language: Finnish

YÖTÄ JA AAMUA

Puheita vapautemme huomenhetkinä

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

Lunnaat
Osaveljillemme kärsimyksessä
Viimeiset veljekset
Ristiinnaulitulle kansojen joukossa
Satakielten maa
Uudenvuoden kasvojen edessä
Kansa ja koti
Ystävämme kirjat
Kalliit haudat
Helmet
Kuolleet ja eloonjääneet

LUNNAAT

Veljekset Eerikki ja Janne seisoivat kunnaalla talojen välillä ja kuuntelivat tykinpauketta. Joka laukaukselta tärähti maa, olivatpa ne aika kojeita nuo tykit, kuka ne sellaiset oli keksinytkään. Peninkulmien päästä noin panivat mieheltä polvet vavahtamaan. Veljekset vuoroin hymähtelivät eteensä, vuoroin käänsivät toisiinsa pelästyneet kasvonsa. He hymähtelivät siksi, että tiesivät omien talojensa olevan turvassa sodan temmellykseltä, olipa Janne juuri käynyt kirkolla ja siellä saanut vakuudet, ettei sota sellaisille metsäkulmille tule kuin Noron sydänmaat ovat. Kuinka monta kertaa veljekset olivatkaan harmitelleet, että Ylitalo ja Alitalo olivat niin kaukana liikepaikoilta, ja päättäneet muuttaa lähemmäs rautatietä ja kaupunkia. Janne oli yhteen aikaan hakenutkin taloa, oikein luettelot kourassa ja kartat taskussa hän oli kulkenut ja jo etukäteen iloinnut ajoista, jolloin saisi kaupungin torilla oikeat hinnat oikeista tavaroista — mitenkä lienee sitten jäänyt sopimatta kaupoista, niin että hän yhä asui Alitaloa veljensä Eerikin viljellessä isänkotia, Ylitaloa. Eerikki oli aina paremmin tyytynyt tämän metsäkulman kivisiin peltotilkkuihin ja valmis talohan hänelle oli jäänytkin, vainajan tahdon mukaan annettu hänelle, vaikka hän oli nuorempi kuin Janne. Vainaja, isäukko, oli ollut sellainen oikullinen: kenestä piti, niin sille antoi, ja tästä Eerikistä oli pitänyt ja Jannea vieronut, Janne oli siitä kyllä kantanut vihaa sekä vainajalle että eläville, kaikille, jotka olivat olleet riistämässä häneltä hänen esikoisoikeuttaan. Ja kaikki olivatkin yleensä olleet puolueellisia häntä kohtaan, aivan niinkuin Herra itse aikoinaan Kainille, vaikka hän oli vanhempi kuin Aapeli.

Mutta näyttipä kerran tulevan oikeuttakin. Tuntuivatpa asiat kääntyvän sillä lailla, että metsäkulmilla talot saattoivat säästyä, kun ne liikepaikoilla ryöstettiin ja raastettiin pahemmin kuin saarretun karhun pesät. Hirveitä oli kirkonkylässä kerrottu niin punaisten kuin valkoistenkin elämöimisestä. Onneton vain oli sekin talo, joka meni kädestä käteen, punaisesta valkoiseen ja valkoisesta punaiseen. Jos toinen mitä jätti, niin sen toinen otti. Laupiaammin totisesti näytti kerrankin taivaan pappa katselevan Kainin kuin Aapelin puoleen — hänen, Jannen, talo oli kuin olikin kaikin puolin paremmin turvassa kuin Eerikin. Järvet ja kalliot siinä olivat edessä. Takaisinpa nuo surman kojeet kilpistyvät kalliosta, vaikka noin pamahtavat peninkulmien päähän ja panevat maan tutisemaan.

Taas —- olipa se aika täräys! Veljekset käänsivät silmät toisiaan kohti. Lauhassa illassa, jota kuu ohuen pilven läpi valaisi, välkähtivät valkuaiset vastatusten. Molemmille tuli ajatus, että taisi olla niin ja näin sen turvallisuuden tällaisina aikoina.

— Minkähän paikan sotkikaan taas tuokin pamauksen pitäjä? sanoi Janne ja suu teki väkinäistä hymyä.

— Etteihän vain olisi vienyt kirkkoa, sanoi Eerikki. — Siinä oli niin paha ääni.

— Kiveen se meni, sanoi vanhempi veli. — Kirkko on puuta ja antaa ilmaan mennessään toisen ulahduksen. Kun kuula sattuu puuhun, niin panee se noin sinnepäin niinkuin jäät syksyllä, mutta kun kiveen sattuu, niin rähähtää kiukkuisemmin. Se oli kivinavetta tuo viimeinen.

Hän ajatteli kallioita Alitalon ja järven välillä — eivät tainneet paljoakaan auttaa tuollaisia panoksia vastaan. Nuoremman veljen seuraava huomautus ei ollut omiaan rauhoittamaan.

— Kuuluvat tykin luodit puhkaisevan sellaisen metrin paksuisen kiviseinän, jommoisia vanhaan aikaan tehtiin, niinkuin neula paperin vain. Elävät lehmät siinä menevät, päät ja potkat mikä minnekin.

Eerikin leuka kävi, hänen tätä puhuessaan, kaiken aikaa epämääräisen liikutuksen vallassa. Hän ajatteli molempia poikiaan, jotka jouluna olivat lähteneet kodista. Raha-ansiolle sanoivat lähtevänsä pohjan puoleen tukkitöihin. Eivät yhtään kirjettä olleet lähettäneet. Mitenkä lienevät nyt johtuneet mieleen. Tai ainahan ne johtuivat ja nyt etenkin, kun surmankojeet tuolla paukkuivat. Että missä olivatkaan…

Jotakin sellaista oli puhuttu, että hekin olivat mukana sotatoimissa. Mutta sitä ei isäukko enempää kuin äitikään uskonut — mitäs heidän pojat, rauhan miehiähän he olivat. Kuka heidät sentään tiesi, olivat niin katkeroituneet viime keväänä, kun piti tehdä heinää revollit taskussa lakkomiesten uhkausten vuoksi. Olivat tosiaan taitaneet sanoa, niinkuin kerrottiin, että »tästä ei tule hyvää». Eikä ollutkaan tullut hyvää — sota oli tullut.

Janne puheli eri kiväärien äänistä. Hän oli kirkonkylässä käydessään kuullut ne paljon selvemmin ja osasi täältäkin kaukaa erottaa ne toisistaan. Tykit olivat kaikkein pahimmat, aikamoisen äänen päästivät »rapselit» ja käsipommit ja tuo »popo-popo-popo-popo» se oli kuularuisku se. Toiset sanoivat, että kuularuisku oli sellainen hyvin pitkä- ja paksukaulainen pyssy, toiset, että se oli niinkuin paloruisku ja että letkun kautta päästettiin ilmaan kuulat, jotka olivat pahemmat repimään kuin hirvikuulat, toiset sanoivat, että kuularuiskua väännettiin niinkuin käsisilppukonetta. Vaan mitenkäs eivät sitten silloin kuulat olisi räjähdelleet jo siinä ja särkeneet koko kojetta? Sen sanoi Jannen oma järki. Tuo sen vain oli ääntä tuo popo-popo-popo-popo.

Eikös taasen haukukin Ylitalon Piski?

— Lopeta sinä se koira niinkuin minä olen tehnyt meidän Mustin, sanoi Janne. — Kuulevat vielä pakolaiset äänen ja tulevat hakemaan turvaa ja vievät sanan, että täällä on taloja…

Janne lausui viime sanat matalalla äänellä niinkuin hän olisi pelännyt metsällä olevan korvat.

Maa tärähteli heidän jalkojensa alla, laukaukset ja niiden herättämät kaiut vastailivat toisilleen ääriltä äärille. Äänet muistuttivat toisiaan niinkuin kahden sukulaisen olennon äänet. Sota ja tyhjyys huutelivat toisilleen yli vapisevan maan.

Kyliäpä nyt vapisikin paikat! Ihan alkoivat lumet tippua puiden oksilta.

— Kyllä sitten samalla saisi lakata keittämästä ja lämmittämästä, sanoi Eerikki. — Nouseehan se sauhukin ilmaan ja ilmiantaa, lippuhan se on, sininen sauhu. Pitävät Piskin niin hyvänä lapset — tyttären lapset.

— Hyvänä vai. Vai hyvänä.

Ilkeästi lausui veli sanat, Eerikki sen kyllä huomasi. Vihaa kantoi hänelle yhäkin Janne ja vääryyttä kai hänelle, Jannelle, oli tehtykin. Hän oli vanhin veli, mutta ei ollut saanut taloa. Vaan nytpä oli hyvässä turvassa Alitalo, Jannen uudistalo. Eivät sinne pommit satu vaikka Ylitaloon sattuisivatkin. Entä jos Jumala antaisikin sattua siitä hyvästä, että hän, nuorempi, ei omasta vapaasta tahdostaan ollut antanut isänkotia vanhemmalle…

— Saisit vain varoa, sinä, sanoi Janne taas.

Nyt kuuli Eerikki selvästi veljensä äänessä salatun uhkauksen ja ikäänkuin sota olisi vahvistanut sanat ja mennyt hänen puolelleen, pamahti samassa kauheasti ja tyhjä kaiku jyrisi vastaan Alitalon kallioista.

Jokohan minun pitäisi vapaaehtoisesti tarjota Jannelle Ylitaloa? ajatteli Eerikki. Mutta hänen mieleensä muistui samassa miten paljon he poikien kanssa viime vuosina olivat ottaneet ylös suota, kun Alitalossa oli jätetty viljelys siihen missä se jo kauan oli ollut. Sellaista huonoa se oli ollut Jannen toimi, jos oli toimeton emäntäkin. Rahoja hänellä oli jonkin verran ollut ja sen vuoksihan Janne hänet oli ottanut, mutta kahviinhan hän joi korotkin sellaisista rahoista, vaimo parka. Tosiaankin haukkui Piski vimmatusti Ylitalossa. Etteivät nyt pitäneet varaansa. Kaksi emäntää on talossa, nuori ja vanha, tytär ja äiti, ja antavat koiran tuolla lailla ulvoa. Rätinää ja paukettako koira haukkui vai kuuliko se jotakin muutakin?

— Saisit varoa, etkö kuule, sanoi Janne ja hänen silmän valkuaisensa leiskahtivat vaaleiden pilvien kajastuksessa. — Anna sinä vain Piskisi haukkua ja houkutella tänne hävittäjät. Mitä sinä välität toisen omasta, kun et omaasikaan ajattele. Ajattelitteko te vainajan kanssa mitä teitte, kun veitte esikoisoikeuden vanhemmalta veljeltä. Pirua te ajattelitte, jos ajattelitte.

Hävitys ja tyhjyys vastailivat toisilleen taasen taivaanrannasta taivaanrantaan yli talvisten salojen. Koira ulvoi vimmattuna, käheällä, loppuun kuluneella äänellä. Ihmisääniäkin kuului. Naiset nähtävästi seisoivat Ylitalon pihamaalla, voivotellen kilpaa Piskin kanssa. Lempeä suhina kuului puista rannalla, milloin sille hetkeksi annettiin suunvuoroa.

Nuorempi veli seisoi liikkumattomana, vanhempi ei nähnyt, että hän kävi kovaa taistelua itsensä kanssa.

— Ota sinä Ylitalo, sanoi hän vihdoin. — Minun olisi pitänyt sanoa tämä jo silloin, kun ukko kallisti päänsä.

Vanhempi veli ei käynyt niin vakavaksi kuin sanojen vakavuus olisi edellyttänyt. Hän naurahti ikäänkuin etukäteen olisi arvannut tämän ehdotuksen tulevan.

— Vai niin, vai, nyt sinä tyrkyttäisit minulle taloasi, kun tuho on likellä. Nyt kun minun taloni on turvassa järven ja kallion takana, nyt se kelpaisi, vai niin, vai… Pirut ja perkeleet, mene sinä vain omalle talollesi ja odota hävittäjiä!

— En minä sitä — en minä sentähden, yritti veli, mutta Alitalon isäntä ei häntä kuunnellut.

— Mene, mene ottamaan vastaan vieraita, ehkä emännät siellä jo toivottavatkin heitä tervetulleiksi.

Eerikki tunsi selkäänsä kylmäävän.

— Keitä sinä luulet sinne tulleen? kysyi hän. — Tiedätkö mitä? Oletko jotakin kuullut…?

— No aina yhtä ja toista… Taikka sitä vain, että poikasi eivät olekaan hirrenvedossa, vaan sodassa… Lakanat olkapäillä kuuluvat viruvan hangilla ja ampuilevan. Ja heitä voidaan tulla etsimään heidän kotoansa.

— Mistä sinä tämän tiedät?

— Sieltä mistä kaiken muunkin.

— Mahdoit heti sanoa, kun kuulit.

— Ehditpähän sen nytkin kuulla.

Molemmat vaikenivat. Nuoremman veljen hengitys kulki sihisten. Kaukana taivaanrannalla oli pieni punainen hohde, joka kasvamistaan kasvoi. Tulipalo. Mikähän sielläkin nyt paloi? Vanhempi veli arvaili ja arvaili, mutta ei saanut nuoremmalta vastausta. Pienenä pyöreähkönä kehänä paloi sinipunerva rusotus taivaanrannalla kuin mikäkin uhrituli. Se oli kaukana, ei kuulunut mitään ääniä, mutta molemmat veljekset tunsivat, että tulipalopaikan ympärillä oli voivotusta, hätähuutoja ja juoksua.

— Mistä sitten voitaisiin tietää tulla etsimään poikia kodistaan? sanoi vihdoin Eerikki. — Sanoithan juuri itsekin saaneesi täydet vakuudet, ettei sota tule tänne…

— Ei sota, mutta hakijat…

— Mistäs he voisivat tietää? Kun en minä, poikain oma isäkään heistä mitään tiedä… Vai… vai… Ethän vain sinä…

— Jaa minä?… Mitä sitten?

— Oletko sinä ilmoittanut meidät?

— Älä höpise.

— Älä sinä kiellä. Äänesi sen ilmaisee. Voi sinua. Sinä olet käynyt toimittamassa murhamiehet Ylitaloon — tunnusta pois, sen sinä olet tehnyt…

— Mitä pirua sinä huudat… Varo sinä, sanon sen vielä. Totuuden olen puhunut, en muuta. Olen sanonut, että pojat menivät pohjan puoleen, ettei tiedetä missä ovat. Voivat olla sodassakin. Ja heidät oli nähty, hangilla makaavat mahallaan ja metsästävät ihmisiä. Sellaisia poikia sinulla on.

Nuoremman veljen nyrkeissä tykki veri kuin pahkaisessa paiseessa. Ääneti kääntyi hän lähtemään. Hän ei antanut veljelleen kättä eikä toivottanut hyvää yötä. Hän läksi kotia kohti, missä vaimoväki viikon päivät oli nukkunut vaatteet yllä. Hän tunsi yhtäkkiä kuuluvansa sotaan, ikään kuin tuolta kaukaa mistä pamaukset laukaistiin ja missä talot paloivat, olisi viskattu mahdottoman pitkä köysi tänne ja hän joutunut sen silmukkaan. Poikien luo häntä vedettiin. Ehkä pojat todella makasivat valkoisissa lakanoissa hangilla ja ammuskelivat. Etteivät jo olisi kuolleita? Kuka ensi syksynä kaivaa ojaa, kuka auttaa isää saamaan siemenen maahan…? Puolensataa syltä oli päivässä pistänyt Malakia… Kilpaa olivat kaivaneet Mikon kanssa, mutta Malakia aina voitti. Ja nyt he makaavat hangilla…

Eerikiltä menivät kädet ristiin ja hän tavoitteli raamatunlauseita ja synnintunnustusta. Hänen sydämensä jyskytti niin että kanuunanpauketta tuskin enää erotti. Hänen silmiinsäkin oli tullut sellainen tuike, ettei hän enää erottanut, oliko tulipalo hänen omien silmiensä takana vai taivaanrannalla. Kaukainen silmukka veti häntä sinne paukkeen ja tulipalon puoleen, etsimään poikia, pelastamaan heitä, tuomaan heitä kotiin… että olisivat kotona, kun kevättyöt alkavat… Lumi jo suli, varmaan tulisi aikainen kevät. Hänen täytyi kiirehtiä.

Yhtäkkiä hän huomasi, että koiranhaukunta taukosi. Mutta sen sijaan alkoi kuulua ihmisääniä ja hevosten hirnuntaa. Hän läksi juoksujalkaa lähemmäksi. Kotikartanolla oli paljon miehiä. Perkeleitä he laskettivat, kuului selvästi… Joko ne nyt olivat tulleet etsimään poikia? Tämäkö nyt piti tehdä oman veljen… Ettei ollutkin ennen tullut puhutuksi loppuun sitä taloasiaa.

Huohottavin rinnoin astui Eerikki metsästä peltoaukealleen. Silloin hän kuuli ikkunoiden helähtävän rikki, naisten huutavan ja miesten nauravan. Talon nurkan alta leiskahti keltainen liekki ikään kuin valkea olisi pistetty Öljyttyyn olkilyhteeseen. Pyssy paukahti. Lapsi parkui. Eerikki ymmärsi, että olisi pitänyt kääntyä takaisin ja paeta metsään. Mutta hän hyökkäsi täydessä juoksussa polkua ylös, kotiaan kohti. Puukko hänellä oli, hyvä olikin… Ja tuosta sai hyvän seipään…

Pimeästä tuvastaan katseli sill'aikaa Janne tulipaloa järven toisella puolella. Ylitalo siinä nyt meni, isänkoti, missä hän oli syntynyt. Oikeus se oli, miksi olivatkin vainajan kanssa rikkoneet esikoisoikeutta vastaan.

Kaikki olivat hiljaa sängyissään, sekä piiat että puhuvat tyttäret. Äiti oli kuuromykän tytön kanssa penkillä. He eivät hiiskahtaneet, he eivät uskaltaneet, kun isä oli tällä mielellä. Tyttö nyyhki kuuromykän oudolla äänellä, hänen oli uni. Isä yksin liikkui. Varpaisillaan hän narahtelevissa saappaissaan asteli portailta sisään ikkunan luo ja taas takaisin. Pojat olivat kamarissa. Tuon tuostakin avasi isä oven, opetti ja kovisti heitä. Portailla hän tuon tuostakin kuulosteli rytäkkää järven takana. Alitalon kalliot siihen vastasivat. Ne nauroivat niinkuin pahat naakat.

Isäntä tuli tupaan ja asteli varpaisillaan seinää pitkin.

— Muistatteko nyt, puhui hän piikojen sänkyyn, — että jos tulevat, niin juoskaa navettaan. Olkaa siellä lehmien turvissa, eivät kuulu tekevän lehmille mitään… Ja te, jatkoi hän tyttäriensä sängyn ääressä, — tiedättehän, että olette ladon alla… ei sen, missä on heiniä, sillä heiniä aina kuuluvat ottavan ja penkovan. Ja jättäkää ovi raolleen, että näkevät tyhjäksi… Olkaakin hiljaa, viiltävät auki rinnat ja vatsat, jos löytävät. Ei ne piioille mitään tee, mutta talollisten lapsia voivat vainota… Ja sinä, puhui hän vaimolleen, — sinä makaat sängyssä ja olet kipeä. Älä sinä huuda, ei ne vanhoista ja rumista välitä. Kuuromykkä päästetään lattialle, se saa vapaasti liikkua siinä ja änköttää.

Isäntä huomasi äkkiä hiilloksen, otti saavista vettä ja kaatoi kipollisen hehkuun. Pihahtaen musteni hiillos toiselta kulmalta, päästäen kihahtavan höyryn savutorveen. Toinen kipollinen vielä ja hiillos oli mustana.

— Muistatteko nyt, kovisti isäntä ja meni taasen porstuaan.

Kuuromykkä päästi samassa kovan äänen ja painoi päänsä äidin rintaa vasten. Sekä piiat että tyttäret nostivat hekin sängyistä päitään ja kuiskuttelivat. Isäntä ei nyt voinut heitä kuulla. Hän oli varoittamassa poikia.

— Te lurjukset… oletteko pitäneet vahtia? Vaikka olisitte, peevelit, nukkuneet! Nyt ei odotetakaan enää, vaan te valjastatte hevoset, te molemmat, joilla on yhtä pitkät jalat, ja lähdette ajamaan. Kelloja tai kulkusia ei oteta, ette kai te hölmöt sitä itsestänne ymmärrä! No, mars matkaan… Ei, et sinä, sinä jolla on toinen jalka toista lyhyempi… tai pitempi, kuinka vain. Sinä jäät tänne. Muista sanoa, että olet ainoa poika. Jos sinä muuta sanot, niin lyhenee tuo pitempikin jalka… Kun hevoset ovat valjaissa — huonompi kirkkoreki jää liiteriin — niin tulette sisään ja otatte kirstun.

Kun isä oli saaanut pojat matkaan, rupesi hänestä tuntumaan, että hän turhanpäiten oli lähettänyt heidät pois kotoa. Ei suinkaan kukaan hyväntekijälleen pahaa tee… Jolleivät pojat varjelekaan kirstua — kuka heidät tietää, niin hölmöjä ja vähämielisiä kuin ovat.

Järven takana paukkui ja räiski. Ihmiset huusivat. Koira ei enää haukkunut. Ehkä alkoikin nyt riittää tämä rangaistus Eerikille.

Janne tunsi rintansa yhtäkkiä käyneen köykäiseksi ikään kuin kivi olisi otettu sieltä pois. Hänen pitkä vihansa oli puhjennut niinkuin kypsä paise ja heti oli helpottanut. Tästäpuoleen saa veli hänen puolestaan olla rauhassa, vaikka tekikin väärin yhdessä isän kanssa.

Metsässä kuului outoa suhahtelua ja vikinää. Maa tömisi. Ajettiin. Neköhän ne nyt olivat… punaiset polttajat… ja olivatkohan tulossa tänne? Kuka nekään tiesi, jolleivät muistakaan, että hän heitä auttoi, vaan polttavat hänenkin talonsa .. Ei, Jumala ei voi tehdä sitä vääryyttä, että antaa polttaa hänen hiellä ja vaivalla rakentamansa metsätalon. Ties sentään, ehkei olisi pitänyt siellä kirkolla puhua veljenpojista ja heidän katoamisestaan… Eerikki näytti pitävän sitä kovin pahana, kutsui ilmiannoksi. Mutta syntinen on ihminen ja erehtyväinen. Ei ole tämäkään mukavaa tämä tällainen odotus ja pelko… Mutta onpa tuo outoa ajoa metsässä… Pojat hölmöt varmaan eivät ole ehtineet pois alta. Tietysti antavat kirstun henkensä päästimeksi, siinä menee sitten viimeisetkin rahat…

Hätä valtasi Jannen, Alitalon isännän. Hänen täytyy pelastaa rahansa. Näinä hyvinä aikoina, jolloin kananmunakin tuotti hopeaa, puhumattakaan maidosta ja muusta lehminloisesta, oli kirstunpohjalle kokoontunut plootuja. Hän painoi lakin päähänsä ja läksi juoksemaan. Jääkööt sinne naiset, kukapa heihin koskee!

Mutta hän ei päässyt montakaan askelta ennenkuin hän pysähtyi ja livahti puun taakse. Reki siellä tuli, ajajan suomiessa hevosta ohjasperillä. Se oli kovin nääntynyt, ajaja juoksi rinnalla, löi selkään ja katseli taakseen. Hätä siinä oli. Janne ymmärsi, että oltiin pakomatkalla. Tuli toinen reki. Varmaan oli sota Ilkenemässä metsäkulmiakin. Taisi vain olla parasta lähteä pakoon. Minne menivät kaikki nuo ihmiset? Missä helvetissä oli ihminen nyt turvassa? Alitalo hiipi esiin ja asteli varovasti metsätietä. Kun uusi reki tuli, niin hän piiloutui ja kun vaara oli mennyt ohi, niin hän juoksi. Aamu jo sarasti, kun hän pääsi luhtaniityn ladolle takamailleen.

Oli, oli toki oikeuttakin! Turvassa oli kirstu, hyvästi olivat, hölmöt, sijoittaneet sen ladon alle ja sotkeneet jäljet. Eivät sentään taitaneet hänen poikansa ollakaan niin vähämielisiä. Hevoset syödä rouskuttivat ladon nurkassa ja pojat, junkkarit, pöyhistelivät paraikaa heiniä alleen pannakseen maata.

— Olettepa ajaneet kuin hullut — yhtenä höyrynä koko lato. Peitättekö nopeasti hevoset. Ettekö sitten ottaneetkaan loimia? Tänne omat takkinne, lurjukset. Tästä puoleen ei ajatellakaan talon myymistä. Minä olenkin nyt huomannut, että sydänmaan talot sodan aikoina voittavat kirkonkylän talot. Alitaloa ei myydä. Takit tänne paikalla!

Päivän ja seuraavan yön kesti tykinpauketta kaukaisuudessa ja ajoa ja meteliä likeisyydessä. Ehtivät isä ja pojat niiden kestäessä kokea senkin seitsemät pelot ja säikähdykset rahojensa, henkensä ja kotinsa takia. Mutta sitten hiljeni.

Kun isäntä toisen päivän aamuna, vaatteet heinissä ja silmät ladon pimeydessä soenneina, kömpi ulos, huusi käenpiika niin että metsä raikui, aurinko paistoi ja teeret kuhersivat. Ei kuulunut ajoa eikä pauketta, ei myöskään näkynyt savupilviä eikä tulipalon punerrusta. Taivas oli kauttaaltaan sininen ja maailma rauhallinen. Jokin käänne nyt oli tapahtunut, mutta minnepäin?

Varovasti likeni isäntä kotiaan. Verta! Herra siunatkoon, olikohan siinä vallan mennyt ihmishenki…? Tuohon on pudotettu hyvä piiska, pitipä korjata, ei ollutkaan näin hyvää Alitalossa. No, jo nyt jotakin, tuossa oli ihka uusi kenkä, ettei vain ollutkin Ylitalon Santran kenkä. Hänellä piti aina olla näin hienoa. Olisivatko rosvot pudottaneet vai olisiko talonväelle tullut pakeneminen?

Kovaa töminää alkoi kuulua takaapäin… ruskea hevonen tulla laukkasi yksinään, irrallisena… Se oli Eerikin hevosia, neljän vuoden vanha, kotona kasvatettu tamma. Kylläpä oli maailma nurin, mitähän olikaan tapahtunut. Kun hevonen näki ihmisen, karkasi se metsään eikä kuunnellut, vaikka sille mitä olisi puhunut… Eikä aikaakaan, kun taas alkoi hälinä: lampaat määkivät ja naiset juoksivat. Ei, eivät olleet asiat vielä oikealla tolalla. Janne yritti jo mennä piiloon, kun hän tunsi vastaantulijoissa veljensä vaimon ja lapset. Mieluimmin hän olisi mennyt heidänkin ohitseen, ei mitään hänellä ollut heille sanottavaa. Mutta ei hän myöskään tahtonut kieltää heiltä apuansa, kun lampaat hulluina juoksivat, mikä minne. Jos heillä edes olisi ollut leipää, mutta nyt he ojensivat niille tyhjiä käsiänsä ja huusivat: kurukuru, kurukuru. Pianhan se lammas huomasi, ettei kädessä mitään ollut. Ja lisäksi oli nämä lampaat pelotettu suunniltaan.

— Jos olisi leipää, huusi isäntä.

— Mistäs sitä…! huusi Ylitalon emäntä vastaan oudolla äänellä. —
Veivät kaikki, sitten polttivat. Kaikki veivät…

— Paloiko muuta kuin asuinrakennus? kysyi Alitalo arasti.

— Saunassa me nyt asumme.

— Onpa Santralta ääni langennut.

Emäntä ei vastannut, haroi vain hartioiltaan huivinsa kulmia ja koetti köyttää niitä leuan alle kiinni. Olipa hän käynyt oudon näköiseksi, mitä vanhoja kesävaatteita olikaan pannut ylleen. Kainalossa piteli jotakin takkia. Olivatkohan vieneet vaatteet noin tarkkaan…

— Onkos sitten - muita uutisia? kysyi isäntä harvakseltaan.

- En tiedä, en tiedä, sanoi emäntä laulavalla äänellä ikäänkuin hän olisi nukuttanut lasta.

— Missä isäntä on?

Silloin tarttui emäntä kiinni puuhun, painoi päänsä sitä vasten ja häneltä pääsi itku. Puun risahduksesta lähtivät lampaat karkuun ja lapset riensivät kuru-kurua huutaen niiden perässä. Yhden tytöistä sai isäntä pysähdytetyksi.

— Missäs isä on?

— Veivät, vastasi lapsi ja nieli itkuaan.

— Kuinka veivät — minne?

— Sitoivat köysiin, panivat rekeen. Etteivät olisi tappaneet. Tuolla on kauempana verta… Vaikka olisivat tappaneet… Seitsemän lehmää veivät…

Lampaat karkailivat pitkin metsää. Äiti ja tytär kiiruhtivat lampaiden perässä, heidän nyyhkytyksensä hävisi hälinään. Alitalon isäntä pääsi livahtamaan heidän näkyvistään.

Ei sentään juuri tätä hän ollut veljelleen suonut. Ettei se taivaan pappa määrää tietänyt, kun rankaisi. Kyllä nyt on Eerikki pahainen mennyttä… Jos enää on elossakaan. Että hän, Janne, sentään meni ilmiantamaan.

Mutta Alitalo oli säilynyt, se oli pääasia. Ei mihinkään oltu koskettu, ei leivänkannikkaa oltu viety, huoleti olisi saanut pitää rahatkin kotona. Olihan se mukavaa, mutta olisi siitä pitänyt iloisemmaksikin tulla, kun oli saanut pitää omansa, vaikka naapureilta oli kaikki mennyt. Kunhan vain olisi saanut tietää syyn tähän hiljaisuuteen maailmassa. Oli oudon hiljaista. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko sota voitettu jossakin päin ja kuka oli voittanut?

Pian se saatiin tietää.

Samat ihmiset, jotka pari vuorokautta sitten, yön pimeydessä olivat menneet, palasivat nyt heleällä päivällä. Heidän kasvonsa olivat nääntyneet ja iloiset ja kun heiltä kysyi mitä oli tapahtunut, kertoivat he, että voitto oli saatu, vihollinen lyöty, ja että he nyt palasivat kotiin. He kertoivat myöskin ihmeellisiä asioita rohkeudesta ja neuvokkuudesta ja siitä kuinka ihmiset olivat iloisesti antaneet henkensä. Kun he Alitalolta kysyivät, olisiko tässä likellä asuntoja, joissa voisi levähtää, niin isäntä osoitti Ylitaloa ja lisäsi, että se tosin oli hävitetty ja poltettu. Kotiin palaavat pakolaiset poikkesivat kuitenkin sinne ja Alitalon Janne seurasi heitä kauempaa katsellakseen, miten heidät otettiin vastaan. Hyvin heitä toivotettiin tervetulleiksi, naiset karkasivat tavatessaan toistensa kaulaan, itkivät tai nauroivat. Ja ikään kuin olisi ollut suuret pidot, juostiin aittojen ja luhtien väliä. Ja kokonaisia kuormallisia ihmisiä taloon vain mahtui, vaikka asuinrakennus oli palanut. Taidettiin siinä syöttää ja juottaakin, vaikka sanoivat, että oli ryöstetty talo putipuhtaaksi. Taisi käydä niinkuin raamatun aikaan, että parilla kalalla ruokki neljätuhatta miestä ilman vaimoja ja lapsia. Kummaa se oli.

Alitalo seisoi metsänlaidassa ja katseli. Ei ikinä hän ollut nähnyt mitään näin ihmeellistä.

Taisivat vielä odottaakin jotakin, kun aina juoksivat aitannurkalle tähyilemään. Niinkuin häissä odotetaan sulhassaaton tuloa ja vilkuillaan tielle, niin Ylitalossakin nyt vilkuiltiin. Vai olivatko huomanneet naapurin puiden takana? Häntä halutti kuin haluttikin saada selville mitä veljen talossa oli tekeillä ja hän jäi yhä metsänlaitaan. Kylmäkään ei tullut, kun aurinko paistoi niin kauniisti.

Takaapäin kuului äkkiä hevosen askelia. Mutta sieltä ei nyt tullutkaan suuria ihmiskuormallisia niinkuin äsken, vaan yksinäinen mies, ajaen peitettyä liisterekeä, jonka vieressä hän asteli. Tutulta tuntui jo kauas miehen kävelemisen laatu. No hengissäkö hän olikin — eikö se ollutkin Eerikki?

Janne ei tietänyt piilottautuisiko entistä paremmin vai lähtisikö veljeään vastaan kuulemaan uutisia. Oli se sentään mukavaa, että oli hengissä tuo Eerikki. Mutta nyt kai hän vuorostaan rupeaisi kantamaan vihaa veljelleen, hänelle, Jannelle, ja kukaties toimittaisi nykyiset voittajat polttamaan Alitaloa. Pelko alkoi taasen ahdistaa sydänalaa. Ei, ei tässä auttanut pakoon lähteä, täytyy yksintein käydä puheille ennenkuin pääsevät naisväet yllyttämään vihaan omaa veljeä vastaan.

Eerikki pysähdytti hevosensa, kun näki Jannen.

Ei kantanut mielessään vihaa tuo mies… Hänen kasvonsa paistoivat oudon juhlallisina.

Veljekset kättelivät. Molemmat odottivat, että toinen alkaisi puhua.

— Mitenkäs… sanoi vihdoin vanhempi veli, — mitenkäs sinun partasi on käynyt niinkuin harmaaksi?

— Onko? sanoi nuorempi ja sivalsi partaansa.

— Onkos tukkakin? kysyi Janne uteliaana.

Eerikki vetäisi lakin päästään ja sitaisi tukkaansa, jota hän ei voinut nähdä.

— On, vakuutteli vanhempi veli. — Ihan on harmaa. Sinä olet nyt harmaampi kuin minä ja vanhempi. Missäs ihmeessä sinä olet ollut? Mitäs sinä naurat ja hymyilet? Onkos nyt sellaiseen syytä, kun isänkoti on raunioina?

Oli hetkisen äänettömyys.

— Maa on vapaa, sanoi sitten Eerikki hiljaa.

Janneen eivät hänen sanansa tehneet mitään vaikutusta. Hänen silmänsä ihmettelivät vain nuoremman veljen harmaata partaa, valjenneita hiuksia ja outoa hymyä.

— Tuolla on talosi täynnä väkeä, sanoi Janne. — Viimeisetkin vähät varasi syöttää siellä vaimosi Santra niille. Ja sinä hymyilet vain… En minä tätä ymmärrä.

— Niin, mitäs sinä, sanoi Eerikki ja valmistautui lähtemään. — Hyvästi nyt sitten vain.

Veli pidätteli.

— Älähän nyt mene… Puhutaan nyt… Mitenkäs sinä olet iloinen enkä minä?

— Mistäs minä tiedän… Et ole ostanut iloa, ehkä. Siitä maksetaan kalliit lunnaat.

— Älähän nyt lähde… Mitäs sinä oikein tarkoitat?

— En minä mitään. Sinulla ehkä ei ole osaa tässä ilossa, kun et ole mitään antanut…

— Mitäs sinä sitten olet antanut?

Vanhemman veljen silmälaudat värähtivät ikään kuin katse olisi murtunut.

Nuoremmassa veljessä heräsi aavistus. Kesti hetken ennen kuin vanhempi sai sanat suustaan.

— Mutta mitäs sinä tässä kuljetat — nyt vasta huomaan…

— Poikani siinä ovat… Molemmat kaatuivat taistelussa. Urhoollisia olivat olleet. Sain molemmat kotiin… Mutta hyvästi nyt, tulevat jo tuolla vastaan.

Ylitalon isäntä kokosi ohjakset ja kuorma läksi nousemaan ylös kotipeltojen aukeamaa, jonka päässä törrötti tulipalon jättämät mustat savupiiput. Pitkänä rivinä laskeutui tietä pitkin vastaan naisia, ukkoja ja lapsia. Edellä muita tuli juosten nainen ohuissa kesävaatteissa. Hän oli kaatuneiden poikain äiti.

Alitalon isäntä näki hänen astuvan hankeen, jotta kuorma pääsisi ohitse, Hevonen pysähtyi ja mies ja vaimo tervehtivät toisiaan. Santran käsi meni Eerikin kaulaan.

Kansanjoukko seisoi ääneti pellolla, kädet ristissä. Kiurunlauluun sekaantui heidän pitkä, haikea nyyhkytyksensä.

Enempää ei Alitalon Janne nähnyt. Hänen päänsä retkahti puunkylkeä vasten ja häneltä pääsi toivoton itku.

OSAVELJILLEMME KÄRSIMYKSESSÄ

Puhe Suomen vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa v. 1918.

Näinä päivinä, jolloin maailma syntyy uudestaan ja mekin, Suomen kansa, uudestisyntyneinä, vapaina, kansana kansojen joukossa otamme haltuumme paikkamme auringon alla — näinä päivinä on meidän ajatuksemme viipymistään viipynyt niiden kansojen luona, jotka olivat osaveljiämme kärsimyksissä, ja myöskin heimolaistemme luona, joiden myötätunto on meitä kovina päivinä rohkaissut ja tukenut. Ja uudestisyntymisen juhlasta lentäköön tervehdyksemme heidän luokseen, Jäämeren rannoilta yli Volgan lakeuksien, yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan maiden aina sinne, missä Unkarin kansa vuodattaa vertansa. Korkeaksi ja hartaaksi virittyköön mielemme, kun vapauden hetkellämme ajattelemme heitä, jotka orjuudessa kärsivät mukanamme.

Läpi pimeiden vuosisatojen, ylös mykän kärsimyksen Golgatan vuorta kulkee vaelluksemme vapauden huippuja kohti. On aikoja, jolloin lyyhistymme maahan ristimme painosta, on aikoja, jolloin nääntynyt Suomi tuskin hengittää. Kun meidän sydänmaidemme pojat, vieraan maan taistelukentällä, vieraan kansan lippujen alla, nostivat silmänsä taivasta kohti ja antoivat viimeisen ajatuksensa liitää siihen korpeen, joka oli ruokkinut heitä pettuleivällä, rakensivat he kärsimyksillään tätä päivää. Kun Suomen pojat parin vuosisadan takana uudenvuodenyönä Norjan tuntureilla ymmärsivät elävältä jäätyvänsä kuoliaaksi ja heidän viimeinen kaipauksensa liiti kotimökkiin, missä hiillos kerran lämmitti heitäkin, rakensivat he tätä päivää. Kun viimeinen kirja oli menetetty ja nimetön mies veisti aapisen puuhun, pakotti hän suunnattomien, alkuperäisten vaistojen voimalla lähemmäksi vapauden päivää. Suomen kansa kärsi niinkuin sairas lapsi kärsii, tietämättä miksi pitää kärsiä, miksi se on tullut tähän maailmaan, tietämättä, että koska kerran on syntynyt, niin on myöskin oikeus elää elävien joukossa. Meidän halpuudestamme ja pienuudestamme oli puhuttu niin paljon, että me lopulta itsekin uskoimme niihin. Me olimme maailman silmissä tuskin syntynyt kansa eikä meillä ollut elämisen edellytystä. Me uskoimme siihen lopulta itsekin. Elämän kaipuu kyti kuitenkin syvällä vaistoissamme eikä ottanut kuollakseen. Elämän kaipuu piti meidät hengissä, elämän kaipuu vei meidät vuosisatojen kärsimysten läpi vapauteen.

Kärsimys on elämäksi ja kirkastukseksi, tai on kärsimys kuolemaksi ja häpeäksi. Edellisessä kärsimyksessä on toivo, sisällys, tarkoitus, jälkimmäinen on toivoton, tarkoitukseton. Toinen on vapaan miehen kärsimys, toinen orjan. Meidän vanhassa kärsimyksessämme oli orjuuden alennus.

Me emme kärsimyksessämme olleet yksin. Koko laaja Itä-Eurooppa huokasi vaivassa ja ahdistuksessa. Me näimme kansallisesti vielä syntymättömien heimojemme siellä tekevän hiljaista kuoloa. Vain kielentutkijalla oli vielä asiaa heidän keskuuteensa, pelastamaan mitä pelastettavissa oli. Me käsitimme, että sadan vuoden perästä on kuolinkamppailu päättynyt ja jäljellä jokin lainasana mahtavassa vieraassa kielessä, jokin hautalöytö museota varten. Ja me kyselimme itseltämme: miten tulemme kestämään, me suomalaiset? Ehkäpä siltä paikalta auringon alla, missä kerran Suomen kansa rakensi ja kärsi, muutaman vuosisadan jälkeen kaivetaan esiin jokin köyhä koru, jokin ruukunsirpale — siinä kaikki mitä on meistä jäljellä… Ja kuinka kauan kestää Viro, ainoa veljemme, jonka halu elää on yhtä palava kuin meidänkin?

Mutta onhan meillä vielä mahtava heimolainen etelässä, kuumemman auringon alla, siellä missä viiniköynnös kukkii, on Unkarin kansa, magyarit, ainoa suomalais-ugrilaisesta heimosta, joka on taistellut itselleen vapauden. Jos suomalainen muualla Euroopassa kulkiessaan on tuntenut suvuttomuutensa ja heimottomuutensa, kansansa orpouden, niin on hän aina Unkarissa tuntenut astuvansa kotoiselle pohjalle. Unkarilaiset ovat aina tunnustaneet meidät, he ovat lämpimästi lähestyneet maatamme ja oppineet tuntemaan sekä kielemme että kansamme. Ja me olemme pyhiinvaeltaneet tuon vapaan sukulaiskansan luo, saaneet siltä pisaran tulta vereemme ja ennen kaikkea saaneet uskoa ja rohkeutta. Ehkä olemme myöskin unkarilaisilta saaneet tärkeän opetuksen, sen, että vapaus, kansojen kallein oikeus, on valloitettava joka päivä uudelleen. Niin, uudelleen joka päivä!… Tämä Unkariko tulee olemaan ainoa heimostamme, joka jää ja joka muistaa Suomen nimen, kun me jo olemme menehtyneet?

Näin me kyselimme itseltämme vanhan pimeän kärsimyksemme päivinä ja loimme katseemme osaveljiin kärsimyksessä: kuinka he kestävät? Ja me näimme, että vieläkin kovemmat raudat voidaan takoa ranteisiin kuin meille oli taottu.

Ylpeä Puola, ritarien kotimaa, kotka kansojen joukossa, Puola, jolla on takanaan vuosisatojen kulttuuri, menneisyys täynnä loistoa — kuinka olikaan Puolan valkea kotka kytketty ja taottu kahleisiin. Mutta Puolahan ei voi menehtyä, sillä on loistava menneisyytensä, mitä ei meillä ole, se on lukuisa kansa, ja sitten on sillä kärsimyksen hetkellä naisensa, joiden uskollisuus tunteissa ja teoissa suojelee sitä kuin paras kilpi… Ja kun me, talonpoikaiskansa, olimme eläytyneet tuon ritarikansan kärsimyksiin sen riippuessa ristin puulla, niin emme enää siinä määrässä tunteneet omaa piinaamme. Meidän tunteemme kokoontui ja me rukoilimme, että kärsimyksen mitta kerran olisi täysi ja että valkea kotka saisi levittää siipensä.

Itse laajan Venäjän kansalaisten joukossa mikä sydänten tuska, mikä vapaudenkaipuu! Venäjän puhtaimmat ja kuumimmat sydämet menehtyivät uhreina tulevia parempia päiviä varten, Venäjän tulisimmat sielut panivat itsensä alttiiksi kaukaisen, ikävöidyn vapauden tähden. Ja näiden sydänten tuska oli sitä suurempi, kun pyövelit, heidän ja muiden, olivat heidän kansaansa, heidän lihaansa ja vertansa.

Ukraina — vanha on Ukrainan vapaudentaistelu. Monta vuosisataa ovat ukrainalaiset, vapaasyntyiset niinkuin heidän arojensa tuulet, etsineet omaa itseään ja pyrkineet omille teilleen. Kerranhan yhtyivät suomalaisten ja ukrainalaisten tiet: silloin, kun ukrainalaiset Mazepansa johdolla ja suomalaiset Kaarle XII armeijassa yhdessä taistelivat Pietari Suurta vastaan. Ukrainalaiset tiesivät jo silloin, minkä vuoksi he taistelivat — vapautensa puolesta, me suomalaiset emme tietäneet. Sekä ukrainalaiset, tuo kymmenen kertaa suurempi kansa kuin me, että me suomalaiset jouduimme häviölle. Ukrainalaiset joutuivat orjuuteen, jossa heiltä tukahdutettiin kaikki kansallinen elämä ja jota orjuutta on kestänyt hamaan tähän päivään asti. Me palasimme Venäjän soista hävitettyyn kotimaahamme ja kuljimme kohti isonvihan kaameita aikoja. Ja nyt, vuosisatojen takana, vapauden päivänä, yhtyvät yhteisessä voitossa suomalaisten ja ukrainalaisten tiet!

Liettua — meidän naapurimme kaksituhatta vuotta sitten, Liettua, jonka historia on niin samanlainen kuin meidän, Liettua, joka ei vuosikymmeniin saanut omalla kielellään lukea eikä kirjoittaa, Liettua, jolta oli kielletty kaikki muu paitsi laulu ja jonka koko kansallinen elämä niin ollen oli kiteytynyt kansanlauluun — Liettua itki laulussa ilmoille kärsimyksensä. Liettua oli vailla menneisyyttä, vailla tulevaisuuden toivoa!

Latvian kansa, kovettunut orjuudessa ja onnettomuudessa, kuinka se etsikään palavassa tuskassa omaa itseään!

Ja Viron kansa, karaistu kärsimysten kovan paineen alla, kuinka se hellittämättä kamppailikaan elämänsä puolesta sitkeästi ottaen ravintonsa kaipuusta, joka alkuperäisenä ja kuumana täytti sen suonet!

Me taistelimme ja kärsimme kukin haarallamme. Emme paljon saaneet tietää toisistamme, emme paljon saaneet tuntea toisiamme. Mutta kun korviimme kantoi viesti, että se tai se joukostamme oli voittanut tai menettänyt, niin oli tuo voitto tai menetys omamme. Ja vaistomaisesti me jokainen tunsimme, että meidän kyyneleemme juoksivat yhteen, suureksi mereksi. Me tunsimme, että yhdistynyt kaipuumme kohosi vapauden Herran eteen ja paini siellä Jaakopin painin hänen kanssaan: en päästä sinua ennenkuin siunaat minut!

Tuli sitten maaliskuu 1917.

Kahleet putosivat.

Oi ihmettä — heimolaisemme, hajallaan siellä täällä, nuo, jotka me olimme luulleet kuoleman omiksi, nostivat päätään ja tervehtivät meitä. Jokin kirjanen heidän kielellään, niin oudosti meidän kielemme kaltaisella, lensi luoksemme kuin öljypuun lehvä yli rannattomien vesien. Elämä oli tulisella hiilellään koskettanut heidän mykkiä huuliaan ja kuolleet olivat heränneet! Kukaties, kukaties tämä suomalais-ugrilainen heimo vielä kerran — kerran lahjoittaa ihmiskunnalle jotakin suurta ja merkittävää, kenties! Ja kansat, jotka olivat kärsineet kanssamme, tulivat ja tervehtivät meitä ja me saimme kerrankin katsoa toisiamme kasvoista kasvoihin. Rautojen sijat olivat vielä käsissämme, me painoimme toistemme merkittyjä käsiä lujasti, niinkuin ikuiseksi liitoksi, ja itkimme.

Ah, te veljet onnettomuudessa, olkaa veljiämme ja ystäviämme myöskin onnen päivinä! Toinen meistä löytää ikävöidyn vapautensa aikaisemmin, toinen hetkistä myöhemmin. Monta on vapauden kukkulaa, yhä ylemmä ja ylemmä käy tie. Mutta joka isoo ja janoo vapautta, sen ei pidä häpeään joutuman. Joka tahtoo elää, se tulee elämään.

Elämme lyhyttä hetkeä taistelujen välissä ja niin sanoakseni seisomme käsitysten, silmä silmää vasten uudessa valkeassa onnessamme. Pian lähdemme kukin haarallemme, paikallemme auringon alla, vanhojen ja samalla niin uusien velvollisuuksiemme ääreen. Me tahdomme koko sydämemme lämmöllä, järkemme palolla ja käsiemme työllä luoda kukin isänmaastamme ihanimman seudun maan päällä, seudun, jommoista ei ole missään muualla ja jota vailla ihmiskunta olisi köyhempi. Me tahdomme kukin luoda kansallemme valoisan kodin.

Meitä odottaa kärsimys ja vaivannäkö — emme kuvittelekaan, että elämä tästä puoleen olisi helppoa tai huoletonta — mutta meidän kärsimyksemme on nyt toinen: vapaan miehen kunniakas kärsimys.

Ja vapautemme, tuo kalliisti lunastettu, se on joka päivä valloitettava uudelleen. Vapauden ääressä ei milloinkaan laskeuduta mukavaan lepoon. Sen ääressä on aina valvottava.

Valvottava ja rukoiltava.

Tässä seisoessamme uuden onnemme ja uuden kärsimyksemme edessä, kajahtaa vastaamme ääni eräästä palavasta ihmisrinnasta, tietäjän ääni, ystävän ääni, Schillerin.

Hänen vanha ritarinsa Wilhelm Tellissä on kuolinhetkellään saanut kuulla kansansa voittaneen tyrannin ja liittymistään liittyvän yhteen. Tehdään luja liitto, kanttoni kanttonin jälkeen, köyhä ja rikas, ritari ja maamies, kaikki kiiruhtavat vapauden lipun alle. Kuolevan kaukokatsein näkee vanhus kansansa eheänä, yhtenä, hän kohottaa siunaavat kätensä ja lausuu viimeisellä voimallaan:

    Seid einig… einig… einig…
    Olkaa yhtä… yhtä… yhtä…

Mutta yli jokaisen kansan, joka yhtyy puolustamaan kalleintansa maan päällä, vapauttaan, ojentuvat Schillerin kuolevan vanhuksen siunaavat kädet. Ja jokaiselle kansalle, joka lähtee seuraamaan vapauden puhdasta vaatetta, kuuluu hänen testamenttinsa:

Olkaa yhtä… yhtä… yhtä… Seid einig… einig… einig…

Se kuuluu meillekin, jotka yhdessä kärsimme orjuuden ja nyt lähdemme vapauden teille. Noissa sanoissa on ohjelma ja päämäärä, niiden täyttyminen on voitonseppel jälkeen taistelujen.

Uudestisyntymisemme juhlasta lentäköön tervehdyksemme osaveljillemme kärsimyksessä, heimolaisillemme, jotka meitä kovina päivinä myötätunnollansa rohkaisivat, Jäämeren rannoilta yli Volgan lakeuksien, yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan maiden aina sinne, missä Unkari vuodattaa vertansa… Ja vielä kauemmaksi, kaikkialle yli maan piirin, missä ikävöidään vapautta!

VIIMEISET VELJEKSET

Viron-juhlassa Kansallisteatterissa 16.1.1919.

Kerran tapasin kaksi veljestä, jotka olivat tulleet isäinsä kotiin viettämään vanhan äitinsä syntymäpäivää. Iäkäs hän jo oli, kovaa kokenut, uskollisesti raatanut ja kärsivällisesti kestänyt, tämä äitimuori, pitääkseen pystyssä molempien viimeisten poikainsa perintöä. Lapsia oli ollut monta, mutta nämä kaksi vain olivat pysyneet elossa. Varhain he olivat lähteneet maailmalle, kukin haaralleen. Meri oli erottanut heitä kokonaisen mieheniän — meri, ja vielä enemmän: olosuhteet. Nyt oli äidin syntymäpäivä yhtäkkiä johtunut heidän mieleensä siellä kaukana. Heidät oli vallannut tunne, jonka he jo luulivat sammuneen povestaan. Muistot alkoivat nousta valekuolleista. Miesten silmissä kangasti jotakin kaukaista ja samalla hyvin läheistä, jokin polku metsässä, jokin vainio, jokin järven ranta, jolla oli lapsina pulikoitu. He näkivät silmissään jonkin huoneen, jossa tuli loimotti liedellä, jotkut kasvot, jotka painuivat heidän puoleensa täynnä vakavuutta ja rakkautta. He muistivat päivän, jolloin vieraat miehet tulivat ja ottivat vangiksi isän. Äiti seisoi jäykkänä, ikään kuin kivettyneenä. Hänen sanoihinsa vastasivat vieraat pilkkanaurulla. Hän ei enää puhunutkaan, hän vain kokosi tahtoansa. Hänen täytyi pysyä lujana lasten tähden. Mykkänä hän seisoi, kun isän kahleet kalahtelivat kautta kotoisen pihamaan. Hän painoi kätensä lasten huulia vasten, jottei heidän huutonsa ärsyttäisi vieraita miehiä. Sitten alkoivat kovat päivät… Ja kerran vihdoin tuli sana, että isä oli kuollut kärsimyksiinsä. Entistä tukalammaksi kävi nyt kestää kotona. Lapsia läksi. Äiti jäi. Lapsia kuoli, äiti eli. Ja siellä hän on raatanut kaikki nämä vuodet. Onko hän paljonkin muuttunut? Onko hän paljonkin vanhentunut? Ja miten paljon onkaan kotona tapahtunut ja muuttunut?

Veljet sonnustivat itsensä matkalle kukin haarallaan. Ja mitä lähemmäksi lapsuuden seutuja he tulivat, sitä kiivaammin sykki heidän sydämensä. Heimoustunne, joka heissä oli nukkunut heidän vaeltaessaan avaralla maailmalla, paisutti taasen heidän valtimoitaan. Ja kun he vihdoin astuivat yli tutun kynnyksen, olivat he nöyrät kuin vanhukset ja iloiset kuin lapset. Ja he katselivat äitinsä kasvoihin ja tunsivat hänen uskolliset silmänsä. He näkivät vaivannäön vaot hänen otsallaan ja kirkastus paistoi niistä. He näkivät murheen jäljet hymyssä hänen suupielissään ja suuri hyvyys oli heidän kärsineen äitinsä koko olennossa. Ja onni säteili hänen silmistään ikään kuin hän olisi ajatellut: te olette vihdoinkin täällä, lapseni. Tulitte sittenkin, tiesinhän sen.

Ja veljekset ojensivat toisilleen kätensä ja tunsivat valtimonsa voimakkaasti lyövän vastatusten. He kaksi vain olivat jääneet suuresta siskosparvesta. Veljen nimen saattoivat vain he koko avarassa maailmassa omistaa toisilleen. He astuivat yli kotinsa kynnyksen ja katselivat pykäliä pihtipielessä, jotka isä muinoin oli piirtänyt heidän kasvuaan mitatessaan. He katsahtivat toisiaan silmiin ja nyökkäsivät päätään. He tulivat kartanolle ja löysivät polut, joilla he lapsina olivat juosseet. He löysivät myöskin kivet, joihin heidän lapsen jalkansa oli kompastunut. Ja joka paikassa sanoivat he toisilleen: muistatko, tässä… Ja nyökkäsivät päätään ja vaikenivat. Mutta rannalla seisten katselivat he yli sinisen ulapan ja virkkoivat vihdoin: eikö tämä olekin unta? Sillä he olivat siellä vieraalla maalla niin monesti nähneet kuin kangastuksena juuri tämän sinisen kaukaisuuden. Hyvä Jumala, onko tämä totta? Olikin kulunut niin pitkä aika. Heidän hiuksensa olivat jo käyneet harmaiksi.

Näin nämä veljekset, kun he seisoivat nurmettuneen vainion laidalla, kummallakin kädessä pieni kukkanen, jonka he olivat taittaneet heinästä.

— Muistatko…? Näitä kukkia kasvaa vain täällä kotona.

— Se on totta. En ole missään nähnyt niitä.

— Voiko olla mitään kauniimpaa…

—- Ei kauniimpaa eikä armaampaa.

— Mutta eivätkö ne olleet ennen paljon suurempia?

— Olivat, paljon suurempia.

Äiti saattoi sanoa miksi kukkaset todella olivat käyneet pienemmiksi. Kun täällä vieras asusti, niin hän vain imi voiman maasta eikä antanut sille mitään. Täällä nurmettuivat pellot ja kasvoivat umpeen niityt. Kukkasetkin ovat kärsineet. Mutta tämä isien koti on suuri ja kaunis maa. Kun siihen upottaa hikensä ja työnsä, niin siitä tulee onnellinen, valoisa seutu.

Ja äiti lähti saattamaan poikiaan kautta isäin suurten alueiden. Ja pojat ihmettelivät siinä kulkiessaan. Miten moni ihminen saattaakaan täällä saada työtä, löytää elämän onnen ja haudan levon. Pieni kukkanen, jollaisia eivät veljekset olleet tavanneet missään muualla kuin syntymäkotinsa maakamaralla, tuoksui heidän kädessään läähättävällä kaipauksella. Tunsiko se joutuneensa käteen, jolla oli voimaa viedä se loistoon ja väri-iloon? Veljekset hengittivät kukkasen tuoksua ja ymmärsivät sen kaipauksen ikään kuin se olisi lähtenyt heidän omasta sielustaan. He ymmärsivät myöskin, että heidät oli kutsuttu viemään tätä esi-isäin yhteistä kotia kehitykseen, ihmisonneen ja suuruuteen. Heidän asiansa oli saattaa maa kukoistamaan, vainiot aaltoilemaan viljassa, kedon yrtit loistamaan tuoksussa ja kylläisyydessä. Ja kotiseudun kukkanen, maailmassa ainokainen laatuaan, kukkanen joka hengitti ilmoille heidän sielunsa kaipauksen, kukkanen oli kehitettävä täyteen kauneuteensa. Siinä heidän katsellessaan kotoista seutua, joka odotti heidän työtään, tunsivat he voimien kokoontuvan jäntereihinsä. Veri heidän suonissaan virtasi kuin nuoruudessa ja tahtoon palasi teräs. Vihdoin, kun he seisahtuivat kukkulalle ja katselivat yli isäinsä laajan maan, tunsivat he vielä olevansa täysiä miehiä ja vanhempi puhui:

— Ota sinä toinen puoli järveä, minä otan toisen. Raadamme kilpaa, kilvan kasvakoon täällä kukoistus. Onpa hyvä, että edes yhden rajan takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, autamme toisiamme. Iloitsemme toistemme menestyksestä. Yhdessä olemme vahvat. Toisen onni on toisen onni. Me olemme ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää tai kuolee isiemme suku.

Jotakin tämän kaltaista on näinä päivinä tapahtunut kahden kansan välillä, Suomen ja Viron. Nämä ainoat eloon jääneet veljeskansat suomalais-ugrilaisten heimon laajasta siskossarjasta ovat pitkien, erillään kuljettujen vuosien perästä ojentaneet toisilleen kättä yli meren ja tunteneet valtimojensa kuumina lyövän vastatusten. Tosin ei veljeksillä jälleennäkemisen hetkellä ole aikaa vaipua muistoihin ja johdattaa mieleen aikoja vuosisatojen takana, jolloin asuttiin yhdessä, yhdessä vieritettiin kaskea, yhdessä laulettiin, yhdessä kisailtiin, yhdessä palveltiin jumalia pyhissä lehdoissa. Kultainen oli vapaus ja väljää tilaa riitti seikkailuille.

Oli suuri yhteinen koti. Siihen kuuluivat maat aina Väinänjoelle asti, koko vanhan Novgorodin alueet, Moskovan maat, keskisen Volgan maat Uralia myöten ja sen taaksekin. Suomenlahden, Riianlahden ja osan Itämerta sulkivat ne piiriinsä. Riitti siinä laidunmaata karjoille ja aarniota uutisasukkaalle. Riistaa vilisivät metsät, joet ja järvet kaloja. Alukset viillättivät hiljaisia vesiä, kuljettaen sotasaalista ja kauppatavaraa. Täällä elivät liivit ja inkeriläiset, suomalaiset ja virolaiset, vepsäläiset, merjalaiset, muromalaiset, mordvalaiset, tsheremissit, votjakit, syrjäänit, vogulit, unkarilaiset, ostjakit, permalaiset. He lauloivat vanhoja laulujaan ja palvelivat haltioitaan pyhissä lehdoissa. Yhteinen kieli tulkitsi heidän vielä tiedottomia lapsenunelmiaan, heidän aavistelevia tulevaisuudenhaaveilujaan, heidän ihmisilojaan ja ihmissurujaan.

Missä ovat nyt liivit, merjalaiset, muromalaiset? Vain nimi on heistä säilynyt. He ovat hukkuneet vieraiden kansojen mereen. Mordvalaiset, tsheremissit, votjakit, syrjäänit liukuvat hiljaisessa unielämässä kohti samaa kohtaloa. Sukupuuttoon kuolemassa ovat vepsäläiset, joiden mainitaan olleen mukana kutsumassa varjagilaisia ruhtinaita, kun Venäjän valtakunta perustettiin. Vain unkarilaiset, virolaiset ja suomalaiset ovat siskossarjasta jääneet itsetietoiseen elämään. Kun kansojen aalto vyöryi kohti suomalais-ugrilaista kotia, pelastuivat unkarilaiset eteläisemmän auringon alla. He olivat siellä uljaasti puolustaneet paikkaansa ja luoneet huomattavan omintakeisen kulttuurin. Ne jäsenet suomalais-ugrilaista perhettä, joita kansojen aalto tunki pohjoista kohti, eivät olleet yhtä voimakkaat. Vieraan teki mieli heidän kalavesihän, heidän aarnioitaan, huhtiaan ja kotejaan. Vieras mies asettui siihen missä ennen istui suomalais-ugrilainen perheenpää, vieras vaimo tuli askartelemaan siihen, missä ennen suomalais-ugrilainen äiti vaali lapsiaan. Entiset eläjät sortuivat vieraan auran ääreen, vieraan käsinkiven ääreen ja heidän kielensä vaikeni esi-isien maalla niinkuin linnunlaulu lehdossa, kun syys on tullut. Kuin myrskyn kantamana huuhtoutui vieraiden kansojen aalto kohti pohjoista ja kaatoi tai löi tainnoksiin toisen suomalais-ugrilaisen kansan toisensa jälkeen.

Siinä missä tuli vastaan Viron nimeä kantava veli sisarussarjaa, siinä kohtasi vierasta vastus. Raivolla, minkä vain orjuus kansassa kasvattaa, piti Viro puoliaan. Hän vuoti verta ja hän kaatui veriinsä, mutta hän nousi jälleen. Sitkeydellä ja voimalla, minkä hänen terve lapsuutensa oli jättänyt hänelle perinnöksi, Viro kesti. Hän seisoi ja puolusti Suomenlahden rantaa, jonka varrelle suomalais-ugrilainen heimo nyt oli tungettu. Hän otti vastaan iskut ja taittoi peitsenkärjet omaan rintaansa. Vieraiden kansojen aalto hyökyi yli hänen päänsä. Hän iski jalkansa viimeiseen kaistaleeseen isäin kamaraa ja seisoi. Hänen nyrkkinsä olivat kuin moukarit, hänen vartensa oli kuin teräsjousi, hänen luonteensa kova ja jylhä. Syvällä näkymättömissä värisi hänen oma itsensä kuin arka lintu: hänen rakkautensa kotiseutuun, hänen kaipuunsa valoon ja vapauteen. Hänen sielunsa arkaa omaa itseä ei kukaan nähnyt. Kyynel silmäkulmassa kuivui suolarakeeksi. Niin seisoi Viro jylhänä ja ahavoituneena, varjellen Suomenlahden eteläistä rantaa, kaatuen, nousten, kaatuen, nousten. Hän ei odottanut apua mistään. Eihän hänellä ollut joutilasta tai mahtavaa heimoa, joka olisi voinut saapua auttamaan häntä hänen hengenhädässään. Yksinään seisoi orpana Unkari keskellä vieraita kansoja, kamppaillen kuin leijona olemassaolonsa puolesta. Ainoa veli, Suomi, hän otti vastaan surman aaltoa toisella taholla. Hänellä oli omat huolensa. Ne muut omaiset, ne nukkuivat, tai olivat ne jo ammoin sortuneet. Missä olivat liivit, merjalaiset ja muromalaiset? Vieraiden kansojen aalto oli huuhtonut ne jäljettömiin.

Tuli päivä, jolloin viimeiset veljekset löysivät toisensa, tunsivat heimolaisuutensa onnen ja näkivät yhteisen vaaran. Tuli päivä, jolloin Suomi näki, että hän saattaa kiiruhtaa veljensä luo, että toisen hätä on toisenkin hätä, toisen menestys toisenkin menestys.

Ja nyt seisovat Suomi ja Viro kahdenpuolen kotilahteaan, Suomenlahtea ja tuntevat yksinäisen asemansa maailman kansojen joukossa, tuntevat yhteenkuuluvaisuutensa. He antavat viimeisten suomalais-ugrilaisten kielten täyteläisinä soida rannalta rannalle yli isiensä vanhan maan. He kehittävät täällä oman turpeensa kukkasen — sen, joka kasvaa vain täällä — täyteen loistoon. He kehittävät oman luonteenmukaisen kulttuurinsa pohjoisten lumien rajalla täyteen mittaansa.

Uskomme sen päivän koittavan, jolloin veljekset seisovat kotilahtensa rannalla katsellen niitä laajoja aloja, joille heidän on määrä työllään ja rakkaudellaan luoda kukoistavaa elämää. Silloin on aikaa vaipua muistoihin ja rakentaa yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia. Yli savuavien raunioiden ja vasta umpeen luotujen hautakumpujen hymyilee heille heidän isiensä ja äitiensä maa.

Ja veli virkkaa veljelle:

— Olemme täällä pohjoisessa ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää tai kuolee isiemme suku. Raadamme täällä kylki kyljessä. Yhden rajan takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, iloitsemme toistemme menestyksestä. Toisen onni on toisen onni. Yhdessä olemme vahvat. Pysykäämme lujasti yhdessä, lujasti ja uskollisesti.

RISTIINNAULITULLE KANSOJEN JOUKOSSA

Puhe Puolan vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa 29.4.1916.

Puola, kärsijä maiden joukossa, Puolan kansa, ristiinnaulittu kansojen joukossa: ilossa ja kiitollisuudessa tervehtii Sinua Suomi Sinun pääsiäisaamunasi.

Vuosia sitten oli puolalainen pappi — hänet karkotettiin myöhemmin ja hän on nyt kuollut — joka kertoi minulle erään kokemuksensa.

Eräänä yönä tultiin häntä herättämään — hän oli silloin aivan nuorena pappina Pietarissa — valmistamaan ihmistä kuolemaan. Miehet, jotka olivat tulleet häntä noutamaan, olivat outoa väkeä. He ottivat häneltä valan, ettei hän ilmaisisi mitään siitä mitä hän tulee näkemään ja kuulemaan, ja sitten he sitoivat hänen silmänsä. Ajettiin kauan. Siirryttiin laivaan. Nuori pappi ei tietänyt kuljettiinko tunteja vaiko minuutteja vai kestikö kulkua iäisyyden. Vihdoin astuttiin taasen kovalla, kalskavalla maankamaralla. Jokin rautainen portti vikisi, askeleet kajahtelivat kuin muureja vasten, astuttiin portaita ylös, portaita alas, tuntui myrkytetty ilma. Vihdoin narisivat jotkin raskaat, laiskat ja ruostuneet saranat ja tulvahti vastaan kostea ja homehtunut löyhkä. Kulku vei nyt alaspäin korkeita, jyrkkiä porraspykäliä. Kävi yhä ahtaammaksi hengittää. Ei saattanut uskoa muuta kuin että oltiin matkalla salaiseen hautakellariin. Taasen kiertyi jokin ovi narahtaen saranoillaan, taasen vaihtui ilma ja sen löyhkä, Pysähdyttiin, sytytettiin kai tulta. Side otettiin papin kasvoilta.

Outo, ikään kuin naavainen haamu oli hänen edessään, varjo siitä mitä sanotaan ihmiseksi. Hän oli kuin sammaleen peittämä, saman värinen kuin seinien home. Varmaan hän oli ollut täällä hyvin kauan ja nyt piti hänet aamunkoitossa hirtettämän. Nuori pappi lähestyi hänen sieluansa kuin hengenhädässä, ensimmäisen kerran näki sielunpaimen ihmisen tällaisessa tilassa. Pian oli hän, puolipimeään tottuneena, löytänyt harmaista kasvoista vanhan, jalon sivistyksen merkit, mutta vaikeampaa oli tunkeutua sieluun. Mies oli unohtanut päivien nimet ja oman nimensä, hän anoi viime hetkessä, että nostettaisiin hänen menneisyytensä verhoa, jotta hän löytäisi oman itsensä. Nuori pappi puhui hätääntyneenä ja kalliit minuutit kuluivat. Suljettuna pysyi onnettoman ihmisen elämänkirja ja nuori pappi hikoili tuskassa. Nopeasti vierivät kalliit hetket kohti kukonlaulua.

Mutta oli yksi asia, jonka tämä elävänä haudattu ihminen läpi vuosikymmenten oli säilyttänyt tajunnassaan. Se paloi sammuvana kipunana hänen rinnassaan. Nuori pappi sattui mainitsemaan yhden sanan. Ja viimeisen kerran leimahti kuolemaantuomittu liekkiin ja muisti isänmaansa, kansansa, kärsimyksensä, nimensä, unelmansa, nuoruutensa, muisti auringon ja vihreän maan. Tuo yksi sana oli vapaus. Vapaus oli ollut hänen unelmiensa rakastettu, ilma, jota hän hengitti. Hän oli rakastanut sitä yli kaiken, sen vuoksi oli hän uhmannut vaaroja. Sen vuoksi oli hän kärsinyt, sen vuoksi hänen tuli kuolla. Nuori pappi sai kuulla kauheita asioita. Hän ei niitä kertonut, vala sitoi häntä. Mitäpä hän saattoikaan sanoa tuolle elävänä haudatulle — ehkäpä hän puhui oikeuden voitosta, syiden ja seurausten armollisesta ja leppymättömästä laista, siitä, että kaikki aatteet vaativat uhrinsa. Ehkäpä hänellä oli uskoa vakuuttaa, että vapaus kerran koittaa jokaiselle kansalle, joka puhtaasti ja uljaasti kilvoittelee. En tiedä. Nuori pappi palasi elämään eikä ollut sama kuin hän oli eilen, sillä hän oli saanut katsahtaa inhimillisen kärsimyksen pohjalle. Ja kärsijä — hänestä ei koskaan mitään kuulunut. Hänen omaisensa siellä kotona — hänen vaimonsa — hänen tyttärensä — yllään mustat vaatteet, he vanhenivat ja seisoivat yhä uudestaan ja uudestaan kirkon hämyssä, katsellen ristiinnaulittuun, jonka otsalle orjantappurakruunu oli painanut punaiset haavat… Tai he katselivat hymyilevään neitsyeen ja lapseen hänen polvellaan ja kysyivät: palaako hän…? Koska?

Hän ei palannut koskaan.

Tämä mies oli puolalainen.

Yhteisen kulttuuriaarteen rinnalla mitä Eurooppa säilyttää kalleimpana saavutuksenaan, säilyttää se toista aarretta: kärsimysten aarretta, josta ihmiskunta maksaa syntiensä lunnaita. Molempiin näistä aarteista on Puola suorittanut melkoisen osan. Ja siitä on ihmiskunta aina sille kiitollinen. Vapauden pääsiäisaamu, se on uhrien, se on puhtaiden, palavien ja väkivallalla murtuneiden sydänten juhla, juhla, jota jokainen vielä sykkivä sydän viettää nöyränä, hartaana ja kiitollisena. Ja nyt, kun kärsimysten mitta on Puolan kansalle täysi, nyt odottaa ihmiskunta, että tämä uljas kansa taasen palaa kulttuurityöhönsä.

Te taivaan tuulet, te vapauden lapset, jotka uhmaatte esteitä ja salpoja — poimikaa huuliltamme sydämemme sana, lentäkää maahan missä on »lakeat kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, tummat poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy metsien vyöhön, nuo kymmenen peninkulmaa tyhjää, kuten vieras sanoo, mutta joka omalle kansalleen on ainoa, ainoa»… Lentäkää Puolaan te keväiset tuulet, hyväilkää lakeuksia, jotka ovat juoneet niin paljon verta ja joilla kevät nyt koittaa, hyväilkää mökkiä olkikattoineen ja haikaraparia katolla — kiitäkää jokaisen puolalaisen sydämen luo, missä ne sykkinevätkin, lähellä tai kaukana, ja viekää Suomen tervehdys.