Hän kuuli korvillaan vanhan sanonnan: 'on kun voisi nauraa itsensä kuoliaaksi!' Suurimman suunsoiton aikana naurahti hän kerran äänekkäästi saaden siitä tuomari Witberg'in ärtyneen silmäyksen. Nämä törkeät asianajajat ja törkeä tuomari — ajatteli hän — olivat tuhatta kertaa pahemmat kuin raa'aksi parkitut perämiehet kaikkein kurjimmalla merimieslaivalla. Heillä ei ollut vain oikeus haukkua, vaan he tekivät muutakin suojellakseen itsensä. Nämä pikkutirannit sensijaan hakivat suojaa lain majesteetilta. He löivät vaan ei kukaan saanut lyödä takaisin. Suojanaan oli heillä vankilakomerot ja tyhmien poliisien ruoskat — palkatut tappelupukarit. Mutta katkera ei hän silti ollut. Hän unohti koko heidän raakuutensa ja likaisuutensa siksi kun se oli niin hassunkurinen. Hänen iloinen luonnonlaatunsa oli tässä hyvänä apuna.
Mutta kuinka pilkattu ja naurunalainen hän olikaan, onnistui häneltä kuitenkin antaa yksinkertainen ja totuudenmukainen selostus tapahtumista. Ja tehokkaasta ristikuulustelusta huolimatta ei hänen todisteistaan ainoatakaan kohtaa voitu kumota. Se oli jotakin aivan muuta kun ne valalla vannotetut valheet mitkä olivat esiintyneet Patsy'n ja hänen seuralaistensa lausunnoissa.
Niinhyvin Patsy'n asianajaja kuin yleinen syyttäjäkin jättivät jutun sinänsä tuomioistuimen ratkaistavaksi ilman sen enempiä muistutuksia. Watson kyllä puolestaan yritti sitä kumota, mutta yleinen syyttäjä pakoitti häntä vaikenemaan ilmoittaen samalla kuka oli ja sanoi olevansa tietoinen velvollisuuksistaan.
"Patrik Horan on todistanut olleensa hengenvaarassa ja täytyi ryhtyä itseänsä puolustamaan", alkoi tuomari Witbergin päätös. "Herra Watson on väittänyt sitä samaa. Molemmat ovat alituiseen selittäneet että aina toinen heistä olisi lyönyt ensimäisen iskun; molemmat ovat alituiseen selittäneet että aina toinen heistä oli hyökännyt syyttä toisen kimppuun. Laki säätää, että vastaajalle epäilyttävissä tapauksissa luetaan hänen hyväkseen se tapaus. Tässä on aivan selvään esillä epäilyttävä tapaus. Riita-asiassa Valtion ja Carter Watson'in välillä tunnustetaan siis mainitulle Carter Watson'ille tuo etuisuus ja hänet selitetään täten vapaaksi kaikesta edusvastuusta. Samaa sanottakoon Valtion ja Patrik Horan'in välisessä jutussa. Hän saa laskea hyväkseen tuon epäilyttävän tapauksen ja hänet selitetään täten vapaaksi kaikesta edesvastuusta. Kehoitan molempia asiakkaita ojentamaan toisilleen kätensä ja sopimaan."
Ensimäinen Watson'in huomiota herättävä päällekirjoitus iltalehdissä oli seuraava: "Carter Watson vapautettu." Seuraavan päivän lehdissä oli luettavana seuraavaa: Carter Watson vapautetaan sakolla. Mutta ensi sijalle tuli muuan lehti aloittaen: "Carter Watson kunnon mies." Seuraavan päivän lehdestä luki hän tuomari Witberg'in kehoittaneen molempia taistelupukareita ojentamaan toisilleen kätensä, minkä heti tekivätkin. Alempana luki hän:
"Nyt menemme tämän asian päälle ottamaan ryypyn", sanoi Patsy Horan.
"Sama se", sanoi Carter Watson.
Ja käsikädessä marssivat he lähimpään anniskelupaikkaan.
IV.
Koko juttu ei Watson'in mieleen jättänyt mitään katkeruutta. Se oli eräänlaista uutta sosiaalista huomiota ja aiheutti uuden kirjan kirjoittamiseen nimellä: Poliisituomiomenetelmä. Erittely-yritys.
Eräänä kesäaamuna vuosi jälkeenpäin oli hän maatilallaan. Watson laskeutui hevosenselästä ja kiipesi muuatta kalliotietä pitkin tarkastamaan edellisenä talvena istuttamiaan saniaispensaita. Tullessaan kalliotien ylimpään päähän oli hänen edessään muuan kukkaniitty, ihastuttava palanen luontoa matalain kunnaitten ja puittenlatvain eristämänä suuresta maailmasta. Ja täällä tapasi hän erään herran, joka nähtävästi oli kävelyllä pikkukylän kesähotellista. Senlainen sijaitsi kivenheittomatkan päässä. He tapasivat ja tunsivat heti toisensa. Tämä oli tuomari Witberg. Tässä oli myöskin aivan selvä tapaus kuuluva lainkohtaan: "tunkeutuminen vieraille alueille". Watson oli rajoilleen asettanut kilpiä: "Kielletty alue". Hän ei kuitenkaan koskaan sitä käytännössä soveltanut.
Tuomari Witberg ojensi kätensä, mutta Watson ei ollut tuota näkevinään.
"Politiikka on lokainen ammatti, eikö totta herra tuomari?" sanoi hän. "Näen kyllä kätenne mutta en välitä siihen tarttua. Sanomalehdet sanoivat minun ravistaneen kättä Patsy Horan'in kanssa tuon kuulustelun jälkeen. Tehän tiedätte ettei niin tapahtunut. Mutta nytpä sanon teille että tuhatta kertaa mieluummin antaisin käteni Patsy Horan'ille ja hänen viheliäiselle koiraseurakunnalleen kuin teille."
Tuomari Witberg'iin koski tämä sangen kiusallisesti ja kun hän änkytti ja karisti kurkkuaan yrittäen jotakin sanoa, katsoi Watson häntä. Tällöin sai hän omituisen päähänpiston ja päätti järjestää katkeran ja toiselta puolen hupaisen ilveilyn.
"Tuskinpa saattaisi odottaa teiltä tuonlaista pitkävihaisuutta, lahjakkaalta ja maailmaanähneeltä henkilöltä", sanoi tuomari.
"Pitkävihaisuutta?" toisti Watson. "Ei suinkaan. Senlainen on minulle vierasta. Ja osottaakseni sen teille tahdon näyttää teille jotain erikoista mitä ette koskaan ole nähneet". Watson katsoi ympärilleen ja otti nyrkinkokoisen rosokiven maasta. "Katsokaa tätä. Pitäkää nyt varanne."
Tuota sanoessaan löi Carter Watson itseään kasvoihin kivellä. Kivi leikkasi posken luuhun saakka ja veri kuohui.
"Kivi oli liian terävä", sanoi hän hämmästyneelle poliisituomarille, joka luuli hänen tulleen hulluksi. "Minun on myöskin hankittava itselleni joitakin sinisiä kohtia. Silloin ei saata olla tarpeeksi realisti."
Carter Watson löysi nyt sileän kiven ja löi sillä poskelleen usean kerran sangen varovasti.
"Kas noin", sanoi hän tyytyväisenä. "Tämä tulee kauniin siniseksi ja keltaiseksi muutaman tunnin kuluttua. Se tulee ehdottomasti näyttämään vakuuttavalta."
"Te olette hullu", sanoi tuomari Witberg värisevällä äänellä.
"Älkää minulle puhuko noin epäkohteliaasti", sanoi Watson. "Näettekö minun rikkinäiset ja vertavuotavat kasvoni? Tuon olette te tehneet oikealla kädellänne. Te löitte minua kahdesti — noin ja noin. Se on törkeä, aiheeton pahoinpitely. Olen hengenvaarassa. Minun on puolustettava itseäni."
Tuomari Witberg peräytyi toisen miehen uhkaavia nyrkkejä.
"Jos minua lyötte vangitsen teidät", uhkasi tuomari Witberg.
"Tuon sanoin minäkin Patsy'lle", kuului vastaus. "Ja tiedättekö mitä hän sanoi sen sanottuani?"
"Ei."
"Näin."
Samassa silmänräpäyksessä sattui Watson'in oikea nyrkki tuomari
Witberg'in nenään. Oikeudenedustaja kaatui taaksepäin ruohikkoon.
"Nouskaa pystyyn!" komenteli Watson. "Jos olette herrasmies niin nouskaa — tuon sanoi Patsy minulle, niinkuin tiedätte."
Tuomari Witberg ei tahtonut nousta, mutta Watson tarttui hänen kaulukseensa, nosti hänet pystyyn ja antoi hänelle sinisen silmän kaataen uudelleen. Sitten seurasi rangaistus kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tuomari Witberg sai aimo selkäsaunan. Hän sai korvapuusteja ja nyrkiniskuja poskilleen ja hänen nokkansa kynti vaon maahan. Koko ajan muistutteli Watson miten Patsy Horan oli käyttäytynyt. Silloin tällöin antoi tuo raivostunut sosioloogi uhrilleen oikein turkin liiasta. Kerran nosti hän pystyyn tuomariraukan ja satutti tahallaan nokkansa tämän pääkalloon. Nenä rupesi heti verta vuotamaan.
"Katsokaahan!" huusi Watson ottaessaan askeleen taaksepäin ja taitavasti salli veren pirskoutua omalle paidanhialleen. "Tuon olette te tehnyt. Omalla nyrkillänne. Sehän on kauheata. Olette suorastaan murhannut minut. Taaskin on minun puolustettava itseäni."
Vielä kerran sai tuomari Witberg nyrkiniskun naamaansa ja löysi itsensä ruohikosta.
"Minä vangitsen teidät", nyyhkytti tuomari makuupaikaltaan.
"Juuri niin sanoi Patsykin."
"Raaka — niff, niff — hyökkäys — niff, niff — aivan syyttä."
"Juuri niin sanoi Patsykin."
"Minä vangitsen teidät, siitä voitte olla varma."
"Pitäkää kiinni leipälaukkunne, niinkuin puhutaan sakilaiskielellä."
Sen sanottuaan ratsasti Carter Watson kalliopolkua pitkin alas kylään.
Kun tuomari Witberg linkkasi ajotietä ylämäkeä hotelliinsa pysähdytti hänet muuan maalaispoliisi, joka ilmoitti hänelle Carter Watson'in ilmiantaneen hänet päällekarkauksesta ja pahoinpitelystä.
V.
"Herra tuomari", sanoi Watson seuraavana päivänä kylätuomarille. Kylätuomarina toimi muuan varakas talonpoika, joka kolmekymmentä vuotta sitten oli läpäissyt maanviljelyskoulun. "Koska tuo Sol Witberg on katsonut hyväkseen haastaa minut oikeuteen muka pahoinpitelystä sittenkun minä ensin haastoin hänet pahoinpitelystä, haluaisin ehdottaa, että molemmat jutut yhdistetään. Todistajat ja asiakirjat ovat molemmissa jutuissa samat."
Tuohon kylätuomari suostuikin ja kaksoisjuttu alkoi. Watson syyttäjänä astui ensin esiin kertoen jutun.
"Olin juuri kukkasia noukkimassa", sanoi hän. "Noukin kukkia omalla maallani enkä osannut ajatellakaan minkäänlaista vaaraa. Äkkiäpä syöksyi tuo mies esille puitten takaa ja heittäytyi kimppuuni. 'Olen rosvopäällikkö Dodo', sanoi hän, 'ja minä hakkaan teidät siekalesyltyksi. Kädet ylös!' Vedin suutani hymyyn mutta samassa löi hän minua niin, että kaaduin ja hukkasin kukkani. Kauhea minkälaista kieltä hän käytti. Se oli raaka pahoinpitely aivan syyttä. Katsokaapa poskiani. Katsokaapa nenääni. En voinut sitä ymmärtää. Luultavasti oli hän juopunut. Ennenkuin olin ehtinyt toipua hämmästyksestäni ennätti hän lyödä minut näin. Olin hengenvaarassa ja minun oli pakko puolustautua. Siinä kaikki, herra tuomari, vaikka viimeksi tulee minun painostaa, etten voi kylliksi ihmetellä. Miksi sanoi hän olevansa rosvopäällikkö? Miksi hyökkäsi hän kimppuuni aivan syyttä?"
Sol Witberg tuli näin saaneeksi ilmaisia opetustunteja valehtelemistaidossa oikeuden edessä. Hän oli usein tuomarituoliltaan kärsivällisenä kuunnellut tuonlaisia valejuttuja ja vääristelyjä, mutta ensi kerran suunnattiin ne nyt häntä itseänsä vastaan eikä hän sen kauemmin istunut poliisituomioistuimella oikeuspalvelijat, poliisien ruoskat ja vankilakopit takanansa.
"Herra tuomari", virkkoi hän, "en milloinkaan ole kuullut tuonlaista paljoutta valheita punottavan kokoon noin kärkkäältä valehtelijalta…"
Watson nousi rajusti pystyyn.
"Herra tuomari, asetan vastalauseeni. Teille herra tuomari, kuuluu ratkaista mikä on totta tai valetta. Tuo todistaja on täällä lausumassa mitä todellakin on tapahtunut. Hänen henkilökohtaiset ajatuksensa asioista ja laaduista yleensä ja minusta eivät ollenkaan ole tämän jutun yhteydessä."
Tuomari kynsi päätään ja ärtyi.
"Tämä on aivan oikein", selitti tuomari. "Ihmettelen suuresti että te, herra Witberg, joka pidätte itseänne tuomarinveroisena ja olette perillä lain muodoissa, teette itsenne syypääksi tuonlaiseen laittomaan menettelyyn. Te esiinnytte kuin jokin paloviina-asianajaja. Täällä on yksinkertaisesti kysymys päällekarkaamisesta ja pahoinpitelystä. On ratkaistava kumpi löi ensimäisen iskun ja me emme välitä mielipiteistänne ja hra Watson'in henkilökohtaisesta luonteesta. No, mitä teillä on sanomista?"
Sol Witberg oli raivossaan purrut arkaa ja paisunutta huultaan ettei se olisi tuottanut kipua. Mutta hän hillitsi itsensä kertoen yksinkertaisesti, suoraan ja totuudenmukaisesti tapahtumasta.
"Herra tuomari", sanoi Watson, "pyydän, että kysytte häneltä mitä hän teki tiluksillani?"
"Hyvä. Mitä oli teillä tehtävää hra Watson'in tiluksilla?"
"En tiennyt että ne olivat hänen maitansa."
"Hän on ollut kielletyllä alueella, herra tuomari", virkkoi Watson.
"Kukaan ei saata olla näkemättä varoituskuulutuksiani."
"En nähnyt mitään kuulutuksia", sanoi Sol Witberg.
"Olen itse ne nähnyt", soimasi tuomari. "Ne pistävät hyvin silmään. Ja tahdon huomauttaa, herraseni, jos te pikkuasioissa viekastelette tulevat tärkeämmät tiedonantonne epäilyksenalaisiksi. Miksi löitte hra Watson'ia?"
"Herra tuomari, en ole häntä sormellani koskenut, niinkuin jo sanoin."
Tuomari katsoi Carter Watson'in paisunutta ja pahasti survottuja kasvoja ja kääntyi Sol Witberg'in puoleen häijysti mulkoilevin silmin.
"Katsokaa tuon miehen poskea!" ärjyi hän. "Ellette sormellannekaan ole häneen koskenut, mistä johtuu että häntä on näin lyöty ja pahoin tärvelty?"
"Niinkuin olen todistanut…"
"Ajatelkaa mitä puhutte", varoitti tuomari.
"Minä ajattelen eteeni, herra. Puhun vaan senlaista mikä on totuus.
Hän löi itse itseänsä kivellä. Hän löi itseänsä kahdella eri kivellä."
"Onko siinä järkeä, että senlainen ihminen, joka ei ole hullu, noin tekee itselleen pahaa ja jatkaa sitä hakkaamalla arimmat osat kasvoistaan kivellä?" kysyi Carter Watson.
"Se kuulostaa lapsensadulta", komenteli tuomari. "Olitteko juovuksissa herra Witberg?"
"Ei, herra tuomari."
"Ettekö juo milloinkaan?"
"Toisinaan."
Tuomari mietti tätä vastausta hiotulla syvämielisyydellä.
Watson sovitti katseensa ja vilkutti silmillään Sol Witberg'iä. Mutta tuo pahasti putiloitu henkilö ei voinut nähdä mitään lystillistä tässä tapahtumassa.
"Hyvin omituinen juttu, hyvin omituinen juttu", selitti tuomari ruvetessaan antamaan lausuntonsa. "Molempain asianosaisten lausunnot ovat aivan vastakkaiset. Ei ole muita todistajia, kun molemmat asianosaiset. Molemmat väittävät toisen hyökänneen, enkä tiedä minkäänlaista mahdollisuutta laillista tietä saada tietää totuus. Mutta minulla on yksityinen mielipiteeni, herra Wiberg ja neuvon teitä tästälähin pysyttelemään Watson'in tiluksien ulkopuolella eikä näyttäytymään näilläkään seuduilla…"
"Tuo on minusta loukkaus!" virkkoi Sol Witberg.
"Istukaahan, herra!" jyrähteli tuomari. "Jos kerran vielä keskeytätte tuomaria tuolla tavalla, sakotan teidät oikeuden edessä suuttumusta herättävästä käytöksestänne. Ja sanonpa vielä etukäteen että tulen tuomitsemaan teille melko korkean sakon — teidän — itse tuomarina, pitäisi kai huomioida taitavaa ja arvokasta esiintymistä oikeuden edessä. Nyt julistan päätökseni:
"Lainopillinen sääntö määrää, että vastaaja epäilyksenalaisessa tapauksessa saa laskea tuon epäilyksenalaisen hyväkseen. Niinkuin olen sanonut ja toistan vielä kerran, ei löydy minkäänlaista mahdollisuutta minulle ratkaista kumpi riitapuoli löi ensimäisen iskun Siksi olen pakotettu suureksi ikävyydekseni" — hän piti väliajan ja vilkkui Sol Witberg'iä — "tunnustaa molemmille riitapuolille tuo etuisuus. Hyvät herrat, poistukaa."
"Tämän asian muistoksi juomme grogi-juoman", sanoi Watson Witberg'ille heidän jättäessään tuomioistuinsalin. Mutta tuo loukattu mies ei antanut käsivarttaan eikä myöskään marssinut lähimpään anniskelupaikkaan.
LUJAT NYRKIT.
"Samoset"-purrella oli ryhdytty suurenmoisiin toimenpiteisiin joulunviettoon nähden. Koska pursi ei useampaan kuukauteen ollut poikennut missään ihmismäisessä satamassa, ei purren muonavarasto voinut kehua lukuisilla herkuilla. Kuitenkin oli Minnie Duncan onnistunut suunnittelemaan oikeita juhlaruokalistoja niinhyvin hienommalle yleisölle kuin laivamiehistöllekin.
Boyd Duncan, purren omistaja, oli omaperäinen ihminen. Niin sanoivat ainakin hänen ystävänsä. Melkoisen rikkaana ei hänen tarvinnut muuta kuin huolehtia mukavuudestaan ja tähän tarkoitukseen oli hän sittemmin valinnut matkustuksen maailman ympäri syrjäisiä ja suuresti epämukavia teitä pitkin. Hänen vaimonsa Minnie Duncan pidettiin myöskin omaperäisenä naisena hän kun suurella mieltymyksellä seurasi mukana miehensä harharetkillä.
Lasikellon lyödessä kahdeksan kertaa kokoontui purren miehistö ruorirattaan luo ja Boyd Duncan tuli näkyville musta pullo ja kipponen kädessään. Joulun kunniaksi tarjosi hän rommijuoman itse, puoli kipposta päätä kohti. He nielivät juomansa tehden suillaan joukon mieliteltyjä irveitä ja äänekkäitä maiskutuksia, vaikkakin rommi oli melko karvas ja kylliksi voimakas kuumentamaan heidän limakalvojaan. Kaikki joivat juomansa lukuunottamatta raitista kokkipoikaa.
Rouva Minnie kutsui sitten jokaista nimeltään jakaen joululahjat. Jokaista lahjaa seurasi sitäpaitsi antajan puolelta hauskasti lausuttu leikillinen omistuslause mikä suuressa määrässä oli omiaan enentämään jouluaaton hupia. Lahjoina jaettiin halvat kellot, tuppiveitset, suuri valikoima ongenkoukkuja, tupakkarasioita, tulitikkuja ja koreat karttuunivaipat vyötärön ympärille. Raikuvat naurupuuskat olivat todisteena siitä, kuinka runsaasti Minnie Duncan'in leikilliset sanasutkaukset tervehdittiin.
Oli vielä varhainen ilta — lasikello oli juuri lyönyt kahdesti — jolloin Duncan ja vaimonsa seisoivat hyttinsä edustalla, katsoivat yläsuuntaan tuumien jos mahdollisesti voisivat sijoittaa, vuoteensa purren kannelle. Pieni tumma pilvenlonka näkyi nousevan taivaanrannalla, uhaten kylläkin sateella. Tästä seikasta juuri puhuivat kun laivan kapteeni, Dettmar, tullen perältä ja ollen menossa kannen alle äkkiä katsoi puhujiin sangen epäilevästi. Kapteeni seisahtui ja lihakset hänen kasvoillaan liikkuivat kouristuksentapaisesti. Sitten kysyi hän: "Minustako te puhutte?"
Hänen äänensä oli käheä väristen suuttumuksesta. Minnie Duncan säpsähti katsoen miehensä liikkumattomiin kasvoihin. Hän ymmärsi miehensä tarkoituksen ja vaikeni.
"Puhutte minusta, sanon minä", toisti kapteeni; tällä kertaa oli ääni uhkaava.
Hän ei horjahtanut; vain nuo kouristuksentapaiset ilmeet kasvoilla ilmaisivat hänen juoneen liikaa.
"On parasta, että menet alas, Minnie", sanoi Duncan aivan tyynenä. "Sano Lee Goom'ille meidän nukkuvan alhaalla. Ei viivy kauan kun tulee oikea rankkasade."
Hän ymmärsi miehensä tarkoituksen mennen vasta luotuaan levottoman katseen molempain miesten heikosti valaistuihin kasvoihin.
"No?" kyseli Duncan hiljaa mutta varmana.
"Sanoin teidän minusta puhuneen. Sanon sen vielä kerran. Oo, en ole sokea. Päivä toisensa jälkeen olen kuullut teidän minusta puhuvan. Miksi ette tule luokseni ja puhu suoraan? Olen kyllä tietoinen, että tiedätte tuon kaiken. Ja tiedän myöskin teidän päättäneen eroittaa minut toimestani seuraavassa satamapaikassa, mikä on Attu-Attu."
"Olen pahoillani kun järjestätte mokomankin riidan turhasta", vastasi
Duncan tyyneesti.
Mutta kapteeni Dettmar oli päättänyt puhua.
"Tiedänhän saavani eron. Mielestänne olette liian hyvät ollaksenne minun seurassani — te ja vaimonne."
"Olkaa hyvä ja älkää sekoittako vaimoani tähän", varoitteli Duncan.
"Mitä haluatte?"
"Tahdon tietää aikeestanne."
"Eroittaa teidät Attu-Atussa sen jälkeen mitä nyt on tapahtunut."
"Sen olette aikonut koko ajan."
"Päinvastoin. Se on teidän käytöksenne joka minut siihen pakoittaa."
"Tuota ei teidän tarvitse minulle uskotella."
"En voi kauemmin käyttää senlaista kapteenia palveluksessani, joka nimittää minut valehtelijaksi."
Kapteeni Dettmar oli silmänräpäyksen vastaamatta.
"Lee Goom nouti postin Tahitissa", rupesi kapteeni Dettmar puhumaan. "Olimme lähtövalmiit. Ette katsoneet kirjeitänne ennenkun olimme nostaneet ankkurimme ja silloin oli se myöhäistä. Siksi ette minulle antaneet matkapassia Tahitissa. Oo, minä kyllä tiedän. Näin tuon pitkän kirjekuoren Lee Goomin tullessa laivaan. Kirjeen oli lähettänyt Californian kuvernööri. Niin oli kirjekuoreen painettuna joten ken tahansa saattoi sen lukea. Olitte toimineet selkäni takana. Joku vietävä rakkari Honolulu'ssa oli kuiskannut jotain korviinne ja niin kirjoititte kuvernöörille saadaksenne lähemmät tiedot minusta. Ja tuon vastauksen jätti Lee Goom teille. Miksi ette tullut suoraan luokseni niinkuin miesten kesken on tapana? Ei, teidän piti menetellä kierosti minua vastaan, vaikkakin tiesitte tämän toimen olevan minulle ainoa mahdollisuus päästä uudelleen jaloilleni. Ja niinpian kun olitte lukenut kuvernöörin kirjelmän tiesitte että teidän oli saatava minut eroon. Sen olen lukenut kasvoiltanne näinä kuukausina. Olen nähnyt teidän molempain — pirun kohteliaina edessäpäin — vetäytyvän sokkeloihin puhumaan minusta ja tuosta San Franciscon tapahtumasta."
"Oletteko jo lopettanut?" kysyi Duncan ankaralla mutta silti hiljaisella äänellä. "Oletteko jo päässyt pisteeseen."
Kapteeni Dettmar ei vastannut.
"Silloin puhun teille yhtä jos toistakin. Juuri tuon Frisco-tapahtuman vuoksi en teitä eroittanut Tahitissa. Jumala tietäköön että annoitte siihen riittävät syyt. Jos joku ihminen tarvitsee tilaisuutta kohotakseen maailman silmissä, olette te niistä numero yksi. Ellette jo ennestään olisi ollut merkitty, olisin eroittanut teidät paikalla kuultuani miten olette minulta varastanut."
Kapteeni Dettmar näytti hämmästyneeltä, tahtoen katkaista puhujan, vaan katui lopulta.
"Tuo työ käsitti purrenkannen tilkitsemisen, uuden peräsinraudan asettamisen, koneenkorjauksen, uuden puomin valmistuksen ja pelastusveneen kuntoonsaattamisen. Te tarkistitte veistämöltä tulleen laskun. Se oli kaikkiaan neljätuhatta satakaksikolmatta frangia. Tavallisen taksan mukaan ei lasku olisi kohonnut centimeäkään ylitse kahdentuhannen viidensadan frangin."
"Jos enemmän luotatte satamasaikkareihin kuin minuun…", aloitti toinen puhumaan matalalla äänellä.
"Älkää vaivautuko keksimään uusia valheita", jatkoi Duncan kylmänä. "Minä tarkastelin laskun. Haastoin Flaubin'in kuvernöörin eteen vastaamaan ja tuo vanha juutas tunnusti velkoneen minulta liikaa kuusitoistasataa frangia. Hän sanoi teidän suostutelleen hänet siihen tekoon. Kaksitoistasataa oli teidän osuutenne ja neljäsataa hänen osuutensa lukuunottamatta työstä ansaitsemaansa summaa. Älkää minua keskeyttäkö. Minulla on hänen kirjallinen tunnustuksensa alhaalla hytissä. Ellei teillä olisi ollut tuo rajuilmapilvi yllänne olisin päästänyt teidät maihin. Teillä oli vain tämä ainoa mahdollisuus … tai myöskin täytyy teidän alistua. Soin teille tuon mahdollisuuden. No, mitä on teillä sanottavana?"
"Mitä sanoi kuvernööri?" kysyi kapteeni Dettmar happamena.
"Mikä kuvernööri?"
"Californian. Valehteliko hänkin teille niinkuin kaikki toiset?"
"Sanon teille mitä hän teistä puhui. Hän sanoi, että tuomionne langetettiin epävakavien todistusten nojalla ja siksi saitte elinkautisen rangaistuksen kun se toisessa tapauksessa olisi ollut kuolemantuomio; että olette Marymaa-perheen Dettmar'in musta lammas; että he sekoittivat maan ja taivaan saadakseen teille armon; että käyttäytymisenne vankilassa oli ollut esimerkiksi kelpaavaa; että hän toimi yleisenä syyttäjänä silloin kun saitte tuomionne; että hän teidän oltua seitsemän vuotta kuritushuoneessa antoi myötä perheenne rukouksille ja armahti teidät, ja että hän puolestaan epäili teidän murhanneen McSweeny'n."
Syntyi vaitiolo, jolloin Duncan jatkoi nousevan pilven tarkastelua ja kapteeni Dettmar'in kasvot työskentelivät kauheasti.
"Kuvernööri oli väärässä", selitteli hän lyhyesti nauraen. "Minä tapoin McSweeny'n. Minä juotin yövartijan juovuksiin. Minä iskin McSweeny'n kuoliaaksi omassa kojussaan. Käytin siihen laivakaraa mikä näytettiin oikeusistunnossa. Hän ei voinut puolustautua. Hakkasin hänet makkararuuaksi. Tahdotteko kuulla lähemmät yksityiskohdat?"
Duncan tarkasteli häntä kuin kummitusta, mutta ei vastannut.
"Minä en pelkää puhua siitä teille", virkkoi kapteeni Dettmar äkkiä. "Täällä ei ole todistajia läsnä. Ja sitäpaitsi olen nyt vapaa mies. Olen armahdettu, eikä minua todentotta enää pistetä tuohon läpeen. Ensimäinen isku murti McSweeny'n leukaluun. Hän makasi selällään ja nukkui. Hän sanoi: 'Herra Jumala, Jim … herra Jumala!' Oli sangen koomillista nähdä tuon murtuneen leukaluun heilua sinne tänne tuota sanoessaan. Sitten annoin hänelle kuoliniskun … no, tahdotteko kuulla enempää?"
"Onko siinä kaikki mitä teillä on sanottavana?" kuului vastaus.
"Eikö siinä ole riittävästi?" kysyi Dettmar.
"Riittäähän se."
"Miten aijotte menetellä?"
"Asettaa teidät maahan Attu-Atussa."
"Ja siihen saakka…?"
"Siihen saakka…" Duncan oli ääneti. Tuuli kävi tuimemmaksi ja löi leikkiä hänen tukassaan. Tähdet taivaalla katosivat ja "Samoset" keinui rajusti taitamattoman perämiehen ohjaamana. "Ensiksi ja viimeiseksi, irroittakaa köydet … ja ruvetkaa perää pitämään. Minä jakelen käskyt laivamiehistölle."
* * * * *
"Kaikki on selvää", huusi Duncan iloisena vaimolleen "Vain yksi sadekuuro."
"Entä kapteeni Dettmar?" kysyi vaimo.
"Hän on juonut liikaa, siinä kaikki. Tulen poistamaan hänet laivasta
Attu-Atun satamassa."
Mutta ennenkuin Duncan kiipesi kojuunsa, otti hän mukaansa tukevan revolverin. Hän nukkui miltei heti, sillä hän omasi jännittyneitten hermojensa vallitsemiskyvyn.
Hän heräsi kuitenkin ennen pitkää. Ilma tuntui tukahduttavalta ja pää raskaalta. Siinä maatessaan kuuli hän vaimonsa liikkuvan hytissään ja menevän peräkannelle. Hän tahtoi luultavasti kannella hengittää raikkaampaa ilmaa ja päätti Duncan'kin seurata vaimonsa esimerkkiä.
Duncan asetti juuri jalkansa märälle kannelle kun kuuli vaimonsa kirkaisevan. Se oli äkillinen kauhunhuuto ja päättyi se siihen että jotakin kuului loiskahtavan mereen. Duncan juoksi purren peräpuolelle. Tummahkossa tähtien valossa tunsi Duncan vaimonsa pään ja olkapään purren vanavedessä.
"Mitä se oli?" kysyi kapteeni Dettmar joka hoiteli peräsintä.
"Rouva Duncan", vastasi Duncan kiskoessaan naulakosta pelastusvyön ja viskasi sen kauas mereen laivan perältä. "Kääntäkää laivan kulkusuuntaa", komenteli hän kapteeni Dettmar'ia.
Mutta sittenpä teki Boyd Duncan erheen. Hän hyppäsi myöskin mereen.
Tultuansa jälleen pinnalle näki hän pelastusvyön heikon sähkövalon, mikä oli itsestään syttynyt sen koskiessa veteen. Hän ui sen luo ja huomasi Minnien jo tavoittaneen sen.
"Hoi", huusi hän, "viileyttäkö sinä etsit?"
"Oi, Boyd!" vastasi hän asettaessaan märän kätensä miehensä käden päälle.
Sähkövalo sammui. Lamppu oli kaiketi jollakin tavalla vioittunut.
"Minun täytyy sanoa kapteenin käyttävän runsaasti aikaa", sopersi Duncan, "Miksi hän ei käännä purtta! Siellä se vain purjehtii eteenpäin…" — Duncan kuunteli. "Se oli isopurje", jatkoi Duncan. "Hän kääntää purren aivan päinvastaiseen suuntaan kun minä määräsin…"
Uhrit nousivat jälleen aallon harjalle, mistä saattoivat nähdä "Samoset'in" vihreäin lamppujen valonpilkkeen. Mutta sen sijaan että pursi olisi pysähtynyt merkiksi haaksirikkoisille, rupesi se menemään heistä poispäin.
Duncan kirosi.
"Miksi tuo kuhnuri pysyttelee tuolla kaukana", kysyi hän. "Onhan hänellä kompassinsa ja tietää missä me olemme." Duncan yritti huutaa useampia kertoja.
"Miten saattaa hän kuulla avunhuutojamme, kun purressa on senlainen hälinä", sanoi Duncan paheksuvalla äänellä.
"Hän elämöi siksi, ettei laivamiehistö kuulisi sinua", sanoi Minnie.
Hänen varmassa äänessään oli jotakin terästä, mikä herätti miehensä uteliaisuutta.
"Mitä tarkoitat?"
"Tarkoitan ettei purren kapteeni edes yritäkään nostaa meidät täältä", vastasi vaimo samassa tyyneessä äänensävyssä. "Hän viskasi minut mereen."
"Ellet vaan erehdy?"
"Kuinka se olisi mahdollista? Minä seisoin purren kaiteen luona ja katselin jos mahdollisesti olisi odotettavissa lisää sadetta. Pitelin toisella kädellä kiinni. Hän tarttui vapaana olevaan käteeni takaapäin ja heitti minut yli kaidepuun. Oli paha ettet sitä tiennyt, muutenhan olisit jäänyt purteen."
Duncan sätkähti pahasti eikä useampaan minuuttiin sanonut mitään.
Vihreä valo muutti suuntaa.
"Pursi on kääntynyt", sanoi Duncan. "Sinulla on oikein. Hän ohjaa purren tahallaan väärin. Jos tuuli on vastassani en saa ääntäni kuuluville. Mutta turhaa on hyvällä antautua…"
Pitkän ajan hän huusi lyhyin väliajoin. Vihreä valo katosi ja sitä seurasi punainen valo. Tästä saattoivat haaksirikkoiset päättää purren taaskin muuttaneen kulkusuuntaansa.
"Minnie", puhui Duncan lopulta, "on surullista tunnustaa olevasi avioliitossa hullun kera. Hulluksihan sitä sanotaan, joka hyppää mereen, niinkuin minä tein."
"Mitä mahdollisuuksia on meillä pelastautua … johonkin toiseen laivaan, tarkoitan?" kysyi Minnie.
"Yksi mahdollisuus kymmenestä tuhannesta tai kymmenestä tuhannesta miljoonasta. Tässä ei kulje mikään höyrylaiva eikä kauppalaivakaan. Ja Etelämerellä ei kohtaa minkäänlaisia valaanpyytäjiäkään. Voisihan sattua, että joku kuunari sattumalta sivuuttaisi matkalla Tutuwanga'sta. Mutta se saari saa vain kerran vuodessa tervehtijöitä. Niin olen kuullut. Meidän pelastusmahdollisuutemme on yksi miljoonasta."
"Sen mahdollisuuden asetamme sitten peliin", vastasi Minnie rohkeana.
"Sinä vasta oletkin kruunu!" Hän vei vaimonsa käden huulilleen.
"Kuitenkin ihmetteli täti Elisabeth aina, mitä sinusta olin löytänyt.
Luonnollisesti asetamme ehdoksi pelastusmahdollisuutemme. Ja me
voitamme. Muuta keinoa ei ole ajateltavissakaan. Hyvästi pistooli."
Hän irroitti raskaan pistoolin vyöstä antaen sen vaipua meren syvyyteen. Mutta vyön piti hän tallella.
"Ui pelastusvyöhön ja nuku hiukan. Sukella."
Minnie Duncan sukelsi totellen miehensä käskyä tullen näkyviin kelluvan renkaan sisäpuolella. Duncan kiinnitti vyöt vaimonsa ympäri ja teki samoin itselleen renkaan ulkopuolella, kiinnittämällä pistolivyön olkapäittensä ympäri.
"Näin tulemme toimeen koko huomisen päivän", sanoi mies. "Jumalan kiitos, vesi on lämmintä. Ensimäiset neljäkolmatta tuntia eivät missään tapauksessa tule käymään vaikeiksi. Ellemme tule pelastetuiksi pimeän tullen saamme kauniisti riippua vielä päivän, siinä kaikki."
Puolisentuntia olivat he ääneti. Duncan näytti lepäävän sillä käsivarrella jonka hän oli kiinnittänyt renkaaseen.
"Boyd", sanoi Minnie hiljaa.
"Luulin sinun nukkuvan", sopersi hän.
"Boyd, ellemme läpäise kaikkea tätä…"
"Pidä suusi kiinni", virkahti mies epäkohteliaasti. "Luonnollisestikin läpäisemme. Sitä seikkaa emme tarvitse epäilläkään. Jossakin täällä merellä kulkee laiva suoraan meitä kohti. Odotahan, niin tulet näkemään. Mutta toivoisin järjelläni olevan langattoman sähkölennättimen. Nyt rupean nukkumaan, ellet sinä sitä tee."
Mutta uni ei ottanut tullakseen. Tunti jälkeenpäin tunsi hän Minnien liikkuvan ja tiesi hänen valvovan.
"Sano, tiedätkö mitä minä olen ajatellut?" kysyi Minnie.
"En tiedä, mitä sitten?"
"Tahdon toivottaa sinulle hyvää joulua."
"Tuhat tulimmaista, sen olen unohtanut. Nythän on joulupäivä. Ja me tulemme vielä viettämään monta senlaista. Tiedätkö mitä minä olen ajatellut? Me olemme itsellemme järjestäneet kirotun ikävän joulupäivällisen. Odotahan kunnes tapaan Dettmar'in. Silloin saa hän maksaa meille tämän. Ei mitään aseita siinä käytetä. Vain pari lujaa nyrkkiä. — Ja toivon nyrkkieni säästyvän hänen kurituksessaan", sanoi hän hetkistä myöhemmin.
Päivällinen tuli ja meni ja haaksirikkoiset ajautuivat edelleen, nehän olivat merivesi ympyrän keskipisteenä. Kuolevan passaadituulen lempeä hyväily viihdytti heitä ja he laskivat ja nousivat yksitoikkoisesti kiiltävillä kesälaineilla.
"Minnie!" — Minnie ei vastannut ja hän huusi uudelleen tuon nimen vaimonsa korvaan sillä äänenvoimalla mikä oli jälellä. Minnien silmät avautuivat ja ilmaisivat ne vuoroon tajuntaa ja houretta. Mies löi vaimonsa käsille ja käsivarsille, kunnes kipu hänet herätti.
"Tuolla tulee pelastuksemme", huusi mies. "Höyrylaiva, joka ohjaa suoraan tänne! Se on itseasiassa panssariristeilijä! Nytpä tiedän! Se on 'Annapolis', joka on Tutuwanga'sta noutanut tähtientutkijat."
* * * * *
Yhdysvaltain konsuli Lingford oli hommaava vanhempi herrasmies ja ne kaksi vuotta mitkä hän oli Attu-Atussa palvellut ei hän ollut tavannut Boyd Duncan'in tapaista. Ainoalaatuinen tapahtuma. Viimeksimainitun ja hänen vaimonsa oli "Annapolis" nostanut merestä; ja laiva lähti heti Fiji'in tähtientutkijoineen.
"Sepä oli kylmäverisesti suunniteltu murhayritys", sanoi konsuli Lingford. "Laki pitää paikkansa. En oikeastaan määrälleen tiedä, miten minun tulee ryhtyä vastaanottamaan tuota kapteeni Dettmar'ia, mutta jos hän poikkeaa Attu-Attu'un, voitte olla varmat siitä, että ryhdyn — hm — ryhdyn häneen käsiksi. Siihen mennessä tutkin lakia. Suvaitsetteko te ja kiltti vaimonne nyt syödä aamiaista kanssani?"
Kun Duncan vastaanotti tuon tarjouksen, seisoi Minnie ikkunan luona katsellen satamaa ja nyt kumartui hän miehensä puoleen koskettaen hänen käsivarttaan. Mies seurasi vaimonsa katsetta ja näki "Samoset"-purren lippu puolitangolla liukuvan satamaan ja pudottavan ankkurinsa tuskin sata metriä täältä.
"Tuossapa tulee minun laivani", sanoi Duncan konsulille. "Ja nyt laskevat pelastusvenheen vesille ja kapteeni Dettmar astuu siihen. Ellei aavistukseni ole väärä on hän tulossa tänne tuomaan tietoa meidän kuolemastamme."
Vene tuli valkoseen hiekkarantaan, ja silläaikaa kun Lorenzo askarteli moottorin kera, kulki kapteeni Dettmar tietä pitkin konsulivirastoon.
"Sallikaa hänen antaa tiedoituksensa", sanoi Duncan. "Me seisomme viereisessä huoneessa ja kuuntelemme."
Ja puoleksi avoimen oven kautta kuulivat Duncan ja hänen rouvansa kapteeni Dettmar'in itkunsekaisella äänellä kertovan miten hän kadotti isäntänsä ja tämän rouvan.
"Käänsin purren ja purjehdin takaisin siihen paikkaan, missä olivat menneet mereen", sanoi kapteeni lopuksi. "Heistä ei näkynyt jälkeäkään. Huusin sinne, huusin tänne, vaan vastausta en saanut. Minä risteilin edestakaisin runsaasti kaksi tuntia, sitten purjehdin myötätuulessa aamunkoittoon ja risteilin takaisin ja jatkoin etsiskelyäni koko päivän kaksi miestä tähystäjinä. Tämä on kauheata. Olen aivan murtunut. Herra Duncan oli kunnon mies ja minä en milloinkaan…"
Mutta hän ei saanut puhetta loppuun, sillä samassa tuli tuo kunnon mies suoraan käsiksi kapteeniin, kun taas Minnie seisoi ovella. Kapteeni Dettmar'in kalpeat kasvot tulivat vielä kalpeammiksi.
"Tein parastani ottaakseni teidät vedestä, herra", rupesi hän puhumaan.
Boyd Duncan vastasi hänelle nyrkkikielellä ja lujat nyrkit iskettiin kapteeni Dettmar'in oikealle ja vasemmalle poskelle. Kapteeni Dettmar hoippuroi taaksepäin, tointui ja syöksyi nostetulla käsivarrella isäntäänsä vastaan, mutta se vastattiin iskulla silmien väliin. Nyt tokeni hän vetäen kirjoituskoneen ylitsensä kun kaatui lattialle.
"Tämä on täällä luvatonta", sähisi konsuli Lingford. "Minä pyydän, jättäkää tuonlainen sikseen!"
"Maksan korvauksen konttorikaluista", vastasi Duncan ja löi samalla
Dettmar'in silmiin ja nenään lujilla nyrkeillään.
Konsuli Lingford sipsutteli ympäri tuossa sekasorrossa kuin muniva kana, sillä hänen konttorikalunsa särkyivät. Kerran tarttui konsuli Duncan'in käsivarteen, mutta tällöin viskattiin hänet huoneen toiselle puolelle ja hengitys näytti olevan tiukalla. Sitten kääntyi hän anomuksella Minnien puoleen.
"Rouva Duncan, olkaa hyvä ja hillitkää miehenne!"
Mutta vaikkakin nainen oli kalpea ja värisi puisti hän päättäväisenä päätään eikä laannut seuraamasta tapahtumain kulkua.
"On kerrassaan häikäilemätöntä", huusi konsuli Lingford ja väisti kahta keskenään painiskelevaa miestä. "Tämä on hallituksen häpäisemistä … Yhdysvaltain hallituksen. Ja sanon tässä jo etukäteen, ettei tätä jätetä silleen. Olkaa hyvä ja hellittäkää, herra Duncan. Tehän tapatte miehen. Pyydän teitä, vannotan teitä…"
Mutta hän vaikeni, kun korkea vaasi täynnä punaisia ruusuja meni tuhansiksi sirpaleiksi.
Lopulta ei kapteeni Dettmar voinut enää nousta. Hän yritti kohota polvilleen ja käsivarsilleen, mutta vaipui kokoon. Duncan liikutteli jalallaan tuota ähkyvää hylkyä.
"Nyt on hän saanut osansa", sanoi Duncan. "Olen vain antanut hänelle saman kurituksen minkä kapteeni on antanut monelle merimiehelle."
"Ikuinen Herra!" räjähti konsuli Lingford ja tirkisteli kauhuissaan sitä henkilöä minkä oli aamiaisilleen kutsunut.
Duncan naurahti vastahakoisesti, sitten hän hillitsi itsensä.
"Pyydän anteeksi, herra Lingford, pyydän todellisesti anteeksi. Olen peloissani kun tunteeni kuohahtivat ehkä liian paljon."
Konsuli Pingford nielasi ja levitti käsivartensa.
"Liian paljon, herra. Liian paljon", onnistui konsuli saamaan suustaan.
"Boyd", huusi Minnie hiljaa oven aukosta. Hän kääntyi katsellen vaimoaan. "Olet kruunu", sanoi hän.
"Ja nyt, herra Lingford, olen hänestä kuitti", sanoi Duncan. "Kaikki mitä hänestä on jälellä jätän teille ja lain kouraan."
"Tuonko?" kysyi konsuli Lingford kauhuissaan.
"Niin, juuri tuon", vastasi Boyd Duncan ja katseli säälien pahasti survottuja nyrkkejään.
AURINKOTELTAN ALLA.
"Voiko mies — tarkoitan herrasmies — sanoa naista haaskaksi?"
Tuo pieni mies viskoi kysymyksensä koko seuralleen nojautuen senjälkeen kansituolinsa selkämykseen ja maisteli limonaadistaan. Hänen ilmeensä kuvasti samalla kertaa jonkinlaista varmuustuntoa ja odotettua taisteluhalua. Kukaan ei vastannut. Kaikki olivat tottuneet tuohon pieneen mieheen ja hänen äkillisiin mielenpurkauksiinsa ja pikaisuuteensa.
"Toistan sen olleen minun läsnäollessani, kun hän kutsui muuatta teille vierasta naista haaskaksi. Hän ei sanonut heitukka. Hän sanoi kerrassaan paksunlaisesti haaska. Ja minun mielestäni ei mikään mies joka todellakin on sitä, saa käyttää naisesta senlaista sanontatapaa."
Tohtori Dawson imi välinpitämättömänä mustaa piippuaan. Matthews istui käsivarret nostettujen polviensa ympärillä ja oli vaipunut tarkastamaan laivan ympärillä kiertävää lintua. Sweet joi whiskysekotelmansa pälyellen jotakin laivapoikaa.
"Kysyn teiltä, herra Treloar, voiko naista kutsua haaskaksi?"
Treloar sattui istumaan hänen vieressään, säpsähti saadessaan tuonlaista odottamatonta hyökkäystä ja ihmetteli minkä aiheen hän milloinkaan oli antanut tuolle pienelle miehelle kysellä, jos hän saattaa nimittää naista haaskaksi.
"Minä puolestani olisin sanonut", aloitti hän epäröiden vastauksensa, "että sellainen riippuisi - hm — riippuisi — hm — naisesta itsestään."
Pieni mies vallan hämmästyi.
"Tarkoitatte…?" sanoi hän sammaltaen.
"Nähneeni naisolentoja mitkä ovat haaskoja — niin vieläpä kauheimpiakin."
Syntyi pitkä ja rasittava äänettömyys. Tuota pientä miestä näytti kerrassaan hämmästyttävän vastauksen raakuus. Hänen ilmeensä oli surullinen todistaen suurta suuttumusta.
"Te olette puhuneet epähienoa puhetapaa käyttävästä miehestä ja tehneet hänestä klassikon", sanoi Treloar kylmän tyyneellä äänellään. "Rupean kertomaan teille eräästä naisesta — pyydän anteeksi, eräästä neitosesta ja kun olen lopettanut pyydän teitä sanomaan, minkälainen hän mielestänne on. Kutsun hänet neiti Caruthers'in nimellä, etupäässä siitä syystä ettei se ole hänen oikea nimensä. Oltiin eräässä postihöyrylaivassa ja sattui tuo tapaus jo monta vuotta sitten.
"Neiti Caruthers oli ihastuttava. Ei, tuo ei ole oikea sana. Hän loi suloa ympärilleen esiintymisellään. Hän oli nuori neitonen ja paitsi sitä nainen. Hänen isänsä oli muuan korkea virkamies jonka nimi olisi teille kaikille tunnettu jos sen sanoisin. Neitonen oli nyt äitinsä ja kahden kamaripalvelijattarensa kera matkalla etsimässä tuota vanhaa herraa jostakin idästäpäin.
"Hän — anteeksi kun sanon sen vielä kerran — oli ihastuttava. Se on ainoa sopiva sanonta. Ei löytynyt senlaista mitä hän ei olisi tehnyt paremmin kun mikään muu nainen tai mies konsanaan. Laulaa, soittaa — voi! Uida! Hän olisi voinut luoda itsellensä nimen ja kokonaisen omaisuuden järjestämällä julkisia näytäntöjä. Hän oli yksi niitä harvoja naisia jotka taitavat syrjäyttää kaiken itsensä koristamisen ja täten tulla vielä suloisemmaksi vaikkapa vain yksinkertaisimmassa uimapuvussaan.
"Mutta vielä puhuaksemme uinnista. Ruumiillisesti katsoen oli hän täysin kypsä nainen — tiedätte mitä tarkoitan: ei minkäänlaisia voimaihmisen lihaksia, vaan selvät piirteet ja hienon joustava ruumiinrakenne. Sitäpaitsi oli hän voimakas. Ja kuinka hän saattoi senlainen olla, se oli luonnon ihmetyö. Ajatelkaahan ihanteellista naiskäsivartta: kuinka somasti se kapenee olasta alas pieneen kyynärpäähän ja kuinka se sitten paisuu pehmeänä ja kiinteänä. Sitten tulee kapeahko, suloisesti pyöristynyt ranne. Tämänlaiset olivat hänen käsivartensa. Ja kuitenkin kun näki hänen uivan englantilaiseen tapaan sivullaan nopealla vauhdilla oli se kertakaikkiaan suurenmoista! Olen tutkinut anatomiaa ja atletiikkaa ja muuta senlaista ja että juuri hän taisi tuon kaiken oli salaisuus.
"Kaksi minuuttia taisi hän olla vedenpinnan alla. Katsoin kelloa. Päivällä ei kukaan Dennitson'ia lukuunottamatta pystynyt keräämään niin monta rahaa kuin hän yhdellä ainoalla sukelluksella. Välikannen etuosalla oli suuri purjekangassäiliö, jossa oli kuusi jalkaa vettä. Siihen oli meillä tapana viskata pikkurahoja. Olen nähnyt hänen yläkannelta sukeltavan siihen — itseasiassa ei mikään pikkuasia — kuuden jalan syvään säiliöön ja tuovan sen pohjasta ei vähemmän kuin neljäkymmentäseitsemän rahaa hajalla siellä täällä koko pohjalla. Muuan nuori englantilainen, juuri tuo Dennitson, ei onnistunut voittamaan neitosta vaikkakin usein asetti päämääräkseen lyödä tuo ennätys.
"Tosiaankin oli hän merenneito. Mutta hän oli myöskin maaneito, hevostyttö — niin, hän osasi kaikkea. Kun häntä ympäröi puolentusinaa haltioitunutta ihailijaa taisi hän heistä välittämättä antaa sukkeluuksien kimmeltävän sadekuuron tulla heidän ylitsensä. Tällöin saattoi vieras uskoa ettei hän kelpaa mihinkään muuhun koko maailmassa. Senlaisina hetkinä pakottauduin ajattelemaan hänen seitsemänviidettä rahaansa uimasäiliön pohjalla. Niin, senlainen hän oli, tuo ihme naisten parissa joka taisi tehdä kaikki hyvin.
"Hän sähköitti jokaiselle läheisyydessään olevalle mieshenkilölle. Hän sai minutkin — en häpeä sitä tunnustaa — hän sai minutkin toisten mukana liittymään tuohon pitkään ihailijariviinsä. Nuoret poikaklopit ja harmaaturkkiset vanhukset joilla luulisi olevan enemmän järkeä — oi, ne tulivat kaikki esiin ryömimään hänen hameittensa ympäri naukuillen ja heilutellen häntäänsä hänen vain viheltäissä. Kaikki he olivat samassa synnissä siinneet. Ensiksi tuo rusoposkinen, yhdeksäntoistavuotias keruubi Ardmore matkalla kirjoitustehtäviinsä johonkin ulkomaiseen lähetystöön ja viimeksi kapteeni Bentley, jo harmahtunut ja myrskyn pieksemä ja luultavasti vailla tunteita kuin kiinalainen epäjumalankuva. Oli siinä keski-ikäinenkin herra, Perkins luulen nimen olleen. Hän oli kokonaan unohtanut, että hänen vaimonsakin oli mukana laivassa kunnes miss Caruthers antoi hänelle läksytyksen lähettäen hänet sen luo, joka miestä vallitsi.
"Miehet olivat hänen käsissään pelkkää vahaa. Hän joko sulatti heitä tai muovaili heitä uudelleen tai poltti heidät tuhaksi aina oman mielensä mukaisesti. Hänellä ei ollut passaripoikaa miten ylhäinen ja saavuttamaton olikaan; tuo poika olisi hänen mielikseen voinut kaataa lautasellisen soppaa itse kapteenin yli. Kaikki olette nähneet senlaatuisia naisia — jonkunlaisia maailmanmestareita miellyttämistaidossa. Sydämien murtamistaidossa oli hän saavuttamaton. Hän oli piiska, sauma, liekki ja sähkökipinä. Uskokaa minua, toisinaan hän kauneudellaan ja taikavoimallaan ampui tahtonsa salamia uhriinsa, joka tällöin muuttui tutisevaksi idiootiksi.
"Ja mitä nyt hänestä kerron ette saa unohtaa: hän oli ylpeä nainen — rodun, suvun, sukupuolen ja vallan ylpeys. Sitä oli hänessä rajattomasti, tuota omituista, rajatonta ja peloittavaa ylpeyttä.
"Hän ohjasi laivan, hän ohjasi matkan, hän ohjasi kaikkea ja hän ohjasi Dennitson'in. Vähemmänkin tarkkanäköinen huomasi hänen ottaneen koko koplan johdon käsiinsä. Ei ollut epäilystä siitä, etteikö tuo nainen olisi rakastanut tuota miestä ja tunne häntä kohtaan kasvoi yhä. Varmasti voin vakuuttaa hänen katsoneen Dennitson'ia suotuisimmin silmin kun ketään miestä konsanaan. Me palvoimme häntä jatkuvasti ja kuljimme alati odottaen, että hän viheltäisi meitäkin vaikkakin tiesimme Dennitson'in etumatkan melko suuremmaksi. Miten tässä lopultakin olisi käynyt sitä emme milloinkaan saaneet tietää, sillä me saavuimme Colombo'on ja silloin tapahtui jotakin muuta.
"Te tunnette Colombo'n ja miten alkuasukkaitten poikanaskalit siellä sukeltavat rahojen perään lahdelmassa kun haikalat ikään. He uskaltavat luonnollisesti vain matalikkohaikalojen parveen. On miltei kauheata miten he tuntevat haikalat ja pystyvät sanomaan milloin tulee oikea ihmissyöjä — esimerkiksi tiikerihaikala taikka Austraalian vesistöiltä eksynyt harmaa haikala. Jos senlaatuinen haikala näyttäytyy on joka nallikka ylhäällä vedestä juosten tiehensä.
"Oltiin aamiaisen jälkeen kannella ja neiti Caruthers piti tavanmukaisen hoviväkensä aurinkoteltan alla. Vanha kapteeni Bentley oli vastikään vihelletty hänen luokseen ja oli kapteeni myöntynyt senlaiseen jota ei kenellekään ollut varhemmin tai myöhemmin tehnyt — nimittäin että poikaviikarit saisivat tulla laivan kävelykannelle. Neiti Caruthers oli nähkääs uimari hänkin ja hän oli asiaan innostunut. Hän keräsi kaikki meidän pikkurahamme ja viskasi itse ne mereen yksi ja useampia kerrallaan. Sitäpaitsi määräsi hän kilpailun ehdot, antoi epäonnistuneelle läksytyksensä ja ylimääräiset palkinnot kelpo voittajille. Sanalla sanoen hoiteli hän koko esityksen.
"Erikoisesti tarkkasi hän heidän hyppyjään. Tiedättehän sen, että kun hyppää jaloillensa korkealta on sangen vaikea pitää ruumis kohtisuorana kun se halkaisee ilman. Miehisen ruumiin painopiste on korkealla ja niinollen on sillä taipumus kääntyä. Mutta pikku rakkarivekaratpa käyttivät menettelytapaa mikä oli hänelle uutuus, niinkuin hän suvaitsi sanoa ja jota hänkin halusi oppia. Ne nimittäin hyppäsivät hänen yläpuolella olevilta silloilta, halkasivat ilman kasvot ja olkapäät eteenpäin taivutettuina ja katse suunnattuna veteen. Vasta viimeisessä silmänräpäyksessä ojentautuivat he äkkipikaa tullen veteen aivan kohtisuorina.
"Kaikki onnistui erittäin hyvin. Heidän sukelluksensa ei kylläkään ollut niin erikoisen merkillinen. Oli siinä joukossa kuitenkin yksi, joka tuli huomatuksi sukelluksessa kuten muissakin urheilulajeissa. Joku valkearotuinen mies oli kaiketi häntä tuohon opettanut, sillä hän teki oikean joutsensukelluksen kauniimmin kuin koskaan olen nähnyt kenenkään sen suorittavan. Tiedättehän kun päällään syöksee veteen suurelta korkeudelta on taikana kohdata vettä juuri oikeassa asennossa. Jos joku sattuu epäonnistumaan merkitsee senlainen tapaturma taittunutta selkää ja niinollen vauriota elämän iäksi. On se myöskin tuottanut kuoleman useille yrittelijöille. Mutta tuo poika taisi sen suorittaa — seitsemänkymmenen jalan korkeudelta hän selvisi hypätessään ylhäältä mastosta. Kädet oli rinnan päällä ja pää taka-asennossa. Hän purjehti miltei linnun tapaan, ylös ja ulos, ulos ja alas ruumis vaakasuorana ilmassa. Jos se vaakasuorana olisi pudonnut mereenkin olisi ruumis haljennut kuin silli. Mutta juuri silmänräpäys ennen veteentuloa taipui pää eteenpäin, käsivarret kietoutuvat kaareen pään ympäri ja ruumis taipuu sulavasti tullen veteen oikeassa asennossa.
"Tuon hypyn teki poika uudelleen ja yhä uudelleen meidän kaikkien ja erittäin neiti Caruthers'in mieleksi. Hän ei ollut minuuttiakaan yli kahden- tai kolmentoista vuoden, mutta kuitenkin oli hän etevin koko parvesta. Hän oli poikien suosikki ja heidän johtajansa. Oli joukossa vanhempiakin mutta kuitenkin tunnustivat he hänet johtajakseen. Hän oli kaunis tuo poika, joustava kun nuori hengittävä pronssijumala silmien väli pitkä, älykäs ja terhakka — saippuakupla, auringon välke ja ihana elonpilke. Olette nähneet senlaisia ihmeellisen suloisia olentoja — eläimiä tai mitä tahansa, leopardin, hevosen — väsymättömiä, raastavia, liian vilkkaita ollakseen rauhassa; niillä on silkinpehmeät lihakset; pieninkin liike todistaa jumalallista syntyperää, vapautunutta ja kaiken yllä elävän valon kiille ja hohto. Pojalla oli sitä kaikkea. Miltei säteilevää elämää tulvi hänestä. Hänen ihonsa loisteli sitä. Hänen silmissään se loimusi. Saatan vannoa, että hänen läheisyydessään tunsin kipunan tuoksun. Häntä nähdessä sai ozon'in hajun nenäänsä — niin raikas ja nuori oli hän, terveyttä uhkuva ja villin luonnollinen.
"Senlainen oli poika. Ja hän hälyytti leikin vielä kestäessä. Pojat syöksyivät kääntösillan luo, uiden niin nopeasti kuin suinkin pääsivät, kaikki sekaisin, polkaisten ja räiskien vedessä, säikähtänein ilmein, suorastaan lensivät vedestä rajusti loiskien ja hypäten, tarttuivat kiinni mihin taisivat auttaen toisiaan merestä ja vihdoinkin seisoivat kaikki kääntösillalla ja tirkistivät veteen.
"Mitä on tekeillä?" kysyi miss Caruthers.
"Luultavasti on se haikala", vastasi kapteeni Bentley. "Onni suosi poikia ettei se saanut jonkun heistä hampaittensa väliin."
"Pelkäävätkö ne haikaloja?" kysyi neitonen.
"Pelkäättekö te?"
Hän värähti, katsahti kaidepuun yli veteen tehden suullaan eleen.
"Vaikkapa saisin koko maailman ja paljon lisää en uskaltaisi lähteä mereen jossa saattaa olla haikaloja", sanoi hän uudelleen värähtäen. "Ne ovat sietämättömät! Sietämättömät!"
Pojat tulivat ylös komentosillalle, nojautuivat kaidepuuhun ja ylistivät neitiä Caruthers'ia, joka oli heittänyt heille mereen niin suuren aarteen. Kun esitys oli loppunut, antoi kapteeni Bentley niille viittauksen poislähtöön. Mutta neiti Caruthers esti häntä siitä.
"Vielä silmänräpäys, kapteeni. Olen aina kuullut sanottavan, etteivät alkuasukkaat haikaloja pelkää."
"Hän viittasi luokseen joutsensukeltajan puhuen merkkikielellä että hän sukeltaisi uudelleen. Hän niinkuin koko poikalauma ravisti päätään ja naurahti kuin hyvällekin pilalle.
"Hai", sanoi poika osoittaen merta.
"Ei", sanoi hän. "Ei siellä ole mitään haikalaa."
"Mutta poika nyökkäsi tarmokkaasti päätään ja toiset pojat hänen takanaan tekivät samoin.
"Ei, ei, ei", virkahti nainen. Ja sitten kääntyi hän meidän puoleemme: "Kuka lainaa minulle puolisen kruunua ja englantilaisen kultarahan.
"Silmänräpäyksissä ojensi puolitusinaa miestä kruunuja ja kultarahoja ja hän otti rahat nuoren Ardmoren kädestä.
"Hän näytti puolikruunun pojille. Mutta ei tullut minkäänlaista hyökkäystä kaidepuulle. Pojat vain seisoskelivat siinä virnistellen. Hän tarjosi rahan vuorotellen kullekin erikseen, mutta kaikki tekivät saman tempun: ravistelivat päätään ja irvistelivät. Silloinpa viskasi hän puolikruununsa mereen. Halukkain ja samalla valittavin silmäyksin katsoivat he sen synnyttämän hopeaviirun ilmassa, mutta kukaan ei liikkunut paikaltaan.
"Älkää viskatko sitä kultarahaa", sanoi Dennitson hänelle puoliääneen.
"Siihen hän ei kiinnittänyt huomiotaan, vaan piti kultarahan joutsensukeltajan silmien edessä.
"Olkaa viskaamatta", sanoi kapteeni Bentleykin. "Minäpä en viskaisi sairasta kissaakaan mereen, kun haikala on lähistöllä."
"Mutta neiti Caruthers naurahti ollen itsepäisenä päätöksessään ja jatkoi pojan kiihoitusta.
"Älkää kiusatko häntä", pyyteli Dennitson. "Se on hänelle kokonainen omaisuus ja ehkäpä hän hypähtää…"
"Ettekö te tuota tekisi?" sanoi hän nopeasti. "Jospa heitän sen?"
Viimeisen lauseen sanoi hän sävykkäämmin.
"Dennitson ravisti päätään.
"Tehän olette kallis", sanoi neiti Caruthers. "Monestako kultarahasta te hyppäätte?"
"Ei ole niinpaljon lyötyä rahaa mikä houkuttelisi minua mereen", vastasi Dennitson.
"Minun tähteni", sanoi nainen mahdollisimman pehmeästi.
"Pelastaakseni henkenne — kyllä. Mutta muuten ei."
"Hän kääntyi uudelleen pojan puoleen. Taaskin piti hän rahan näkyvissä ja vallan sokaisi pojan sen korkealla arvolla. Sitten oli neiti Caruthers heittävinään tuon rahan ja vastahakoisesti teki poika puoliliikkeen vasten kaidepuuta, mutta toveriensa varoittavat huudot estivät tuon liikkeen. Niitten äänet ilmaisivat sitäpaitsi vihaakin.
"Tiedän tämän olevan pelkkää leikkiä", sanoi Dennitson. "Menkää niin pitkälle kuin itse tahdotte, mutta älkää Jumalan tähden viskatko…!"
"Jos nyt naisen omituinen erikoistunne vaikutti tai epäilikö hän että poika suostuisi houkutteluihin, on mahdotonta tietää. Meille kaikille tuli se kuitenkin yllätyksenä. Aurinkoteltan varjosta lensi kultaraha auringonpaisteeseen lähestyen vettä kimmeltävässä kaaressa. Kenenkään ennättämättä estää tuota joutsensukeltajaa oli hän kaidepuun takana ja lensi sulavasti rahan perään. Molemmat olivat yhtäaikaa ilmassa. Tuo oli kaunis näkemys. Kultaraha halkaisi vedenpinnan ja samaan pisteeseen ja miltei samalla kertaa putosi poikakin melkein ilman pienintäkään vedenloisketta.
"Vilkkaampia katsojia kuin me olivat nuo kannella seisoskelevat mustaihoiset pojat ja ne päästivät surkean hätähuudon. Kaikki seisoimme kaidepuun luona. Älkää minulle sanoko että haikalan välttämättä tarvitsee kääntyä selälleen. Sitä ei tämä kuitenkaan tehnyt. Kirkkaassa vedessä näimme ylhäiseltä paikaltamme kaiken. Haikala oli suuri peto, se kun yhden kerran haukahti oli poika kahtia.
"Joukossamme kuului vastenmielinen mutina en tiedä keneltä, ehkäpä juuri minulta. Ja sitten vallitsi syvä hiljaisuus. Neiti Caruthers oli ensimäinen kun jotakin puhui. Hän oli kuolonkalpea.
"Minä … minä en voinut koskaan uskoa…" sanoi hän ja päästi lyhyen naurun.
"Hän käytti koko ylpeytensä pysyäkseen tasapainossa. Avuttomana kääntyä hän ensin Dennitsonin puoleen ja sitten kaikkien toisten puoleen vuorotellen. Hänen silmänsä kuvastivat kauhua ja huulet värisivät. Me pysyimme epäkohteliaina — nyt sen ymmärrän kun ajattelen menneitä aikoja. Mutta emme tehneet mitään.
"Mr Dennitson", hän sanoi, "Tom, ettekö tahdo olla ystävällinen ja auttaa minua alas?"
"Mutta mr Dennitson ei muuttanut suuntaa katseessaan, joka oli mustin kaikista mikäli olen miehen katseita nähnyt. Eikä hän edes räpäyttänyt silmiään. Kotelostaan otti hän savukkeen, minkä sytytti. Kapteeni Bentley karisti epämiellyttävästi kurkkuaan ja sylkäisi yli kaidepuun. Siinä kaikki… ja sitten hiljaisuus.
"Neiti Caruthers kääntyi mennen kiintein askelin pitkin kantta. Kahdenkymmenen askeleen jälkeen hän horjahti kädellään nojaten seinää vasten pystyssä pysyäkseen. Ja sitten läksi hän edelleen kulkemaan, nojautuen uudelleen hytin seinämään kulkien hyvin hitaasti."
Treloar vaikeni. Hän käänsi päänsä suunnaten tuohon pieneen mieheen kysyvän ja kylmän kalsean katseen.
"No", sanoi hän lopulta. "Luokitelkaapa hänet."
Pienikokoisen miehen kurkkuun takertui jotain epämieluista; hän yritti nielaista.
"Ei minulla ole mitään sanottavaa", vastasi hän. "Ei kerrassaan mitään sanottavaa."