Yölintu

JUVELAN KATTILASSA

Mennään makaamaan Juvelan kattilaan! oli Jaakko-herra huudahtanut, kun Lippi astui ulos kalamökistä, missä hän oli viettänyt yönsä. — Ei tällaisella kuumalla kukaan jaksa.

Hän kellahti kyljelleen setäänsä päin ja hymy hänen kasvoillaan oli sekä valoisa että surunvoittoinen, mutta ennen kaikkea vuolas, kuten hymy on, kun se puhkeaa esiin kylläisestä mielestä.

Noo, oletko… yksin? sanoi setä ja vilkutteli ripsettömiä, punalaitaisia silmiään.

Jaakko kellahti takaisin selälleen, tuijotti taivaan sineen ja ravisteli päätään, niin että hiuksiin tarttui sammalia.

— Herra Jumala sentään!

Hän veti paidanliepeitä paljaalta rinnaltaan ja pusersi ne palloksi kouraansa.

— Itketkö sinä vai naurat? sanoi setä ja katseli häneen pää kallellaan. — Mikäs nyt sitten on? Onko lintu lentänyt tiehensä? Anna lentää, johan se oli sovittu, että palataan nousevalla viikolla.

— Viheliäinen on ihminen! sanoi Jaakko hampaittensa lomitse ja repi rintaansa.

Lippi-setä päästi pitkän vihellyksen ja silmäili ulappaa, joka uneliaana kuvasteli rantoja kalvoonsa. Veneen kuva kallion alla vedessä oli lasisessa liikkumattomuudessaan epätodellisen läheinen, talo salmen takana nuottatalaineen vaikutti sen sijaan kaukaiselta kangastukselta ja etäisyys saarten takana toisella puolen oli autereinen kuin unennäkö.

— Herranpoika se on ihminen! huusi Jaakko, hypähti ylös ja karkasi veneelle. — Lähdetään Juvelan kattilaan makaamaan.

— Et siis ole nukkunut? sanoi Lippi ja naurahti. — Mutta minä en lähde ilman aamiaista. Minulle pitää olla jotakin syötävää, muuten ei maistu juotavakaan.

— Mutta minä olen laiska, Lippi-setä.

— Mitä päästit pois tytön.

— Älä puhu, Lippi-setä.

— Pitelitkö häntä pahasti?

— Älä puhu. Viritä valkea ja keitä. Minä menen järveen.

— Pese nyt sitten syntinen nahkasi, että olet kelvollinen taas syömään ja tekemään syntiä… — Ei se syntikään miltään maistu, jos sitä kokoontuu kerroksittain.

— Lippi-setä — ei se ole syntiä.

— Mitäs sitten?

— En minä tiedä — jokin toinen nimi sille!

Lippi-setä nauroi ja toi veneen pohjalta maihin padan ja kopan ruokatarpeineen.

— Mutta kuinka tyttö on päässyt pois, kun vene on täällä? Hänen täytyy olla saaressa.

— Ei ole.

— Oletko hakenut? Mitenkä hän sitten on mennyt?

— En tiedä.

Lippi kävi yhtäkkiä totiseksi ja vakava ajatus iski hänen päähänsä, mutta kun Jaakko muutenkin oli alakuloinen, niin ei hän huolinut ajatustaan lausua. Se olisi kokonaan tärvellyt heidän matkansa. Sitä paitsi ei olettamus ollut todennäköinen. Eivät talonpoikaistytöt niin arkoja olle.

Lastupinkka kädessä kulki vanha punatukkainen pitkin rantaa.

— Helmiäkö haet? sanoi Jaakko.

— Ei ole leikintekoa, jos tuli pääsee irti tällä helteellä, vastasi Lippi ja latoi puut veden rajaan kallion kuoppaan. — Saat uskoa, että kulo voi kiehauttaa tämän järvenkin näin suotuisissa olosuhteissa…

Jaakkoa ihastutti ajatus: koko järvi kiehuu kaloineen päivineen ja ihmiset voivat pistellä kalakeittoa kuin padasta. Hän nauroi, niin että suuret, tasaiset hampaat paljastuivat.

— Minun on ikävä Juvelan äijää, sanoi hän. — Ja hänen viinojansa. Mitähän ne »noidanluut» ovat, joita hän sekoittaa viinaansa? Nerokas äijä!

— Juuria, suojuuria, sanoi Lippi kyyköttäessään tulen ääressä. — Kas, kas, kas, huudahti hän äkkiä ja valeli vedellä sammalta, — mikä halu tulella olisi päästä valloilleen. Kyllä nyt tulisi kokko, jos päästäisin sen menemään. Äijä on ennen kuolemaansa luvannut ilmaista minulle, mistä hän kaivaa noidanluunsa. Niitä ei kuulu olevan saatavissa muuta kuin täällä Siironmaan sydänmailla. Kyllä mies tuntee saaneensa, kun juo Juvelan viinaa.

Lippi maiskutteli suutaan ikään kuin hän olisi tuntenut nesteen vuotavan kielenselkää alas kurkkuun.

Hän kertoi erinäisistä viinoista, mihin hän elämänsä varrella oli tutustunut. Ruotsissa oli viina kuten ruokakin parempaa kuin Suomessa. Mutta täällä sydänmailla saattoi joskus kuin vahingossa tavata erinomaisen taitavasti valmistettua viljanydintä. Niinkuin timantti! Nuuskainen Juvela oli mestari. Sitä voimaa, mitä ihminen tunsi otettuaan hänen pullostaan — niin että teki mieli nostaa hongat maasta juurineen tai temmata täysikuu lakiksi pörrölleen! Sellainen voimantunne tekee ihmisen jättiläiseksi.

— Tuli menee! huusi Jaakko.

— Kas kyytä ja käärmettä…

Katajapensas ylempänä kallionrevelmässä todella paloi heleällä liekillä. He sammuttivat sen helposti.

— Kukaties sinun tyttösi on hypännyt yli lahden, sanoi Lippi ajattelemattomasti. — Tai uinut. Kuule — sydänmaan töllikkä hän on, ethän sinä nyt häntä noin…!

Jaakon kasvot saivat ilmeen, joka oli sekä onnellinen että tuskallinen, ja hän katseli siniselle ulapalle.

— Hän oli kaunis… ja viaton… hänellä oli hiukset — keltaista silkkiä… Hän itki. Viheliäinen on ihminen!

Jaakko paiskautui pitkälleen.

— Juo, poika, sanoi Lippi ja ojensi hänelle pullon.

* * * * *

Kun Yölinnun herrat olivat syöneet, sammuttivat he valkean ja soutivat mantereelle. Vene jäi luhtaheinään rannalle, matkan päähän talosta. Herrat suuntasivat askeleensa kohti Juvelan mökkiä, jonne hevonen ja koirat iltamyöhällä olivat lähetetyt. Kaste metsäpolun kahden puolen ei vielä ollut kuivanut. Hämähäkinverkot kimmelsivät ikään kuin ne olisivat olleet lasisäikeistä. Pingotettuina kaskihalmeiden nokisiin aitoihin olivat kudokset todella suuria, uhkaavia pyydyksiä. Rukiintähkät kumartuivat jo syvälle. Sirpin viiltävät nykäykset likenivät niitä likenemistään.

Heti Siironmaan »holman» eli vasikkahaan takana alkoi maa oikullisesti hyppelehtiä. Se kohosi ja aleni, kohosi ja aleni. Horhista nousi naavaisia kuusia, jotakin uhkaavaa oli tummien puiden kasvussa, kun ne ponnistivat ylös rotkoistaan. Kun maa tarpeekseen oli hyppelehtinyt, rauhoittui se ja lepäsi suurina, itkevinä soina virstamääriä aina sydänmaihin asti, missä Yölinnun torpparikulma oli. Mutta sinne ei vienyt herrojen matka tällä kertaa. He pysähtyivät Juvelan hornalle, jota he sanoivat kattilaksi.

Juvelan vaari oli kerran kaivanut itselleen maakuopan asuakseen siinä sysiä polttaessaan. Mutta mielistyneenä sydänmaan rauhaan oli hän sittemmin jäänyt sinne kokonaan. Maakuoppa oli jonkin verran suurentunut ja saanut hirsiseinän, ikkunaraon ja oventapaisen. Juvela oli pitäjäläisten silmissä puoleksi noita, puoleksi metsäneläin. Hänen luonaan olivat ihmiset joskus saaneet juomaa, joka oli vienyt heidän muistinsa. Juvelan tiedettiin seurustelevan hirvien kanssa. Jokin musta hirvi oli hänen nimikkonsa. Se kävi hänen rannassaan juomassa ja otti leivän hänen taskustaan. Juvela ei milloinkaan pessyt itseään, hän oli kasvoiltaan ja käsiltään mustanharmaa, ja hänen vaatteensa olivat kuin naavaa. Hän ei tullut ulos pesästään muuta kuin sen verran, että hän toi sydet sepille, jotka kuluttivat niin paljon kuin Juvela ennätti polttaa. Sellaisia sysiä kuin Juvelan käsistä läksi, sai hakea pyöreän maan piirin päältä. Juvela ei pelännyt ketään ja tämä etenkin veti Yölinnun ainoaa poikaa hänen puoleensa. Kukaan ei tietänyt Jaakon käynneistä Juvelan majalla, sillä Juvela ei puhunut niistä enempää kuin hän puhui muistakaan asioistaan. Ihmiset olivat hänelle vaivaksi eikä Jaakko-herran käynti suinkaan merkinnyt enempää kuin jonkun muunkaan. Jaakko itse salasi retkiään hornalle ja oli niin muodoin eilenkin tahallaan vienyt kotiväkeä harhaan, koska Mathilda-rouva inhosi ja pelkäsi Juvelaa. Vanhus oli kerran maantiellä hautausmaan ja kartanon välillä tavannut Yölinnun rouvan ja oudolla äänellä sanonut jotakin, jota ei Mathilda-rouva ymmärtänyt, ja sylkenyt hänen eteensä. Mathilda rouva oli sairastunut pelästyksestä. Tämä oli tapahtunut Jaakon ollessa pieni ja tapaus oli jo silloin tehnyt Juvelan pojalle houkuttelevaksi.

Kun herrat laskeutuivat alas metsästä ja horhan pohja, jonka miilunpolttaja oli raivannut itselleen pihamaaksi, tuli näkyviin, astui äijäkin majastaan, joka oli kuin pääskysen pesä hiekkatörmän laidassa. Äijä ei ollut tietävinään vieraista, vaikka hänen oli täytynyt nähdä heidät polulla näreikön rinteellä. Hänen yllään oli tuskin nimeksi vaatteita. Hän oli karvainen kuin karhu. Hän piti jotakin ääntä ja hävisi metsään. Herrat hakivat turhaan hevostaan ja koiriaan.

— Ne voivat olla jossakin kauempana, sanoi Lippi. — Luultavasti hän meni niitä noutamaan.

— Mies on suuttunut, sanoi Jaakko loistavalla tuulella.

Horha oli pahanhajuinen ja kuuma kuin kattila, jonka alla palaa rovio. Jaakko hengitti tuttua löyhkää ihastuksissaan ja otti taskustaan piippunsa. Hän asettui sileälle kivelle, jolla Juvelan oli tapana survoa jyviä jauhoiksi, ja sytytti tupakan. Likaläjän päällä kiven vieressä surisi pilvellinen kärpäsiä. Vedettyään ensimmäiset savut hyppäsi Jaakko äkkiä korkealle ilmaan ja hihkaisi niin että kumisi ikään kuin hän olisi huutanut kuivuneeseen kaivoon.

— Täällä sitä taas ihmistyy, kun tänne pääsee.

Kuinka hyvin onkaan osannut asettaa elämänsä tuo vanha peikko…

Lippi oli riisunut vaatteet yltään ja paistatteli vatsaansa auringossa. Hän makasi Juvelan omassa kuopassa, joka vuosien mittaan oli syventynyt rinteen alalaitaan, kun Juvela siinä oli vedellyt unia. Siinä oli sija jokaiselle ruumiin jäsenelle, sijat vain eivät tarkalleen sopineet Lipille, hän kun oli joka suhteessa pienempi Juvelaa.

— Jollei se ruoja annakaan meille viljanydintään, sanoi Lippi vainuten, että retki ikävöityyn kattilaan epäonnistuisi.

Ja niin oli todella käymäisillään. Kun Juvela tuli esiin, ei hän aluksi puhunut mitään. Jaakko oli niin ihastuksissaan, että hän olisi ollut valmis sulkemaan syliinsä koko äijän. Hänestä tuntui siltä kuin hän siinä syleilyssä olisi painanut rintaansa vastaan koko vapaan metsän petoineen päivineen. Mutta hän koetti salata iloista välkettä silmissään ja puheli kuumuudesta, sudenpesistä ja hirvistä. Vihdoin viimein hän uskalsi kysyä hevosia ja koiria. Silloin aukeni äijän suu, joka oli kuin linnunpesä puunkolossa.

— Täällä ei tarvita koiria. Enkö minä ole sanonut, ettei. Minä lyön kintut poikki jok'ainoalta.

Kävi selville, että koirat olivat pelottaneet karkuun kissan, Juvelan ainoan kotieläimen, joka oli sellainen kissa, että se piti isäntänsä sekä linnussa että jäniksessä. Tuossa tuskin olivat päässeet höyryämästä sisukset tunkiolla. Jänis oli kissan tuoma. Ja joka satutti kätensä kissaan, satutti sen Juvelaan itseensä. Ja jos kissa jäi sille tielleen, niin hirvet Juvela lupasi nostattaa horhista ja lähettää syyllisten kimppuun. Juvela sylkäisi ruskean lammikon kuivaan tuhkaan Jaakko-herran edessä ja ärtyi ärtymistään tuntiessaan, ettei saanut vieraita suuttumaan niinkuin olisi tahtonut.

— Sinä saat uuden kissan, sanoi Jaakko. — Toimitan kissojen maasta, Afrikasta. Siellä on kissoja niin suuria kuin susi ja ne ovat punaiset niinkuin Yölinnun suku.

— Saatte mennä ja vielä oikaista nopeasti, sanoi Juvela. — Siitä ei kissa parane. Se on sellainen kissa, että se tuntee vihamiehen ja kynsii ja höyhentää. Ei sille yksi koira mitään olisi voinut, mutta kaksi.

Jaakko-herra ei enää uskaltanut kysyä, missä koirat ja hevonen olivat. Lippi veti vaatteita selkäänsä, kun aurinko paahtoi liiaksi, ja kehoitti Jaakkoa maksamaan kissasta kymmenen markkaa.

Jaakko, jolle ainoastaan kultarahat olivat rahan arvoiset ja joka sen vuoksi aina koetti pitää niitä taskussaan, veti esiin kolikon ja tarjosi sitä Juvelalle.

— Vai napin arvoiseksi sinä panet sellaisen kissan. Saatte nopeasti lähteä sinne, missä koirannekin juoksentelevat ja hakea minulle kissan. Taikka muistatte.

Jaakko olisi jo halunnut todenperään lauhduttaa Juvelaa.

— Kuule nyt, Juvela, kissa on linnustamassa ja sinä pauhaat pauhaamistasi, sanoi Lippi. — Se tuo meille vielä paistit päivälliseksi. Eräällä miehellä Ruotsissa oli myöskin sellainen kissa, että se toi hänelle lampaankin, kun hän kyllästyi metsän lihaan…

— Mene Ruotsiin — mitäs sinä täältä tahdot, sanoi Juvela vihaisena, ja herrat näkivät, että hän mietti lähtöä metsään.

— Viinaa, sanoi Lippi. — Mitenkäs sen luvatun viinan on.

— Hyvä Juvela, älkää nyt menkö, pyyteli Jaakko. — Saatte minulta, mitä tahdotte. Kelloni tai saappaani.

Juvela vaikeni hetken ja herrat odottivat jännittyneinä, mitä tulisi.

— No, jos pyssyn annat.

Jaakko muisti, että hänen pyssynsä oli isoisältä peritty, harvinainen kivääri, mutta hänen ei ollut vähääkään vaikea luopua siitä. Hän veti hihnan olkapäältään ja ojensi pyssyn Juvelalle. Äijä iski siihen silmäyksellään ikään kuin hän olisi lingonnut kiveä ainoaan pieneen kuolettavaan kohtaan metsäotuksen kallossa. Sitten hän sanaa lausumatta vei kiväärin majaansa ja jäi sinne. Jaakolla oli se tunne, että hän heti ryhtyi johonkin salaperäiseen toimitukseen. Etteihän vain kostaisi heille kissan häviämistä ja juottaisi jotakin helvetinmoista ainetta.

— Tiedätkö, mitä sinä nyt teit? sanoi Lippi. — Se oli kuninkaan lahja isäsi ja minun isoisälle.

— Se joutui kuninkaallisiin käsiin. Hänhän on itse metsänhaltija.

— Mutta jollei hän nyt tule ulos viinoineen, niin… niin minä asetan myrkkypaloja sydänmaat täyteen sekä hänen hirvilleen että kissoilleen.

Juvela tuli ulos viina-astia kädessä. Se oli korkea, tummunut savinen ruukku, joka suippeni päästään hyvin pieneksi suuksi ja josta korva oli lähtenyt.

— Siinä pitäisi olla voimaa, sanoi äijä lauhtuneena. — Kaivoin tässä toisella viikolla noidanluut suosilmästä ja panin niitä kaksin kerroin. Kun tätä juo, niin ei jalka paina, vaikka juoksisi Turun taakse, ja sormissa taittuu puu kuin kaislankorsi.

Jaakosta tuntui verrattomalta, että hän voisi taittaa yhden noita kuusia, joiden ympäri kaksi miestä seisoalta tuskin olisi ulottunut panemaan käsivartensa. Mikä jumalallinen mies Juvela olikaan.

Lippi oli noussut seisomaan, ja pidellen vaatteita sylissään tuli hän Juvelan luo, otti pullon ja rupesi silmiään siristellen ja pää kallellaan tarkastamaan sitä. Suulla ei ollut korkkia, vaan tahmea tulppa, joka tuntui olevan tehty vanhasta tupakkamällistä. Mikä korkki, ajatteli Jaakko. — Juuri sellainen kuin metsän jumalalla sopii olla!

Juvela itse otti tulpan suulta, niinkuin hän olisi ollut kuningas, joka armollisesti tarjoaa vierailleen kellarinsa vanhinta.

Lippi haisteli ja hänen vanha, punainen nenänsä vainusi ryppyisenä ja arvostelukykyisenä.

— Käynyt läpi suurenmoisen kirkastuksen, sanoi hän ja ojensi ruukun
Jaakolle.

Jaakko tunsi ihanan pistoksen päässään. Hän oli kolme vuotta sitten käydessään everstin kanssa sukulaisia tervehtimässä Tukholmassa juomisen taidollaan hämmästyttänyt sekä vanhat upseerit että taiteilijat, mutta hän seisoi Lipin ja Juvelan edessä kuin koulupoika.

— Siunatkoon, poika, pyörrytkö sinä? sanoi Lippi.

— Minkä puun sinä tahdot taittaa, setä? huusi Jaakko ja hänen silmänsä kipunoivat. — Minä otan tuon kuusen tuosta. Ensin minä nostan sen juurineen maasta, sitten minä paiskaan sen ylös, sitten…

Lippi katsahti epäluuloisena Juvelaan.

— Juotkos sinä itse? sanoi hän.

— Juon.

— No, juodaan sitten.

— Tuolla sisällä, sanoi Juvela ja avasi majansa oven.

Hän selitti, että hän kerran juotuaan viinaansa pihamaalla oli lähtenyt kulkemaan ja tehnyt kaikkinaista turhaa hävitystä, josta Siironmaan isäntä oli suututellut. Jaakkoa ihmetytti, että niin voimallinen mies kuin Juvela välitti jonkun isännän suuttumisista ja että hän vältti jotakin hävitystyötä, jos sen tekeminen vain häntä huvitti. He menivät päitään kumartaen sisään oviaukosta ja olivat pimeässä luolassa. Pimeydessä oli viileää ja ilmatonta. Tuskin saattoi hengittää.

— Mutta jos me hajoitamme seinät, sanoi Jaakko, ajatellen tulevaa voimakauttaan.

— Kyllä kestävät, vastasi Juvela.

Äijä olisi tahtonut tehdä tulta kiukaan pesään, mutta Lippi kielsi häntä. Kiuas oli pyöreä kivikasa eikä mitään muuta. Savu olisi voinut tappaa heidät kaikki, kun ei sillä ollut ulospääsyä. Räppänästä tuli poljetulle maalle, joka oli majan permantona, pienoinen, nelikulmainen valotäplä ja sen heijastuksessa näki, kun tottui. Lippi pakotti Juvelan itsensä juomaan ensinnä ja juomaan syvältä. Sitten otti Lippi ja vihdoin Jaakko.

He tulivat kaikki heti hyvin iloisiksi. Jaakko hypähti penkiltä ja rupesi laulamaan. Juvela korjasi kiukaan syrjältä pois halkopinon, ettei hän kaatuisi siihen. Lippi ei vielä tuntenut mitään keveyttä jäsenissään, pakotti Juvelan juomaan lisää ja joi itse. Varmuuden vuoksi kysyi hän Juvelalta, oliko viina kaikki tässä. Juvela otti nurkkakaapista puisen lekkerin ja antoi sen Lipille.

Hetken perästä kaikui maakuoppa huutoja ja lauluja ja paikat ryskivät ikään kuin puolisataa miestä olisi salvanut kirkkoa, jonka oli määrä valmistua viikossa. Äkkiä paukahti ovi pihtipielineen päivineen tantereelle ja suuri punatukkainen nuorukainen syöksyi ulos karjuen ja haeskellen jotakin. Hän polki maata kummallisin kukonaskelin, ikään kuin hän joka askeleella olisi musertanut lohikäärmeitä. Hän tempoi vahingoniloisena käsiinsä puuntaimia, jotka sattuivat hänen eteensä, hihkui ja ärjyi niille, ikään kuin hän olisi nyhtänyt maasta vuosisatoja vanhoja synnin juuria. Äkkiä hän sulki syliinsä suuren harmaan kiven, puski siihen otsansa, sai sen liikkumaan ja tyhjensi siihen kaiken voimansa. Kivi nousi ja vieri hänen jalkojensa juureen. Mikä jumalallinen ilo! Mutta samassa valtasi nuorukaisen mielen haikeus. Itkun hetteet hänen mielensä uumenissa rupesivat kuohumaan ja kuumat vedet nousivat hänen silmistään. Hän oli näkevinään ikään kuin jonkin hätääntyneen katseen, ja hänen kävi sitä sääli. Se oli jossakin kaukana. Hän läksi juoksemaan. Hän juoksi kuin kamelikurki aavikolla. Tuon tuostakin pusersi hän rintaansa vasten jonkin puun ja nosti sen ilmaan. Noin ja noin! Hänen silmissään kipunoi. Ympärillä hyppeli tulikielekkeitä. Hän juoksi juoksemistaan. Hengitys kävi nopeaksi ja poltti kuin kuuma sauhu. Hän vain juoksi. Lopulta ei hän nähnyt mitään eikä tietänyt mistään. Hän upposi sauhuun ja tulikielekkeihin.

Hän heräsi hirveään ääneen, mutta ei voinut nostaa päätään. Ääni oli sellainen, jollaista ei hän milloinkaan ollut kuullut. Jokin karvainen eläin hyppäsi hänen ylitseen, koskettaen kostealla kuonolla hänen kasvojaan. Hän muisti, että oli jotakin, jota sanottiin koiraksi, ja se mahtoi olla sitä. Sitten kuului tutumpi ääni, hän muisti, että hän itse olisi voinut ääntää sillä tavalla. Ääni kirosi ja mies juoksi. Jaakko ponnisti istumaan ja luuli viimeisen päivän tulleen. Samassa oli hän taasen pitkänään maassa ja hänen ylitseen lensi kipunoita ja kekäleitä. Viimeinen tuomio! Hän oli tukahtumaisillaan savuun. Jokin piru juoksenteli savussa ja ajeli edellään kahta karvaista eläintä. Eläimet kääntyivät ja näyttivät pirulle valkeita hampaita. Jaakko rupesi muistamaan ennenkin nähneensä pirun. Se oli Juvela. Ja eläimet, joita hän tahtoi ajaa palavaan tuleen, olivat tietenkin hänen lintukoiransa. Jaakko äännähti ja sai Juvelan huomion heräämään.

— Eivät ne mitään koiria ole, ärisi äijä, nuuskainen suu nauruntapaisessa. — Sudenpentuja. Niillä on jo sama sisu kuin suurillakin susilla. Menkööt tuleen. Koiras ja naaras… niistä sikiää kokonainen karja, ja jos kuolevat, niin kuolee kokonainen susikarja.

Jaakon mieleen tuli kuin piiskaamalla ajatus, että hän aina oli halunnut sudenpentuja kesyttääkseen niitä. Hänellä oli äiti, joka aina oli pannut sitä vastaan. Mutta nyt tulivat sudet itse hänen luokseen.

— Juvela, sai hän suustaan. — Älä hätyytä pentuja. Minä vien ne kartanoon. Leikkitovereiksi kartanon nuorille neideille. He ovat sisariani. Eikö sinulla ole säkkiä tai koppaa. Katso, etteivät karkaa. Mutta mitä tuo valkea on? Onko maailman loppu? Viimeinen tuomio? Viheliäinen on ihminen!

Hän vaipui voihkaisten maahan ja oli kuin kuollut, Juvelan asumuksen ympärillä ryski, paukkui ja humisi. Lintuja tuli savun mukana. Kukkometso putosi maahan, räpytteli siipiään, mutta ei päässyt lentoon. Kipunoita ja kekäleitä satoi. Tulikielet hyppelivät kattilan laidalla, ottivat siinä vauhtia, hyppäsivät yli ja jatkoivat iloisesti matkaansa loputtomissa metsissä.

Juvela jätti hetkeksi pienet sudet rauhaan. Ne painuivat läähättäen toisiaan vastaan hiekkaan ja katselivat ulisten valkean menoa. Juvela nousi majansa katolle ja korjasi pois palavan kekäleen. Sitten hän läksi hakemaan säkkiä sudenpenikoita varten. Molemmat herrat makasivat kuin kuolleet.

Ensinnä heräsi Lippi ja konttasi ulos majasta. Liikkuva säkki tuli häntä vastaan, keikkuen ja kierien pitkin maata. Sammuneita kekäleitä ja kärventyneitä kuusenkäpyjä oli tanner mustanaan. Vihdoin hän ulkoa löysi Jaakon, nokisena, vaatteissa pieniä läpiä, ja sai hänet valveille. He rupesivat muistuttelemaan, missä he olivat ja mitä oli tapahtunut. Jaakko etsi kelloaan, mutta sitä ei ollut. Lipin kello oli seisahtunut. Heillä ei ollut aavistusta, mikä viikon päivä oli. Juvelaa ei näkynyt eikä kuulunut. Sunnuntai-iltana he olivat lähteneet kotoa, sen he muistivat. Ei mitään muuta.

— Mutta ovathan toki sudenpenikat, sanoi Jaakko, kun sai selville mikä se uliseva säkki oli, joka kierteli pitkin pihamaata.

— Mitä sinä niillä aiot?

— Vien kotiin. Ne ovat hauskat.

Heidän täytyi levätä, ennen kuin he taas jaksoivat muistaa jotakin, ja vasta kun Lippi oli löytänyt heidän eväskoppansa ruokineen ja juomineen, virkosivat he sen verran, että jaksoivat nousta horhan pohjalta katsomaan, miltä maailma näytti.

Silminkantamiin asti oli mustuneita puunrunkoja ja kärventyneitä latvoja.

Yölinnun herrat katselivat toisiinsa.

Kummalliselta näytti.

— Kulo, sanoi Lippi vihdoin.

— Kulo, toisti Jaakko, ikään kuin hän olisi opetellut oudon käsitteen nimeä.

— Pitelevät tulta niin varomattomasti. Tällainen hävitys.

— Me olemme taitaneet maata täällä viikon, sanoi Jaakko ja muisti, että kotona ovat mahtaneet olla levottomia. — Kun saisi tietää, mikä viikonpäivä on.

He saivatkin pian sen tietää. Kartanon miehet löysivät heidät ja herättivät heidät sikeästä unesta. Ei ollut kuin vasta tiistai. Kylläpä oli maailma muuttunut nokiseksi lyhyessä ajassa. Kotimatkalla kuulivat he kulon tuhoista. Lippi kuuli enemmän, Jaakko vähemmän. Jaakko ajoi Pekan kanssa ja sudenpenikat antoivat hänelle niin paljon hauskaa ajankuluketta, ettei hän kuunnellut rengin puhetta kuin puoleksi ja renki ei sanallakaan maininnut herrojen osallisuutta onnettomuuteen. Kun lähestyttiin taloa ja ajettiin asumusten kujan läpi, juoksivat lapset ikään kuin säikähtyneinä tiepuoleen eivätkä tytöt uskaltaneet näyttää itseään ikkunoissa. Jaakko laulatti susia painellen jaloillaan pussia ja heitteli rahoja tielle. Hän oli loistavalla tuulella.

— Noo, vanha Leena, mitä sinä itket — ota!

Leena oli hänen lapsenpiikansa. Häntä elätettiin talosta. Jaakko pudotti kultarahan hänen käteensä ja rupesi taasen hoitamaan pussia.

— Luuletko sinä, sanoi hän Pekalle, — että minä paljain käsin voisin kantaa nuo otukset sisään. Jos minä koettaisin. Se olisi niin muhkeaa!

Hän iloitsi jo etukäteen tyttöjen, sekä sisartensa että palveluspiikojen pelästyksestä.

Kun hevonen kääntyi pihaan portista piilipuiden alitse, aukaisi hän pussin, otti sudet syliinsä ja piteli niitä kuin koiria olkapäillään. Ne olivat niin nääntyneet, etteivät jaksaneet näyttää hampaitaankaan. Sillä lailla astui Jaakko äitiään ja sisariaan vastaan, jotka kahtena viime päivänä olivat laihtuneet ja kalvenneet. Jaakko ei sitä kuitenkaan huomannut.

— Päivää, päivää! huusi hän tartuttavan iloisesti ja nousi kaksi porrasta kerrallaan.

Mutta kun kahlekoirat omenapuiden alla olivat heränneet ja nostivat haukun, heräsivät sudetkin. Vaivoin sai Jaakko ne pysytetyksi sylissään. Ne ehtivät purra jo ennen kuin hän päästi ne eteisen permannolle.

— Tässä saatte leikkikaluja, tytöt. No, mitä luulette niiden olevan?
Koiria? Ei! Mutta ovatpa ne koiran näköisiä. Pelkäävät, pienokaiset.
Ettekö te toisi niille vähän ruokaa. Lihaa sen pitää olla. Ne ovat
susia.

Tytöt kiljaisivat kuin yhdestä suusta ja pakenivat saliin, sulkien oven jälkeensä. Mathilda-rouvakin vetäytyi taaksepäin, minne pääsi. Kyyneleet olivat hänen silmissään.

— Jaakko, sanoi hän vapisevin huulin. — Jaakko…

Hän ei päässyt kauemma, sillä hänen äänensä petti. Jaakko jätti sudet ja tuli äitinsä luo.

— Anteeksi, rakas äiti. Minä arvaan, että te olette olleet levottomat. Mutta mitä turhasta. Meillä on ollut hauska retki. Emme saaneet paljon mitään, oli niin kuuma, ettemme jaksaneet liikkua.

— Oletko sinä aivan vahingoittumaton? kysyi äiti ja painoi päänsä
Jaakon rintaa vasten.

— Aivan. Mitäs minä. Me olimme niin kaukana silloin, kun kulo raivosi.
Aivan toisessa päässä järveä…

Mathilda-rouva kuunteli häntä henkeä pidätellen.

— Oletteko te sitten koko ajan olleet siellä? Hyvin kaukana palosta?
Ehkä suurten soiden takana?

— Niin, vielä kauempana. Kuinka niin?

Suuri siveellinen suuttumus leimusi Mathilda-rouvassa.

— Ja täällä voidaan uskoa, että te olisitte varomattomalla pitelyllä aiheuttaneet koko onnettomuuden! Sanoinhan minä, että sinä olet syytön, sinä rakas, rakas lapseni…!

Jaakko puri huultaan.

— Mitä me nyt enää niistä. Minä olen terveenä kotona…

— Minä menen heti isäsi luo.

— Missä isä on?

— Hän on eilisillasta ollut vuoteen omana.

— Onko isä sairaana?

Jaakko ei ehtinyt odottaa vastausta, sillä tytöt toivat sudenpenikoille lihaa. Niiden nälkä oli pohjaton. Lihankappaleet katosivat hienontamatta kitoihin ja paksut luut rusahtivat hampaissa rikki. Tuotiin koirien kahleet ja sudenpenikoita alettiin kuljettaa. Liha oli antanut niille uutta voimaa, ne purivat kahleitaan, vetivät pään hihnan reiästä, pääsivät irti ja ne oli otettava suurella melulla kiinni. Tytöt riemuitsivat, kuten nuoret ihmiset riemuitsevat painostavien päivien jälkeen, ja talo kaikui naurua, huutoja ja kiljahduksia. Sudet näytettiin koirille ja koirat haukkuivat ja ulvoivat, niskaharjakset pystyssä. Vihdoin vietiin sudet muurattuun komeroon jyväaitan kupeelle, josta kerrottiin käyvän maanalaisen käytävän kirkkoon. Kellari oli miesmuistin ajan ollut virkaheittona ja pysytettiin pystyssä vain tarinoiden tähden, jotka siihen liittyivät. Jaakko ankkuroi omin käsin sudet seinään ja otti avaimen suulta.

Alakartanon tytöt kuulivat aidan taakse iloisen puheensorinan Yläkartanosta ja liukuivat äänettöminä sireenipensaiden varjossa. Jaakko muisti heidät ja päätti huomenna viedä sudet heidän luokseen vieraisiin. Tänä iltana hän tunsi velvollisuudekseen olla äitinsä luona. Hän oli sitä paitsi hyvin uninen. Sisaret kävivät kiinni hänen käsivarteensa ja Anna puhui puhumistaan.

— Me luulimme sinua kuolleeksi. Äiti kulki edestakaisin ja huusi sinun ja Jumalan nimeä. Me panimme jo yllemme valkoiset vaatteet — eihän olisi sopinut olla kirjavissa. Ja kaikki sinun rakastettusi riensivät tänne sinua kysymään… No kutka? Niinkuin et sinä sitä tietäisi! Luonnollisesti Ellida — hän on todella hyvin kaunis ja sopii rouva von Tolliksi. Hänet sinä saat naida, mutta et Zaidaa, postineitiä. Etkä Sigridiä. Hän on meidän serkkumme ja se ei sovi. Kaikki he ottaisivat sinut… Mutta kuule sitten eteenpäin…

Hän yritti ruveta kertomaan Siironmaasta ja Siironmaan tyttärestä, kun he tulivat portaille ja tapasivat äitinsä.

— Isäsi pyytää sinua luokseen, sai Mathilda-rouva vaivoin suustaan.

Jaakko hätkähti. Jotakin vakavaa oli tapahtunut, sen hän tunsi. Äiti tuli, painoi päänsä pojan käsivartta vasten ja nyyhki.

— Älä ota isän sanoja liiaksi sydämellesi, lapsi, sanoi hän. — Tiedät, ettei hän tarkoita kaikkea, mitä hän sanoo…

— Mitä sitten on tapahtunut? kysyi Jaakko.

Äiti vaikeni ja he astuivat ääneti läpi eteisen ja isän kirjoitushuoneen.

— Miksi pappa makaa täällä? sanoi Jaakko peräkamarin oven edessä.

Mathilda-rouva pyyhki nenäliinaansa.

— Hän luulee kuolevansa eikä tahdo…

— Eikä tahdo…?

— tehdä minun huoneitani minulle pelottaviksi.

Mathilda-rouva vaipui tuoliin ja itki. Jaakko silitteli hetken hänen olkapäätään ja avasi sitten peräkamarin oven.

Lapset olivat aina kammoneet pientä, viileää huonetta, koska tiedettiin Tollien kuolleiden läpi sukupolvien levänneen siellä ennen hautaamisen päivää.

Ensimmäinen, mitä Jaakko näki, oli kellonsa tuolilla isän vuoteen vieressä. Jokin muisto alkoi herätä hänessä.

— Hyvää iltaa, pappa.

Isä vastasi hetken jälkeen:

— Sinä olet taas valehdellut äidillesi.

Jaakko todella ei tietänyt valehdelleensa. Silloin eversti sairaan ja murtuneen miehen kootulla ja hillityllä äänellä lateli hänen eteensä hänen syntiluettelonsa. »Sinä olet…» sanoilla alkoi joka lause eikä siitä ollut ulospääsyä. Viimeinen syytös tuli kysymyksen muodossa:

— Mitä sinä olit tehnyt Siironmaan tyttärelle? Koira oli haukkunut iltayöstä, ja kun äiti aamulla meni tytön aittaan, oli vuode tyhjänä. Tyttöä ei kuulunut lypsämään eikä muutenkaan auttamaan äitiä. Kun tuli oli sytyttänyt talon, nähtiin hänen juoksevan esiin metsästä. Hän oli sitten pitänyt kädenselkäänsä silmien edessä, kääntynyt ja juossut liekkeihin. Minä kaivoin itse esiin hänen hiiltyneen ruumiinsa. Mitä sinä olit hänelle tehnyt?

Jaakon leuka liikkui, niinkuin häneltä olisi puuttunut ilmaa ja hän olisi koettanut saada sitä keuhkoihinsa suun kautta. Hän ei vastannut mitään, hän seisoi niinkuin puu, johon ukkonen on lyönyt hamasta latvasta juureen asti. Hetken perästä hän näki, missä ovi oli ja avasi sen.

— Hyvästi, pappa, sanoi hän.

Eversti ei vastannut.

Yölinnun ainoa poika astui läpi kotinsa huoneiden, ohitse seinien perhekuvien ja vanhojen muistoesineiden. Hän tunsi, että hän oli täällä viimeistä kertaa ja että jokin outo kohtalo odotti häntä. Oliko hänen mentävä jokeen vaiko hirttäydyttävä siihen metsään, missä jokainen puu ja ruoho oli elävästä muuttunut vainajaksi ja missä…? Hän puristi sormet päätään vasten ja hänestä tuntui, että hän taasen näki pahaa unta, kuten nämä kaksi päivää Juvelan kattilassa. Entäpä jos hän yhä olikin siellä ja äijä oli juottanut hänelle jotakin helvetinjuomaa…?

Kun hän tuli huoneeseensa, lankesi hän polvilleen vuoteensa ääreen ja kyyneleet pääsivät valloilleen. Äiti tuli ja he itkivät yhdessä ikään kuin olisivat nojanneet alttaripöytää vasten ja rukoilleet anteeksi syntejään.

— Anteeksi, anteeksi, anteeksi! huusi Jaakon koko sielu, mutta hän ei itkultaan voinut puhua, hän vain painoi otsaansa äidin polvia vasten.

Äiti auttoi hänet puhtoiseen vuoteeseen ja Jaakko suuteli hänen käsiään ja antoi hänen olla siinä uskossa, että hän jää nukkumaan. Mutta hän tiesi, ettei hänen enää ole lupa olla kotinsa valkeiden patjojen varassa.

Äiti suuteli hänen hiuksiaan, jotka tulivat sauhulta, luki polvillaan hänen edessään isämeidän, lausui vielä jotakin, niin hiljaa, että se oli kuin yninää, ja läksi varpaisillaan huoneesta. Jaakosta tuntui siltä kuin hänen hautansa ylitse olisi luettu viimeinen siunaus.

* * * * *

Kun kaikki oli talossa hiljaista, nousi hän, pukeutui nopeasti ja hyppäsi alas ikkunasta. Kivijalkaa myöten hiipien meni hän portille ja maantielle. Hän ymmärsi, että hänen täytyy saada talon nopein hevonen, muuten hänet otetaan kiinni ja kuljetetaan takaisin.

Pitkä päärakennus oli pimeänä. Ainoastaan everstin ikkunassa näkyi tulta. Jolleivät rengit olekaan jättäneet avainta rakoon tallin oven päälle, missä aina riippui ammuttu haukka, niin mistä hän saa hevosen? Mutta avain oli kolossaan.

Piia makasi kyljellään, kaula pitkällä. Jaakko ei uskaltanut silittää sitä, ettei heltyisi. Hän valitsi hevosen, otti pienimmät rattaat, valjasti ja sulki tallin ja liiterin ovet. Talo nukkui ikään kuin sydänmaan vanhus olisi juovuttanut sen noidanyrteillään. Ainoastaan Yölinnun peräkamarin ikkuna eli kuolleiden ikkunoiden rivissä. Ihme, että koiratkin vaikenivat. Ne oli nähtävästi isän sairauden vuoksi ankkuroitu koppeihinsa. Yökin oli pimeä.

Jaakko koetti, että hänen taskussaan oli kallis sormus, jonka perheen vanhin poika aina oli saanut haltuunsa täysi-ikäiseksi tultuaan. Jaakko oli aikaisemmin saanut sen toivotuksilla, että miehistyisi ja menestyisi… Sormus oli tallella.

Hän hyppäsi rattaille, antoi hevosen käyden mennä ohi talon, ohi pimeän päätyikkunan, jonka ruutuun hänen äitinsä niin monena päivänä ja yönä odottaessaan kotiin poikaansa oli painanut kasvonsa — ja kiristi ohjaksia.

JUURIKK'OJA

Siironmaan talo oli palanut vakuuttamattomana. Eikä siinä kyllin, että karja oli mennyt: oli mennyt rahaa. Isäntä oli salarikas ja hän oli säilyttänyt rahansa sekä kirstuissa että sukanterissä ja seinänraoissa. Tärkeimmän kirstun hän hengenvaaran uhalla kyllä oli saanut temmatuksi palavasta talosta. Mutta kulo oli pihamaalla kärventänyt sen niin, että kun se avattiin, setelit hajosivat tomuksi ja tuhaksi.

Mahtava isäntä oli repaleisena, kasvot ja kädet palohaavoilla, eräänä aamuna ilmestynyt Yölinnun kartanoon vaatimaan hyvitystä: hänen tyttärensä oli menettänyt henkensä, hänen vaimonsa oli mielipuolena ja hänen omaisuutensa oli mennyt. Hän seisoi kuin raivohullu eteisessä, huutaen, huitoen käsiään ja uhaten. Jos hän olisi tullut jonakin toisena päivänä, vaikkapa yhtä ainoaa päivää myöhemmin, niin hänen tulonsa olisi tehnyt järkyttävämmän vaikutuksen. Nyt hän tuntui tungettelijalta, joka tuli meluamaan surutaloon.

Hän oli sattunut tulemaan Yölintuun sinä päivänä, jonka aamuna ainoan pojan pako oli huomattu. Hänen menetyksensä eivät Yölinnun herrasväen silmissä voineet merkitä mitään heidän surunsa rinnalla. Ruotsinmaalainen pehtori lausui hänelle tyynesti ja kohteliaasti muutaman sanan. Tulevassa oikeudenkäynnissä luonnollisesti selviäisi, oliko niissä raskaissa syytöksissä, jotka hän kohdisti herrasväki von Tolliin, perää. Siinä tapauksessa hän tietenkin saisi täyden hyvityksen.

— Viisikymmentäkaksi tuhatta kolmesataa neljäkymmentäyksi markkaa viisikymmentäkolme penniä! huusi isäntä ja hänen kasvonsa vääntyivät sekä ruumiillisista että henkisistä tuskista. — Annatteko te ne minulle takaisin!

Olisi pitänyt säilyttää rahat pankissa ja talo olisi pitänyt vakuuttaa.

— Entä tytön henki — se olisi kai sekin ollut säilytettävä pankissa ja vakuutettava, kun tiedettiin, että Yölintuja liikkuu…

Niin, luonnollisesti vanhempien oli katsottava, että heidän lapsensa olivat turvassa.

— Entä emäntä? huusi isäntä keskellä Yölinnun pihamaata ja heristeli nyrkkejään, — kuka sitten on edesvastuussa emäntien ymmärryksestä? Olisiko heitäkin säilytettävä pankeissa ja palovakuutuksissa?

— Vähemmän ääntä, hyvä ystävä, sanoi pehtori. — Ei ole lupa tulla ihmisten pihamaille meluamaan ja…

— Mutta on lupa polttaa ihmisten lapset…

— Menkää nyt kotiin rauhoittumaan…

Nauru, joka läksi isännän suusta, rämisi Yölinnun pihamaalla.

— Missä minun kotini on, että minä sinne menisin — sano se, sinä susi ja ryöväri…

Pehtori kävi lujalla kädellä nyrkkiin, joka vapisi hänen leukansa alla.

— Yölinnulle minulla on asiaa! huusi Siironmaan isäntä. — Tuokaa tänne se punatukkainen koira, joka…

Karkeat sanat räiskyivät pitkin rakennusten seiniä, ikään kuin niihin olisi paiskattu likaa. Oli vaikea saada isäntää poistumaan, sillä talon miesvoimat oli lähetetty eri tahoille etsimään Jaakko-herraa. Rukiillakin oli sinä päivänä miltei pelkästään naisväkeä. Pehtorin täytyi kiireistään huolimatta lähteä saattamaan pois isäntää. Hänet pantiin köysiin kuin vanki, mutta häntä ei voitu estää huutamasta ja hän huusi yliluonnollisin voimin rattaiden ajaessa kirkonkylän läpi. Kauheata puhetta se oli Yölinnusta. Pehtori oli uhannut isäntää, luvaten haastaa hänet oikeuteen kotirauhan rikkomisesta ja kunnianloukkauksesta. Kun he kuitenkin ajoivat siitä, missä jokin päivä sitten oli ollut eläviä puita ja missä nyt oli savuavia kantoja, ja kun he tulivat rantaan, missä äsken hyvinvoipa, nyt koditon perhe majaili, kävi kartanon miestenkin surku.

— Marjaana, Marjaana! kuului ladosta järven rannalta.

Ja ääni oli kuin voitelemattoman koneen, jota lakkaamatta käytetään.

Kun isäntä sen kuuli, riuhtaisi hän poikki köytensä, karkasi alas rattailta ja tahtoi syöstä latoon.

— Minä tapan emännän, jos hän vielä panee noin. Jumal'avita tapankin…

Yölinnun miehet pitelivät häntä. Vanha vaimo tuli ja otti häntä kädestä. Raivo mies seurasi häntä lauhana ja väsyneenä. Vaimo johdatti hänet luhtaheinään rannalle ja rupesi puhumaan hänelle jumalansanaa. Emäntä ei enää huutanut. Kaksi lasta leikki palaneiden kantojen joukossa. Yölinnun miehet viipyivät hetken. Tuntui siltä kuin Jumala joskus panisi ihmisten hartioille suurempia kuormia kuin he jaksavat kantaa, vaikka vaimo kuului vakuuttelevan isännälle, ettei hän sitä tee.

Siironmaan isäntä ei seonnut, vaikka siitä yleisesti puhuttiin pitäjällä. Yölinnun herra kutsutti hänet pian sairasvuoteensa ääreen, puhui hänen kanssaan kuin ihmisen kanssa, ehdotti muuttoa Juurikk'ojaan, jossa lupasi samat etuudet, mitkä Siironmaassa oli ollut ja tarjoutui itse ottamaan Siironmaan alueen. Emännän vuoksi oli parempi, ettei perhe ruvennut rakentamaan synkälle palopaikalle. Varmaan emäntä paranisi, kun joutuisi toisiin oloihin. Lisäksi lupasi Yölinnun herra hevosia, karjaa, jopa puhdasta rahaakin. Itsetietoinen Siironmaa, joka oli läpikäynyt outoja sielunvaiheita ja ennen kaikkea maistanut köyhyyden häpeän uhkaa, tunsi äkkiä taas pääsevänsä kiinni siedettävään aineelliseen asemaan ja tyytyi tarjottuihin sovintoihin. Yölinnun everstin ystävä Kauniston herra läksi edustamaan ensinmainittua Juurikk'ojan näyttäjäisissä ja palatessa niinsanotulta metsästyslinnalta, jonka eversti luovutti asuinrakennukseksi Siironmaan väelle, vei Kauniston herra talonpojan herrojen puolelle Bellevuen hotelliin sillankorvassa. Se oli kaiken sovituksen huippu: talonpoikainen isäntä Kauniston herran kanssa Bellevuen herrassalissa, ja kellarimestari Svanberg, krouvin Kerstinin veli, valkoisissa paidoissaan, kakkulat nenän selässä palvelemassa heitä! Kauniston herra sopi everstin puolesta Siironmaan kanssa kaikista asioista. Siironmaa ei enää ajatellutkaan oikeudenkäyntiä. Eihän hänen tyttäreensä sillä olisi tullut henkeä eikä emäntä parantunut, vaikka oikeus olisi istunut kuinkakin monta kertaa. Ja olihan kartanon herrasväkikin saanut palkkansa — vaikka olisi nuori herra lopettanut päivänsä. Isäntä nauroi jo tuttavallisesti, kun lihava ruotsinmaalainen kellarimestari veti pitkiä korkkeja pullojen kauloista. Hyvissä aineissa on pitkät korkit — sen tiesi isäntä. Ja mitä ei ikinä mikään oikeus olisi saanut aikaan, sen sai seurustelu Bellevuessä: täydellisen mielensovinnon.

* * * * *

Perhe muutti Juurikk'ojaan ja asui »metsästyslinnassa». Karjalle saatiin suojaa läheisestä torpasta, jonka maita isännän keväällä piti ruveta viljelemään. Emäntä oli nostamalla nostettu rattaille syntymäkotinsa rannassa ja perille tullessa hänet kannettiin vuoteeseen. Hän ei päässyt kävelemään. Hän ei muutenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänelle tehtiin. Vanha vaimo asui rukkeineen emännän kanssa ja hoiti häntä. Heillä oli kaksikerroksisen rakennuksen kaunein huone, josta näkyi Yöjärvi syksyn kuulaassa kirkkaudessa. He tosin eivät sitä katsoneet. Eivät he myöskään nähneet, mitä esittivät kuvat seinillä, eivätkä he tietäneet, että Jaakko-herran oli ollut tapana asua tässä huoneessa, kun hän metsästeli Juurikk'ojan mailla.

Vanha vaimo istui ja kehräsi. Emäntä makasi poissaolevana ja apeana. Tuon tuostakin silmäili vanhus työnsä äärestä sairasta, nousi ja kostutti lusikalla hänen suutaan tai pyyhki hänen huuliaan. Tuon tuostakin hän kävi kohentamassa tulta, joka lakkaamatta paloi uunissa. Hän puheli itsekseen, kysyi asioita ja vastasi itse kysymyksiinsä, toisteli sitten tuttuja raamatunlauseita ja veisasi vaihteen vuoksi virsiä. Hänellä ei ollut ensinkään ääntä ja hän väsyi pian. Kehräämään ei hän väsynyt. Emännän silmät harhasivat pitkin seinäpintoja, pysähtyen kuviin. Hän nukkui, hän söi ja puheli sekavia asioita. Hänen lapsensa ikävöivät hänen tykönsä, mutta heitä täytyi pysytellä poissa, koskei sairas tuntenut heitä, vaan kävi levottomaksi, kun he olivat huoneessa. Joskus he pääsivät karkaamaan sisään, kädet täynnä puoloja, joita olivat poimineet, tai kuusen- ja petäjänkäpyjä, jotka olivat heidän lehmiään. Vanha vaimo nousi silloin rukkinsa äärestä ja heristeli heidät menemään, mutta kun hän palasi rauhoittamaan sairastaan, olivat kyyneleet hänen silmissään. Tämä elämä oli yhtä kaikki surkeaa! Lapset turvautuivat piika Riikkaan, jolle isäntä oli uskonut avaimet ja joka toimi talossa kuin emäntä ainakin. Joskus liukuivat lapset hiljaa äitinsä huoneeseen ja saivat olla, kun lupasivat, etteivät pidä ääntä. He katsahtivat ihmetellen ja pelästyneinä äitiin, joka päivä päivältä vieraantui heistä, kuiskuttelivat hetken rukin ääressä, kertoen leikeistään ja kerjäten vanhukselta satuja, ja asettuivat sitten ikkunaan, joka oli niin matalalla, että he ulottuivat näkemään ulos. Kalliolla rakennuksen juurella olivat puut keltaiset ja punaiset ja keltaisina ja punaisina olivat rannat ja saaret, mutta järvi siinsi ja hymyili kuin hyvä silmä — äidin silmät olivat olleet sen väriset, silloin, ennen, kotona. Yhtäkkiä unohtivat lapset, että piti olla hiljaa, ja tyttö saattoi huudahtaa:

— Me asumme Siironmaassa nyt ja Johanna on emäntä ja Malakia on isäntä ja me…

Äiti pelästyi, vanhus nousi rukiltaan ja lasten täytyi lähteä.

* * * * *

Silloin oli jo lumi maassa, kun eräänä aamuna sairas kutsui vanhaa vaimoa nimeltä ja selvästi tunsi hänet. Vanhus tuli niin iloiseksi, että Jumalaa kiittäen lähestyi vuodetta.

— Minkätähden tuollainen kuva on tuotu tänne? kysyi emäntä, tuijottaen seinään ja hänen silmänsä olivat viisaat kuin ennenaikaan.

— Niin, sanoo muuta, emäntä kulta, puheli vanhus värisevällä äänellä. — Minkätähden se onkaan tuotu tänne. Otetaan pois. Tahtooko emäntä, että minä otan sen pois?

Vanhus ei yrittänytkään panna täytäntöön, mitä hänen sanansa sisälsivät. Hän kumartui emännän puoleen ja sitaisi hiuksia hänen otsaltaan. Otsa oli eilisestään käynyt ikään kuin pilvettömämmäksi ja silmät olivat kirkkaat.

— Vappu, sanoi emäntä ja hymähti, — onkos se se vanha Vappu? Missäs sinä olet ollut niin kauan?

Herra Jeesus siunatkoon! pääsi vanhalta vaimolta ja hän istuutui vuoteen laidalle ja otti emännän laihan käden. — Emäntä kulta, emäntä kulta!

Hän ei ilossaan tietänyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän rupesi pyyhkimään emännän silmiä, vaikkei emäntä ensinkään itkenyt, ja kysyi, toisiko hän emännälle syötävää. Hänen omat kyyneleensä vuotivat sekä silmistä että sieraimista ja hänen kielellään elivät niin monet raamatunlauseet ja virrenvärssyt, että ne olivat hänet tukahduttamaisillaan.

— Tuo, tuo syötävää, sanoi emäntä. — Reikäleipää vain ja paista hiilillä muikkua. Mutta älä mene ihan vielä. Missä sinä olet ollut näin kauan? Ja missä minä olen? Ja mikä tuo kuva on? Minkä tähden tänne tuodaan tuollaisia kuvia. Ota pois ja pane tuleen. Lastenkin tähden. Missä lapset ovat? Ja missä isäntä on? Olenko minä ollut kipeänä? Kauankin?

Vanha vaimo vastasi emännän kysymyksiin. Hän ei salannut mitään. Ja vähitellen heräsi emännän muisti, ja jokainen elämys, joka kuin siemen kirren alla oli viipynyt kätkössään, rupesi nostamaan päätään ja jokaisen muiston elvyttäminen teki kipeää. Mutta kun emäntä muisti Marjaanan kohtalon, ei hänellä ollut ainoaa kyyneltä silmässä, hän vain liitti kätensä yhteen ja hiki pisaroi hänen otsaltaan.

— Isä, valaise minua, opeta minua tyytymään…

— Tuonko minä nyt syötävää? keskeytti vanhus. — Onkin tuoreita muikkuja, kun oltiin eilen nuotalla.

— Oltiinko eilen nuotalla? Ne eivät sitten olekaan oman järven kaloja…

— Mitä emäntä siitä, kun vain tulee terveeksi…

— Niin kyllä, Vappu. Älä mene ihan vielä. Minä nousen ikkunaan…

— Ei emäntä nouse yksinään. Jolleivät jalat kannattaisi, kun emäntä niin kauan on ollut vuoteessa…

Emäntä yritti lähteä liikkeelle, niinkuin terveytensä aikoina, mutta jalat olivat tunnottomat.

— Emäntä odottaa vähän. Minä noudan apua, niin autetaan emäntä ikkunaan.

Vanhus kiirehti läpi suurten, outojen huoneiden keittiöön ja kaiken matkaa hän lateli raamatunlauseita ja kertoili, mitä oli tapahtunut.

— Emäntä tulee terveeksi, puheli hän keittiön ovella. — Tahtoo jo syötävää. Minä paistan muikkuja. Hiilillä, tahtoo. Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän… Riikka tulee auttamaan, emäntä tahtoo nousta katsomaan järveä. Riikka heittää nyt sen työn… Ja kun hän lähestyi kaupungin porttia, niin katso, kuollut kannettiin ulos ja se oli äitinsä ainoa poika ja hän oli leski… Riikka heittää nyt ja tulee.

— Etkö sinä kuule, mitä sinulle sanotaan! huusi punaposkinen piika ja kolisteli astioita liedellä. — Olekin jo höpisemättä. Mikä hänet nyt olisi parantanut. Sitä sinä olet puhunut jo ennenkin. Ehtii odottaa siihen asti, että minä saan padan tulelta. Kaikkien tässä pitääkin katsella järveä. No, lähdetkö siitä höpisemästä, tai minä huudan isännän sinua opettamaan.

— Riikka ei taitaisi tahtoa, että emäntä tulisi terveeksi?

Riikka paiskasi käsistään kauhan ja veri näytti pyrkivän tirsumaan esille hänen poskistaan.

— Mitäs sillä on väliä! huusi hän, — mukavampaahan se vain olisi, että tulisi pitämään huushollia! Kyllä minun puolestani saa tulla vaikkapa jo nostamaan tuota pataa tuosta tulelta. Ei se niinkään hauskaa ole pitää rakennusmiehiä ruuassa ja pestä niiden pyykkiä. Ja vielä sairas passattavana, jonka mieliteoiksi täytyy keittää ja paistaa mitä käsketään, oli kuinka kiire tahansa. Kyllä minun puolestani saavat parantua. Tulkoonkin vain nostamaan vellipadan tulelta… Minä jätän sen siihen, kiehukoon maahan, jollei korjaa…

Piika itki. Vappu palasi suuttumustaan niellen emännän luo ja heti hänen perässään tuli Riikka.

— Kas kun en minä tunnekaan, sanoi emäntä. — Tämä ei olekaan meidän entisiä piikoja. Onko tuvassa mitä tapahtunut, kun tämä itkee?

Riikka ei vastannut, kävi vain kovakouraisesti emännän käsivarteen ja vanhuksen puhellessa lapsista ja siitä, kuinka he nyt tulevat iloisiksi, ja kalasta, jota hän menee paistamaan, auttoivat he emännän vuoteesta. Hänen jalkansa ei tuntenut maata. Hän oli kuitenkin niin köykäinen, että he kantamalla jaksoivat viedä hänet ikkunaan.

— Lunta, sanoi hän. — Ja järvi jo jäässä. Joko sitä ajetaan?

Häntä alkoi värisyttää. Vanha vaimo rupesi taasen puhelemaan lempeään, holhoavaan tapaansa. Nuori nainen tiuski ja päästi vihaisesti sairaan käsistään. Emäntä painoi kasvot korvallista vastaan ja itki. Hän tunsi avuttomuutensa ja hän tunsi menettäneensä kotinsa. Lisäksi häntä ahdisti outo aavistus: olisiko ollut parempi, että hän olisi kuollut eikä tullutkaan terveeksi. Kaikki eivät iloinneet hänen paranemisestaan.

Onnen hetki oli yhtä kaikki se, jolloin lapset tulivat hänen vuoteensa ääreen. He olisivat paikalla tahtoneet viedä häntä katsomaan navettojaan, joita he paraikaa puhdistivat lumesta, ja kun ei äiti voinut seurata heitä, toivat he leikkikalujaan hänen huoneeseensa.

Emäntä oli moneen kertaan kysynyt isäntää, ennen kuin hän tuli. Hän oli ollut »Vamperilla» tapaamassa Yölinnun everstiä ja palasi hyvällä tuulella. Tosin eversti oli moittinut liiallisesta rahantuhlauksesta, mutta pitkäkorkkiset olivat taasen sovittaneet herran ja talonpojan välit ja kellarimestari, jota Juurikk'oja sanoi »Vamperiksi», oli lainannut uudelle ystävälleen kirjan, josta isännän sopi oppia ruotsia. Varmaan hän sitä oppisi, koska hänellä oli hyvä halu. Kirja oli pitkulainen kuin katkismus ja povitaskussaan toi isäntä sen kotiin.

Metsästyslinnan pihamaalla odotti piika Riikka pyhävaatteissaan, kädessä punakukallinen puuvakka.

— Mihinkäs nyt mennään? sanoi isäntä.

Piika pyyhki silmiään ja sieraimiaan harmaan villaliinan nurkkiin ja selitti, ettei häntä kai enää tarvita talossa, koska emäntä tulee terveeksi.

Isäntä tuli alas rattailta ja puhutteli häntä matalalla äänellä. Mitä joutavia hän nyt siinä — kuka emännän olisi parantanut. Herratkin olivat sanoneet, että hän oli parantumaton. Kun piika kuitenkin pysyi väitteissään eikä suostunut palaamaan takaisin, sitoi isäntä hevosen aitaan ja läksi juoksujalan sisään. Lakki päässä hän tuli suoraan sairaan huoneeseen ja tapasi lapset iloisesti puhelemassa äitinsä ympärillä ja emännän saman muotoisena, jollainen hän oli ollut terveytensä päivinä. Emäntä luuli isännän niin ilostuneen, että hän riensi häntä katsomaan näin suinpäin. Emäntä hymyili ja oli lausumaisillaan jotakin, kun huomasi isännän tuijottavan häneen kuin valekuolleeseen, joka laudaltaan on noussut istumaan.

— Minä taidan tästä parantua, sanoi emäntä.

— Vai luulet sinä… että paranet.

— En minä vielä pääse käymään.

— Vai et vielä pääse käymään… Vai et vielä…

— Mitä sinä puhut…?

— Mitäs minä sitten.

Isäntä meni takaisin pihamaalle, missä piika yhä seisoi selin taloon.

— Et sinä mihinkään mene, sanoi hän. — Ei emäntä pääse kävelemäänkään.
Ja voi vielä seotakin.

— Kuka hänen sekoamisensa tietää…

— Käänny koreasti takaisin vain.

Isäntä käänsi hänet, käsipuolesta vetäen, taloon päin ja hetken tuskiteltuaan piika palasikin.

Mutta isännän mentyä oli emännällä entistä voimakkaampana se tunne, ettei hänen olisi pitänyt palata elävien joukkoon, vaan yksintein kuolla. Hänelle tuli siitä murhe. Jos isäntä olisi ollut huoneessa niin kauan, että olisi voinut puhua hänen kanssaan. Mutta isännällä oli niin paljon mentävää.

— Mikä se on se piika? kysyi emäntä kerran.

— Mikä piika? sanoi isäntä.

— Se korea ihminen, joka tässä palvelee? Eihän tässä muita olekaan.

— Jaa Riikka — niin, hän on piika vain. Mitä sinä sitä kysyt. Täytyihän joku ottaa, kun sinä sairastelit.

— Enhän minä sano, ettei olisi pitänyt.

— No, mitä sinä sitten? Tekevä ihminen se on — täällä on rakennusmiehiä, täytyy niille olla ruokaa.

— Enhän minä sitä. Älä nyt… puhutaan nyt.

— Minun täytyy lähteä Vamperiin. Sovittiin, että tulisin…

— Kyllähän sinä… Minä vain kysyisin… Se on pian tehty, älä ihan vielä… Sitä minä vain, että eikö muutettaisi kotiin!

— Kotiin — mitä sinä nyt…? Tiedäthän sinä…

— Tiedän, Siironmaahan tarkoitan. Se se kuitenkin on meidän kotimme… En minä täällä parane. Siellä minä paranen palaneiden kantojenkin keskellä. Rakennetaan talo uudelleen…

— Älä nyt. Tiedäthän sinä, että on vaihdettu everstin kanssa. Siironmaa on everstin…

— Kyllä hän vaihtaa sen meille takaisin, kun kuulee, että se on minun syntymäkotini. Minä menen ja lankean polvilleni armon eteen.

— Mihinkä sinä menet ja lankeat…? Ole koreasti siinä. Minä käsken
Vapun.

Isäntä läksi ja Vappu jäi. Emäntä makasi silmät kiinni. Ripsien välistä pisarteli kyyneliä.

Isäntä istui Vamperin luona ja opetteli ruotsalaisesta kirjasta. Hänen täytyi niinikään olla rakennusmiesten luona juttelemassa, että he pysyisivät hyvällä päällä. Vamperi oli mukava ja leikkisä mies. Ja hyvin tekivät rakennusmiehetkin, kun heitä piti silmällä ja väliin antoi heille ryypyn. Ei enempää, ettei tullut liikaa.

Eräänä yönä näki emäntä oudon unen. Oli olevinaan mies, joka asteli kivillä laskettua tietä, ja kahden puolen oli korkeita taloja. Vastaan tuli ihmisiä jalan ja ohitse ajoi hevosia. Mies poikkesi taloon ja tuli kauppaan, jossa vanha herra kumarsi kohteliaasti ja otti hyllyltä jotakin ja ojensi miehelle. Hän sai ojentaa muutamaan kertaan, ennen kuin mies sai mieleisensä. Ne olivat silmälasit.

Uni oli outo elävyytensä vuoksi. Mies oli ollut pitkä ja harteva, hänellä oli ollut yllä mustat vaatteet ja kova, korkea hattu. Emäntä oli nähnyt hänet takaapäin ja kaupassa oli niin hämärää, ettei tarkoin ollut voinut erottaa kasvoja. Emäntä muisti ennenkin nähneensä ne jossakin, hän ei vain voinut muistaa missä, mutta koko päivän hän ajatteli miestä ja vaivasi itseään miettimällä, missä hän oli hänet nähnyt.

Parin päivän perästä hän muisti nähneensä hänen menevän sisään jostakin ikkunasta. Oli pimeä ja ikkunakin oli ensin pimeä, mutta sitten ilmaantui joku ruudun taakse ja pelkäsi ensin, mutta avasi lopulta, ja herra nousi korkealle kivijalalle ja hyppäsi sisään. He puhuivat pimeässä. Taisivat itkeä. Toinen oli nainen. Hän sytytti kynttilän. Hän oli keveissä pukimissa ikään kuin hän olisi noussut nukkumasta. Hän sytytti kynttilän, läksi viereiseen huoneeseen, avasi avaimella suuren kirstun ja otti jotakin, jota antoi herralle, mutta herra antoi hänelle taskustaan jotakin. He puhuivat taas ja kynttilä paloi. Nainen itki kovasti. Sitten herra hyppäsi alas ikkunasta, kaatui pensaisiin, nousi ja astui rattaille. Tiellä oli hevonen ja rattaat.

Ponnistus ennen tämän muiston selville saamista oli emännälle niin raskas, että hän jälkeenpäin nukkui pitkän aikaa. Hän oli mahtanut nähdä tämän unen ollessaan mielisairaana.

Pitkä, harteva herra rupesi nyt yhtä mittaa kummittelemaan sairaan mielessä. Milloin hän oli laivalla ja asteli kapeita, jyrkkiä portaita johonkin pieneen huoneeseen, johon hän pani nukkumaan. Milloin hän ajoi korkeissa vaunuissa, joiden edessä oli neljä hevosta. Ja ajettiin ylämaata ja kuski puhalsi torveen. Milloin hän oli suuressa huoneessa, missä oli paljon väkeä ja tanssittiin. Kerran toinen mies löi häntä päähän. Oli yö ja toinen mies tuli takaapäin… Kerran hän oli huonoissa vaatteissa ja lakaisi tietä pitkällä varsiluudalla. Kerran hän ajoi vaunuissa rikkaan ja kauniin rouvan kanssa. Kuskin vieressä oli suoraselkäinen herra, jonka puvussa kiilsi kulta- ja hopeanauhoja. Kerran hän oli metsässä suurten puiden alla ja siellä oli pöytä ja penkkejä ja juotiin. Mutta nainen, joka oli punaisissa vaatteissa, nousi pöydälle ja tanssi. Se taisikin olla piru.

Mutta jokaisen unen edellä sairasta vaivasi suuri levottomuus ja ahdistus. Hän ikään kuin tunsi, että jossakin tapahtui jotakin ja tapahtuminen sattui häneen asti. Vasta sitten, kun uni oli ollut, helpotti. Joskus unet tulivat päivälläkin.

Vihdoin sitten kerran emäntä näki miehen kasvot ja tunsi, että hän oli
Yölinnun nuori herra, joka oli kadonnut.

Eikä hän enää ensinkään epäillyt, ettei Jaakko-herralle ollut tapahtunut juuri kaikki se, mikä hänelle unessa oli näytetty. Olihan Jumala ennenkin unessa näyttänyt ihmisille moninaisia asioita. Paljon, paljonpa se nuori herra oli saanut kokea. Sairasta vaivasi nyt vain, miten hän saisi näistä kaikista sanan armolle, Jaakko-herran äidille.

Kerran hän pyydätytti puheilleen Yölinnun Pekan, kun Pekka tuli Juurikk'ojaan käymään. Eversti lähetti hänet usein sinne ja se oli kyllä hyvä, sillä Siironmaasta lähdettyä oli isäntä tullut oudon irralliseksi eikä paljon ajatellut maatöitä. Emäntää ujostutti puhua Pekalle. Täytyihän Pekan pitää hänen ajatuksiaan lapsellisina, tai ehkä aivan hullun puheina, kuten isäntä ja Riikka pitivät. Naurun arvoiset ne kaiketi olivatkin. Emännästä tuntui kuitenkin, että hänen täytyi puhua.

Pekka ei nauranut. Hän kuunteli häntä vakavana ja tyynenä ja lupasi ilmoittaa emännän asian armolle: saihan armo itse päättää, tahtoiko hän ottaa kuuleviin korviin, mitä sairaalle oli ilmoitettu, vai ei. Sitten puhuttiin Juurikkaasta ja ensi kevään töistä. Pekka arveli siitä tulevan hyvän talon, kunhan isäntä vain ryhtyisi työhön entisellä voimallaan. Pekan istuessa emännän huoneessa tulivat lapset sisään ja Johanna kysyi:

— Miksei mennä kotiin?

— Ollaan kotona, vastasi äiti.

— Eihän olla. Siironmaassa meidän on koti.

Pekka otti kaljatuopin pöydältä ja joi kauan. Kun hän nosti päänsä katajaisesta astiasta, huomasi hän, että tyttö oli kasvanut kesästä. Hänellä oli suuret, vaaleat hiukset. Korea ihminen siitä oli tulossa.

Niin pian kuin Yölinnun armo sai tietää Siironmaan emännän asian, läksi hän Juurikk'ojaan ja Pekka ajoi rekeä. Armo ei ollut uskaltanut sanoa everstille, mistä oli kysymys — eversti ei olisi sallinut hänen lähteä, sen hän tiesi, olihan hän itsekin hetken epäillyt lähtöä, vaikka halu kuulla enemmän sairaan näyistä sitten oli käynyt voittamattomaksi. Kaiken matkaa oli everstinna sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että hän nyyhki suuren puuhkansa suojassa. Siironmaan tyttären ja hänen poikansa tiet olivat kerran ristinneet toisiaan ja siitä oli ollut niin arvaamattomat seuraukset. Hän ei koskaan ollut nähnyt onnettoman tytön äitiä, Siironmaan emäntää.

Pihamaalla näki hän vaaleatukkaisen lapsen, joka juoksi pois, kun reki ajoi sisään portista, mutta hän ehti tehdä itselleen kysymyksen: tuollainen vaaleatukkainenko sekin onneton tytär oli? Metsästyslinnassa Yölinnun rouva oli käynyt verraten harvoin. Silloin, kun se vihittiin — siitä oli kymmenkunta vuotta — oli monen pitäjän herrasväki ollut koolla ja nuoret olivat viulujen soidessa tanssineet aamunkoittoon. Puoliyön aikaan oli Kauniston herra sammuttanut lamput ja huudahdellen ja nauraa helistellen oli tanssia jatkettu kuutamossa. Sinä yönä olivat kaikki nuoret olleet kuin juovuksissa rakkaudesta. Everstinnan oli pitänyt komentaa lamput palamaan. Kauniston herra oli väkipakolla vienyt hänet, everstinnan, tanssiin. Kauniston herra oli ehtinyt maistaa vähän liiaksi. Kaikki herrat olivat tehneet sitä. He jäivät sitten moneksi päiväksi metsästämään, mutta naiset ajoivat aamunkoitossa kotiin. Sittemmin oli Jaakon nimipäiviä joskus vietetty metsästyslinnassa. Kerran oli tullut hirveä ukkosilma, jota kesti koko yön. Tanssista ei voinut tulla paljon mitään. Mutta kruununvoudin tytär ja muuan maisteri, joka oli viettänyt kesää paikkakunnalla, menivät keskellä salamanvälkettä kihloihin. Lamput olivat silloinkin sytyttämättä, jotta voitaisiin seurata ukkosilman kulkua. Postineiti oli sinä iltana saanut aikaan hälinää kuiskailemalla oikealle ja vasemmalle, että Jaakko tanssissa oli suudellut Ellida Ehneä!

Kuinka paljon olikaan tapahtunut näiden huolettomien aikojen jälkeen!
Jaakko oli ties missä, metsästyslinna talonpoikien käsissä!

Jaakon äiti astui mielenliikutustaan pidätellen sairaan ummehtuneeseen, linjamenteille hajuavaan huoneeseen. Siironmaan tyttären äiti ojensi hänelle tyynesti kätensä ja kehoitti istumaan. Pekan oli määrä toimia tulkkina, ja niin tapahtui keskustelu karusti ja lyhyesti. Jota pitemmälle sairas pääsi unikuviensa aukikäärimisessä, sitä enemmän aatelinen äiti jännittyi ja rupesi ymmärtämään kieltä ilman tulkintaa. Hän saattoi sitä jo puhuakin. Kipu kaiveli häntä, kun hän seurasi poikansa kärsimyksiä. Hän sai vaivoin huutonsa tukahtumaan, kun emäntä kuvasi nuorukaista, joka lakaisi katua.

Eikö ole näytetty mitään nimeä? rukoili hän. — Koettakaa muistaa. Koettakaa ajatella. Millainen se kaupunki oli? Koettakaa rukoilla, että Jumala ilmoittaisi teille kaupungin nimen. Minäkin rukoilen. Koettakaa! Teidän lapsellanne ei enää ole mitään puutetta, mutta ajatelkaa, että minun lapseni näkee nälkää. Jumalan täytyy sanoa kaupungin nimi. Minä taistelen Hänen kanssaan, kunnes voitan…

Kiihtynyt äiti ei kumminkaan voinut saada tietää, mitä halusi. Hän otti Juurikk'ojan emännältä lupauksen, että tämä paikalla lähettäisi tiedon, jos unessa ilmoitettaisiin jotakin uutta, ja lupasi puolestaan puhua everstille, ettei eversti panisi vastaan, jos isäntä haluaisi rakentaa Siironmaan uudelleen. Päästyään lääkkeiden hajusta ulkoilmaan everstinna oli valmis nauramaan talonpoikaisvaimon ilmestyksiä. Pian hän kuitenkin tapasi itsensä rakentamasta siltoja irrallisten tapahtumain välille poikansa elämässä eikä hetkeäkään epäillyt, etteivät sairaan kummalliset unet olisi tarkoittaneet totta. Hän vaivasi itseään nyt yökaudet miettimällä, mitä se tai se kuva tarkoitti. Niin ikään hän jännittyneenä odotti sanaa Juurikk'ojasta. Olisivatpa ilmestykset vain tapahtuneet hänelle itselleen. Se olisi ollut kaikin puolin miellyttävämpää ja käytännöllisempää. Nyt piti äidin ja pojan välisten asioiden käydä vieraan silmän kautta. Everstinna oli kuitenkin onnellinen, että hän näin oli saanut tietää edes jotakin. Olisipa vain tullut ilmestys kaupungista, missä onneton poika lakaisi katuja. Äiti olisi matkustanut sinne, etsinyt häntä yöt päivät, kunnes olisi hänet löytänyt. Everstille ei tästä kaikesta uskaltanut hiiskahtaakaan. Everstinnan täytyi kaikin tavoin salata levottomuuttaan ja unettomuuttaan.

Verraten pitkän ajan perästä näki sairas vaimo unta, että hän oli olevinaan laivalla keskellä suurta merta. Myrsky pauhasi ja aallot kävivät korkeina. Ihmiset itkivät ja parkuivat. Mitä tällä unella oli tekemistä Yölinnun nuoren herran kanssa, sitä ei hän ymmärtänyt. Olisiko hän ollut mukana laivassa? Kumminkaan ei häntä näkynyt.

Yölinnun rouvan levottomuus kasvoi äärimmilleen. Hän ei enää riisunut surupukua yltään. Hän joutui vuoteen omaksi. Siinä kuunteli hän kaikkia ohi ajavia rattaita tai kulkusia, eikö niiden mukana tulisi tietoa Jaakosta. Tai jos hän itse tulisi! Hän kuunteli Jaakon susien ulvontaa. Hänen oli täytynyt taistella sekä everstin että palvelusväen kanssa saadakseen sudet säilymään. Ne olivat käyneet suuriksi ja vaarallisiksi ja houkuttelivat muita susia likelleen. Pari koiraa asumuksista kirkon varrella metsän sudet jo olivat vieneet. Äidistä oli rikollista ajatella, että kotisudet olisivat poissa, jos Jaakko tulisi.

Eräänä aamuna hämärissä pistäytyi metsäsusi Yölinnun takapihalla ja otti voudin lapsen. Silloin löi kotisusien hetki.

Everstinna ei tästä kaikesta tullut terveemmäksi.

Niin makasivat siis Jaakko-herran äiti ja Siironmaan Marjaanan äiti kumpikin tahollaan laskien öiden ja päivien tunteja. Olisi luullut helpommaksi sen äidin ristiä, jolta lapsi oli kuollut. Mutta hänen ristinpuunsa oli ottanut uusia vesoja. Hän oli joulun jälkeen synnyttänyt poikalapsen, joka ei ottanut elääkseen eikä kuollakseen. Lapsen syntymisen mukana lakkasivat unennäöt, mutta jalat pysyivät ennallaan. Piika-Riikan vaatimuksesta siirrettiin sairas emäntä nyt yläkertaan. Isäntä kohteli häntä parantumattomana mielipuolena, ei itse käynyt häntä katsomassa eikä antanut lasten käydä. Vanha vaimo rukkineen oli emännän ainoa seura. Heille paiskattiin ruoka kuin kerjäläisille ja kun lapsi huusi, viskattiin alhaalta kattoon saapas tai kenkä varoituksen merkiksi. Siironmaa ja kaikki mitä siihen kuului alkoi emännästä kangastaa saavuttamattoman kaukaiselta. Unennäöksi kävi Marjaanakin — lieneekö hänellä koskaan sellaista lasta ollutkaan.