli.
Englantilainen kysyi oliko nuori vanki jo kauan sitten sairaana. Tirehtöri sanoi että aamusta, mutta että äijä oli sairastanut mahatautia jo kauan, vaikkei häntä voitu sijoittaa lasarettiin, koska tämä oli jo aikoja sitten täpö täynnä. Englantilainen pudisti paheksuvasti päätään ja sanoi haluavansa lausua noille ihmisille pari sanaa, sekä pyysi Nehljudofia kääntämään sen, mitä hän aikoi sanoa. Tuli ilmi että englantilaisen matka tarkoitti paitsi Siperian vankilain ja siirtolain kirjallista kuvaamista, myöskin pelastuksen saarnaamista uskon ja lunastuksen kautta.
Sanokaa heille, että Kristus sääli ja rakasti heitä,—sanoi hän,—ja kuoli heidän tähtensä. Jos he uskovat siihen, niin he pelastuvat.—Hänen puhuessaan kaikki vangit seisoivat ääneti lavitsain edessä, kädet ojona pitkin housun sivuja.—Tässä kirjassa, sanokaa heille,—päätti hän,—on se kaikki sanottuna. Onko lukutaitoisia?—Kävi ilmi että lukutaitoisia oli yli 20 henkeä.
Englantilainen otti käsilaukustaan esille muutamia, nidottuja Uusia Testamentteja, ja jäntehikkäät kädet ynnä kovat mustat kynnet ja likaiset paidan hihat ojentautuivat häntä kohden, toinen toistaan syrjäyttäen. Hän antoi tässä kopissa kaksi Evankeliumia ja meni seuraavaan.
Seuraavassa kopissa oli sama juttu. Sama ummehtunut ilma ja sama katku; ikkunain välissä perällä riippui samaten jumalan kuva, mutta vasemmalla ovesta seisoi likakorvo, ja samaten kaikki makasivat ahtaasti kylki kyljessä, ja samaten hypähtivät pystyyn ja ojentuivat kolmen hengen jäädessä makaamaan. Kaksi näistä ensin nousi, mutta istuutui heti jälleen, mutta yksi maatessaan ei edes katsahtanut tulleisiin; ne olivat sairaita. Englantilainen lausui saman puheensa ja samalla tavoin antoi kaksi Evankeliumia.
Kolmannessa kopissa oli neljä sairasta. Englantilaisen kysymykseen, miksi sairaita ei koottu yhteen huoneeseen, vastasi tirehtöri, että he itse olivat sitä vastaan. Näillä sairailla ei ollut tarttuvaa tautia, ja välskäri pitää heitä silmällä ja antaa apuansa.
—Kahteen viikkoon ei ole silmiänsä näyttänyt,—sanoi eräs ääni.
Tirehtöri ei vastannut, vaan johdatti seuraavaan koppiin. Taas avattiin ovet, ja taas kaikki nousivat ja vaikenivat ja taas englantilainen jakeli Evankeliumia: sama tapahtui viidennessä ja kuudennessa, sekä vasemmalla että oikealla, pitkin kumpaakin puolta.
Pakkotyöläisten luota mentiin siirtovankeja katsomaan. Siirtovankien luota yhteisselliläisten ja vapaaehtoisesti seuraavien luo. Kaikkialla oli samaa. Kaikkialla samat kylmettyneet, nälkäiset, työttömät, taudin tartuttamat, häväistyt, teljetyt ihmiset, ihan kuin villit eläimet.
Englantilainen, jaettuaan määräluvun Evankeliumia ei antanut niitä enään, eikä puhunut edes puheitansakaan. Raskas näky ja erittäinkin tuo ummehtunut ilma olivat nähtävästi lamauttaneet hänenkin tarmonsa, ja hän kulki nyt kopeissa lausuen vaan tuon »all-right»'insä tirehtörin ilmoituksiin, mitä vankeja kussakin kopissa oli.
Nehljudof kulki kuin unissaan jaksamatta kieltäytyä ja lähteä, ja tunsi yhä samaa väsymystä ja jäytävää toivottomuutta.
XXVII.
Eräässä kopissa Nehljudof tapasi ihmeekseen sen kummallisen äijän, jonka hän oli nähnyt lautalla. Tämä äijä, tukka pörröllään ja koko kasvot rypyissä, tuhkanharmaassa ja olkapäästä repeytyneessä paidassa ja samallaisissa housuissa istui paljain jaloin lattialla lavitsain vieressä ja vihaisen kysyvästi katsoa tuijotti sisään tulleisiin. Hänen nääntynyt, likasen paidan repeymistä näkyvä ruumiinsa oli surkea ja heikko, mutta hänen kasvojensa ilme oli vieläkin miettiväisempi, totisempi ja elävämpi kuin lautalla. Vangit hypähtivät niinkuin ennenkin kaikki pystyyn ja ojentuivat sotamiesasentoon esimiestensä tullessa; mutta äijä istui paikallaan. Hänen silmänsä kiiluivat ja kulmakarvat menivät vihaisiin ryppyihin.
—Ylös,—kiljasi hänelle tirehtöri.
Äijä ei liikahtanutkaan, vaan hymähti ylenkatseellisesti.
—Edessäsi seisovat sinun palveliasi. Mutta minä en ole sinun palveliasi. Sinulla on leima…—sanoi äijä osoittaen tirehtörin otsaa.
—Mitä?—sanoi tirehtöri uhkaavasti lähestyen häntä.
—Minä tunnen tuon miehen,—kiirehti Nehljudof sanomaan tirehtörille.—Miksi hän on tänne tuotu?
—Polisi on lähettänyt passittomana. Me olemme kyllä pyytäneet etteivät lähettäisi, mutta he vaan lähettävät,—sanoi tirehtöri vihaisesti vilkkuen äijään.
—Taidat vaan sinäkin kuulua antikristuksen sotajoukkoon?—kysyi äijä
Nehljudofilta.
—En, minä olen vaan käymässä,—sanoi Nehljudof.
—Olet kai tullut näkemään kuinka antikristus ihmisiä kiusaa? Tässä ollaan, katso. Katso kuinka paljon hän on ihmisiä koonnut ja pistänyt koko joukkonsa häkkiin. Ihmisten pitää otsansa hiessä leipää syömän, mutta hän on teljennyt niitä kuin sikoja, ja syöttää työttömiä, että ne vaan villiintyisivät.
—Mitä se puhuu?—kysyi englantilainen. Nehljudof sanoi, että äijä moittii tirehtöriä siitä, että tämä pitää ihmisiä suljettuina.
—Kysykääpäs häneltä mitä hänen mielestään pitäisi tehdä niille, jotka eivät lakia noudata,—sanoi englantilainen.
Nehljudof käänsi kysymyksen.
Äijä rupesi oudosti nauramaan paljastaen hammasrivinsä.—Lakiko,—toisti hän ylenkatseellisesti,—hän ryösti ensin kaikki, koko maan anasti, kaiken rikkauden otti ihmisiltä, vei omiin käsiinsä, löi allensa kaikki, jotka olivat häntä vastaan, ja sitten kirjoitti lain, ettei saa ryöstää eikä tappaa,—olisi edes ensin lain kirjoittanut.
Nehljudof käänsi. Englantilainen naurahti.—No, kuitenkin kysykää mitä nyt on tehtävä varkaille ja murhaajille?
Nehljudof käänsi taas kysymyksen. Äijä rypisti ankarasti silmänsä.
—Sano hänelle, että hän ottaisi päältään antikristuksen leiman, niin hän pääsee sekä varkaistaan että murhaajistaan. Sano vaan niin.
—He is crazy, [Hän on mielipuoli.]—sanoi englantilainen sitten kuin Nehljudof oli kääntänyt ukon sanat, ja olkapäitään kohauttaen meni kopista.
—Suorittele sinä vaari omia asioitasi, eläkä seuraa noita. Jokainen hoitakoon itseänsä. Jumala tietää ketä pitää rangaista ja ketä armahtaa, emmekä me,—sanoi äijä.—Ole oma esimiehesi, niin ei sinulla ole esimiehiä ollenkaan. Menehän nyt,—lisäsi hän vihaisen näköisenä ja kiiltävin silmin katsoen kopissa viipyvään Nehljudofiin.—Vai etkö ole vielä kylliksesi nähnyt, kuinka antikristuksen palveliat täille ihmislihaa syöttävät? Alahan vaan mennä.
Kun Nehljudof tuli käytävään seisoi englantilainen tirehtörin kanssa erään tyhjän kopin ovella ja kyseli tämän kopin tarkoitusta. Tirehtöri selitti, että se oli ruumishuone.
—Oo,—sanoi englantilainen, kun Nehljudof oli kääntänyt, ja ilmoitti halunsa käydä katsomassa.
Ruumishuoneena oli tavallinen pienenlainen koppi. Seinässä paloi pieni lamppu ja valaisi heikosti yhteen nurkkaan ladottuja säkkejä, halkoja ja neljää ruumista oikealla puolella lavitsoilla. Ensimäisen ruumis, likaisessa paidassa ja rääsyhousuissa oli pitkäkasvuisen miehen, jolla oli pieni parta ja pään puolisko ajeltu. Ruumis oli jo kangistunut; siniset kädet olivat olleet nähtävästi rinnan päällä, mutta olivat nyt kohonneet hajalleen, paljaat jalat olivat myöskin hajallaan ja jalkapohjat töröttivät ulospäin. Hänen vieressään makasi valkoisessa hameessa ja nutussa paljasjalkainen harvatukkainen vanha nainen, lyhyt saparo niskassa, pienet keltaiset kasvot rypyssä ja nenä terävänä. Eukon takana oli vielä miehen ruumis, yllään jotain punasinervää. Tämä väri muistutti Nehljudofille jotakin.
Hän tuli lähemmäksi ja alkoi katsella ruumista.
Pieni, terävä, ylöspäin töröttävä parta, kova kaunis nenä, valkoinen korkea otsa, harvat kiharahiukset. Hän tunnusteli noita tuttuja piirteitä, eikä uskonut silmiään. Vielä eilen oli hän nähnyt nämät kasvot kiihoittuneen vihaisina, kärsivinä. Nyt ne olivat rauhalliset, liikkumattomat ja hirvittävän kauniit. Niin, se oli Kryiltsof, tai ainakin se jäännös, minkä hänen aineellinen olemuksensa oli jättänyt. »Miksi hän oli kärsinyt? Miksi hän oli elänyt? Ymmärsikö hän sen nyt?» ajatteli Nehljudof, ja hänestä näytti ettei vastausta ole, ettei ole mitään muuta paitsi kuolemaa ja hänelle tuli paha elämä. Jättämättä hyvästi englantilaiselle, Nehljudof pyysi vartijaa saattamaan häntä ulos, ja haluten välttämättä olla yksin, voidakseen koota ajatuksissaan kaikki tämäniltaiset vaikutukset, hän ajoi ravintolaan.
XXVIII.
Panematta maata käveli Nehljudof kauan aikaa edestakaisin huoneessansa. Hänen asiansa Katjushan kanssa olivat lopussa. Hän ei ollut tälle tarpeellinen, ja se häntä sekä suretti että hävetti. Mutta häntä vaivasi nyt toinen asia. Ja tämä toinen asia ei ollut suinkaan lopussa, vaan päinvastoin voimakkaammin kuin koskaan ennen vaivasi häntä ja vaati hänen toimintaansa. Kaikki se hirmuinen surkeus, jota hän oli nähnyt ja saanut tietää tähän aikaan, ja erittäinkin nyt tässä kauheassa vankilassa, koko tuo surkeus, joka oli kukistanut myöskin hyväsydämisen Kryiltsofin, oli ylimmillään, valloillansa, eikä näkynyt mitään mahdollisuutta sen voittamiseen tai edes ymmärtämiseen miten se oli voitettava. Hänen mielikuvituksessaan uudistuivat nuo tukahduttavaan ilmaan suljetut sadat ja tuhannet häväistyt ihmiset, jotka siellä istuivat väliäpitämättömien kenraalien, yleisten syyttäjien, tirehtörien telkeäminä. Hän muisteli tuota outoa, esimiesten virheitä paljastavaa vapaata ukkoa, jota pidettiin mielipuolena, ja ruumiiden joukossa noita vihamielisyydessä kuolleen Kryiltsofin vahakasvoja. Ja uudella voimalla astui hänen eteensä vastausta vaatien tuo vanha kysymys, hänkö Nehljudof on hullu, vaiko nuo ihmiset ovat hulluja, jotka pitävät itseänsä järkevinä ja tuota kaikkea tekevät.
Väsyttyään vihdoin kävelemiseen ja ajattelemiseen, hän istui sohvalle lampun ääreen ja ajattelematta avasi evankeliumin, jonka englantilainen oli hänelle muistiksi antanut, ja jonka hän tyhjentäessään taskujaan kaikesta mitä niissä oli, oli heittänyt pöydälle. »Sanotaan siellä olevan selityksen kaikkeen», ajatteli hän ja alkoi lukea evankeliumia siitä mistä se oli avautunut. Mattheuksen 18 luku.
1. Sillä hetkellä tulivat opetuslapset Jesuksen tykö, sanoen: kuka, siis on suurin taivaan valtakunnassa?
2. Ja Jesus kutsui tykönsä lapsen, ja asetti sen heidän keskelleen.
3. Ja sanoi: totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule niinkuin lapset, niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan.
4. Sentähden, joka itsensä alentaa niinkuin tämä lapsi, se on suurin taivaan valtakunnassa.
»Niin, niin se on», ajatteli hän muistellen, kuinka hän oli kokenut rauhaa ja elämän iloa ainoastaan mikäli hän oli alentanut itseään.
5. Ja joka holhoo senkaltaisen lapsen minun nimeeni, hän holhoo minun.
6. Mutta joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, jotka uskovat minun päälleni, parempi hänen olisi, että myllyn kivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja hän upotettaisiin meren syvyyteen.
»Miksi siinä sanotaan: joka holhoo, miten holhoo? ja mitä merkitsee: minun nimeeni?»—kysyi hän itseltään tuntien että nämät sanat eivät merkitse hänelle mitään. »Ja miksi myllyn kivi kaulaan ja meren syvyyteen? Ei, siinä on jotakin vierasta: epäselvää, hämärää»,—ajatteli hän muistaen monta kertaa ennenkin eläessään aikoneensa evankeliumia lukea, mutta aina saaneensa kylläkseen tuommoisista epäselvyyksistä. Hän luki vielä 7:nen, 8:nen, 9:nen ja 10:nen värsyn kiusauksista, siitä että pahennusten täytyy tulla maailmaan, ijankaikkisen tulen rangaistuksesta, johon ihmiset, heitetään, ja joistakin enkeli-lapsista, jotka näkevät Taivaallisen Isän kasvoja. »Mikä vahinko, että tämä on niin kömpelöä», ajatteli hän, »ja kuitenkin tuntuu että siinä on jotakin hyvää».
11. Sillä Ihmisen Poika tuli autuaaksi tekemään sitä kuin kadonnut oli.
12. Mitä te luulette? Jos jollakin ihmisellä olisi sata lammasta, ja yksi heistä eksyisi: eikö hän jättäisi yhdeksänkymmentä ja yhdeksän, ja menisi vuorille, ja, etsisi sitä eksynyttä?
13. Ja jos niin tapahtuu, että hän löytää sen, totisesti sanon minä teille: hän iloitsee enemmän siitä, kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä, jotka eivät eksyneet.
14. Niin ei ole myös teidän Isänne tahto, joka on taivaissa, että joku näistä pienimmistä hukkuisi.
»Niin, ei ollut Isän tahtoa, että he hukkuisivat, ja siinä ne kuitenkin hukkuvat sadottain ja tuhansittain. Eikä ole mitään keinoa pelastaa heitä», ajatteli hän.
21. Silloin Pietari tuli hänen tykönsä, ja sanoi: Herra, kuinka usein minun pitää veljelleni, joka rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko seitsemässä kerrassa kyllä?
22. Sanoi Jesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän.
23. Sentähden on taivaan valtakunta kuninkaahan verrattu, joka tahtoi lukua laskea palveliainsa kanssa.
24. Ja kuin hän rupesi laskemaan, tuli yksi hänen eteensä, joka oli hänelle velkaa kymmenen tuhatta leiviskää.
25. Mutta ettei hänellä ollut varaa maksaa, käski hänen herransa hänen myytää, ja hänen emäntänsä, ja lapsensa, ja kaikki mitä hänellä oli; ja maksettaa.
26. Niin se palvelia lankesi maahan ja rukoili häntä, sanoen: herra, ole kärsivällinen minun kanssani, ja minä maksan kaikki sinulle.
27. Niin armahti herra sitä palveliata, päästi hänen, ja antoi hänelle velan anteeksi.
28. Niin se palvelia meni ulos, ja löysi yhden kanssapalvelioistansa, joka hänelle oli velkaa sata penninkiä: ja hän tarttui häneen, ja kiristi häntä kurkusta, sanoen: maksa minulle velkasi.
29. Niin hänen kanssapalveliansa lankesi maahan hänen jalkainsa juureen, ja rukoili häntä, sanoen: ole minun kanssani, ja minä maksan kaikki sinulle.
30. Mutta ei hän tahtonut: vaan meni ja heitti hänen torniin, siihen asti kuin hän velan maksaisi.
31. Mutta koska muut hänen kanssapalveliansa näkivät, mitä tehtiin, murhehtivat he sangen kovin, tulivat ja ilmoittivat herrallensa kaiken, mitä tehty oli.
32. Silloin kutsui Herra hänen eteensä, ja sanoi hänelle: sinä paha palvelia, minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ettäs minua rukoilit:
33. Eikö myös sinun pitänyt armahtaman sinun kanssapalveliatas, niinkuin minäkin armahdan sinua?
»Eikö todellakaan ole mistään muusta kysymyskään?» huudahti Nehljudof äkkiä ääneensä, luettuaan nämä sanat. Ja koko hänen olemuksensa sisällinen ääni sanoi: »Ei, ei mistään muusta.»
Ja Nehljudofin kävi samoin kuin usein niiden, jotka elävät henkistä elämää. Kävi niin, että ajatus, joka oli alussa näyttänyt hänestä oudolta, paradoksilta, jopa vaan pilapuheelta, yhä useammin ja useammin löydettyään vastinetta elämässä yhtäkkiä tuli hänen eteensä yksinkertaisimpana ja selvimpänä totuutena. Niin hänelle nyt selvisi ajatus, että ainoa varma pelastus siitä hirveästä onnettomuudesta, jota ihmiset kärsivät, on se, että he tunnustavat itsensä syyllisiksi Jumalan edessä ja sentähden kykenemättömiksi rankaisemaan tai oikaisemaan muita ihmisiä. Hänelle selvisi nyt, että koko se kauhea kurjuus, jota hän oli nähnyt vankiloissa ja kuritushuoneissa, samoin kuin tämän onnettomuuden aikaansaajain levollinen varmuus sai alkunsa vaan siitä, että ihmiset tahtoivat tehdä mahdottomuuksia: ollen itse pahoja tahtoivat oikaista pahoja. Rikokselliset ihmiset tahtoivat oikaista rikoksellisia ja luulivat voivansa tehdä sen koneellisella tavalla. Mutta kaikesta siitä oli vaan seurauksena, että rahaa tarvitsevat ja ahnaat ihmiset olivat tehneet itselleen ammatin tuosta ihmisten luullusta rankaisemisesta ja oikaisemisesta ja siinä äärimmäisyyteen asti sekä itse turmeltuivat että lakkaamatta turmelivat niitä, joita he kiduttivat. Nyt hänelle selvisi, mistä oli tuo hänen näkemänsä hirmu saanut alkunsa ja mitä oli tehtävä sen hävittämiseksi. Vastaus, jota hän ei ollut voinut löytää, oli se, minkä Kristus oli antanut Pietarille: pitää antaa aina anteeksi, kaikille, lukemattoman monta kertaa, sillä ei ole olemassa semmoisia ihmisiä, jotka olisivat syyttömiä ja voisivat rangaista tai oikaista.
»Mutta mahdotonta on, että asia olisi näin yksinkertainen», sanoi Nehljudof itsekseen, mutta samassa hän kuitenkin ehdottoman selvästi näki, että niin oudolta kuin se oli hänestä alussa tuntunutkin, tottunut kuin hän oli päinvastaiseen, siinä sittenkin oli kysymyksen yhtä varma järkiperäinen kuin käytännöllinenkin ratkaisu. Tuo alituinen vastaväite, että voiko muka pahantekijöitä noin vaan jättää rankaisematta, ei saanut häntä enää tolalta. Tuolla vastaväitteellä olisi ollut merkitystä, jos olisi ollut todistettua, että rangaistus vähentää rikoksia, parantaa rikoksentekijöitä; mutta kun on todistettu ihan päinvastaista, ja kun on selvä, ettei toisten ihmisten oikaiseminen ole toisten vallassa, niin ainoa järjellinen teko, mihin te pystytte, on, että herkeätte tekemästä sitä, mikä on sekä hyödytöntä että suorastaan vahingollista ja sitäpaitsi sekä siveetöntä että julmaa. Te olette usean vuosisadan kuluessa ottaneet hengiltä ihmisiä, joita pidätte rikoksellisina. Mitäs, ovatko ne hävinneet? Eivät ole hävinneet, vaan niiden luku on ainoastaan kasvanut. Niiden lisäksi on tullut, paitsi noita rikoksentekijöitä, joita rangaistukset turmelevat, vielä ne rikoksentekijä-tuomarit, -syyttäjät, -lainvalvojat, vanginvartijat, jotka tuomitsevat ja rankaisevat ihmisiä. Nehljudof ymmärsi nyt, että yhteiskunta ja järjestys yleensä eivät ole senvuoksi olemassa, että löytyy noita lain määräämiä rikoksentekijöitä, jotka tuomitsevat ja rankaisevat muita, vaan sen vuoksi, että tästä siveellisestä sekasorrosta huolimatta ihmiset sittenkin säälivät ja rakastavat toisiaan.
Toivoen löytää samassa evankeliumissa tukea tälle ajatukselleen Nehljudof alkoi lukea sitä alusta. Luettuaan vuorisaarnan, joka oli aina ennenkin häntä liikuttanut, hän nyt ensi kerran oivalsi tässä saarnassa jotakin muuta kuin pilventakaisia, kauniita ajatuksia ja enimmäkseen liioteltuja ja mahdottomia vaatimuksia. Nyt hän näki yksinkertaisia, selviä ja käytännössä toteutettavia käskyjä, jotka, jos ne täytettiin (mikä oli aivan mahdollista), rakensivat hämmästyttävän ja hänelle ihan uuden inhimillisen yhteiskuntamuodon, jonka ohella itsestään katosi koko se väkivalta, joka niin kauhistutti Nehljudofia, ja tuli saavutetuksi korkein ihmiskunnalle mahdollinen onni—Jumalan valtakunta maan päällä.