Se oli Gustav Frenssen suolaisten rantojen dyyneiltä!
Andersen, Hans Christian, poika Odensen pienestä pesästä, joka ensin näki nälkää ja vilua, joka oli niin erikoinen, että häntä vain hyljeksittiin ja potkittiin, Andersen tervehtii ystäviään lukupiirissä. Jos kuuntelisimme häntä, pyytäisimme häntä kertomaan jotakin, joka on puhjennut esiin hänen sisimmästä sydämestään ja joka samalla voi hyödyttää meitä. Andersen, jonka suurin piina elämässä oli arvostelu, arvostelun nakertelu, Andersen kertoo tähän tapaan:
Kas niin, nyt me alamme. Kun me olemme päässeet tarinan loppuun, niin tiedämme enemmän kuin nyt, sillä oli paha noita, kaikkein pahimpia, se oli »Paholainen». Eräänä päivänä oli hän oikein hyvällä tuulella, sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus, että kaikki hyvä ja kaunis mikä siihen kuvastui suli melkein tyhjiin ja se mikä ei kelvannut mihinkään ja näytti oikein pahalta, se astui nyt oikein esiin ja kävi entistäkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat peilissä kuin keitetty pinaatti ja parhaimmat ihmiset kävivät inhottaviksi ja seisoivat päälaellaan. Kasvot vääntyivät niin ettei niitä saattanut tuntea. Se oli mainion hauskaa, sanoi piru. Kun ihmisessä puhkesi esiin hyvä ja hurskas ajatus, niin silloin irvisti peili niin että noitapirun piti hymyillä taitavaa keksintöään. Ja pirun oppilaat — sillä hän piti noitakoulua, he kertoivat nyt pitkin maailmaa, että oli tapahtunut ihme: vasta nyt saattoi nähdä mitä maailma ja ihmiset oikeastaan olivat. He lähtivät nyt lennättämään peiliä eikä lopulta ollut ainoaakaan maata tai ihmistä, jota ei peilissä olisi väännetty. Nyt he niinikään tahtoivat kohota taivaaseen asti pilkkaamaan Jumalaa ja enkelejä, ja jota korkeammalle he lensivät, sitä pahemmin peili irvisti. Lopulta se vapisi niin ettei se tahtonut pysyä käsissä. Ylös, ylös, aina Jumalaan asti! Mutta äkkiä päästi peili kauhean irvistyksen, lensi heidän käsistään ja räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Toiset näistä sirpaleista olivat tuskin tomuhiukkasen kokoisia ja nämä lentelivät nyt ilmassa ja joutuivat ihmisten silmiin. Te saatatte käsittää miten kävi, kun kuulette, että jokaisella sirpaleella oli sama ominaisuus kuin itse peilillä: ihmiset näkivät nyt kaikki nurinkurisena, tai eivät he nähneet sitä hyvää mikä oli ympärillä, näkivät vain sen pahan ja tämän moninkertaisena. Mutta muutamien ihmisten kävi vielä niinkin, että he saivat peilinpalat sydämeensä ja nyt muuttui tuo sydänraukka ikäänkuin jääkappaleeksi. Muutamat peilinkappaleet olivat niin suuret, että niistä tehtiin ikkunaruutuja — saatatte kuvitella mitä ajateltiin ja puhuttiin taloissa, joissa katseltiin maailmaa ja kanssaihmisiä noiden ruutujen läpi. Toisista peilinkappaleista tehtiin silmälaseja. Piru oli iloissaan, hän nauroi ja hyppi. Mutta ulkona lentelivät peililasin hiutaleet. Kuulkaapas nyt kuinka kävi.
Suuressa kaupungissa missä on niin paljon ihmisiä, että he tuskin mahtuvat asumaan, eli kaksi naapuriperhettä, kukin pienessä ullakkokamarissaan. Kummallakin perheellä oli pieni lapsensa, Kay oli poika, Gerda oli tyttö, he eivät siis olleet sisarukset, mutta he rakastivat toisiaan ikäänkuin olisivat olleet sitä. Aina he leikkivät yhdessä. Ikkunoilla kasvoi mitä ihanimpia ruusuja, ihmeellistä oli päivää vastaan katsella hienoja lehtiä. Ja kuinka ne tuoksuivat! Heillä oli yhteinen 'kuvakirja, se oli heidän rakkain leikkikalunsa. Isoäiti kertoi satuja, hän osasi paljon ihmeellisiä satuja. Talvisin jäätyivät ikkunaruudut, jäätähdet kimmeltelivät! Joskus tapahtui, että jokin tähti silmissä alkoi kasvaa ja kasvaa ja muuttui kokonaiseksi eläväksi olennoksi. Se oli kuin nainen, valkea ja loistava, hän viittasi kädellään. Pikku Käyn sydäntä kylmäsi, sillä hän pelästyi.
Eräänä päivänä istuivat lapset ruusujen alla ja katselivat kuvakirjaa — kello kirkontornissa löi juuri viisi. »Ah, mikä minun silmääni meni!» parahti äkkiä pieni Kay. Gerda kietoi kädet hänen kaulaansa ja koetti tarkastaa, mutta ei mitään näkynyt. Pikku Kay oli kuin olikin kuitenkin saanut silmäänsä sirpaleen noitapeilistä.
— Mitä sinä siinä itkeä tihrutat! huusi hän pikku Gerdalle. — Mikä ruma tyttö sinä olet!
Hän potkaisi ruusuruukkua ja paiskasi satukirjan menemään. Ja siitä päivästä lähtien hän kokonaan muuttui. Isoäiti oli hänestä naurettava, hänen satunsa olivat lorua. Käyn leikit kävivät kovin järkeviksi, hän haki nyt vain poikain seuraa kadulla, oppi kaikenlaisia outoja sanoja ja nauroi, kun ei Gerda ymmärtänyt niitä. Ne olivat kiroussanoja. Hänen korkein kunniansa oli, kun kadun suuret pojat kehuivat häntä. Hän oppi matkimaan kaikkia ihmisiä jotka asuivat niillä tienoin, kuinka he kävelivät ja kuinka he puhuivat. »Sillä pojalla on mainio pää!» sanoivat nämä samat ihmiset. »Hänestä tulee vielä jotakin!»
Kun pikku Kay näki koolla lapsia jotka leikkivät, niin hän meni takaapäin ja repi heitä vaatteenliepeestä. Jos pojat liukuivat pihamaalla, niin hän pani jalkansa eteen niin että he kaatuivat. Hän halveksi syvästi kaikkia iloisia pyrkimyksiä. Joka paikkaan missä nuoria oli koolla siinä tarkoituksessa, paiskasi hän tulemaan pilkan sanan. Kaikki oli niin lapsellista, niin typerää. Ja aivan niinkuin hän oli nyppinyt rikki ruusut kodin ikkunalla, repi hän nyt rikki mielialat. Olisi luullut, että pikku Kay olisi pysynyt poissa seuroista ja leikeistä, joita hän niin syvästi halveksi, mutta ei: pikku Kay tuli joka paikkaan eikä hän tehnyt mitään muuta kuin pilkkasi niitä jotka koettivat tehdä jotakin yhteisen ilon ja hyödyn saavuttamiseksi. Hän saattoi niin erehtyä, että hän luuli kukkien hunajaa siirapiksi eikä hän enää osannut erottaa auringonpaisteen läikkää kotinsa lattialla siirapista. Kaikki oli siirappia.
Eräänä päivänä oli Kay kadun isojen, risaisten poikien kanssa laskemassa mäkeä. Kun hevosia ajoi ohitse, sitoivat he kelkkansa rekien perään ja saivat siten vapaan kyydin. Yhtäkkiä tulla viillettää suuri valkea reki, missä istui joku valkoisessa turkissa. Kay sitoi nopeasti kelkkansa kiinni ja nyt sitä mentiin. Mutta valkea olento ei suuttunutkaan, kun huomasi Käyn takana, vaan nyökytti hänelle ystävällisesti päätään. Kay koetti nyt irroittaa kelkkaansa, mutta se ei onnistunut. Ja vauhti lisääntyi lisääntymistään. Hän olisi heittäytynyt pois kelkasta, mutta hän oli kasvanut siihen kiinni ja lumi vyöryi ja suhisi ympärillä. Yli kivien ja kantojen mentiin, Käytä pelotti. Hän koetti muistutella mieleensä isämeidän rukousta, mutta hän muisti vain kertomataulun.
Lumihiutaleet kävivät yhä suuremmiksi, ne olivat jo kuin valkeita kanoja, ne lentelivät ja lepattivat ympärillä Valkea olento reessä kääntyi: se oli ihmeen ihana nainen.
— Onko sinun kylmä? Tule tänne minun turkkiini!
Kay vaipui kuin lumihankeen ja nainen suuteli ja suuteli häntä. Kay unohti että isoäitiä ja pikku Gerdaa koskaan oli ollutkaan. Hän ei enää pelännyt. Hän kertoi uudelle ystävättärelleen, että hän osasi päässälaskua ja kuinka monta asukasta kaupungeissa oli ja paljon muuta samantapaista — ja aina vain nainen hymyili, viisaasti, kylmästi. Vihdoin tultiin perille. Yöt istui Kay ja katseli kuuta ja revontulia, päivät makasi hän Lumikuningattaren jalkojen juuressa. Lumikuningatar se nimittäin oli, joka oli ottanut hänet valtoihinsa.
Suuri oli pikku Gerdan suru. Hän kulki ja etsi ja kyseli. Hän antoi pois kaikki mitä hänellä oli saadakseen tietoja leikkitoveristaan, mutta kukaan ei tietänyt missä Kay oli. Vihdoin viimein läksi tyttönen maailmalle etsimään lapsuutensa ystävää. Kävisi kuitenkin aivan liian pitkäksi kuvata niitä vaaroja ja seikkailuja mitä pikku Gerda koki. Pitkien, pitkien aikojen perästä tuli hän kauas pohjolaan, missä jo oli pelkkää lunta ja jäätä ja revontulet räiskivät.
Mutta kuulkaammepa missä pikku Kay sillaikaa vietti aikojaan.
Jäänavan äärillä oli Lumikuningattaren linna, joka kauttaaltaan oli lumesta ja jäästä. Siellä oli tuhansia saleja, toinen toistaan komeampia ja ainoastaan Järjen teräksenkirkas valo valaisi niitä. Ei koskaan tunkenut hitunenkaan sydämen hyvyyttä tai iloisuutta näihin saleihin, siellä ei pidetty edes pieniä karhuntanssiaisia, eivätkä pienet kettuneidot kokoontuneet sinne kahvikesteihin. Keskellä ääretöntä lumisalia oli jäätynyt järvi, jonka pinta oli haljennut yhtä suuriksi kappaleiksi, se oli oikea taideteos. Kappaleita saattoi laskea ja muodostaa kuvioiksi. Keskellä tätä jäistä järveä istui Lumikuningatar, kun hän oli kotona. Hän sanoi istuvansa järjen jääpeilissä, se oli kaikkein parasta maailmassa.
Pikku Kay oli käynyt aivan siniseksi vilusta, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen sydämensä oli miltei muuttunut jääkappaleeksi. Hän kuljetti jääpalasia paikasta toiseen ja muodosti niistä kuvioita — se oli Järjen jääpeliä, hän pelasi sitä aivan niinkuin me dominoa tai jotakin muuta. Se oli kaiken huippu, niin nerokasta, niin sukkelaa. Vielä hän koetti jääkappaleista panna kokoon erästä sanaa: iäisyys. Sillä Lumikuningatar oli sanonut, että jos Kay sen voi tehdä, niin hän saa vapautensa ja parin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut. Lumikuningatar tiesi varsin hyvin, että kun sydän on jäässä ja silmässä on sirpale pirun peilistä, niin ei tätä sanaa voida panna kokoon.
— Nyt minä lähden matkalle! sanoi Lumikuningatar.
Ja Kay jäi yksin peninkulmansuuruiseen jääsaliin. Ja hän tuijotti jääkappaleihin ja ajatteli ja ajatteli. Hän oli aivan kankea, olisi luullut häntä kuolleeksi.
Silloin astui pikku Gerda ovesta läpi vinkuvien viimojen. Kun hän näki Käyn, tunsi hän hänet heti. Mutta Kay ei tuntenut Gerdaa. Ja Gerda huusi ilosta ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Ja pieni Gerda itki ja nauroi ja hänen kyyneleensä putosivat Käyn rinnalle ja tunkivat hänen sydämeensä. Siirappia! olisi Kay joskus ennen sanonut, mutta nyt ei hän sanonut mitään, hän vain tuijotti. Vihdoin alkoi Gerda laulaa jotakin jota he lapsina yhdessä olivat laulaneet ja hän itki ja hän lauloi. Silloin suli pirunpeilin sirpale Käyn sydämestä, hän purskahti itkuun ja tunsi Gerdan. Hän tunsi myöskin kuinka kylmä oli salissa ja molemmat he nauroivat ilosta ja onnesta. Sellaista ei Järjen suuressa jääsalissa vielä ikinä oltu nähty, jääkappaleetkin alkoivat hyppiä, ja mitä ihmettä — eivätkö ne nyt muodostaneetkin sitä sanaa, jota Lumikuningatar vaati. Iäisyys luettiin siinä selvästi. Kay oli siis nyt vapaa, vapaa! Ja käsikädessä jättivät Kay ja Gerda salin ja läksivät kotimatkalle. Paljon siinä oli vaiheita ja vaikeuksia, mutta vihdoin he olivat kotona. He tunsivat suuren kaupungin tornineen. Oli kevät, vihantaa, kukkasia ja kirkonkellot soivat. Isoäidin huoneessa oli kaikki ennallaan, kello kävi aivan kuin ennen, mutta kun he astuivat matalasta ovesta, huomasivat he, että he olivat kasvaneet isoiksi ihmisiksi. Kuin raskasta unta oli nyt kylmä tyhjä loisto Lumikuningattaren luona. Isoäiti istui auringonpaisteessa — Kay näki että se oli auringonpaistetta, ja luki: »jollette ole niinkuin lapset, niin ette tule Jumalan valtakuntaan.»
Olemme viipyneet hiukan kauan Käyn ja Gerdan tarinassa. Olisihan tietysti jokainen voinut lukea sen suoraan kirjasta ja kuullut sen silloin kerrottuna Andersenin omilla sanoilla. Jokaiselle toveripiirille on itse asiassa hyödyllistä silloin tällöin muistella mitä sirpale pirunpeilistä saattaa saada aikaan, kuinka se irvistää kaikki rikki ja mitä rakentavia voimia sydämen yksinkertaisuus ja uskollisuus ovat. Hyvästi, Hans Christian — kiitos ja näkemiin!
Todella ovat itse asiassa tällaiset juhlapäivät tilinteon päiviä, tuomiopäiviä. Kaikki me Koskenniemen Hannun kanssa seisomme, kymmenen vuotta kierreltyämme maailmaa, koulumäen alla:
»Vuoskymmen unhottui ja jällehen hän siinä seisten oli poikanen. — — — — — — — — — — Niin oli menneet vuodet unen lailla ja kohta oli koko nuoruus mailla. Niin omituiseks Hannun mieli suli. Mit oli aikonut hän lähteissään? Hän oppinutko oli läksyään? Niin koko nuoruus tuomiolle tuli.
Kuinka paljon enemmän me olisimmekaan voineet juoda elämää ja luoda elämää, palaa ja imeä sisältöä. Kuinka monta kertaa me olemme hakeneet mukavuuttamme, kuinka monta kertaa olleet kylmät tai penseät! Kuinka paljon enemmän me olisimme voineet antaa ja saada elämämme parhaimmalta vuosikymmeneltä, joka on mennyt eikä milloinkaan palaja!
Sen voittosaaliin, jonka me kuitenkin olemme jaksaneet koota, sen kokemuksen minkä lukupiiri on antanut, me laskemme sen nöyrästi Osakunnan jalkojen juureen, kiitollisina siitä, että Osakunta aina on ollut suosiollinen lukupiiriä kohtaan, kiitollisina siitä, että Osakunta on pitänyt sitä ikäänkuin elämäänsä kuuluvana.
On omituista, ettei ole hauskaa, jos päättää etukäteen tarkoituksellisesti pitää hauskaa. Seurustelun todellinen ilo tulee kutsumattomana ja laskemattomana kuin inspiraatio. Mutta me voimme houkutella sitä paikalle, sillä me tiedämme minkätapaisissa elämänehdoissa se viihtyy. Kaikki ilo kasvaa esiin työstä aivan niinkuin kaikki ikävystyminen kasvaa esiin laiskistelemisesta. Toverielämän täytyy perustua hyödylliseen työhön — muuten ei siitä ole odottaminenkaan iloa. Seurustelemisessa tällaisen laajemman toveripiirin kesken täytyy vallita eräänlainen täsmällisyys — henki joka on niin tuiki toisenlainen kuin virastojen koneentapainen tiki-taki päivästä päivään. Jollei tätä virkeää, nuorekasta, vapaaehtoista täsmällisyyttä ole, niin on turhaa odottaa toverielämältä sisältöä ja aitoja ilonhetkiä.
Toverielämä vaatii vapaaehtoisen kireyden rinnalla eräänlaista yksinkertaisuutta ja nöyryyttä: me teemme tehtävämme niin hyvin kuin voimme ja ehdimme.
Ystävämme kirjat ovat parhaat toverimme — en nyt tarkoita riippumattoromaaneja enkä sitä tyhjää literatuuria, joka elää päivän, kaksi. Suurten henkien perintö ihmiskunnalle on vastaanotettava vakavasti. Silloin tulee siitä meille sisällys ja rikkaus eliniäksi.
Niin, nyt olemme viettäneet lepohetken muistojen ääressä. Me kuulemme vielä takaamme jonkun ystävämme äänen:
Ihmislapselle, tietkää, tie yks on vaan:
sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan!
Me tunnemme:
Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan — niin oli ihmeen valkeata vaan.
Vielä kerran kokoamme kiitollisuutemme kaikkia ja kaikkea kohtaan, mikä täytti lukupiirin kymmenen vuotta. Ja sitten: eteenpäin, läpi sumujen kohti korkeuksia, ylös suurten henkien luo!
KALLIIT HAUDAT
Eräänä keväisenä sunnuntaina v. 1918 vallitsi pitäjän kirkkoa kohti liike, jommoista ei milloinkaan oltu täällä nähty. Ei rippipyhinä, ei silloin, kun pitäjän rikkain mies haudattiin, ei silloin, kun pitäjän suurellisimman talon tytär vietti häitä ja vieraita oli kutsuttu seitsemästä pitäjästä. Tällaista ei oltu täällä koskaan nähty. Naapuripitäjistä olivat ihmiset lähteneet liikkeelle jo illalla, ajaneet läpi kevätyön hämyn, kuulleet käkien kukkuvan auringonlaskussa, kuulleet laulurastaiden vaikenevan lyhyeksi sydänyön hetkeksi ja kuulleet leivosen heräävän ylistämään aamua. He olivat siinä kulkiessaan tunteneet kevätyön kaiken huuman, tuoksun puhkeavista lehvistä, tuoksun mustasta mullasta, tuoksun maan versovista yrteistä, mutta lakkaamatta oli heidän mielensä ollut suunnattu sitä huomista, sitä odotettua kohden. Ja aamulla olivat siellä lähempänä määräpaikkaa valtatiet, metsätiet ja polut olleet täynnä kansaa, jotka kiiruhtivat samaa päämäärää kohden. Tuhansia ihmisiä oli liikkeellä. Mutta eivätkö he ymmärtäneet, etteivät mihinkään mahdu, että olisi parempi kääntyä takaisin? Mutta he olivat sen näköisiä, etteivät he voineet olla poissa juhlista. Jokainen riensi sillä hartaudella ikäänkuin toimitus, jota odotettiin, olisi tarkoittanut juuri häntä. Jokainen oli siinä tarpeellinen, välttämätön. Jokainen oli sen näköinen, että jos olisi ollut juhannus ja ensi rippi, niin juuri hän olisi ollut yksi rippilapsista.
Mitä oli sitten tapahtunut? Mitkä kummat juhlat olivat tulossa? Mistä johtui tämä outo hartaus?
Tuossa lemuavassa yössä kulkiessa tapahtui, että joku mies ja vaimo rattailtaan näkivät outojen ihmisten istuvan tiepuolessa lepäämässä. Ja mies pysäytti hevosen, tarjosi heille paikkaansa rattailla ja tarjoutui kävelemään heidän puolestaan jonkin matkaa. Hänellä oli tarve olla toiselle hyvä.
Ja tapahtui, että kun muutama aviopari tienlaidassa avasi eväänsä, siitä sattui astumaan kansaa ohitse. Ja vaimo ojensi vieraille ihmisille — vaikka oli nälkävuosi — leipää, ja hyvä, onnellinen hymy oli hänen huulillaan. Näytti siltä kuin hän olisi saanut jotakin, kun hän sai antaa. Ja vieras tarttui kiitollisena lahjaan ja nautitsi sen onnellisena, onnellisena pääasiassa antajan iloisesta hymystä.
Mistä johtui sitten tämä kummallinen hartaus, tämä hyvä tahto ihmisten kesken — toteutuiko jouluyön enkelintoivotus siinä, kevätyössä v. 1918?
Ei ollut kirkolla pitäjän rikkaimman miehen hautajaiset, eivät olleet pitäjän suurellisimman tytön häät. Vaan kirkkomaan kauneimmalle kohdalle, sinne minne näkyi sininen kaukaisuus, kylä ja vainiot, joki ja järvi, Suomi, isänmaa, sinne oli luotu auki veljeshauta. Ja tämän haudan ympärille samosivat nuo tuhannet ihmiset, ikäänkuin jokainen vainaja olisi ollut jokaisen saattajan veli, isä, ystävä.
Siinä seisoivat rinnan mustat ja valkoiset arkut, toiset rikkaampina, toiset köyhempinä, kaikki koristettuina sillä vihannalla mitä Suomen toukokuu antaa.
Nämä vainajat siis olivat panneet liikkeelle nuo tuhannet ihmiset, nämä vainajat siis olivat karkottaneet elävien mielestä turhat matalat ajatukset, kateuden, nämä vainajat siis olivat saaneet aikaan, että näiden tuhansien ihmisten mieli askarteli korkeissa asioissa, että nämä tuhannet ihmiset tunsivat toisiaan kohtaan veljen mieltä ja hyvää tahtoa. Näissä vainajissa siis oli jotakin joka teki, että heitä ajatellessa noiden tuhansien elävien ihmisten sielu kävi ikäänkuin kirkkauden läpitunkemaksi. Sen kautta että tämä veljeshauta oli tässä, tällä kotoisella hautausmaalla, tässä pitäjässä, tällä kulmalla isänmaata, oli kaikki ikäänkuin saanut uuden sisällön, uuden merkityksen. Tämä hauta oli tälle hautausmaalle, tälle pitäjälle, tälle kolkalle isänmaata tullut omaisuudeksi. Tälle haudalle tulevat vuosikymmenien, vuosisatojen kuluessa elävät sukupolvet vaeltamaan, tässä pysähtymään ja ajattelemaan. Jotain siitä korkeudesta, joka tänä päivänä soi ilmassa, tulee aina viipymään tämän haudan yllä. Vaikka maa kamartuu ympärillä ja ehkä kerran vuosisatojen perästä tulee aika, jolloin koko kalmisto on hävinnyt rakennusten tai vainioiden sekaan, niin ovat sukupolvet aina tulevat aitaamaan yhden alan tästä kalmistosta, muistamaan sen, mainitsemaan sen: nimittäin tämän haudan alan, veljeshaudan vuodelta 1918.
Tämän kaiken saattaa lukea kasvoista, jotka tänä päivänä ovat kokoontuneet veljeshaudan ympärille. Ne ovat niin vakavat, niin hartaat, niin kiitolliset elämälle, niin nöyrinä kuoleman edessä. Kun nuo ihmiset hautausmaalta palaavat arkisiin askareihinsa, niin varmaan eivät he milloinkaan voi vaipua siihen mataluuteen, missä niin monen kodin elämä kuluu. Varmaan tulee tämän päivän muisto levittämään ikäänkuin suojelevat siivet yli jokaisen, joka täällä on ollut mukana. Varmaan tulee tämän haudan, näiden vainajien muisto aina vaikuttamaan puhdistavasti ihmissieluihin, pysyväisesti kasvattamaan eläviä.
Mikä on sitten tämä hauta, keitä ovat sitten nämä vainajat? Voivatko sitten vainajat siinä määrin vaikuttaa vielä jälkipolviin? Voiko jokin hauta olla eläville niin paljon?
Nämä vainajat ovat kootut Suomen vapaussodan taistelukentiltä.
Tuossa seisoo äiti ja katselee niitä arkkuja kohden, missä hänen poikansa lepäävät. Heitä on kaksi.
Siellä ne ovat, hänen lapsensa, hänen kauniit, voimakkaat poikansa…
Kuolleina ja kuitenkin kuinka elävinä!
Eräänä iltana he kiireesti tulivat kotiin, tulivat hämärissä ja varkain niinkuin pahantekijät. He tulivat vain katsomaan — sanoivat he, mutta äiti ymmärsi, että he tulivat sanomaan hyvästi. He olivat levottomat, tuskin sai äiti heitä olemaan yötä, tytöt taittoivat uusia pajunoksia heidän huoneeseensa, koska oli kevät ja pojat pitivät niistä. Äiti kehoitti poikia nukkumaan levollisesti. Hän kyllä valvoo. Ja hän valvoi pimeässä salissa poikain oven edessä, valvoi, tähyili ikkunoista, kuunteli, oli polvillaan, käveli sukkasillaan… Pojat paiskelivat unissaan ja puhuivat. Äiti ymmärsi heidän levottomuutensa. Heidän paikkansa ei enää ollut täällä, se oli puolustajien joukossa. Koti on pyhä… Ja tätä ajatellessa aukeni äidin sisässä ikäänkuin jokin onnellinen, valaistu kohta, hellyyden tunne, jommoista hän oli tuntenut lapsiaan kohtaan kun he olivat pienet ja jommoista hän nyt tunsi suuria poikiansa kohtaan, jotka aamun koittaessa lähtevät suojelemaan kotia — ei yksin tätä omaa kotia, vaan kaikkia koteja, joissa ihmiset tekevät työtä, syntyvät ja kuolevat. Koti on pyhä, tämä koti, kaikki kodit. Ja koko isänmaa on kokoonpantu kodeista, monesta kodista. Isänmaa on yhteinen koti. Kuinka tuleekin helliä kotia, isänmaata. Poikain täytyy lähteä…
Aamu ei vielä ole valjennut, kun kaikki talossa jo ovat jalkeilla. Kukaan ei valita. Kaikki puhuvat pienistä jokapäiväisistä asioista. Reen ääressä seisoessaan peittelee äiti poikia ja kun se jo lähtee liikkeelle, luisuu hänen kätensä yli heidän lämminten selkäinsä ja viipyy silmänräpäyksen heidän olkapäillään. Yhtäkkiä nykäisee hevonen ja he ovat jo matkan päässä. Silloin tuntuu hetkeksi siltä kuin olisi tartuttu äidin sydämeen ja irroitettu se rinnasta. Mutta kummallista: nyt kun nuo rakkaimmat ovat luovutetut, nyt tuntuu taas siltä kuin koko maailma olisi avartunut. Äiti ei enää omista vain omaa kotiansa, vaan hän omistaa kaikki ne kodit, joiden puolesta hänen rakkaansa ovat lähteneet panemaan alttiiksi henkensä. Hän vapisee niiden kaikkien puolesta niinkuin tämän omansa puolesta. Kummallista: ihminen on antanut pois kaikki mitä hänellä on ollut, omaisuutensa, poikansa. Mutta hän on saanut sijaan koko isänmaan!
Yhä tuijottaa äiti hautaan. Hän on nyt niin ihmeen rikas, hänestä tuntuu, että kaikki nuo vainajat, jotka ovat antaneet hänelle isänmaan, ovat yhtä rakkaat kuin hänen omat kauniit poikansa. Niin nuoret he olivat, alle kahdenkymmenen. He ostivat vapaaksi isänmaan. Hengellään. He antoivat ryöstää itsensä paljaiksi. Se oli isänmaan hinta.
Tuossa seisoo tyttönen, poikain sisko. Hän niin rakasti veljiänsä, varsinkin vanhempaa. Tyttö on rippipuvussaan, se on vielä aivan uusi. Kuumeiset täplät palavat hänen poskillaan, nyyhkytyksen mainingit nostattavat väkivaltaisesti rintaa. Hän tuntuu olevan kuin yksinään tällä haudalla. Hän ei näe ketään, hän ei kuule mitä ympärillä tapahtuu. Muisteleeko hän jotakin niistä öistä, jolloin tulipalon loimu valaisi taivaanrantaa ja hän seisoi kotinsa pihamaalla ja kuunteli tykinpauketta. Pojat ovat siellä mukana, molemmat veljet ja niin monta, monta muuta… Nyt soittaa kuularuisku… selvästi saattaa sen kuulla… Pojat ovat siellä…
Kuinka lauha onkaan yö, oikea esikevään yö. Lumi risahtelee pudotessaan oksilta. Mitä onkaan tulossa Suomen kansalle? Esikevättäkö tämä on…? Tytön sydän lyö kuin polttava paise. Taas jysähdys, sitten kallion kumea ulvahdus.
Hän koettaa tästä puolin muuttaa elämänsä. Kuinka usein hän onkaan ollut tyytymätön ja ynseä. Hän koettaa nyt hillitä kiivaan luontonsa ja olla iloinen ja ystävällinen kaikille. Kuinka hyvä onkaan ollut kotona, oli isä, äiti, oli työtä, olivat pojat, oli jokapäiväinen leipä. Mutta kiittikö hän niistä koskaan oikein sydämensä pohjasta? Oi, jospa hän saisikin tilaisuuden hyvittää, mitä on rikkonut!… Taas alkaa tuo kauhea rätinä. Varmaan ei sen kynsistä pääse kukaan elävänä. Suuret ovat meidän syntimme olleet. Riidassa, kateudessa me olemme myrkyttäneet itseämme — opimmeko nyt jotakin?
Palelee. Hän menee sisään, veljien huoneeseen ja istahtaa samalle tuolille ikkunan pieleen, missä rakkain veli viimeksi istui. Tässä he puhelivat sinä lauantai-iltana, jolloin pojat viimein läksivät. Puhuttiin Suomen tulevaisuudesta. Vaikka he olivat niin nuoria, niin he olivat ajatelleet sitä ja tehneet itselleen kuvan siitä miten isänmaata olisi asuttava ja rakennettava. Kun isänmaa on vapautettu, niin yksilöiden ennen kaikkea pitää alistua itsekuriin, heidän pitää luopua mieliteoistaan ja kaikella harrastuksella rakentaa yhteistä kokonaisuutta, suurta kotia. Isänmaa ei ole turvattu sinä hetkenä, jolloin vihollinen on karkotettu, vaan silloin, kun sen pojat ja tyttäret ovat valmiit jatkuvasti, iloisella mielellä täyttämään kansalaisvelvollisuutensa, kaikki yhden puolesta ja yksi kaikkien puolesta. Vasta silloin on isänmaa turvattu, kun täällä vallitsee uhrimieli, ei yksin sodassa vaan rauhassa, henki, joka panee itsensä alttiiksi… Uhrimieli…
Tyttö oli katsahtanut veljiin. »Te, te voitte uhrata», oli hän sanonut, »te, pojat, voitte antaa henkenne. Mutta minä?» Silloin se rakkaampi pojista oli nauranut ja sanonut, että sodan jälkeen, sitten kun tätä riitaista isänmaata aletaan järjestellä, sitten vasta uhrimieli oikein tulee kysymykseen. Vasta silloin kysytään kuka jatkuvasti jaksaa vuodesta vuoteen kuolettaa pienet mielitekonsa, joita meillä on totuttu noudattamaan ja alistua yhteisen edun vaatimuksiin. Silloin kysytään kuka ottaa pestin totuuden soturina, kuka vihaa vääryyttä ja valhetta, kuka muistaa joka hetki, joka tunti, pienissä arkisissa, näkymättömissäkin askareissansa, että hän niissä tunnollisuudellaan rakentaa isänmaata ja että isänmaa on rakennettava suureksi. Ei kannata totisesti vuodattaa vertansa, jollei usko, että isänmaasta tulee oikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten koti. Mutta vasta jatkuva, sitkeä työ vuodesta vuoteen, pimeimpiä kolkkia myöten lääkitsee sodan haavat ja toteuttaa ne unelmat, joiden puolesta sotilas antaa elämänsä. Täällä meillä on viljelys, valistus, henkien sivistys pinnalla. Täällä täytyy kyntää syvään. Täällä tarvitaan, sanottakoon se vieläkin: uhrimieltä, ensimmäiseksi uhrimieltä, toiseksi uhrimieltä ja kolmanneksi uhrimieltä…»
Tyttö tuijottaa hautaan ja vuokot hänen veljiensä arkuilla loistavat häntä vastaan ihmeellisellä valolla. Valo kangastaa myöskin hänen sielussaan, hän ymmärtää, että hänelle on jäänyt kallis perintö: Suomi oikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten kodiksi. Muuten ovat uhrit olleet turhat. Onnelliset ovat ne ihmiset, joissa vallitsee uhrimieli. Se on elämän leipä sodassa ja rauhassa. Jos uhrimieli ihmisrinnassa tyrehtyy, niin ihminen kuivettuu niinkuin oksa ja isänmaa pudottaa hänet yhteydestään. Jos uhrimieli tyrehtyy kansasta, niin on kansa kuoleman oma. Isänmaa ilman kansan uhrimieltä on niinkuin äiti, jonka luonnottomat lapset ovat vieneet asumattomaan kalliosaareen aavassa meressä.
Tyttö mustassa rippipuvussaan seisoo säteilevin kasvoin. Hän ymmärtää nyt niin paljon. Hän ymmärtää mitä on koti ja mitä on isänmaa. Niin paljon täytyy ihmisen läpikäydä ennenkuin hän käsittää juuri yksinkertaiset suuret totuudet… Koti, sehän on se pieni armas paikka, minkä minä työlläni ja sydämelläni saan tehdä aurinkoiseksi, missä minä saan elää ja kuolla. Ja isänmaa, se on se suuri koti, joka tuhansien kansalaisteni käsien ja sydänten varassa kasvaa totuuden ja valon tyyssijaksi. Sama kieli, samat muistot, sama tulevaisuudentoivo yhdistää meidät yhdeksi perheeksi.
Mutta jo alkaa pyhä toimitus ja yli aurinkoisen kalmiston, yli ristien ja nurmettuneiden hautojen, yli tuoreen veljeshaudan, yli tuhansien elävien vyöryy virsi:
O Herra siunaa Suomen kansa, suo sille armos runsaus, suo sille lohtu haavoissansa ja tuskassansa unohdus, pois pyyhi vedet silmiemme, pois veritahrat tannertemme.
Sun voittos päivän huomenessa suo että suureks Suomi sais, suo että kahleen kirvotessa myös orjan mieli kirpoais, suo meille voima voimastasi ja valkeus sun valostasi.
Sa siunannut oot aseitamme, kun pakoon lyötiin sorron yö, myös siunaa rauhan-askartamme, tee kaunihiksi kansan työ. Miss' äsken hurme maata kasti, suo oraan itää runsahasti.
O Herra siunaa Suomen kansa, suo sille voimas runsaus, se kaikiss' että vaiheissansa ois oma kansas, valittus. O Herra, kalliimpana saamme nyt kädestäsi synnyinmaamme.
Monet veljeshaudat on meillä keväällä v. 1918 luotu umpeen ja uhrimielen siunaus on niinkuin keväinen sade käynyt yli Suomen maan. Moni on ilolla antanut kalleimpansa, moni on saanut ymmärtää mitä on koti ja mitä on isänmaa.
Mutta isänmaa ei ole turvattu sillä hetkellä jolloin vihollinen on voitettu. Isänmaa turvataan vasta pitkän, sitkeän, hellittämättä jatkuvan rauhan työn kautta, työn, jolloin Suomesta, itsekkäitä yksityisiä etuja kysymättä, poistetaan onnettomuuksien syyt, jolloin täällä valaistaan pimeinkin kolkka, jolloin uhrimieli luo tästä maasta totuutta ja onnea kohti pyrkivien ihmisten kodin. Meille eläville kaikuvat saarnat veljeshaudoilta, meidän täytyy teossa toteuttaa kaatuneiden unelmat. Auki korvat ja auki sydämet, ei saa olla yhtään kuuroa korvaa, ei yhtään penseää sydäntä — taikka on taistelu ollut turha, taikka on kärsimys ollut turha, taikka luisuu käsistämme kalliisti ostettu vapaus ja me olemme tuomitut orjiksi kansojen joukossa. Nyt jos emme ota vapautemme hetkestä vaaria, nyt jos emme turvaa isänmaata ja kotia, nyt jos emme kaikella järjellämme punnitse syitä ja seurauksia, nyt jos ryhdymme edesvastuuttomiin tekoihin ja jatkamme raakuuden palvelusta tässä maassa — nyt menee hetkemme ohi eikä ehkä koskaan palaja.
Meidän sukupolvemme on niittänyt monien menneiden polvien syntisadon, verisadon. Sillä älkäämme me kuvitelko, että tapaukset nousevat pinnalle ilman siementä ja ilman vartta. Meidän omissa teoissamme kolmannesta ja neljännestä polvesta asti on ollut siemen kaikkeen. Meidän syntimme läpi sukupolvien ovat ensi sijassa olleet täällä tapahtuneiden kauhutekojen siemen. Mutta meidän sukupolvemme on myöskin niittänyt sen kirkastuksen, sen uhrimielen, jonka esi-isien ja esiäitien rehellisyys, hurskaus, työ ja intomieli kylvivät. Me olemme saaneet nähdä myöskin ihanan uhrimielen kansassamme.
Älkäämme unohtako, että me jokainen joka hetki, joka silmänräpäys ajatuksilla, sanoilla ja teoilla kylvämme uutta siementä tuleville polville, kirouksen siementä tai siunauksen siementä. Varokaamme verikylvöä, kavahtakaamme vihan ja valheen siementä!
Veljeshaudat keväällä 1918, uhrien haudat ovat antaneet Suomelle uuden sisällön. Niistä puhuu meille eläville isänmaan omantunnonääni: älkää tehkö tyhjäksi vuodatettua veriuhria, älkää hukatko Suomen itsenäisyyttä. Suomi tulee aina olemaan vaarassa. Olkaa aina valmiit uhraamaan. Vain uhrimieli turvaa suomalaisen isänmaan.
HELMET
Tulin kerran käydessäni kaupungissa kultasepän liikkeeseen ja sain nähdä hänen helmivarastonsa. Melko suuressa laatikossa oli kolme osastoa ja näihin oli helmet lajiteltu. Olin kuullut, että helmet aina ovat kauniit, puhtaat ja kallisarvoiset, mutta nyt näin, että niitä on monta lajia. Se mitä näin ensimmäisessä osastossa, muistutti miltei pajakuonaa. Siinä oli läjä pieniä, hauraita, lianvärisiä esineitä, milloin tummien peltoherneiden näköisiä, milloin aivan muodottomia. Ne olivat hauraita ja epäjaloja, mitättömiä, arvottomia ja kuitenkin olivat nekin helmiä. Oliko ne sitten ennenaikaisesti nostettu päivänvaloon, varhemmin kuin ne olivat ehtineet kehittyä? Toiset eläimet tuottivat vain tällaisia helmiä, ja enimmät. Näitä hauraita, tummia oli paljon enemmän kuin noita muita.
Toisessa osastossa laatikkoa oli jo aivan toisenlaisia helmiä. Jotkut olivat muotovalmiit ja kauniisti hioutuneet, mutta niiden väri ja loisto eivät olleet kehittyneet samassa määrin kuin niiden muoto. Toiset olivat jääneet kokonaan muotopuoliksi, mutta onnistuneet johonkin kohtaansa kokoamaan ihanan hohdon. Tuo yksi loistava kohta keskellä muuten epätäydellistä helmeä teki sen arvokkaaksi. Toisissa näistä helmistä tapasi raskaan, ikävöivän hehkun, ikään kuin ne alituisesti olisivat kamppailleet kohti jotakin valoa, joka häämötti niille, mutta jota oli vaikea saavuttaa. Oli kummallista katsella näitä keskeneräisiä, ikään kuin kamppailevia helmiä. Ei löytänyt kahta samanlaista. Kullakin helmellä oli erikoiset puutteellisuutensa ja erikoiset etunsa. Toiset olivat kauneudessa ja jaloudessa päässeet pitemmälle kuin toiset. Kaikille oli yhteistä niiden kaipaus ja ikävöiminen kirkkauteen. Näitä helmiä oli paljon vähemmän kuin noita tummia.
Kolmannessa osastossa vihdoin oli vain harvoja helmiä. Nämä olivat ihmeelliset. Ne hohtivat hiljaisella, täyteläisellä valolla, ne olivat lujat, raskaat ja hioutuneet. Toiset hohtivat kuin lämmin sinertävä syyskuutamo, toiset kuin tähdet talvisella taivaalla, toisissa säteili iloinen auringon kelta, toiset punersivat lempeästi kuin vaalean ruusun lehti. Jotkut olivat maidon valkoiset, jotkut läpikuultavat kuin kyynel tai kastepisara. Nämäkin helmet olivat jokainen erilaiset, jokainen oli käynyt läpi oman kehityksen, jokainen oli saavuttanut oman erikoisen hohteensa. Toiset olivat suuret, toiset olivat pienet. Kaikille oli yhteistä lujuus ja kirkkaus.
Syvällä jokien ja järvien pohjalla asuu pieni eläin, joka kipeydestään tuottaa nämä helmet. Aivan terveet eläimet eivät tuota mitään helmiä. Toisten ja enimpien sairaus tuottaa vain kuonaa, toisten tuo kamppailun, kaipauksen kirkkauteen ja ehkäpä yhden pienen täydellisyyden täplän, muutamat harvat vihdoin saavuttavat kirkkauden. Jokainen näistä pienistä eläimistä kulkee yksinään syvällä vedessä, kulkee virran mukana kohti merta. Kaikille kajastaa ylhäältä taivas, kukkivat ympärillä rannat, hohtaa auringon loisto.
Syvällä elämän virrassa kulkevat ihmisten lapset kohti merta, kohti ikuisuutta. Jokainen on yksin — syvimmässä mielessä yksin, huolimatta kaikesta ystävyydestä, kaikesta rakkaudesta, mitä elämä tarjoaa. Jokainen kantaa povessaan omaa suruaan, omaa kipuaan, sitä, mitä ei kukaan voi ottaa pois. Minun rakkain ystäväni ei voi minua siitä vapauttaa, minun pahin vihamieheni ei voi sitä minulta ryöstää. Minun suruni jää minulle, vaikka kadottaisin kaiken muun. Se on ehkä lopulta koko omaisuuteni. Kukaan ei sitä näe, minä kätken sen. Minun huuleni hymyilevät, mutta minun sydämeni pohjalla on kärsimykseni, kaipaukseni, minkä nimen sille antanenkin. Ympärillä kukkivat kesäiset rannat, ympärillä käyvät syysmyrskyt, ylhäällä loistaa sininen taivas, ylhäällä sädehtivät tähdet — minä kuljen yksinäni kohti kuolemaa, povessani kärsimykseni, helmeni. Ja minun rinnallani miljoonat toiset ihmiset, kaikki yhtä yksinäisinä, kaikki kohti kuolemaa, kaikki kantaen mukanaan ainoaa omaisuuttaan: suruaan.
Helmiaines on meissä kaikissa ihmisissä — mitä teemme me helmestämme? Tuleeko meidän surustamme kuonaa, mustaa haurasta syntiä, joka pimentää meidät itsemme, josta ei ole iloa kenellekään? Vai jaksammeko kamppailla itsellemme edes voimakkaan kaipauksen totuuteen ja kirkkauteen, jaksammeko muotopuoleen helmeemme luoda edes yhden loistavan täplän, joka valaisee meidän sieluamme ja hohtaa iloa ulospäin? Tai vihdoin: yrittäisimmekö korkeammalle, palaisiko mielemme kaikkein korkeimpaan? Tekisimmekö niinkuin vanha viisas, joka meni ja möi kaikki mitä hänellä oli ostaakseen yhden kalliin päärlyn? Ihmeellisellä valolla palaa se ihmissuru, joka edes jonkin silmänräpäyksen ajan on tuntenut kirkastuksen rauhaa. Sen helmen vuoksi kannattaa myydä kaikki mitä omistaa.
Kaikki mitä me omistamme kehdosta hautaan asti, iloiset järvenrannat, kukkivat vainiot, uskolliset eläimet, ystävyys ja rakkaus, kaikki on vain laina, jonka edelliset sukupolvet siirsivät meille ja jonka me vuorostamme jätämme tuleville sukupolville. Kaikki on annettu käytettäväksi sillä lailla, että meidän sielumme helmi lainaa hoitaessa kasvaa lujaksi ja hohtavaksi. Minkä arvoiset me itse asiassa olemme, jos meidän sielumme helmi on mustaa kuonaa!
Syvällä ihmisrinnassa asuvat ne tunnot, jotka määräävät, mitä meidän helmestämme tulee, miten me pimennämme tai valaisemme elämää ja mitä me jätämme jälkeemme sekä mitä me viemme mukanamme iäisyyteen, kun meidän retkemme elämän rantojen varsilla loppuu.
KUOLLEET JA ELOONJÄÄNEET
Eräänä päivänä kevätkesää 1918, kun kylän lapset leikittelivät raitilla ja ukko Jeremias istuskeli päivänpaisteessa osuuskaupan ovella, sattui sisäpuolella seuraava kohtaus.
Heinosen leski, Martin ja Einon äiti seisoi myymäläpöydän ääressä ja itki. Hän oli pyytänyt kangasta, mutta kankaat olivat jääneet läjään hänen eteensä. Sitten hän oli pyytänyt anturanahkaa ja sitä johtaja paraikaa leikkasi. Muut ostajat, suutarin Maija ja tohtorin palvelustyttö, katselivat vaieten toimitusta. Tylsä puukko nirsi nahkaa, pitäen vihlovaa ääntä, joka sekaantui lesken nyyhkytyksiin.
Martin ja Einon äiti oli taasen joutunut puhumaan siitä ainoasta mistä hän enää osasi puhua: kuolleesta pojastaan, joka makasi vieraan kirkkomaan mullassa. Itku oli keskeyttänyt hänen niin moneen kertaan toistetut ajatuksensa.
Ei kukaan puhunut. Heinosen leski oli enimmän kärsinyt koko kylässä, oli siinä vain ristiä yhden ihmisen osaksi, kun oli kaatunut poika ja palanut koti. Ja vielä niin julmalla tavalla oli ollut rääkättynä kuollut. Ei ollut ihme, että äiti, tämä Heinosen Iita suri. Ostajat seisoivat ääneti ja odottivat, että johtaja saisi itkevän äidin anturat eroon siitä suuresta vuodasta, joka oli levitetty toiseen päähän myymäläpöytää. He katselivat toimitusta juhlallisina ikäänkuin jokainen olisi ajatellut niitä raskaita askelia mitä leski tulisi ottamaan ennen niin somalla pihamaallaan, missä nyt törröttivät kolkot savupiiput. Ehkäpä he myöskin ajattelivat omia surujaan, kenelläpä niitä ei olisi ollut.
— Siellä kaukana on Martti, valitteli äiti, — vieraat hautasivat, vieraat holhosivat, ei yhtä kukkaa ole oma äiti saanut haudalle istuttaa. Mitäs vieraat, vieraat ovat vieraita…
Muut ostajat katsahtivat toisiinsa. Yhtä ja samaa puheli Iita-raukka, sekoamisen merkki se sellainen oli. Suutarin Maija korjasi kainaloonsa ostoskäärönsä ja rupesi vihdoin neuvomaan Heinosen leskeä. Ei ollut kristityn puhetta sellainen puhe, sekoaminen siitä tuli. Tallessa ovat kuolleet, eloonjääneillä, heillä on hiki ja vaivannäkö.
Kuolleen Martin äiti oli omissa ajatuksissaan. Tohtorin Olkakin tuijotti ääneti seinään. Tuntui tukalalta. Johtaja taisteli nahan kanssa, olipa tuo veitsi päässyt tylsäksi. Pyyhkiessä silmiään esiliinaan, tuli äidin mieleen sekin kerta, jolloin Martti oli hänelle tuonut tämän esiliinan. Sellainen oli Martti ollut: aina hän muisti äitiä.
Olka näki ilmielävänä silmissään Martin, kuinka hän mäen alla, juuri siinä missä polku erosi hänen äitinsä mökille, aina hyppäsi alas kuormalta — hänhän oli niin sääliväinen eläimiä kohtaan. Siinä hän oli nähnyt Martin sinäkin iltana, jolloin Martti läksi. Martti oli tullut hiihtäen. Olka oli häntä odottanut, mutta ei Martti siitä tietänyt. »Onpa sinun kätesi kylmä», oli Martti sanonut. Hänen oli kuuma ja kiire. Ei se heidän asiansa silloinkaan tullut selvitetyksi. Martti kysyi, mahtoiko äiti olla kotona. Olka sanoi, että kyllä kai, mihinkäpäs hän näin illalla. »Voi hyvin sitten», sanoi Martti ja ojensi uudelleen kätensä. Se oli niin kuuma ja tykytti Olkan kädessä. Niinkuin Olka olisi tuntenut, että tämä oli viimeinen kerta, niin teki hänen mielensä huutaa Martille vielä jotakin, mutta Martti meni jo tuolla korkealla mäellä, sukset käsissään. Tähdet olivat taivaalla, Martti astui kuin suoraan tähtiä kohti. Olka oli painanut kädet sydäntään vasten ja vielä seisonut siinä mäen alla. Koira Heinosella oli ruvennut haukkumaan. »Voi hyvin sitten.»
— Ihminen on niinkuin heinä ja niinkuin kukkanen kedolla, jatkoi Maija äskeistä keskustelua.
Samassa heräsi hänessä aivan yhtäkkiä suutarinvaimo, ja hän katkaisi juhlalliset ajatuksensa ja huudahti tuskastuneena:
— Eikö nyt kenelläkään ole terävämpää veistä lainata johtajalle, ihanhan hän vinguttaa tuota nahkaa niinkuin pahankurinen lapsi koiranpentua.
Johtaja punehtui, hän oli sellainen nuori aatteen mies, toissilmäinen ja vasta hiljan tullut toimeensa.
Kaikille kävi olo ikäänkuin helpommaksi. Lahdenperän Jeremias nousi auringonpaisteesta, tuli puotiin, veti puukon tupesta, pyyhkäisi sitä housuihinsa ja ojensi johtajalle. Näki sen, että siinä oli ammattimiehen veitsi, oli maar sillä moni korea puuastia syntynyt vuosien vieriessä. Jeremias yskähti syvältä ja leveästi, koko hänen työilonsa niin monien iltapuhteiden kestäessä höyläpenkin ääressä keskellä kahisevaa lastukasaa, hänen ylpeytensä monien kyläkuntien parhaimpana kirvesmiehenä — kaikki tuo hyrskähti hänen yskähtäessään rinnassa.
— Onhan se jo ollut tupessaan kolmattakymmentä vuotta. Se on Niinimäen veljesten takoma. Ne olivat kaikki seppiä ja mihin ne vain käsillään tarttuivat, se luonnisti. Ja sellainen se on ihminenkin, että luontevaksi on seppänsä käsistä lähtenyt. Heinä kuin heinä ja kukkanen kuin kukkanen. Mutta puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen.
Viilsi Jeremiaan puukko toki toisella lailla halki anturanahan. Tuotapikaa sai ukko takaisin puukkonsa ja palasi päivänpaisteeseen portaille. Ovi puotiin oli auki, kuuli sekä sen mitä sisällä tapahtui että sen mitä ulkona. Kuolleen Martin äiti oli siepannut kiinni keskustelun pään ja luuli sitä jatkavansa.
— Kukkanen kuin kukkanen! sanoi hän haikeaan tapaansa. — Ei yhtä kukkasta saanut oma äiti istuttaa haudalle.
Olka katsahti Martin äitiin silmällä, joka sekä vihaa että rakastaa. Äiti oli hylkinyt köyhää tyttöä ja toivonut pojalleen suurellista morsianta. Kerrankin kun Martti ajoi niittokonetta juuri siinä heidän aitansa takana, oli Olka pysähtynyt aidanvierelle ja antanut hevoselle leipäpalan. Silloin oli Martin äiti tullut ja sanonut, ettei heidän hevosensa ollut minkään puutteessa, hyvä laidun heillä oli. Vieläkin poltti Olkan sydämessä, kun hän tämän muisti.
— Puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen ja vaikkapa niittokone kuin niittokonekin, sanoi hän niin vihlovan kipeästi, että suutarinvaimon huulilla selvästi oli jokin kova vastaus.
— Kyllähän se sota on niittokone, koetti johtaja tasoitella ja astui oven puolelle, missä peltiämpärit riippuivat.
Olka, joka oli niitä ostamassa, tuli perässä, suupielissä vielä nauru ja silmäkulmassa särkynyt kyynel. Tuuli hulmusi kuumana ja hyvänhajuisena sisään ovesta ja ikkunoista. Silmänkantamien alalla pölysivät ruisvainiot ja kulki sininen auer. Kärpäset surisivat ja perhoset leijailivat ukon ympärillä, joka istui portailla. Suutarinvaimo piti suunsa kiinni, jokainen ajatteli omia ajatuksiaan. Vihdoin sanoi Jeremias:
— Yhteinen seppä, yhteinen seppä kedon kukkasilla ja puukkojen tekijöillä!
Sekä suutarinvaimo ja Heinosen leski olivat jo pois menossa. Olka heilutti niin ärsyttävästi ämpäriä käsivarrellaan, että Maija pysähtyi.
— Vai yhteinen! tiuskasi hän. — Se joka antaa kedon kukkasten kasvaa se on taivaallinen Isä, mutta puukot ja niittokoneet ovat syntisten ihmisten tekoja.
Hyväntahtoinen johtaja riensi taasen sovittamaan.
— Me profeteeraamme puolittain ja ymmärrämme puolittain. Älkää te surko, emäntä. Saitte hyvät anturat, niillä astutte monet askeleet ja voi tulla ilonpäiviäkin.
Leski katsoi häneen ja sanoi:
— Ei ikinä! Ei tule enää ilonpäiviä. Ei kukkasta saanut oma äiti istuttaa… Olisi ollut se verenpisarakin nyt niin kaunis.
Olka lakkasi heiluttamasta ämpäriä. Hänen mieleensä oli tullut hänen myrttinsä. Sekin oli nyt niin kaunis, täydessä kukassa… Mutta kukas tuo oli?
Puukko ja puukonterät sentään, sotilashan se oli, Halmeen Antti olikin, vaikka häntä tuskin olisi tuntenut, niin suoraksi ja sorjaksi hän oli käynyt! Antti toi terveisiä Einolta, yhdessä olivat juuri tulleet vankileiriltä. Olivat käyneet Heinosella ja leipääkin olivat ottaneet puodista, kun oli nälkä. Ei Einolla mitään hätää ollut, saunaan lupasi panna pitkäkseen, kaunis verenpisarahan siellä kukki ikkunalla.
Itkettynyt äiti ikään kuin heräsi. Hänen silmiinsä tuli niinkuin sokealle ihmiselle ihmeen kautta yhtäkkiä näkö. Hän siirteli anturanahkaa kainalosta toiseen ja puheli miltei ärtyneenä.
Niin, Eino, vai tuli Eino. Niin, miksei hän olisi tullut, eihän hän ollut kaatunut. Ei hän ollut äidilleen koskaan ollut sitä mitä vainaja, Martti. Eino ajatteli muitakin ja varmaan menee naimisiinkin, mutta Martti aina vain sanoi, että hän elää siinä Heinosella mamman kanssa. Ja niin piti menemän, ettei hänen haudallaankaan ollut äiti saanut itkeä. Ei suinkaan siellä kukaan ollut kyyneltä vuodattanut eikä kukkasta istuttanut. Vain kirje oli tullut Eräjärven rovastilta, että taistelukentältä oli korjattu poika ja että silmät…! Oi Herra Jumala! Kun sitä ajattelikin, oli kuin olisi tuntenut omiin silmiin työnnettävän palavaa rautaa. Ei, ei tauonnut tämä tuska! Ja että juuri piti mennä tämän Martin, joka oli käynyt koulut ja opistot. Hänellähän oli ollut tarkoitus, että hän vielä taloa laajentaa ja vie trilloilla ja kiiltävällä juoksijalla vanhan mamman kirkkoon. Ja näin piti käydä. Ei kukkasta ollut äiti saanut hänen haudalleen istuttaa.
Suutarinvaimo nykäisi häntä käsipuolesta. Aina vain samaa hän hoki. Ei sitä kukaan jaksanut kuunnella.
— No nyt, keskeytti Antti yhtäkkiä hänen puheentulonsa, — nyt sopii sinne Eräjärvelle istuttaa ruusut ja verenpisarat. Siellä vietetään sankarihaudalla juhlat ja kaikki kaatuneiden omaiset kutsutaan juhlavieraiksi. Eino tietää. Ensi sunnuntaina ovat juhlat, vai lienevätkö seuraavana. Eino kyllä tietää. Ja kutsukirjeenkin pitäisi vielä tuleman. Niin että ei nyt kannata itkeä, sopii istuttaa verenpisarat ja vaikka myrtitkin.
Äiti oli vaiennut ja ilonkyyneleet kiilsivät hänen silmissään. Vai että Eräjärvelle — vai että hän saisi nähdä poikansa haudan, saisi istuttaa sinne kukkasensa. Kiitos olkoon Jumalalle tästä suuresta armosta. Hän saa nähdä poikansa haudan. Läpi mullan, kolmen kyynärän syvyyteen itkee hän kyyneleensä. Ah, Herra Jumala, tätä iloa ja tätä tuskaa!
Ja hyvästiä sanomatta, ostos kainalossaan läksi äiti tuontien menemään kohti poltettua kotiaan.
Olka oli käynyt valkoiseksi ja äänettömäksi. Morsiuskruunuksi hän oli kukkaansa kasvattanut. Haudalle se nyt pääsisi. Yhdestä asiasta jos olisi ollut varma: olisiko Martti ottanut hänet vai oliko äiti oikeassa. Ei ollut tullut puhutuksi heidän asiansa. »Voi hyvin sitten.» Se toivotus oli ainoa minkä kuollut oli hänelle jättänyt, hänen ainoa perintönsä ja omaisuutensa. Sillä täytyi elää läpi elämän. Poloinen äiti, yksinään oli hänkin. Hänellä oli vielä poika, mutta hän ei sitä nähnyt. »Voi hyvin sitten!»
Olka oli jo astunut kappaleen matkaa omalle taholleen, kun hän yhtäkkiä palasi takaisin:
— Milloinkas sanoittekaan juhlan olevan siellä Eräjärvellä?
Antti oli johtajalle kuvaamassa oloja vankileirillä. Hän vastasi että sunnuntaista viikon taa.
— Eikös ensi sunnuntaina?
Antti mietti hetken ja vastasi, että kyllä ne juhlat sittenkin taisivat olla sunnuntaista viikon taakse. Pitäisi toimittaa sille eukolle, sille Einon äidille sana, ettei vielä laputa turhaan Eräjärvelle.
Kun äiti nousi ylös kotimäkeä, ei hän ajatellut Einoa, elävää poikaansa, vaan verenpisaraa, joka hänen piti viedä kuolleen poikansa haudalle. Siinä oli keskellä pihamaata ruma tulipalonjättö, kaksi käryttynyttä pihlajaa, kaksi törröttävää savupiippua, tuhkaa ja tuvan irti kiskaistu ovi. Äiti astui nopeasti niiden ohitse ja tuli pientä polkua myöten saunalle. Siellä hohti jo vihertävän ruudun läpi verenpisara. Mikä onni että hän oli sen pelastanut! Ihmiset olivat häntä nauraneet, kun hän jätti hopealusikkansa palamaan ja pelasti verenpisaransa. Mutta sehän oli aivan kuin Jumalan johdatusta.
Eino makasi sängyssä ja äiti istui penkillä kukkasensa ääressä. Poikaa ei saanut pysymään valveilla. Laihtunuthan hän oli, mutta muuten terve. Tämä Eino olikin aina ollut niin voimakas, Martti, hän oli lapsena sairastellut.
— Mistä sinä sait kuulla, että juhlat ovat sunnuntaina? huusi äiti ja ravisti Einoa hartioista.
— Yksi poika sanoi junassa. Sen pojan veli on siinä samassa haudassa.
— Tiesikö hän varmasti?
— No tottakai, kun hän itsekin menee sinne.
Siis ensi pyhänä, ensi pyhänä! Elävän poikansa vetäessä syviä henkäyksiä istui äiti riemun ja tuskan vallassa ajatellen kuollutta. Hänen sydämensä sykki pakahtumaisillaan. Oli kuin hän olisi valmistautunut näkemään Marttia viimeisen kerran. Hän mietti kaikkea mitä hän hänelle sanoisi. Kukkanen jää hänen puolestaan Martin luo. Hän laski molemmat kätensä kukkaruukun ympärille ja kohdisti kaiken hellyytensä vastaiseksi kukkaseen. Ja raskaat sinipunertavat pisarat tuntuivat todella imevän itseensä hänen tuskansa. Ne ikään kuin paisuivat hänen nähtensä, paisuivat hänen kyynelistään, hänen rukouksistaan.
Kuin unessa käyden toimitti äiti arkiset askareensa. Hänen ajatuksensa olivat tulevassa pyhäpäivässä. Tottapahan nyt juhlapäiväksi kaunistavat siellä Eräjärvellä haudan, ettei omaisten tarvitse nähdä sitä hoitamattomana. Vieraat ovat vieraita, eivät suinkaan ne muuten hoida.
Torstaiaamuna sanoi Eino yhtäkkiä:
— Mutta jos juhla olikin vasta toisena sunnuntaina?
Äiti hätkähti ikään kuin hänelle olisi ollut tapahtumaisillaan suuri vääryys. Hän ei jaksa odottaa seuraavaan sunnuntaihin. Hän oli muutenkin laskenut päiviä ja hetkiä.
— Olisi pitänyt tulla kirje, sanoi Eino armottomasti.
— Se on voinut postissa mennä hukkaan, puolusti äiti oikeuttaan. — Kyllä me nyt menemme sunnuntaina. Sanoithan sinä sen tullessasi selvästi.
Äiti oli joka päivä puistellut hameensa ja huivinsa ja tarkastanut kenkänsä — onneksi olivat vaatteet tulipalon aikana olleet aitassa. Jo perjantaina hän latoi tavaransa sangalliseen juurikoppaan — ei oikeastaan ollutkaan muuta kuin virsikirja ja silkkihuivi.
Eino käveli kädet housuntaskuissa edestakaisin pihamaata.
— Kyllä rakentaminen nyt tulee kalliiksi, sanoi hän äidilleen. — Miten tässä päästänee yli talven.
Äiti katsahti häneen nuhdellen ja vastasi haikeaan tapaansa:
— Kyllä Martti olisi rakentanut.
Sitten hän riensi aittaan tarkastamaan matkakoppaansa. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Uudestaan ja uudestaan puisteli hän mustaa hamettaan ja totesi, että virsikirja kauniisti oli nenäliinan sisällä.
Eino seisoi savupiippujen luona ja käänteli jalallaan tuhkia. Äiti tuli aitasta, otti käteensä kärventyneen rautavanteen ja rupesi itkemään.
— Miksen minäkin tätä teille rakentaisi, sanoi Eino, — jos olisi rahaa.
Mutta ei sitä mistään nyt saa.
Äiti vastasi itkunsa seasta, kuuntelematta mitä poika oli sanonut:
— Niin, mitäs sinä, ethän sinä veljeäsi kaipaa.
Einon pää painui hiukan. Hän kumartui ja kiskaisi käteensä tuvan oven.
Samassa se putosi maahan niin että tuhka lenteli.
— Kirjettä vain ei ole tullut, sanoi hän.
— Mitäs kirjeistä. Jos se poika rautatievaunussa sanoi juhlien olevan, niin ne ovat.
Jos nyt olisi ollut tavalliset ajat, niin äiti olisi valmistanut oikeat vanhanaikaiset kirkkoeväät. Hän sekoitti kuitenkin munavoita vakkaan ja otti mukaan kaikki leipänsä. Ei niitä niin monta ollutkaan. Yöllä lauantaita vasten ei hän ummistanut silmiään. Musta matala huone hämärtyi ja linnut lakkasivat laulamasta. Saunasirkka vain äänteli sisäpuolella ja ulkona ruisrääkkä. Äiti makasi selällään, kädet ristissä ja ajatteli Vapahtajan yötä Getsemanen yrttitarhassa. Hänen rakas kuolleensa oli ikään kuin jossakin lähellä, äiti ei hiiskahtanut, jottei hän menisi pois. Ainoastaan hänen sydämensä sykki, puhuen pojalle, joka vain näin yösydännä kävi vieraissa ihmisten mailla. Kun aamun koi alkoi valaista, tunsi äiti rakkaan loittonevan. Linnut virittivät jo iloisia laulujaan. Äiti taivutti päänsä saunan matalan oven alitse juuri kun aurinko nousi ja rusotus taivaalta tulvi raunioille ja hiiltyneille puille. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi valmistautunut lähtemään viimeiselle retkelleen. Ehkä Jumala armossaan salliikin hänen kuolla poikansa haudalle.
Kukot lauloivat pitkin kylää. Aidanseipäiden välissä kimmelsivät hämähäkinverkot suurina ja ehyinä kuin jotkut oudot pyörät. Juhlallisin mielin astui äiti aittaan ja otti sangallisen koppansa. Eino jäi sinne nukkumaan. Aitan rappusilla pukeutui äiti mustaan pukuunsa. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pukeutunut valmiiksi arkkuun. Kun hän oli sitonut silkin leuan alle, astui hän Einon eteen, joka nukkui sikein hengenvedoin.
— Maatkaat vielä ja levätkäät, sanoi äiti, ajatellen Getsemanen yötä. —
Katso, hetki on lähestynyt…
He kulkivat hevosella ja istuivat aseman odotussalissa. Heillä oli tuntikausia odotusaikaa. Verenpisara oli sanomalehtipapereihin käärittynä äidin vieressä. Joitakin vanhoja vaimoja sattui aina äidin ympärille ja heiltä äiti heti kysyi, olivatko he sattuneet kuulemaan, että Eräjärven hautausmaalla huomenna piti olla juhlat sankarihaudalla. Hänen poikansa oli siinä haudassa. Niin oli mennyt tämä rakkaampi poika, ettei äiti ollut saanut hyvästiä sanoa. Ei hän ajatellut silloin kun Martti kotoa läksi, ettei ikinä häntä näkisi. Ei kukkasta äiti ollut saanut istuttaa haudalle, nyt vasta saisi viedä tämän verenpisaran. Etteihän vain ollut loukkaantunut hevosmatkalla. Ja he ottivat auki kääröt ja katsoivat: kylläpä se oli kaunis, ei sellaista oltu nähtykään. Tuo sotilas tuossa? Kyllä se oli hänen nuorempi poikansa, mutta ei hän ollut koskaan ollut äidilleen sellainen poika kuin Martti.
Rautatievaunussa kysyi äiti heti, olivatko matkustajat vastapäätä menossa Eräjärvelle. Siellä on juhlat sankarihaudalla. Hänen poikansa on siinä haudassa. Tiedustelumatkalla kaatui ja niin hirveästi olivat runnelleet. Eikö ollut ketään menijää sinnepäin? Kyllä se oli niin hyvä poika, ettei tämä toinen, tämä nuorempi ensinkään ollut sellainen. Mikä sitten lienee ollutkin taivaallisen Isän tarkoitus. Ei suinkaan hän, äiti, enää jää elämään. Mitäpä elämästä ilman Marttia. Kotikin on tuhkana, ei tämä Eino sitä rakenna. Kyllä Martti olisi rakentanut. Mitenkä hoitanevat niitä sankarihautoja? Ei suinkaan kukaan sinne kukkia istuta, vieraat ovat vieraita. Tässä on tämä kukkanen, tämä verenpisara. Pitääpä kastella sitä, jos olisi kuinkakin sattunut kuivamaan… Kosteapa tuo näkyy olevan. Kyllä se kaunis oli kotoa lähtiessä, miksi lienee sitten käynyt. Hän onkin sitä niin ikävöinyt, että saisi edes kukkasen istuttaa poikansa haudalle. Ei lakkaa tämä suru, ei milloinkaan. Sanoi johtaja siellä kotona osuuskaupassa, kun möi nämä anturat, että tulee vielä ilonpäiviä… Ei tule, ei koskaan. Hautaan hän joutaa poikansa luo… Vai ei ketään menijää ole Eräjärvelle? Antaapa tuon kukkasen olla tuossa noin, saapa sen sitten taas kääröihin. Vai tässä nämä matkustajat jo lähtevätkin pois.
Tyhjälle penkille vastapäätä tuli kaksi miestä, toinen sotilaspuvussa.
— Eino hoi — minnekkä se minun poikani tästä joutui? Ettehän te suinkaan — antakaa anteeksi, että kysyn — ole matkalla Eräjärven hautausmaalle? No, siellä pitäisi huomenna olla sankarihaudalla juhlat… Poika, poikahan minulla on siellä. Rakkain lapsi se on siellä kaukana vieraan kirkkomaan mullassa. Niin piti menemän… ei kukkaa ole oma äiti saanut istuttaa. Tämän verenpisaran nyt vien. Niin, aina se tulee itku… Eino, missäs sinä olet? Etteihän vain mennä ohitse? Vai vielä kolme tuntia. Se oli ollut sotilas, joka Einolle, tuolle minun nuoremmalle pojalleni tässä viime maanantaina sanoi, että hänkin lähtee niinkuin huomiseksi Eräjärvelle. Arvelin vain, että jos olisitte sattunut olemaan sama.
Ei yksin se vaunu missä äiti matkusti, vaan seuraavatkin vaunut tiesivät juhlallisuuksista Eräjärvellä huomenna. Äidistä ja verenpisarasta oli muodostunut keskus, jonka ympärille kaikki tahtoivat kokoontua. Nääntyneenä, kyyneleet rinnassa oli hän kuin kuva koko Suomi-äidistä, joka on matkalla itkemään kuollutta poikaansa. Hänen elävä poikansa seisoi junasillalla, katseli vuodentuloa pelloilla ja vainioilla ja mietti, että on kai parasta ruveta palvelukseen, ei se rakentaminen käy tällaisena aikana. Hän ajatteli myös, että jokohan tuo äiti nyt tuosta menee suruunsa, niin hyvä työihminen kun on ollut eikä nyt muuta tee kuin itkee. Mitäs mielelläänhän hän, Eino, olisi mennyt Martin sijasta. Martti oli käynyt koulut ja parempi hän oli kaikin puolin. Mutta Martilla oli ollut sellainen palava into tähän isänmaan taisteluun, mielellään hän oli mennyt kuolemaan. Ei ollut helppoa niilläkään, jotka tänne jäivät, taistelu saattoi olla edessä heilläkin, monenlainen.
Lähestyttiin vihdoin Eräjärven asemaa ja rupesi tuntumaan oudolta, kun ei sinne ollut ketään menijöitä. Ja kuitenkin oli Eräjärven hautausmaalla suuri sankarihauta. Koko junasilta oli täynnä väkeä, kun äiti ja poika astuivat vaunusta. Mikä painoi äidin kättä, mikä ojensi hänelle koria, mikä antoi eväsvoileipänsä. Verenpisaraa äiti itse kantoi. Matkustajat heiluttivat hänelle liinojaan, kun hän seisoi siinä yksinäisellä asemasillalla.
Siitä ei pitänyt olla peninkulmaakaan kirkolle, jaksothan tuon matkan kävelläkin. Eikä hevosia olisi ollut saatavissakaan. Kovalle kuitenkin otti kesähelteessä. Kopan äiti mielellään luovutti Einon kannettavaksi, mutta verenpisaran hän olisi tahtonut kantaa itse. Taistelun jälkiä alkoi jo tulla näkyviin. Oli kaadettu metsää ja pitäjänmakasiinin nurkka oli ammuttu mäsäksi. Mäellä tuli vihdoin näkyviin kirkonkylä ja kirkko. Kirkon nähdessään laski äiti nopeasti maahan kukkasensa. Hän oli pyörtymäisillään. Eino auttoi hänet mättäälle istumaan, otti kopasta voileivän ja pakotti hänet syömään. Saunat savusivat kylässä ja likeisimmässä talossa tuli tyttö panemaan uusia havuja portaiden eteen.
— Siellä, siellä se on minun lapseni! pääsi äidiltä.
Heidän ei tarvinnut kysyä tietä. Äiti oli yhtäkkiä saanut voimia ja käveli nopeasti. Hautausmaan tummat puut tulivat yhä likemmä, kiviaita jo näkyi. Ja näkyi jo jotakin vaaleaakin, ikäänkuin olisi ollut suuri vaaleanpunainen lakana levitettynä maahan. Äiti käveli niinkuin ei hän olisi astellut maan pinnalla, vaan puoleksi liidellyt ilmassa. Vapisevin käsin irroitti hän mustan rautaportin edustalla paperit kukkansa ympäriltä. Portti vikisi raskaasti saranoillaan. He astuivat puiden alle.
Suuri rauha tulvehti niinkuin terveeksitekevä lääke heitä vastaan. Vaahteranlehvien varjot hiekalla ja nurmikoilla, koivujen kimmellys sinistä taivasta vasten, kuusenlatvojen tumma nousu ylöspäin kilvan kirkontornin kanssa, kaikki teki täällä yliluonnollisen vaikutuksen. Kaukaisimmasta kulmasta hohti ilta-auringon punerruksessa vaalea, kukkiva alue, ikäänkuin se olisi ollut jokin autuaitten sielujen kenttä.
Se oli hyvin suuri hauta, kauttaaltaan rehevien, punertavien kukkien peitossa. Kiviaidan takana nostivat päitään rukiintähkät, ulottuen kauas metsän laitaan asti ja metsän kupeelta leveni silmän eteen kylä, järvi ja autereinen, loppumaton kaukaisuus. Siellä oli ihmiselämä, sen työ ja taistelu, täällä oli rauha.
Punertavien kukkien joukosta oikeni nyt suoraksi ihmisolento, nuori tyttö, joka oli ollut polvillaan. Hänen kätensä olivat mullassa ja toisessa kädessään hän pusersi kitkemiään rikkaruohoja. Muiltakin haudoilta kohosi nyt ihmishahmoja.
Äiti ja poika tervehtivät ääneti. Tyttö katseli heihin suurin, kummastelevin silmin.
— Onko täällä huomenna juhlat sankarihaudalla? kysyi vihdoin nuori sotilas.
— Ne ovat vasta seuraavana sunnuntaina, vastasi tyttö.
— Tämäkö sitten on se sankarihauta? jatkoi sotilas.
— Tämä. Me hoidamme sen vuoronperään, me kylän tytöt.
— Me olemme Martti Heinosen omaisia.
— Hän lepää tässä näin. Tiedän sen siitä että minun veljeni on hänen vieressään.
Tyttö astui ulos punertavasta kukkakentästä ja tuli näyttämään sijaa.
Nuori heleä nurmi siinä versoi mustasta maasta.
Äiti oli käynyt kalmankalpeaksi. Tuskin sai hän verenpisaran käsistään, hän putosi suulleen maata vasten.
Hän itki siinä kauan, sitten hän hiljeni. Nuoret odottivat hänen nousevan ja puhelivat kuiskaamalla. Vihdoin he rupesivat häntä puhuttelemaan. Kun ei hän vastannut, nostivat he häntä kainaloista, kumpikin puoleltaan.
— Antakaa olla, vastusti hän sammuvalla äänellä, — minä kuolen tähän.
Ja hän lyyhistyi takaisin. Nuoret neuvottelivat miten olisi meneteltävä. Heidän sydämensä sykkivät kiivaasti eivätkä he enää katsoneet toisiaan silmiin. He olivat hiljaa, poika kuopien saappaansa kärjellä hiekkaa, tyttö kierrellen esiliinansa kulmia. Yhtäkkiä tyttö nopeasti tarttui vieraan äidin olkapäihin eikä hellittänyt ennenkuin hän nousi.
— Enkö minä saanutkaan kuolla? sanoi äiti ja hymyili lauhasti.
Ja molemmat naiset, äiti ja vieras tyttö, asettivat nyt verenpisaran maahan. Äiti sai siinä takaisin puhelahjansa. Hän kertoi kuinka hyvä poika Martti oli ollut, aina oli tuonut äidille tuliaisia ja oli aikonut tykkänään jäädä asumaankin äidin kanssa. Hän toisti niin moneen kertaan kerrotut asiat, mutta ei tällä kertaa sanonut elävästä pojastaan mitään halventavaa. Tyttökin kertoi veljestään ja yhdessä kävivät naiset kitkemään hautaa. Eino otti ruiskukannun ja tyttö neuvoi missä puro oli. Heidän jäätyään kahden sanoi äiti:
— Niin, niin — ei se suru koskaan haihdu, sellainen on äidin sydän. Ei siksi, että hyvä poika se on tämä nuorempikin, tämä Eino. Sillä on se urhoollisuuden nauhakin, mutta ei pannut näkyviin niinkuin sekin Halmeen Antti aina pitää näkyvissä. Eino sanoo, että kun on tehnyt velvollisuutensa, niin mitäpä sillä kerskuu. Hyvä poika on Eino.
Eino tuli takaisin ja kasteli kukkaset. Vesipisarat putosivat iloisesti helisten nuorelle heinänoraalle ja reheville, janoisille kukkasille. Jokin suloinen rauha valui myöskin niihin ihmissydämiin, jotka sykkivät veljeshaudalla.
— Me aiomme tähän oikein kaunista muistopatsasta, toimitti tyttö. —
Rahastokin on jo suuri.
— Vai on rahasto, toisti äiti ja hänen kyyneleensä vuotivat helposti, ikään kuin vieden pois tuskan. — Ihmiset ovat sentään ihmisiä, lisäsi hän, ja kun Eino oli ruiskukannuineen päässyt vähän matkan päähän, kuiskasi hän ilman mitään aihetta: — Hyvä poika se on tuo nuorempi, tuo Eino. Pitää se taloa siinä missä Marttikin.
Hautausmaan portti vingahti, hiekka narskui ja pitkä vanha mies likeni kirkkoa. Se oli suntio. Hänen askeleensa kopisivat portaissa, tapulin luukut avautuivat, iltakellot helähtivät yli seudun.
Äiti oikaisi suoraksi selkänsä ja äänsi hiljaa kuolleen poikansa nimen. Tuntui siltä kuin kellot olisivat vieneet hänen kuiskeensa sinisiin kirkkauksiin. Kun hän astui ulos hautausmaan portista, oli maailma hänen silmissään toisen näköinen kuin ennen, ikään kuin sinisempi ja kirkkaampi. Korkeuksien sini oli laskeutunut alemmaksi. Tuntui kumman helpolta astella siinä sen nuoren tytön rinnalla, jonka veli nukkui Martin vieressä.
Tyttö vei vieraat kotiinsa. Hänen vanhemmillaan oli Niemelän talo tuolla vainioiden takana. Kaunista oli vilja. Iloiset punaiset rakennukset paistoivat järveä vasten.
— Meiltä kun polttivat asuinrakennuksen, toimitti Eino oudon puheliaana. — Täytyy tehdä uusi ja entistä tilavampi. Kyllä kai sieltä omastakin metsästä löytyy tarpeita, jos niikseen tulee. Pitää teettää piirustukset oikein rakennusmestarilla, että tulee kaunis. Kai neitikin sitten pistäytyy katsomassa miltä näyttää sillä maailmankulmalla.
Tyttö punehtui ja lausui kiitoksensa niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli.
— Niin, toimitti äitikin, — pitää tulla. Kaunista siellä meillä on, Se on se meidän paikka mäellä ja sinne näkyy paljon maailmaa.
He puhelivat kaikki kolme posket kuumina ja rinnassa kumma ilon ja helpotuksen tunne. He tunsivat kaikki kolme, että jokin uusi elämä heissä teki tuloaan.
— En suinkaan minä enää lähde juhlille ensi sunnuntaiksi, sanoi äiti hymyillen. — Lähteköön tuo Eino. Ja tulette sitten tekin meitä katsomaan. Niinhän te olette kuin omainen, antakaa anteeksi, mutta kun makaavat siellä rinnan meidän Martti ja teidän veljenne.
Niemelä oli kaunis talo ja ystävällisesti siellä otettiin vastaan.
Seuraavana lauantaina seisoi Heinosen leski taasen osuuskaupassa. Kangashan oli unohtunut ostamatta. Niinkuin edellisenäkin lauantaina kirmasivat raitilla lapset ja Jeremias Lahdenperä veteli sieraimiinsa apilaanlemua portailla päivänpaisteessa.
— Kylläpä olette virkistynyt matkalla, puheli ystävällinen johtaja.
— No niin olen, sanoi Heinosen leski. — Se oli sellainen virvoitus, kun sain itkeä poikani haudalla. Siellähän minä vasta huomasin, että minulla oli poika elossakin. Oikein se oli sanottu, kun sanoitte, että tulee vielä ilonpäiviäkin. Eino rakentaa talon uudelleen ja entistä paremman väittää rakentavansa. Ja…
Hän oli jo huomaamatta sanomaisillaan suuren salaisuuden, mutta hillitsi viime hetkessä kielensä.
— No, sanoi Jeremias, — juhlat ovatkin vasta huomenna.
— Niin ovat, huomenna.
— Ette mennytkään huomisiin?
— Mitäs minä, minulla oli jo juhlat.
— Mutta Olka tästä aamulla meni, myrtti kainalossa.
Äiti kävi totiseksi.
— Vai meni. Olka parka… Niin, niin. Pitää lähteä Olkalta kuulemaan juhlista, jahka hän palaa. Vai myrttinsä… Niin, menihän sinne Einokin…
— Meni, näinhän hänet minäkin ja oikein sulhasmiehen näköinen olikin…
Mitä teille siellä Eräjärvellä lienee tapahtunutkaan…
— Mitäs siellä sitten… Sellainen hauta on eläville lohdutus, ettekös sitä ymmärrä… Ei maar, täytyy tästä lähteä kotiin, olen siellä vähän pannut kuntoon paikkoja, jos sattuisi vieraitakin tulemaan. Eino vähän puhui, että jos toisi — jonkun toverinsa… Hyvästi nyt vain ja hyvää voimista.
Ja kevyesti asteli äiti läpi kukkivien vainioiden kohti uudestisyntyvää kotiansa.
— Sama seppä, sama seppä, puheli Jeremias osuuskaupan portailla, — sama seppä ihmisen iloilla ja suruilla. Sama seppä elämällä ja kuolemalla.