Yölintu

— Kun olisi joku niin armelias ihminen, että veisi minut kirkkoon, äänteli emäntä joskus. — Joulukirkkoon, kun kynttilät ovat sytytetyt, tai juhannuskirkkoon, kun lapsia päästetään. Marjaana sai testamentin — se oli niin kaunis kesäinen päivä! Onhan minulla ollut Marjaana-niminen tytär? Onhan?

Vanha Vappu, joka nälästä ja murheesta kävi päivä päivältä raihnaammaksi, rukoili isäntää ja rukoili Riikkaa, että emäntää käytettäisiin kirkossa. Joskus he ärjäisivät hänelle, joskus he lupasivat vaikkapa seuraavana sunnuntaina panna hevosen valjaisiin ja täyttää emännän mieliteon. Mutta siitä ei tullut mitään.

— Olisi Yölinnun Pekka — se minut veisi kirkkoon. Eikö se enää käy täällä? Kun ei ole ensinkään tullut katsomaan. Mutta kun panivat minut tänne yläkertaan, niin täällä minä olen kuin haudassa.

Kesällä rupesi alakerrastakin kuulumaan lapsenitkua. Piika-Riikalla oli lapsi. Se parkui alakerrassa ja emännän lapsi huusi yläkerrassa.

Niin kuluivat päivät.

VANHA IMPI

Pitäjän tytöt olivat vaipuneet suruun ja murheeseen. Oli kuin ilo Jaakko-herran mukana olisi kaikonnut seuduilta. Salokylien tyttäret, jotka olivat kuunnelleet pyssynpauketta metsissä, tunsivat ikuisen hiljaisuuden siitä puoleen painostavan sydänmaita ja muistelivat kaihomielin aikoja, jolloin kartanon nuori herra oli pysähtynyt kaivolle ja naurattanut heitä. Herrasneidit hypistelivät päivänkukkia ja kyselivät repiessään irti valkeita lehtiä: palaako hän? kävelivät Yöjärven rannoilla ja suuntasivat jännittyneen katseen jokaiseen tulijaan, joka taloa lähestyi.

Ellida af Ehne katseli kotiljonkiruusuja, joita hän vuosien kuluessa oli tanssissa vastaanottanut Jaakon kädestä, suuteli niitä ja itki. Hän palautti niin ikään palauttamistaan mieleensä elämänsä ihmeellisintä hetkeä, sitä, jolloin Jaakko kuutamossa metsästyslinnalla oli suudellut häntä kaulalle. Hän ei milloinkaan ollut voinut kuumenematta ajatella tuota hetkeä. Eikö suudelma ollut samaa kuin: minä rakastan sinua — ole omani! Hän päätti uskollisesti odottaa. Kerran Jaakon täytyi tulla!

Alakartanon tytöt kulkivat haikeina yksitellen joen rannalla ja silmäilivät polkuja ja kenttiä, joita Jaakko oli astunut: tuossa hän oli nauranut, ottanut Sigridiä vyötäisistä ja juoksuttanut häntä ympäri pihaa; tuossa hän oli hypännyt yli aidan; tuossa hän oli ottanut isän selkäänsä ja vienyt hänet sänkyyn — eikä isä ollut ensinkään suuttunut, vaikka hän kaikkia muita olisi antanut korville, jos he olisivat uskaltaneet koskea häneen, kun hän oli humalassa. Tytöt kantoivat molemmat tuskansa povessaan eivätkä puhuneet siitä, ja jos he sattuivat yhteen lähteen rannalla, missä kasvoi lemmenkukkia, niin he väittivät tulleensa joelle pesemään esiliinaansa, tai keksivät jonkin muun valheen.

Yölinnun tytöt, Jaakko-herran sisaret, käyttivät valkeita tai haaleanvärisiä vaatteita ja tekivät arveluja sinne tänne veljensä katoamisesta. Mitä osaa näytteli siinä Siironmaan tytär? He tunsivat ilmassa, ettei sitä sopinut kysyä äidiltä. Anna urkki vihdoin asiaa palvelijoilta ja sai tietää, mitä ajateltiin. Vanhemmat sisaret surivat Jaakkoa, pyyhkivät omin käsin tomut hänen huoneessaan ja katsoivat, että maljakoissa oli tuoreita kukkia. He eivät koskaan olleet tehneet sitä Jaakon ollessa kotona, äiti ja palvelijat olivat saaneet pitää kunnossa Jaakon huoneen. Mutta nyt käski tyttöjen vaisto heitä hoitamaan huonetta, niin että Jaakko minä hetkenä hyvänsä olisi voinut tulla kotiin ja nähdä, että häntä oli kaivattu.

Mutta mikä oli tullut Zaida Sederholmille, postineidille? Kruununvoudin kirjeitä tuli Yölintuun ja Yölinnun kirjeitä saattoi matkata ties minne. Eversti sai useampaan kertaan vaatia kuittia sisäänkirjoitetusta lähetyksestä, ennen kuin se tuli. Kauniston herralle oli sattunut niin monta säännöttömyyttä postin jakelussa, että hänen vihdoin itsensä täytyi lähteä nuhtelemaan postineitiä. Kauniston herra oli tulinen, iloinen mies ja hän aikoi antaa epätäsmälliselle virkailijalle aika nuhdesaarnan, mutta hän kävi ensi hetkessä aivan sanattomaksi, kun tapasi Zaida-neidin istumassa talon päätyikkunan alla puupenkillä, joka hiljan oli veistetty uusista laudoista. Postineiti oli siinä taivaansinisessä puvussa, jossa hänet viime vuosien aikana oli nähty kaikissa pitäjän tanssiaisissa. Hän ontui, onnellisesti hymyillen, tulijaa vastaan ja hänen poskensa hehkuivat, kun hän tervehti.

— Äiti tulee iloiseksi, jos saa tarjota teetä, sanoi hän ja kiinnitti kimpun kukkia vyöhönsä.

— Kiitoksia. Minä en ole tullut teetä juomaan, piru vie. Minä olen tullut kysymään, minne te kyyditsette minun lähetyksiäni. Tässä tulee tiedustelu Helsingistä, missä viipyvät rahat, jotka minä, kuten omasta kuitistanne näkyy, olen pannut postiin kymmenen päivää sitten. Tiedättekö te, mitä se merkitsee? Tuhat tulimmaista, se merkitsee teidän virkaeroanne, jos minä tästä ilmoitan postihallitukseen. Minua ei ole koskaan saatu syyttää epätäsmällisyydestä, piru vie minä…

Suuri, lihava herra pauhasi niin, että pieni, käpertynyt rouva Sederholm pelästyneenä tuli ikkunaan katsomaan, mitä pensaan juurella rakennuksen päädyllä tapahtui. Hänen tyttärensä sen sijaan piti lapsellisia silmiään loistavina ja avonaisina Kauniston herran kasvoja vastaan ja nuhdesaarna jyristi hänen korviensa ohitse kuin kaukainen ukkosilma. Kun patruuna oli aikansa torunut, pyyhki hän hien otsaltaan ja asteli edestakaisin tiellä penkin edessä. Vihdoin hän pysähtyi ja jäi katselemaan neiti Sederholmiin. Hän oli odottanut, että postineiti sanoisi: nyt ei ole postinaika — tehkää niin hyvin ja tulkaa huomenna kymmenen ja yhdentoista välillä. Sellaisia vapauksia postineidin oli tapana suoda itselleen. Hän ei yleensä koskaan jäänyt vastausta vaille. Mutta tänään…

— Oletteko te kipeä? sanoi Kauniston herra.

— Minä? sanoi Zaida-neiti.

— Niin te, piru vie — kukas muu?

— Näytänkö minä kipeältä?

— Mikä teihin on mennyt? Te olette kymmenen vuotta nuorempi kuin kymmenen päivää sitten.

Postineiti punastui kaulaa myöten ja vei hätääntyneenä käden rinnalleen, ikään kuin jotakin salaisuutta suojellakseen.

— Patruuna imartelee.

Silmät painuivat maahan.

— En, piru vie. Saako ehkä onnitella?

Silmät avautuivat.

— Miksi?

— No, miksi nyt nuorta… tai keski-ikäistä naista onnitellaan? Siksi ehkä että hän on saanut valmiiksi papan tohvelit, joita hän on hypistellyt puoli vuotta? Ei, vaan siksi, että hänen sydämensä on tullut orjaksi.

Zaida Sederholm kävi viisaan näköiseksi ja hänen päänsä meni veitikkamaisesti kallelleen.

— Onko orjuus sitten niin onnellista?

Kun on ruusuiset kahleet, ruusuiset kahleet, piru vie…

Patruuna nauroi ja yritti taputtaa postineitiä olalle. Eivätpä nuo hartiat olleetkaan niin kuivettuneet kuin miltä hänestä oli näyttänyt. Mutta saippuan ja yrttiheinien haju oli auttamattomasti istuutunut kiinni neitiin, jopa niin lujasti, että sitä usein ehti tarttua kirjeisiinkin ja sanomalehtiin sinä lyhyenä aikana, jolloin niitä käsiteltiin postikonttorissa.

— »On okaat ruusuilla, mato jäytää lehtiä…»

Kauniston herra kuunteli pää kallellaan kuin kukko. Koko pitäjä tiesi, että postineiti runoili. Ompeluseuroissa köyhien lasten hyväksi Zaida-neiti joskus oli lukenut runojaan, mutta miesten korviin ei hän koskaan ennen ollut päästänyt yhtään säettä.

— Se on kaunista, piru vie, sanoi patruuna. — Antaa tulla enemmän vain…

Postineiti nauroi ja hänet valtasi halu ääneen lausua, mitä hän viime päivinä oli pannut paperille. Hänen silmänsä räpyttivät toiminnanhaluisesti ja hän kääntyi jo lähteäkseen sisään noutamaan vihkoaan.

— Tahdotteko todella kuulla…?

— Tahdon helkkarissa… Jollei se ole liian pitkää…

— Ei se ole pitkää… tai se voi olla pitkää tai lyhyttä, aivan sen mukaan kuinka tahtoo kuunnella. Siinähän se juuri on runojen viehätys…

— Noo, tuokaa nyt sitten sitä viehätystä, vaikka minä tulinkin nuhtelemaan teitä huolimattomuudesta, piru vie. Älkää unohtako sitä.

Postineiti irroitti kukat vyöstään ja paiskasi ne kohti hymyilevän patruunan nyrkiksi puserrettua kouraa.

Kyttyräselkäinen vanha rouva Sederholm tuli ikuisesti mustissa, silliltä ja saippualta hajuavissa vaatteissaan uudelle istuinpenkille rakennuksen päädyllä.

— Vai itse Kauniston patruuna, sanoi hän ruostuneella äänellä. — Ja minä kuulin, että taasen oli kysymys joistakin uhkauksista…

— Oikea hämähäkki, piru vie! ajatteli patruuna ja mietti, millä tekosyyllä hän pääsisi kuulemasta tyttären runoja ja juomasta äidin teevettä.

— Me olemme jo neiti Sederholmin kanssa sopineet, sanoi hän pidätetysti kumartaen ja vilkuili syrjästä vanhan rouvan vaatteisiin, jotka olivat niin lahot, että olisi luullut niiden hajoavan kuin satavuotisten kääriliinojen.

— Vai niin, vai niin, kähisi vanha rouva epäluuloisesti. — Minun tyttäreni ei laiminlyö mitään. Hän on sillä lailla kasvatettu. Joka hänen vaelluksestaan tapaa yhdenkään rypyn, se saa ilmaiseksi isoisäni majuri Silfverstjernan taotun hopeavadin, jonka patruuna af Ehne hyvin tuntee.

— Tunnen kyllä, sanoi patruuna hymyillen ja sormellaan nuhdellen. — Kun ette myynyt sitä minulle, rouva Sederholm. Minä tarjosin siitä satumaista hintaa, piru vie… hitto vie! sen vuoksi että olisin lahjoittanut sen henkilölle, joka pani siihen suurta arvoa.

Katkeruus vanhan rouvan äänessä oli kuin tiivistettyä sappea, kun hän joka sanaa korostaen vastasi:

— Eikö patruuna af Enne luule, että sille muut osaavat antaa arvoa?

— Kyllä, kyllä, kyllä, helkkarissa, hyvä rouva! Mutta sellaista hintaa en enää panisi toista kertaa.

— On asioita, joita ei arvioida rahassa, patruuna af Ehne.

— Niin, niin, tietysti, helkkarissa.

— Malja on sotasaalis kolmikymmenvuotisesta sodasta. Siitä tulee tyttäreni ainoat myötäjäiset, jos hän kerran menee naimisiin.

— Hän menee nyt, sanoi patruuna salaperäisesti.

Vanha rouva iski häneen silmät, jotka terävinä kuin naskalinnenät tuijottivat rypistyneistä kasvoista.

— Menee? Pyydän patruuna af Ehneä selvemmin lausumaan…

— Mitä perhanaa — enkö ole puhunut selvästi? Kuunnellaan nyt, jahka neiti Sederholm itse puhuu…

Vanhan rouvan pahat, kylmät katseet iskivät tyttäreen, joka ontuen asteli hiekkatietä taivaansinisessä puvussaan, kankeasta paperista ommeltu vihkonen käsissään.

— Mitä sinä aiot? kysyi äiti.

Tytär meni hämilleen ja puna hänen poskillaan tuli polttavaksi.

— Patruuna vain halusi kuulla jotakin, kun on näin kaunis ilta.

— Niin, sanoi patruuna — olisihan se…

Pitäjällä tiedettiin yleisesti, että vanha rouva Sederholm suuttuessaan oli hyvin julma tyttärelleen. Tänä iltana katsellessaan rouvaa uskoi Kauniston herra todeksi senkin huhun, että hän oli lyönyt lapsensa rammaksi.

— No, lue nyt, että mammakin kuulee, sanoi äiti pirullisen makeasti.

Tytär tunsi lähtevänsä pettävälle jäälle, mutta hänellä ei ollut muutakaan neuvoa kuin lukea, koska äiti jo oli nähnyt vihon hänen kädessään.

— Minä luulen, että tee tulee heti, yritti hän.

— Odotetaan sitten, että tee tulee.

Äiti ei päästänyt tytärtä silmäteriensä otteesta. Tytär istui katse maahan luotuna ja puheli iltaruskosta, ja myöskin piparkakuista, joita hän oli aamulla leiponut. Hän puheli kuin hengen hädässä. Kauniston herran kävi häntä sääli ja hän otti puheeksi postihevosen, joka oli niin huono, että postin väkisinkin täytyi myöhästyä. Postinkuljettaja taisi hänkin liiaksi juopotella matkalla — ties missä postisäkit milloinkin viruivat, vaikka olisi ollut postinkuljettajan syy, etteivät lähetykset tulleet aikoinaan perille, vaikka syytettiin neiti Sederholmia. Pieni kitukasvuinen tyttö, joka oli puettu herrasväkensä loppuunkulutettuihin vaatteisiin, raahasi penkin eteen pöydän, joka hänen kannettavakseen oli kaksi kertaa liian painava. Sitten hän toi teetarjottimen, joka hänen voimiinsa nähden oli samassa suhteessa. Tee oli köyhintä lajia ja konjakki kuin koiruohosakkaa. Patruuna valmisti kuitenkin rohkeasti sekoituksen ja nieli sen yhtä rohkeasti. Puhuttiin taas talon kalleudesta, hopeavadista, jonka alkuperäisestä tarkoituksesta oltiin eri mieltä. Toiset luulivat sitä kastemaljaksi, toiset astiaksi, jota oli käytetty ehtoollistoimituksessa.

— Sen sinä saat, kun menet naimisiin, sanoi äiti.

Tytär kalpeni ja loi äitiin pelästyneen katseen. Hän muisti silläkin hetkellä, kuten nykyään lakkaamatta, yön, jolloin Jaakko oli heittänyt hiekkaa hänen ruutuunsa ja tullut hänen huoneeseensa ja sallinut hänen auttaa itseään. Jaakko ei ollut mennyt rikkaiden eikä aatelisten neitojen luo — hänen, köyhän tytön, ikkunapäädylle hän oli tullut ja uljaana ja kaikista hänen vastaansanomisistaan huolimatta kiivennyt hänen luokseen. Hänelle hän oli uskonut kallisarvoisen sormuksensa. Siitä onnesta kannatti maksaa. Ja varmaan hän siitä saisikin maksaa. Hän pelkäsi, että ulospäin näkyisi, mitä hänen mielessään liikkui. Kaikki tyynni oli ehkä jo näkynyt. Kuinka hullu hän olikaan ollut, kun vapaaehtoisesti oli ehdottanut runojensa lukemista. Mutta sille ei enää voinut mitään. Hän oli tehnyt tyhmyyden, mutta peräytymisen mahdollisuutta ei enää ollut ja hän alkoi arasti:

»Kun nuolikotelonsa Amor se tyhjentää, niin vuotaa sydän verta ja silmä kyyneltää. Vaan rinnass' asuu autuus ain, jonk' antaa lempi vain… »

Kauniston herra oli tuskin kuullut ensimmäisiä säkeitä. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, mitä postineiti luki — joka tapauksessa hänelle oli selvää, että hänen täytyi kehua, kun säkeet olisivat lopussa. Sen sijaan hän heltiämättä katseli vanhaa hämähäkkiä, joka vainusi saalista. Kalpeat kasvot, jotka muistuttivat rypistynyttä lehmäntattia, sulivat kuitenkin sulamistaan, ja kun tytär laski vihon kädestään, nousi äiti, syleili häntä ja kääntyi selin, kaivaakseen alushameensa taskusta esiin nenäliinansa. Koko liikutuskohtaus tapahtui selin Kauniston herraan ja Zaida-neitiin. Kauniston herra täytti hetken kiitoslauseilla, joihin hän vanhan rouvan vuoksi koetti päästää niin vähän kiroussanoja kuin suinkin. Aurinko oli jo laskemaisillaan. Rauhallisella mielellä ja loukkaamatta saattoi patruuna jättää äidin ja tyttären kahden. Hän kiitti ja läksi. Mutta päästyään näkyvistä sylkäisi hän tiepuoleen suuren syljen, ikään kuin yhdellä haavaa päästäkseen eroon kaikesta, mitä postiherrasväellä oli nauttinut.

Seuraavana aamuna tulivat tytöt Ellida af Ehne, Amalia Karolina, Fredrika Lovisa ja Anna von Toll vieraisiin postikonttoriin. He kysyivät pitsimalleja, mutta heidän tarkoituksensa oli päästä selvyyteen siitä, minkä tähden Zaida Sederholm kävi taivaansinisissä, kun muut pitäjän tytöt kävivät mustissa. He huomasivat heti uuden penkkilaudan päätyikkunan alla, niin ikään he myöskin näkivät oudon valoisan ilmeen postineidin kasvoilla, eikä heiltä jäänyt panematta merkille sekään, että vanha rouva oli vähemmän myrkyllinen kuin tavallisesti.

Ei istuttu ulkona, koska auringon helle hautoi joka taholla. Oltiin siinä suuressa salissa, joka punaisella villikankaalla oli jaettu neljään osaan: eteiseksi, keittiöksi, saliksi ja makuuhuoneeksi. Verhomaiset seinät olivat likaantuneet, ikkunat olivat vanhan rouvan raihnauden vuoksi vuosikausia olleet liimattuina kiinni, matala rautakamiina, jolla perhe sekä keitti että lämmitti, oli savuttanut seinät ja katot pysyväisesti. Tässä köyhässä ympäristössä seisoi kaapin korvalla outo kalleus: hopeinen vati, joka kuninkaallisellakin pöydällä tai kirkon pyhäkössä olisi voinut olla kaunistus.

Kuin salaliittolaiset tarkkasivat Kauniston ja Yölinnun nuoret neidit jokaista talon tyttären liikettä ja kun hän käänsi selkänsä, kuiskailivat he keskenään. Keskustelu matasi laiskasti eteenpäin ja katkesi tuon tuostakin kokonaan. Tyttöjen silmät ainoastaan elivät kaiken aikaa. Äkkiä otti Yölinnun nuorin tytär Anna uhkaavan asennon sohvankulmassa, totesi vieläkin, ettei vanha rouva ollut huoneessa ja sanoi:

— Minkä tähden te olette niin onnellisen näköinen, neiti Post?

Seurasi hiiskumaton hiljaisuus. Jännittyneet kasvot olivat suunnatut neiti Sederholmiin. Puna hänen kasvoillaan oli hetkeksi vaihtunut sineksi ja vähitellen hän kalpeni valkoiseksi.

— Olenko minä onnellisen näköinen? sanoi hän hämillään, mutta uhkamielisyys kasvoi yhdessä kalpeuden kanssa. — Minulla on kai siihen syyni, jos on. Jos ei, niin olen onnellinen huvikseni. Se ei kai kuulu kehenkään. Se on kai »neiti Postin» asia.

— Entä jos ei kokonaan, huudahti Anna ja katsoi, ettei vanha rouva vielä ollut palannut. — Entä jos te tiedätte jotakin meidän veljestämme? Entä jos hän on kirjoittanut. Tunnustakaa pois.

Zaida Sederholm nousi tuolistaan, ontui punaisen keittiönpuoleisen verhon luo ja hänen silmänsä iskivät kipunoita. Hän oli niin kalpea, ettei hän enää olisi voinut kalveta.

— Vai sen tähden, että minä olen köyhä, luulette te saavanne tulla minun kotiini urkkimaan, miksi minä hymyilen tai itken. Minä en ole velvollinen tekemään kenellekään selkoa siitä, mistä minä saan kirjeitä. Minä pelkään: on parasta, että herrasväki lähtee, ennen kuin minun äitini tulee.

Tytöt huomasivat sen itsekin. Zaida Sederholmin huulet olivat sinettyneen valkoiset.

— Hyvästi, neiti Post, sanoi Anna von Toll, ojentamatta kättään jäähyväisiksi.

Hänen molemmat sisarensa sen sijaan koettivat sovittaen lähestyä loukkaantunutta neitiä, mutta hän työnsi ylpeästi syrjään käryttyneen seinäverhon ja katosi sanaa sanomatta keittiöön.

Vanha rouva syötti kahta kanaansa pihamaalla, kun tytöt noloina niiasivat hänelle. Päästyään talon piiristä purskahtivat he tehtyyn nauruun. Hetkisen perästä sanoi Ellida:

— Hän on saanut kirjeen!

Ja Ellida af Enne itki.

* * * * *

Muutamia päiviä oli Zaida Sederholm kulkenut kuin onnen unessa. Nyt oli uni lopussa. Hänen uneensa oli koskettu kovin käsin.

Nyt hän myöskin muisti, että postikonttorin tarkastus voi tapahtua äkkiarvaamatta, ja silloin —!

Hänet valtasi hätä. Äiti kulki siinä onnellisessa luulossa, että hänen kihlauksensa tapahtuisi minä päivänä tahansa. Luultavasti hän odotti naapurikartanon pojan, joka oli käynyt kuusi luokkaa lyseota ja jota katsottiin kuuluvaksi säätyläisiin, tulevan kosimaan. Mitä tapahtuisikaan, jos totuus tulisi ilmi?

Hänen täytyi saada kassa kuntoon, maksoi mitä maksoi. Monta sataa markkaa — mistä hän ne saisi?

Kun Kauniston herra, viimein käydessään heillä, mainitsi korkeaa summaa, jota hän kerran oli tarjonnut talon aarteesta, hopeavadista, oli Zaida-neiti hätkähtänyt, sillä hän oli muistanut kohtalokasta tekoaan ja koko sitä yötä, jolloin se tehtiin. Ottaessaan rahat kirstusta oli hän kaukaisesti muistanut, että heillä oli jotakin kallisarvoista, joka vastaisi summaa, jonka hän otti. Olihan hänellä sormus, jonka hän oli saanut. Mutta sitä ei hän ikinä myisi. Siitä hän olisi saanut monta vertaa enemmän rahaa kuin sen, mitä kassasta puuttui. Mutta ei mistään maailman aarteista hän antaisi sitä pois. Se lepäsi päivin hänen rinnallaan ja merkitsi hänelle enemmän kuin hänen oma sydämensä, öisin hän valvoi kesähämärässä ihmetellen timanttien loistoa. Nukkuessa piteli käsi nauhaa, jossa sormus riippui. Mitä hyvänsä hän oli valmis kärsimään aarteensa tähden. Ei mikään kärsimys kykenisi ottamaan häneltä sitä onnea, jonka sormus hänelle tuotti.

Hänen täytyy myydä malja. Muuta neuvoa ei ollut. Hänen täytyy kainalossaan kantaa se Kauniston herralle ja saada siitä rahat. Patruuna ei enää tarvinnut sitä — mutta hänen täytyisi se ostaa, vaikkapa vähemmälläkin, kunhan rahat vain peittäisivät sen, mitä kassasta puuttui. Mitä äiti sanoisi hänelle, kun teko tulisi ilmi, sitä ei hän uskaltanut ajatellakaan. Ykskaikki — hän oli valmis kärsimään, kunhan kassa vain tulisi täyteen ja sormus jäisi hänelle.

Hän siirsi asian ratkaisua päivästä päivään, punnitsi sataan kertaan, mikä vuorokauden aika olisi paras ryöstön täytäntöönpanemiseksi, ajatteli valmiiksi jokaisen yksityisseikan, hylkäsi jo hyväksytyn suunnitelman ja teki toisen, kunnes hän vihdoin kuuli, että tarkastaja jo liikkui lähipitäjissä.

Silloin hän eräänä päivänä, kun äiti ruokki kanoja pihamaalla, otti tuolin, nousi sille ja nosti alas raskaan astian. Kiire teki hänet päättäväksi ja tarmokkaaksi. Hän peitti ryöstösaaliin suuren huivin alle, joka oli hänen hartioillaan, ontui alas portaita ja pysähtyi vähän matkan päähän äidistä. Sydän löi, niin että hän pelkäsi lyöntien kuuluvan, mutta hänen suunsa hymyili ja laski leikkiä ja tekaisi ovelan valheen kävelystä metsään. Äiti arveli, että hän ehkä kohtaisi sulhasen, jota äiti niin hartaasti odotti, ja antoi hänen mennä.

Kun hän palasi, oli koko hänen ruumiinsa ponnistuksesta ja mielenliikutuksesta kylmässä hiessä. Mutta jännitys piti häntä kuitenkin yhä pystyssä. Kunhan rahat vain olisivat arkussa — tuli sitten mitä tuli! Hän tarkkasi, hermot äärimmilleen herkistyneinä, kuuluisiko äitiä, ja hänen kipeässä jalassaan pisteli. Hänellä oli rahat povella taivaansinisen puvun alla ja kädessä postikonttorihuoneen ulospäin vievä avain. Armahda, Jumala, tämän, tämän ainoan kerran! Pitele äitiä jossakin… ettei hän tule. Jokohan hän on huomannut ryöstön? On varmaan: hän on tottunut tuntemaan vanhan hopean hajun huoneessa ja kaipaa sitä paikalla, kun se puuttuu. Armahda tämän kerran! Hänen ruumiinsa oli niin kevyt, ettei sitä olisi tuntenut olevankaan, jolleivät epätasaiset askeleet olisi tömistäneet olkapäihin ja jollei kipeää jalkaa olisi vihlonut. Hän pääsi pihan poikki ja juoksi ylös portaita, pisti hiljaa avaimen reikään ja painoi kädellään poveaan, jossa sekä rahat että sormus olivat. Hän sieppasi avaimen pois ovesta ja seisoi yksinään postikonttorihuoneessa.

Jumala armahti häntä yhtä kaikki: hän otti laatikosta postikirstun avaimen, kiersi, avasi kannen. Sai käteensä rahapinkan, laski setelit, pani ne kirstuun ja päästi kannen kiinni.

Jumalan kiitos — nyt ei häntä enää saataisi syyttää varkaaksi ja nyt oli sormus hänen — kunnes Jaakko itse tulisi ja ottaisi sen.

Hän ei tietänyt, miten pitkä aika häneltä oli kulunut permannolla kirstun edessä. Se oli onnellinen levon aika. Kun hän nousi, tiesi hän menevänsä äitinsä vihaa kohti.

Vanha rouva oli saiturin vaistolla todella heti vainunnut, että kallis astia puuttui. Hän oli ensin karannut tyttösen kimppuun, joka ikkunattomassa keittiökulmassa suurta salia istui alituisessa puolihämärässä. Hän oli pusertanut pelästyneen lapsen käsivarret sinelmille ja syyttänyt häntä. Sitten hän oli karannut pihamaalle ja paiskannut kanojaan pärekopalla. Kun ei mitään muuta elävää olentoa ollut lähettyvillä, oli hän hetkisen odottanut Zaidaa ja sitten palannut itkevän tytön luokse torumaan häntä. Vaikka hän kaiken aikaa vartioi tyttärensä tuloa, pääsi tämä tulemaan hänen huomaamattaan. Moneen kertaan käytyään ikkunassa tähyilemässä löi äiti vihdoin nyrkkinsä postikonttorihuoneen oveen ja kuuli sisäpuolelta äänen.

Onnellisesti hymyillen tytär avasi. Äidin ryppyiset kasvot naskalinterävine silmineen ennustivat pahaa.

— Miksi sinä salpaat itsesi tänne?

— Tulin juuri kävelemästä.

— Sinäkö olet vienyt hopea-astian? Sinäkö? Vastaa äidillesi!

— Mamma… mamma, antakaa anteeksi… minun täytyi… Olihan mamma luvannut sen minulle…

— Minne sinä olet sen pannut? Mene heti paikalla tuomaan se kotiin… tai minä lyön vialliseksi toisenkin jalkasi. Sittenpähän ovat tasaiset ja minä pääsen näkemästä tätä linkuttamista… Heti paikalla… lähdetkö!

— Mamma…!

— Heti paikalla…

— Minä en voi…

— Mitä sinä et voi?

— Tuoda sitä.

— Et voi… ja mikset? Oletko sinä heittänyt sen jokeen? Oletko sinä sulattanut sen sepällä? No, sanotko… Vai luulet sinä, ettei äitisi osaa kurittaa sinua, tai että sinä lakkaat olemasta lapseni, kun olet tullut vanhaksipiiaksi eikä kukaan enää sinusta huoli… No, missä on malja?

Äidin kädessä oli hiilihanko. Tytär oli käynyt aivan tyyneksi.

— Minä olen myynyt sen.

Hiljaisuus seurasi tyttären sanoja.

— Myynyt — mitä sinä sanot? Myynyt?

Ei voinut tietää itkikö äiti vai nauroi. Tytär yritti jättää huoneen.
Silloin karkasi äiti oven eteen ja huusi kuin hullu.

Hetken perästä ei huoneesta kuulunut muuta kuin askelten töminää, lyöntejä ja hätähuutoja.

BELLEVUE

Seitsemän pitäjän lääni oli kuohuksissa Jaakko von Tollin teon johdosta. Vanhat hyvät välit ihmisten kesken menivät rikki hänestä väitellessä. Hänellä oli näet puolustajia, vaikka hänen tekonsa oli niin musta. Syntyi suorastaan puolueita, kun hänestä riideltiin. Jaakko-herran puolustajat syytivät syyn hänen vanhempiensa ja huonon kasvatuksensa laskuun, ja Jaakon sisarten maine naitavina nuorina tyttöinä suorastaan kärsi.

Sellaisetkin ystävykset kuin Kauniston patruuna ja Yölinnun eversti, joutuivat riitaan. Ellidalla oli käynyt suuria sulhasia ja Ellida oli antanut rukkaset: hän rakasti Jaakkoa ja odotti häntä. Silloin lauloi isä tyttärelleen ilmoille, kuka Jaakko oli. Se ei auttanut. Silloin läksi isä Yölintuun, esitti everstille asian ja kehoitti vanhempia päästämään tytön lupauksesta, jota ei hän koskaan sanoin ollut Jaakolle antanut, koskei Jaakko milloinkaan ollut sitä pyytänyt. Ellida oli vain sydämellään ja silmillään vannonut Jaakolle rakkautta, ja sellaiset valat menivät tietenkin rikki samana hetkenä, jolloin mies häpeällisten tekojensa vuoksi häpeällisesti pakeni. Keskustelu vanhojen ystävysten välillä päättyi siten, että Yölinnun eversti käski Kauniston herraa poistumaan talosta.

Sellaista ei Kauniston patruunalle vielä ikinä ollut tapahtunut. Mutta sellaisia kirousten panoksia, jollaisia Kauniston herra tilaisuudessa päästi ilmoille, ei liioin Yölinnussa milloinkaan liene laukaistu.

Kauniston herran viha lauhtui kuitenkin nopeasti, ja hän olisi ollut valmis taasen seurustelemaan Yölinnussa ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta eversti ei unohtanut yhtä pian. Niin alkoi Kanniston herra takanapäin — ja edessäpäinhän ei hänellä enää ollut tilaisuutta puhua, koska kaikki kanssakäyminen oli lakkautettu ja tielläkin vastaan sattuessa herrat astuivat toistensa ohitse vieraampina kuin ventovieraat — niin alkoi Kauniston herra takanapäin hammastella ja naureskella entistä ystäväänsä, ja eräänä päivänä hän sai ovelan päähänpiston.

Hän ajoi herrojen kapakkaan sillankorvassa, Bellevuehyn, ja hän oli niin mielissään, että hän naureskeli itsekseen laskettaessaan Yölinnun kartanon ohitse.

— No, Svanberg, sanoi hän, ja hänen oli vaikea pysyä vakavana, — voitteko illaksi valmistaa hyvät kemut — piru vie, tiedättehän te, kellarimestari, kuinka minä ne tahdon: voileipäpöydässä kaalipiirakkaa, mateenmätiä, piru vie, olenko minä mikä keittäjätär, että minä ne kaikki tietäisin — kyllähän Svanberg tietää! Sitten kalaa — nythän mateet menevät ansaan kuin jos piru itse niitä sinne seipäällä ajaisi. Ja antakaa teurastaa vasikka tai lammas ja laittakaa paistia ja kyljyksiä ja piru ties mitä niistä voi laittaa. Mutta niin, ettei kukaan saa sanoa — minä tarkoitan, ettei kukaan pääse sanomaan, ettei saanut kupuaan täyteen. Svanberg ymmärtää. Ja sitten tietysti parhaat »Ukot» kellarista esiin!

Kauniston herra näpäytteli sormiaan ja hänen kasvojensa oli mahdoton enää teeskennellä, kun hän ajatteli »Ukkoja» Bellevuen kellarissa. Hänen kasvonsa hymyilivät ja loistivat. Svanbergin varaston ei olisi tarvinnut hävetä minkään ruhtinaallisen viinikellarin rinnalla. Herrat olivat alun pitäen päättäneet, kun Bellevuen rakensivat, että velkoja kellarimestarille on pidettävä kunniavelkoina, ja Svanberg olikin saanut omansa, vaikka kartanoista monesti täytyi myydä paras lehmä Bellevuessä vietetyn illan vuoksi. Erikoisasema, mihin herrat itse olivat asettaneet ruotsinmaalaisen kellarimestarin saamamiehenä, teki, että Svanberg aina oli valmis ja palvelunhaluinen.

Nytkin hän paikalla, Kauniston herran puhuessa, järjesti ruokalistan.
Täytyi heti lähettää sana sisarelle kirkonkylään, Kerstinille.

— Viime kerralla oli lammasta, sanoi kellarimestari, — nyt pitäsi olla vasikkaa. Tässä naapurissa juo kyllä paraikaa yksi, mutta en usko, että se vielä on täysi…

— Piruko sitä muistaa, että viimein oli lammasta, sanoi Kauniston herra. — Jollei se saakelin vasikka ole syötävässä kunnossa, niin otetaan lammas.

Svanberg rupesi nauramaan.

— Kyllä kruununvouti muistaa, mitä viime kerralla oli, sanoi hän. — Kun minulla kaksi kertaa perätysten oli porsashyytelöä, tuli hän sanomaan minulle: »Porsashyytelö on erinomaista, Svanberg on mestari porsashyytelön alalla, mutta missä on fantasia — Svanberghan on taiteilija! kun porsashyytelö ei enää jaksa kävellä pois Bellevuen juhlapöydästä!» Minä kumarsin kohteliaasti ja uskalsin sanoa, että porsashyytelö edellisellä kerralla oli saavuttanut niin suuren suosion, että se oli loppunut kesken ja että sen tähden tahdoin koettaa tyydyttää niitä, jotka ehkä jäivät ilman. Kruununvouti taputti minua olalle ja meni oikopäätä ja otti aika annoksen samaista hyytelöä…

— No niin, Svanberg, sanoi Kauniston patruuna, — ykskaikki, porsasta tai lammasta tai vasikkaa, kunhan Svanberg vain laittaa pöytään oikein saakelinmoisen aterian. Svanberg ei vielä lainkaan tiedä, mistä on kysymys. Kas täällä vietetään muistojuhlat: se piru, se Yölintu, joka täällä poltti puolen pitäjää, on nyt joutunut helvettiin… Niin, niin…

Svanberg oli käynyt kauhusta sanattomaksi ja päivitteli päivittelemistään, päästäen suustaan epämääräisiä ääniä ja häälytellen käsiään.

— Jaakko-herra, sai hän vihdoin sanotuksi, — minun kaikkein paras ystäväni. Onko hän… onko todella…? Monet hauskat pidettiin. Hän oli niin nöyrä ja ystävällinen. Monet lasit juotiin yhdessä. Onko hän kuollut? Ei patruuna sano — ei hän ole joutunut helvettiin, kyllä hän on päässyt lampaiden puolelle, hän oli niin hyvä… Onko hän kuollut — onko tullut kirje?

— On, sanoi Kauniston herra vakavana.

Hän oli ajatellut, että herrat yhdessä pystyttäisivät Jaakon muistoksi patsaan jonnekin, — vaikkapa Bellevuen edustalle — koska eivät he voineet pystyttää hautakiveäkään, sillä kukapa Yölinnun hautaa tiesi siellä kaukana vieraalla maalla. Tosin kaikki syystä olivat suuttuneet Jaakolle, mutta hänen kanssaan oli kuitenkin vietetty monta hauskaa hetkeä — ja täytyihän ihmiselle antaa anteeksi hänen kuolemansa jälkeen. Patruuna af Enne oli ajatellut, että rahat muistopatsaaseen koottaisiin illalla. Vieraina olisi ainoastaan tuttu seura: kruununvouti, nimismies ja hänen poikansa, niinsanottu Hongankolistaja, rovasti naapuripitäjästä, jota sanottiin »meidän Herramme kavaljeeriksi», Kaskisten herra, Palkolan herra poikineen ja Alakartanon herra — Yläkartanon ei.

— Laitetaan lista, keksi kellarimestari innostuneena ja meni hakemaan paperia.

Ja hänen päässään oli jo selvillä, että varmaan naapurin vasikka kuitenkin jo kelpaa. Tällaisessa tilaisuudessa täytyy olla vasikkaa. Jaakko-herra sitä paitsi oli elonsa päivinä enemmän pitänyt vasikasta kuin lampaasta. Oikeastaan olisi pitänyt olla hirveä. Jos ajoissa olisi tietänyt tämäntapaisen juhlan olevan tulossa, niin olisi hankkinut hirveä vaikkapa pilvistä.

Kauniston herra kirjoitti muistopatsaslistaan tarvittavan selityksen ja kellarimestari merkitsi siihen kaikkein ensinnä kaksisataa markkaa. Kauniston herra puri huulensa kokoon, ettei näyttäisi iloisuuttaan.

Illalla saapuivat kutsutut puettuina valkoisiin paidanedustoihin ja frakkeihin. Heitä oli kutsun ohella kehoitettu saapumaan juhlapuvuissa ja he tulivat Bellevuehyn ylen uteliaina. Kauniston herran jäykkä hahmo oli omiaan lisäämään uteliaisuutta, hän kun muuten aina nauroi ja kiroili. Juhlapöytä oli sekin omiaan herättämään hämmästystä: vadit olivat koristetut valkeilla paperileikkauksilla ja »Ukkojen», so. pullojen kauloissa oli mustat nauharuusut.

Kun oli istuuduttu pöytään — kruununvouti toisessa päässä, Kauniston herra toisessa, oikealla puolellaan rovasti — niin esitti Kauniston herra yhdessäolon tarkoituksen. Se oli muistojuhla ystävävainajan kunniaksi, iloisen ystävän, joka nuoruutensa kukoistuksessa, liian varhain oli paennut heidän piiristään ja joka nyt oman käden kautta oli poistunut elämästä.

Uutinen herätti tavattoman hämmästyksen. Kruununvouti nyökäytti äänetönnä päätään ikään kuin sanoakseen! arvasinhan minä! Nimismies vaihtoi katseita hänen kanssaan ja oli täydelleen samaa mieltä, hänen poikansa, Hongankolistaja, tuijotti puhujaan ikään kuin hän olisi kuullut julistettavan omaa kuolemaansa, rovasti pani kätensä ristiin ja näytti ääntelevän rukousta, Ottokar-herra katseli isäänsä epäluuloisena ja vastaansanomisen haluisena, Kaskisten herra silmäili juhlaisäntään ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt hänen puhettaan ja Palkolan herra rupesi uteliaana tekemään kysymyksiä. Hänen äänensä ei kuitenkaan pian kuulunut missään, sillä Filip von Toll nosti melun.

— Jaakko kuollut, surmannut itsensä — valehtelet! Ei Jaakko kuole. Ei Jaakko pelkää vaaroja, eivätkä vaarat pysty häneen! Ei Jaakko läkähdy ylellisyyteen eikä hän kuole nälkään. Jaakko osaa asettaa suun säkkiä myöten, sellainen on Jaakko. Tule, sinä vanha roisto, sanomaan minulle, että Jaakko on kuollut! Mene hiiteen uskottelemaan, että Jaakko on kuollut — ei hänen vanhalle sedälleen.

— Yölinnussa ei tiedetty tästä mitään! huudahti Ottokar Ehne kiivaasti.
— Poikkesin juuri siellä… Mathilda-rouva ei tietänyt mistään.

— Saavat tietää, saavat tietää, sanoi Kauniston herra tyyneydellä, joka hämmästytti hänen vieraansa. — Sinulla, Ottokar, ei enää ole mitään tekemistä Yölinnussa, muista se.

Mistä tulikaan Kauniston herraan tämä tyyneys? Kuolinsanoma sen nähtävästi antoi. Ja hänen puhetapansakin oli kaunista kuin papin. Äkkiä purskahti nuori Ottokar af Ehne itkuun, nousi pöydästä ja meni ulos. Nyt alkoi Alakartanon herrakin uskoa asiaa todeksi. Hän huusi ja huitoi käsillään.

— Hän oli ainoa ihminen maailmassa, ainoa todellinen ihminen… jonka kanssa saattoi olla… jolla oli sydän. Mutta jos sinä… sinä senkin… proprietääri valehtelet, niin… niin sinun käy pahasti! Sen saat uskoa. Minä Flip von Toll omassa persoonassani panen ruutia Kauniston nurkan alle… ja… ja… Hän oli ainoa ihminen, sanon minä…

Vähitellen saatiin seura rauhoittumaan, niin että taasen voitiin asettua pöytään, ja nyt esitti Kauniston herra muistopatsasasian. Se vastaanotettiin innostuksella. Mielenliikutus, jonka odottamaton sanoma oli tuottanut, löysi muistopatsaan kautta ikään kuin ulospääsyn, ja jokainen kyseli vain listaa saadakseen merkitä osansa. Kellarimestari Svanberg toi juhlallisena sisään paperin, hänen sisarensa, puettuna mustaan, päässä valkea pitsimyssy, täytti lasit vanhimmalla »Ukolla», ja niin kierteli lista. Kellarimestarin merkitsemä rahaerä jonkin verran oudostutti herroja suuruudellaan, heistä tuntui halventavalta panna muistopatsaaseen vähemmän kuin hän, mutta useimmat kestivät nöyryytyksen ajatellen, että Svanberg saikin panna, hän oli kyllä rikastunut heidän kaikkien kustannuksella.

— No, ei ainakaan Filip von Toll ole huonompi kuin kellarimestari Svanberg! huusi Filip-herra, kun lista kiertoretkellään tuli hänen luokseen.

Kaikki tiesivät, ettei Alakartanon Lippi ikinä maksaisi merkitsemäänsä erää ja hymähtelivät itsekseen. Yleiseksi hämmästykseksi veti Lippi lompakon taskustaan ja löi setelit pöytään. Muutkin huomasivat viisaaksi heti luovuttaa rahat, mikäli niitä sattui olemaan varattuna mukaan, ja Kauniston herra valittiin kassanhoitajaksi. Hän laski juhlallisesti kaikkien kuullen setelipinkan. Summa likenteli tuhatta markkaa! Keskusteltiin muistopatsaan paikasta. Toiset ehdottivat terassia Bellevuen luona, toiset Yölinnun puutarhaa. Alakartanon herra väitti, että vapaassa metsässä pitää muistopatsaan seisoa, siellä missä pyssynpauke vinkuu sen ympärillä ja hirvet voivat käydä sitä nuuskiskelemassa. Kun Kauniston herran piti panna setelipinkka taskuunsa, kävi hänen poikansa kiinni hänen ranteeseensa.

— Pappa antaisi minun säilyttää rahat, sanoi Ottokar.

— Mitä pirua sinä tarkoitat, poika? vastasi isä ja tuijotti poikaansa.

Hän oli jo juonut ja hänen silmänsä verestivät.

— Pappa saa ne jo huomenna. Minä vain sentähden, että… jos on epämukavaa näin seurassa… kun on juhlat.

— Kyllä minä sinut, nallikka, arvaan. Sinä pelkäät, että isäsi… hävittää rahat, ehkäpä varastaa ne. Piru vie, tämä on liikaa…

Kauniston herra saatiin rauhoittumaan. Hän pisti rahat taskuunsa ja krouvin Kerstin tuli pyyhkimään kastiketta, jota oli pudonnut hänen kuluneen hännystakkansa käänteille. Palvelustyttö oli ollut kömpelö tarjotessaan paistia — tiesihän nämä kömpelöt suomalaiset piiat, ja Kerstinin liverrellessä ja laverrellessa lauhtui patruuna af Ehne. Kun Kerstin oli poistunut, huomasi herra äkkiä, että hänen rinnallaan äsken oli ollut mukava, pyöreä ihminen, ja käski kellarimestarin toimittaa hänet takaisin. Kerstin ei olisi ehtinyt kokonaan heittää keittiötä, mutta Kauniston herra tahtoi kuin tahtoikin häntä pöytään ja hän tuli.

Keskellä juhlaa kuului äkkiä kova koputus oveen. Herrat hätkähtivät ikään kuin se olisi ollut muistutus siitä maailmasta, jonne Jaakko oli mennyt. Mutta se olikin vain Juurikk'oja, entinen Siironmaa, joka tahtoi tulla seuraan. Hän oli humalassa ja lateli ikkunan takana koko ruotsalaisen sanavarastonsa. Svanberg selitti hänelle, ettei hänen humalaisena sopinut tulla herrojen seuraan, Kauniston herra lähetti hänelle puolillaan olevan »Ukon» surunauhoineen päivineen, ja isäntä kiljahti niin iloisesti ikkunan alla, että herrat salissa rämähtivät nauramaan.

Laulettiin. Kukaan ei enää muistanut Jaakkoa. Filip-herra huusi joskus haikeasti Jaakon nimeä, ikään kuin tämä olisi ollut siinä keväisessä yössä, joka valkeni yli joen ja petäjikön. Mutta hän lausui nimen ilman sisältöä, siksi vain, että hän illan kuluessa oli tottunut sitä lausumaan. Kerstin valmisti väsyneille herroille tiloja sohville ja permannolle. Hän kävi taputtelemassa heitä vuoronperään ja antoi heille hoidon, minkä he tarvitsivat. Lippi ja Kauniston herra voittivat sitkeydessä kaikki muut. Kauan he tanssivat ja lauloivat, vuoroin suuttuen ja sopien. Äkkiä nousi Lippi pöydälle, keskelle surupukuisten »Ukkojen» joukkoa ja rupesi pitämään puhetta.

— Hän oli mies, ainoa mies seitsemässä pitäjässä — mitä te muut olette hänen rinnallaan! Ainoastaan hirvet vetävät vertoja hänelle. Hänen pitää saada seisoa hirvien keskellä… hirvien kunniavahti aina ympärillään… Pronssinen Yölintu… Juvelan kattilan partaalla… keskellä mustia kantoja Siironmaan sydänmaalla… Ainoa mies!

Lipiltä loppui ääni ja hän rupesi itkemään. Hän yritti alas pöydältä. Krouvin Kerstin tuli häntä auttamaan. Hän veti perässään pöytäliinan ja pulloja ja tuli nelinryömin permannolle. Aurinko nousi.

Hetkisen perästä seisoivat Lippi ja Kauniston herra kaulatusten Bellevuen portailla ja tuijottivat metsään, joka kirpeän punertavana erottautui taivaanrannan loistosta.

— Mistä sinä sait tietää, että minun rakas Jaakkoni on kuollut? kangersi Alakartanon herra.

— Mistä minä sen olisin saanut tietää, kangersi Kauniston herra takaisin. — En mistään, piru vie. Omasta päästäni.

— Mitä?

— Ei mitään, piru vie.

— Eikö Jaakko sitten saakaan muistopatsasta?

— Mitäs hän muistopatsaalla, kun hän elää. Emmekö ole juoneet hänen kunniakseen!

Lippi paljasti kaljun päänsä, jonka niskassa törrötti seppel harmahtavaa punatukkaa. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. Hän oli pakahtua hartauteensa.

— Jaakko elää, minun Jaakkoni, minun Jaakkoni! Kerstin… Kerstin, pois surunauhat Ukkojen kauloista. Jaakko elää!

Hän hoippui saliin, lyyhistyi lattialle keskelle auringonpaistetta ja rupesi tyhjien pullojen ympäriltä hypistelemään irti mustia nauharuusuja.

PUNATUKKAISET

Kun eversti ja everstinna von Toll olivat tulleet terveiksi, läksivät he kuomireellä ja kahdella hevosella, Pekka ajamassa, vierailulle naapuripitäjiin. Paluumatkalla yllätti heidät lumituisku.

Suurissa turkeissaan istuivat he ääneti puolipimeässä kuomissa. Kuomipeite oli laskettu alas ja tuisku ajoi pienet lasiaukot heidän silmiensä kohdalla lakkaamatta täyteen lunta. Hevoset vetivät yhä raskaammin. Everstinna ja eversti istuivat ääneti. Aviopuolisoilla oli viime aikoina ollut yhä vähemmän puhuttavaa toisilleen. Eversti oli tullut sairaaksi ja äreäksi, everstinna laihtunut ja saanut ajatuksia. Joka päivä toi mukanaan uusia ja kuitenkin aina samoja. Ne koskivat kaikki hänen ainoaa poikaansa, josta ei hän tietänyt mitään — jollei ottanut lukuun sairaan vaimon ilmestyksiä. Tälläkin matkalla oli tullut ajatuksia.

Everstinna oli ensi kerran eläissään pannut merkille, miten paljon punatukkaisia lapsia pitäjissä näillä seuduin oli. Eikä yksin lapsia, vaan nuortenkin joukossa oli punatukkaisia. Milloin oli hän nähnyt punatukkaisen tytön jonkin torpan kaivolla, milloin oli nuori mies, ajaessaan halkokuormaa, paljastanut pään, joka oli punatukkainen. Milloin oli jonkin asumuksen ovesta juossut lapsi, ohuissa risaisissa pukimissaan, kasvot oudon tuttuina ja hiukset samoin. Everstinna ei enää itkenyt niin helposti kuin ennen. Hänen sydämessään asui vakituinen kalvava suru. Kun he tulivat suuriin kartanoihin, hymyili hän ja eversti nauroi. Yleisessä keskustelussa tekivät he toisilleen kysymyksiä ja antoivat toisilleen vastauksia. Heidän välinsä oli silloin luonteva ja ystävällinen. Mutta niin pian kuin vierashuoneen ovet olivat suljetut ja vuoteet silkkipeitteineen, pitsilakanoineen heitä odottivat, kuolivat sanat heidän huuliltaan.

Kotimatkalla tapasi heidät, kuten sanottu, lumituisku. Kun he ensi kertaa juottivat hevosia peninkulman päässä kirkonkylästä, oli kuomipeite ylhäällä ja jo silloin vinkui ja vonkui reen ympärillä. Kuivana kuin lentohiekka tuli valkoinen nöyhtä pitkin kylän peltoja, hiljensi vauhtia aitojen kohdalla, pääsi yli lumiharjan, joka oli muodostunut aidanseipäiden väliin, ja kiersi pyörteissä aukeilla. Alaston koivumetsä ryski ja huojui. Reen jäljet tiellä, jota ei aurattu, menivät menemistään umpeen. Kiiltäviksi hioutuneet vaot paljastuivat hetkeksi ja vierivät samassa täyteen kuivaa lunta.

— Luuletko, että jää tulee olemaan kovin tukossa? sanoi eversti Pekalle hevosten juodessa.

Äänettömyyden perästä, joka oli hänelle ominainen, vastasi Pekka:

— Tohtii kyllä olla tukossa.

— Jos ajettaisiin maata myöten, ehdotti Mathilda-rouva.

Mutta molemmat miehet vastustivat maatietä, koska yleinen talvitie kulki järven selkää, oikaisten runsaan puolen peninkulman.

— Saaressahan taas annetaan hevosille leipää, sanoi Mathilda-rouva.

— Leipä on jäljellä kummallekin, vastasi Pekka.

Hän tarjosi hevosille lisää vettä, ja kun eivät ne huolineet, laski hän kipon pyöreäksi jäätyneelle kaivonkannelle, käänsi hevoset tielle, puhdisti sormillaan kuomipeitteen pienet lasiaukot ja laski peitteen alas. Tielle päästyä nousi hän kuskipukille ja käänsi yli peltojen jäälle. Rantaan oli ehtinyt kasaantua korkea nietos, jonka poikki hevoset kahlasivat polvia myöten lumessa. Kahden puolen seisoivat rannat yksinäisinä ja kuolleina ja edessä kävi viittatie, joka hukkui lumilakeuden kaukaisuuksiin. Reenjalasten jälkiä ei enää paljon erottanut. Tie kohosi vallina lumitasangosta. Viittapuut nousivat kallellaan lumesta ja narisivat myrskyssä. Valkea nöyhtä tuli tuhansin siivin tuulen alta, ikään kuin liikkeellä olisi ollut pakenevia joutsenia. Kun Yölinnun rouva nosti kuomipeitettä, näki hän vetohihnan, hevosen pitkät häntäjouhet, joita tuuli kuljetti sivullepäin, sihisevän lumenjuoksun pitkin valkoista lakeutta ja viittapuut, jotka säännöllisesti palasivat pienen matkan päässä. Hevoset vetivät yhä raskaammin.

Mathilda-rouva muisti, miten pitkältä tie yli järvenselän oli tuntunut, kun hän ensi kertaa teki tämän matkan, viisikolmatta vuotta sitten. Ja kuitenkin olisi hän silloin suonut sen vielä kestävän.

Hän ei silloin ollut tietänyt mitään surusta. Hänellä ei ollut aavistusta siitä, että pitäjällä voisi olla punatukkaisia lapsia. Hän ei kaikkina näinä vuosina ollut heitä huomannut. Miten hän oli ollutkin niin sokea? Hän muisti hämärästi, että niitä joskus oli ollut kirkonkylässä ja että ne olivat hävinneet. Hän ei ollut kysynyt, minne ne raukat olivat joutuneet ja kuka ne oli toimittanut pois. Hän oli elänyt onnessa. Vasta onnettomuus oli avannut hänen silmänsä.

— Älä availe peitettä, sanoi eversti. — Tiedäthän, että minulla on särkyä.

Mathilda-rouva pyysi anteeksi ja koetti korjailla vällyjä miehensä ympärille. Hän muisti, miten ensimmäisinä aikoina eversti oli tahtonut, että kuomipeite olisi ylhäällä, jotta hän saisi näyttää nuorelle vaimolleen seutuja. Siitä oli kauan.

He tulivat saaren rantaan ja kuomireki kallistui pahasti, kun ajettiin nietosten halki. Tie kulki ahtaana pajupensaiden läpi, jotka raapivat kuomin syrjiä. Kevät oli vielä kaukana, pajuissa ei näkynyt mitään elonmerkkejä. Pienellä aukealla, missä oli heinäsuova, astui Pekka alas, otti laatikosta istuimensa alta kaksi leipää ja antoi ne hevosille. Se oli tullut tavaksi. Hevoset seisahtuivat itsestään tällä saarella ja tällä aukealla.

Järvenselkä saaren toisella puolen oli niin lumen vallassa, että täytyi ajaa suurin osa matkaa käyden, ja kun mäentöyryn alla rannassa piti noustaman maihin, oli vastassa sellainen nietos, että hevoset upposivat kuin järveen. Oikeanpuoleinen hevonen huppuroi lumessa, ikään kuin hukkumaisillaan. Kun Pekka pääsi apuun, oli ehtinyt tulla vahinko. Eversti riuhtaisi auki kuomipeitteen ja torui. Pekka sai kuulla, että hän oli torkkunut, kuten aina, ettei hän ikinä oppisi mitään eikä kelpaisi mihinkään.

— Siinä oli oja, sanoi Pekka. — Kun eivät ole panneet viittoja. Tie on muina talvina käynyt ylempää.

Syytä sinä viittoja ja ojia. Sinä nukuit tietysti, niinkuin sinä aina teet. Koko tämä suomalainen kansa nukkuu. Laita vain, että päästään kulkuun.

— Aisa on poikki.

— Aisa on poikki! karjaisi eversti. — Sinä tarkoitat tietysti, että meidän pitää yöpyä tuohon tölliin tuossa!

Eversti kirosi. Pekka riisui hevosen siltä puolen, mistä aisa oli vikaantunut, ja kopeloi taskujaan. Niissä oli aina varasto nuoraa, nauloja ja muita tarpeita. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa tullut niillä toimeen. Everstin suuttumus ei parantanut asiaa. Täytyi lähteä noutamaan torpasta apua. Everstinna olisi mieluimmin jäänyt kuomiin istumaan korjaustoimituksen ajaksi. Hän pelkäsi jalkojensa kastuvan. Mutta kun eversti kehoitti häntä menemään torppaan, jossa joka tapauksessa olisi lämmin, totteli hän, nousi vaivalloisesti peittojen sisästä ja astui lumeen. Aukealla pellolla ei ollutkaan paha kävellä, tuisku oli nuollut kentän puhtaaksi. Yölinnun armo asteli raskaissa turkiksissaan, kädet suuressa puuhkassa, köyhän torpan peltoa, jonka tantereelta kohosi pari tunkiota. Lumimyrsky tuntui olevan tyyntymässä. Saattoi jo erottaa taivaanrannat. Ilman puhtaus oli niin tuntuva, että olisi saattanut ajatella joidenkin ihmeellisten lumikukkain puhjenneen hankiin tuoksumaan. Viimeiset tuulispäät tulivat rajuina ja yksitellen, ikään kuin suorittaakseen viimeisen silittelyn lumiharjanteilla, jotka tuisku oli muovaillut päivän aikana. Yölinnun armo pysähtyi nietoksen eteen harmaan asumuksen seinävierellä ja päätti siinä astellen odottaa rikkoutuneen aisan korjausta. Rakennus oli nostettu neljän kiven varaan. Sen alta näkyi rattaiden kori, vanha luudantynkä ja homeenkarvainen kenkä.

Ikkunasta oli pian huomattu, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Pää toisensa perästä tunkeutui pienen ruudun eteen katselemaan naista hangessa, jonka turkinpäällys välähteli silkiltä. Vihdoin tuli keski-ikäinen nainen ulos ja aukaisi puulapiolla tien lumeen. Yölinnun rouva ymmärsi, että hän pyysi häntä lämpimään odottamaan. Hänen jalkojaan oli ruvennut palelemaan ja hän meni.

Ovessa tuli vastaan nuori tyttö, köyttäen liinaa leukansa alle ja mennen ikään kuin pakoon. Lapset pysyttelivät hekin aluksi paossa uunin nurkassa, mutta tulivat vähitellen esiin, kun rohkein oli saanut kauniin rahan vieraalta. Kaikki lapset saivat rahan ja heidän äitinsä päivitteli ja siunaili rouvan hyvyyttä. Hän kertoi ja kyseli kaiken aikaa, mutta vieras vain ystävällisesti hymyili ja lausui joitakin käsittämättömiä sanoja. Lapsi kehdossa rupesi itkemään. Vaimo meni ja nosti sen ylös. Viihdyteltyään sitä toi hän sen vieraan nähtäväksi. Yölinnun rouva aikoi ensin etsiä kukkarostaan rahan tällekin lapselle, mutta muisti samassa, että se oli liian pieni ymmärtämään rahan arvoa ja ojensi etusormensa pientä kättä vastaan. Silloin lankesi ruudusta kituvan kasvin takaa valoa ja hän näki tutut, punaiset hiukset.

Kaikki hänessä pysähtyi ensin ja joutui sitten samassa liikkeelle. Hän hymyili, ojensi käsivartensa ja otti lapsen syliinsä. Hän ei nähnyt, miten huonoissa vaatteissa se oli ja miten hoitamaton. Hän puheli sille ikään kuin hänen sylinsä olisi ollut se paikka, missä se eilen istui ja toissapäivänä, ja huomenna istuisi ja aina. Hänen kätensä tunsivat onnellisina pienen ruumiin lämmön, kulkivat pitkin kylkiä, tarttuivat käsivarsiin, pusersivat jalkoja. Lapsikin jokelteli kuin hoitajalleen ikään, se tarttui turkin kaulukseen ja kiskoi bahytinnauhoista. Yölinnun rouva ei kuullut, että vaimo hänen vieressään puheli hänelle. Hän oli lapsen kanssa ikään kuin kahden maailmassa. Vasta kun ovi avautui, hän huomasi, että oli oudossa paikassa, outojen ihmisten luona, ettei lapsi ollut hänen, että se oli likainen ja surkea. Hän kuuli niin ikään vaimon puhuvan ja selittävän, että lapsi oli tytön, joka oli tullut sisään. Se oli hänen vanhin tyttärensä. Tyttö seisoi huivi päässä selin huoneeseen. Lapset tuijottivat nurkistaan vieraaseen ja seurasivat, mitä tapahtui.

Yölinnun armo kierteli lapsen laheita hiuksia sormiensa ympärille ja tunsi, että hänen pian täytyy ojentaa lapsi noille vieraille ihmisille, ettei hän enää koskaan saa sitä nähdä. Hetkeksi nousi koko hänen luontonsa vastarintaan. Hänestä tuntui ainoalta mahdolliselta, että hän ottaa lapsen, jollei hyvällä, niin pahalla, ja vie sen sylissään kotiinsa. Hänessä heräsi aavistamaton voima puolustaa omaansa. Mutta samassa hetkessä hän tunsi, että mielettömyys oli hänet vallannut. Ja käsien vielä hyväillessä lämmintä pientä ruumista ääntelivät huulet jäähyväissanoja ja sydän vapisi. Hän muisti miehensä, ojensi pois lapsen ja taivutti päänsä matalan ovenniskan alitse.

Ulkona oli tuuli jo lakannut. Lumikukat tuoksuivat. Hämärsi.

LIPPI

Oli jouluaatto ja Alakartanon naiset, äiti tyttärineen, häärivät iloisissa kiireissä. Edellisinä päivinä oli varattu valmiiksi makkarat, rullasyltyt, siansorkat, hapankaalit ja lipeäkalat. Tänään leivottiin ja paistettiin. Juostiin aittojen ja kellarien väliä. Keittiön pöydät notkuivat joulutorttuja, kinkkuja ja erinäisiä leivoksia. Talon ainoa koira pysytteli valuvin suupielin lattialla, väistyen tieltä, kun juostiin sitä kohti, ja loksauttaen auki kitansa, kun sille viskattiin rasvakimpale. Yläkartanon koirat yrittivät nekin saaliinjakoon. Alakartanon tyttäret heristivät ne menemään. Väli naapurusten ja sukulaisten kesken oli kireämpi kuin koskaan. Eversti oli rangaistuksen uhalla kieltänyt alakartanolaisia seurustelemasta koiriensakaan kanssa. Tyttäret olivat salaa silitelleet Jaakon lintukoiria, ja heihin koski, kun heidän ihmisten nähden täytyi olla niille kovia.

Perheen isä oli kaiken aamua ollut poissa kotoa ja se ei tietänyt hyvää. Varhain oli pari miestä käynyt noutamassa korjattavia kellojaan. Heiltä oli varmaan hellinnyt rahaa.

Eikä aikaakaan, kun Lippi-herra hoippuen ja laulaen suuntasi askeleensa Rantakrouvista kotiansa kohti. Hän oli tällä hetkellä niin väkevä, että hän potki kaikkea, mikä eteen sattui, ja nosti portinpylvään kuopastaan, viskaten sen keskelle tietä.

Naisille tuli hätä. He rupesivat korjaamaan keittiöstä säiliöihin vateja ja pannuja. Vanhempi tytär, jota isä humalapäissään paremmin sieti, varustautui menemään häntä vastaan. Isä paiskasi heti tytärtään luudalla, ainoalla minkä hän sai käsiinsä eteisestä. Tytär väistyi ja rupesi ystävällisesti selittämään, että heti pannaan pöytään ruokaa.

Älä sinä siinä… luuletko sinä, kakara, etten minä nähnyt, mitä te keittiössä olitte tekemässä. Se piti salattaman minulta. Te kannoitte pois herkkujanne, piiloon, ettei Lippi, teidän isänne, saisi. Hahhahhah! Mutta tiedättekö te, kenen varoilla te rehentelette? Lipin, teidän isänne. Ja jos hän tahtoo, niin hän sulkee teidät kanakoppiin Tai sikolättiin. Siellä te olette omianne. Ja ottaa kanat ja siat seurakseen tänne. Yhtä hyvä seura ne ovat kuin tekin.

– Niin, katsele töllistele sinä vain niillä suurilla silmilläsi. Isäsi tämä on — et ole taitanut ennen nähdä. Tämän näköinen se on. Ruma mies, vai mitä ajattelet! Niin, ei sillä tuollaisia kuhan silmiä ole kuin sinulla — mistä lienetkin ne saanut, et ainakaan minulta. Minulla on pienet silmät kuin sialla. Menekin siitä, tai minä noudan pyssyni. Älä oiokaan käsivarsiasi — minä lyön ne poikki. Etkös sinä luule, että Filip von Toll jaksaa? Vanhempi veli taivuttaa hevosenkengän, mutta nuorempi taittaa sen niinkuin näkinkengän kuoren. Mikäs sinä olet muu kuin näkinkengänkuori… Mihin sinä menet? Jos sinä liikahdat, niin tiedät, että siihen paikkaan minä sinut… Vai hiirenviinaa! Isäsi ei kärsi hiirenviinaa. Minä puhkaisen päästäsi nuo kalansilmät, jollet lakkaa. Kauniit ovat olevinaan, sinun silmäsi, mutta etpäs ole saanut miestä, tässä vain kuljet pää kallellaan isäsi elätettävänä. Olisit ollut pulskempi, niin olisit saanut Jaakon, ainoan oikean miehen maailmassa. Jaakko ei olisi koskaan mennyt ja jättänyt ystäväänsä ja setäänsä suruun ja murheeseen. Ei yhtä ainoata miestä missään! Mutta mitäs sinä, tuollainen lurikka! Kukas sinusta huolisi… No mihin sinä menet? Piditkös sinä siitä Jaakosta? Miksei hän sitten pitänyt sinusta? Sellaiset häät minä olisin teille pitänyt, että… että olisi juotu seitsemän päivää ja seitsemästä pitäjästä ollut vieraita. Ja sellaisissa morsiusvaunuissa minä olisin teidät kuljettanut, että olisi ollut silkkiä sisältä ja kultaa päältä ja von Tollin vaakuna ovessa ja edessä ja takana. Von Tollin vaakuna! Hää, sinä siinä…! Mutta nyt minä valjastan pukin risukopan eteen ja sinä saat ajaa siinä. Kanakoppiin! Hahhahhah. Ei sinusta kukaan huoli kuolinpäivääsi kalvat täällä isäsi leipää… Tule likemmä sanon minä… Muistatkos sinä isäsi saappaankorkoja — ne olivat nämä, joilla käveltiin, kun viimein oltiin Jaakon kanssa yhdessä. Ne ovatkin juhlasaappaat. Ei paremmista väliä. Jaakolla oli samanlaiset. Hän potkaisi Siironmaan tyttären aitanoveen. Koira haukkui. Se olikin toisenlainen tyttö kuin sinä. Mentiin saareen… Ainoa ihminen! Isäsi itkee ja kuolee ikävään.

Lippi suistui äkkiä suulleen salin lattialle. Tytär likeni häntä ja tahtoi nostaa hänet ylös.

— Pappa, mennään nukkumaan. Te olette väsyksissä… Muistatteko, kun
Jaakkokin kantoi teidät.

Tytär oli tuhkanharmaa kasvoiltaan. Silmät verestivät. Äkkiä hypähti isä ylös ja rupesi nauramaan.

— Siinä se oli — annoitteko te minulle ruokaa? Kyllä kai se olisi teille mukavinta, että minä kuolisin. Ruokaa! Ruokaa! Kaikki herkut esille, ne ovat minun rahoillani ostetut…

Hän työnsi tyttärensä kumoon ja hyökkäsi koko voimallaan ruokasalin ovea kohti. Lyhyen epäröimisen jälkeen avattiin ovi. Ruokasalissa oli nuorempi tytär.

— Vai sinä punatukka…! Minä tapan sinut! Kettukin on punainen kuin sinä. Sinä olet synti, sinut pitää tappaa. Ei sinusta kuitenkaan kukaan mies huoli. Taisit sinäkin tavoitella Jaakkoa — että uskalsitkin, syntinen, punainen kettu! Kaikki Tollit ovat punaisia ja syntisiä. Koko pitäjä on täynnä syntiä ja punaista tukkaa. Seitsemän pitäjää! Minä tapan sinut. Seiso paikallasi, niin minä haen pyssyn…

Tyttöjen äiti oli hiljaa tullut huoneeseen ja kutsui ruualle.

— Sinä piika! huusi Lippi ja kohotti häntä kohti tuolin, jolla hän vasta oli uhannut tytärtään. — Saithan sinä minut vihdoinkin, kun taitavasti pyydystit. Tällainen minä nyt olen, katso nyt — oletko tyytyväinen, onko hauska ollaksesi? Minä olisin hieno herra ja minulla olisi kartano ja vaunut, jollen minä olisi nainut piikaa. Sinä, sinä… sinä olet kaiken pahan alku ja juuri — missä minun pyssyni on? Oletteko te sen ottaneet pois? Jumal'avita, jos te olette koskeneet siihen pyssyyn, niin ei teille kunnian kukko laula…

Humalainen juoksi pitkin huoneita. Äiti ja tyttäret pakenivat ulos.

Tyhjennettyään yltäkylläisimmän voimansa huonekaluihin, jotka sattuivat hänen tielleen, suuntasi Lippi askeleensa ruokasaliin. Hän ei huolinut syödä, vaikka näki lempiruokiaan kaikissa muodoissa pöydällä. Hän halusi löytää kätköt, joita salattiin häneltä. Olivat ottaneet pois avaimet ovista. Vai eivät he luulleet hänen pääsevän ilman avaimia. Vai eivät he muistaneet hänen taittaneen hevosenkenkiä. Potkaisemalla potkaisi hän puhki heidän ovensa, niin että ne jäivät riippumaan saranoiden varaan. Ja nyt oli kaikki tyynni hänen käsissään. Hei, hei! Hän nauroi ja ajatteli, että laitetaanpas juhla-ateria ja kutsutaan piika ja piian tyttäret juhliin. Sen tähden ei Jaakko huolinut hänen tyttäristään, että ne olivat piian tyttäriä. »Koreita lapsia, sanoi piru kissanpoikia.» Koreita olivat hänen tyttärensä, mutta piian lapsia.

Hän tarttui suureen vatiin, jolla oli vielä lämmin siankinkku, ja kantoi sen ruokasalin läpi salin lattialle. Ikään kuin hänellä olisi ollut kiireellinen urakka, palasi hän ja otti joulutorttupeltin. Hän huhtoi kuin paras maalaiskokki hääpöytää kattaessa, ja ennen pitkää olivat kaikki jouluruuat salin permannolla nurinkaatuneiden tuolien joukossa. Lippi asteli kädet vyötäisillä vatien yli, lauloi ja nauroi.

— Voisi luulla, että Filip von Toll on tullut hulluksi, mutta ei hän ole hullu, puheli hän itsekseen. — Hän suree ystäväänsä Jaakkoa, niin ettei hän tiedä mitä hän tekee… Hän on Yölinnun syntisiä punatukkaisia — mitä hän sitten tekisi, jollei surisi ja joisi…

Yhtäkkiä hän karkasi ulos, asettui hajareisin portaille ja huusi:

— Jalosukuista rouva Fina von Tollia, jalosukuisia neitejä Sigrid ja
Karin von Toll kutsutaan juhla-aterialle Yölinnun Alakartanon saliin.
Ja ilmoitetaan vielä, että he voivat levollisesti saapua veren ja
hengen puolesta.

Jaakon lintukoirat, joita tappamisen uhalla oli kielletty seurustelemasta Alakartanossa, tulivat häntää heilutellen Lipin luo. Humalainen ihastui.

— Tervetuloa, tervetuloa, sanoi hän ja kumartui ikään kuin olisi tervehtinyt kreivejä, jotka astuivat alas vaunuista. — Olen erinomaisen onnellinen… Suuri kunnia tapahtuu Filip von Toliin huoneelle. Mutta miksi koirat ovat vain kahden — emmekö voisi saada vähän useampia juhliimme? On katettu sadalle hengelle… koiralle, tarkoitan. Filip von Toll on saanut kylläkseen ihmisistä. Tehkää hyvin, tehkää hyvin… Mutta älkää haljetko… se vaara voi olla tarjolla. Tehkää hyvin vain, minäkin istun heti aterialle. Jokin viisas vanha kansa, Israelin kansa luulen minä, söi makaavassa asennossa. Minun täytyy vain ensin noutaa vasara ja nauloja, jotta saan lyödä seinille ne aateliset sukukilvet, jotka ovat yhtä huonetta von Tollien kanssa… Koirat suovat anteeksi…

Hän kumarsi hymyillen, nouti keittiöstä vasaran ja nauloja ja rupesi naulaamaan salin seinälle joulutorttuja, tortun tortun viereen, yhtä pitkän välimatkan päähän toisistaan. Hän oli tässä työssään etevä ja ikään kuin tottunut.

Kun hän oli päättänyt työnsä ja kääntyi huoneeseen päin, olivat kaikki
Yläkartanon koirat ja hänen oma koiransa jouluruokien kimpussa.

Hihkaisten hyppäsi hän alas tuolilta, jolla oli seisonut naulatessaan, kävi kaksin käsin kiinni joulukinkkuun ja rupesi ahmimaan kilpaa koirien kanssa.