"Olette tulleet tänne härkätaistelua katsomaan", kuulin hänen sanovan, "mutta minäpä näytän teille ihmistaistelun!"
Siitä tulikin aika kahakka. Presidentin aition luona seisoskelevat sotilaat tulivat juosten kentän yli, mutta miehemme tempasi yhdeltä sotilaalta kiväärin ja iski sillä toisia päihin. Eräästä toisesta aitiosta ampui eversti Jacinto Fierro revolverilla villiytynyttä. Ensimäinen laukaus kaatoi erään sotamiehen. Sen tiedän varmasti. Näin sen. Mutta toinen laukaus sattui John Harned'in sivustaan. Hän kirosi, ryhtyi hyökkäykseen ja työnsi kiväärinsä pistimen eversti Jacinto Fierron ruumiiseen. Sitä oli hirvittävä katsella. Amerikkalaiset ja englantilaiset ovat kerrassaan hurjaa sukua. Ne pilkkaavat meikäläisten härkätaisteluja, mutta nauttivat saadessaan vuodattaa verta. Sinä päivänä tapettiin useampia ihmisiä John Harned'in tähden kun milloinkaan ennen, vaikkakin otetaan lukuun kaikki härkätaistelut Quito'ssa, Geicyaquil'issa ja koko Equador'issa.
Hevosen valitushuuto oli kaiken aikaansaanut. Mutta miksei John Harned hullaantunut kun härkä surmattiin? Eläinhän on eläin olkoonpa se sitten härkä tai hevonen. John Harned oli mielipuoli. Muunlaista selitystä ei löydy. Hän oli verenhimoinen, itse oli hän eläin. Niin, tuomitkaahan itse. Mikä on kauheampi, häränkö teloittama hevonen vaiko John Harned'in pistimen silpoma eversti Jacinto Fierro? Ja John Harned lävisti vielä toisiakin pistimellään. Hän oli täynnänsä pahoja henkiä. Hän otteli vielä usea kuula ruumiissaan. Ja Maria Valenzuela oli urhea nainen. Hän ei huutanut tai pyörtynyt niin kuin toiset naiset. Hän istui paikallaan aitiossaan ja katseli kilpakentälle. Hän oli kalpea ja huiskutteli viuhkallaan, vaan ei milloinkaan katsonut taakseen.
Joka suunnalta tulvi sotilaita, upseereja ja tavallisia siviilihenkilöitä aika urhoollisesti kurittamaan tuota hulluttelevaa gringo'a. Totta puhuen — kansa vaati kaikki gringo't tapettaviksi. Latinalaisissa ja amerikalaisissa maissa inhotaan gringo'ja ja heidän sivistymättömiä tapojaan. Mutta rehelliset ecuadorianoslaiset tappoivat vain John Harned'in sittenkun hän oli surmannut heikäläisistä kaikkiaan seitsemän. Paitsi sitä saivat useat vammoja. Olen nähnyt moniaita härkätaisteluja, vaan en milloinkaan niin hirveätä kuin tapahtumat aitioissa härkätaistelun loputtua. Se oli kuin taistelukenttä. Kaikkialla makasi kuolleita ja haavoittuneet nyyhkyttivät ja ähkyivät vaivojaan; muutamat heistä kuolivat sittemmin. John Harned'in vatsaan pistämä mies piti mahastaan molemmin käsin ja huusi. Sanonpa vaan totuuden nimessä, että se tuntui paljoa kamalammalta kuulla kuin jos tuhat hevosta olisi valittanut.
Maria Valenzuela ei mennyt naimisiin Luis Cervallon kanssa. Ikävä kyllä. Tämä mies oli ystäväni ja olin sijoittanut paljon rahaa hänen liikeyrityksiinsä. Viipyi viisi viikkoa ennenkuin välskäri poisti siteet hänen kasvoiltaan. Ja hänellä on vielä tänäkin päivänä arpi poskella, silmän alapuolella. Ja kuitenkin löi John Harned häntä vain kerran ja pelkällä nyrkillään. Maria Valenzuela on nyttemmin Itävallassa. Sanotaan hänen puuhaavan itsensä naimisiin arkkiherttuan tai jonkun muun ylhäisen herran kanssa. En minä vaan tiedä. Luulen tuon naisen pitäneen John Harned'ista ennenkuin tämä saattoi tyttösen mukanaan Quito'on härkätaistelua katselemaan. Mutta miksi juuri hevonen? Sen tahtoisin kaikin mokomin tietää. Miksi katsoi hän huoleti härkää sanoen ettei sitä ollenkaan otettaisi lukuun. Sitten kävi aivan erikoisen villiksi, erään valittavan hevosen äänestä. On mahdoton ymmärtää gringo'ja. He kun ovat karkeita.
KIVIKAUDEN MIES.
I.
Hän oli erittäin tyyni ja hillitty mies, joka istui silmänräpäyksen muurin päällä vakoillen kostean pimeyden mahdollisesti aiheuttaman vaaran. Mutta hänen tarkka kuulonsa keksi vain tuulen huminan näkyvissä puissa ja havujen kahinan huojuvissa kuusissa. Tuuli kuljetti tiiviin sumun ja vaikkakin hän ei tainnut nähdä tuota sumua tunsi mies sen kuitenkin kostuttavan kasvojaan, ja muuri millä hän istui oli märkä.
Hän oli ääneti kiivennyt muurille ulkoapäin ja ääneti liukui hän maahan muurin sisäpuolella. Hän otti sähkölampun taskustaan, vaan ei sytyttänyt sitä. Todellakin vallitsi pimeys, mutta hänpä ei valoa oikeastaan kaivannutkaan. Lamppu kädessään ja sormi koskettimella kulki hän eteenpäin pimeydessä. Maa tuntui sametinsileältä ja joustavalta jalkojen alla, sillä sitä peitti kuivuneet havut ja lehdet ja multa jota ei kukaan vuosikausiin nähtävästi ollut liikuttanut. Lehdet ja oksat koskettivat häneen, mutta oli niin pimeätä ettei voinut niitä välttää. Kohtapuoleen täytyi hänen kulkea kädet ojennettuna eteensä ja useimmin kuin kerran kulki hän kohti puitten runkoja. Tietoisena siitä, että hänet ympäröitsi pelkät puut aavisti hän niitten kohoavan hänen yläpuolelleen joka suunnalle ja tunsi itsensä mitättömän pieneksi näitten mahtavien honkien keskellä; ne kumartuivat murtavina hänen ylitseen. Hän tiesi tuolla takana talon olevan ja kulkija toivoi löytävänsä jonkunlaisen tien tai mutkikkaan polun, mikä johtaisi suoraapäätä sinne.
Kerran tunsi hän olevansa kuin hiirenloukussa. Joka puolella koski hänen etsivä kätensä puita ja oksia tai myöskin eksyi hän tiivisrakenteisiin pensaikkoihin, mistä ei näyttänyt löytyvän minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta. Varovasti sytytti hän silloin lyhtynsä suunnaten siitä tulevan valon maahan aivan jalkojensa kohdalle. Hän yritti hitaasti ja varovasti sillä valaista kaikkea mikä esti eteenpäinpääsyn. Hän äkkäsi aukon korkeitten puitten välissä ohjaten sinne kulkunsa. Sitten sammutti hän lyhdyn kulkien kuivalla maalla, minkä tiheä lehdistö vielä oli suojannut tihkuvalta kasteelta. Hänellä oli melko hyvä paikallinen vaisto ja tiesi varmasti lähestyvänsä taloa.
Mutta silloinpa sattui tuo aavistamaton ja odottamaton tapaus. Kun hän polki jalkansa maahan sattui se pehmeään ja elävään olentoon, joka säikähtyi astujan ruumiinpainosta nousten pystyyn. Vaeltaja teki hyppäyksen sivulle ja kumartumalla valmistui uuteen hyppäykseen minne tahansa ja jännittyneenä hän odotti tuon tuntemattoman olennon hyökkäystä. Silmänräpäyksen odotus ja ihmettely siitä, minkälainen eläin oli sattunut hänen jalkansa alle ja nyt ei päästänyt ääntä tai liikahtanut ja luultavasti myöskin kumartui odottaen hyökkäystä niin suurella jännityksellä kuin hänkin. Jännitys tuli sietämättömäksi. Hän piti lyhdyn edessään painaen nappulaa ja katsoi … ja kirkasi ääneen kauhusta. Hän oli valmistunut mihin tahansa, nähdä säikähtynyt vasikka, pukki tai taisteluhaluinen jalopeura, mutta ei ollut valmistunut sen laiseen mikä näkyi. Voimakas, valkoinen valo oli silmänräpäykseksi näyttänyt hänelle jotakin, jota ei unohtaisi tuhanteen vuoteen — nimittäin miehen, pitkän ja vaaleahkon, varustettuna vaalealla tukalla ja parralla, aivan alastomana lukuunottamatta mokkasiinit jalassa ja otaksuttavasti vuohennahka vyötäröllään. Käsivarret ja jalat olivat alasti, samoinkuin olkapäät ja rinnasta suurin osa. Hänen ihonsa oli sileä ja karvaton, auringon ja tuulen paahtamana ja sen alla kiemurtelevat tukevat lihakset; ne muistuttivat paksuja käärmeitä.
Niin odottamaton kuin tämä tapahtuma olikin ei se yksistään ollut syynä miehen huutoon. Enemmän häntä kauhistutti tuo kuvaamaton villi kasvojen ilme, sinisten silmien petoeläinkiille, mikä tuskin valossa häipyi, tukkaan ja partaan sotkeutuneet havuneulaset ja koko tuo pelottava ruumis. Tämä mies oli myöskin eteenpäin kumarassa valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa. Tämän näki hän yhdessä ainoassa silmänkäänteessä ja kun tämän oudon miehen huudot vielä kaikuivat metsässä, teki tuo mies aika hyppäyksen. Hän heitti lyhtynsä suoraan miestä kohti ja viskautui itse maahan. Hän tunsi tuon toisen miehen jalat ja nilkat hipaisevan kylkiluitansa ja syöksi pystyyn ja poispäin, kun taas villimies raskaasti kuului putoavan eteenpäin pensaikkoon.
Kun oli hiljaista, hillitsi villimies itsensä ja seisoi siinä polvillaan odotellen. Hän kuuli tuon oudon liikkuvan, etsien juuri häntä ja siis pelkäsi ilmaisevan itsensä jos jatkaisi pakoyritystä. Hän oli tietoinen pensaitten rapinasta ja tulevansa takaa-ajetuksi. Erään kerran tarttui hän revolveriinsa, mutta katui. Hän oli saavuttanut tyyneytensä ja toivoi pääsevänsä pakoon huomaamatta. Useat kerrat kuuli hän villimiehen harhailevan tiheikössä ajaen häntä takaa, toisinaan seisoen paikallaan kuunnellen. Tuopa johti mieleen mukavan ajatelman. Hänen toinen kätensä kun nojasi lahonnutta puuosaa. Ensin hän haparoi ympäriinsä pimeässä tullakseen vakuutetuksi käsivartensa kääntöpiiristä, nosti sitten puukappaleen viskaten sen. Se ei ollut raskas ja lensi kauas pudoten voimakkaalla rytinällä erääseen pensasviidakkoon. Hän kuuli tuon olennon hyökkäävän pensaikkoihin ja tällä aikaa hänkin ryömi pakoon. Hän ryömi eteenpäin käsin ja jaloin verkalleen ja varovasti, kunnes polvet kastuivat kosteahkossa hiekassa. Kuunnellessa ei kuullut muuta kuin valittava tuuli ja usvan tippuminen puitten oksilta. Niin varovasti kuin tähänkin asti hän nousi mennen kiviaidan luo, kiipesi sen ylitse ja oli nyt jälleen ulkotiellä.
Hän hapuili eräästä pensaikosta esille polkupyörän aikeessa ruveta sillä ajelemaan. Hän oli kääntämäisillään polkupyörän oikeaan asentoonsa kun hän tunsi raskaan ihmisruumiin putoavan aivan hänen jaloilleen. Sen koommin hän ei odottanut enempää, vaan juoksi tietä pitäen polkupyörän ohjaustangosta kiinni kunnes saattoi hypätä sen satulaan, jaloillaan saavuttaa polkimet ja lähteä matkaan. Takanaan kuuli hän askeleita jysähtävän tien tomuun. Mutta ajaen poispäin minkä suinkin ennätti ei hän kuullut sen enempää.
Onnettomuudekseen oli hän kaupungille kääntänyt selkänsä ohjaten nyt menonsa yhä korkeampaan vuoristoseutuun. Hän tiesi etteivät mitkään tiet mene tämän kanssa ristiin. Ainoa tie kulki taaksepäin ohitse tuon kauhistuttavan paikan ja häneltä puuttui rohkeutta jälleen kohdata se. Kun nousu puolituntisen ajon jälkeen kävi verrattain jyrkäksi, astui hän tielle kulkemaan. Varmuuden vuoksi jätti hän polkupyöränsä tien viereen, kiipesi ylitse aidan mikä otaksuttavasti kuului jollekin vuoriston laidunniitylle ja levitti lehden maahan istuutuen sille.
"Uff!", puhui hän ääneen pyyhkien hien ja kosteuden kasvoiltaan.
Ja "uff!" sanoi hän vielä uudelleen pyörittäen itsellensä savukkeen ja miettien miten pääsisi täältä takaisin.
Mutta hän ei edes yrittänytkään palata takaisin. Hän oli päättänyt ettei pimeässä lähtisi tuota tietä ja pää kumarassa polvien päällä istui hän siinä leväten ja odottaen aamun valkenemista.
Hän ei tiennyt miten paljon aikaa oli kulunut, kun nuori aavikkosusi hänet herätti nalkuttavalla ulvonnallaan. Kun hän katseli ympärilleen huomasi hän suden tulevan metsänreunasta tuossa takana samalla huomaten kuinka yö tällä aikaa oli muuttunut. Sumu oli poissa, tähdet ja kuu loistivat, vieläpä tuulikin oli laannut. Ihana kalifornialainen kesäyö oli koittanut! Hän yritti uudelleen uinahtaa, vaan aavikkosuden ulvonta häiritsi sitä. Puolittain nukuksissa kuuli hän villin ja omituisen laulun. Katsellen ympärilleen huomasi hän aavikkosuden laanneen meluamasta, se oli juossut kunnaan kukkulalle. Ja sen jälestä juoksi, ei enää laulaen, tuo alaston olento minkä oli puutarhassa tavannut. Otus oli juuri vähällä joutua saaliiksi kun koko metsästysretki katosi näkyvistä. Mies värisi kuin kylmyydestä ikään, noustessaan ja kiipiessään yli aitauksen ja istahtaessaan polkupyrörälleen. Mutta hän tiesi tämän lähdön ainoaksi keinoksi. Tuo kauhea olento ei sen koommin ollut hänen ja Mill Valley'n välillä.
Hän ajoi huimaavaa vauhtia rinnettä alas, mutta mutkassa ja pimeässä laski hän erääseen tiekuoppaan ja viskautui tällöin pää edellä ohjaustangon yli.
"Tämäpä ei ole minulle mikään onnekas yö", mutisi hän itsekseen tutkiessaan polkupyöränsä katkennutta haarukkaa.
Hän nosti rikkinäisen polkupyöränsä olalleen ja käveli edelleen. Lopulta hän pääsi kivikkomuurin luo ja miltei luullen uneksineensa kaiken tuon etsi hän tiellä jälkiään ja löysikin ne — suuret mokkasiinijäljet, varpaat syvällä maantietomussa. Ollessaan kumartuneena niitten ylitse kuuli hän jälleen tuon kamalan laulun. Hän oli nähnyt tuon olennon seuraavan aavikkosutta ja tiesi ettei hän riittäisi kilpajuoksussa. Hänpä ei sitä yrittänytkään, vaan tyytyi piiloutumaan tien toiselle puolelle.
Taaskin näki hän tuon olennon, joka muistutti alastonta miestä, juoksevan nopeasti ja kevyesti ja laulaen. Haamu pysähtyi aivan hänen eteensä ja miehemme sydän oli pysähtyä. Sensijaan että olisi kulkenut kohti miehemme piilopaikkaa suoritti olento korkeahkon hypyn ilmaan tarttuen tien ylitse kaartuvan puun oksaan kieputtaen itsensä reippaasti ylös oksalta oksalle kuin mikäkin apina. Samalla kiipesi olento kivikkomuurille ja kymmenen tai kaksitoista jalkaa sen yläpuolella heittäytyi hän viereiseen puuhun, hypähti tämän jälkeen maahan kadoten näkyvistä. Toinen mies siinä ihmetellen seisoi odotellen muutaman minuutin, sitten jatkaen matkaansa.
II.
Dave Slotter nojautui uhmailevana pöytään mikä sulki tien James Ward'in yksityiskonttoriin. James Ward oli vanhempana osakkaana toiminimessä Ward, Knowles ja Kumpp. Dave oli vihainen. Kaikki ulommassa konttorissa olijat olivat epäluuloisina tirkistäneet hänen päällensä ja se mies, joka nyt oli hänen edessään herätti myöskin suurta epäilystä.
"Sanokaa hra Ward'ille että on jotain tärkeätä kyseessä", kiivaili hän.
"Kuulettehan hänen sanelevan tahtomatta tulla häirityksi", kuului vastaus. "Tulkaa huomenna toistamiseen."
"Huomenna on se jo myöhäistä. Puikkikaa vain sisälle ja sanokaa mr
Ward'ille asian merkitsevän joko elämää tai kuolemaa."
Sihteeri epäröi hiukan ja Dave käytti tilaisuutta hyväkseen.
"Sanokaa hänelle vain olleeni lahden toisella puolella, Mill
Valley'ssa viime yönä ja antavani hänelle erään tiedonannon."
"Mikä on nimenne?"
"Älkää nimestä välittäkö. Ei hän minusta tiedä mitään."
Kun Dave päästettiin yksityiskonttoriin oli hän vielä sotatuulella. Mutta nähdessään kookkaan vaalean miehen, joka saneli naispikakirjoittajalle, kääntyvän tuolillaan nähdäkseen tulijan muuttui heti Daven käytös. Hän ei ollut selvillä miksi niin kävi ollen salaa vihassa omalle itselleen.
"Oletteko mr Ward?" kysyi Dave tylyllä äänellä mikä häntä yhä enemmän ärsytti. Hän ei tätä aikonut kysyä.
"Olen", kuului vastaus. "Ja kuka te olette?"
"Harry Bancroft", valehteli Dave. "Te ette minua tunne ja minun nimeni on teille yhdentekevä."
"Lähetitte sanantuojan kera tiedon käynnistänne Mill Valley'ssa viime yönä?"
"Tehän asutte siellä?" vastasi Dave katsellen epäilyttävästi konekirjoittajatarta.
"Kyllä. Mikä on asianne? Minulla on erikoisen kiirettä."
"Olisin tahtonut puhella kanssanne kahdenkesken, sir."
Mr Ward loi häneen pikaisen, lävitsetunkevan katseen, epäröi hetkisen, mutta teki sitten päätöksensä.
"Olette muutaman minuutin vapaa, neiti Patter."
Tyttö nousi, kokosi papereitaan ja poistui. Dave katsoi hämmästyneenä James Ward'ia, kunnes tämä henkilö katkaisi Daven juuri alkanutta ajatusrengasta.
"No?"
"Olin viime yönä Mill Valley'ssa", alkoi Dave hämmästyneenä.
"Tuon olen jo kuullut. Mitä haluatte?"
Ja Dave jatkoi huolimatta kasvavasta varmuudentunnosta.
"Olin luonanne eilen, puistossa, tarkoitan."
"Mitä siellä teitte?"
"Aioin murtautua luoksenne", vastasi Dave kerrassaan totuudenmukaisesti. "Kuulin teidän siellä asustavan aivan yksinään muuan kiinalainen kokkina. Ja senlainen tilaisuus on houkutteleva. En kuitenkaan minnekään murtautunut. Sattui nähkääs tapaus, mikä sen esti. Siksi olen nyt täällä. Tulen varoittamaan teitä. Tapasin teidän puistossa erään villin miehen vapaana — oikea piru mieheksi. Senlaisen miehen kun minut esimerkiksi olisi tuo villi repinyt tuhansiin osiin. Milloinkaan en ole juossut niin kovaa kun häntä pakoon mennessä. Tuskin on hänellä vaatteita yllään, kiipeilee vain puissa kuin apina ja juoksee kuin hirvi. Näin hänen juoksevan erään aavikkosuden jälkeen ja todentotta eikö hän saavuttanut eläintä juuri kun katosivat näkyvistäni."
Dave vaikeni kuullakseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät.
Mutta ne eivät vaikuttaneet mitään. James Ward oli tyyni ja utelias.
"Kovin merkillistä, kovin merkillistä", sanoi hän. "Villi mies, sanotte. Miksi tulette tänne minulle puhumaan senlaista asiaa?"
"Varoittaakseni teitä uhkaavasta vaarasta. En juuri itse lukeudu hellämielisten joukkoon, mutta en juuri siedä ihmisiä tapettavan … turhan takia, sanokaamme. Ymmärsin teitä uhkaavan vaaran. Pidin sopivana varoittaa teitä sen varalta. Näin on asian laita, totta pulmakseni. Jos tahtoisitte korvata vaivani ottaisin tietystikin vastaan senlaisen. Se oli myöskin tarkoitukseni. Mutta en kysy annatteko minulle vai ei. Joka tapauksessa olen teitä varoittanut ja samalla täyttänyt velvollisuuteni."
Mr Ward mietti ja näppäili sormillaan kirjoituspöydän suojuskantta. Dave huomasi suuret, voimakkaat ja hyvinhoidetut kädet, vaikkakin suuresti auringon paahtamat. Hän pani myöskin merkille mitä aikaisemmin oli huomannut — nimittäin kapeahkon kaistaleen iholaastaria otsassa toisen silmän kohdalla. Mutta häneen juurtunut ajatus oli vieläkin aivan mahdoton.
Mr Ward otti sisätaskustaan lompakon ja avaten sen antoi hän sieltä setelin Davelle, joka pistäessään rahan taskuunsa huomasi sen kahdeksikymmeneksi dollariksi.
"Kiitos", sanoi mr Ward tarkoittaen sillä keskustelun olevan lopussa. "Minäpä tutkitutan tuon asian. Vapaana kulkeva villi mies on aina vaarallinen."
Mutta mr Ward oli niin tyyni, että Dave jälleen saavutti rohkeutensa. Sitäpaitsi oli uusi päätelmä sukeltautunut esiin. Tuo villi mies oli kaikesta päättäen Ward'in veli, muuan mielipuoli, joka pidettiin teljettynä yksityisten luona. Dave oli kuullut sellaista puhuttavan. Kenties toivoikin mr Ward sen pysyvän salassa. Siksi oli hänkin saanut nuo kaksikymmentä dollaria.
"Kuulkaahan", aloitteli Dave, "ajatellessani lähemmin tuota asiaa, oli tuo villi mies miltei teidän näköinen…"
Dave ei puhunut enemmän, sillä tässä silmänräpäyksessä tuli hän todistajaksi suureen ilmemuutokseen ja seisoi siinä tirkistellen edessään samat hirvittävän äkäiset, siniset silmät kuin viime yönäkin, samat kynsimäiset puristuspihtikädet ja sama suuri jättiläisolento, joka kaikin mokomin tahtoi hyökätä hänen kimppuunsa. Mutta tällä kerralla ei Davella ollut viskattavana sähkölyhtyä ja häntä vangitsivat jäntevät käsivarret senlaisella pelottavalla otteella, että hän suorastaan ähki tuskasta. Hän näki vielä valkeat hampaat paljaina aivankuin purevan koiran. Mr Ward'in parta kosketti hänen kasvojaan juuri kun hampaat oli valmiit puremaan kurkun poikki. Mutta puremisesta ei tullut mitään. Sensijaan tunsi Dave miten tuon toisen miehen ruumis kerrassaan jäykistyi kuin raudanlujan tahdon pakottavasta voimasta ja sitten viskattiin hän syrjään ponnistuksetta mutta senlaisella voimalla, että vain seinä hiljensi hänen vauhtinsa ja tuossa permannolla makasi hän nyt läähättäen.
"Mikä on tarkoitus kun tulette tänne ja tahdotte anastaa rahaa?" sihisi mr Ward hänelle. "Kas niin, antakaa rahat takaisin."
Dave ojensi hänelle setelin sanaakaan sanomatta.
"Luulin teidän tulevan tänne kelpo aikeissa. Nyt tunnen teidät. Pitäkää huoli siitä, että ette enää täällä näyttäydy, enkä tahdo teistä edes kuulla puhuttavankaan. Jos tulette tänne, pistän teidät vankilaan, siellä on oikea paikkanne. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, sir", läähätti Dave.
"Menkäähän nyt."
Ja Dave läksi sanomatta sen enempää. Hänen molemmat käsivartensa särkivät armottomasti tuon äärettömän voimakkaan otteen jälkeen. Kun hänen kätensä piti avata oven, estettiin hänet.
"Teitä on suosinut onni", sanoi mr Ward ja Dave huomasi, että hänen kasvonsa ja silmänsä olivat julmat, vahingoniloiset ja ylpeät. "Teitä on suosinut onni. Jos tahtoani olisi seurattu olisin voinut riistää lihakset käsivarsistanne ja viskata ne paperikoriin tuolla."
"Niin, sir", sanoi Dave ja hänen äänensä ilmaisi vilpitöntä uskoa lausuttuihin sanoihin. Dave avasi oven mennen ulos. Sihteeri katsoi kysyvästi häneen.
"Uff!" oli kaikki minkä Dave sanoi. Tällä sanalla katosi hän sekä konttorista kuin tästä kertomuksestakin.
III.
James G. Ward oli neljänkymmenen vuoden ikäinen; hän oli hyvin menestynyt liikemies ja peräti onneton. Neljänkymmenen vuoden ajan oli hän yrittänyt ratkaista oman itsensä arvoitusta, mikä vuosi vuodelta tuli hänelle yhä suuremmaksi koettelemukseksi. Hän muodostui itse asiassa kahdesta eri henkilöstä ja ajanlaskun mukaan puhuttaessa oli usea tuhat vuosi noiden kahden ihmisen välillä. Luultavasti oli hän tutkinut kysymystä ihmisten kaksinaisopista syvemmin kuin puoli tusinaa tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologisen alan johtavaa erikoistuntijaa. Hänen tutkimustensa tulokset olivat aivan erilaiset kuin aikaisemmat. Ei edes romaanikirjailijain hurjimmat mielikuvitusolennotkaan päässeet hänen tasolleen. Hän ei ollut mikään tohtori Jekyll tai Mr Hyde, ei myöskään ollut sen onnettoman nuoren miehen kaltainen Kipling'in "Greatest story in the world." Hänen molemmat henkilöyksilöt olivat niin sekaantuneet, että ne itseasiassa tiesivät itsestään ja toisistaan.
Hänen ensimäinen minänsä oli uudenaikaisen kasvatuksen saanut mies ja oli elänyt jälkiosan yhdeksästätoista vuosisadasta ja hyvän erän kahdeskymmenen vuosisadan ensimäistä vuosikymmentä. Toisessa minässään näki hän villin barbaarin, joka eleli alkeellisissa olosuhteissa useita tuhansia vuosia sitten. Mutta kumpiko minä oli toinen tai toinen ei hän milloinkaan voinut selvittää. Sillä hän oli molemmat minät ja koko ajan molemmat minät. Sangen harvoin tapahtui ettei ensimäinen minä tiennyt minkä toinen teki. Toinen asia oli ettei hänellä ollut näkyjä ja muistoja menneisyydestä missä tuo esihistoriallinen minä oli elänyt. Tämä alkuperäinen minä eleli nykyaikaan, mutta oli se pakotettu elämään sitä elämää mikä oli vietetty harmaassa muinaisuudessa.
Lapsuudessaan oli hän ollut ratkaisematon pulma isälleen ja äidilleen sekä kotilääkäreille, mutta ne eivät milloinkaan päässeet selville siitä, mistä hänen omituinen käytöksensä oli peräisin. Niinpä esimerkiksi eivät voineet selvittää, mistä johtui tuo suunnaton uneliaisuus aamupäivisin tai ylenmääräinen vilkkaus yöaikaan. Kun tapasivat hänet kuleksimassa portaissa ja eteiskamareissa pimeässä tai korkeita kattoja kiipeämässä tai harhailemassa vuorilla, luultiin hänet unissakävijäksi. Mutta itseasiassa oli hän aivan valveilla, vain hänen alkuajanminän vaisto vaati, että hänen piti vaeltaa öiseen aikaan. Kun muuan typerä lääkäri erään kerran tahtoi tietää totuuden, kertoi hän tälle avomielisesti asian oikean laidan, mutta sai hän tällöin kestää sen häpeän, että koko kertomus leimattiin ala-arvoiseksi ollen muka pelkkää "unelmaa."
Totuus asiassa on senlainen että hän hämärän ja illan tullessa jäi valveille makaamaan. Silloin tuntuivat huoneen neljä seinää suorastaan ärsyttävän. Tuhannet äänet kuiskasivat silloin pimeydestä. Yö häntä kutsui, sillä tämän osan vuorokaudesta oli hän suurimmalta osaltaan yökulkija. Kukaan ei häntä ymmärtänyt eikä hän tämän jälkeen yrittänytkään tehdä selvityksiä kenellekään. Ne nimittivät hänet unissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin toimenpiteisiin — useasti kuitenkin tuloksetta. Lapsuusvuosinaan oli hän enemmän viekkaanpuoleinen; hän oleskeli suurimman osan öistään vapaassa luonnossa missä hän eli toisen minän elämää. Seurauksena tästä oli että hän nukkui aamupäivisin. Aamupäiväluku ja koulukäynti oli mahdoton ja loppujen lopuksi huomattiinkin että hän vain iltapäivisin saattoi jotain oppia. Näin kasvatettiin ja kehitettiin hänen uudenaikainen minänsä.
Mutta lapsena oli ja jäi hän arvoitukseksi. Hänet tunnettiin pienenä paholaisena jolla oli sydämetön julmuus ja pahuus mielessään. Kotilääkärit kutsuivat häntä keskenään sielutieteelliseksi kummittelijaksi tai huonontuneeksi olennoksi. Hänen harvat leikkitoverinsa pitivät häntä ihmetekeleenä, mutta silti pelkäsivät häntä. Hän voitti ne kaikki kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja pirunjuonien keksinnässä eikä kukaan uskaltanut ryhtyä tappeluun hänen kanssansa. Hän oli nimittäin hirvittävän voimakas ja hulluuteen saakka häijy.
Yhdeksänvuotiaana karkasi hän suurille vuoristoille; missä eleli seitsemän viikkoa ihanaa yökulkijaelämää ennenkuin hänet keksittiin ja vietiin kotiin. Miten hän oli onnistunut hankkimaan ruokaa ja pitämään itseään kunnossa niin pitkän ajan oli kerrassaan ihmeellistä. He eivät tienneet eikä hänkään kertonut montako kaniinia oli tappanut, montako nuorta tai vanhaa viiriäistä oli ottanut kiinni ja syönyt, montako talonpojan kanatarhaa oli ryöstänyt. Myöskään hän ei puhunut montako pesää oli itselleen valmistanut ja sitten pukeutuneena kuivain lehtien ja yrttien mattoon oli nukahtanut lämpöisesti ja ihanasti useina aamupäivinä.
Yliopistossa tunnettiin hänet uneliaisuudestaan ja tylsyydestään aamupäiväluennoilla ja loistavasta pirteydestään iltapäivillä. Yksityisluennoilla käymällä ja lainaamalla tovereittensa muistiinpanot onnistui hänen korjata nuo halveksitut aamupäiväluennot; mutta iltapäiväluennot olivat hänelle voitonhetkiä. Jalkapalloilussa oli hän mestari ja kaikkien kauhu ja miltei kaikenlaatuisissa voimakilpailuissa oli hän varma voittaja; mutta toisinaan sai hän omituisia raiviovimmakohtauksia. Hänen toverinsa suorastaan pelkäsivät nyrkkitaistelua hänen kanssaan ja viimeisessä ottelussaan oli hän purrut vastustajaansa olkaan.
Yliopistoajan päätyttyä lähetti epätoivoinen isä poikansa Wyomingin karjanhoitolaan. Kolmen kuukauden kuluttua huomasivat nuo miehekkäät partiolaiset etteivät voineetkaan selviytyä hänen kanssaan ja sähköttivät isälle, että tämä tulisi noutamaan tuon villin ihmisen. Ja kun isä saapui paikalle noutaakseen poikaansa tunnustivat karjanhoitajat paljoa mieluummin tahtovansa joutua tekemisiin ulvovain raakalaisten, räkättävien hullujen, loikkivain gorillain, purevain karhujen ja ihmissyöjä-tiikerien kun tämän ihmeellisen nuoren ylioppilaan kanssa. Hänellä on muuten tukkansa jakauksella keskellä otsaa.
Yhdessä suhteessa puuttui häneltä muisto tuon alkeellisen minän elämästä ja tämä koski kieltä. Jonkun omituisen atavistisen oikun avulla oli hänelle jäänyt muistoon hiukkasen alkuajanminän kielestä kuin rotumuistona. Riemun, innostuksen tai taisteluhalun hetkinä saattoi hän ryhtyä laulamaan villejä raakalaiskansan lauluja tai esittää runonlausuntoa. Tällä tapaa kykeni hän saada kuntoon tuon eksyneen minäpuolikkaan omasta itsestään, joka muuten olisi ollut tomuna jo tuhansia vuosia sitten. Kerran hän tahallaan lauloi usean vanhan laulun professori Wertz'in läsnäollessa; tämä professori opetti saksan kieltä ja oli sitäpaitsi huomattu ja suuresti innostunut kielentutkija. Heti ensimäisen laulun kuultuaan teroitti professori korviaan kysyen mitä sekasotkua tai alasaksaa tuo oli. Kun hän oli lopettanut toisen laulunsa tuli professori vallan haltioihinsa. James Ward lopetti tällöin esiintymistilaisuutensa laulamalla erään laulun, jonka aina sai kielellensä ollessaan mukana ankarassa painissa tai tappelussa. Silloin selitti professori Wertz ettei se ollutkaan alasaksaa vaan vanhaa saksaa tai muinaista teutonikieltä niin vanhalta ajalta, ettei sitä edes oltu kielellisesti tutkittu. Se oli niin vanhaa ettei sitä tuntenut, mutta siinä oli kummittelevia sananmuotomuistoja seassa, mitkä professori tunsi ja hän harjautuneella mielihavainnollaan piti oikeina ja todellisina. Hän kyseli sitäpaitsi mistä laulut olivat peräisin pyytäen lainata laulut sisältävän kallisarvoisen kirjan. Sitäpaitsi halusi hän myöskin tietää miksi nuori Ward alati on teeskennellyt sanoen olevansa epätietoinen saksankielessä. Ja Ward ei taitanut selvittää suhdettaan saksankieleen eikä lainata kirjaakaan. Sittenkun viikkokausia oli rukoillut ja houkutellut tunsi professori Wertz vastenmielisyyttä tuota nuorta miestä kohtaan luullen hänet valehtelijaksi ja nimitti hänet uskomattoman itsekkääksi ihmiseksi. Tämä kaikki johtui siitä, ettei tuo nuori mies johdattanut häntä syvällisemmin perehtymään tuohon omituiseen sekasotkuun; tuo kieli oli vanhempi kun mikään kieli jota tutkija on konsanaan tutkinut tai edes uneksinut tutkivansa.
Mutta ei ollut mikään erikoinen ilo tälle sekarotuun kuuluvalle nuorelle miehelle se tietoisuus, että hänessä yksi puoli on nykypäivän amerikkalainen ja toinen puoli vanhan ajan teutonisukua. Nykypäivän amerikkalainen hänessä itsessään ei ollut mikään veltto ihminen ja hän (jos hän oli yksi hän ja omasi edes jonkunverran olemusmuotoa näitten kahden ulkopuolella) aikaansai eräänlaisen tasoituksen tai sopimuksen yhden minän — yökulkijan — joka oli liikkeellä yöllä ja väsytti toisen puolen aamupäivillä sekä toisen minän, sivistynyt, hienostunut ja pyrkimys pysytellä normaalitasolla, elävänä, rakastettavana ja liikettään hoitavana niinkuin toisetkin ihmiset. Iltapäivänsä ja osan illastaan antoi hän yhdelle, yöt taas toiselle, aamupäivisin ja osia yöstä nukkuivat molemmat kaksoset. Mutta aamupäivänsä nukkui hän taas vuoteessa kuin valistunut ihminen konsanaan. Yönsä nukkui hän villieläimen lailla, niinkuin oli tehnyt silloinkin kun Dave Slotter astui hänen päällensä puistikossa.
Hän suostutteli isäänsä luovuttamaan pääomaa ja rupesi liikemieheksi perustamalla liikkeen, mikä hoidettiin järkevästi ja tuli kukoistavaksi, Ward kun koko sielullaan kiintyi siihen iltapäivinä, hänen yhtiötoverinsa hoitaessa liikettä aamupäivinä. Alun illasta vietti hän seuraelämässä, vaan kellon lähetessä yhdeksää tai kymmentä valtasi hänet vastustamaton levottomuus ja katosi ihmisten parista taas seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät ja tuttavat uskoivat hänen kuluttavan, suuren osan ajastaan urheiluun. Ja he olivatkin oikeassa, vaikka eivät milloinkaan olisi aavistaneet minkälaiseen urheiluun, vaikkakin olivat nähneet hänen ajavan erämaansusia yöllisillä kilpajuoksuilla Mill Valley'in kukkuloilla. Eivät myöskään uskoneet, kun merikapteenit kertoivat nähneensä kylminä talviaamuina erään miehen uivan useampia peninkulmia rannasta Raccoon salmessa tai voimakkaissa pohjavirtapaikoissa Goat Islannin ja Angel Islannin välillä.
Mill Valley-huvilassa asusti hän yksinään lukuunottamatta kiinalaista kokkia, kaikkitietäväistä, joka tiesi paljon isäntänsä omituisuuksista, mutta hyvästä maksusta visusti vaikeni. Yöllisten riemujen ja aamupäiväunen jälkeen matkusti James Ward yli lahdelman San Franciscoon keskipäivällä kulkevalla höyrypurrella ja meni kerhoonsa ja omaan konttoriinsa aivan normaalina ja sovinnaisena liikemiehenä kuin ken tahansa siinä kaupungissa. Mutta kun päivä oli kulunut iltaan kutsui yö hänet luokseen. Hänen kaikki aistimuksensa saivat eloa ja hänet valtasi levottomuus. Hänen kuulonsa tuli samassa tarkaksi. Yön tuhannet äänet kertoivat houkuttelevan ja tunnetun tarinan ja jos hän sattui olemaan yksin rupesi hän kulkemaan edestakaisin pienessä huoneessaan kun synkän metsän vangittu eläin.
Kerran hän rakastui. Mutta sitä huvitusta hän sitten myöhemmin visusti karttoi. Hän kävi araksi. Ja useana päivänä oli tuossa nuoressa naisessa, joka pelkästä säikähdyksestä menetti ainakin osan arvokkuuttaan, siniset jäljet käsivarsissa, olkapäissä ja ranteissa hänen kaikessa rakkaudessa myöhäisinä iltahetkinä tuhlaamistaan hyväilyistä. Tuossa myöhäisessä iltahetkessä piili hänen hairahduksensa. Jos hän iltapäivällä olisi kunnioittanut morsiantaan hellyydellään olisi kaikki ollut hyvinpäin. Silloin olisi hän esiintynyt neitosen edessä kuin hillitty herrasmies konsanaan. Mutta öiseen aikaan oli hän kun hillitsemätön naisryöstäjä pimeissä aarniometsissä. Hänen älynsä kyllä soi iltapäiviksi hänelle kyvyn esiintyä rakastajana, mutta toiselta puolen oli hän selvillä siitäkin tosiasiasta, että avioliitto johtaisi hirvittävään epäonnistumiseen. Häntä kauhistutti jo pelkkä ajatus olla kahdenkesken aviosiippansa kera pimeän tullen.
Siksi oli hän välttänyt kaikkinaisen mielistelyn, järjestänyt kaksoisolentonsa, ansainnut miljoonan liikeasioistaan, pysyen etäällä tytärtään naittavista äideistä. Ja kirkas- ja pirteäsilmäiset nuoret naiset kaikilta ikäluokilta olivat tutustuneet Lilian Gersdaleen ja ehdottomasti kielletyt oleskelemasta hänen seurassaan illalla kello kahdeksan jälkeen. Hän metsästi öisin erämaansusia ja nukkui niitten pesissä metsässä. Tuon seikan oli hän onnistunut pitämään salaisuutena kaikilta muilta paitsi Lee Sing'iltä … nyttemmin vielä Dave Slotter'ilta. Viimemainitun tekemä paljastus säikähdytti hänet kerrassaan. Vaikkakin hän oli yrittänyt synnyttää kauhua tuossa murtovarkaassa saattoi tämä vallan hyvin puhua suunsa puhtaaksi ihmisten kesken. Ja vaikkapa ei tämä puhuisikaan, paljastaisi hänet joku toinen ennen pitkää.
Siksipä teki nyt James Ward uusia voitokkaita yritteitä saada mitättömäksi tuo muinaisajan minä omassa itsessään. Hän seurasi aivan täsmälleen tuota mielijohdettaan tavata Lilian vain iltapäivisin ja ensimäisinä iltatunteina ja uskoi varmaan ajan koittavan, milloin tämä neitonen suosii hänen lähestymistään ja toivoi salaa ettei hänen tuota tarvitsisi katua. Mikään nyrkkeilijä ei ole milloinkaan harjoituttanut itseänsä hartaammin, ankarammin ja niin tunnontarkasti kilpaotteluun kun hän tänä aikana yrittäessään tukahduttaa villiolennon itsessään. Muun muassa yritti hän väsyttää itsensä päivän kuluessa, jotta uni tekisi hänet kuuroksi yön kiusauksille. Hän irtautui helpolla konttoritehtävistään tehden pitkiä metsästysretkiä, ajoi hirviä takaa miltei pääsemättömillä ja tiettömillä alueilla mitä konsanaan saattoi löytää — ja alati päivisin. Yöt oli hän sisällä ollen tyystin väsynyt. Asunnossaan laittoi hän kuntoon voimistelutelineitä ja kun toiset suorittivat liikkeen kymmenen kertaa teki hän sen sata kertaa samassa ajassa. Mutta korvaukseksi rakensi hän itselleen nukkumis-aitan ylhäällä katolla. Täällä sai hän toki hengittää tuota siunattua yöilmaa. Kaksinkertaiset ristikkoaidat estivät häntä karkaamasta metsään. Joka ilta sulki Lee Sing oven avaten sen seuraavana aamuna.
Elokuussa pestasi hän useita palvelijoita Lee Sing'in avuksi ryhtyen järjestämään vastaanottotilaisuuksia huvilassaan Mill Villey'ssä. Lilian, hänen äitinsä ja veljensä sekä puolisen tusinaa yhteisiä ystäviä olivat vieraina. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kaikki hyvällä tolalla. Ja kolmantena iltana hänen pelatessaan noppapeliä kello yhteentoista saakka oli hänellä jo täysi syy olla ylpeä itsestään. Hän onnistui salaamaan levottomuutensa, mutta kohtalo oli satuttanut niin, että Lilian Gersdale istui pelipöydässä hänen oikealla puolellaan. Tämä neitonen oli puhdas pieni kukkanen ja yötunnelmassa ärsytti häntä tytön hauraus. Hän ei kuitenkaan rakastanut tuota naista sen vähemmin, mutta hän tunsi miltei vastustamattoman halun kietoa käsivartensa tytön ympäri ja piestä häntä. Etenkin koska Lilian näytti voittavan hänessä alaa.
Hän lähetti noutamaan metsästyskoirat ja tuntien miltei halkeavansa kiukusta hyväili hän koiraa ja tämä ote tuntui lieventävän. Kosketus tuohon villakarvaiseen koiraturkkiin tuotti hänelle helpotusta ja näytti siltä kuin kestäisi hän koko illan. Kukaan vieraista ei aavistanut minkälaista kauheata taistelua isännän sisimmässä riehui hänen suruttomasti naurahtaessaan ja siinä pelatessaan mitä suurimmalla tarkkuudella. Kun hän tuli nukkumis-aittaansa ollen varmasti sisäänsuljettuna teki hän kolmasti tai neljästi niin monta ruumiinharjoitusta kuin tavallisesti, kunnes väsähtäneenä kaatui vuoteelle maaten siinä unettomana ja pohtien kahta kysymystä, mitkä erittäin häntä vaivasivat. Yksi näistä oli nuo voimisteluharjoitukset. Ne olivat mahdottomat. Mitä enemmän hän harjoitti tällä rajattomalla tavalla, sitä vahvemmaksi hän kävi. Tietysti väsytti hän näin yökulkijan ja muinaisuuden minän, mutta luultavasti viivytti tämä vain sitä onnettomuuspäivää kun hänen voimansa kävisi hurjaksi ja ylittäisi oman itsensä. Silloin tulisi tuo voima peloittavammaksi kuin ennen milloinkaan. Toinen kysymys oli hänen avioliittonsa ja se viekkaus jota hän pimeyden tultua käytti välttääkseen vaimonsa. Näissä tuloksettomissa mietteissä tulikin uni.
Mistä tuo suuri taistokarhu tuona yönä saapui oli pitkän ajan salaisuutena. Springs Brothers'in sirkus, joka esiintyi Sausalitossa toimeenpani pitkät ja turhat etsiskelyt löytääkseen "Big Benin", suurimman kaikista kesytetyistä karhuista. Mutta "Big Ben" pääsi pakoon ja tuhansien huvilain ja herraskartanoitten parista valitsi se juuri James G. Ward'in huvilan temmellyspaikakseen. Äkkiäpä herra Ward seisoi permannolla väristen jännityksestä ja taisteluhalua uhkuva povi sekä vanha tuttu sotahuuto huulillaan. Ulkosalta kuului koirien kiivas haukunta. Ja ylinnä kaiken hälinän keskeltä kuului koiran kuolinvalitus — Ward tunsi sen omakseen.
Avonuttuun puettuna ja ennättämättä edes ottaa aamukengät jalkoihinsa murtautui hän ovesta minkä Lee Sing oli huolella sulkenut ja syöksyi alas portaita ulos pimeyteen. Kun hänen alastomat jalkansa tunsivat hietakäytävän, pysähtyi hän pistäen kätensä portaitten alle ja veti esille tutunomaisesta piilopaikasta kookkaan kuhmurasauvansa — muuten vanha seuralainen jollakin järjettömällä vuoristoseikkailulla. Raivostuneitten koirien haukunta tuli yhä lähemmäksi ja heilutellen tuota kuhmurasauvaansa syöksyi hän suoraan pensastiheikköön, siellä kohdatakseen petoeläimen.
Heränneet vieraat kokoontuivat suurelle parvekkeelle. Joku heistä sytytti sähkövalonkin, mutta eivät nähneet yön pimeydessä muuta kuin toistensa säikähtyneet kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien takana muodostivat puut tiiviin muurin; siitä ei valokaan päässyt pilkahtamaan lävitse. Mutta jossakin täällä pimennossa suoritettiin kauhea taistelu. Kuului hitonmoinen seos eläinääniä; koirien haukuntaa ja karhun mörinää. Kovat iskut siinä jaettiin ja raskaat ruumiit rysähtivät pensaikkoon.
Taistelu siirtyi puitten välistä tielle aivan parvekkeella olevien katsojain eteen. Ja nyt he näkivät. Rouva Gersdale huusi kietoutuen puoleksi tiedottomana poikaansa. Lilian tarttui niin voimakkaasti parvekkeen kaidepuihin, että se koski hänen sormissaan monta päivää jälkeenpäin ja tirkisteli kauhistuneena vaaleatukkaista, villisilmäistä jättiläistä, tuntien hänet siksi mieheksi, jonka kanssa oli määrä solmia avioliitto. Hän heilutteli suurta kuhmurasauvaansa ja tappeli jäykkäniskaisesti mutta tyynesti takkuista villipetoa vastaan. Otus oli suurempi kuin uskalsi kuvitellakaan. Eläimen raajat olivat loppuun kuluttaneet Ward'in aamukauhtanan ja sitäpaitsi kynsineet hänen ihonsa verinaarmuihin.
Lilian Gersdalen kauhun muodosti pääasiassa tuo levottomuus rakastetustaan, mutta oli siinä suuri osa pelkoakin siitä, miten hänelle lopulta kävisi tuossa ottelussa. Ei milloinkaan olisi tuo nainen saattanut uskoa senlaisen kauhistuttavan ja inhoittavan villin piilevän hänen sulhasensa silitettyjen paidanrintojen ja virheettömän pukimen takana. Ja milloinkaan ei hän ole saanut nähdä miten mies taisteli. Senlainen kamppailu ei tosiaankaan lukeutunut nykyaikaan eikä hänen edessään ollut nykyajan ihminenkään, mutta tuota hän ei tiennyt. Sillä nyt ei mies ollut herra James Ward, Washingtonin liikemies vaan muuan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento, joka olosuhteitten pakottamana oli eläytynyt uudelleen kolmentuhannen vuoden perästä.
Koirat piirittivät taistelevia yhä edelleen haukkuen tai riehuivat edestakaisin herättääkseen karhun huomiota. Kun eläin sitten kääntyi ympäri torjuakseen tuonlaiset hyppäykset sivultapäin, syöksyi mies esille pakottaen kuhmurasauvallaan vastustajansa menemään edellään. Joka lyönti kohotti karhun vihan, eläin ryhtyi hyökkäykseen, hypäten otti mies aimo askeleen sivulle koirien ohitse, vetäytyi sitten taaksepäin taas uudistaen hyökkäyksen toiselta suunnalta. Silloin koirat pitivät sopivana hyökätä, vaan eläimen raivo kääntyi jälleen heidän puoleensa.
Äkkiä tuli sitten loppu. Karhu teki käänteen antaen käpälällään eräälle koiralle ankaran iskun; koiran viskasi sitten eläin murtunein kylkiluin ja taittunein selin pitkälle syrjään. Silloinpa vasta ihmispeto tuli haltioihinsa. Kuohuvana raivosta päästi hän itsestään villiytyneen, töykeän äänen juostessaan näkyville ja molemmin käsin heiluttaen kuhmurasauvaansa antaen sen sattua ulvovan karhun keskikalloon. Ei edes karhun kallokaan kestänyt tuonlaista murtavaa iskua; eläin menikin nokilleen kumoon ja koirat heittäytyivät empimättä saaliinsa kimppuun. Ja keskellä koirien myllerrystä loikkasi herra Ward karhun ruumiille seisoen sen päällä hohtavassa sähkövalossa nojautuen kuhmurasauvaansa ja ylisti voittoaan laulamalla tuntemattomalla kielellä erään laulun. Laulu oli niin vanha, että professori Wertz olisi antanut kymmenen vuotta elämästään sen muistiin merkinnästä.
Vieraat riensivät kilvan esille ottaakseen herra Wardin hoitoonsa ja kunnioittaakseen häntä, mutta silloinpa James Ward jälleen katsahti muinaisihmisen silmistä. Hän katsoi vaalean puhtoista rakastamaansa nykyajan tyttöä ja tunsi omituisesti ratkeavan aivoissaan. Hän horjui väsähtäneenä tytön luo, irroitti kuhmurasauvansa ja oli vähällä kaatua. Jotakin oli hänessä epävireessä. Hänen järkensä pirstoutui käsittämättömistä tuskista. Oli kuin hänen sieluansa olisi reväisty kahtia. Hän seurasi toisten katseita huomaten karhun kuolleen ruumiin. Se näky vaikutti häneen kauhistuttavasti. Hän päästi huudon ja olisi karannut tiehensä elleivät toiset taluttaneet häntä sisälle huvilaan.
James J. Ward on edelleenkin toiminimen Ward, Knowles & C:o:n päällikkönä. Mutta hän ei kauemmin asusta maalla eikä myöskään metsästä erämaansusia kuutamossa öiseen aikaan. Muinaisihminen hänessä kuoli tuona yönä, kun tappoi karhun Mill Valley'ssa. James J. Ward on nyttemmin kokonaan James J. Ward, hän ei enää anna osaa omasta itsestään jollekin eksyneelle muinaisajan olennon laskuvirheelle. Ja James J. Ward on täysin uudenaikainen, että hän kaikessa laajuudessaan elää sivistystuskan kirouksen alaisena. Hän pelkää pimeyttä ja yö metsässä tuntuu hänestä hirvittävän kauhuaherättävältä. Hänen kaupunkitalossaan vallitsee kerrassaan turhantarkka järjestys ja hän on äärimmilleen innostunut kaikkiin keksinnöihin, mikäli ne koskevat suojaa murtovarkautta vastaan. Hänen kotinsa on sähköjohtojen sokkelo ja illan tullen vieras tuskin saattaa huoneustossa liikkua herättämättä hälyytyskelloja soimaan. Myöskin on hän keksinyt avaimettoman ovilukon, minkä hänen matkustavat vieraansa pitävät liivintaskussaan ja käyttävät nopeasti ja vaivatta kaikissa olosuhteissa. Mutta hänen vaimonsa ei katso miehensä arkailevan. Siinä suhteessa tuntee vaimonsa hänet liiankin hyvin. Ja toisten sankarisielujen tapaan on hän tyytyväinen levätessään laakereillaan. Eivätkä hänen rohkeuttaan epäile ne, jotka tuntevat Mill Valley'n tapahtuman.
EPÄILYTTÄVÄ TAPAUS.
I.
Carter Watson tuli hitaasti astuskellen viimeinen numero muuatta aikakauslehteä kainalossaan katsellen uteliaana ympärilleen. Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi kulki tällä kadulla. Muutokset olivat suuret ja suorastaan hämmästyttävät. Tämä länsiamerikkalainen kaupunki kolmellasadallatuhannella sielulla oli vain kolmekymmentätuhatta asukasta käsittävä kaupunki kun hän pikkupoikana oli maleksinut sen katuloilla. Se katu mitä hän nyt kulki oli siihen aikaan reunustettu työläisasunnoilla mitkä olivat sangen kunnioitettavat ulkomuodoltaan. Mutta nyt näytti sen yli lepäävän lievimmin sanottuna kaksinainen piirre. Siellä oli paljon kiinalaisia ja jaappanilaisia pikkukauppoja ja peliluolia ripotettuina valkorodun pesikköjen ja kapakkain väliin. Nuoruutensa rauhaisa katu oli nyt muuttunut kaupungin viheliäisimmäksi kortteliksi.
Hän katsoi kelloaan. Puoli kuusi. Vaikkakin hyvin tiesi tämän tunnin kuolleeksi hetkeksi tässä korttelissa, oli hänestä kuitenkin mielenkiintoista nyt katsella ympärillensä. Kaksikymmentä vuotta oli hän harhaillut ympäri tutkimassa koko maailman yhteiskunnallisia kysymyksiä. Koko tämän ajan oli hän alati muistellut kotikaupunkinsa olevan miellyttävän ja sitäpaitsi terveellisen. Nyt näkyvä muutos oli sangen yllättävä. Hänen täytyi ehdottomasti kulkea eteenpäin ja lähemmin katsella minkälaiset muutokset olivat kohdanneet kaupunkia.
* * * * *
Ja lisäksi tuli Carter Watson'in valveilla oleva sosiaalinen ja kansallinen yhteistunto. Ollen rikas ja riippumaton oli hän kyllästynyt tuhlaamaan voimiansa kirjavan ylhäisöelämän teekutsuihin ja päivällisiin. Naisnäyttelijät, kilparatsastustilaisuudet ja senlaatuiset huvit olivat hänestä yhdentekevät. Hän suosi tieteitä, ollen suuri maailmanparantaja, vaikkakin hänen tähänastinen toimintansa pääasiallisesti oli muodostunut vakavampien aikakauslehtien avustamiseen, älykkäästi ja loistokkaasti kirjoitettuihin kirjoihin työväenluokan asemasta ja köyhäin korttelien asukkaista. Ne kaksikymmentäseitsemän kirjaa kun tähän saakka olivat julkaistut nimitettiin muunmuassa seuraavasti: "Jos Kristus tulisi New Orleans'iin", "Työssä loppuunkulunut työläinen", "Uudistuksia Berliinin työväen asunto-oloissa", "Köyhäinhoito Englannin maaseudulla", "Syrjäkaupungin asukkaat", "Uudistus ja vallankumous", "Yliopistojen kasarmijärjestelmä radikalismin pesäpaikkana" ja "Sivistyksen uranuurtajat."
* * * * *
Mutta Carter Watson ei ollut tunteiltaan sairaaloinen eikä oikullinen. Hän ei menettänyt malttiansa niissä löytämissään kurjuusoloissa joita tutki ja paljasti. Häntä ei vaivannut mikään yltiöpäinen tunteellisuus. Hänen hyvätuulinen mielensä, laaja kokemuksensa ja filosoofinen taipumuksensa pelastivat hänet siitä. Ei hän myöskään harrastanut salamanpikaisia uudistuksia. Hänen mielipiteensä mukaisesti parannettiin yhteiskuntaa vain äärettömän pitkällä ja paljon kärsivällisyyttä kysyvällä kehityksellä. Ei löytynyt minkäänlaisia oikoteitä eikä äkkinäinen uudestaan syntyminen saattanut tulla kysymykseen. Ihmiskunnan parannus tulee käydä pitkällisen tuskan ja kärsimyksen kautta niinkuin kaikki yhteiskuntaparannukset menneinäkin aikoina.
Mutta tänä kesäisenä iltapäivänä oli Carter Watson sangen utelias. Hän pysähtyi erään ravintolan edustalle; sen nimikilpi oli perin loistava ja siinä luettiin nimi "Vendôme". Ravintolaan johti kaksi sisäänkäytävää. Nähtävästi niistä toinen vei kapakkaan. Siitä ei hän välittänyt. Toinen porras oli kapea eteinen. Kun Watson oli kulkenut sen läpi seisoi hän suuressa huoneessa, mikä oli täynnä tuolien reunustamia pöytiä ja aivan tyhjänä vieraista. Hämärässä valossa näki hän pianon huoneen nurkassa. Hän päätti tulla toisen kerran katsomaan ja tarkastamaan minkälaisia ihmisiä siellä tapasi istua juomassa näissä monissa pöydissä. Nyt kulki hän kuitenkin huoneen ympäri.
Huoneen taaimmasta osasta johti ovi pieneen keittiöön. Siellä istui Vendôme'n isäntä, Patsy Horan, yksin pöydän ääressä syöden kevyen päivällisen ennenkuin iltakiireet alkoivat. Patsy Horan oli koko maailman vihollinen. Hän oli noussut aamulla väärällä jalalla ja koko päivän oli kaikki käynyt hullusti. Jos olisi kysynyt viinureilta Patsy Horan'in olotilaa olisivat he vastanneet hänen sairastavan luulotautia. Mutta siitä ei Carter Watson ollut tietoinen. Kun hän kulki tuon pienen oven ohi sattui Patsy Horan'in äkäinen katse aikakauskirjavihkoseen mitä hän kantoi kainalossaan. Patsy ei tuntenut Carter Watson'ia eikä myöskään tiennyt, että mies kantoi kainalossaan juuri aikakauskirjaa. Aiheeton kiukuntunne sai Patsyn ajattelemaan, että tuo tuntematon mies oli yksi niitä leukavia nulikoita, jotka pilaavat seinät hänen huoneustossaan liimaamalla niille kaikenlaiset ilmoituslehtiset. Kansilehden väri osoitti selvään tuon olevan juuri senlaisen julistuksen. Se oli riidan alkusyynä. Pöytäveitsi ja haarukka kädessään juoksi Patsy Carter Watson'in jälkeen.
"Ulos!" huusi Patsy. "Tiedän mitä teillä on tekeillä!"
Carter Watson säpsähti. Mies oli sukeltautunut esiin yhtä nopeasti kuin taikarasian ukko.
"Te likaatte seiniäni", huusi Patsy ja sitten seurasi kokonainen sarja haukkumasanoja.
"Pyydän anteeksi siinä tapauksessa että…" Pitemmälle ei hän päässyt. Patsy keskeytti. "Ulos! Ja pitäkää suunne kiinni!" karjasi Patsy ja varmentaakseen sanojensa vaikutusta heilutteli hän veistä ja haarukkaa.
Carter Watson kuvitteli tuon pöytähaarukan epämiellyttävällä tavalla iskettynä kahden kylkiluun väliin ja käsitti hän olevan tyhmää puhua tuon enempää kääntyen äkkiä mennäkseen. Näky tuosta nöyränä peräytyvästä selästä näytti ärsyttävän Patsy Horan'in vielä enemmän, sillä hän heitteli luotaan veitsen ja haarukan ja hyökkäsi Carter Watson'in kimppuun.
Patsy painoi kahdeksankymmentä kiloa. Saman painoi myöskin Watson. Siinä suhteessa olivat miehet tasaväkiset. Mutta Patsy oli vain tavallinen kapakan oviloikkari ja Watson nyrkkeilijä. Tuossa oli jälkimäinen voitokkaampi, sillä Patsy karkasi päälle ja kohotti oikean kätensä murhaavaan iskuun. Watson tarvitsi vain antaa kohtisuora isku vasemmalle puolelle ja lähteä pakoon. Mutta Watson'illa oli toinenkin etuisuus. Hänen nyrkkeilytaitonsa ja kokemukset kaiken maailman rosvokortteereista olivat opettaneet hänelle itsensähillitsemistaidon.
Hän kääntyi ja sensijaan että olisi lyönyt, väistyi hän Patsy'n hyökkäyksiä. Mutta Patsy syöksi kuin härkä täyttä vauhtia kun Watson taas kääntyi kohdatakseen riitakumppaninsa ollen aivan vauhtia vailla. Tulos oli se, että molemmat kaatuivat lattialle kaikkine satakuusikymmentäkiloineen hirveällä rytinällä. Watson oli alinna. Hän makasi permannolla niin että pää kosketti suuren huoneen ulommaista seinää. Kadulle oli sataviisikymmentä jalkaa, ajatteli Watson nopeaan. Hänen ensimäinen päätöksensä oli yrittää välttää kaikkea riitaa. Ei hän tuntenut minkäänlaista halua nähdä nimensä lapsuuskaupunkinsa sanomalehdissä; kaupungissa eleli sitäpaitsi useita sukulaisia ja perhetuttavia.
Sitten sitoi hän käsivarsillaan hänen päällään makaavan miehen, pitäen häntä kiinni ja odotti tulevaa apua, minkä heidän niskaheittonsa aiheuttama kolahdus aikaansai. Apu tulikin — kuusi miestä syöksyivät kapakkapuolelta asettuen puolipiiriin heidän ympärilleen.
"Nostakaa hänet pystyyn, pojat", sanoi Watson. "En ole häntä lyönyt, enkä tahdo tapella."
Mutta puolipiiri vaikeni. Watson ei päästänyt otettaan, vaan odotti. Useitten epäonnistuneitten yritysten jälkeen aikaansaada Watson'ille pahaa rupesi Patsy sopimaan.
"Päästäkää minut, niin minäkin päästän", sanoi hän.
Watson päästi otteensa, mutta kun Patsy oli ryöminyt pystyyn, seisoi hän siinä uhaten yhä makaavaa vihollistaan valmiina iskemään.
"Nouskaa pystyyn", komenteli Patsy.
Hänen äänensä oli ankara ja lannistumaton kuin Jumalan ääni viimeisellä tuomiolla. Watson tiesi ettei Patsyltä ainakaan armoa olisi odotettavissa.
"Menkää pois tieltä niin nousen", vastasi hän.
"Jos olette herrasmies, niin nouskaa", sanoi Patsy. Hänen vaaleansiniset silmänsä säkenöitsivät vihasta ja hänen nyrkkinsä oli suunnattu surmaniskuun.
Samassa silmänräpäyksessä vei hän jalkansa takaisin potkiakseen toista kasvoihin. Watson nousi pystyyn niin nopeasti että valtasi kokonaan vastustajansa ennenkuin tämä kerkesi lyömään. Pitäessään häntä kiinni sanoi Watson katsojille:
"Ottakaa hänet varteen, pojat. Näettehän, etten häntä lyö. En suorastaan tahdo tapella. Tahdon päästä täältä pois."
Mutta piiri ei liikahtanut eikä puhunut, sen hiljaisuus oli niin onnettomuutta ennustava että Watson oikein värähteli. Patsy ponnisteli poistaakseen häntä yltään, mutta seurauksena tästä oli Patsyn joutuminen selälleen. Watson riisti itsensä irti hänestä syösten ovea kohti. Mutta puolipiiri asettui väliin kuin muuri. Hän huomasi heidän kalpeanlihavat kasvonsa, senlaiset kun eivät milloinkaan ole auringonpaisteessa ja hän tiesi, että tietä sulkevat miehet olivat yölintuja ja petoeläimiä kaupungin viidakossa. He tunkivat hänet kohti Patsyä.
Syntyi uusi ottelu jolloin Watson, varmana jonkun silmänräpäyksen, kääntyi piirin puoleen. Taaskin puhui hän kuuroille korville. Silloin rupesi hän pelkäämään. Sillä hän oli nähnyt monta senlaista tapausta senlaisissa huonoissa pesissä kuin tämä oli, missä nuoret miehet ovat joutuneet pahoinpitelyn esineiksi, saaneet rintakehänsä ja kasvonsa rikkipoletuiksi ja toiset menettäneet henkensäkin. Hän tiesi myöskin, jos onnistuisi selviytymään tästä pelistä ei hän saanut vastustajalleen enempää kuin hänen seuralaisilleenkaan antaa minkäänlaisia lyöntejä.
Hän paloi oikeutettua kiukkua. Seitsemän yhtä vastaan ei missään suhteessa ollut tasaväkistä. Hän oli vihainen ja hänessä heräsi tuo eläimellinen taisteluhimo mikä piilee joka miehen povessa. Mutta hän muisti vaimonsa ja lapsensa, vielä tekeillä olevan kirjansa; laajat, lainehtivat viljavainiot maatilallaan korkealla ylänkömaalla, joihin hän oli erikoisen kiintynyt. Hän näki salamannopealla välkkeellä sinisen taivaan, kultaisen auringonpaisteen mikä virtasi hänen kukkaisniityilleen, tuon laiskan alhaalla joessa polvia myöten seisovan karjan ja säkenöivät taimenkalat koskessa. Elämä oli ihanaa — aivan liian ihanaa, ettei sitä kannattanut uhrata hetken eläimelliselle vaistolle. Lyhyeen sanottu oli Carter Watson kauhistunut mutta jääkylmä.
Hänen vastustajaansa vangitsi voimakas ote, mutta hän yritti riistäytyä irti siitä. Taaskin pisti Watson hänet nurin juosten sitten tiehensä mutta nuo kalpeanlihavat estivät sen ja hänen täytyi väistää Patsyn nyrkiniskuja ja uudelleen puristaa nyrkkiään vihollistaan vastaan. Tämä ote uusiutui monta kertaa. Ja Watson kävi yhä kylmäverisemmäksi, kun taas Patsy raivosi yhä villimmin, hän kun ei päässyt hänen kimppuunsa. Nyrkkeilyn aikana rupesi hän sitäpaitsi päällään puskemaan. Ensikerran se sattui Watson'in nenään. Sitten piiloitti hän nyrkkeilyn aikana kasvonsa Patsyn rinnalla. Mutta vimmattu Patsy jatkoi puskemistaan ja satutti pahasti omat silmänsä, poskensa ja nenänsä iskemällä ne vastustajan pääkalloon. Mitä enemmän Patsy vahingoitti itseänsä, sitä enemmän ja rajummin hän puski.
Tämä tappelu kesti noin kaksitoista tai viisitoista minuuttia. Watson ei milloinkaan tehnyt iskua, yritti vain päästä pois. Ollessaan toisinaan vapaa ryömi hän pöytien välitse päästäkseen ovelle, mutta kalpeanlihavat tarttuivat takin helmaan viskaten hänet ryntäävän Patsyn luo. Kerta toisensa jälkeen vieläpä lukemattomia kertoja nyrkkeili hän asettaen Patsyn selälleen mutta joka ainoa kerta kieritti tämä ensin Watsonia ympäriinsä ja lennätti hänet ovea kohti. Watson siis näin joutui hiukan lähemmäksi omaa päämääräänsä.
Hattua vailla, revittynä, vertavuotavin nenin ja toinen silmä ummessa tuli Watson vihdoinkin kadulle erään poliisin luo.
"Pidättäkää tuo mies", sähisi Watson.
"Terve, Patsy", sanoi poliisi. "Mitä on tekeillä?"
"Terve, Charley", kuului vastaus. "Tuo sälli tulee sisään hiipien…"
"Pidättäkää tuo mies", toisti Watson.
"Älkää lörpötelkö!" sanoi Patsy.
"Älkää lörpötelkö!" toisti poliisimies. "Muuten teidät pidätetään."
"Ei ennenkuin olette pidättäneet tuon miehen. Hän on hyökännyt päälleni raakamaisesti ja aivan syyttä."
"Onko tuo totta, Patsy?" kysyi poliisi.
"Ei. Sallikaa minun selvittää tuo asia, Charley. Minulla on todistajia jotka puheeni pätevyyttä varmentavat, vaikkapa Jumalankin edessä. Istuin keittiössäni syöden lautasellisen soppaa, silloin tuleekin tuo roisto sisään ruveten metelöimään. Milloinkaan elämässäni en ole miestä nähnyt. Hän oli juovuksissa…"
"Katsokaahan minua, poliisi", väitti sosioloogi harmissaan. "Olenko juovuksissa?"
Poliisi katsoi häneen katkerin ja uhkaavin silmin ja nyökkäsi
Patsy'lle kehoitukseksi jatkamaan.
"Tämä lurjus laski pilaa kanssani. 'Olen rosvokuningas Dodo', sanoi hän, 'ja tulen leikkaamaan teidät siekalesyltyksi. Kädet ylös!' sanoi hän. Suuni vetäytyi vehnäseen hymyyn, mutta samalla veteli hän kahdesti minua korville ja kaasi soppani lattialle. Katsokaa silmäni. Hän miltei murhasi minut."
"No, miten käynee, pidätättekö hänet?" kysyi Watson.
"Leipälaukku kiinni", kuului vastaus, "muuten teidät pidätetään."
Carter Watson'in kansallinen oikeustajunta heräsi.
"Herra poliisi, panen vastalauseeni…"
Samassa tarttui poliisi häntä käsivarteen niin rajusti, että oli vähällä kaatua.
"Mars mies! Olette pidätetty."
"Pidättäkää sitten hänet myöskin", sanoi Watson.
"Ee-ei", vastasi poliisi. "Miksi hyökkäsitte hänen kimppuunsa hänen istuessaan kaikessa rauhassa syömässä soppaansa?"
II.
Carter Watson oli todella suuttunut. Hänen kimppuunsa oli aivan syyttä hyökätty, hänet oli vaikeasti pahoinpidelty ja kaikenlisäksi vielä pidätetty. Aamulehdet sisälsivät poikkeuksetta kauheat kuvaukset siitä, miten hän juovuspäissään oli ruvennut riitelemään tunnetun Vendôme-kahvilan isännän kanssa. Patsy Horan ja hänen seuralaisensa kuvasivat yksityiskohtia myöten tuon ottelun. Ehdoton totuus oli se, että Carter Watson oli ollut juovuksissa. Kolmasti oli hänet viskattu katuojaan ja kolmasti oli hän palannut takaisin kuin kiljuva jalopeura ja vannonut ajavansa kaikki kadulle. "Etevä sosioloogi saa vasten naamataulua" oli ensimäinen otsake, minkä luki sanomalehden ensi sivulta, ja alla oli suuri kuva hänestä itsestään. Toiset otsikot lukivat: "Carter Watson tavoittelee maailmanmestaruutta"; "Carter Watson saa lämpöisen ruokansa"; "Tunnettu sosioloogi yrittää puhdistaa nurkkakahvilan" ja "Carter Watson hävinnyt Patsy Horanille kolmessa ottelussa."
Seuraavana aamuna saapui Carter Watson, hänet oli vapautettu takuuta vastaan, poliisituomioistuimeen kuulusteltavaksi jutussa "Valtio Carter Watson'ia vastaan" koskeva erään Patsy Horan'in pahoinpitelyä. Mutta yleinen syyttäjä, joka nautti palkkaa siitä kun hän syytti kaikki rikokset kaupunkilaisten turvallisuutta vastaan, vei häntä ensiksi syrjään puhutellen Carter Watson'ia yksityisesti.
"Miksette anna jutun raueta?" sanoi syyttäjä. "Sanonpa teille mitä on tehtävä: ojentakaa herra Horan'ille kätenne ja selvittäkää asia, niin saa juttu heti raueta. Vain sana tuomarille ja juttu teitä vastaan raukeaa aiheettomana."
"Mutta minäpä en anna tuon jutun unohtua", kuului vastaus. "Virkavelvollisuuksiinne kuuluu syyttää minua sensijaan että pyydätte sopimaan tuon … tuon vekkulin kanssa."
"Niin, minä kyllä haastan teidät oikeuteen", vastasi toinen.
"Silloin on teidän annettava haaste myös Patsy Horan'ille", neuvoi
Watson, "sillä minä kyllä vangitutan hänet pahoinpitelystä."
"On parempi että ojennatte hänelle kätenne ja sovitte", sanoi yleinen syyttäjä ja tällä kertaa kuului hänen äänensä miltei uhkaavalta.
Molempain miesten kuulustelu oli määrätty samaksi aamupäiväksi viikkoa myöhemmin tuomari Witberg'in osastolle.
"Sinulla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia", sai Watson kuulla eräältä lapsuudenystävältään, kaupungin suurimman lehden ent. toimittaja. "Kaikki tietävät sinun saaneen selkääsi tuolta mieheltä. Hän on perin huonossa maineessa. Mutta sinua se ei auta pienimmässäkään määrässä. Molemmat jutut raukeavat. Siitä saat kiittää että olet se mikä olet. Tavallinen ihminen saisi tuomion."
"Mutta minäpä en ymmärrä", väitteli sosioloogi hämmästyneenä. "Tuotapikaa hyökkäsi tuo mies kimppuuni lyöden minut vallan pahanpäiväisesti. Minä en lyönyt häntä kertaakaan. Minä…"
"Se ei tähän kuulu", keskeytti toinen.
"Mitä tähän sitten kuuluu?"
"Sen sanon sinulle. Aiot ruveta kamppailuun kaupungin poliisia ja koko poliittista koneistoa vastaan. Kuka olet sinä? Et ole edes tämän kaupungin henkikirjoissakaan. Asut maalla. Sinulla ei ole täällä äänioikeutta. Vielä vähemmin voit käyttää toisten ääniä. Tuo pelihuoneen isäntä voi komentaa koko joukon ääniä piirissään … koko joukon ääniä."
"Tahdotko sillä sanoa tuomari Witbergin väistyvän pyhistä virkavelvollisuuksistaan ja poikkeavan valastaan päästämällä vapaaksi tuon roiston?" kysyi Watson.
"Saatpa nähdä", kuului katkera vastaus. "Oo, hän tulee menettelemään varsin hienosti. Hän tekee esittämättä muodollisen ja lainopillisesti moitteettoman lausunnon, täyteen sullottu sanakirjan kauniilla sanoilla, jotka ovat yhteydessä oikeuteen."
"Mutta löytyyhän sanomalehtiä", virkkoi Watson.
"Ne eivät nyt ole kapinassa kaupunkihallituksen kanssa. Ne tulevat härnäämään sinua aivan kauheasti. Olethan nähnyt mitä jo ovat tehneet."
"Vainiin, nuo poliisitutkintojen selostajat siis eivät kirjoita totuudenmukaisesti?"
"Heidän on vain kirjoitettava jotain niin lähelle totuutta, että yleisö heitä uskoo. Hehän kirjoittavat selostuksensa saamiensa kaavojen mukaisesti. He ovat saaneet käskyn väärentää ja värittää eikä sinusta jää paljoakaan jälelle kun ovat lopettaneet. On parasta antaa koko jutun heti raueta. Sinä kyllä vedät lyhemmän korren."
"Mutta tutkinto on määräpäivänä." "Sano vain yhden ainoan sanan, niin se peruutetaan. Ihminen ei voi tapella koneen kanssa, ellei hänelläkin ole konetta apunaan."
III.
Mutta Carter oli itsepäinen. Hän oli varmasti vakuutettu siitä, että tuo koneisto hänet voittaisi. Mutta hän oli koko elämänsä ajan yrittänyt koota sosialiset kokemukset itselleen ja tässä oli epäilemättä jotakin uutta.
Oikeudenkäyntipäivän aamuna teki yleinen syyttäjä uuden yrityksen saada asia sovintoon.
"Jos tuohon suuntaan puhutte on parasta minulle kääntyä asianajajan puoleen", sanoi Watson.
"Senlaista ei tarvita", sanoi yleinen syyttäjä. "Minulle maksaa kaupunki palkan syyttäjäntoimestani ja kyllä minä syytän. Mutta kuulkaahan mitä teille sanon. Teillä ei ole minkäänlaisia onnistumisen mahdollisuuksia. Me yhdistämme molemmat jutut yhdeksi ainoaksi ja silloinpa saatte nähdä."
Tuomari Witberg'in näkeminen vaikutti edullisesti Watson'iin. Jokseenkin nuori mies, pieni ja kylliksi lihava, sileäksi ajetuilla sekä verrattain älykkäillä kasvoillaan tuntui hän itseasiassa sangen suopealta. Tätä edullista vaikutusta lisäsivät vielä nuo hymyilevät huulet ja mustien silmien naurunhaluinen kimmellys. Watson'in lähemmin tarkastaessa ja arvostellessa häntä oli hän varma vanhan ystävänsä suuresti erehtyneen.
Mutta Watson tuli piankin toisille mietteille. Patsy Horan ja kaksi hänen apureistaan antoivat senlaisen todistuksen missä oli kokonainen paljous valheita. Watson ei olisi milloinkaan tuota uskonut ellei olisi itse kuullut. He kielsivät toisten olleen tilaisuudessa saapuvilla. Niistä kahdesta todistajasta väitti toinen olleensa keittiössä ja nähneensä Watson'in aiheettoman hyökkäyksen Patsy'n kimppuun kun taas toinen, kapakkahuoneessa ollut, todisti kuinka Watson oli toisen ja kolmannen kerran tullut sisäänhyökäten yrittääkseen tappaa viattoman Patsy'n. Ne syytökset kun asetettiin Watson'in harteille olivat niin suurenlaiset, niin sanomattoman raa'at että hän uskoi niillä vahingoittavansa oman asiansa. Ei voinut ajatellakaan hänen voivan käyttää niin voimakkaita sanoja. Mutta kun he kertoivat niistä raivokkaista lyönneistä, mitkä olivat satamalla sataneet Patsy-raukan kasvoille ja tuolista mikä särettiin hänen turhaan yrittäessään potkaista Patsya, tunsi Watson itsensä samalla kertaa sekä huvitetuksi että surulliseksi. Tutkinto oli kerrassaan ilveily, mutta toiselta puolen oli masentavaa nähdä sitä alhaista tapaa ajatellessa kuinka pitkä on se tie jota ihmiskunnan on kulettava ylöspäin.
Watson ei tuntenut itseänsä. Eikä hänen pahin vihollisensakaan olisi tuntenut häntä siinä kuvassa, minkä todistajat maalasivat äänekkäistä yli-ihmisistä. Mutta niinkuin mutkikkaissa tapauksissa yleensä, oli tässäkin aukkoja ja ristiriitaisuuksia eri kertomusten välillä. Tuomari ei niitä näyttänyt huomioivan ja yleinen syyttäjä ja Patsy'n asianajaja sivuuttivat ne helposti. Watson ei vaivautunut hankkimaan itselleen asianajajaa ja siitä oli hän nyt mielissään.
Mutta hänellä oli jälellä hiukan luottamusta tuomari Witberg'iin kun hän itse astui esille ja rupesi kertomaan omaa historiaansa.
"Satuin aivan sattumalta kulkemaan tuota katua", aloitti Watson, mutta tuomari keskeytti.
"Emme ole täällä kuulemassa mitä te ennen teitte", sanoi tuomari
Witberg. "Kuka löi ensimäisen iskun?"
"Herra tuomari", vastasi Watson, "minulla ei ole todistajia tuosta tappelusta ja voin vain toteennäyttää väitteitäni kertomalla kokonaan koko jutun…"
Taaskin tuli hän keskeytetyksi.
"Täällä ei ole tarkoitus kertoa jännittäviä nurkkanovelleja", ärtyi tuomari Witberg ja katseli ankarasti ja pahaatarkoittavasti häntä. Watson tuskin saattoi uskoa tuon samaksi mieheksi jota oli tavannut ja puhutellut joku minuutti sitten.
"Kuka ensiksi löi?" kysyi Patsy'n asianajaja.
Yleinen syyttäjä tarttui nyt asiaan pyytäen saada tietää, kumpiko tämä oli kahdesta yhdistetystä jutusta ja millä oikeudella Patsy'n asianajaja juuri asiakirjojen tässä kohdassa ryhtyi asiaan. Patsy'n asianajaja vastaili. Tuomari Witberg asettui molempien väliin selittäen olevansa epätietoinen kahden eri jutun yhdistämisestä. Kaikki tuo piti selvittää. Syntyi ankara suukopu, mikä päättyi asianajajien anteeksipyyntöön toisiltaan ja oikeudelta. Sitten oikeuskäsittely jatkui ja Watson'ista tuntui kuin olisi joukko taskuvarkaita pahoinpidellyt ja tuuppinut rehellistä miestä sillä aikaa kun vievät hänen kukkaronsa. Kone työskenteli, siinä kaikki.
"Miksi menitte tuohon huonomaineiseen huoneustoon?" kysyttiin häneltä.
"Valtiotaloutta harrastavana ja sosioloogina olen useana vuotena pitänyt tapanani…"
"Sallikaa meidän päästä 'oloogien' kuulemisesta", nuhteli tuomari
Witberg. "Tämähän on yksinkertainen kysymys. Vastatkaa siihen myöskin
yksinkertaisesti. Onko totta tai eikö teidän juovuksissa olonne?
Siitä kaikki riippuu."
Kun Watson yritti kertoa miten Patsy oli itse pilannut kasvonsa puskien päällään, tehtiin julkista pilaa Watson'ista ja tuomari Witberg läksytti hänet uudelleen.
"Ettekö muista juhlallisesti vannoneenne, että todisteluissanne puhutte vain totta, ei muuta?" kyseli hän. "Mitä nyt kerrotte on vain lasten satuja. Ei ole ymmärrettävää, että ihminen itseään vahingoittaa iskemällä arimmat osansa kasvoistaan teidän kalloonne. Tehän olette älykäs mies. Ei senlainen ole ymmärrettävissä, eikö totta?"
"Ihmisiä on yleensä vaikea ymmärtää kun ovat ilkeitä", vastasi Watson sävyisästi.
Mutta silloinpa vasta tuomari Witberg syvästi loukkaantui ja puhkesi puhumaan oikeutetun harmin sävyyn:
"Mitä oikeutta teillä on niin sanoa? Se on turhaa. Ei kuulu asiaan. Te olette täällä todistaaksenne tapahtuneita tapahtumia. Tuomioistuin ei ollenkaan tahdo kuulla mielipiteitä."
"Vastasin vain kysymykseenne, herra tuomari", väitteli Watson nöyränä.
"Sitä ette suinkaan tehneet", kuului seuraava nuhtelu. "Pyydän huomauttaa, että teette itsenne syypääksi loukkaustaherättävään esiintymiseen oikeuden edessä senlaisilla häikäilemättömillä lausunnoillanne. Ja tahdon teille ilmaista että me tässä vaatimattomassa tuomioistuinsalissa tiedämme soveltaa niinhyvin lain pykäliä kuin vaarinottaa kohteliaisuuden vaatimuksia. Häpeän puolestanne."
Seuraavan kärkkään kinastelun jatkuessa asianajajain välillä keskeytyi hänen kertomuksensa tapahtumista Vendôme-kahvilassa ja Carter Watson katsoi eteensä — kaikkea katkeruutta vailla, huvitettuna, mutta samalla kertaa surullisena. Häntä hämmästytti suuresti ne maata hallitsevat suuret ja pienet vehkeilykoneistot, rankaisematon ja hävytön juonittelu minkä tuhansissa yhteiskunnissa tuon koneiston sydämettömät käskyläiset harjoittavat. Tässä hän seisoi tuomiosalissa ja tuomarin edessä, jonka koneisto pakoitti alamaisimmasti ryömimään erään pelihuoneenisännän edessä; tuo isäntä komenteli koko joukon ääniä. Miten halpamaista ja likaista tämä kaikki olikin, niin oli se kuitenkin pilkahdus siitä äärettömän suuresta ja monimutkaisesta koneistosta jokaikisessä yhteiskunnassa, joka kaupungissa ja joka tuhansin eri muodoin koko maata pimensi.