Yölintu

MORSIUSVAUNUT

Oli ikävä. Satoi lunta. Satoi vettä. Tuli kauniita, ikäviä kesiä. Tuli rumia, ikäviä talvia. Ei ollut mitään tekemistä. Ei ketään tullut taloon eikä talonväellä ollut minne mennä. Päivät kuluivat toistensa kaltaisina. Oli ikävä.

Yölinnun nuoret neidit nukkuivat viisitoista tuntia vuorokaudessa ja kävivät lihaviksi ja pyöreiksi. Heidän oli ikävä. Isä oli kieltänyt seurustelun kaikkien pitäjän säätyläisten kanssa. He olivat kaikki loukanneet isää. Olihan oikein, että heitä rangaistiin, mutta ikävää se oli. Sovintosunnuntaitkin kuluivat ilman että saatiin aikaan sovintoa. Vanhasta rovastista tuntui jo kammottavalta ojentaa pyhää sakramenttia ihmisille, jotka polvistuivat itse alttarin ääreen, sydämessään viha veljeä vastaan.

Joka aamu, täsmälleen samalla kellonlyönnillä, astui kamarineiti Yölinnun kartanon tyttärien huoneeseen, tarjottimella suuri kannullinen vastalypsettyä maitoa. Kun neidit olivat juoneet niin paljon kuin jaksoivat, panivat he uudelleen pitkäkseen ja valmistautuivat sitten vähitellen palvelijattaren avulla aamiaispöytään. Aamiaisen jälkeen he nukkuivat. Sitten puki kamarineiti heidät ja he läksivät kävelylle. Jos he näkivät serkkunsa, Alakartanon tytöt, aidan takaa, niin eivät he saaneet huomata heitä. Jos he tapasivat Kanniston nuoria tiellä, niin eivät he saaneet tuntea näitä. Päivällisen jälkeen nukuttiin ja ommeltiin. Sitten pantiin yöksi nukkumaan. Se oli kaikista hauskinta. Ja ikävää sekin oli.

Mamma oli sairas ja lempeä. Pappa oli sairas ja ärtynyt. Satoi lunta.
Satoi vettä. Oli ikävä.

Nuorin sisarista, Anna, haki itselleen huveja kaiken uhalla, vaikkapa luvattomia teitä. Hän meni varkain talliin, navettaan, piikojen ja renkien huoneisiin ja palasi suurella uholla kertomaan, että se tai se lehmä oli poikinut, että pirtissä oli laukkuryssä eli »rättimies» tai saviastioiden kauppaaja, että piika oli saanut lapsen. Ja lapsi oli niin herttainen ja huusi niin että kasvot olivat rypyssä — hän oli pitänyt sitä sylissään…! Palvelijoilta saivat Yölinnun neidit tietää, mitä pitäjän säätyläiskodeissa tapahtui. Eräänä päivänä tuli Anna kertomaan, että Ottokar oli kihloissa, niin, niin, Ottokar af Ehne, Kauniston nuori herra, jonka piti naida Amalia Karolina von Toll. Helsingistä oli morsian, kaunis kuului olevan ja hyvin rikas… Anna kertoi armottomasti, vaikka Amalia Karolina vuoroin kalpeni, vuoroin punastui hänen sanojaan kuunnellessaan. Sinä yönä tapahtui, että Amalia Karolina ensi kertaa eläessään vietti unettoman yön. Seuraavana yönä hän jo taas nukkui. Mutta jonkin aikaa myöhemmin kertoi Anna, että uutinen morsiamen rikkaudesta oli tuulesta temmattu. Hän kuului olevan köyhä tyttö, eikä aateliakaan, mutta kyllä kaunis. Ellida af Ehne ei hänkään kauan pysynyt uskollisena Jaakolle. Tai isä kuului pakottaneen hänet kihloihin huonojen asioidensa vuoksi. Ellidan sulhanen varmasti oli rikas. Annaa toruttiin joka taholta näiden uutisten takia ja entistä ankarammin häntä kiellettiin menemästä palvelijoiden pariin. Mutta hänen varkain saadut juorunsa vaikuttivat kuitenkin virkistävästi päivien ikävyydessä.

Oli ikävä. Kun Annalta kiellettiin huvittelu kartanolla, täytyi hänen keksiä keinoja päärakennuksen sisäpuolella. Kerrankin hän loistavalla tuulella juoksi sisarten luo juuri kun he nukkuivat aamiaisuntaan ja kuiskasi, että heidän piti seurata häntä. He tottelivat unisina ja vastahakoisina ja luulivat, kun noustiin vintinportaita, että Anna aikoi saada käsiinsä isoisän memoaarit. Mutta se ei ensinkään ollut Annan tarkoitus.

— Me pukeudumme mamman ja papan vaatteisiin ja esitämme heidän nuoruuttaan, sanoi Anna, kun oli päästy vinttiin. — Minä olen pappa, Amalia Karolina saa olla mamma ja Fredrika Lovisa vaikkapa joku täti. Eihän mamman sovi olla kahdenkesken papan kanssa, kun he eivät vielä ole kihloissakaan. Me voimme esittää itse kihlausta.

Unisuus oli kerrassaan varissut pois vanhempien sisarten silmistä. Seikkailunhaluisina ja vilkkaina astelivat ne yli vintin permannon siihen kulmaan, missä everstinnan vanhoja pukuja säilytettiin. Silkki kahisi salaperäisesti lakanoiden sisässä ja sisaruksille tuli riita siitä, kuka saisi ylleen sen kauneimman kukallisen krinoliinihameen, joka aina oli ollut heidän ihastuksensa. Tietysti puvun täytyi olla sen yllä, joka esitti äitiä! Tädistä ei ollut väliä. Tytöt olivat niin innoissaan, että yrittivät ruveta pukeutumaan kylmässä vintissä. Se olisi kuitenkin voinut olla hengenvaarallista ja niin he päättivät viedä saaliin omaan huoneeseensa. Ei ollut vaaraa, että heitä yllätettäisiin. Äiti istui aina nojatuolissaan ruokasalissa ja isä virui vuoteessaan, tai jos hän kulki salin läpi kirjoitushuoneeseen, niin kuului kepin kopina kauas. Isä ei enää liikkunut ilman keppiä.

Anna veti ylleen Jaakon rippikouluvaatteet ja pani päähänsä everstin korkean hatun. Amalia Karolina puristi turhaan ruumistaan äitinsä ihastuttavaan ruusunpunaiseen silkkipukuun. Kuinka äiti oli saattanutkin olla niin hoikka! Täytyi silkkihuivilla ja pitsiröyhelöllä peittää auki jäänyt kiila. Hiukset hajoitettin hienohipiäisille olkapäille ja suortuvat kiinnitettiin haaltuneilla tekoruusuilla. Amalia Karolina katseli täynnä ihailua omaa kuvaansa peilissä.

Tädistä ei ollut väliä, mutta kaunis oli hänkin sinisessä harsohameessaan, jota koristivat kullalla kirjaillut mustat pitsit.

Tytöt liikkuivat varpaisillaan ja katsoen, että kaikki ovet olisivat kiinni. Sitten sulkeutuivat he punaiseen peräkamariin, missä isoisän kuva riippui, ja ilveily alkoi.

Henkilöt istuivat kukin nojatuolissaan ja silmäilivät salavihkaa suureen peiliin. Kapteeni von Toll kierteli viiksiään.

— Tänään on erinomaisen kaunis ilma, lausui hän hymyillen neiti
Mathilda Gyldenhjelmille.

— Niin on, vastasi Mathilda-neiti ja katsoi alas.

— Eilen satoi, lausui neiti Anna Gyldenhjelm, Mathildan täti.

— Tanssiiko neiti Gyldenhjelm mielellään? kysyi kapteeni.

— Kyllä, herra kapteeni.

— Ehkä te sallitte pari kierrosta.

— Kiitoksia.

— Ehkä minä saan soittaa, koska musiikki juuri lakkasi.

Täti laski viuhkansa sohvapöydälle ja poistui pienen marmoripöydän ääreen, alkaen rummuttaa sitä ja hiljaa laulaa.

Kapteeni teki mitä kohteliaimman kumarruksen neiti Mathilda
Gyldenhjelmille ja vei hänet tanssiin.

— Kuinka täällä on ahdasta, sanoi kapteeni.

— Ja kuuma! kuiskasi Mathilda-neiti.

— Te tanssitte ihanasti!

— Ei kukaan osaa viedä niinkuin te!

— Mathilda… minä…

— Hiljaa, hiljaa…

— Mathilda, pyörryttääkö teitä? Olenko minä vienyt teitä liian lujaa? Nojatkaa minuun. Minä vien teidät hetkeksi tänne ikkunaan, että saatte raitista ilmaa. Kuinka ihanasti kuu loistaa. Mathilda, minä rakastan teitä…

Kapteeni sulki syliinsä neidon, mutta ei vielä ollut ehtinyt painaa ensi suudelmaa hänen huulilleen, kun soitto lakkasi ja täti nousi.

— Mitä, mitä tämä on? sanoi hän ankarana ja likeni ikkunaa. — Vai niin te palkitsette minun luottamukseni.

— Armollinen neiti…

— En tahdo kuulla, menkää, menkää, herra kapteeni…

— Armollinen neiti… minä…

— Täti-kulta…

— Mene huoneeseesi, Mathilda. Odota siellä rangaistusta, jonka olet niin hyvin ansainnut…

— Mutta armollinen neiti, rukoili nuori kapteeni, — minä riennän kreivin ja kreivittären luo pyytämään neiti Mathildan kättä.

— Ei, ei mitään armoa! Te olette mitä rumimmalla tavalla väärinkäyttänyt…

Siinä ei Fredrika Lovisa enää voinut pidättää itseään, vaan purskahti nauruun. He nauroivat kaikki. Eikä Yölinnun saleissa ollut kuulunut sellaista naurua sitten kun Jaakko läksi.

Tällaisia leikkejä täytyi ikävässä keksiä.

Kartanon vaunuliiterin äärimmäisessä päässä säilytettiin hyvin suuria katettuja vaunuja, joissa oli tapana kuljettaa suvun morsiamia. Vaunuja ei ollut liikutettu sitten kuin Mathilda-rouva oli tuotu taloon. Ne olivat silloin saaneet uuden silkkisen sisustuksen, lumivalkean, ja vaakunoiden maalia oli tuorennettu. Kielletyillä retkillään Anna usein hiipi liiteriin ja tarkasti näitä vanhoja vaunuja, jotka olivat kuin kokonainen huone. Pahasti oli silkki jo lahonnut, vaunut olisi perin pohjin korjattava siksi, kunnes häntä, Annaa, niissä vietäisiin.

— Minä en jää naimattomaksi, sanoi hän sisarilleen. – Minä tahdon miehen ja lapsia.

Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa punastuivat.

— Kuinka sinä puhut!

— Niin, jääkää te vain, jos tahdotte, sanoi Anna, — minä haen itselleni miehen vaikka mistä.

— Ajattele, jos mamma ja pappa kuulisivat! sanoi Amalia Karolina.

— Ja entä sitten! Minä sanon sen heille itsellensä, en minä tahdo sitä heiltä salata. Miksi meitä ei naida… miksi ei kukaan tule? Pian me olemme niinkuin nuo morsiusvaunut, pölyttyneet ja… lahot… ja homehtuneet. Eivätkö ne nyt seisokin tuolla nurkassa niinkuin vanha sokea jättiläispöllö! Kaikki nämä muut rattaat saavat liikkua ja nähdä maailmaa, mutta morsiusvaunut eivät pääse minnekään. Tämä on kauheaa!

Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa suuttuivat.

— Sinä häpäiset koko suvun, sanoi vanhin sisar. — Sinä puhut niinkuin… niinkuin kuka tahansa. Tule heti paikalla alas. Kuka luulisi, että sinä olet viidenkolmatta vanha.

Anna laskeutui peitetyn, korkean pyörän päälle ja hyppäsi alas kuskipukilta. Vanhat vaunut jäivät jatkamaan pölyttymistään. Liiterin ovi suljettiin ja Yölinnun tyttäret astuivat rinnan ja arvokkaina päärakennusta kohti.

He kulkivat ääneti, kukin mietteissään.

SOVINTOSUNNUNTAI

Kerran vuodessa oli pitäjän puukirkon edustalla vaunuja ja kaksivaljakkoja, kuskeja kiiltonappisissa puvuissa ja herraskoiria, jotka rähisivät omistajiensa ajopelien ympärillä. Sinä sunnuntaina oli ruotsinkielinen jumalanpalvelus ja rippi.

Se pidettiin syyskesällä, keskellä päivää, suomalaisen jumalanpalveluksen päätyttyä, ja osa talonpoikia jäi lehterille tai kirkon peräpenkeille katsomaan toimitusta. Rippiväki istui kartanoittain penkeissään, samoilla paikoilla sitten vuosikymmenien. Aatelittomat ja aatelisten vanhat palvelijat, jotka pitivät ruotsia kielenään, asettuivat kauemmaksi alttarista. Kirkossa oli yllin kyllin tilaa ja rivit harvenivat joka vuosi. Vanha rovasti näki tämän sunnuntain saarnasta paljon vaivaa, sillä vaikka hänen kotikielenään olikin ruotsi, oli hän tottunut saarnaamaan suomeksi. Hän katsoi myöskin velvollisuudekseen tänä ainoana sunnuntaina vuodessa, jolloin pitäjän säätyläiset olivat saapuvilla, antaa heille opetuksia kristillisessä vaelluksessa ja varoittaa heitä jumalattomasta menosta, johon he, sen pahempi, tekivät itsensä syypäiksi. Mutta tämän täytyi tapahtua sopivassa muodossa, jotteivät asianomaiset loukkaantuisi ja paaduttaisi mieltään. Työ ei ollut helppo. Yölinnun everstinna ennen muita oli tukenut rovastia näissä pyrkimyksissä, keskustellut hänen kanssaan, antanut hänelle neuvoja, jopa suorastaan arvostellutkin hänen saarnojaan, sanoen, oliko hän mennyt liian pitkälle vai oliko sanan rieska jäänyt liian suolattomaksi. Everstinna oli hurskas ja jumalaapelkääväinen nainen, ja rovasti oli hänelle kiitollinen hänen myötätuntoisuudestaan kirkon asioissa.

Everstinnan ansio oli kokonaan, että pitäjän herrat yleensä olivat tottuneet sopimaan riitansa, joita heille metsästysretkillä ja muutenkin alituisesti sattui, ennen kuin astuivat alttarin eteen. Mutta sitten Siironmaan suuren metsäpalon oli everstinna ollut voimaton sovittamaan riitaisia välejä pitäjässä. Vanhat, leppymättömät vihat mielessä olivat yhä harvenevat vallasperheet astuneet ehtoollispöytään. Turhaan oli vanha rovasti puhunut sydämille, turhaan oli hän saarnannut järjille, turhaan hän oli, pantuaan likoon koko puhelahjansa ja hartautensa, odottanut, että paatuneet omaiset viime hetkellä, kirkon käytävällä, ojentaisivat toisilleen sovinnon käden. Hän oli tullut kotiin hiki päässä ja suru sydämessä. Mitä piti hänen tekemän seurakunnalleen, joka näin pani Herran pitkämielisyyden koetukselle! Hän mietti ja mietti.

Ja kun seuraava ehtoollissunnuntai lähestyi, asettui hän vanhoihin kääseihinsä ja ajoi kartanoihin puhuakseen asiasta, joka kauan oli painanut ei yksin hänen mieltään sielunpaimenena, vaan kaikkien vakavasti ajattelevien seurakunnan jäsenten tuntoja. Askel ei ollut hänelle helppo. Naisten puolelta hänelle kyllä osoitettiin huomaavaisuutta, kohteliaisuutta ja taipuvaisuutta — naiset olivat itsekin kärsineet luonnottomista väleistä naapurien ja entisten ystävien kesken. Kauniston rouva sanoi suorastaan itkeneensä, kun ei hän enää Yölinnun everstinnan kanssa saanut sopia edes joulukynttilöistä, joita he parikymmentä vuotta olivat yhteisesti toimittaneet kirkonkuoriin juhliksi. Herrat olivat vaikeammat taivuttaa. Kauniston patruuna syytti Yölinnun herraa huonoista raha-asioistaan. Jos tästä talo vielä menisi vararikkoon, niin olisi se Yölinnun herran syy — Tollit olivat yllyttäneet patruunan ainoaa tytärtä odottamaan Jaakkoa, mokomaa hullua ja roistoa, tyttö oli jaellut rukkasia rikkaillekin kosijoille ja niin olivat asiat päässeet hunningolle. Saattoiko sellaista unohtaa? Kauniston rouva puolestaan vakuutti, että Ellida oli kuunnellut ainoastaan omaa sydäntään tahtoessaan pysyä uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen. Ja olihan Ellida taipunut, olihan hän kihloissa, ja sulhanen oli varakas. Saattoi siis sopia naapurien ja vanhojen ystävien kanssa.

— Kihlaus tuli, piru vie, liian myöhään, selitti patruuna. — Ja sulhanen on oikea pakana, kitsas ja saita, ei tunnu olevan mitään takeita siitä, auttaako hän uusia sukulaisiaan. Ja häät tulevat maksamaan.

Kauniston rouva lupasi rovastille käyttää kaiken voimansa taivuttaakseen patruunaa sovinnolliseen mieleen. Rovasti läksi yhtä kaikki masentuneena talosta.

Yölinnussa tapasi sielunpaimen kovettuneen sydämen. Aluksi ei eversti tahtonut päästää rovastia puhumaankaan asiasta. Hän suuttui ja selitti sielunsa asioiden olevan yksin hänen ja Jumalan välisiä. Taitavana ja tyynenä sai rovasti kuitenkin aikaan keskustelun ja siinä ilmeni, ettei eversti yleensä halunnut sovintoa naapuriensa kanssa. Hän ei heitä kaivannut. Hänen oli viime vuonna ollut paljoa rauhallisempi olla, kun ei ollut yhteisiä syöminkejä ja juominkeja. Hän ei tunnustanut ketään veljekseen. Kun hän astui ehtoollispöytään, astui hän Jumalan eteen eivätkä ihmiset kuuluneet häneen. Ja tässä puheessaan eversti pysyi, eivätkä rovastin todistukset pystyneet mihinkään.

Alakartanossa tapasi rovasti Filip-herran ankarassa työssä. Hän korjasi pihanpuoleisen ikkunan ääressä kelloja ja oli äreä ja viisastelevainen. Piti saada kellot valmiiksi pyhäaamuun, silloin heltiäisi myöskin rahaa. Olikin tässä saanut kuivatella ytimiään kaiken viikkoa, kun naiset olivat vieneet rahat — niillä oli tarpeita, naisilla, vaikkei niitä itseään tarvittu. Filip-herran mainitessa sunnuntaita sai rovasti aihetta huomauttaa, että olisi kaunista, jos pitäjän sivistyneiden ainoasta ehtoollissunnuntaista muodostuisi sovintosunnuntai. Siitä olisi ilo jokaisessa mielessä pitäjällä ja Jumalan enkeleillä taivaassa.

— Mitä minuun kuuluu pitäjäläisten mielet ja enkelien ilot, sanoi Filip-herra, nenä kiinni taskukellon pienessä osassa, jota hän piteli pihdeillä. — Kuka kysyy minun ilojani ja minun mieltäni? Minulla on säveä ja rauhallinen mielenlaatu, minä en hae riitaa kenenkään kanssa, kunhan vain saan pysyä terveenä. Mutta kun paikkoja kolottaa ja naiset ryöstävät rahat röyhelöihinsä ja hetaleihinsa, niin minä ärisen ja murisen. Antakaa tekin, laupias samarialainen siinä, lääkepisara kurkkuuni niin teen sovinnon koko maailman kanssa ja pakotan everstin, laihan, punatukkaisen veljeni, sovintoon vaikkapa viime tingassa kirkon pääkäytävällä.

Filip-herralle tuli sillä hetkellä tuuma. Mikä tuuma? Hän päätti rangaista Jaakon isää sillä, että hän tarjoaisi sovintoa kirkossa, juuri ennen kuin polvistuttaisiin ehtoollispöytään. Siinä olisi everstin mahdoton olla antamatta sovinnon kättä. Mikä kepponen everstille! Siinä nyt nähtiin: vanhempi veli oli taivuttanut hevosenkengän käsissään, mutta nuorempi oli sen taittanut.

Vanha rovasti näki viekkaan ilmeen kaljupään herran kasvoilla, mutta sanat, jotka vuotivat hänen suustaan, olivat sulaa sovintoa. Vähitellen vanha Lippi puhuessaan kuitenkin itsekin rupesi uskomaan sovinnolliseen mielenlaatuunsa ja unohti, että hänen tarkoituksensa oli ollut nujertaa veljensä. Viekas ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän ainoastaan valitteli kipujaan.

– Naisilla on takanaan, kuiskasi hän, — niillä on aina, ne juovat itse. Mutta minulle ei anneta. Saisitte, rovasti-kulta, osoittaa heille, kuinka suuri synti on salata sairaalta lääkettä.

–Missä naiset sitten ovat? kysyi rovasti. — Tahtoisin muutenkin mielelläni nähdä heitä. Ovathan Sigrid ja Fina minun rippilapsiani.

Filip-herra yskähti.

— Fina ei ole minun tyttäreni — tarkoitatte Karinia. Fina on se piika, josta minä tein rouva von Toliin. Mutta ykskaikki…

— Mutta sitten neiti Karinin toinen nimi on Fina, Adolfina, riensi rovasti korjaamaan.

— Taitaa olla, taitaa olla — siunatkoon heidän nimiään, niinhän heille piti annettaman niinkuin kuninkaallisille… Kuka niitä muistaa…

— Taitaa ehkä minunkin muistini heiketä, otti rovasti osaltaan niskoilleen syytä.

Talon naiset löydettiin keittiöstä. He eivät olisi mitenkään tahtoneet tulla näkyviin. Ensin heidän kumminkin täytyi saada pukeutua. Ampumisen uhalla ajoi perheenisä heidät saliin, missä rovasti odotti. Hän oli odottaessaan pannut merkille, että kaikki huonekalut olivat rikki: tuoleista poissa jalkoja, sohvista ja pöydistä kulmia ja nurkkauksia. Talon naiset astuivat esiin harmaina, likaisina ja risaisina. Vaikea oli uskoa, että he ryöstivät rahoja pukuihinsa.

— Kyllä heillä on vaatteita, sanoi Lippi, arvaten mitä rovasti ajatteli, — mutta vieraille näytetään rääsyt etteivät he tietäisi…! Ne ovat viekkaita nuo piiat ja piikojen tyttäret. No, menkää nyt ja tulkaa paremmissa vaatteissa ja tuokaa kunnollista kestitystä.

Lippi laski oikein: tuli sisään valtava teetarjotin ja konjakkipullo. Lippi tuli siitä niin hyvälle mielelle, että hän tanssitti tyttöjä, halasi vaimoaan ja selitti rovastille, että näin hän heitä pitää, kunhan he vain ovat hyvät hänelle. Ja sovintoa hän tahtoo koko maailman kanssa. Ja hän sovittaa veljensä ja koko pitäjän, ennen kuin sovintosunnuntai koittaakaan.

Toivo sydämessä läksi rovasti Alakartanosta.

* * * * *

Sunnuntai tuli. Kun talonpojat olivat jättäneet kirkon, pani suntio auki ovet, että herrasväille ehtisi tuulettua ja lakaisi sylkeä pois penkkien edestä. Läpi kypsyvien viljojen ajoivat sitten vaunut toistensa perästä kirkolle. Aurinko paistoi ja tomu kohosi tieltä. Naisia vanhanaikaisiksi käyneissä hameissa ja hatuissa ja herroja haaltuneissa frakkipuvuissa astui alas ajopeleistä. He pudistelivat pölyä vaatteistaan ja tulivat kiviaidan sisäpuolelle. Pitkämatkalaisemmat menivät haudoilleen, kirkonkyläläiset astuivat suoraan temppeliin. Vuodet hävisivät omituisesti mielestä, kun taasen istuttiin tutussa ympäristössä. Muuttumattomat olivat paljaat, ruskeat penkit, muuttumaton alttari valkoisine liinoineen ja kynttiläjalkoineen. Ja aurinko paistoi kuvaan, joka esitti Kristuksen taivaaseenastumista ja apostoleja. Joka kerta, kun täällä odotti jumalanpalveluksen alkamista, tuli miettineeksi, mikä opetuslapsista tarkoitti mitäkin. Pietarin ja Johanneksen tunsi helposti, mutta muista oli vaikeampi saada selkoa.

Etupenkkiin oikealle tulivat von Tollit Yölinnusta. Eversti ja everstinna astelivat ensin, sitten tulivat tyttäret. Vanhemmat olivat laihtuneet sitten viime vuoden, tyttäret lihonneet. Naiset ottivat esiin virsikirjansa ja lukivat, katsomatta oikeaan tai vasempaan. He tunsivat kuitenkin selvästi, koska Kauniston herrasväki tuli pääkäytävää myöten. Patruunan askeleet olivat samat hätäiset kuin ennen ja kuiskeesta, jonka hän lausui rouvalleen, saattoi hiljaisessa kirkossa selvästi kuulla tutun kirouksen. Yölinnun tyttäret painuivat syvemmä penkkiinsä ja veri valahti heidän kasvoilleen, kun hameiden kahina ehti heidän kohdalleen. Ottokar ei ollut mukana, hän oli naimisissa ja muilla mailla. Ellidalla tuntui kahinasta päättäen olevan uusi, kallisarvoinen puku. Patruuna asteli edellä, naiset rinnan perässä. Patruuna päästi heidät edellään penkkiin ja jäi päähän. Hän rupesi paikalla katselemaan ympärilleen ja katseli kauan ja kainostelematta, ikään kuin tunkeakseen jokaisen luihin ja ytimiin asti. Yölinnun tyttäret eivät voineet tuijottaa kirjoihinsa niin hartaasti, etteivät he olisi tunteneet patruunan pienten, kierojen silmien katsetta vasemmalla puolella kasvojaan ja hartioitaan. Heidän taakseen tulivat Tollit Alakartanosta. Lippi-setä yski ja sylki. Tytöt ja rouva hajusivat saippualta. Outo tärkeys oli Lipin levottomassa liikehtimisessä. Tuntui siltä kuin toimituksen koko meno olisi levännyt hänen hartioillaan. Yhtäkkiä hän pudotti lattialle kovan, korkean hattunsa ja rupesi syyttämään tyttöjä siitä, että se putosi. Yläkartanon tyttöjä rupesi naurattamaan ja he iskivät kaikella voimallaan katseensa alttaritauluun. Päähenkilö, joka leijaili pilviä kohti, oli heleissä sinisissä ja punaisissa vaatteissa. Apostolit olivat hekin iloisesti puetut. Nyt putosi taemmassa penkissä virsikirja, ja taasen torui Lippi… Joku koira tuli sisään ja kulki nuuskien penkistä penkkiin. Kauniston penkissä syntyi keskustelua siitä, mihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin. Onneksi ei koira ollut Yölinnusta. Mutta Yölinnun koiria saattoi vielä tulla. Omituinen jännitys tuntui ilmassa köyhien puuparrujen alla. Ainoa etupenkeissä, joka ei tuntunut tietävän siitä mitään, oli Yölinnun armo, joka painuneena penkkipöytää vastaan viipyi rukouksessa, kasvojaan nostamatta. Kellot soivat.

Pitkä virsi alkoi jumalanpalveluksen. Jotkut nuoret naisäänet lauloivat kainosti lukkarin kanssa, mutta vaikenivat pian, ja niin liversivät kahden lukkari tuolissaan ja peräpuolella kirkkoa joku vanha matami, joka veisasi suuret silmälasit nenällä ja edessään vanha suuri kirja. Ennen pitkää yhtyi veisuuseen myöskin Krouvin Kerstin ja hänen veljensä Svanberg. Tuntui turvalliselta niin kauan kuin istuttiin, mutta kun alttarijumalanpalveluksen aikana noustiin seisomaan, kävivät kaikki, harvoja kuin heitä penkeissä istui, ikään kuin suojattomiksi. Herrat seisoivat tottumattomina toimitukseen eivätkä tietäneet, minne olisivat panneet kätensä. Saarna oli pitkä ja muuten niin kalpea rovasti huusi sen kasvoiltaan tulipunaisena alas kirkkoon. Hän nähtävästi kärsi siitä, mikä oli hänen edessään, kun varsinainen tekstinselitys alkoi. Ja sitten tuli seurakunnalle opetus sovinnosta ja rakkaudesta, mikä kuului kristikansalle, jollei se mielinyt paaduttaa sydäntänsä ja joutua niinkuin kuivettunut oksa putoamaan elämän viinapuusta. Naisten päät painuivat syvemmä penkkeihin, herrat oikaisivat selkänsä entistä suoremmiksi ja katselivat alttaritaulua. Lippi pudotti taasen kovan hattunsa ja tiuskahti.

Saarna päättyi. Jännitys ilmassa kasvoi. Tuskin kukaan seurasi virttä, jota lukkari ja matami veisasivat. Naiset järjestivät pukujaan. Heidän poskensa hehkuivat. Toiset heistä näyttivät hartaasti rukoilevan. Heillä olikin syytä rukoilla, eikä yksin omasta puolestaan, vaan että kaikki yleensä kävisi hyvin. Rovastin käynnit kartanoissa ennen ehtoollissunnuntaita olivat kaikkien tiedossa. Mitä seuraisikaan? Suuri yhteinen katuminen ja anteeksipyyntö — varmaan.

Suloiset sanat »Oo Jumalan karitsa, joka poisotat maailman synnit» vierivät lukkarin käheästä kurkusta kirkkoon. Harras sävel viritti katumukseen ja anteeksiannon tarpeeseen. Yölinnun rouva nousi, laski hartioiltaan suuren huivin ja ojensi itkien kätensä peräpenkkiin alakartanolaisille. Kun hän tuli käytävälle, lankesi hän Kauniston rouvan kaulaan. Molemmat itkivät. Papit katselivat juhlallisina alttarilta liikutusta seurakunnassa. Lippi tunsi hetken tulleen. Tärkeänä, lyhyin askelin ja yskähdellen työnsi hän tieltään pari naista, kiiruhti alttarin eteen, missä hänen veljensä eversti oli asettumassa vanhalle paikalleen, ja ojensi hänelle kätensä. Silmänräpäyksen ajan katselivat veljekset toisiinsa, toinen kalpeana kuin kuollut, toinen punaisena kuin humalainen Sitten lankesi vanhempi veli polvilleen alttarin ääreen ja nuorempi pudotti kätensä ikään kuin se olisi ollut eloton esine. Eversti ei ollut tarttunut sovinnon käteen.

Soo-oh! sanoi Lippi ja ravisti päätään. — Soo-oh!

Hänen naisensa olivat jo polvillaan alttarin vasemmanpuoleisessa päässä. Hänen paikkansa jäi tyhjäksi. Hän astui kolisten kirkon läpi, kuuli Kerstinin tutun äänen vetelevän suloista virttä, pujotteli kiroillen kaikkien ajopelien lomitse ja alkoi kävellä kotia kohti.

Tällaista häpeää ei hän ikinä ollut kokenut, tällaista jumalatonta häpeää. Kyllä hän nyt tiesi, ettei Tolleja voinut sovittaa Jumalan edessä. Eläkööt ja kuolkoot synneissään.

Hän meni Krouviin, löi nyrkkinsä pöytään ja komensi esiin »Ukot».

PUNAISET LIPUT

Syyskesästä meni kaksi pitäjän suurta herraskartanoa vasaran alle. Muualta tulleet talonpojat huusivat ne ja ennen pitkää oli entisten asukasten tehtävä tilaa tuleville.

Pitäjän herrasväet katselivat tätä tosiasiaa silmiin, niinkuin he olisivat katselleet aasialaista ruttoa, jos olisivat kuulleet, että se oli alkanut tuhotyönsä heidän kotinurkissaan. He hakivat nyt entistä enemmän tukea toisistaan ja lohtua yhdessäolosta. Unohdusta oli vaikeampi löytää. Bellevue oli aikoinaan antanut iloa kukkuramitoin. Nyt katselivat herrat nurjin mielin yksin Svanbergia ja hänen sisartaankin. He olivat syypäät heidän köyhtymiseensä, juuri he! Herrat suorastaan vihasivat sisaruksia kotoa käsin ajatellessaan heitä. Toista oli kun he joutuivat Bellevuen ystävällisen isännän seuraan. Silloin lauhtui heidän mielensä ja he tunsivat, että Bellevue oli heidän kohtalonsa, Bellevue lumosi, vangitsi heidät, kuten nainen voi vangita miehen. Vakituista kaunaa kantoivat he Yölinnun everstiä kohtaan siitä, että hän murjotti kotonaan eikä ottanut osaa heidän iloihinsa. Hän suojeli rikkauksiaan — siitä ei ollut pelkoa, että Yölintu joutuisi vasaran alle! Varmaan hän sieltä pesästään pilkkasi heidän köyhtymistään. He vihasivat häntä eivätkä saaneet tilaisuutta lauhtua, kun eivät enää koskaan tavanneet entistä ystäväänsä.

Kun ensimmäiset kellastuneet lehdet ilmestyivät puihin, tapahtuivat herrojen suuret hirvenajot pitäjän takamailla. Tänä vuonna, jos koskaan, vaati masentunut mieli iloista menoa. Lisäksi tuli hirvenajojen muodostua jäähyväisjuhlaksi niille kahdelle kartanonomistajalle, joiden tilat olivat menneet ja joiden pian ikipäiviksi piti poistua kotoisilta metsästysmailta. Itse kierroksen teko ja hirvien ajo oli ammoin uskottu kokeneiden miesten käsiin. Svanbergin tuli pitää huolta ruokapuolesta. Edellisenä iltana saapuivat herrat ja asettuivat yöksi metsätorppaan. Unesta ei tullut paljon mitään, sillä Svanbergin herkut ja vanhat muistot houkuttelivat valvomaan. Kuitenkaan ei mieliala päässyt kohoamaan koko siihen kylläisyyteen, mihin se pahnoilla pystyvalkean ääressä saattoi kohota. Mukaan oli päässyt outo aines, joka ei ottanut sulautuakseen. Se oli Kauniston herran nuori vävypoika. Hän tahtoi, että nukuttaisiin ja lausui varoituksen sanoja ylensyömistä ja juomista vastaan. Lisäksi kehui hän koiraansa, niin että Lippi jo aikoi potkaista kuoliaaksi pystykuonon buldoggin, joka rähisi koirien joukossa, kuten sen isäntä ihmisten. Uutta pyssyänsä tulokas niinikään tahtoi korottaa pitäjän vanhojen maineikkaiden kiväärien tasalle. Hän vakuutti luotinsa menevän kolmen paksun puuseinän lävitse. Kauniston herra kirosi ja ehdotti, että heti paikalla suoritettaisiin koe. Vanhaa patruunaa vaivasi vävypojan läsnäolo ja riippuvainen suhde, jossa hän tähän oli. Hän oli vakuutettu, että vävypojan kuula pysähtyisi ensimmäiseen seinään. Hän olisi tahtonut sen nähdä ja nauraa. Ammuskeleminen hiljaisessa yössä olisi tietenkin ollut samaa kuin hirvien karkottaminen. Kauniston herra oli kuitenkin niin ärtynyt, että hän olisi uhrannut hirvet, kunhan olisi voinut perin pohjin masentaa tyttärensä miehen. Lippi täytti täyttämistään vanhan ystävänsä lasia ja kierteli ärsyttävästi, pää kallellaan, naapuripitäjän suurta perijää.

— Hirvet on yksi asia, sanoi hän. — Ilman hirviä ei ole metsää. Ajatella nyt viidakkoa, jonka läpi eivät kaksitoistahaaraiset koskaan ole rähmineet! Hirvet ovat siis yksi asia. Toinen asia ovat miehet. He hikoilevat leipää… ja tottelevat… ja käyvät kirkossa. Miehet ovat siis myöskin yksi asia. Kolmas asia ovat herrat. He eivät tee työtä eivätkä kehrää. Laulavat ja metsästävät. He ovat siis hekin asia, ja tärkeä asia. Mutta mikä on se limainen olio, joka ei ole hirvi eikä mies eikä herra? Se on epäsikiö, se on… etana?

Kauniston herra pani riemuissaan käsivartensa Lipin kaulaan ja he tepastelivat nauraen pahnoissa vävypojan edessä.

— Hirven esikuvaksi, jatkoi Lippi pysähtyen, — kelpaa se vanha härkä, jota Juvela kattilassaan pitää kotieläimenään sen jälkeen kun hänen kissansa katosi. Sillä on silmät kuin nahkamunat. Ja kun se nostaa päätänsä, niin puut panevat polvilleen — jumal'avita, minä olen sen itse nähnyt!

— Lippi! huudettiin ympäriltä, — halaile »Ukkoja» äläkä saarnaa.

— Hänen pitää saarnata, piru vie, sanoi Kauniston patruuna. — Minä tahdon tietää ne muut esikuvat, ainakin sen limaisen etanan…

— Lyhyesti sitten, Lippi!

— No niin, lyhyesti sitten, sanoi Lippi. — Herran esikuva on Jaakko, minun kadonnut, ikuisesti kaivattu ystäväni… Tuhat kertaa hänen maljansa. Mitä te luulette, että hän olisi tehnyt, jos etana olisi tullut hänen tielleen — luuletteko, että hän olisi sen tallannut? Hyi — sen voi tehdä mies, hän joka tottelee ja käy kirkossa — ei herra. Jaakko olisi nostanut hattua ja tehnyt kierroksen, jotta etana saisi kulkea… Herra ei koskaan polje etanaa — kengät tulevat likaisiksi. Herra…

— Riittää jo, Lippi…

— Tuhat tulimmaista, hänen pitää esittää etanan esikuva! vaati
Kauniston patruuna.

— Ensin miehen esikuva, sanoi Lippi. — Se menee lyhyesti. Se on yksi Yöjärven herran orjista, yksi niinsanotuista »nälkävuoden lapsista», nimeltänsä Pekka. Se on oikea suomalainen jäärä… Se jaksaa se, sillä on hartiat kuin myllynkivet…

— Mutta etana! huusi Kauniston herra.

Lippi kierteli hämärää huonetta, jonka seinillä varjot tanssivat.

— Voiko minusta, Filip von Tollista erehtyä? Minä olen täysverinen herra! Minä olen Jaakon lihallinen setä — minä teen niinkuin Jaakko tekisi: en likaa saappaitani, nostan hattua ja — annan etanan kulkea.

Kumarrus, jonka hän teki Kauniston herran vävypojan edessä, nauratti suuresti herroja, mutta eiväthän he voineet suututtaa rikasta naapuripitäjäläistä. He vaikenivat siis, huulta purren. Vävypoika nousi, selitti kiukkuisesti, ettei huomenna ammuttaisi yhtä hirveä ja lupasi vaikkapa lyödä vetoa siitä asiasta. Yleinen vastamurina kohosi silloin pahnoissa permannolla. Kauniston patruunaa huvitti niin, että hänen täytyi mennä ulos nauramaan. Hän veti Lipin mukaansa. Yö oli tähtikirkas, ilmassa tuntui lakastuvien yrttien ja sydänmaan lemu. Yksinäisyys oli niin suuri, ettei herroja pitkältikään naurattanut. Ääneti tähyilivät he eteensä. Muuan vanha metsänkävijä, joka astui esiin puiden pimennosta, toi hyviä tietoja: ainakin seitsemän hirveä oli saarroksessa. Uusi virkeys heräsi tämän tiedon tullen pirtissä pystyvalkean ääressä. Herrat rupesivat rauhoittelemaan koiria ja tarkastamaan pyssyjään.

Niin pian kuin päivänvalo oli ruvennut tuntumaan, oli sata paria ihmiskättä ja ihmisjalkaa alkanut hääriä metsässä. Kapea harjanne ja suot sen kahden puolen saarrettiin ja ala merkittiin punaisilla lipuilla. Tämä metsästystapa oli Jaakon ja hänen setänsä keksimä ja sitä oli pitäjissä käytetty suurella menestyksellä. Metsän kuninkaalliset eläimet olivat niinmuodoin verkossa, jonka ympärimitta oli muutamia kilometrejä ja jota pitelivät koossa paperiset liput. Mitään aavistamatta seisoivat hirvet yötiloillaan hongikossa. Ajomiehet liikkuivat äänettöminä kuin hämähäkit punomassa paulojaan. Vaikka salolla oli toimessa sata miestä, ei kuulunut risahdustakaan. Tuskinpa erotti harmaita miehiä vesaikosta, joka ympäröi kierrettyä alaa. Heidän puheensakin, kun he sanoivat jotakin toisilleen, oli soinnutonta, ikään kuin olisi laholla puulla koskettanut toista lahoa puuta. Hiljainen tuulenhenki varjeli heidän työtään kuulumasta sinne, missä arat eläimet lepäilivät. Taivaankansi vaihtoi väriä yön sinestä aamun vihertävään valkeuteen. Sitten tuli punerrus ja vihdoin itse aurinko. Itkevät suot ja keltaiset puut tihkuivat kultaa. Kaste, vahva kuin härmä, kiilsi maassa. Hämähäkinverkot värisivät kuin hopeahelyt satupuiden oksilla. Punaisten lippujen nuotta lepäsi kaameana ja epätodellisena ansana syksyisessä luonnossa, jonka viimeiset kukat heräsivät tuoksumaan.

Herrat tulivat ulos hyväntuulisina ja raukeina, mutta virkistyivät ulkoilmassa. Heidän oli ainoastaan vaikea noudattaa sitä varovaisuutta, mikä hirvenajoissa on tarpeen. Kun Kauniston vävypoika taasen rupesi mahtailemaan, kävivät toiset herrat malttamattomiksi ja sanoivat, että kai toki sata miestä jaksoi paimentaa muutamia hirviä, vaikka ne kuulisivatkin jotakin ääntä ja kävisivät levottomiksi. Nähdessään liput kaarevana vyönä pitelemässä harjannetta, jonka kätkössä kallisarvoinen saalis oli, kävi herrojen mahdottomaksi vaieta. Koiratkin tempoivat kahleitaan ja kiemurtelivat isäntiensä edessä kuin paksut mateet. Ne tunsivat tuulenhengessä riistan läheisyyden ja vingahtelivat. Verkon avonaisessa mutkassa odotti satapäinen miesjoukko, käsissä kalistimet ja rämistimet, ajojen alkamista. Koirat luovutettiin miehille. Tärkeinä, pyssyt käsissä, kiirehtivät herrat suonkurkkuun vartiopaikoilleen.

— Lyönpä vetoa, panenpa Kaaroni, naurahteli naapuripitäjän suurperijä katsellessaan tovereja, — ettei saada yhtään otusta.

Vartiopaikalla oli herroja vastassa iloinen yllätys. Kruununvouti, jonka käden heilahdusta koko ajojoukko odotti, jäi suu auki katselemaan ja hänen kanssaan muut herrat. Kädessä punainen, pitkän tangon nenään neulottu vaate, hääräsi Svanberg kiven vierellä nurmessa. Valkoiselle liinalle oli asetettu pulloja ja muuta hyvää. »Ukot» nostivat kutsuvasti päitään voileipälaitteiden keskeltä. Svanberg tervehti, ikuinen hymy kasvoillaan, ja tuli lippu kainalossa kattelemaan herroja.

— Minua ilahuttaa suuresti, sanoi hän muistamatta varovaisuutta, jota hänelle oli tyrkytetty kaiken yötä.

— En tiedä, olisinko asettanut sopimattomaan paikkaan tämän keitaan, jonka pitäisi virkistää arvoisia herroja korvessa.

— Taiteilija! kuiskasi kruununvouti. — Olenhan minä aina sanonut!

— Svanberg, kunnon mies! huudahti Kauniston herra.

— Hitto vie, hän tietää aina olla esillä, kun häntä tarvitaan. Minulla on perhananmoinen pääkipu, minä vakuutan, etten jaksa pidellä pyssyä…

Svanberg lankesi polvilleen ruohoon ja täytti lasit.

Otetaan ryyppy, sanoi kruununvouti, — mutta ei mitään laulua.

Herrat kyykistyivät ottamaan lasejaan.

Jaakko, Jaakko, äänteli Lippi. — Tämä olisi ollut juhla sinulle. Meille kahdelle. Olisit juonut. Olisit hypännyt hirven selkään ja ratsastanut kirkonkylään. Voi sinä poikani…

Lippi lankesi polvilleen ja ojensi tyhjennetyn lasinsa Svanbergille. Kellarimestarin oli hankalaa liikkua lippu kainalossa, mutta hän ei päästänyt sitä käsistään. Hän oli kaiken yön liikkunut lipun turvissa. Hirvethän pelkäsivät punaista lippua, niin käsittämätöntä kuin se olikin.

— Porsashyytelöä! huudahti kruununvouti ja koetti tukahduttaa nauruansa. — Svanberg — teillä ei ole fantasiaa — aina ja alati porsashyytelöä! No, no, leikkiähän minä. Te olette mestari porsashyytelön alalla. Antakaa tänne! Ei sillä ole väliä, tulen toimeen linkkuveitselläni…

Svanberg oli loihtinut keskelle sydänmaata herkullisen aterian. Vasta makuun päästyä herrat huomasivat, miten heidän oli nälkä ja miten hyvää ruoka teki. He olivat polvillaan pulloryhmän ympärillä ikään kuin he olisivat suorittaneet salaperäisiä juhlamenoja, joiden yliohjaajana tai pappina oli kellarimestari, lippu kainalossa.

Joku ajomiehistä lähestyi lakki kädessä ja huomautti, että hirvet jo olivat lähteneet liikkeelle. Varmaan ne olivat kuulleet ääniä.

— Hirvethän ovat verkossa. Jolleivät kaikki punaiset liput ja sata miestä pysty pitämään kurissa hirvilaumaa, niin…

— Eivät ne pysty. Ne menevät vaikkapa miesten jalkojen välitse. Monta kertaa…

— Menkööt sitten hiiteen, sanoi Kauniston herra, — mutta en minä hirvien vuoksi rupea kuolemaan nälkään.

Patruuna joi sanojensa vahvistukseksi lasin pohjaan. Vävypoika nauroi pahasti ja Lippi kohotti hänelle hattuaan.

— Eikö ole omituista, kuiskasi Svanberg, — että hirvet pelkäävät punaista lippua. Mikä on punainen lippu? Paperia. Mutta hirvessä on tuhat naulaa lihaa ja voimaa.

— Punainen lippu on taikakalu, sanoi Filip von Toll. — Sillä vangitaan nautakarjalaumat.

— Taikakalu, herra von Toll, riemastui Svanberg, onnellisena siitä, että hänen ajatuksensa oli löytänyt muodon. — Taikakalu. Ilmankos minä kaiken yötä täällä häärätessäni olen turvannut punaiseen lippuun. En olisi uskaltanut liikkua askeltakaan yksinäni. Hirvet ovat kauheat, kun ne tulevat päälle, ja tähän aikaan, tähän aikaan… Ajatella vain, että joutuisi niiden sarviin. Mutta punainen lippu on turva… taikakalu…

Ajomiehet lähestyivät taasen neuvottomina. Herrat lupasivat heti lähteä liikkeelle. Mutta he eivät lähteneet. He joivat niiden ystävien onneksi, jotka pian jättäisivät pitäjän. He tulivat surullisiksi. Lippi rupesi laulamaan.

Äkkiä alkoi metsässä korvia särkevä meno. Herrat huomasivat, että Kauniston vävymies oli poissa. Hän oli kaikesta päättäen omavaltaisesti antanut käskyn ja riensi tyytyväisenä vartiopaikalle, kivääri toisessa kädessä. Koirat ahdistivat vimmatusti otuksia. Herrat harmittelivat vävypoikaa ja Kauniston patruuna valmistautui vihdoinkin perinpohjin nuhtelemaan häntä. Hänen jalkansa olivat hiukan epävarmat.

— Hyvä herra patruuna, ehätti Svanberg sanomaan, — jos ottaisitte punaisen lipun käteenne. Hirvethän voivat tulla milloin hyvänsä.

— Luuleeko kellarimestari minun pelkäävän hirviä? Piru vie, hän ei tiedä, mikä pyssy minulla on…!

Patruuna huusi, noudattamatta minkäänlaista varovaisuutta ja suuntasi askeleensa aukean yli suonkurkulle, missä vävypoika seisoi. Rähinä metsässä saattoi muistuttaa jonkun villiheimon outoa jumalanpalvelusta auringonnousussa. Oli mahdoton ajatella, että äskeiset hiljaiset miehet olivat saaneet aikaan tämän melun. Melu likeni, loittoni, läheni taas ja selveni epämääräisestä kokonaisuudesta yksityisiksi ääniksi. Koirien haukunta kävi yhä kiukkuisemmaksi.

— Mikä sinä olet komentamaan täällä! sanoi Kauniston patruuna vävypojalle, joka jännittyneenä odotti hirvien tuloa. — Ellida-raukka, jonka minä pakotin menemään sinulle. Oletko auttanut minua yhdelläkään pennillä, piru vie! Ellida rakasti toista — Jaakkoa hän rakasti. Mutta hän totteli isäänsä ja meni sinulle, nälkäkurjelle, joka et osaa syödä etkä juoda, etkä antaisi muidenkaan sitä tehdä. En minä aio olla sinun rasituksenasi. Mutta parasta on, ettet sinäkään tule minun tielleni, saakeli soikoon… Aiotko kohottaa pyssysi minua vastaan…! Ja sinusta minä luulin, että pelastaisit Kauniston! Nyt menee Kaunisto niinkuin muutkin kartanot!

— Hirvet! äännähti vävypoika kipinöivän kiukun vallassa ja kohotti pyssynsä.

— Hirvet! huusi Kauniston herra ja läksi järjettömästi juoksemaan.

Muutkin herrat jättivät Svanbergin ja riensivät vartiopaikalle. He huutelivat toisiaan ja asettelivat kuntoon pyssyjään. Huudot ja töminä metsässä lähenivät lähenemistään. Hirvet eivät tahtoneet mennä eteenpäin, sen saattoi kuulla siitä, että huudot ärtyivät. Eläimet vaistomaisesti tunsivat, missä päin vaara oli. Vihdoin ilmaantui viidakkoon harjanteen rinteellä liikkuva sarvimetsä ja pensaat antoivat tilaa, kääntyen kahden puolen kuten lumi auran tieltä. Koirat ahdistivat otuksia joka taholla. Mikä hyppäsi eläimen kuonoon, mikä repi sitä kintuista. Ajajat tunkeutuivat eteenpäin kuin häijynilkisten paimenten lauma, joka mielettömästi ajaa karjaansa surman suuhun. Vingahtaen hyppäsi joku koira ilmaan ja putosi sitten tantereelle. Hirvi oli potkaissut siltä pään mäsäksi. Ajomiesten rivit tihenivät tihenemistään. Hädissään karkasivat hirvet lippuja kohti, mutta syöksyivät suinpäin takaisin eikä niille enää jäänyt muuta keinoa kuin karata kapealle aukolle, missä pyssymiehet seisoivat. Ne näkivät surmaajansa, mutta takana oli pystyssä sata seivästä ja kahden puolen oudot, lepattavat liput. Eläimet hyökkäsivät eteenpäin, survoen toisiaan kuin karjalauma, jota kuljetetaan teurastettavaksi. Pyssy paukahti vastaan, raskaasti kuin tykki. Se sattui, mutta otus meni menojaan. Toinenkin pyssy laukesi, mutta ilman muuta seurausta kuin että ampuja kaatui pensaaseen. Herrat juoksivat ja huusivat. Joku joutui hirvien jalkoihin. Ajomiesten täytyi rientää apuun. He huitoivat nyt pois samaa kallisarvoista riistaa, jonka he vasta olivat huitoneet paikalle. He tekivät sen hymähtämättä.

Kauniston herran vävypoika ei yksin hymähtänyt, vaan nauroi.
Raivoissaan laukaisi hän panoksen toisensa jälkeen tyhjään ilmaan.

Svanberg oli paennut metsänlaitaan, katseli ja kuunteli sieltä, pidellen kaikin voimin kiinni lipustaan. Kauniston herra oli temmaissut käsiinsä paperilipun. Hän seisoi keskellä aukeaa, katseli kuinka hirvet menivät harmaana pilvenä, liehutti lippuaan ja huusi:

— Menevät… menevät… Hirvet ja kartanot! Hirvet ja kartanot — hip, hip, hei!

NÄLKÄVUODEN LAPSIA

Suurina nälkävuosina oli Yölinnun kartano kilpaillut pappilan kanssa armeliaisuuden harjoittamisessa. Se ei ollut everstin ansio, sillä hänen mielestään ei nälkäkuolema ollut kovempi kuin mikä muu kuolema tahansa, eikä se ollut armon ansio, sillä hän ei vielä siihen aikaan ajatellut asioita pitkälti. Se oli kokonaan kartanon nuoren herran ansio. Poikanen ei voinut katsella kärsimystä. Hän toi taloon kerjäläiset, missä heitä tapasi, hän sai aikaan, että erikoinen huone pehtorin rakennuksessa tyhjennettiin kerjäläisiä varten. Hän meni sinne aamuisin, kun vellipata kannettiin kivien varaan keskelle lattiaa, katsomaan kuinka hänen holhokkinsa söivät. Siinä oli sekaisin vanhoja ja lapsia. He söivät kuten nälkiintyneet eläimet ja juuri tämä huvitti poikasta. Hän oli säälistä korjannut heidät hangesta, mutta myöhemmin tuottivat he hänelle hauskuutusta kuten hänen koiransa tai hänen hevosensa. Joskus oli heitä kymmenittäin kartanossa. He viipyivät viikkojakin, kunnes voimistuivat tai kuolivat. Oli aika, jolloin kartanossa pidettiin alituinen varasto ruumisarkkuja. Silloin raivosi kuumetauti. Nälkäisten ravitseminen ei enää sellaisten asianhaarojen vallitessa suurestikaan huvittanut poikasta ja kaikki viehätys katosi siitä, kun muuan kerjäläinen suorastaan kartanon nuoren herran ajattelemattomuuden vuoksi heitti henkensä. Jaakko oli omassa reessään tuonut taloon ikäisensä pojan ja antoi nälkäiselle niin paljon ruokaa kuin tämä söi, sillä seurauksella, että poika kuoli. Tapaus teki jyrkän lopun nuoren herran köyhäinharrastuksesta. Armeliaisuudentyötä ei kuitenkaan voitu äkisti lakkauttaa, koska Yölintua laajalti mainittiin hyvien töidensä vuoksi. Köyhien kestitys siirrettiin kuitenkin nyt ulomma kartanon piiristä ja sitä supistettiin, mikäli mahdollista.

Lukuisista nälkävuoden uhreista jäi kartanoon pitemmäksi aikaa seitsemän henkeä ja heitä kutsuttiin »nälkävuoden lapsiksi», vaikka he lakkasivat olemasta lapsia eivätkä olleet edes lapsina tulleetkaan Yölintuun. Amaliia oli tullessaan ikäihminen. Hän pelastui kuin ihmeen kautta joutumasta elävänä haudatuksi, sillä hän oli jo laudalla ja näytti elonmerkin, kun kantajat varomattomuuttaan kolauttivat laudan pään ladon pihtipieleen. Kaamean tapahtuman johdosta annettiin hänelle tavallista parempaa hoitoa, hän elpyi ja sai kartanossa monenmoisia tehtäviä. Hänestä tuli sekä kanapiika että koirien ruokkija, hän lämmitti saunan ja teki kesällä vihdat. Hän nukkui pirtin penkillä, jolle hän oli levittänyt vaatteensa. Pirtissä oli lämmin, takkavalkea paloi aamusta iltaan. Hän oli iloinen ja tyytyväinen. Suuri ylennys tapahtui hänelle, kun hänet korotettiin kartanon karjanpaimeneksi. Mutta iloa ei kestänyt kauan. Jo ensimmäisenä kesänä puski oman karjan sonni hänet vaivaiseksi. Kauan kiduttuaan jäi hän henkiin ja pääsi liikkeelle sauvojen varassa. Hän löysi aina työtä ja hänen iloisuutensa oli lannistumaton.

Urpaanus oli hänkin ikämiehenä tullut kartanoon. Nälkävuodet olivat häneltä vieneet talon ja perheen. Hän kantoi kohtaloaan hiljaisena, kävi kirkossa, kalasteli, valmisti kalanpyydykset ja lämmitti riihet. Nuoriherra, joka hänet oli pelastanut, kuljeskeli hänen kanssaan vesillä ja istui hänen luonaan, kun hän kutoi verkkoa. Vanhus kiintyi häneen kaikella sillä hellyydellä, joka oli joutunut toimettomaksi kovien iskujen kohdatessa. Hän ei kuitenkaan elänyt montakaan vuotta.

Kaikki muut, jotka nälkävuodet jättivät kartanoon, olivat lapsia. Viiasta kasvoi terve tyttö. Hän oppi jonkin verran ruotsia ja sai olla käskyläisenä keittiössä. Hän ruokki hänkin koiria ja kanoja. Hän oli vielä hyvin nuori, kun hän synnytti punatukkaisen lapsen ja joutui pois kartanosta. Pojat Justus, Vapiaani, Pekka ja Otto kuljeskelivat, senmukaan kuin he vaurastuivat, kartanon nurkissa toimitellen kaikkinaista pientä käskyä.

Ennen kaikkea olivat he Jaakko-herran käskettävinä. He valmistivat hänen kanssaan ravunsyöttejä, hakivat hänelle onkimadot, rasvasivat hänen saappaansa ja puhdistivat hänen pyssynsä. Heidät otettiin herrojen kääsien taakse avaaman portteja. Vapiaani, joka oli kivulloinen ja arka, putosi, everstin ajaessa Siironmaan kulolle, rattailta ja vikaannutti selkänsä. Vähissä hengin tuotiin hänet kotiin eikä hänestä koskaan tullut ihmistä. Rampana hän kieritteli itseään paikasta toiseen. Pekka sen sijaan menestyi. Hän kohosi kuskin apulaiseksi talliin. Ottokin säästeli renginpalkkojaan päästäkseen torppariksi. Justus kulki herrojen mukana heidän metsästysretkillään. Hän oli kaunis kasvoiltaan ja sukkela suustaan. Hän rupesi juopottelemaan ja varastelemaan heiniä ja viljaa. Kätkö keksittiin navetan parvelta. Kun hän joutui everstin eteen, löi eversti häntä, niin ettei hän pariin päivään kuullut vasemmalla korvallaan. Kolmantena päivänä hän sytytti kokon Yölinnun päärakennuksen alle ja karkasi talosta. Tuli huomattiin, ennen kuin se oli ehtinyt saada aikaan vahinkoa.

Pekka kasvoi tanakaksi työmieheksi. Kuski ja pehtori riitelivät hänestä leikillä. Pehtori olisi tahtonut häntä maatöihin hänen voimansa ja huolellisuutensa vuoksi, kuski tahtoi häntä talliin, koska hän piti hevoset sekä lihavina että kiiltävinä. Everstinna istui vaunuissa tai kuomeissa levollisena ainoastaan, kun Pekka oli ajamassa. Pekka puhui vähän ja liikkui hitaasti. Eversti torui häntä alituisesti. Pekka ei koskaan sanonut häntä vastaan. Tuntui siltä, kuin ei hän olisi kuullut, mitä hän hänelle sanoi. Hän välitti ainoastaan työstään. Ojalla tai tallissa oli hän kuin kotonaan. Pyhäpäivät kävivät hänelle pitkiksi. Vapaaviikkoa ei hän pitänyt, koskei hän saanut sitä kulumaan. Ulkopuolella työtään hän kulki kuin unessa.

Hän oli viidenkolmatta vanha, kun hänessä tapahtui herääminen.

Hän oli ollut saattamassa armoa ja nuorinta neitiä — he menivät parannukselle Helsinkiin, Anna-neiti kun oli sairastellut — ja palasi hiljalleen kotiin. Toistakymmentä peninkulmaa oli jäänyt taaksepäin ja viimeinen peninkulma oli jäljellä. Hevoset olivat juottopaikalla saaneet leipää ja juosta hölköttivät ylämaat ja alamaat. Tultiin Siironmaan kankaalle. Ei Pekka koskaan kulkenut siitä muistelematta kuloa. Mustina kielekkeinä pistivät palon jäljet yhä nuoreen kanervaan. Yhtä kaikki oli metsä ruvennut kasvamaan. Suuret puut tosin seisoivat paljaina ja kannot ojensivat kolkosti juuriaan taivasta päin, mutta nuori metsä ja kanervikko rehoittivat helakan vihreinä.

Oli ihana iltayö. Kevät puhkesi silmin nähden. Pihkaiset lehvät lemusivat sillä lemulla, joka niillä kestää vain muutaman yön. Linnut lensivät kuin pyörryksissä tien poikki, arkailematta ajajaa. Niiden riemu raikui taivaanrannalta taivaanrannalle, iltaruskon sammuessa ja sulaessa taivaan sineen.

Siinä missä tie oli erkaantunut entiseen Siironmaan taloon, seisoi nainen. Kun hän näki vaunut, siirsi hän liinan olkapäiltään päähän ja rupesi astelemaan. Hevosten päästessä rinnalle, huomasi Pekka, että hän oli pitkä ja nuori ja että hänen kädessään oli koivunlehviä. Hän piteli niitä kaksin käsin, vuoroin olkapäätään, vuoroin kasvojaan vastaan. Yölinnun kuski oli jo ajanut ohitse, kun hän muisti tuntevansa tytön. Se oli Juurikk'ojan valkeatukkainen Jahanna, entisen Siironmaan tytär. Hänestäpä oli tullut aikuinen ihminen. Siitä olikin kauan, kun Pekalla oli ollut asiaa Juurikk'ojaan.

Kevätilta teki Pekan puheliaaksi. Hän tervehti ja he vaihtoivat muutamia kysymyksiä ja vastauksia voinnistaan ja kevään tulosta. Emäntä oli Juurikk'ojassa ennallaan, täysissä järjissään, muttei päässyt liikkumaan. Nuorin lapsista, se joka oli syntynyt Juurikk'ojassa, pysyi kuuromykkänä. Sellainen vähämielinen se oli. Tyttö asteli polkua maantien ojan toisella puolella, hevoset kulkivat hänen kohdallaan tiellä. Pekka sanoi:

— Mitenkäs Juurikk'ojan tytär on pantu jalkaisin näin pitkän matkan taakse?

— Mikäs minun on kävellessä, sanoi tyttö. — Onpa nyt kaunis yö.

— On, vastasi Pekka.

Hän näki korkealta istuimeltaan koko sydänmaan kevään. Kangasta riitti silmänkantamiin. Sillä vaihettelivat tummat havupuut, heleät koivut ja mustuneet kannot. Taivaanranta tuli harmaana vastaan kuin ääretön järvi.

— Onpas koivuissa jo suuri lehti, sanoi Pekka.

— Ei joka paikassa, sanoi tyttö. — Nämä ovatkin otetut siitä koivusta, johon ensinnä tulee lehti.

Pekka tuijotti tyttöön. Hän oli ymmärtänyt, että tyttö oli lähtenyt varta vasten hakemaan koivunlehtiä entisen kotinsa maalta.

— Kauniit, sanoi hän.

Tyttö painui lehviä vastaan, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt. Pekka katsoi ainoastaan häneen ja olisi toivonut, että hän olisi nostanut päätään.

— Äiti ikävöi tietoja siitä, miltä täälläpäin näytti. Piti lähteä katsomaan. Hän saa nämä tuliaisiksi.

Pekan tuli outo olla.

— Sopiihan tässä ajamaankin, sai hän suustaan, — kun on sama matka ja tilaakin.

Hän pysähdytti hevoset. Tyttö pysähtyi hänkin ja päästi lehvät vaipumaan.

— Mutta mitenkäs minä herrasväen vaunuissa…?

— Mikäs siinä on… miksikäs ne siitä. Tai jos tänne ylös minun viereeni.

Tyttö teki päätöksensä, hyppäsi ojan yli, astui vaunujen matalalle etupyörälle ja ponnisti ylös.

Pekka ei enää nähnyt mitään muuta kuin hänet.

Hänen hengityksensä poltti, hänen kauneutensa pyörrytti. Pekka tempoi hevosia suupielistä. Väsyneet eläimet puhaltuivat juoksuun ja höyry niiden ruumiista sekaantui suosumuun, jonka läpi ajettiin. Tyttö piteli toisella kädellään lehviä rintaansa vasten, toisella kiinni istuimen kaiteesta. Mies ei uskaltanut katsoa häneen, käsi, jonka hän tiesi olevan likellään, häikäisi hänen silmiään. Tuli se aika vuorokaudesta, jolloin linnut vaikenevat. Nuorelle miehelle ja tytölle kävi olo tukalaksi. Kangasmaa loppui ja hevoset astuivat käyden. Saattoi pelätä, että sydämen lyönnit kuuluisivat.

— Minä menen kävelemään, sanoi tyttö äkkiä kyyneliä pidättäen.

Mies oli jo pysähdyttämäisillään hevoset, mutta kysyi kuitenkin:

— Miksi niin?

— Muuten vain.

— Sopiihan istua siellä vaunuissa, jollei tässä…

Tyttö vetäytyi niin loitolle kuin taisi vierustoveristaan ja piteli viluisella kädellään kiinni lehviä. Vaikka linnut vaikenivatkin, oli yö täynnä elämää. Tuoksut maasta ja puista nousivat niin voimakkaina, että ne olivat kuin sauhu, joka kohoaa kytömaasta. Kotiin ikävöivät hevoset paransivat vauhtia. Metsä loppui ja kartanoiden peltoaukeat alkoivat. Puistojen keskeltä kohosivat katot. Jossakin haukkui koira. Yksinäisenä piikkinä erottautui taivaanrantaa vastaan kellotapuli. Hevosten lautaset olivat hiessä. Ajaja kiihotti niitä kiristämällä ohjaksia. Koirat heräsivät asumuksissa. Ajon kumina vaihtoi ääntä, kun sivuutettiin kirkko ja kellotapuli. Mökkien päällitse tuli näkyviin virran vuo, johon petäjikkö kuvastui. Saunan ohi ajaessa tuntui löylyn lämpöinen. Hevoset käänsivät, korvat tyytyväisinä eteenpäin tähdäten, Yölinnun tallin eteen. Koirat rupesivat haukkumaan. Toinen vaunuhevonen hirnahti. Tallista vastattiin. Tyttö hyppäsi alas ja puisteli vaatteitaan. Pekka astui alas toiselta puolen ja rupesi päästelemään valjaita. Tyttö kiersi vaunut.

— Kiitoksia, sanoi hän ja ojensi hyvästiksi kylmän käden.

— Ei mitään kiittämistä.

Mies näki, että hänen kasvonsa olivat hyvin valkoiset. Hän tunsi hänen etenevät askeleensa hiekalla ikään kuin ne olisivat koskettaneet hänen ruumiinsa pintaa. Kun hän oli saanut hevoset hoidetuiksi, meni hän saunaan, riisuutui ja pani pitkäkseen penkille. Hiillos hehkui vielä. Ovi jäi raolleen. Hän nukkui sirkan lauluun.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina tuli Pekka Juurikk'ojaan ja pyysi saada tavata emäntää. He eivät olleet nähneet vuosikausiin ja hämmästyivät toistensa hahmoa. Pekka oli käynyt vilkasluontoisemmaksi, hänen hiuksensa olivat leikatut ja hänellä oli uudet, korkeavartiset saappaat. Emäntä oli pienentynyt ja silmät loistivat ikään kuin ne olisivat nähneet jotakin, jota eivät muut nähneet. Hän tuli iloiseksi, että näki Pekan, ja viittasi vanhan auttajavaimon luokseen. Hänen täytyi huutaa niin paljon kuin jaksoi, ennen kuin vanhus kuuli. Olisi luullut vähemmälläkin koko talon tietävän, että emäntä halusi tarjota vieraalleen kaljaa ja kahvia. Pekalle oli kuitenkin joka suhteessa edullista, että vaimo meni noutamaan kestitystä. Hän ymmärsi, että hänen piti toimittaa asiansa sill'aikaa kuin vaimo oli poissa. Tytärtä ei näkynyt. Tutut lehvät olivat vedessä pöydällä. Emäntä puheli kuuromykästä pojastaan ja ikävästään syntymäkotiinsa sekä lisäsi, että ihmisellä piti olla ristinsä. Pekka keskeytti hänet ja kysyi tytärtä, Jahannaa. Sitten hän lupasi toimittaa emännän kirkkoon sekä juhannuksena että jouluna. Keskellä emännän kiitollisuudenvuodatusta kysyi hän isäntää ja lisäsi samassa, ettei isännällä ollut väliä, saattoi hän emännällekin puhua asiansa. Asia oli sellainen, että hän aikoi syksystä heittää palveluksen ja ruveta asumaan torppaa. Ja silloin oli tarpeen vaimo, nimittäin emäntä. Ja oli hän sitäkin ajatellut, että menisi puhumaan everstille Siironmaasta, että jos rakentaisi talon uudelleen. Pellot eivät tulleet hoidetuiksi kartanosta käsin. Ojanvarret kasvoivat jo miehenmittaista pajua.

Emäntä katseli häntä heräävä toivo silmissä ja veri alkoi nousta hänen poskilleen. Pekan sanoista ei saanut täyttä selvää, ne hämääntyivät vieläkin enemmän, kun kuuro vaimo tuli sisään. Sen emäntä ymmärsi kuitenkin, että Pekka piti itseään huonompana heitä ja riensi siihen sanomaan, ettei se ollut niin: ei heillä mitään ollut, hän ainoastaan odotti hetkeä, jolloin kaikki myytäisiin, täytyihän vähemmälläkin juomisella, eihän isäntä nähnyt selvää päivää. Lapset kyllä tekivät työtä, ilman heitä kaikki aikoja sitten olisi mennyt nurin, mutta… Pekka sanoi, että jollei Siironmaata voisikaan ajatella, niin torppaa sieltäpäin. Ja silloin olisi emäntä tarpeen. Sairas tuijotti häneen. Hän ei voinut käsittää, mitä Pekka tarkoitti — eihän hän voinut häntä, vanhaa, kipeää ihmistä toivoa avukseen. Hänen täytyi ajatella tyttöä, Jahannaa. Pekka otti kaljatuopin ja joi pitkään. Kuuro vaimo asettui rukilleen. Avonaisesta ikkunasta tuli tuomenkukkain tuoksua. Koko Yöjärven ranta oli valkoisenaan.

Emäntä hymyili, pyyhki kyyneleitä ja tavoitteli sanoja. Kun ei hän keksinyt mitään sanomista, laskeutui hän selälleen vuoteeseen ja makasi kädet ristissä.

Jahanna tuli tuomaan kahvia. Hän oli pukeutunut puhtaisiin. Hän ei nostanut silmiään, kun hän laski tarjottimen käsistään ja tervehti, eikä hän nostanut niitä koko aikana. Hänellä oli hyvin vaaleat hiukset. Pekka muisti kerran monta vuotta sitten ihmetelleensä hänen hiuksiaan. Hän kuumeni ja hän vapisi Jahannan edessä. Hän olisi tahtonut nostaa hänet syliinsä ja lähteä juosten kantamaan häntä. Kun hänen vaalea hameensa oli hävinnyt ovesta, sanoi äiti, hetken yskittyään:

— Kyllä hän ajattelee.

Pekka jäi katsomaan häneen, toisessa kädessä kahvikuppi, toisessa sen vati, laitoja myöten täynnä kahvia.

— Mitä? sanoi hän henkeä pidättäen.

Emäntä naurahti.

— Sitä samaa vain mitä Pekkakin.

— Niinkös emäntä luulee?

— Eihän hän raoittanut silmiään. Eikä hän osannut puhua, hän kun muuten aina puhuu ja nauraa. Ja eikö Pekka huomannut, kuinka hän punoitti. Ja se on ollut samanlaista koko tämän viikon.

— Koko tämän viikon? sanoi Pekka ja hörppäsi yhdessä hengenvedossa kahvinsa.

Sitten hän nousi, käveli, ryki ja katsoi ulos. Ranta oli valkoisenaan tuomia ja Yöjärvi välähteli auringossa.

— Juhannuksena ja jouluna minä sitten toimitan emännän kirkkoon, sanoi hän.

— On jo juhannus ja joulu, sanoi emäntä.

* * * * *

Seuraavana aamuna astui Pekka juhlasaappaissaan everstin eteen. Eversti vietti nykyään päiväkaudet nojatuolissa kirjoitushuoneessa ja vanha palvelija vuoroin pani tohveleja hänen jalkaansa, vuoroin riisui niitä hänen jalastaan, peitteli ja hoiteli häntä. Särky ei hellittänyt yöllä eikä päivällä.

— No? sanoi eversti, kun Pekka pysähtyi ovensuuhun.

Pekka esitti asiansa kangertamatta. Eversti oli hänen puhuessaan tarttunut tohveliinsa, ikään kuin viskatakseen sen häntä kohti.

– Vai niin, vain niin, vai pois! pani eversti. — Niin pian kun teistä alkaa olla jotakin hyötyä, niin pois. Kyllä kartanon leipä kelpaa niin kauan kuin ei olla työmiehiä, mutta sitten heti pois. Vai naimisiin — no, olisihan talossa tilaa kahdelle siinä missä yhdellekin. Vai itsenäiseksi — ei suomalaisesta ole itsenäiseksi, renki se on!

Pekka oli vuosien kuluessa totuttanut itsensä siihen, ettei hän sanonut everstiä vastaan ja nytkin hän puhui ikään kuin ei olisi kuullut everstin vastaväitteitä. Kun hän mainitsi Siironmaata, nousi eversti seisoalleen ja hänen valkoiset kasvonsa vääntyivät.

– Oletko sinä hullu! huusi hän. — Siironmaa ei ole mikään torppa, vaan talo. Siironmaa maksaa rahaa. Huomenna sinä tulet ja kysyt, enkö minä sinun renginsäästöistäsi luovuttaisi sinulle Yölintua…! Vai Siironmaan tyttären aiot naida. Ja mitä se muuttaa asiaa?

Eversti nauroi häijysti ja viittasi kädellään. Kun hän hetken perästä katsoi, oli Pekka astunut pari askelta likemmä.

— Minä en enää jää kartanoon. Olen kolmetoista vuotta tehnyt täällä työtä…

Eversti vaipui istumaan ja heristi nyrkkiä häntä kohti.

— Mene! huusi hän. — Minä pääsen vielä liikkumaan. Kyllä minä vielä voin pitää rengit kurissa. Aja hänet ulos! huusi hän palvelijalle. — Mene helvettiin siitä!

Pekka oli päässyt eteiseen, kun everstin kengät kolisivat seinään. Tuskissaan väännellen makasi Yölinnun herra tuolissa. Vanha palvelija laski lääkepisaroita, joita pudotti lasiin.

— Nuo, nuo tulevat, äänteli eversti itsekseen. — Ne ovat salaa saaneet siivet ja tulevat ja vaativat vapautta. Ne tulevat ja ottavat maan.

Everstin suljettujen silmien edessä häämötti kuva joistakin harmaista ihmisistä, jotka kiipesivät ylös vuorta ja päästyään harjalle rupesivat kaatamaan metsää ja kuokkimaan maata. Heillä oli kirveet ja kuokat. Heillä oli voimia. Heitä oli paljon.

— Mene hakemaan takaisin se lurjus, sanoi hän palvelijalle. — Se, se joka läksi täältä. Heti paikalla.

Kun Pekka taasen seisoi everstin edessä, sanoi eversti:

— Lähde Siironmaan sydänmaahan ja rakenna talo uudelleen. Ja sitten: pois, pois minun silmistäni…

Mutta Pekka ei lähtenyt.

Eversti aukoi ja sulki nyrkkiään. Raivoissaan käski hän palvelijaa ajamaan ulos renkiä. Pekka astui vain likemmä. Hän tuli juhlallisena ja liikutettuna. Hän ei saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän ojensi everstille kätensä.

Eversti tarttui käteen.