YÖN LAPSI

Kirj.

Jack London

Suom. Viljami Ventola

Kustannusosakeyhtiö Suomi, Helsinki, 1922.
Öflund & Pettersson, Kirja- ja kivipaino.

SISÄLTÖ:

 Yön lapsi.
 John Harned'in raiviovimma.
 Kivikauden mies.
 Epäilyttävä tapaus.
 Lujat nyrkit.
 Aurinkoteltan alla.
 Ihmisen tappaminen.

YÖN LAPSI.

Eräänä lämpöisenä yönä istuttiin vanhassa Alta-Inoyo -kerhossa San Franciscossa ja avonaisista ikkunoista tulvi katumelu huoneeseen tukahdutettuna ja etäisenä. Keskusteltiin siitä lahjomisjärjestelmästä, mikä oli vallalla ja viimeisenä tunnustimena siihen seikkaan katsoen, että kaupungin hallitusta tultaisiin puhdistamaan sen päivänvaloa arastelevista aineksista. Sitten oli ruvettu pohtimaan tuota alhaista, ilettävää ja halpamaista mädännäisyyttä, mikä on olemassa, kiusaten kaikkia ihmisvihaajia. Aivan vahingossa sattui sitten joku läsnäolijoista mainitsemaan nimen O'Brien. — O'Brien — nuori ja lupaava nyrkkeilijä — oli saanut surmansa eilisiltaisessa palkinto-ottelussa. Tuntuipa ilma heti puhtaammalta. O'Brien oli näet ollut moitteeton nuorimies ja ihanteilla varustettuna. Hän ei juopotellut, ei tupakoinut eikä käyttänyt kiroussanoja, vielä oli hänen ruumiinrakenteensa kuin nuoren Jumalan. Hänellä oli ollut rukouskirjansa mukanaan tuossa ottelussa. Sen he löysivät hänen takkinsa taskusta pukuaitiossa … jälkeenpäin.

Täällä oli läsnä puhtain, raikkain ja saastuttamaton Nuoruus, jotain kunnioitusta ansaitsevaa ja ihanaa ihmisten ylistettäväksi, sittenkun he sen ovat kadottaneet ja tulleet keski-ikään. Ja niin ylistimmekin Nuoruutta niin haltioituneesti, että saimme Romantiikan esilleloihdituksi ja annoimme sen tunnin ajaksi houkutella meidät kauas pois inhimillisen yhteiskunnan rajalta ja sen uhkaavalta hälinältä. Bardwell alkoi kyllä puhelun lainaamalla Thoreau'n mielipiteitä, mutta vanha Trefethan, kaljupäinen ja pöhöttynyt, oli se kun sieppasi itselleen tuon lainan ja ruumiillistutti Romantiikan keskuuteemme koko tunniksi. Ensiksi ihmettelimme kylläkin montako whiskitotia hän oli saanut päivällisen jälkeen, mutta pianpa unohtui tuonlainen huolittelu.

"Se oli vuonna 1898 — olin silloin viisineljättä vuotta vanha", sanoi hän. "Tiedän kyllä teidän harjoittavan päässälaskua. Teillä on oikein. Olen nyt tasan neljäkymmentä, näytän kymmenen vuotta iäkkäämmältä ja lääkärit sanovat … piru periköön kaikki lääkärit!"

Hän vei korkean lasinsa suulleen ja latki hitaasti sitä rauhoittaakseen suuttumustaan.

"Mutta olen ollut nuori … kerran. Olin nuori kaksitoista vuotta sitten, päässäni oli minulla hiuksia, olin hoikka ruumiiltani kuin kilpajuoksija ja pisin työpäivä ei minulle ollut kyllin pitkä. Olin voimapoikanen vuonna 98. Sinä muistat minut, Milner. Sinä tunsit minut siihen aikaan. Enkö ollut jokseenkin tanakka poika!"

Milner nyökkäsi päätään ja myöntyi. Hänkin kuten Trefethan oli kaivosinsinööri ja oli koonnut omaisuuden Klondykessä.

"Olithan sinä sitä, vanha ystäväni", sanoi Milner. "En milloinkaan unohda miten hyvin selviydyit metsätyöläisistä tuona iltana kun tuo pikkunen toimittaja järjesti siellä tappelun. Slavin oli siellä sattumalta" — tämä näet sanottiin meille — "ja hänen isännöitsijänsä halusi ruveta nyrkkeilyyn Trefethanin kera."

"Niin, katsohan nyt minua", komenti Trefethan suuttuneena. "Tällaiseksi on Goldstead minut tehnyt… Jumala yksin tietää montako miljoonaa, mutta sielustani ei jälellä mitään … eikä suonistanikaan… Tuo kelpo punanen veri on nyt poissa. Olen kuin maneettieläin, vain paksu kerros väreilevää protoplasmaa … vain … vain…"

Mutta sanat ehtyivät ja hän etsi lohtua korkeasta lasistaan.

"Naiset minua katselivat … siihen aikaan ja kääntelivät päätään katsellakseen minua kerran vielä. Omituista etten milloinkaan mennyt naimisiin. Mutta tyttö sitten. Siitähän minun pitikin puhua. Tapasin hänet tuhat peninkulmaa kaiken kunnian ja rehellisyyden takana, niin, vieläpä enemmänkin. Ja hän toisti minulle juuri nuo Thoreau'n sanat kun Bardwell lainasi hetkisen sitten — juuri tuo päivällä ja yöllä syntyvistä jumalista, valkeat ja mustat jumalat.

"Tämän jälkeen sitten tein valtauksiani Goldstead'in luona — enkä minä edes aavistanut minkälainen kultakaivos tuosta joenpohjukasta sittemmin tulisi — tein tuon retken itään yli Teräkallioitten ja viistoon yli Ison Orjameren. Siellä ylhäällä pohjoisessa eivät Teräkalliot muodosta pelkkää harjaa. Se on vain raja, erottava muuri, mahdoton vallata ja luoksepääsemätön seinämä. Siellä ei ole minkäänlaista johtavaa tietä, vaikkakin kuljeksivat kauppiaat vanhoista ajoista asti silloin tällöin ovat kulkeneet niitten ylitse … no, tälle tielle hukkuneitten luku on monta vertaa isompi kuin perillepäässeitten. Ja juuri siksi rupesin siihen hommaan. Se oli retki mistä ken tahansa saattaa ylpeillä. Olen vielä tänäkin päivänä ylpeämpi juuri siitä kun mistään toisista myöhäisimmistä saavutuksistani.

"Se on tuntematon maa. Laajat alueet siitä ei milloinkaan ole tutkittu. Siellä on suuret laaksot mihin valkonen mies ei milloinkaan ole jalallaan astunut ja intiaaniheimot ovat samanlaisella kehitysasteella kuin kymmenentuhatta vuotta sitten … melkein … heillä kun on ollut niin hiukan yhteyttä valkoisten kanssa. Silloin tällöin tuli heitä muutama parvi kaupantekoon, siinä kaikki. Muun muassa Hudsonbay-komppania ei onnistunut heitä tavottamaan ja voittamaan.

"Mutta tytöstähän oli kysymys. Matkasin muuatta jokea — Kaliforniassa nimitettäisiin senlainen joki virraksi — se oli nimetön eikä kartoitettu. Siinä oli komea laakso, toisinaan koristettuna kanyonpensaan seinämillä, toisinaan taas avautuen ihaniin, leveisiin ja pitkänomaisiin seutuihin, missä miltei miehenkorkuista ruohoa kasvoi pohjalla, kukkaisniittyjä ja kuusipuisia viidakkometsiä, neitseellinen ja komea asultaan. Koirat kantoivat pakkauksen selässään ja olivat arkajalkaiset ja loppuun väsyneet; tähystelin jotain vähäpätöistä intiaaniyhteiskuntaa saadakseni rekiä ja koiranajajia, jotta voisimme jatkaa matkaa ensimäisellä lumella. Tämä oli syksyllä myöhään ja minä olin vallan hämmästynyt kun vielä silloin löytyi kukkia. Luulin olevani Amerikan pohjoispuolella, korkealla Teräkallioitten tukipilarien välissä ja kuitenkin löytyi niin paljon kukkia kaikkialla. Ennen tai myöhemmin tulevat valkoiset alkuasukkaat sijoittautumaan siihen ja viljelemään vehnää koko laaksossa.

"Sitten näin savua ja kuulin koirien haukuntaa — intiaanikoirien — ja tulin erääseen leiripaikkaan. Siinä piti luullakseni olla viisisataa oikeata intiaania ja minä huomasin kuivauskehyksistä syysmetsästyksen olleen anteliaan. Ja silloin kohtasin tytön — Lucy'n. Sellainen oli hänen nimensä. Vain merkkikielellä saatoimme ymmärtää toisemme kunnes veivät minut jonkinlaiseen suureen suojaan — puoleksi teltta, mikä oli auki siltä puolelta jolla leirituli paloi. Tuo teltta oli kokonaan hirvennahoista, jotka olivat savustetut, käsin kiiltäviksi hangatut ja kullanruskeat. Sisällä oli kaikki niin somaa ja järjestyksessä; sellainen tapa ei ole vallalla missään intiaanileirissä. Vuoteen muodostivat tuoreet kuusenhavut. Siellä oli isohko joukko nahkapatjoja ja kaiken päällä oli joutsenuntuvapeite — en milloinkaan ole sattunut näkemään mokomanlaista peitettä! Ja sillä vuoteella istui Lucy jalat ristissä. Hän oli ruskea kuin pähkinä. Tyttö, sanoin, mutta sitäpä hän ei ollutkaan, hän oli nainen, pähkinänruskea nainen, amatsooni, kaikinpuolin kehittynyt täysiverinainen, majesteetillisen kypsä. Ja silmät olivat siniset.

"Ne valloittivat minut paikalla — hänen silmänsä — siniset, ei posliinisineä, vaan tummat kuin meri ja taivas yhteen sulautuneina, ja hyvin viisaat. Niin, ja vielä enemmän — niissä oli naurua — lämmintä naurua, auringonlämpöä ja inhimillistä, ylen inhimillistä ja … sanonko naisellista? Niin, siinä oli naissilmät, todellisen naisen silmät. Tiedätte mitä tarkoitan. Voinko sanoa enemmän? Ja noissa sinisissä silmissä oli samalla kertaa kuohuva levottomuus, uneksiva toive ja lepo, ehdoton lepo sekä eräänlaista kaikkitietäväistä ja filosoofista tyyneyttä."

Trefethan keskeytti äkkiä.

"Luulette kai minulla olevan jotain nokassani. Mutta sitä ei ole. Se on vasta viides totiannos päivällisaterian jälkeen. Olen selvä. Olen juhlatuulella. Istun täällä rinnakkain pyhän nuoruuteni kera. Enhän minä — 'vanha' Trefethan — puhu, sehän on nuoruuteni ja tämä sanoo näitten silmien olleen ihmeellisimmät kun milloinkaan ennen näkemäni — niin tyynet ja kuitenkin levottomat, niin viisaat ja kuitenkin uteliaat, niin vanhat ja kuitenkin nuoret, niin tyytyväiset ja kuitenkin ikävyyttä kuvastavat. En voi niitä sanoin kuvata, pojat. Kun hänestä olen teille kertonut, ymmärrätte kai paremmin itse.

"Hän ei noussut. Mutta hän ojensi minulle kätensä.

"'Vieras', sanoi hän, 'oli kivaa nähdä teitä.'

"Ajatelkaahan — tuollaista aitoa nurkkakieltä! Voitte kuvitella tunteeni. Hän oli nainen, valkoinen nainen mutta tuo nurkkakieli! Oli kerrassaan hämmästyttävää tavata valkoista naista täällä maailman rajojen ulkopuolella — ja tuo kieli sitten! Se rämisi korvissani, voitte uskoa. Se pisti kun väärä ääni. Ja kuitenkin väitän tuon naisen runoilijaksi. Saattepa kuulla.

"Hän toimitti intiaanit pois. Ja todentotta he menivätkin. Sokeina alistuivat he tottelemaan hänen käskyjään. Hän oli hi-yu-skookumi, päällikkö. Hän käski nuorten miesten pystyttämään minulle teltan ja huolehtimaan koiristani. Ja sen he tekivätkin. Ja he tunsivat päällikkönsä siksi hyvin, etteivät he uskaltaneet päästää mokkasiinihihnaa minun varustuksistani. Hän oli Taipumaton Laki lihaa ja luuta. Sanon vaan, että kylmä väristys kävi läpi luitten ja ydinten sekä pitkin selkäpiitäni tavata valkoinen nainen tuolla ylhäällä villin intiaanirodun päällikkönä tuhatta peninkulmaa Ei-kenenkään-maan takana.

"Kuten sanoin oli juuri tuossa soraääni. Mutta tuo kohta, unohtakaa, pyydän. Minäkin sen unohdin siinä istuessani joutsenuntuvapeitteellä ja kuullen ja katsellen tuota ihmeellistä naista, joka ei ole löytänyt vastinettaan Thoreau'n enemmän kuin muittenkaan runoilijain tuotannossa.

"Viivyin siellä viikon päivät. Se johtui hänen pyynnöstään. Hän lupautui koirien, rekien ja intiaanien avulla viemään minut ylitse Teräkallioitten parhainta solaa. Senlainen matka on viisisataa engl. peninkulmaa. Hänen telttansa oli pystytetty syrjään korkealle virtaäyräälle ja parisen intiaanityttöstä valmisti hänen ruokansa ja hoitivat teltta-askareet. Ja me puhelimme ja puhelimme ensi lumen sataessa ja jatkoimme kunnes sain oivallisen rekikelin. Ja tänlainen on hänen elämäkertansa.

"Hän oli syntynyt rajalla ja oli köyhien alkuasukkaitten tytär. Ja tiedättekö mitä tämä merkitsee: työtä, työtä, alituista työtä, työtä suurin piirtein ja äärtä vailla.

"En milloinkaan ole nähnyt maailman koreutta", sanoi hän. "Minulla ei ole senlaiseen aikaa. Tiesin sen olevan tuolla jossakin etäällä meidän tupamme ympärillä, mutta aina oli leivottava, kuurattava ja pestävä ja työtä riitti aina. Toisinaan tulin oikein sairaaksi halusta päästä matkalle ja varsinkin keväällä sai lintujen laulu minut miltei villiytymään. Tahdoin juosta ulkona korkeassa ruohikossa, kostutella jalkojani sen kasteessa ja ulotella matka metsien halki kohti vuorenharjannetta nähdäkseni ympärilleni. Oi, minulla oli koko joukko houreita — seurata jokivarsia ja loikkia lätäköstä toiseen, tehdä ystävyyttä sisiliskojen ja taimenien kanssa, katsella aivan salaa ja huomioida oravia ja jäniksiä sekä pieniä turkiseläimiä; omin silmin katsella niiden elämää ja oppia tuntemaan niiden salaiset käytävät. Jos suinkin olisi riittänyt aikaa otaksuin voivani hiipiä kukkien lomitse ja jos olisin ollut kiltti ja hiljaa voinut kuulla mitä ne toisilleen kuiskivat; senlainenhan kuvastaisi kaikkea viisautta mitä eivät ihmiset tunne."

Trefethan vaikeni ja huolehti lasinsa täyttymisestä.

"Erään toisen kerran hän puhui: 'Tahdon öisin juosta kuin villipeto, vain juosta kuutamossa ja tähtien alla, juosta valkoisena ja alastomana pimeässä. Pimeydellä on mielestäni viileän sametin tuntu — juosta ja vain juosta loppumattomiin. Eräänä iltana ollessani oikein loppuunajettu — oli nähkääs ollut hirveän kuuma päivä, eikä taikina millään ottanut noustakseen, kirnuaminen oli kerrassaan epäonnistunut ja tunsin itseni ärtyneeksi ja kiukkuiseksi — puhuin isälleni juoksuhalustani.' Hän katsoi minua aika pitkään ja hiukan kummeksivana. Sitten hän antoi nautittavakseni kaksi pilleriä. Käski sitten minua menemään levolle ja nukkumaan makeasti, niin olisin aamulla muka virkeä. Päähänpistoistani en sen koommin puhunut hänelle enemmän kuin kenelle muullekaan.

"Koti siellä ylhäällä vuoristoseuduilla purettiin sittemmin — elintarpeitten puutteesta luullakseni — ja perhe jäi asumaan Seattleen. Siellä oli hän työskennellyt eräässä tehtaassa — pitkinä tunteina sangen raskaasti. Vuoden päästä tuli hänestä tarjoilijatar kovin kehnoon ravintolaan — 'syltty' nimitti hän sitä.

"Kerran sitten sanoi hän minulle: 'Romantiikkaa kai ajoin takaa. Mutta minkäänlaista romantiikkaa en löytänyt tiskipaljuista ja pesupunkeista eli tehtaista ja syltyistä.'

"Kahdeksantoista vuotiaana meni hän naimisiin — hänen miehellään oli määränään matkustaa Juneau'n ja siellä avata ravintola. Hänellä oli muutama dollari säästettynä ja kuulosti hyvinvoivalta. Hän ei rakastanut tuota miestä, niin hän minulle sanoi, mutta toiselta puolen oli hän aivan väsähtänyt ja tahtoi millä hinnalla tahansa päästä tuosta ijänikuisesta raadannasta. Sitäpaitsi oli Juneau Alaskassa ja hänen ikävänsä muodostui haluun nähdä tuo ihmeellinen maa. Mutta ei hän paljoakaan saanut siitä nähdä. Hänen miehensä avasi pienen ja vaatimattoman ravintolan ja tyttö huomasi hyvinkin pian miksi he olivat naimisiin menneet … päästäkseen palkkaamasta palvelijatarta. Vaimo siinä miltei hoiteli koko lafkan ja suoritti kaiken työn yleisön palvelusta tiskaukseen saakka. Ja miltei aina keitti hän ruokaa. Tätä kesti neljä vuotta.

"Voitteko kuvitella tuota aarniometsäolentoa täynnänsä luonnonelämän kaikkia vaistoja, kaihoten vapaita lakeuksia suljettuna ahtaaseen ruokalaan orjana raataen neljä sietämätöntä vuotta?

"'Kaikki oli tarkoituksetonta', sanoi hän. 'Mitä tuo kaikki oikeastaan hyödytti? Miksi olin syntynyt? Oliko tämä elämän tarkoitus — vain työtä ja työtä ja aina olla väsynyt? Mennä levolle väsyneenä, nousta väsyneenä, joka päivä edellisen kaltainen, mahdollisesti vieläkin orjuuttavampi?' Hän oli kuullut kyläpappien — niinkuin hän ilmaisi — puhuvan kuolemattomuudesta, mutta ei voinut käsittää työnsä sopivaksi esivalmisteluksi kuolemattomuuteensa.

"Mutta vieläkin oli hänellä unelmansa, vaikkakin sangen harvoin. Hän oli lueskellut muutamia kirjoja. Mitä kirjoja, kysynette. Mahdollisesti lainakirjastoromaaneja, mutta nekin olivat ravinneet hänen mielikuvitustaan. 'Toisinaan', sanoi hän, 'kun olin päästäni aivan sekaisin hellan kuumuudesta olisin kerrassaan pyörtynyt ellen olisi saanut edes hiukkasen raitista ilmaa; silloinpa pistin pääni ulos keittiön akkunasta ja tällöin suljettuani silmäni näin minä mitä ihmeellisimmät asiat. Äkkiä olin vaeltavinani maantietä ja kaikki oli sunnuntaisiistiä ja rauhallista. Ei likaa missään, ei tomua, vain yli ihanien niittyjen liriseviä puroja ja leikkiviä lampaita, tuulen tuomaa kukkaistuoksua ja kaiken yli lauhkeaa auringonpaistetta; lehmät siinä seisoivat polviin saakka lätäköissä märehtien ja nuoret tytöt kylpivät joen mutkassa, valkoisina, joustavina ja luonnollisina — ja silloin tiesin olevani Arkadian satumaassa. Olin lukenut jostakin kirjasta tuosta ihmemaasta. Taikka myös tulivat auringonvalossa säkenöitsevät ritarit ratsastaen tietä pitkin eli neitsykäinen lumivalkealla hevosella ja näen etäällä linnantornien kohoavan. Tai myöskin ensimäisessä tienmutkassa näen erään palatsin, valkosen, ilmavan ja satumaisen, vettäsuitsuavine suikkukaivoineen. Kukkia kaikkialla. Riikinkukot ruohikkonurmella … ja sitten avaan silmäni … kuumuus keittiönhellasta kietoutui ympärilleni ja kuulin Jaken sanovan Jake, hän oli mieheni — niin, kuulin Jaken sanovan: mikset nosta papuja padasta! Luuletko minun tässä koko päivää odottelevan? — Romantiikkaa! Tämä muistutti lähinnä sitä tapausta, kun muuan juopunut armenialainen kokki villiytyi ja kyökkiveitsellä yritti leikata kurkkuni poikki ja minä poltin käsivarteni hellillä ennenkuin ennätin iskeä häntä perunanuijalla.'

"'Halusin mukavaa elämää ja kauniita esineitä ja muuta senkaltaista, mutta tuo ei juuri ottanut onnistuakseen ja niinollen olinkin syntynyt vain laittamaan ruokaa ja tiskaamaan. Siihen aikaan oli Juneau'ssa suuria rauhattomuuksia ja kun katsoin toisia naisia siellä ei heidän elämäntapansa minua houkutellut. Tahdoin tietystikin olla puhdas. En tiedä miksi, vain siksi kun niin tahdoin ja ajattelin yhtä kernaasti voivani kuolla tiskauksestakin kuin kuolla heidän laillansa.'"

Trefethan keskeytti silmänräpäykseksi ja solmi ajatuksissaan muutamia kertomuksen lankoja jatkaakseen.

"Niin, tuon naisen kohtasin siellä ylhäällä napamailla halliten villiä intiaaniheimoa ja muutamia tuhansia neliöpeninkulmia metsästysmaita. Ja kaikki oli sitäpaitsi sangen yksinkertaista ja luonnollista, olisihan hän voinut elää ja kuolla kattilain ja patojen seoksessa. Mutta sittenpä 'tuli kuiskaus, tuli näky'. Siinä oli kaikki mitä tarvittiinkin.

"'Heräsin eräänä päivänä', sanoi hän. 'Tapasin sen eräällä sanomalehtikaistaleella. Muistan joka ainoan sanan ja saatan sen lukea teille.' Ja niin luki hän Thoreau'n 'Ihmisen luonto huutaa':

"'Ne nuoret männyt mitkä vuosi vuodelta varttuvat ovat minusta virkistävät katsella. Puhumme intiaanin sivistyttämisestä, mutta tuopa ei ole samaa kuin häntä parannella. Hämärän metsäelämän heränneellä itsenäisyydellä ja yksinäisyydellä säilyttää hän kanssakäymisensä heimonsa jumalien kera ja silloin tällöin on havaittavissa harvinainen ja omituinen yhdyselämä luontoon. Hän saa välkkeitä tähtitieteestä, mikä on vierasta meidän salongeillemme. Hänen sielunsa alituinen valo on hämärä vain siksi kun etäisyys sinne on niin suuri, mutta se on kuin heikko vaan ihana tähtivalo verrattuna keinotekoisen valon häikäisevään mutta lyhytaikaiseen loistoon. Saarten asukkailla on päiväsyntyiset jumalansa, mutta ne eivät ole niin iäkkäitä kuin … yösyntyiset jumalat.'

"Niin, tämä oli juuri se minkä hän luki. Hän toisti tämän sanasta sanaan jolloin unohdin kokonaan hänen entiset alhaiset sanontansa, sillä sehän oli juhlallista, kerrassaan uskontunnustus — pakanallinen jos niin tahdotte ja valettuna elävään muotoon; mutta siinä oli hän kuitenkin oma itsensä.

"'Jäännös lehdestä oli poisrevittynä', jatkoi hän, äänessä syvä kaipauksen tuntu. 'Se oli vain lehtipalanen. Mutta tuon kirjoittaja Thoreau oli viisas mies. Minä haluaisin kernaasti tietää hänestä enemmän.' Hän jäi tähän silmänräpäykseksi ja minun täytyy todistaa että hänen kasvonsa olivat sanomattoman pyhimyskaltaiset hänen sanoessaan: 'Olisin kylläkin saattanut olla mieheni hyvä vaimo.'

"Ja sitten jatkoi hän: 'Kun tuon luin tiesin aivan tarkalleen minun suhdettani siihen. Olin yön lapsi. Minä joka olin viettänyt koko elämäni päivällä syntyneiden kera olinkin yön lapsi. Siksi en milloinkaan tuntenut minkäänlaista tyydytystä ruuanvalmistuksessa ja tiskauksessa, siksi himoitsinkin alastonta tanssia kuutamossa. Ja tiesin ettei tuo likainen ja pieni Juneaukapakka ollut minun oikea paikkani. Ja sanoinkin heti paikalla: Minä lähden täältä pois". Kokosin siis kaikki vaaterepaleeni ja läksin. Jake huomasi tuon ja yritti estää minua siitä.'

"'Mitä siitä nyt tulee?' sanoi hän.

"'Sinun ja minun välille avioero', sanoin. 'Lähden täältä suuriin metsiin … sinnehän kuulun.'

"'Sitäpä sinä et tee', sanoi hän ojentaen käsivartensa minuun tarttuakseen. 'Keittiökuumuus on mennyt päähäsi. Kuulehan nyt mitä minä sanon ennenkun rupeat tekemään hullutuksia.'

"Mutta minäpä otin esille pienen revolverin sanoen; tämä on puhuva puolestani.

"Ja niin menin sen tien."

Trefethan tyhjensi lasinsa ja käski tuomaan uuden.

"Tiedättekö, pojat, mitä tuo tyttö oikeastaan teki? Hän oli kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. Koko ikänsä oli hän ollut tiskipaljun ääressä eikä tiennyt maailmasta sen enempää kun minä neljännestä tai viidennestä suuruusluokasta. Kaikki tiet johtivat hänelle maaliin. Mihinkään balettiseurueeseen hän ei antautunut. Alaskassa on paras kulkea veneellä. Hän meni rannalle. Intianilainen palkovene oli juuri lähtemäisillään Dyea'an — tiedättehän senlainen vene kun on kaiverrettu yhden ainoan puun rungosta ja kuusikymmentä jalkaa pitkä. Hän antoi heille parisen dollaria ja astui veneeseen.

"'Romantiikkaako?' sanoi hän minulle. Sitä se oli jo ensi hetkestä. Tuossa veneessä oli yhteensä kolme perhettä ja niin ahdasta, ettei voinut kääntyäkään, siinä oli koiria ja intiaanikakaroita, jotka ryömivät joka taholla ja jokainen veneessä olija sousi pitäen vauhtia yllä. Molemmin puolin nuo suuret juhlalliset vuoret ja taivaalla auringon valkaisemia pilvenhattaroita. Ja oi — hiljaisuus! Tuo syvä, ihmeellinen hiljaisuus! Toisinaan saattoi etäällä, nähdä savun nousevan jonkun metsästäjän leiristä ja kohoavan ylös korkeuksiin puitten lomitse. Se oli kuin huviretki, juhlallinen laivaretki ja näin unelmani täyttyvän. Olin sitäpaitsi valmistautunut siihen, että jotain odottamatonta voisi sattua minulle milloin tahansa. Ja niin kävikin.

"Oi, ensimäinen leiripaikka saarella! Kalat mitkä pojat pyydystelivät erään puron suussa ja tuo suuri hirvi minkä muuan nuorista miehistä ampui juuri meidän kääntyessä niemenkärjen ohitse. Ja kaikkialla oli kukkia ja kappaleen matkaa rannasta oli paksu mehevä ja miehenkorkuinen ruoho. Muutamat tytöistä kulkivat kanssani niityn poikki ja sitten kiipesimme vuoren rinnettä minkä takana noukimme marjoja ja happamelta maistuvia juuria, mitkä kuitenkin olivat hyvät syödä. Ja marjamaassa kohtasimme suuren karhun, joka söi siellä illoin. Se sanoi 'Uff!' ja juoksi tiehensä yhtä pelokkaana kuin mekin. Ja leiri ja leirituli sitten, entäpä kiehuvan metsästyssaaliin synnyttämä haju! Tuo kaikki oli ihanaa. Vihdoin olin siis joutunut yön lasten pariin ja tiesinkin sinne kuuluvani. Ensi kerran elämässäni tunsin itseni onnelliseksi ruvetessani ehtoolla levolle. Ja telttakankaan alta tarkastin salaa tähtitaivasta, minkä suuri vuorenharjanne jakoi kahtia ja kuuntelin yön ääniä ja tiesin että samanlainen oli oleva seuraavakin päivä ja aina, aina, sillä takaisin en ajatellutkaan lähteä. Enkä myöskään milloinkaan palannut.

"Romantiikkaa! Sitä sain seuraavana päivänä. Meidän täytyi kulkea leveän lahdenpoukaman ylitse vähintäinkin kaksitoista, viisitoista peninkulmaa ja keskellä lahtea ollessamme rupesi ankarasti tuulemaan. Illalla laahasi minut sitten muuan susikoira maihin ja olinkin ainoa hengissä oleva.

"Ajatelkaa nyt itse!" keskeytti Trefethan. "Palkovene oli hylkynä ja upposi ja kaikki saivat surmansa häntä lukuunottamatta. Hän kahlasi rantaan, tarttui erään koiran häntään, vältti rantaluodot ja joutui pienelle hiekkasärkälle ainoa mikä oli näkyvissä pitkän matkan päähän.

"'Kaikeksi onneksi oli se kiinteää maata', sanoi hän. 'Lähdin siis kulkemaan halki metsien, ylitse kallioitten ja suoraan eteenpäin aina vaan. Oli kuin olisin etsinyt jotakin varmana siitä, että se löytyy. En pelännyt. Olinhan yön lapsi eikä suuri metsä voinut minua tappaa. Ja seuraavana päivänä löysinkin sen. Minä nähkääs löysin pienen ränsistyneen töllipahasen. Kukaan ei ollut siinä asunut vuosikausiin. Kattokin oli romahtanut. Lahonneet filtit olivat makuusijoilla ja hellillä oli pannuja ja kattiloita. Mutta se ei vielä ollut ihmeellisintä. Ulkopuolella, metsän reunassa, ette voi arvata mitä sieltä löysin. Kahdeksan hevosen luurangot, jokainen sidottuna eri puuhun. Ne olivat kaiketi kuolleet nälkään ja jälelle on jäänyt vain erillänsä olevia luita! Ja jokaisella hevosella oli ollut kantamus selässä. Kääreet olivat siinä luitten seassa — vernissoituja säkkejä ja niitten sisässä taas hirvennahkasäkkejä ja niitten sisällä — mitä uskotte?'

"Hän vaikeni, pisti kätensä kuusenoksavuoteensa erään kulman alle vetäen sieltä nahkapussin esiin. Sitten hän avasi sen ja kaatoi käteeni sieltä kultaa aivan virtanaan — puhdistamatonta kultaa, virutettua kultaa, hieman karkeata kultahiekkaa, mutta enimmäkseen kultaharkkoja. Ja se oli niin uutukaista, että tuskin saattoikaan huomata sen olleen vedessä.

"'Sanotte olevanne kaivosinsinööri', sanoi hän, 'ja tunnette tätä maata. Voitteko mainita sellaista kullanpitoista jokea, josta löytyisi tällaista kultaa?'

"Sellaista en tainnut mainita. Siinä ei ollut jälkeäkään hopeasta. Se oli miltei puhdasta ja sen sanoin hänelle.

"'Niin siitä voitte olla varma', sanoi hän. 'Myyn sen yhdeksästätoista dollarista unssi. Te saatte Eldoradokullasta enemmän kuin seitsemäntoista ja Minookkullan hinta ei ole täyttä kahdeksaatoista. Niin, tuon löysin luitten seasta — kahdeksan hevoskuormaa sataviisikymmentä naulaa jokaisessa kääreessä.'

"'Neljännesmiljoonaa dollaria!' huudahdin.

"'Siihen olen minäkin sen arvioinut', vastasi hän. 'Tuota saattaa sanoa romantiikaksi! Olinkin ollut orjana niin monta monituista vuotta ja päästyäni irti tapahtui tänlaista ja kolmen päivän kuluttua. Ja minne ovat joutuneet miehet, jotka ovat kaivaneet kaikkea tätä kultaa? Tuota ihmettelen usein. He jättivät hevoset kuormitettuina ja sidottuina kadoten sitten maan pinnalta eikä heidän jäljistään löytynyt hiuskarvaakaan. En kuullut milloinkaan heistä puhuttavankaan. Kukaan ei heistä mitään tiedä. No, kun kerran olen yön lapsi, olen kai heidän oikeutettu perillinen.'"

Trefethan vaikeni sytyttääkseen sikaarin.

"Tiedättekö mitä tuo tyttö teki? Hän piiloitti kullan lukuunottamatta kolmeakymmentä naulaa, mitä hän otti mukaansa rannikolle. Sitten hän antoi merkin ohisoutavalle kanootille, lähti Pat Haley'n kauppapaikkaan Dyea'n luona, varustautui ja kulki yli Chicootsolan. Se oli vuonna 88 — kahdeksan vuotta ennen Klondyke-löytöjä kun Yukon vielä oli villinä erämaana. Hän pelkäsi miehiä, vaan otti mukaansa kaksi intiaanityttöä, kulki merten poikki ja virtoja alas kohti vanhoja leiripaikkoja alemman Yukon'in varrella. Hän risteili monta vuotta näillä seuduilla ja lähti sitten sinne, mistä minä hänet tapasin. Hänelle oli mieliksi juuri tuo maa, hän kun siellä niinkuin itse sanoi: 'näki suuren uroshirven kahlaavan polviin asti laakson punaisissa kurjenmiekoissa.' Hän liittyi intiaaneihin, paransi heidän tautinsa, saavutti heidän suosionsa ja sai vähitellen johdon käsiinsä. Tuon seudun oli hän sittemmin vain kerran jättänyt kulkiessaan ylitse Chilcoot'in seuranaan parvi nuoria intiaaneja, etsi piilopaikan sekä toi kullan mukaansa.

"'Ja tässä olen nyt, muukalainen', lopetti hän kertomuksensa, 'ja tässä on kallein omaisuuteni.'

"Hän otti esille pienen nahkaisen pussin, minkä kantoi kaulassaan kuin aarretta ja avasi sen. Pussin sisällä oli käärittynä rasvaiseen silkkiin, minkä ajan hammas oli kuluttanut, tuo sanomalehtikaistale Thoreau'n lauseilla.

"'No, oletteko nyt onnellinen … ja tyytyväinen?' kysyin häneltä.
'Neljännesmiljoonan omistajana ette enää tarvitsisi tehdä työtä
Yhdysvalloissakaan. Kylläkai te kuitenkin kaipaatte koko joukon
koruesineitä.'

"'En paljonkaan', vastasi hän. 'En tahtoisi vaihtaa osaani kenenkään naisen kanssa koko Yhdysvalloissa. Tämä on minun kansaani ja kuulun tänne. Mutta toisinaan' — ja hänen silmistään kiilsi jälleen tuo sama uneksiva kaipaus, mistä jo äsken puhuin — 'toisinaan toivon aivan kiihkeästi Thoreau'n tänne tuloa.'

"'Miksi?' kysyin.

"'Siksi, että voisin mennä hänen kanssansa naimisiin. Toisinaan tunnen itseni kovin yksinäiseksi. Olenhan nainen — oikea nainen. Olen kuullut puhuttavan toisenlaisistakin naisista, mitkä ovat olleet vauhkoja niinkuin minäkin ja aikaansaaneet ihmeteltäviä seikkoja — senlaiset kun tulevat joko sotilaiksi tai merimiehiksi. Mutta senlaiset naiset ovat kokolailla mutkikkaita. He ovat enemmän miehiä kuin naisia, he muistuttavat suuresti miehiä eikä heillä ole edes tavallisten naisten tarpeita. He eivät tahdo rakkautta tai pikkulapsia käsivarrelleen ja polviensa ympärillä. Minä en ole sitä lajia. Eikö totta, muukalainen, näytänkö edes mieheltä?'

"Sitä ei hän tehnyt. Hän oli nainen, kaunis, pähkinänruskea nainen, hänen ruumiinsa oli voimakas, terve ja täyteläinen ja ihanat tummansiniset naissilmät.

"'Enkö minä ole nainen?' puhui hän. 'Kyllä sitä olen. Kokonaan nainen, vähimmin sanottuna. Ja kaikkein hauskin puoli asiassa on tämä, että vaikkakin olen yön lapsi tai luonnon lapsi kaikessa muussa, en sitä ole kun on rakkaus kysymyksessä. Minusta tuntuu kun siinä suhteessa eniten pitäisi omasta rodustaan. Niin on ainakin minun laitani ja niin on ollut kaikki nämä vuodet.'

"'Tarkoitatte…?' alottelin.

"'Ei milloinkaan', sanoi hän katsoen rehellisesti minua silmiin. 'Minulla on ollut vain yksi mies — minä nimitin hänet Häräksi ja luullakseni on hän vielä Juneau'ssa hoitaen kuppilaansa. Jos joskus tulette takaisin ottakaa hänestä selvä, niin huomaatte nimitykseni oikeaksi.'

"Otin todellakin selvän tuosta miehestä kaksi päivää senjälkeen. Hän oli täsmälleen näköisensä kömpelö ja tyhmä, Härkä siis — hän hääräsi ympäri ja tarjoili itse pöytävierailleen.

"'Tarvitsette vaimon apua', sanoin.

"'Minulla on ollut yksi', vastasi hän.

"'Leski siis?'

"Niin. Hän hiukan hullaantui. Hän väitteli hellakuumuuden vaikuttavan päähänsä ja sen se kylläkin teki. Eräänä päivänä tähtäsi hän minua revolverilla ja lähti tiehensä muutamien siwashi-intiaanien kera palkoveneessä. Heitä kohtasi ankara myrsky rannikon lähellä ja kaikki upposivat."

Trefethän kääntyi lasinsa puoleen ja istui vaiti.

"Mutta tyttö?" muistutteli Milner. "Sinä keskeytit kertomustasi juuri kun se rupesi käymään mielenkiintoiseksi ja helläpitoiseksi. Eikö se käynytkin?"

"Kyllä", vastasi Trefethan. "Niinkuin hän itsekin sanoi oli hän villiytynyt kaikessa muussa paitsi rakkaudessa; siinä tahtoi hän oman rotunsa. Hän oli sangen herttainen siitä puhuessaan tullen suoraan asiaan. Hän tahtoi minut aviomiehekseen.

"'Muukalainen', sanoi hän. 'Minä tahdon teidät. Te pidätte tämänlaisesta elämästä, muuten ette olisi täällä yrittämässä kulkea Teräkallioitten ylitse syyssateessa. Tämä on kaunis seutu. Ette tapaa paljoakaan mikä olisi kauniimpaa. Miksi ette rupea tähän? Minusta tulisi teille kelpo vaimo.'

"Sitten tuli minun vuoroni vastata. Ja sitä hän odotti. En kiellä ettenkö ollut kiusallisessa asemassa. Olin jo puoliksi häneen rakastunut. Kuten tiedätte en ole koskaan mennyt naimisiin. Kun katselen mennyttä elämääni saatan sanoa ettei kukaan nainen ole minuun niin suuresti vaikuttanut. Mutta kaikki tuo oli minusta niin hassunkurista ja valehtelin kuin herrasmies ikään.

"Sanoin hänelle jo olevani naimisissa."

"'Odottaako vaimonne teitä?' kysyi hän.

"Vastasin: 'kyllä.'

"Ja siinä kaikki. Eikä hän ollut itsepäinen … kerran oli hän hiukan tulinen.

"'Kaikki minun tehtäväni, sanoi hän, sisältyy yhden sanan sanontaan ja silloin ette täältä enää lähde. Jos sanon tuon sanan jäätte tänne. Mutta sitä en aio sanoa. En halua teitä, ellette te halua … ja jos ette minua tahdo…'

"Hän rupesi hankkimaan minulle varusteita ja auttoi minua matkalle.

"'On suuri vahinko, muukalainen', sanoi hän erotessamme. 'Pidän ulkomuodostanne ja teistä itsestännekin. Jos kadutte niin tulkaa takaisin.'

"Tuota seikkaa halusin itsekin ja sen piti varmennettavan jäähyväissuukolla, mutta en tiennyt miten käyttäytyä tai miten hän asiasta selviytyisi. Niinkuin sanoin olin häneen rakastunut. Mutta itse teki hän asiassa käänteen.

"'Suudelkaa minua', sanoi hän. 'Antakaa minulle jotain ajateltavaa.'

"Ja me suutelimme toisiamme lumessa Teräkallioitten laaksoissa ja erosin hänestä tiellä mennessäni koirieni jälkeen. Kesti kuusi viikkoa ennenkuin olin kulkenut solan ja tullut Suuren Orjameren rannalla sijaitsevaan ensimäiseen kauppapaikkaan."

Katumelu tunkeutui sisälle kuin kaukaisen meren tyrske. Palvelija tuli äänettömästi tassutellen ja antoi meille uusia sifonipulloja. Ja tuossa hiljaisuudessa kuului Trefethan'in ääni kuin tuonenkello ikään.

"Parempi olisi ollut jäädä sinne. Katsokaahan minua."

Katselimme häntä. Harmaat viikset, tyhjä paikka päälaella, pussit silmien alapuolella, riippuvat posket, paksut kaula-ajokset ja yleinen väsymys, heikkous ja lihavuus. Vahvan miehen rauniot. Hän oli elänyt yltäkylläisyydessä ja loistossa.

"Ei ole vieläkään myöhäistä, vanha ystäväni", sanoi Bardwell miltei kuiskien.

"Todellakin toivoisin etten olisi tuonlainen pelkuri!" virkkoi Trefethan. "Silloin saattaisin mennä takaisin hänen luokseen. Hän on yhä siellä. Voisin virkistyä ja elää vielä monta vuotta … hänen seuranaan … tuolla ylhäällä. Tänne jääminen on suorastaan itsemurha. Mutta olen jo — vanha mies neljäkymmentäseitsemän! Katsokaahan minua. Surullisinta kaikesta on", hän nosti lasinsa katsellen siihen, "että tämänlainen itsemurha on niin helppo tehtävä. Olen leväperäinen ja kärsimätön. Ja pelkkä ajatuskin tuosta pitkästä matkasta koirien kera vallan peloittaa minut ja aamuisin vallitseva ankara pakkanen ja jäätyneet rekiohjakset ovat minun kauhuni."

Lasi liukui tottuneesti hänen huulilleen. Äkillisen raivon valtaamana tahtoi hän viskata sen lattiaan. Hän katui tuota ja epäröi. Lasi nostettiin hänen huulilleen jääden siihen paikkaan. Hän naurahti katkerana, mutta hänen sanansa olivat juhlalliset: "Niin, yön lapsen malja. Tuo nainen oli luonnonihme."

JOHN HARNED'IN RAIVIOVIMMA.

Tämä on päivän totuus. Se tapahtui härkätaistelukentällä Quito'ssa. Istuin aitiossa John Harned'in, Maria Valenzuela'n ja Luis Cervallon kera. Näin kun se tapahtui. Näin kaikki alusta loppuun. Olin matkalla Panamasta Guayaquil'iin "Ecuadore"-laivalla. Maria Valenzuela on serkkuni. Olen tuntenut hänet kaikkina aikoina. Hän on erittäin kaunis. Olen espanjalainen — tosiaankin Ecuadorista, mutta isäni oli Pedro Patino; hän oli muuan Pizarron kapteeni. Eikö Pizarro kuljettanut kolmesataa viisikymmentä espanjalaista ja neljätuhatta intiaania kauas Kordillien saariin aarteita etsimään? Ja eivätkö kaikki nuo neljätuhatta intiaania ja kolme sataa reipasta ratsastajaa näillä turhilla etsiskelyillä kuolleet? Mutta Pedro Patino ei kuollut. Hän jäi elämään ja tuli esi-isäksi Patino'n suvulle. Olen tietysti ecuadoriano mutta olen myöskin espanjalainen. Nimeni on Manuel de Jesus Patino. Minulla on usea viljelys ja kymmenen tuhatta intiaania ovat orjinani, vaikkakin laki määrää heidät vapaiksi miehiksi, jotka työskentelevät sopimuksen mukaan. Laki on sangen hauska. Me ecuadorianolaiset nauramme sille. Se on meidän lakimme. Itse laadimme sen. Nimeni on Manuel de Jesus Patino. Pistä se nimi muistiin. Se tulee eräänä päivänä olemaan historian lehdellä. Meillä on vallankumouksia Ecuador'issa. Me nimitämme senlaiset: elections. Se on hyvä pila, eikö totta? Sitä te sanotte sanaleikiksi.

John Harned oli amerikkalainen. Tutustuin häneen Tivoli-hotellissa Panamassa. Olen kuullut sanottavan, että hänellä on viljalti rahaa. Hänen aikomuksensa oli lähteä Lima'an, mutta silloin tapasi hän Maria Valenzuela'n Tivoli-hotellissa. Maria Valenzuela on serkkuni ja on kaunis. Hän ei kuitenkaan ole Ecuadorin kaunein nainen. Mutta on hän silti joka maan kaunein — Parisin, Madridin, Newyorkin, Wienin. Aina katselevat miehet häntä Panama'ssa. Tiedän aivan varmaan, että hän rakasti tuota neitoa. Hän oli oikeastaan ecuadorianolainen, mutta kuului kaikille kansallisuuksille, kuului koko maailmalle. Hän puhui useita eri kieliä. Hän lauloi — kuin taiteilija ikään. Hänen hymynsä — ihmeellinen, kerrassaan jumalallinen. Hänen silmänsä — oi, olen nähnyt, miesten katselevan syvälle hänen silmiinsä. Te englantilaiset nimitätte senlaiset silmät hämmästyttäviksi. Ne lupasivat paratiisia. Miehet upottautuivat hänen silmiinsä.

Maria Valenzuela oli rikas — minua rikkaampi, joka pidetään hyvin rikkaana Ecuador'issa. Mutta John Harned ei suinkaan kysellyt hänen rahojaan. Harned'illa oli sydän, mutkallinen sydän. Hän vaikutti hassahtavalta. Eikä hän lähtenyt Lima'an. Hän jätti höyrylaivan Guayaquil'iin ja seurasi naista Quito'on. Hän oli kotimatkallaan Euroopasta ja toisilta paikoilta. En voi ymmärtää mitä hän [Maria] miestä katsoi, mutta hän piti miehestä. Se tiedän aivan varmaan, muutenhan he eivät olisi seuranneet toisiaan Quito'on. Neitonen käski miestä seuraamaan mukana. Muistan aivan tarkalleen tuon tilaisuuden. Hän sanoi:

"Tule mukana Quito'on, niin menemme härkätaisteluun — komea, mallikelpoinen, suurenmoinen."

Mutta mies vastasi: "Matkustan Lima'an, ei vaan Quito'on. Senlainen on höyrylaivalippuni."

"Hauskuudeksihan te matkustatte", sanoi Maria Valenzuela ja hän katsoi miestä niin kuin vain Maria Valenzuela saattaa. Silmät olivat täynnänsä lupauksia.

Ja hän tulikin mukaan. Ei yksistään härkätaistelu häntä houkutellut. Hän tuli kun oli nähnyt jotain outoa neitosen silmissä. Maria Valenzuelan tapaisia naisia syntyy vain kerran vuosisadassa. He eivät lukeudu mihinkään maahan eikä aikakauteen. He ovat niinkuin sanotaan kansainvälisiä. He ovat jumalattaria. Miehet lankeavat heidän jalkainsa eteen. He vain leikkivät miesten kera ja sallivat niiden juosta kuin hiekka kauniitten sormiensa lomitse. Cleopatra on ollut sellainen nainen — ja Circe. Hän muutti miehet sioiksi. Ha! ha! ha! Eikö ole totta?

Kaikki johtui siitä kun Maria Valenzuela sanoi:

"Te englantilaiset olette — mitä pitää minun sanoa — raakoja, eikö totta? Teillä on nyrkkitaistelunne. Kaksi miestä pieksävät toisiaan nyrkeillään niin, että saavat silmänsä piloille ja nenäluunsa murretuksi. Kerrassaan hirvittävää! Ja katsojat paukuttelevat käsillään ollen haltioissaan. Tuo on raakuutta, eikö totta?"

"Mutta ovathan he ihmisiä", sanoi John Harned, "ja nyrkkeilevät ilokseen. Kukaan ei heitä pakoita rupeamaan ammattinyrkkeilijöiksi. He tekevät tämän koskapa se ilahduttaa heitä enemmän kuin mikään muu maailmassa."

Maria Valenzuela — hänen hymyilystään loisti vihaa sanoessaan:

"He usein tappavat toisensa — eikö totta? Niin ovat sanomalehdet kertoneet."

"Mutta härkä", sanoi John Harned, "härkä usein tapetaan härkätaistelussa, eikä se mene vapaaehtoisesti kentälle. Tuo ei ole oikeudenmukaista sitä kohtaan. Se pakoitetaan taisteluun. Mutta nyrkkitaistelijaa ei pakoiteta."

"Sitä suurempi raakalainen hän on", sanoi Maria Valenzuela. "Hän on villi. Hän on sivistymätön. Hän on eläin. Hän iskee raajoillaan kuin karhu pesästään ja lisäksi on hän julma. Mutta härkätaistelu — oi! Oletteko nähneet härkätaistelun — ette? Taistelija — on älykäs mies. Hänen tulee olla taitava. Hän on ajan tasalla. Hän on romanttinen. Hän on vain hento ja kärsimätön ihminen ja kohtaa villiytyneen härän taistelussa. Hän tappaa kapeahkolla miekalla suuren eläimen yhdellä pistolla sydämeen. Se on ihailtavaa. Sydän rupeaa lyömään sitä katsellessa. Pieni mies ja suuri eläin isohkolla hiekkakentällä, tuhatlukuinen ihmispaljous seuraa henkeään pidätellen. Tuo suuri eläin hyökkää, mutta pieni mies seisoo vain kuin patsas liikkumatta ja pelkäämättä ja tuo kapea miekka hohtaa kuin hopea auringonvalossa. Yhä lähemmäksi tulee suuri eläin terävine sarvineen, vaan mies ei liiku ja silloin … silloin … säkenöi miekka; isketty on sydämeen. Härkä vähitellen vaipuu hiekalle ja kuolee, mutta mies on vahingoittumaton. Se on urheata, suurenmoista! Ollappa rakastunut tuohon härkätaistelijaan. Mutta nyrkkeilijä on eläin, ihmiseläin, raakalainen, hassuttelija; hän kun nauttii iskuista tyhmään naamaansa. Mennäänpä Quito'on niin näytän teille urhean, miehisen urheilulajin: taistelijan ja härän."

Mutta eipä John Harned lähtenyt Quitoon härkätaistelun, vaan Maria Valenzuelan takia. Hän oli suuri mies ja leveäharteinen. Hänellä oli siniset silmät, vaikkakin olin nähnyt ne harmaina ja toisinaan on niissä kylmän teräksen väri. Hänen kasvonpiirteensä olivat myöskin suurenlaiset — ei hienot kuten meillä on. Hänen leukansa oli melko voimallinen, ja sileäksi ajettu kuin papin ikään. Miksi mies häpeää kasvoillaan olevia karvoja? Eikö Jumala ole ne siihen asettanut? Niin, minä uskon Jumalaan. En ole pakana kuten usea englantilainen. Jumala on hyvyys. Hän on tehnyt minut ecuadorianoksi kymmenellätuhannella orjalla. Ja kun kuolen tulen Jumalan luokse. Niin, papit ovat oikeassa.

Mutta John Harned. Hän oli hiljainen ihminen. Hän puhui aina matalalla äänellä, eikä liikutellut käsiään puhuessaan. Olisi saattanut uskoa hänellä olevan jääpalanen sydämenään; mutta löytyi kuitenkin hänen veressään hiukan lämpöä kun hän seurasi Maria Valenzuela'n mukana Quito'on. Vaikka hän puhui hiljaa eikä liikutellut käsiään oli hän kuitenkin eläin, minkä saatte kuulla — muinaisajan eläin, tylsä, verenhimoinen villi-ihminen varhaisimmilta ajoilta. Sellainen alusti maaluolissa karhujen ja susien kera.

Luis Cervallos on ystäväni; hän on parahin ecuadorianos. Hänellä on kolme kaakkaoistutusta Naranjito'ssa ja Chabo'ssa. Milagro'ssa on hänen suuri sokeriruokoviljelyksensä. Hänellä on suuret hasiendat Ambato'ssa ja Latacunga'ssa ja rannikkoseuduilla omistaa hän osakkeita öljykaivoissa. Hän on myöskin uhrannut paljon rahaa kumipuuistutuksiin pitkin Guayas-virtaa. Hän on uusiaikainen ja liikeasioilla kuormitettu kuten amerikkalainen. Hänellä on viljalti rahaa, mutta se on sijoitettuna useaan huonoon yritykseen ja tarvitsee aina rahaa uusiin yrityksiin niinkuin vanhoihinkin. Hän on ollut kaikkialla ja nähnyt kaiken. Ollessaan nuori kävi hän amerikkalaista sotakoulua, jota kutsutte West-Point-nimellä. Siellä syttyi rähinä. Hänen oli siitä luovuttava. Hän ei suosi amerikkalaisia. Mutta hän piti Maria Valenzuela'sta, hän kun oli syntyisin hänen omasta maastaan. Ja sitten hän tarvitsi tuon neitosen rahoja liikeyrityksiinsä ja kultakaivokseensa itäisessä Ecuador-saaressa, missä tatueeratut intiaanit asustavat. Olin hänen ystävänsä. Toivomukseni oli että hän naisi Maria Valenzuelan. Sitäpaitsi olin sijoittanut paljon rahaa hänen liikeyrityksiinsä ja vielä enemmän tuohon kultakaivokseen. Tämä vaati tullakseen tuottavaksi hyvin suuret kustannukset ennenkuin se saattoi antaa rikkauksiansa. Jos siis Luis Cervallos naisi Maria Valenzuelan saisin heti takaisin rahojani.

Mutta John Harned seurasi Maria Valenzuelaa Quito'on ja heti meille selvisi — nimittäin Luis Cervallos'ille ja minulle — että hän katsoi John Harned'ia hyvinkin suopein silmin. Sanotaan naisten aina saavan tahtonsa perille, mutta tässä ei ainakaan niin käynyt. Maria Valenzuela ei saanut tahtoansa perille ainakaan mikäli John Harned on kysymyksessä. Olisi käynyt niinkuin pitikin vaikkemme Luis Cervallos ja minä olisikaan istuneet aitiossa sinä päivänä kun härkätaistelu tapahtui Quito'ssa. Mutta senverran on totta, että istuimme aitiossa sinä päivänä ja kerronpa mitä silloin tapahtui.

Istuttiin neljä samassa aitiossa, nimittäin Luis Cervallon vieraat. Istuin lähinnä presidentin aitiota. Vastaisella puolella oli kenraali Jose Eliceo Salazar'in aitio. Hänen seuranaan olivat kenraalit Joaquin Endara ja Urcisino Castillo sekä eversti Jacinto Fierro ja kapteeni Baltazar de Echeverria. Vain Luis Cervallos'illa oli senlainen asema ja niin suuri vaikutusvalta, että hänellä annettiin presidentin viereinen aitio. Itseasiassa oli presidentti johtokunnalle lausunut toivomuksenaan, että Luis Cervallos saisi tuon aition.

Orkesteri oli juuri lopettanut Ecuadorin kansallislaulun. Härkätaistelijain kulkue oli ohi. Presidentti antoi alkumerkin päännyökkäyksellä. Torvilla toitotettiin ja härkä syöksyi kilpakentälle — tiedättehän miten se tapahtuu. Kiihoittunut villieläin, nuo pienet, polttavat keihäät niskassaan etsii raivossaan vihollista. Härkätaistelijat piiloutuivat verhojensa taakse ja odottivat. Äkkiä astuivat he esiin ilmassa heilutellen kirjavia suojiaan. Viisi ottelijaa kummaltakin puolelta. Härkä jäi seisomaan nähdessään niin monta vihollista, tietämättä oikein ketä rupeaisi ahdistamaan. Sitten astui yksinäinen taistelija esille mennen härkää vastaan. Härkä heitti hiekkaa etujaloillaan ilmaan ja koko kenttä oli yhtenä ainoana tomupilvenä. Sitten ryhtyi se pää alhaalla hyökkäämään suoraan kohti tuota yksinäistä taistelijaa.

Ensimäisen härän ensi hyökkäys on aina mielenkiintoisin. Onhan varsin luonnollista että hetken päästä hiukan väsähtää ja jännitys kadottaa uutuutensa. Mutta ensimäisen härän ensi hyökkäys! John Harned näki sen ensi kerran eikä hän niinollen voinut välttää jännitystä nähdä mies asestettuna vain kangaskappaleella ja härän hyökkäävän hänen päällensä halki hiekkakentän terävin ja levein sarvin.

"Katsokaa", huudahti Maria Valenzuela, "eikö ole mainiota?"

John Harned nyökkäsi päällään häneen katsomatta. Hänen silmänsä hohtivat ja olivat suunnatut kentälle. Taistelija väistyi syrjään härän tieltä kääntäen suojansa, käärien sen olkapäilleen.

"Mitä pidätte tästä", kysyi Maria Valenzuela. "Eikö se ole — niinkuin sanotte — hieno urheilutehtävä?"

"Sitä se kyllä on", vastasi John Harned. "Se on sangen taitavasti tehty."

Nainen paukutti käsiään ihastuneena. Hänellä oli pienet kädet. Myöskin yleisö taputti käsiään. Härkä kääntyi tullen takaisin. Jälleen vältti kilpailija sen, levitti suojan harteilleen ja taaskin oli yleisö haltioissaan. Kilpailija oli kerrassaan mainio. Sitten vetäytyi hän pois kentältä ja toiset tulivat tilalle. Sitten he iskivät kukkapäiset piikkinsä härkään, molemmin puolin lapaan, kaksi kerrallaan. Senjälkeen astui Ordonez, ensimäinen matadoori, esiin kantaen pitkää miekkaa ja punaista lippua. Torvet toitottivat kuolonsanomaa. Hän ei kuitenkaan ollut niin etevä kuin Matestini. Mutta oli hänkin sentään hyvä ja yhdellä pistolla onnistui hän pistämään miekkansa sydämeen; härän jalat taipuivat vähitellen, se laskeutui hiekalle ja kuoli. Se oli tehoisa isku, suora ja varma ja sitä aplodeerattiin paljon ja roskaväki heitti hattunsa kentälle. Maria Valenzuela löi käsiänsä yhteen niinkuin toisetkin ja John Harned katsoi häntä kummeksien; tämän herran kylmä sydän ei lämmennytkään tuosta tapahtumasta.

"Pidättekö te tästä", kysyi hän.

"Aina", sanoi neiti jatkaen käsiensä taputtamista.

"Aina siitä saakka kun oli pieni tyttö", sanoi Luis Cervallos.
"Muistan hänen ensimäisen härkätaistelunsa. Hän oli nelivuotias. Hän
istui äitinsä polvella ja hän taputteli käsillään aivan kuin nytkin.
Hän on aito espanjatar."

"Nyt olette tekin sen nähneet", sanoi Maria Valenzuela John
Harned'ille, kun kentällä valjastettiin aasit vetämään pois kuollutta
härkää. "Olette nähneet härkätaistelun ja pidätte siitä, eikö totta?
Mitä pidätte tästä?"

"Minusta ei härällä ollut lainkaan mahdollisuuksia", sanoi hän. "Se oli tuomittu jo etukäteen. Lopputulos oli selvä. Ennenkuin härkä oli tullutkaan esille olivat kaikki tietoiset sen kuolemasta. Jos on kyseessä ensiluokan urheilutehtävä, niin täytyy lopputulos olla epätietoinen. Kysymyksessä oli tyhmä härkä joka ei ollut milloinkaan otellut ihmisen kanssa ja viisi viisasta ihmistä, jotka olivat otelleet monen härän kera. Jos olisi yksi mies ja yksi härkä, voitaisiin puhua oikeudenmukaisuudesta ."

"Tai yksi mies viittä härkää vastaan", sanoi Maria Valenzuela ja kaikki nauroivat. Luis Cervallos nauroi äänekkäimmin.

"Niin", sanoi John Harned, "juuri viittä härkää vastaan ja mies ei milloinkaan ennen astunut kilpakentälle — senkaltainen mies kun te, senjor Cervallos."

"Mutta me espanjalaiset pidämme härkätaistelusta", sanoi Luis Cervallos ja minä saatan vannoa itse paholaisen kuiskanneen hänen korvaansa sen mitä nyt tulen kertomaan.

"Silloin täytyy olla koulutettu maku", vastasi John Harned. "Chicagossa tapetaan kyllä tuhansittain härkiä päivittäin, mutta ei kukaan maksa sisäänpääsymaksua sitä katsellakseen."

"Se on teurastusta", sanoin ininä, "mutta tämä sensijaan — oi, tämähän on taidetta. Se on erikoista. Se on kaunista. Se on hienostettua."

"Ei toki aina", sanoi Luis Cervallos. "Olen nähnyt parisen kömpelöä taistelijaa ja vakuutan, ettei se ollut kaunista."

"Hän värisi ja kasvot kuvastivat sellaista tuskaa, että arvelin paholaisen hänelle kuiskivan; hän rupesi nyt näyttelemään jotain osaa."

"Senjor Harned on ehkä oikeassa", sanoi Luis Cervallos. "Ehkäpä ei ole oikeudenmukaista kohdella härkää tuolla tavalla. Sillä kaikkihan tiedämme ettei härkä saa juomavettä kahteenkymmeneenneljään tuntiin ja vasta juuri ennen näytännön alkua saa se sammuttaa janonsa."

"Ja se tulee kilpakentälle raskaana vedestä", sanoi John Harned äkkiä ja huomasin hänen silmänsä olevan harmaat, terävät ja kylmät.

"Se on aivan välttämätöntä taistelun tähden", sanoi Luis Cervallos. "Tahdotteko pitää härän niin voimakkaana, että se tappaisi kilpakumppaninsa?"

"Minun mielestäni pitäisi härälläkin olla jonkunlaisia mahdollisuuksia taistellakseen", sanoi John Harned kääntyen kilpakentän puoleen nähdäkseen toisen härän sisääntulon.

Seuraava uhri ei ollut mikään hyvä härkä. Se pelkäsi. Se juoksi kilpakentän laitoja etsien ulospääsymahdollisuutta. Taistelijat astuivat esiin heiluttaen suojiaan. Mutta härkä ei vain tahtonut hyökätä.

"Tyhmä eläin", sanoi Maria Valenzuela.

"Anteeksi", sanoi John Harned, "mutta minusta on se viisas härkä. Se tietää, ettei taistele ihmisten kera. Katsokaahan! Se tuntee kuoleman hajun täällä kilpakentällä."

Härkä pysähtyi tosiaankin siihen kohtaan, mihin edellinen oli kaatunut. Haisteli kosteata hiekkaa ja aivasti. Se juoksi uudelleen kilpakentän ympäri nostetulla päällä, katseli niitä tuhansia ihmiskasvoja, jotka sille huusivat, heittivät appelsiininkuoria ja karkeita haukkumasanoja ammentamalla. Mutta veren haju kiihdytti sitä päätökseen ja se hyökkäsi erään taistelijan kimppuun niin äkkiä, että tämä hädintuskin ennätti väistyä. Hän hukkasi suojansa ja sukeltautui varjon taakse. Härkä puski sarvillaan kentän seinustaan, jotta rysähti. Ja John Harned sanoi tyynellä äänellä kuin itsekseen:

"Lahjoitan tuhat sucress'ia Quito'on sairaalaan, jos härkä tänään surmaa miehen."

"Pidättekö häristä", kysyi Maria Valenzuela hymyillen.

"Pidän ihmisistä paljon vähemmän", sanoi John Harned. "Härkätaistelija ei ole mikään urhea mies. Eikä hän saata olla mikään urhea mies. Katsokaa, härän kieli riippuu ulos suusta. Se on väsynyt jo alkuunsa."

"Se on veden syy", sanoi Luis Cervallos.

"Niin, veden", sanoi John Harned. "Ennen kentälle pääsyä olisi siltä pitänyt leikata kinttusuonet poikki, eikö sellainen menettely olisi ollut varmempi?"

Maria Valenzuela suutahti tuosta pilkallisesta äänensävystä John Harned'in lausunnossa. Mutta Luis Cervallos hymyili niin ettei sitä huomanneet muut kuin minä ja nyt ymmärsin minkälaista komediaa hän esitti. Hän ja minä olisimme taisteluun kiihoittajat. Suuri amerikkalainen härkä istui aitiossa seuranamme. Me pistäisimme piikit häneen kunnes suuttuisi ja sitten ei syntyisi minkäänlaista naimiskauppaa Maria Valenzuelan kanssa. Tuopa oli mainio ottelu. Ja meillä kun oli veressämme härkätaistelijan henki.

Härkä oli nyt hermostunut ja ilkeä. Taistelijoilla oli siitä paljon puuhaa. Se oli kovin nopea liikkeissään ja toisinaan kääntyi se niin nopeasti, että takajalat kadottivat tasapainonsa ja se kynti hiekkaa takaosallaan. Mutta se puski aina laskettuja suojia tekemättä kenellekään vahinkoa.

"Sillä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia", sanoi John Harned. "Se taistelee tuulta vastaan."

"Se luulee tuon suojan vihollisekseen", selitteli Maria Valenzuela.
"Katsokaahan, miten härkätaistelija eksyttää sen."

"Eksytys kuuluu sen luontoon", sanoi John Harned. "Siksi on se tuomittu puskemaan ilmaa. Kilpailijat sen tietävät; yleisö sen tietää, te sen tiedätte, minä sen tiedän — me kaikki tiedämme etukäteen sen puskevan suotta ilmaa. Härkä on ainoa joka ei ole siitä tietoinen. Se riippuu hänen tyhmästä eläinluonteestaan. Sillä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia."

"On aivan yksinkertaista", sanoi Luis Cervallos. "Härkä on nukuksissa hyökätessään. Siksi…"

… "astuu mies syrjään ja härkä hyökkää ohitse", keskeytti John Harned.

"Niin", sanoi Luis Cervallos, "niin se on. Härkä uinuu ja mies on siitä tietoinen."

"Mutta lehmät eivät uinu", sanoi John Harned. "Tiedän siellä kotosalla löytyvän lehmän — oikein hyvälypsyinen Jersey-lehmä — joka pieksisi koko joukon!"

"Mutta härkätaistelijat eivät taistele lehmien kera", sanoin minä.

"Ne pelkäävät lehmiä", sanoi John Harned.

"Niin", sanoi Luis Cervallos, "ne välttävät taistelun lehmien kera. Se ei olisi urheilua lainkaan, jos härkätaistelijat sattuisivat saamaan surmansa…"

"Sepä vasta olisi kelpo urheilua", sanoi John Harned, "jos silloin tällöin härkätaistelijakin tapettaisiin. Kun tulen vanhaksi ukkeliksi ja vielä vaivaiseksikin ja ehkäpä minun on hankittava itselleni toimeentuloni pystymättä raskaaseen työhön, rupean härkätaistelijaksi. Se on varsin helppo toimi iäkkäimmille herroille ja myöskin eläkettä nauttiville."

"Mutta katsokaahan", sanoi Maria Valenzuela, kun härkä urheasti hyökkäsi ja taistelija väisti suojaansa kääntäen. "Tuonlaisessa tehtävässä kysytään suurta taitoa."

"Aivan oikein", sanoi John Harned. "Mutta uskokaa minua, vaaditaan tuhatta kertaa enemmän taitoa väistää ne monet ja nopeat nyrkkeilijän lyönnit, se kun pitää silmänsä auki ja lyö järkevänä olentona. Kaiken lisäksi ei tuo härkä tahdokaan tapella. Sehän juoksee tiehensä."

Se ei ollut mikään hyvä härkä, sillä taaskin se juoksi kilpakentän ympäri etsien ulospääsyä.

"Mutta tuonlaiset härät ovat toisinaan kaikkein vaarallisimpia", sanoi Luis Cervallos. "Ei voi koskaan tietää mitä ne tekevät. Ne ovat aikalailla viisaita. Ne ovat miltei lehmän kaltaisia. Härkätaistelijat eivät senlaatuisista pidä. — Katsokaahan! Se on kääntynyt."

Pettynyt ja ärtyinen kentän seinämille ne kun eivät päästäneet sitä pois, hyökkäsi härkä taaskin urheasti vihollistensa kimppuun.

"Sen kieli riippuu ulkona suusta", sanoi John Harned. "Ensiksi täytetään eläin vedellä. Sitten ne väsyttävät niitä yksi kerrallaan ja houkuttelevat sen väsyttämään itsensä taistelulla tuulta vastaan. Sillä aikaa kun toiset eläintä kiusaavat lepäävät toiset. Mutta härkä ei saa milloinkaan levätä. Lopulta kun se on loppuunpiesty eikä enää ole nopea liikkeissään, pistää härkätaistelija miekkansa sen lävitse."

Nyt oli esitaistelijain vuoro. Kolmasti yritti yksi heistä keihästää elukan yhtä monta kertaa siinä epäonnistuen. Hän vain pisteli härkää saattaen sen raivoon. Esitaistelijan tehtävänähän on, niinkuin tiedetään, koettaa iskeä härkään kaksi keihästä, kummallekin puolelle yksi. Jos vain toinen keihäistä saadaan kiintymään on tuo teko epäonnistunut. Yleisö suhisi kutsuen Ordonez saapuville. Ja silloinpa teki hän suurtyön. Neljästi hän esiintyi ja yhtä usean kerran pisti hän kukkapiikkinsä härän selkään; silloin oli kahdeksan senlaista sen selässä. Yleisö hullaantui ja suoranainen hattu- ja rahasade tulvi arenan hiekalle.

Juuri samassa hyökkäsi härkä kenenkään aavistamatta erään esitaistelijan kimppuun. Mies kompastui ja kadotti tasapainonsa. Härkä otti miehen — onneksi etäällä toisistaan olevien sarviensa väliin. Ja sen ajan kun yleisö katsoi äänettömänä ja henkeänsä pidätellen, nousi John Harned seisomaan ulvoen ihastuksesta. Tuossa äänettömyydessä kuului pelkästään John Harned'in ääni. Ja hän huusi eläköötä. Kuten kuulitte toivoi John Harned miehen kuolemaa. Hän oli raaka ja sydämetön. Harnedin häpeämätön esiintyminen suututti kenraali Salazar'in aitiossa istuvia henkilöitä jotka hiljensivät hänet sanatulvalla. Ja Urcisino Castillo sanoi hänelle vasten naamaa että hän oli koira gringo [espanjalainen haukkumasana kohdistuen englantilais-amerikkalaisiin] j.n.e. Mutta hän puhui espanjan kieltä eikä John Harned sitä ymmärtänyt. Hän seisoi vain siinä hurraten, kenties kymmenen sekuntia, mutta sitten houkuteltiin härkä toisten taistelijain kimppuun ja mies nousi jälleen vahingoittumattomana.

"Eläimellä ei ole lainkaan mahdollisuuksia", sanoi John Harned ja istuutui. "Mies oli vahingoittumaton. Härkä houkuteltiin pois hänen luotaan." Sitten kääntyi hän Maria Valenzuelan puoleen sanoen: "Pyydän anteeksi. Minä tulistuin."

Nainen hymähti ja löi häntä soimaten käsivarrelle viuhkallaan.

"Tämä on ensimäinen härkätaistelu minkä näette", sanoi hän. "Sittenkun olette nähneet useampia, ette varmaankaan toivo miehen kuolemaa. Huomaatteko amerikkalaisten olevan meitä julmempia. Tämä johtuu nyrkkitaistelusta, siinä kun voittaja palkitaan. Tulemme tänne vain nähdäksemme härkää tapettavan."

"Mutta minäpä toivoisin härällekin joitakin mahdollisuuksia", vastasi Harned. "Silloin en enää suuttuisi miehille, joilla on yliote härkään nähden."

Torvet toitottivat kuolinsanoman. Ordonez astui esiin muassaan miekka ja punainen lippu. Mutta härkä oli tällävälin muuttanut mieltään eikä tahtonut tapella. Ordonez polki hiekkaa, huusi ja heilutteli punaista lippua. Silloin hyökkäsi härkä, mutta vailla pontta. Hyökkäyksessä ei ollut lainkaan voimaa. Siitä tuli aivan kehno kuolinisku. Miekka sattui luuhun ja taipui. Ordonez otti uuden miekan. Härkää houkuteltiin uuteen hyökkäykseen. Viidesti yritti Ordonez saada iskunsa sattumaan, mutta joka kerralla tunki se vain vähäisen lihaan tai sattui luustoon. Vasta kuudennella kerralla tunki miekka kahvaan asti. Mutta se oli huono isku. Miekka ei sattunutkaan sydämeen vaan näkyi toisella puolella puolisen metriä kylkiluitten välissä. Yleisö sihisi härkätaistelijalle. Katselin John Harned'ia. Hän istui vaiti ja liikkumatta, mutta näin hänen purevan hampaitaan ja kädet olivat lujasti kiinni aition rintasuojassa.

Härkä oli nyt menettänyt kaiken taisteluhalunsa ja vaikkakaan ei isku ollut hengenvaarallinen juoksi se vain väsyneesti. Tämän väsymyksen aikaansai sen lävitse pistetty miekka. Se juoksi poispäin taistelijoista, ympäri kilpakentän ja katsoi ylös moniin ihmiskasvoihin.

"Se sanoo: 'Päästäkää minut Jumalan tähden, en tahdo enää tapella'", sanoi John Harned.

Siinä olikin kaikki. Se ei senkoommin puhunut, istui vaan katsellen Maria Valenzuelaa nähdäkseen miten hän asiaan suhtautui. Hän vihasi kilpailijaa, tämä kun oli kömpelö. Maria Valenzuela oli kuvitellut näkevänsä ensiluokkaista näytelmää.

Härkä oli nyt suuresti väsähtänyt ja menehtymäisillään verenvuodosta, mutta kuolemasta vielä pitkällä. Hitaasti se kulki pitkin kentän seinämää, etsien ulospääsytietä. Se ei enää halunnut hyökätä. Se oli jo saanut tarpeekseen. Mutta sen täytyi kuolla. Niskassa on härällä muuan kohta aivan sarvien takana, missä selkäydin on miltei paljaana; siihen paikkaan annettu isku tappaa heti. Ordonez asettui härän eteen laskien punaisen lippunsa maahan. Härkä ei vaan hyökännyt. Se seisoi paikallaan haistellen lippua ja taivutti tällöin päätään. Ordonez löi sarvien väliin aseellaan ja yritti satuttaa tuota niskassa olevaa arkaa paikkaa. Härkä viskasi päänsä pystyyn. Isku oli epäonnistunut. Sitten tähysteli härkä miekkaa. Kun Ordonez taas laski lippunsa maahan unohti härkä tuon miekan taivuttaen päänsä alas haistellakseen lippua. Jälleen uusiutui Ordonez'in isku jälleen epäonnistuen. Hän yritti useat kerrat. Se todisti tylsämielisyyttä. Eikä John Harned sanonut mitään. Lopulta onnistui muuan miekanisku ja härkä lysähti hiekkaan, kuoli paikalla; muulit valjastettiin ja se kiskottiin pois.

"Gringot pitävät tuonlaista urheilua raakana, eikö totta", sanoi Luis Cervallos. "Se ei muka ole ihmismäistä. Ne säälivät härkää. Eikö totta?"

"Ei", vastasi John Harned. "Härkää ei suureksikaan arvioida. Katsojia on sääli. Se on katsojille arvotonta. Se opettaa katsojat nauttimaan eläimen kärsimyksistä. On raukkamaista kun viisi miestä tappelevat avutonta härkää vastaan. Siksi oppivat katsojat raukoiksi. Härkä kuolee, mutta katsojat elävät ja ovat oppineet jotakin. Miesten urheus ei ainakaan kasva moisista pelkuruus-näytännöistä."

Maria Valenzuela ei sanonut mitään. Eikä hän edes katsellutkaan John Harned'ia. Mutta hän kuuli jokaisen sanan ja oli kalpeana suuttumuksesta. Hän katsoi kilpakentälle ja leyhytteli itseänsä viuhkallaan, mutta näin miten kädet vapisivat. Eikä myöskään John Harned tuota naista katsellut. Hän jatkoi istumistaan niinkuin ei Maria Valenzuelaa olisi ollut olemassakaan. Myöskin hän oli suuttunut ja katkeroittunut.

"Se on pelkurikansan kehno urheilu."

"Ah", sanoi Luis Cervallos hiljaa, "luulette meidät ymmärtävänne."

"Ymmärrän kyllä espanjalaista inkvisitsioonia", sanoi John Harned.
"Se on kaiketi ollut paljon hauskempi kuin härkätaistelu."

Luis Cervallos hymyili mitään puhumatta. Hän piti Maria Valenzuelaa silmällä ja tiesi härkätaistelun aitiossa saaneen sievän voiton. Ei milloinkaan joutuisi hän tekemisiin niin rumia sanoja puhuneen gringon kera. Mutta ei Luis Cervallos sen enemmän kuin minäkään ollut valmistuneet sellaiseen lopputulokseen. Pelkäänpä ettemme ymmärrä gringo-laisia. Miten saatoimmekaan ymmärtää John Harned'in, joka oli niin suuresti katkeroittunut, äkkiä villiytyvän? Että hän hullaantui sen saatte kuulla. Härkää ei arvioitu suurestikaan, tuon sanoi hän itse. Miksi siis hevosta arvioitiin niin suureksi? Tuota minä en ymmärrä. John Harned'ilta puuttui logiikkaa, siinä ainoa selitys.

"Quito'ssa ei ole tapana tuoda hevosia härkätaisteluun", sanoi Luis Cervallos ja käänsi katseensa ohjelmasta. "Espanjassa ovat ne aina mukana. Mutta tänään on meilläkin hevosia erikoisella luvalla. Seuraavan härän mukana tulevat hevoset ja niitten hoitajat — tiedättehän, hevosilla ratsastavat peitsellä varustetut miehet."

"Härkä on jo etukäteen tuomittu", sanoi John Harned. "Ovatko hevosetkin tuomitut?"

"Niillä ovat silmät peitossa etteivät näkisi härkää", sanoi Luis Cervallos. "Olen nähnyt monta hevosta tapettavan. Senlainen on sangen pirteä näky."

"Olen nähnyt kuinka härkää teurastetaan", sanoi John Harned. "Nyt saan nähdä hevosta teurastettavan, jotta pääsisin täydelliseen käsitykseen tuon jalon urheilulajin suuresta hienorakenteisuudesta."

"Ne ovat vanhoja hevosia", sanoi Luis Cervallos, "eivätkä ne muuhunkaan kelpaa."

"Ymmärrän", sanoi John Harned.

Kolmas härkä päästettiin taistelukentälle ja heti oli sillä kaikki taistelijat kimpussaan. Muuan taistelija asettui aivan meidän alapuolellemme. Myönnän tuon ratsuhevosen olleen vanhan ja kuluneen, pelkkää luuta ja nahkaa.

"On kerrassaan ihme että elukkaraukka jaksaa kantaa ratsastajan", sanoi John Harned. "Ja nyt kun tuo elukka ryhtyy taisteluun härän kera, mitä aseita se saa?"

"Hevonen ei ryhdy taisteluun härän kanssa", sanoi Luis Cervallos.

"Vainiin", sanoi John Harned, "hevonen siis pusketaan kuoliaaksi. Siksipä olivat sen silmät peitetyt ettei se näkisi milloin härkä hyökkää puskien sen kuoliaaksi."

"Ei aivan niin", sanoin minä. "Taistelijan peitsi estää härän puskemasta hevosta."

"Joutuvatko hevoset toisinaan puskun uhriksi", kysyi John Harned.

"Ei", sanoi Luis Cervallos. "Sevillassa näin kahdeksantoista hevosta tapettavan samana päivänä ja kansa vaati lisää hevosia."

"Olivatko niittenkin silmät peitetyt niinkuin tämän", kysyi John
Harned.

"Kyllä", sanoi Luis Cervallos.

Sitten emme puhuneet sen enempää, vaan katselimme härkätaistelua. Koko tänä aikana oli John Harned vähitellen suuttunut, vaikkakin emme siitä tienneet. Härkä ei tahtonut hyökätä hevosen kimppuun. Hevonen seisoi liikkumatta ja kun se ei voinut mitään nähdä oli se epätietoinen siitä, että härkätaistelijat yrittivät kiihoittaa härkää hevosen kimppuun. Taistelijat ärsyttivät härkää varjoillaan ja kun se hyökkäsi heidän kimppuunsa juoksivat he joko hevosen luo tai esiripun taitse. Lopulta härkä tuli oikein raivostuneeksi ja tällöin äkkäsi se hevosen edessään.

"Hevonen ei tiedä mitään", kuiskasi John Harned itsekseen, eikä huomannut puhuvansa ääneen ajatuksiaan.

Härkä ryhtyi hyökkäykseen, eikä hevonen luonnollisestikaan tiennyt mitään ennenkuin taistelija epäonnistui puolustuksessaan ja se tunsi härän sarvikärkien tunkeutuvan vatsaansa. Härkä oli harvinaisen voimakas. Oli suurenmoista nähdä miten voimakas se itse asiassa oli. Se nosti hevosen ilmaan ja kun se kaatui sivulleen maahan loikki ratsastaja pois selästä ja pääsi pakoon, kun taas taistelijat viekoittelivat härän puoleensa. Hevosen sisälmykset vuosivat hiekalle. Mutta kuitenkin se nousi ja äänsi julmasti. Tuo hevosen ääni oli ratkaiseva, mikä teki John Harned'ista perin hullautuneen olennon, sillä hänkin nousi. Kuulin hänen kiroavan matalalla bassoäänellään. Hän ei ottanut katsettaan hevosesta, joka edelleenkin surkeasti valittaen yritti juosta mutta kaatuikin samaan paikkaan, kieri selällään ja potki ilmaan kaikilla neljällä jalallaan. Sitten hyökkäsi härkä uudelleen sen kimppuun puskien sitä monta kertaa kunnes se kuoli.

John Harned oli noussut. Hänen silmänsä eivät enää olleet teräksenkylmät. Niissä ikäänkuin paloi sininen tuli. Hän katsoi Maria Valenzuelaa, joka myöskin katseli Harned'ia; tämän katse ilmaisi syvintä inhoa. Nyt oli hän aivan mielipuoli. Kaikki katsoivat nyt kuollutta hevosta ja John Harned oli suuri mies, joka näkyi kaikkialle.

"Istukaahan", sanoi Luis Cervallos, "muutenhan joudutte naurunalaiseksi."

John Harned ei vastannut. Hän iski sensijaan nyrkillään. Hän löi Cervallos'ta kasvoihin niin lujasti, että tämä kaatui kun kuollut tuolien yli, eikä siitä enää noussut. Hän ei voinut nähdä tapahtumia kentällä. Mutta minäpä näin paljon. Urcisino Castillo kumartui seuraavasta aitiosta ja iski kepillään John Harned'ia kasvoihin. Ja John Harned löi takaisin nyrkillään, jotta lyöty kaatoi mukanaan kenraali Salazar'in. John Harned oli nyt kuten sanotaan raiviovimmassaan — eikö totta? Villieläin oli päässyt hänessä valloilleen ja ulvoi — entisajan villieläin luolastaan tai onkalostaan.