Yötä ja aamua

SATAKIELTEN MAA

Puhe, pidetty yliopiston juhlasalissa liettualaisten juhlassa 6.4.1917.

Aina muistan sen kesäisen aamun, jolloin ensimmäisen kerran näin Liettuan. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kestänyt kulkua täpötäydessä junassa, kun varhain huomeneltain astuimme asemalaiturille.

Uusi maa oli edessämme. Tammimetsien rinteillä hohti valkeiksi siveltyjä olkikattoisia ihmisasuntoja, pienet puutarhat olivat valkoisinaan kukkivia kirsikkapuita, valkoiset hanhilaumat räpyttelivät lammikoissa asumusten edustalla. Valkoiset, kaksitorniset kirkot kohosivat vihannasta korkealle taivaanrantaa vastaan ja tienristeyksissä oikoivat lahoavat ristit kuin rukoillen käsiään ohikiitäviä kohti. Kaikkialla nukuttiin vielä, vahva kaste välkkyi ruohossa ja puiden lehvillä. Silloin tällöin kantoi vilpoinen ilma muassaan väkevän tuoksun liljoista, poppeleista tai kastanjankukista. Niityllä käveli haikara pitkin punaisin jaloin. Suuri lauma nuoria hevosia — niitä näytti olevan satoja — jotka viidakon suojassa olivat viettäneet yönsä päät riipuksissa ja kylki kyljessä, lähtivät junan tullessa juoksemaan niin että tanner tömisi ja harjat hulmusivat. Sinisessä ilmassa lauloivat leivot. Jotakin ihastuttavan tuoretta ja koskematonta, puoleksi kesytettyä, puoleksi vielä villiä oli tuossa maassa, jonka valkeita asumuksia ympäröivät valkeat kirsikkatarhat ja jonka kunnailla suuret valkoiset kirkot kuin mitkäkin purjehtivat laivat näyttivät kyntävän vihreää metsää, matkalla korkeutta kohden.

Ja ihmiset? Moskovassa olin tutustunut erääseen liettuattareen, joka oli mennyt naimisiin venäläisen kanssa. Hän oli yksinkertainen, sydämellisen hyvä ihminen. Hänen isänsä oli kironnut hänet kun hän meni naimisiin miehen kanssa tästä kansasta, hän eli täydelleen erotettuna syntymämaastaan ja heimostaan, mutta keväisin, kun ainoa puu suurkaupungin pihamaalla hänen ikkunansa alla alkoi saada lehtiä, lauloi hän liettualaisia lauluja ja puheli liettuaa yksikseen. Kerran me olimme olleet eräässä liettualaisessa ylioppilasseurassa. Muistan hämärästi, että oli jokin suuri köyhä huone, jossa nuoret miehet puhelivat joistakin kovin vakavista asioista. Pöydällä oli pulloja kuin näön vuoksi. Viereisessä huoneessa oli naisia ja yritettiin tanssia. Nämä naiset eivät puhuneet samaa kieltä kuin miehet. Yhtäkkiä tultiin sanomaan, että poliisi pyrkii sisään. Silmänräpäyksessä muuttui huone. Tanssi siirtyi molempiin huoneisiin, lasit kilisivät, kallisteltiin pulloja. Teeskennellen humalaisia astuivat nuorukaiset poliisivirkamiehiä vastaan ja kutsuivat heitä joukkoonsa istumaan. He eivät jääneet, katselivat jäykkinä ovella että kaikki oli järjestyksessä ja lähtivät. Mutta tuskin olivat he menneet, kun nuo huolestuneet nuoret päät taasen painuivat vastatusten ja tartuttiin kiinni keskustelun katkenneeseen lankaan. Se koski isänmaata, Liettuaa, jonka kohtalon pimeydessä ei näkynyt valon välkähdystä, jonka tulevaisuutta verhosi läpipääsemätön sumu, jonka kansalta niin sanoakseni hengittäminenkin oli kielletty.

Ja nyt — tuona raikkaana kesäaamuna näin liettualaiset heidän kotonaan, Liettuassa. Oli tultu jollekin suurelle asemalle likelle Vilnoa: toisia ihmisiä olivat nämä kuin ne, jotka eilen häärivät asemilla. Nämä seisoivat hiljaisina, ikään kuin unisina — heissä oli jotakin sanomattoman alakuloista ja vakavaa. Kummallista kuinka he muistuttivatkin suomalaisia. Jos heidän pukunsa olisi ollut toinen, olisi heidät voinut sijoittaa jollekin sydänmaan asemalle Suomeen, noin hiljaa, yksitotisina tuijottamaan junaa, ja he olisivat käyneet täysistä suomalaisista. Historiallisten kohtaloiden yhtäläisyyskö sen teki, vai — historian puute samassa mielessä?

Kun tämän ensimmäisen liettualaisen päiväni ilta alkoi kallistua laskuansa kohti, valaisi se ihmeellisiä tammimetsiä Vilija-joen varrella. Ne eivät olleet raivattuja puistoja, kuten ne varmaan minkä muun suuren kaupungin läheisyydessä hyvänsä olisivat olleet. Vanha paimen kaitsi täällä pientä karjaansa. »Tegul bus pagarbintas…» tervehti hän. Ja saapui joukko maalaisia, miehiä ja naisia, raskaissa, kuumissa pukimissa. Kaikki he tervehtivät sanoilla: »Tegul bus pagarbintas Jesus Kristus…» Ja sitten he alkoivat astua ylös sitä Kalwarya-vuorta, joka kappeleineen aukeni eteen metsästä. Heidän oudolla, uudella kielellä virittämänsä veisuu kajahti puiden alla, polvillaan viipyivät he kappelin edustalla, karjankellot vuoroin etenivät ja likenivät, rusko taivaalla kävi yhä hehkuvammaksi. Vilnon kirkoissa alkoivat soida iltakellot. Yhtäkkiä kajahti ilmaan vihellys niin heleä, niin ikävöitsevä, niin aavisteleva, että se soi kuin koko tämän uuden oudon luonnon sisäisin sävel. Satakielen rinnasta, liettualaisen satakielen rinnasta oli sävel kajahtanut. Mutta Liettuan satakielet ovat maailman parhaita laulajia, koulutettuja Liettuan virtain varsilla, missä suru niin kauan on asunut.

Sellainen oli tämä ensimmäinen päivä Liettuassa — hurmaavan kaunis ja sanomattoman alakuloinen.

Me olimme siis tulleet maahan, missä hallituksen määräyksestä kaikki painattaminen kansan kielellä latinalaisin kirjaimin sitten v. 1836 oli tykkänään kielletty, missä siis ei ollut lupa painattaa ainoaa liettualaista kirjaa, ainoaa lehtistä, ainoaa sanomalehteä, ainoaa sanaa! Nyt kirjoitettiin 1894.

Me tulimme Ploksciaihin Nemunasin, Niemenin varrella, ainoaan liettualaiseen sivistyneeseen kotiin mikä siihen aikaan oli olemassa Liettuassa, Petras ja Zofija Krauciunaksen kotiin. Petras Krauciunas, komea, voimakas ja raikas mies, joka kuin mikäkin veden-jumala keväisin ja syksyisin uiskenteli joessa kilpaa jääkappaleiden kanssa ja jota ystävät eivät turhaan leikillä kutsuneet »Liettuan kuninkaaksi», hän oli ollut liettuankielen opettajana Maryampolin tai Suwalkin kimnaasissa — liettuaahan opetettiin jonkin aikaa vapaaehtoisena aineena —, sitten hän oli siirtynyt kunnantuomariksi Ploksciaihin. Zofija Krauciunas oli ensi kerran ollut naimisissa runoilija Petras Arminaksen kanssa, joka hänkin oli ollut liettuankielen opettajana. Arminasten nuoressa kodissa, minkä läheisimpiin ystäviin Krauciunas kuului, oli nähty unia Liettuan maalle ja kansallisuudelle, siellä oli puhuttu liettuaa ja ryhdytty kirjoittamaan liettuaksi. Alituinen vangitsemisen vaara, loppumattomat rettelöt poliisin kanssa ja oleskelu vankilassa olivat kuitenkin murtaneet Arminaksen terveyden. Hän makasi niinkuin niin moni muu liettualainen ja odotti — poliisin valvonnan alaisena — kuolemaa. Huolimatta lääkärin kiellosta teki hän kuumeisesti työtä viime hetkeen asti. Hän käänsi liettuaksi jotakin suurta runoteosta, en muista mitä. Poliisi piti häntä uskollisesti silmällä ja sen tullen tarkastukselle, kätkettiin käsikirjoitukset nopeasti säilytyspaikkaan seinässä. Kuolinvuoteellaan uskoi Arminas nuoren vaimonsa ystävälleen Krauciunakselle, pyytäen häntä ottamaan hänet elämäntoverikseen. Krauciunas sai Zofija Arminaksesta uskollisen elämäntoverin. Saattaa sanoa, että heidän kotinsa oli sillä hetkellä ainoa tietoisesti liettualainen. Liettualaisia miehiä, miehiä jotka tekivät työtä ja kärsivät kansallisuutensa puolesta, oli siellä täällä, papisto oli liettualaismielinen ja suurissa yliopistoissa, yllään vieraat univormut, kokoontuivat liettualaiset nuorukaiset suurimmassa salaisuudessa keskustelemaan siitä, mitä eivät he voineet kaiken vaaran ja rangaistuksen uhalla vaientaa rinnastaan — mutta sivistyneitä liettualaisia naisia ei ollut. Zofija Krauciunaksen suuria huolia oli muiden muassa se, ettei sivistyksen tielle astuneille nuorille liettualaisille miehille ollut sivistyneitä liettualaisia vaimoja. Sellaisesta tietenkään ei ollut lupa nähdä untakaan, että hän olisi ottanut nuoria maalaistyttöjä kotiinsa ja alkanut pitää heille alkeellisintakaan koulua, siitä olisi seurannut vankityrmä. Zofija-rouva, jonka tarmo, taito ja työkyky miltei joka alalla olivat ihailtavat, opetti suurimmassa salaisuudessa taloustointen ohella palvelustyttöjään kirjoittamaan ja laskemaan — ja vaihtoi heitä, kun he olivat jotakin ehtineet oppia. Hänellä tietenkään ei ollut lupa mielinmäärin seurustella kylän naisten kanssa — viranomaiset seurasivat jokaista hänen liikettään epäilyksellä. Kun hän meni kirkkoon ja seisoi alttarin juurella, oli hän pukenut ylleen liettualaisen esiliinan, jommoisia vain vanha kansa käytti — nuoret vaihtoivat vaihtamistaan pukimiansa vieraaseen rihkamaan. Naiset katselivat häneen, huomasivat kauniit kuviot, joihin aurinko paistoi ja muistivat ehkä, että heillä oli arkussaan kotona tuollainen vanha »zurstas». Kotimatkalla Zofija-rouva, kulkien naisten joukossa, kiitti kaikkea liettualaisesti kaunista mitä näki, kiitti myöskin omaa esiliinaansa, jonka oli saanut ostaa jostakin, ja selitteli, miksi kuviot ja värit olivat niin kauniit. Kun hän tapasi nuoren tytön, joka oli pukenut ylleen paikkakunnan kansannaisen puvun ja koristanut palmikkonsa ruuttaseppeleellä, niin hänen sydämensä riemuitsi ja hän lausui sen myös ääneen. Jopa hän saattoi rakastettavasti hymyillen kutsua vaaralliset viranomaiset tiellä katsomaan jotakin kaunista liettualaista vyötä tai muuta käsityötä. Sen saattoi uskaltaa tehdä sunnuntaimielialan turvissa. Mutta kun illalla kapakoista kaikilla äärillä kylää kuului juopuneiden ilonpito ja kun maanantaina sekä miehiä että naisia makaili maantienojissa, ei uskaltanut käydä heitä oikaisemaan. Tarmokas Zofija-rouva kärsi ääneti kansansa alennuksen. Krauciunasten koti oli köyhä, rouvan lakkaamaton kekseliäisyys ja työteliäisyys piti sen kuitenkin kauniina ja siistinä. Se oli avoin ja yhteinen kaikille liettualaisille, jotka vain tohtivat sinne saapua. Myöskin oli Krauciunasten köyhä kukkaro niinsanoakseni yhteinen kaikille aatteellisille liettualaisille, ja he olivat järjestään köyhät. Krauciunasten kodissa, maalaisessa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, kurkullaan viranomaisten rautainen, tukahuttava ja ihmeteltävän valpas käsi, kärsivät isäntäväki ja sen pieni ystäväpiiri koko nukkuvan kansansa ja kansallisuutensa puolesta. Kauhistavassa yössä paloi heidän uskonsa lamppu lepattavalla liekillä, ajoittain he luulivat, että heidän kansallisuutensa jo oli kuollut, että sitä oli mahdoton pelastaa. Tuli hetkiä, jolloin kaikki toivo oli sammunut.

Tästä kaikesta ei ulospäin näkynyt mitään. Arkityöt suoritettiin joka päivä, kyläläisiä tuli ja meni, heille ei ollut lupa puhua muuta kuin arkisimmista asioista, tarpeista, jotka eivät olleet eläimen tarpeita laajemmat. Sanomalehdet, vieraskieliset tietysti, eivät tuoneet mitään, kirjeet eivät sanoneet mitään siitä mikä oli kansalle likeisintä.

Zofija-rouvalla oli pieni puutarha, joka oli kuin kappale maallista paratiisia. Se näytti mitä liettualainen maa saattaa antaa, kun sitä vaalitaan. Liettualaisen laulun koko kasvisto siellä kukoisti. »Zale ruta», vihreä ruutta, oli tietysti kunniasijalla ja »balta leliele», valkea lilja, muodosti kokonaisen metsän tuoksuvia kelloja. Mikään ei vetänyt vertoja ikiviheriöivälle ruutalle, sen Zofija-rouva myöskin sanoi kaikille kansannaisille, jotka hän oli hetkeksi tuonut puutarhaan pitääkseen heille ruutan kautta tuollaisen kielletyn kansallisen silmänräpäysluennon. Illoin, kun helle oli vaimentunut, istuimme penkillä tammen alla. Luonto oli kuin lumottu. Nemoneles juoksi hopeisena uomassaan, utuisina pilvinä kohoilivat pajut ja itkuraidat sen rannoilla, niityllä, joka vasta oli korjattu, kirmailivat ilokseen nuoret hevoslaumat — niitä kasvatettiin myytäviksi Preussin armeijaan — ja vainioilla kauempana virittivät työstä palaavat tytöt ja pojat laulunsa:

Sejau ruta, sejau meta sejau leliele, sejau savo jaunas dienas kaip zale rutele.

Kylvin ruutan, kylvin mintun, kylvin valkoliljan, kylvin nuoret päivyeni niinkuin vihreen ruutan.

Illan henkäys kantoi jostakin jasmiinin tuoksua… Taivas hehkui — satakielet alkoivat vihellellä… Niin tenhoava oli luonto, ettei ihminen jaksanut vastustaa. Hänen rintansa alkoi paasien alla hengittää, hänen unelmansa alkoivat virota eloon, hän uskoi muutaman liitävän iltahetken aikana, että Liettuankin kansalla on tehtävä ja tulevaisuus, että satakielten kansalla täytyy olla oma sävelensä lahjoittaa kansojen kuoroon… Hän tapaili tuota säveltä… Mikä olikaan Liettuan sävel, Liettuan oma itse?

Ihmisten joukosta, kyläläisten, pappien, volttien, kyläkirjurien, sadunkertojattarien, erottautuu Krauciunas-pariskunnan rinnalla muistissani muutamia yksilöjä. Sellaisia oli se nimetön kansanmies, joka omasta sisällisestä halustaan oli ruvennut Liettuan eläväksi sanomalehdeksi ja kierteli, reppu selässä, pitkin maata, vieden uutisia Liettuan toiselta laidalta toiselle. Hänen muistinsa oli suuresti harjaantunut ja uskollisesti kertoi hän taatuille henkilöille isänmaalliset uutiset — kuka oli vangittu, kuka oli hirtetty jne. Sitten oli muuan vanha, köyhä yksisilmäinen mies, joka kirjoitti sankarinäytelmiä liettualaisista aiheista. Hän käytti salanimeä Guzutis ja hänen draamansa olivat oudon värittömällä musteella kirjoitetut karkealle keltaiselle paperille. Rouva Krauciunaksella oli alituinen huoli näistä näytelmistä, mihin kätkeä ne milloinkin. Tuon vanhan, köyhän herran ajatukset askartelivat lakkaamatta loistavissa menneisyyden ja tulevaisuuden asioissa. Sinä kauhun yönä, jolloin tohtori Wincentas Kudyrko vangittiin silmäimme edessä, muistan kuinka rouva Krauciunas keräsi sankarinäytelmät esiliinaansa ja kätki ne perunamaahan. Tohtori Wincentas Kudyrko — hän oli niin kaunis, niin hieno, niin loistava luonnonlahjoiltaan. Hän tunsi vankilat, hän tunsi köyhyyden ja lisäksi hän oli kuolemansairas. Santarmit pitivät häntä silmällä joidenkin pienten liettualaisten kirjasten vuoksi, jotka hän joskus oli kirjoittanut. Eräänä päivänä viskattiin Krauciunasten puutarhaan varoittava kirjelippu. Iltapäivällä tuli toinen ja illansuussa, kesken ankaraa, nousevaa rajuilmaa tulivat santarmit ja ottivat hänet. Kun me sinä yönä, sateen virtoina tulviessa taivaalta ja salamojen risteillessä, kuljeskelimme huoneesta huoneeseen käsiämme väännellen, kohosi yhtäkkiä pimeästä eteemme Petras Krauciunaksen mahtava hahmo. Hän oli taistellut aikansa, päässyt tasapainoon, voittanut surunsa, sillä hän rakasti Kudyrkoa kuin veljeä tai poikaa, ja julisti nyt meille kuin tietäjä: jokainen aate vaatii uhrinsa.

Jokainen aate vaatii uhrinsa — nuo sanat tuosta korkeasta ja samalla kauheasta yöstä jäivät soimaan kuin kaukainen lupaus. Muutamat rva Krauciunaksen kirjeistä antavat käsityksen tilasta maassa.

Maaliskuussa 1898.

»… Meillä onnettomassa Liettuassa ei kuulu minkäänlaista muutosta parempaan päin. Liettualaista kirjoitusta vain ei sallita, kaikista yrityksistä huolimatta, ja ulkomailla painettujen kirjojen tähden istuu moni mies vankeudessa. Tuomari Krauciunaksen veli on jo melkein vuoden ajan istunut vankeudessa, ensinnä Kovnossa ja sitten hänet vietiin Pietariin. Surullista, surullista!»

Maryampolissa 1905 — perhe oli muuttanut tähän kaupunkiin sitten kun Krauciunas liiallisen liettualaismielisyytensä vuoksi oli erotettu kunnantuomarin toimesta:

»… Minkä surkeuden onkaan kaikille tuonut tuo onneton sota! Kuinka monta kyyneltä vuotaa meillä leskiksi jääneiden vaimojen, lapsettomien vanhempien ja orpojen silmistä! Mikä taloudellinen hätä uhkaakaan seuraavana vuonna, sotaväkeen on viety parhaimmat voimat, maasta puuttuu työväkeä ja pellot jäävät kesannoksi. Turvattomiksi joutuneet vaimot ja lapset ovat jääneet raskaaksi taakaksi ennestään jo rasitetun yhteiskunnan hartioille…» »Poliisilla on nyt enempi aikaa, sillä siltä on tullut pois sen entinen edullinen työ liettualaisten sanomalehtien ja kirjojen ajojahdissa. Kaksi vuotta sitten saavuttivat poliisien ajometsästykset liettualaisparkoja vastaan korkeimman huippunsa: vangittiin ihmisiä, lähetettiin etäisiin kuvernementteihin ne miehet, jotka henkensä uhalla tahtoivat hankkia edes hiukan tietoa isiensä kielellä. Ja mitä varten tämä kaikki? Vain onnettomuutta saatiin aikaan, tehtiin turhaksi moni elämä ja kylvettiin niin paljon vihaa. Nyt, Jumalan kiitos, ja ruhtinas Sviatopolk Mirskille olemme kiitolliset siitä, että hän irroitti kahleet ja päästi valonsäteen meidän onnettomaan, pimeyden peittämään maahamme. Käsität, hyvä rouva, millä jännityksellä luimme ja millä ilolla tervehdimme liettualaisen sanomalehden ensimmäistä numeroa. Me hymyilimme ja itkimme ja iloitsimme…»

Maryampol tammik. 1906.

»… Me uimme surun kyynelissä, sillä meidän veljemme vuotavat verta, joka juoksee kasakkain ja rakuunojen lyönneistä, ja vaikeroivat orjuudessa. Joka päivä tapahtuu joukoittain vangitsemisia, vankilat ovat täynnä viattomia ihmisiä. Sehän ei ole mikään uusi ilmiö, se toistuu kautta koko onnettoman Venäjän. Kun kylvetään huonoa siementä, niin ei satokaan tule parempi. Minä olen niin rikkirevitty ja ahdistuksen vallassa, etten voi ajatella loogillisesti. Meidän katumme varrella on vankila ja siten näen joka päivä omin silmin miten sinne tuodaan vankeja, jotka pari päivää vierailtuaan meidän kaupungissamme kasakkain tai rakuunain saattamina lähetetään pitkäksi ajaksi Kalwaryaan, joka on täältä 2 1/2 penink. päässä. Sinne viedään talonpoikia, ylioppilaita, kimnaasinoppilaita ja naisia. Viime tiistaina oli täällä kimnaasissa suuri kiihtymys. Edellisenä päivänä, so. maanantaina 22 p. tammik., joka on Pietarissa surmattujen työmiesten vuosipäivä, kokoontuivat kimnaasin oppilaat ensimmäisen oppitunnin jälkeen erääseen saliin ja, huolimatta johtajan kiellosta, pitivät puheita sekä julistivat senjälkeen tekevänsä lakon ja lähtivät sitten kukin kotiansa. Tiistaiaamuna varhain, kun tuskin vielä päivä hämärsi, alettiin kimnaasin johtajan toimesta pitää kotitarkastuksia poliisien ja kasakkain avulla korkeampain luokkain oppilasten kotona. Vangittiin kaksi, mutta kolmatta ei löydetty. Heitä pidettiin johtajina. Oppilaat kokoontuivat kimnaasiin ja antoivat viranomaisille pyynnön, että heidän vangitut toverinsa vapautettaisiin sekä ilmoittivat, että he eivät tule oppitunneille ennenkuin heidän pyyntöönsä suostutaan. Saapui opetuspiirin inspehtori Varsovasta. Nuorison kiihtymys oli suuri. Silloin koulun viranomaiset kutsuivat lapsia vastaan santarmit ja kasakat, jotka ympäröivät kimnaasin. Kun pienokaiset huomasivat sotaväen, pelästyivät he kauheasti ja alkoi itku ja valitus. Asukkaat, nähdessään kimnaasiin rientävän sotajoukon, kiiruhtivat sen perässä. Äidit, joilla oli siellä lapsia, ryntäsivät huoneeseen huutaen: sulkekaa kimnaasinne, mutta antakaa meille lapsemme elävinä. Nuorison käskettiin hajaantua, mutta he sanoivat, että kasakkojen ensin on lähdettävä, sitten lähtevät he, koska he pelkäsivät että heihin ammuttaisiin. Kasakat piilotettiin muurien taakse ja silloin lapset hajaantuivat. Tuloksena oli, että koulusta erotettiin 18 oppilasta ja vaikka kimnaasi on nyt viranomaisten toimesta auki, niin oppilaat eivät mene tunneille. Tällaista tahdittomuutta ja julmuutta harjoittavat viranomaiset. Olemmehan jo melkein tottuneet näihin onnettomuuksiin ja kaikkeen mitä holhoova hallitus meille valmistaa. Lohdutamme itseämme ajatuksella, että pahojen päivien täytyy mennä ohi niinkuin menevät hyvätkin päivät. Kadehdin sinua kuitenkin, rakas rouva, ettei sinun tarvitse katsella sitä mitä me. Mitä tulevaisuus tuo, sitä emme tiedä. Luonnollisesti pian tulee vieläkin pahempaa kuin nykyiset tapahtumat. Entä ihmiset? Taistelut erottivat ihmiset, niin sanoo Mickiewicz Konrad Wallenrodissa. — Varmaan tämä on viimeinen kirje, jonka kirjoitan sinulle. Ehkäpä kasakan tai villin rakuunan kuula lopettaa maallisen elämäni. Kaikkeahan nyt voi odottaa…»

Vuodet ovat vierineet. Liettua on läpikäynyt pitkän kärsimyksensä, uhrit, esitaistelijat, he ovat saaneet esitaistelijain ylhäisen palkan — ei kultaa, ei kunniaa, ei kiitoksen helyä, vaan kunniakkaan levon isänmaan povessa. Kevät saapuu Liettuaan, kevät nostaa kukkaset haudoille, taistelukentille ja kotien raunioille, kevät nostaa oraan kyynelten kostuttamiin vakoihin. Kansat nousevat, kahleet putoavat, kansat kokoontuvat, löytävät oman itsensä ja rientävät kuuman työpäivänsä ääreen, suorittamaan osuuttaan ihmiskunnan työssä.

Liettua — Liettuan osuus ihmiskunnan työssä?

Dainojen maa, vihreän ruutan ja valkoisen liljan maa, satujen ja satakielten maa, sinä kaunoinen Liettua, löydä itsesi, kokoa itsesi, tule onnelliseksi ja lahjoita onnellinen oma itsesi ihmiskunnalle!

UUDENVUODEN KASVOJEN EDESSÄ

Puhe Porissa 28.12.1917.

Niin on siis taasen kulunut loppuun yksi vuosi, mennyt vuosi 1917. Niin seisomme siis taasen uudenvuoden kasvojen edessä, vuoden 1918. Sinne, mistä ei ole paluuta, sinne ovat siis uponneet vanhan vuoden tutut kasvot. Vihan, kateuden, koston, hekkuman vääntämät ne olivat ja niinkuin humalainen, joka kiroten ajaa avantoon ja häviää sinne, niin varmaan uppoaa vanha vuotemme sadatus huulillaan menneisyyden helmaan. Kylläinen hän oli vihaa ja kostoa, köyhä hän oli rakkautta, vaivainen hän oli anteeksiantoa, meidän vanha vuotemme. Kuinka monet kauhun hetket hän meille valmistikaan, kuinka monet pedon tunteet hän rinnassamme herättikään. Ah, emmekö tuntisi menneen vuotemme kasvoja, niin toisenlaiset kun ne olivat kuin kaikkien edellisten vuosien kasvot. Tavallisestihan vanhatvuodet ovat olleet vanhuksia, jotka työ, vaivannäkö ja kieltäymykset ovat murtaneet. Ajatelkaammepa vain vuotta 1867, viisikymmentä ajastaikaa sitten. Silloin oli nälkä maassa niinkuin nytkin, harmaat ihmislaumat kiertelivät teillä ja sortuivat teille. Harmaana, nääntyneenä, tuhkan väri hiuksissa horjui vuosi silloin pois kuin varjo, hyvin vanhana, väsyneenä, nöyränä ja alistuvana hän meni.

Nyt minusta tuntuu, ettei vanhavuosi ole lainkaan vanhus. Hän on päinvastoin nuorukainen, hänen äänessäänkin on vielä jotakin varsin lapsimaista. Perusluonteeltaankin on tämä nuorukainen aivan toisenlainen kuin vanhavuosi viisikymmentä ajastaikaa sitten. Eivät ne ole sukuakaan. Tämä nuorukainen ei ole koskaan oppinut vaivannäköä, työtä ei hän tunne, työ on hänelle vastenmielinen ja vihattava. Hänen henkensä ruokana on ollut viha ja kiroukset, edesvastuuttomuuden ja valheen katkismusta on hän tutkinut ja noudattanut, nautinto on ollut hänen päämääränsä, veren väriä ovat hänen silmänsä ajaneet takaa. Ja nyt laskettaa tämä nuorukainen, tämä outo vanhavuosi humalan höyryssä avantoon.

Niin päättyy vanha vuosi, pian on hiekka vuotanut loppuun tiimalasista, pian ovat vuoden viimeisen tunnin lyönnit kajahtaneet yli kaupungin ja maan, tämän kohtalokkaan vuoden. Pian on meidän edessämme uusi tuntematon vuosi, uudet, tuntemattomat kasvot. Ja, vielä korvissamme nuorukaisemme Vanhanvuoden kirous, silmissämme hänen rivot, varhaisvanhat piirteensä, me vavisten lähestymme ja kysymme, mimmoiset tulevat olemaan kasvot, jotka häämöttävät meitä vastaan. Ei milloinkaan ole tulevaisuutemme ollut niin tiheän esiripun takana, ei milloinkaan ole sumu tuntunut niin läpipääsemättömältä, ei milloinkaan ole tuntunut niin mahdottomalta aavistaa, mitä meidän on luettava uudenvuoden kasvoista, mikä on oleva kohtalomme.

Ennen oli meillä sellainen tapa että uudenvuodenyönä valoimme tinaa. Ehkäpä tänäkin vuonna löytyy jokin kotiliesi, jonka ääressä maltetaan noudattaa vanhaa tapaa. Tuossa on lieden hehku, valinkauha, ympärillä tyynempi vanhaväki ja tulisempi nuori kansa, ja tietysti myöskin tinaharkot. Jännityksellä kuunnellaan miten sula tina sihahtaa veteen ja taivutaan nostamaan ämpärin pohjalta ennustuksen näkyväistä merkkiä. Onko se kruunu, onko se rahaa, onko se sormus, onko se ruumisarkku? Nuoret asettavat ennustusesineen seinää vasten ja koettavat kutsua esiin sen varjoa ja lukea, lukea… He ovat laskevinaan leikkiä, mutta heillä on tosi mielessä. Onko se sormus, onko se seppel, onko se pääkallo — onko se elämäksi vaiko kuolemaksi?

Mutta tämän ajan vanhat nyökyttävät päätään, hymyilevät ja ajattelevat: noin se ihminenkin pannaan valinkauhaan ja valetaan uudeksi. Ja niin uusi se voi olla, ettei sitä enää tunne entisestään. Ja niin pannaan kansatkin valinkauhaan. Ja niin toisenlaisiksi ne voivat muuttua kansatkin, ettei niiden oloja enää tunne entisestään, kun ne valinkauhasta nostetaan. Ja niin toisenlaiseksi käy maailman meno, etteivät vanhat arvot enää pidä paikkaansa. Rahakin, jolla sai ja jota kumarrettiin — raha ei enää ole kaikkivaltias, vaan nyt hallitsee leipä, leipä, jonka tässä takavuosina kerjäläinen halveksien viskasi luotaan, kun sen hänelle antoi. Leipä on nyt arvossa ja kaikkinainen sellainen yksinkertainen, mitä ihminen tarvitsee jokapäiväisessä elämässä. Niin on koko maailma pantu valinkauhaan ja siinä sitä nyt sulatellaan ja sekoitellaan ja taotaan, ja mikä siitä lopulta tulee, kuka sen tietää.

Ja koko maailman kansat siinä nyt tungeksivat valinkauhan ympärillä kysellen, mikä on oleva kunkin osa, mitä kustakin tulee. Toiset ovat levollisemmat, ikäänkuin he tietäisivät saavansa ansion mukaan ja heillä olisi ansiota, toiset ovat levottomammat. Jokaisen panos, jokaisen harkko, koko hänen pääomansa lasketaan sulatuskauhaan ja siinä sitä kuumennetaan ja koetellaan tulessa. Mitä siitä lopulta tulee, kuka sen tietää.

Salaperäisenä todella verhoaa pimeys uuttavuotta, kasvot jotka sieltä häämöttävät meitä vastaan ovat vakavat, arvoitukselliset, ankarat, pelottavat. Kansojen silmät kääntyvät noita kasvoja kohti, kansojen kädet ojentuvat noita kasvoja kohti. Mitä, mitä tietävätkään nuo liikkumattomat silmäterät?

Mekin suomalaiset tungeksimme tulevaisuuden esiripun edessä ja kysymme niinkuin nuoret valinkauhan sisältöä nostettaessa: mikä on oleva meidän osamme, kun maailma valetaan uudelleen? Mitä seuraa meille, rauhanko palmunoksa vaiko vainon tulipalonsoihtu, orjantappurakruunu, kahleet vaiko vapauden lippu? Mikä on oleva meidän osamme?

Ah niin, vapauden lippu! Oli kerran ihmeellinen aamu… Oli maaliskuu ja sininen taivas ja valkeat hanget, mutta kuitenkin oli aamu toisenlainen kuin kaikki muut maaliskuun aamut ennen ja jälkeen. Koska se olikaan? Niin omituisen kaukana se tuntuu olevan ja kuitenkin se oli tänä vuonna, joka nyt vaipuu hautaan, mutta siitä onkin tapahtunut niin paljon. Tuona aurinkoisena maaliskuun aamuna liehui meidän oma lippumme, kauan kielletty, kultainen jalopeura taivasta vasten Suomen pääkaupungissa ja sittemmin pitkin maata. Meillä oli sellainen ihmeellinen kevään-kevät, jolloin me pitkien sorron vuosien jälkeen hengitimme ja näimme unia vapaudesta, ihmisonnesta, kansojen itsemääräämisoikeudesta ja suuresta tehtävästämme kansojen joukossa. Oli kirpeitä kevätilmoja ja me uneksimme siitä miten me pohjan lumien ja jäiden keskelle raivaamme vapaan kukoistavan maan, miten käytämme hyväksemme jokaisen auringonsäteen joka lankeaa tänne pohjoiseen. Suomen kesä on lyhyt, mutta valo paistaa meille yötä ja päivää ja me otamme talteen jokaisen valonsäteen, saidat me olemme valosta ja auringosta, arat me olemme onnestamme ja oikeudestamme, me emme ole lukuisa kansa, mutta me voimme olla suuri kansa, me voimme tuottaa maailmalle kunniaa ja kulttuuria, omaa, uutta, jota vailla ihmiskunta olisi köyhempi. Maailma saa nähdä, nyt kun me itse pääsemme määräämään, mitä me voimme, maailma saa nähdä! Onnellisia koteja me luomme, onnellisia ihmisiä, vapaita, tietäviä, tahtovia, vastuunalaisuutensa tuntevia ihmisiä, kansalaisia, lähimmäisiä, maan perillisiä, puhtaita sydämestä, ja perillisiä me luomme taivasten valtakuntaan.

Kuka näki unta? Luulen että heitä oli monta noina säteilevinä maaliskuun päivinä, jolloin Suomen liput tervehtivät taivaan sineä. Mutta, uudenvuoden kasvojen edessä: nuo ihmeelliset päivät eivät tehneet meistä yksimielistä kansaa, kansaa jossa yksi vastaa kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Isänmaan kuva ei ollut painunut meidän kaikkien sielunpohjalle eivätkä vapauden kevätpäivätkään sitä syövyttäneet. Kovin kauas olimme onnettomuuden vuosina joutuneet toisistamme, kuiluja oli ratkennut välillemme, pitkät ketjut syitä ja seurauksia olivat kahlehtineet meidät käsistä ja jaloista kunkin haarallemme, syiden ulpukat kasvoivat meissä pitkillä varsilla, täyttäen sielumme kaamealla myrkyllä. Koko kehuttu sivistyksemme oli pelkkää ulkokuorta. Me emme nähneet tätä, me emme ajatelleet tätä, vapauden huuma oli niin ihanainen, ympärillämme varistivat toisetkin kansat kahleita käsissään ja jokaisen toisen kansan voitto oli meidänkin voittomme. Kuinka suunnattomia lunnaita olivatkaan kansat maksaneet tästä luonnollisimmasta oikeudestaan, tuhannet ja tuhannet ihmiset olivat homehtuneet vankityrmiin vapauden vuoksi, tuhannet ja tuhannet ihmiset olivat sen vuoksi kärsineet väkivaltaisen kuoleman, viimeisenä veripisarana huulillaan vapauden kirvoittava nimi. Ja nyt oli kansoille vihdoinkin koittanut kalliisti lunastettu vapaus, itsemääräämisoikeus, isännyys omassa isänmaassa, ihana edesvastuu maailman ja Jumalan edessä.

Tämä oli kevään-keväännä, maaliskuussa.

Koitti sitten kevät 1917. Se ei tullut verkalleen ja valmistellen niinkuin usein muuten. Se tuli yhdessä päivässä ja yössä niinkuin etelässä. Kun tänään vielä metsä oli harmaana ja maa paljaana, olivat huomenna jo tuomensilmukat paisuvan keltaisina ja maarinteet valkeinaan vuokkoja. Maalla oli kiire, se lepäsi hedelmällisyyden odotusta hengittäen kylväjänsä edessä, se odotti siementä, se oli kostea, se oli vastaanottavainen, se oli lempeä, multa lemusi, kiuru lauloi. Luontoemo katsoi ihmislapseensa lauhana, suojelevana ja rakastavana. Hän oli täynnä huolenpitoa jokaisesta olennosta, joka elää hänen antimistaan. Maa, meidän suuri äitimme, oli valmistanut kaikki meitä varten niinkuin aina, ja aurinko paistoi pitkämielisenä niin hyville kuin pahoillekin.

Silloin tapahtui jotakin kuulumatonta, jotakin luonnonvastaista: synti maata vastaan. Jotakin yhtä luonnotonta kuin jos kiellettäisiin kuolleelta ihmiseltä hautaaminen, tai syntymättömältä syntyminen. Jotakin sanomattoman kaameaa ja pahaaennustavaa oli siinä rikoksessa joka tehtiin keväällä 1917, kun maa oli avannut povensa vastaanottamaan siementä, ja ihminen kielsi häneltä, elättäjältään, siemenen. Vanha tarina kuvaa tyttöä, joka varjellakseen hienoja kenkiään laski leivän lokaiselle maalle ja astui sille. Vanha tarina kuvaa myöskin samassa miten tällaisesta luonnonvastaisesta rikoksesta rangaistus seurasi aivan heti: maa avautui ja tyttönen, kasvaneena kiinni leipään, vaipui alas alimpaan helvettiin. Varmaan vuosikymmenien perästä, ehkäpä vuosisatojen perästä tullaan kertomaan tarina eräästä kansasta, joka ei antanut maalle siementä silloin kun sen povi oli auki, kun maa lemusi ja odotti, kun oli kevään lyhyt kiitävä aika, ja kuinka silloin rangaistus tapahtui heti: maa sulki povensa, aurinko ei antanut kovakorvaiselle kansalle siunausta, vaan paahtoi ja poltti ja talvella oli maassa nälkä ja turhaan anoivat ne jotka eivät sallineet kylvää, leipää henkensä pitimeksi.

Tai ei: he eivät tahtoneet nähdä tekoaan, he eivät tahtoneet sitä tunnustaa: he vetivät yhä uutta kurjuutta maan ja kansan päälle, he peittivät entistä rikosta uusilla rikoksilla. Maassa tapahtui tekoja, joita ei meidän historiamme tunne. Näiden veriruskeiden tekojen nimeksi ei riitä onnettomuus, ei kurjuus, ei viheliäisyys. Niiden ainoa nimi on häpeä — häpeä.

Ja keskeltä näitä rikoksia kohoaa niinkuin taimi mustalta tulipalonjätöltä se, mitä me olemme läpi vuosisatojen odottaneet, ikävöineet, rukoilleet, se joka on ollut niin kaukana ettemme ole uskaltaneet siihen uskoa, se joka on kansalle kuin elävälle olennolle ilma, kuin vilvoittava vesi, kuin elämän leipä, se jonka vuoksi kansojen joukossa tuhannet ja taasen tuhannet ovat menneet kuolemaan: keskeltä sairasta aikakautta nostaa päätään Suomen itsenäisyys nuorena, vehreänä, ytimissään oikeus, mikä jokaisella elävällä olennolla on paikkaansa auringon alla…

Jotakin sanomattoman onnellista on siis meille tapahtunut, meidän luonnollisin, oikeutetuin oikeutemme on siis selvinnyt meille vuonna 1917, kaikkia veriruskeita rikoksia vastaan voimme siis asettaa vapautemme, itsenäisyytemme valkean totuuden, ihanan vastuunalaisuutemme kansana kansojen joukossa, määrääjinä maassa, jonka meidän isämme ja äitimme ovat työllään ja kärsimyksillään meille lunastaneet.

Miksi tuntuu siis keskellä tätä iloa niin oudolta, painostavalta, kaamealta, miksi on tulevaisuutemme niin läpipääsemättömän sumun peitossa, miksemme mitään voi edes arvailla?

Ah, uudenvuoden kasvot, te leppymättömät, te arvoitukselliset, te kuolemanvakavat: nyt me tiedämme miksi te olette niin ankarat, nyt me teidät myöskin tunnemme. Te olette meidän omantuntomme kasvot, meillä on takanamme rikoksia, selvittämättömiä asioita, sovittamattomia syitä.

Me saatamme sen jo aavistaa mitä uusivuosi meille lausuu, kun noiden ankarien kasvojen huulet ensi kerran liikkuvat. Uusi vuosi puhuu:

Tahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla?

Tahtooko Suomen kansa elää, vai tahtooko se kuolla — senkö sanoivat vaiteliaat huulet, senkö sanoivat leppymättömät silmäterät? Aiotko elää vai onko sinun kuoleminen, kansani?

Elämästä siis ja kuolemasta on kysymys, on kysymys siitä jaksaako Suomen heimo puolustaa paikkaansa auringon alla, vai onko toinen kansa ottava haltuunsa mökin, jonka me rakensimme korpeen, onko vieras työntävä auransa siihen maahan, jonka me viljelimme köyhästä kankaasta ja jolle kankaalle me kerran sokeudessamme emme antaneet siementä. Minne joutuvat meidän lapsemme? He harhailevat mieron teillä, hukkuvat, häviävät mahtavampien jalkoihin ja tämä kieli, jota nyt puhutaan pohjoisten järvien varsilla, pohjoisten lakeuksien, pohjoisten jokien kukoistavissa kylissä — se sekaantuu vieraisiin, mahtavampiin kieliin, se jättää niihin jonkin lainasanan, niinkuin risti jää hautausmaalle osoittamaan sijaa mihin kerran elävä sydän laskettiin, ja kun vuosisadat ovat menneet yli meidän kotiemme, peltojemme ja hautojemme, yli kaiken mikä oli meille rakasta, ei elävä polvi ehkä enää tunne Suomen nimekkään.

Niinkö menisi meidän nuori vapauden-taimemme, niinkö menisivät meidän unelmamme, niinkö me vartioisimme paikkaamme auringon alla, niinkö me antaisimme kotimme, peltomme, kielemme, niinkö heikkoja me olisimme, niinkö vailla siipiä, niinkö vailla verta ja voimaa, niinkö vailla ylpeyttä, velvollisuudentajua, niinkö vähän me pitäisimme kiinni ihmisoikeuksistamme, kansa-oikeuksistamme, itsenäisyydestämme, yksilöllisyydestämme? Olisimmeko kypsät kuolemaan ennenkuin olemme eläneetkään?

Kammottavalta, häpeälliseltä tuntuu kuolema tässä mielessä. Se on samaa kuin pelkurin pako edesvastuun äärestä. Se on samaa kuin se mitä äiti tekee, kun jättää vastasyntyneen lapsensa ja pelastaa itsensä äitiyden ilosta ja äitiyden vaivannäöstä saadakseen päästä helpolla.

Tahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla? Uusi ajanjakso on edessämme, meidän täytyy tehdä päätöksemme. Ei ole pakoa taaksepäin, sillä takanapäin on tie jo hävitetty. Elämisen asia ja kuolemisen asia ovat sellaisia, ettei niitä toinen voi suorittaa toisen edestä, jokaisen on elettävä mieskohtaisesti ja jokaisen on kuoltava mieskohtaisesti. Me emme voi antaa kansamme kohtaloa urakalla muutamien johtavien haltuun. Meidän on niinikään turhaa odottaa apua ja ystäviä sieltä tai täältä. Kaikki kansat ovat itsekkäitä, jokaisella on yllinkyllin tekemistä omassa maassaan. Me olemme yksin, me olemme oman onnemme nojassa. Itsemme meidän on puolustettava paikkaamme auringon alla. On kysymys siitä onko kansa terve ja elinvoimainen, kuuluuko se elävien joukkoon, vai onko se mätä, laho, onko se ehkä jo kuollut ja kuopattava. Onko rikosten ja häpeän keskellä säilynyt niin monta rehellistä ihmistä, että kansa heidän varassaan voi nousta, onko vielä suolaa niin paljon, ettemme mätäne.

On kysymys elämästä tai kuolemasta, on kysymys jokaisesta yksilöstä ja hänen mieskohtaisesta tahdostaan, sillä Suomen kansa ei ole kovin lukuisa. Uudenvuoden kasvojen edessä, uuden historiallisen vaiheen, uuden tulevaisuuden ankarien lakien edessä, omantuntomme edessä, katsokaamme rikoksiamme pohjaan asti, selvittäkäämme suhteemme Suomen elämään tai kuolemaan. Tahdommeko olla mukana rakentamassa vapaata itsenäistä Suomea, tahdommeko, me yksilöt, alistua yhdeksi kiveksi vapautemme rakennuksessa, tahdommeko takoa ja hioa kivemme lujaksi ja kestäväksi, tahdommeko omassa povessamme käydä läpi kaiken sen kieltäytymisen ja taistelun mikä tarvitaan ennenkuin ihminen kelpaa lujaksi, puhtaaksi kansalaiseksi isänmaassa? Vai tahdommeko syödä, juoda, nauttia, koota tavaraa, rikastua keinoihin katsomatta, rikastua omaksi mukavuudeksemme? Tahdommeko olla mukana vaalimassa itsenäisyytemme nuorta tainta mastopuuksi, jonka latva huojuu yli kansojen, yli maiden ja merien — vai tallaammeko sen jalkoihimme ja pakenemme kurjasti?

Ne rikokset, jotka tänä vuonna ovat tulleet näkyviin, kasvavat pitkillä varsilla ylös edellisten vuosikymmenten liejusta. Kukaan meistä ei ole syytön siihen, että nämä kaameat lumpeet ovat kasvaneet niin reheviksi. Vuosikymmeniä on meillä yleisesti edistetty maaperää ja ilmaa näitä tekoja, tätä kasvua varten. Ne ominaisuudet, jotka tekevät yksilön ja kansan terveeksi, kokonaiseksi ja onnelliseksi, ovat vähentymistään vähentyneet meidän kodeistamme ja meidän povistamme. Jumalanpelko, työ, rukous, kieltäytyminen, nämä ihmisen ja kansan suojelusenkelit ovat kaikonneet yhä kauemmaksi. Jumalanpilkka, laiskuus, kateus, riitaisuus, valhe, vilppi, omanvoitonpyyntö, nautinnonhimo ovat tulleet sijaan. Mutta se kansa ja se yksilö joka aikoo elää niistä, on kuolemaan tuomittu. Sellaisella ravinnolla ei mitään elämää eletä. Me emme ole hävenneet lausua kirouksia ja parjauksia ja valheita, mutta me olemme hävenneet rukousta, sielun pyrkimystä alkuperäänsä, Jumalaansa kohti. Mutta oksa joka ei ole kiinni viinipuussa, kuivettuu ja heitetään tuleen.

Jos Suomen kansa tahtoo elää, niin täytyy meissä kaikissa tapahtua mielenmuutos. Ei yksin papeissa, valtiomiehissä, opettajissa, johtajissa, niissä, joille me olemme uskoneet johdon läpi vaikeiden aikojen. Rakennus ei ole muodostettu yksin kulmakivistä ja julkisivua kannattavista ja koristavista tiilistä. Jokainen näkymätön kivi muodostaa rakennuksen ja on mukana tekemässä sitä lujaksi tai hataraksi. Yksilöissä, kodeissa muodostuu se terve, kelpo henki, totuuden henki, ahkeruuden henki, ilon ja valon henki, mistä kansat elävät. Yksilössä, kodeissa kehittyy myöskin se erikoinen henki, minkä luonto, kieli ja historia antavat kullekin kansalle erikseen ja millä kunkin kansan on määrä rikastuttaa kansojen yhteistä sivistysaarretta: kansallisuuden kalleus.

Jos me tahdomme elää, on meidän päästävä elävään yhteyteen elämän alkulähteen, elävän Jumalan kanssa. Sitten on meidän selvitettävä suhteemme kanssaihmisiin, isänmaahan, kansallisuuteen, työhön, omaisuuteen. Meidän omaamme on se minkä me viemme mukaamme läpi elämän, kuoleman kynnysten yli. Kaikki se vapaus, rakkaus, puhtaus, kiitollisuus ja ilo, minkä olemme jaksaneet taistella sieluumme elämän retkellä, se vain on meidän omaa jumal-aarrettamme. Se vain on meidän kallis päärlymme. Kaikki muu on lainaa, jota meidän tulee viisaasti kartuttaa niin kauan kuin elon päiviä kestää, tulevia polvia varten. Mutta se jää tänne eikä se saa vahingoittaa meidän sieluamme eikä tuottaa kirousta muille. Kiitollisina, taistelevina, työtätekevinä tulee meidän olla maailmassa, mutta me emme saa olla maailmasta. Meidän tulee varjella sieluamme — mitä meitä auttaisi, jos voittaisimme koko maailman ja saisimme sielullemme kadotuksen!

Tuossa ovat nyt edessämme uudenvuoden kasvot. Ne eivät enää ole arvoitukselliset ja kaukaiset. Niinkuin isän kasvot ne meihin katsovat. Me tiedämme nyt mitä ne meille sanovat:

Suomen kansa elää, jos se tahtoo kohota ja puhdistua…

KANSA JA KOTI

Puhe Ison-Kyrön vanhassa kirkossa syyskesällä 1918.

Mikä juhla onkaan tänään laulanut meidän kotiemme yllä, mikä juhla onkaan hymissyt meidän sydämissämme! On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika. Maaemo ojentaa tyynessä ilossa lapsilleen antimensa: siinä on, ota, nauti kiitollisuudella. Maaemo antaa tänä vuonna runsaasti. Ladossa ovat jo niityn heinät, koko tuo värien loisto, koko tuo tuoksujen kylläisyys, jonka kevät kutsui esiin mustasta maasta ja joka keinui ja aaltoili meidän silmissämme. Muistatko juhannuksen aikaa — mikä Jumalan ihme olikaan jokainen heilimöivä heinä, jokainen apilankukka. Maa oli autio ja paljas ja aurinko valoi siihen lämpönsä, aurinko näytti ystävälliset kasvonsa, aurinko antoi hyvyytensä loistaa — ja tapahtui ihme: riemuun puhkesivat metsät ja maat. Ihme tapahtui, sillä kevät ei lakkaa olemasta ihme sentähden että se palaa uudelleen ja uudelleen. Ihmeeksi jää jokainen kukkanen, joka avaa silmänsä siihen, missä vielä äsken oli harmaata ja alastonta. Auringon lämpö, auringon hyvyys tekivät ihmeen. Miten kävisikään meidän karjojemme, jollei niityn heinää, tuota koottua auringonvaloa voisi ottaa talteen, miten kävisi kotieläinten, meidän ystäviemme ja auttajiemme, jollei tuota heinän tuoksua ja apilanlemua voisi säilyttää. Uhrijuhla on jokainen heinänkorjuu, tuhannen tuhannet yrtit ja kedon kukkaset siinä uhrataan meidän hyväksemme. Ne ovat nyt ladossa, onnellisesti turvassa. Kypsät ovat niinikään keltaiset rukiintähkämme, ah millä riemulla me nälkävuoden opettamat ihmislapset niitä tervehdimmekään! Mitäpä meistä tulisi, vaikka meillä olisi kasoittain vuorten kylmää metallia, jollei meillä olisi keltaisia, täyteläisiä tähkäpäitä, joihin auringon lämpö on vuotanut. Kuin hopea hohtavat kauravainiot, kuin meripihka hehkuu ohra, purppuranpunassa notkuvat marjapensaat ja maan pimeyteen kokoavat vihreillä lehvillään ja kukkasillaan monet hyötykasvit yhä vieläkin auringon voimaa. Juurikasvit siellä kokoontuvat, hiljaisuudessa, salaisuudessa, täyteen mehua, täyteen ravintoa. Aikana, jolloin luonto lepää, me ihmiset saamme toimia — mihin me joutuisimmekaan ilman tätä luonnon ihmeellistä huolenpitoa! Mikä juhla onkaan tänään laulanut yli meidän kotiemme, yli meidän vainioidemme, yli meidän kirkkomaidemme! Mikä juhla onkaan hymissyt sydämissämme! On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme.

Täällä vanhassa temppelissä viettää meidän sydämemme juhlaa, meidän hauras sydämemme, joka tänään sykkii ja huomenna saattaa olla kylmänä. Minne me menisimme tunteaksemme ikuisuutta, jollemme tänne: täällä viipyvät vuosisadat, täällä hymisevät rukoukset, jotka vuosisatoja sitten kohosivat ahdistetuista rinnoista… Katso: tuolla likenee vainioiden halki ihmisjono. Värit loistavat auringossa. Rukousnauhat riippuvat miesten ja vaimojen kaulalla. Kun nuo ihmiset lähestyvät pyhäkköä, ristivät he silmänsä. Siellä sisällä soi jo pyhä messu, kilisee kuoripoikain käsissä hopeatiuku, palavat alttareilla kynttilät ja leijailee kohti korkeutta uhrisauhu. Mutta kansa polvistuu, lyö rintoihinsa ja huutaa avuksensa pyhiä.

Mikä onkaan näiden rukolijain sisin sydämen palo: eiköhän se, että he saisivat rauhassa viljellä maitaan, rauhassa asua kotiaan ja kerran rauhassa kallistaa päänsä ikuiseen lepoon. Kukapa sydämet tutkii.

Mutta mikä on ehtona siihen, että ihminen rauhassa saisi elää kodissaan, rauhassa viljellä kontuaan ja kerran rauhassa kallistaa päänsä ikuiseen lepoon? Se, että koti on turvattu, se että isänmaa on turvattu… Jäykät yksivakaiset miehet ja naiset lyövät rintoihinsa. Juhla hymisee heidän ympärillänsä, laulu tapailee holveja, rukousten kuiskeet sekaantuvat pyhään sauhuun. Jostakin silmistä vierii suolainen kyynel. Vihdoin nousevat miehet ja naiset. Ja taasen välkkyvät heidän heleät pukunsa jonossa läpi viljavainioiden. He lähtevät koteihinsa, viemään juhlan korotusta arkeensa, taistelemaan ja ponnistamaan, jotta koti, pelto saataisiin turvatuiksi.

Siitä on kauan, monta sataa vuotta. Nuo ihmiset ovat kauan olleet maan tomua. Ja kuitenkin elävät he tälläkin hetkellä: täällä meidän joukossamme tänään elävät heidän kasvonpiirteensä. Sillä lastenlastenlastenlastenlapset istuvat täällä. Heidän pukunsa on toinen, he menevät täältä kotiin, jossa on toisenlainen sisustus kuin oli esiäidin ja esi-isän aikana. Ehkäpä he palaavat sähkövalon ääreen eikä pärevalkean. Mutta tämä kirkko on jäänyt. Esi-isien ja esiäitien rukouksen hyminä on jäänyt tänne, suolainen kyynel, jonka he ahdistuksessaan itkivät, tuntuu yhä täällä. Kun he astuivat sisään ovesta ja upottivat työn kovettamat sormensa vihkivesiastiaan, sitten viedäkseen ne otsalleen ja sydämelleen, niin jäi heidän kosketuksensa tänne. Heidän kasvonpiirteensä ovat lastenlastenlasten kasvoilla, heidän verensä virtaa heidän suonissaan. Eivätkö he siis ole täällä? Me tunnemme jokainen salaperäisesti ruumiissamme ja sielussamme heidän läsnäolonsa. Eivätkö siis vuosisadat viivy täällä tällä paikalla? Ja eikö meidän jokaisen sisin rukous tällä hetkellä ole sama kuin heidän vuosisatoja sitten: se, että me saisimme rauhassa viljellä kontuamme, rauhassa asua kotiamme ja rauhassa kallistaa päämme ikuiseen lepoon, se, että kotimme, lastemme tulevaisuus olisi turvattu, se että isänmaa olisi turvattu, se että käsiemme työ saisi jatkua!

Esi-isät ja esiäidit elävät meissä: mikä juhla onkaan ympärillämme, kuinka onkaan suurta ja avaraa! Ikuisuutta tunnemme sieluissamme me katoavaisuuden lapset. Meidän esi-isämme ja esiäitimme jättivät meille nämä ikuiset perinnöt.

Heissä on ikuisuus, siksi he elävät. He olivat eheitä, heissä oli niitä ominaisuuksia, jotka säilyttävät yksilön ja kansan niinkuin suola säilyttää. He olivat jumalaapelkääväisiä, he rakastivat työtä ja raatoivat ilolla, he eivät tahtoneet päästä helpolla, he tottelivat lakia ja esivaltaa, he pitivät kuria itseensä nähden ja he kasvattivat lapsensa kurissa — ne ovat yksilöä, yhteiskuntaa ja kansaa säilyttäviä ominaisuuksia. Sotien, ruttotautien, nälänhädän läpi pääsi kansa näiden ominaisuuksien varassa.

Me — kuinka käy meidän sukukuntamme? Kun vuosisadat kerran ovat vierineet yli meidän hautojemme, yli meidän vainioidemme, mitä on jäljellä meistä? Se sukukunta, joka vuosisatojen jälkeen käy yli näiden seutujen, kantaako se kasvoillaan meidän piirteitämme, virtaako sen suonissa meidän veremme, elämmekö me vuosisataintakaisessa sukupolvessa niinkuin meidän vakavat, ahkerat esi-isämme ja esiäitimme elävät meissä, vai olemmeko hajaantuneet taivaan tuuliin, kaikkiin ilmanääriin, ja vierasko kyntää peltojamme, kuka asuu kotia, jossa synnyimme? Ja isänmaa — miten on isänmaan? Kuka asuu suomalaista isänmaata — vierasko? Onko meidän sukukunnassamme niitä ominaisuuksia, joiden nojassa yksilöt ja kansat säilyvät ja kehittyvät? Me emme ole jumalaapelkääviä, me olemme jumalaapilkkaavia. Me emme rakasta työtä, me emme raada ilolla, me pelkäämme ja vihaamme työtä, me tahdomme päästä helpolla, me emme tottele lakia emmekä esivaltaa, jokainen meistä tekee mitä hän itse tahtoo, me olemme riitaiset, me olemme rikkinäiset. Mitä elämisen mahdollisuuksia on sellaisella kansalla? Vaikka meille tuhat kertaa ojennettaisiin vapauden lahja, niin emme ole vapaat niin kauan kuin meidän kansamme on näiden hävittävien ominaisuuksien orja. Vaikka meidän kansamme tuhat kertaa kokisi veljessodan kauhut, niin se ei elä, jollei se muuta mieltä, jollei se taistele itselleen niitä ominaisuuksia, jotka ovat elävien kansojen ravinto. Vaikka tuhannen tuhannet meidän rakkaistamme olisivat vuodattaneet verensä kodin ja isänmaan, Suomen vapauden puolesta, niin heidän veriuhrinsa on ollut turha, jollemme me eloonjääneet jaksa tehdä suomalaisista elinvoimaista kansaa. Jollei meidän kansamme opi tottelemaan ja rakastamaan työtä, alistumaan yksimielisyyteen ja yhteistuntoon, niin vaipuu vapautemme pian hautaan niiden luo, jotka kuolivat sen puolesta ja me elävät, jotka emme kyenneet sitä ansaitsemaan emmekä vartioimaan, me — mikä on meidän osamme: orjuusko?

On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika. On lisäksi sotavuoden kesä, Suomen ensimmäinen vapaudenkesä, on Suomen kansan kohtalonvuosi. Olemme esi-isiemme ja esiäitiemme vanhassa kirkossa, heidän rukoustensa, heidän kyyneltensä, heidän kaipauksensa ja huokaustensa ympäröiminä. Tänne he toivat ahdistuksen hetkellä sydämensä, täällä he huokasivat ajatellen kaukaista, kaukaista aikaa, jolloin koti olisi turvassa, isänmaa vapaana…

Vapauden hetkellä, sinä meidän isiemme ja äitiemme Jumala, auta meitä, sano meille mitä meidän pitää tekemän, että vapaus ja turvallisuus viipyisivät ja viihtyisivät meidän joukossamme. Mitä meidän pitää tekemän että me, kun vuosisadat ovat vierineet ja me itse olemme tomuna, meidän lapsemme eläisivät ja jatkaisivat meidän työtämme kotoisella konnulla? Sinä meidän isiemme ja meidän äitiemme Jumala sano meille, mitä meidän pitää tekemän, että Suomen kansa eläisi, että suomalainen isänmaa tulisi meidän turvalliseksi kodiksemme maan päällä?

Muistelen sodan kevättä Helsingissä v. 1918. Jokainen päivä toi sinne silloin uusia venäläisiä sekä idästä että Suomenlahden takaa. Usein, kun aamuisin tuli kadulle, saattoi nähdä matruuseja liikkeellä. Puistikkojen puut olivat täynnä suuria painettuja ilmoituksia, että siellä ja siellä on tanssit, se ja se sotilassoittokunta soittaa — suomalaiset tytöt tervetulleita. Näitä tanssiaisia oli keskipäivällä, iltapäivällä ja illalla. Pääkaupungin suurimmat salit oli varattu haavoittuneille ja tanssiaisille. Suomen miehet ja venäläiset käyttivät samoja univormuja. Suomen tytöt, punaiset paperikukat päähineissään, olivat yhtenä sieluna ja ruumiina näiden vieraiden miesten kanssa. Yökaudet kuului laukauksia, ei ollut outoa, että aamulla jossakin tienristeyksessä aivan likellä kaupunkia, tai jäällä, oli verilammikko. Saattoi aavistaa mitä siinä oli tapahtunut. Ilma kihisi huhuja, sanomalehti — se ainoa joka sai ilmestyä — oli täynnä valheita. Valheen verkko oli yleensä siinä määrin kietonut ihmiset silmukoihinsa, etteivät he nähneet mitään ulospääsyä. Missä oli pelastus? Valkoinen armeijamme taisteli monilukuista vihollista vastaan vielä kaukana. On syys tai ehkä joulu ennen kuin se ehtii Etelä-Suomeen. Kuin jokin kansakunnan kuolemantuomio paistoi silmiin jokainen niistä papereista, joita oli ripustettu puihin ja joissa kutsuttiin näihin tanssiaisiin. Me helsinkiläiset tunsimme kuinka silmukkaa kiristettiin kaulamme ympärillä. Nälkä kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Juhlittiin salaperäisiä viljajunia, joiden kerrottiin kaukaa tuoneen leipää hädänalaiselle kaupungille, mutta leipäannokset kävivät yhä pienemmiksi ja kuiskailtiin, että junat eivät olleet tuoneetkaan viljaa, vaan lisää aseita.

Koitti huhtikuun yhdestoista päivä. Silloin julistivat muutamat mahtavat tykinlaukaukset, että jotakin tavatonta oli tulossa. Mitä? Kallioista Helsingin edustalla sinkoili säpäleitä, ikkunaruutuja helisi rikki, maa tärisi perustuksia myöten. Mitä oli tulossa?

Koitti huhtikuun 12 p. Tykinpauke alkoi varhain. Ei ollut enää epäilystä siitä kuka tuli. Selkeä määrätietoisuus ohjasi laukauksia. Kuulat osuivat maaliinsa. Juuri se kaatui, minkä piti kaatua, juuri se paloi, minkä piti palaa. Kello kahden tienoissa iltapäivällä alkoi kaupunkiin virrata vihreäpukuisia, tomuisia miehiä. He tulivat tyyninä niinkuin mennään pellolle kyntämään. Ei minkäänlaista kiirehtimistä, ei minkäänlaista levottomuutta. He kulkivat varmasti ja määrätietoisesti niinkuin taitava työmies liikkuu työssään. He liikkuivat samalla vaatimattomasti. Ei minkäänlaista pöyhkeilemistä tai ylpeilyä. Levollisesti he kuljettelivat konekiväärejään ja tykkejään, sillä tottumuksella jolla maamies pitelee kuokkaansa tai ohjaa auraansa. Kaduilla he kulkivat etukumarassa ja ikäänkuin hiipien, mutta levollisina ja määrätietoisina sielläkin, ja samalla valppaina ja valmiina vastaanottamaan vihollista joka kellarinluukulta, joka vintinikkunasta, joka kadunkulmauksesta. Olisi ollut helppoa parissa tunnissa ottaa Helsinki tulella ja miekalla, mutta Helsinki otettiin hellävaroen, säästämällä. Lauantaina 13 p:nä tiedettiin, että useita kymmeniä saksalaisia oli kaatunut. Työväentalon torni punaisine lippuineen oli sortunut, Turun kasarmi paloi heleässä tulessa, Kallion kirkon tornissa riippui suuri valkoinen vaate ja kuulia satoi joka taholta, kun meidän asuntoomme saapuu kaksi saksalaista soturia kysymään, onko meillä kätkössä punakaartilaisia. Taloja tarkastettiin nimittäin. He olivat kuin itse tyyni ja levollinen voima, nuo saksalaiset soturit, työtomussaan, ympärillään ruudinhaju. Jokainen helsinkiläinen olisi liikutuksella tarttunut noihin työn kovettamiin käsiin, löytämättä sanoja ilmaisemaan mitä sydän tunsi. Mutta soturit pysyivät kylminä. En ikinä unohda sitä kummallista, vaatimatonta, kohteliasta ja vakavaa tinkimättömyyttä, millä toinen miehistä torjui luotaan kiitollisuuden purkaukseni:

— Ja, aber ich muss meine Pflicht tun. (Niin, mutta minun täytyy täyttää velvollisuuteni.)

Ne olivat ensimmäiset sanat, karuina ja lyhyinä, mitä kaukaa tullut soturi lausui. Sitten hän kävi tutkimaan taloa, oliko punakaartilaisia kätkössä, ja teki sen tarkkaan.

Minun pitää täyttää velvollisuuteni. Korkeampi voimako puhui saksalaisen soturin kautta, joka suomalaiselle julisti velvollisuuden täyttämistä?

On syyskesän sunnuntai, on elonkorjuun korkea aika, on Suomen kansan kohtalonvuosi ja kohtalonhetki: minne menet sinä Suomen kansa, järjestystä, voimaa ja kukoistusta kohti vaiko vallattomuutta, heikkoutta, hajoamista? Olemme esi-isien ja esiäitien temppelissä, heidän rukoustensa ympäröiminä. Vuosisadat katsovat meihin, me olemme edesvastuussa Suomen tulevaisuudesta. Mikä on syynä meidän heikkouteemme, meidän kurittomuuteemme? Itäinen ruttoko? Pitkä sortoko idästä? Vaiko jokin muu vielä? Jokin heikkous ja rikkinäisyys meissä itsessämme? Kasvatuksenko puute? Koditko?

Meidän sisin rukouksemme on sama nyt kuin esi-isien ja esiäitien satoja vuosia sitten: se, että me saisimme rauhassa viljellä kontuamme, rauhassa asua kotiamme, rauhassa nukkua ikuiseen uneen ja jättää työmme perinnöksi lapsillemme. Meidän sisin rukouksemme on, että isänmaa saisi elää ja kehittyä suureksi ja voimakkaaksi. Kootkaamme siis voimamme ja käykäämme koko tahdollamme ja tarmollamme rakentamaan isänmaatamme vapaaksi ja suureksi.

Perustus lujaksi: kodit onnellisiksi! Jos Suomen kodit ovat onnelliset, niin on Suomikin luja. Ihmiskoti tarvitsee samaa mitä peltomme tarvitsee: valoa ja aurinkoa. Valoa ja aurinkoa Jumalan taivaalta ja rakkautta, sopua ja hyvää tahtoa sisältäpäin. Kun kaksi ihmistä perustaa kodin, niin muistakoot he, että he tekevät yhden kolkan isänmaata joko valoisaksi tai pimeäksi. Isänmaa käy heidän kotinsa kohdalla joko lujaksi tai heikoksi. Ja kun tulee kova aika ja vaaran hetki, niin katkeaa ketju siltä kohdalta, missä on heikko koti. Kodit muodostavat isänmaan vartioketjun. Kavahtakoot ihmisparit, etteivät he anna onnettomia perintöjä lapsilleen ja tuleville sukupolville.

Oli kerran eräs pieni Matti. Kun hänen vanhempansa kuolivat, ei hänelle jäänyt penniäkään perintöä. Hän vain tiesi, että pitää puhua totta kaiken uhalla, ettei saa varastaa, ei olla kiero, ei panetella ihmisiä. Hän osasi hyvästi kymmenen käskyä ja totteli niitä myöskin mielessään. Kun hän kasvoi nuorukaiseksi, muisti hän selvästi isänsä aurankurjessa, kuinka hän hellittämättä kulki ylös ja alas vakoa, hän muisti kuinka hevonen hirnahti, kun he aamulla astuivat talliin, hän muisti kuinka isä antoi hänelle selkäsaunan, kun hän toisten poikain kanssa oli ottanut omenia naapurin puutarhasta, ja pakotti hänet viemään takaisin omenat. Hän muisti kuinka lauantai-illoin, kun oli tultu saunasta, istuttiin pirtissä ja isä luki ääneen sanomia. Pöytä oli hohtavan valkoinen, valkoinen oli isän paita ja valkoinen oli lattia. Äidillä oli kauniita valkoisia ja mustia liinoja. Kauneimmat pantiin päähän kun mentiin kirkkoon. Kun äiti käveli pihamaalla, tulivat kissa ja koira häntä kohti ja hän silitti niitä. Hän silitti myöskin lapsensa päätä, tuli katsomaan kun Matti leikki hiekassa ja neuvoi häntä siinä, miten piti rakentaa navetta ja talli ja miten piti kyntää. Usein tuli äidin luo äreitä, surullisia naisia naapurista, mutta he menivät pois iloisina, sillä äiti oli aina niin tyyni ja iloinen. Illalla, kun Matti jo torkkui sängyssään, tuli äiti ja rukoili hänen kanssansa. Poika muisti vieläkin, että äidin karhea käsi siinä silitti hänen päätään. Nämä ovat Matin ainoat perinnöt isänkodista.

Oli myöskin eräs pieni Heikki. Hänelle jäi suuri talo ja paljon rahaa. Kun Heikki oli pieni, tapahtui kerran, että eräs matkustaja pudotti sormuksensa heinikkoon pihamaalla. Kaikki etsivät sitä, sillä se oli muistosormus. Heikki sen vihdoin löysi, juoksi pois ja piilotti rakoon tallinparvella. Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän juoksi katsomaan ettei kukaan sitä löytäisi. Hän pelkäsi että se otettaisiin häneltä pois. Hän vapisi, kun näki jonkun likenevän tallia. Hänen täytyi siirtää aarteensa kivijalkaan asuinrakennuksen alla. Siellä oli vanhoja vanteettomia pyttyjä ja ravistuneita saaveja, vanhoja kenkiä, reki, pulloja ja koppia. Sieltä ei kukaan saattanut löytää sormusta. Jolleivät rotat! Sillä talossa oli paljon rottia. Kun isä ja äiti riitelivät, juoksi äiti joskus piiloon rakennuksen alle — hän saattoi löytää sormuksen! Kissatkin siellä nälissään pyydystelivät hiiriä — Heikki pelkäsi kissojakin. Kerran kun isä yöllä tuli kotiin, viskasi hän rikki ruudun ja huusi, että pitääkö pistää tuli nurkan alle ennenkuin saa ihmiset heräämään. Heikki muisti heti sormuksensa! Sormus palaa, jos isä sytyttää talon! Kerran monen viikon perästä äiti näki Heikillä sormuksen. »Kas vain, oletko löytänyt sormuksen! Onpa se kaunis. Ei sitä nyt enää tarvitse lähettää vieraalle, ei hän sitä enää muista.» Heikki sai perinnökseen paljon rahaa ja nämä muistot.

Pienet Matit ja Heikit kasvavat suuriksi. Jokainen joutuu vartijaketjuun suojelemaan kansaa ja isänmaata. Kenen vartijaketju kestää? Kenen katkeaa? Kuka on saanut kodistaan onnellisemman perinnön? Kuka on onnellisempi? Kuka tekee kansansa onnellisemmaksi?

Jos me menisimme tutkimaan julmimpien punakaartilaistemme koteja, niin me varmaan saisimme nähdä, että luonnottomimpien rikosten tekijät ovat kasvaneet likaisissa, pimeissä, ilottomissa kodeissa, missä valhetta ja epärehellisyyttä on suosittu. Kotien harmaus ja ikävyyskin jo karkottavat maailmalle monen lapsen. Ainaisesti tylyt, epäystävälliset kasvot kodissa saattavat lapset etsimään iloa muualta.

Vapaata Suomea rakentaessamme muistakaamme, että kansa on sellainen, jommoiset ovat sen kodit. Vain ankaran velvollisuudentunnon turvissa tulee koti onnelliseksi ja kansa lujaksi.

YSTÄVÄMME KIRJAT

Puhe, pidetty satakuntalaisten ylioppilaiden Lukupiirin 10-vuotisjuhlassa 22. 2. 1917.

Juhlat, vuosijuhlat — mitäpä ne ovat muuta kuin levähdyksiä matkan varrella: on kuljettu taival, on ponnistettu eteenpäin, on langettu, on noustu, on ollut ylämaata, on ollut alamaata. Hyvä on, jos matka pääasiassa on ollut nousua, siis ponnistusta, ylämaata. Silloin saattaa toivoa, että levähdyspaikka on korkealla, että siellä ilma on puhdasta ja että sieltä saa nähdä jotakin kaunista ja kohottavaa.

En uskalla mennä sanomaan, onko meidän lukupiirimme kymmenvuotiskausi ollut ehdotonta ponnistusta ylöspäin, en tiedä, onko meidän levähdyspaikkamme korkealla, en uskalla mennä takaamaan miten laajalta sinne näkyy Jumalan luontoa ja ihmiselämää. Joskus olen lukupiiri-illan päätyttyä jostakin nuoresta silmäparista lukenut, että ilta ei ole antanut niin paljon kuin asianomainen oli toivonut. Jonkin kerran olen ensikertalaisen katseesta nähnyt, ettei hänen ole ollut joukossamme hyvä olla ja ettei hän koskaan tule takaisin. Mutta monen kädenlyönti lukupiiri-illan päätyttyä on myöskin ollut niin lämmin, että olen ajatellut: ehkä sentään kannattaa jatkaa tätä seurustelua kirjojen parissa. Ne jotka kylminä ovat lähteneet lukupiiristä, ne ovat aina olleet niitä, joita ei lukupiiri ole voinut kiinnittää työhön. Ne jotka iloisimpina ovat sen jättäneet, ovat olleet niitä, jotka ovat kantaneet päivän kuorman ja helteen, niitä jotka eivät ole itseänsä säästäneet, vaan ottaneet hartioilleen kaiken työn mitä heiltä on pyydetty, niitä, jotka ovat panneet itsensä alttiiksi. Tässä itsensä alttiiksipanossa piilee kaiken voittamisen salaisuus ja nämä alttiiksipanijat ja samalla voittajat ne ovat ne, jotka uskollisuudellaan ja sydämensä lämmöllä ovat ylläpitäneet lukupiirin. Jos jollekin tänä päivänä kuuluu kiitos, niin heille. Jonkin kerran on keväisenä iltana lukukauden päättyessä sattunut, että joku painaessaan kättäni on sanonut: minä jätän nyt Helsingin, en enää saa tulla lukupiiriinkään. Ja hänen silmissään on kiiltänyt kyynel. Olen silloin kauan seisonut ikkunassa ja seurannut sitä valkolakkista parvea, joka kevään rusottavassa hämärässä on loitonnut läpi puukujien kaupunkia kohti. Olen ajatellut miten nupulla se oli tuo ihmislapsi, kun hänet ensi kerran näin ja miten hän on puhjennut kukkaan täällä elämän ja kirjojen parissa. Hänessä asuu nyt tarve nöyrästi ja iloisesti panna itsensä alttiiksi suuren, mahtavan elämän edessä, hänessä sykkii halu lisätä elämän vauhtia, juoda elämää ja antaa elämää. Kun sitten valkoiset lakit ovat hävinneet tienmutkaan, olen palannut kokoushuoneeseemme ja tuntenut vaikutuksen siitä oudon salaperäisestä sisällöstä, minkä läheinen toveripiiri jättää mieleen, yksinpä kokoushuoneeseenkin. Lähteneiden käsien kosketus viipyy vielä täällä esineissä, heidän äänensä helinä on vielä piilosilla täällä hämärässä ja kyynel, tuon täältä eronneen pojan tai tytön kyynel hohtaa täällä kuin helmi.

Niin ovat ylioppilaspolvet vaihtuneet vuosien kuluessa, mutta jokainen toveripiirille omistettu ajatus, jokainen ystävällinen muistaminen vaikkapa kuinka kaukaa on tullut hyväksemme ja yhdistynyt siihen sisällön pääomaan, mistä lukupiirimme elää. Kukaan niistä lukupiirin ystävistä, jotka ovat jättäneet Helsingin, eivät itse asiassa ole poistuneet lukupiiristä. Heidän suoritettu työnsä ja heidän hyvät ajatuksensa ovat aina olleet mukana muodostamassa pohjaa jokaiselle kylläiselle mielialalle tai näkemykselle, joka täällä on syntynyt.

Me olemme tahtoneet hyvien ja suurten kirjojen parissa rikastua ja syventyä. Me olemme tahtoneet ystävystyä parhaaseen, mitä kaunokirjallisuuden alalla on luotu. Suurten henkien luo me olemme pyrkineet. Me olemme myöskin tahtoneet välttää vaaraa, joka uhkaa jokaista toveripiiriä: oleilemisen, laiskottelemisen vaaraa. Sillä se tappaa lopuksi parhaimmankin ystävyyden. Kymmenen vuoden kuluessa on lukupiirissä läpikäyty hyvä joukko toistasataa kirjaa ja uskon, että useat näistä kirjoista ovat tulleet ystäviksemme elämän ajaksi ja että niiden henkilöt pulmallisissa ajankohdissa meidän elämämme juoksua voivat astua esiin ja tehdä meille hyviä palveluksia. Me olemme tahtoneet välttää tyhjän yhdessäolon vaaraa, mutta nyt, kun kymmenen vuoden taival on kuljettu loppuun, lienee meillä lupa asettua piiriin levähtämään, ottaa esiin eväämme ja muistella.

Miten monet hetket nousevatkaan mieleen, miten monet illat lepattavien kynttiläin valossa! Miten monet tutut kasvot nousevatkaan silmien eteen. Ne ovat sittemmin kadonneet itään ja länteen, mutta nyt ne kaikki ovat täällä ja jokainen sielu tulee ja kuiskaa: muistatko? Ah, emmekö me muistaisi! Armaat ihmiset, armaat illat, niin lähellä ja kuitenkin jo niin saavuttamattoman kaukana! Tihenemistään tihenee auer yli menneisyyden. Ainoastaan äänet kuuluvat selvästi, sekä toverien että ystäviemme kirjojen. Huonosti olisikin lukupiirin ollut, jolleivät uskollisten ystävien ja suurten henkien äänet seuraisi meitä läpi elämän.

Me kuulemme Lear-kuninkaan äänen hänen marttyyriutensa yössä nummella keskellä rajuilmaa. Hovin loisto, armaat tyttäret, kunnia, kaikki on menetetty — narri ja rauhattomaksi julistettu alaston ihminen ovat kuninkaan seurana. Silloin kuningas sanoo, tarkoittaen miestä, joka esiintyy hulluna: »Eikö ihminen ole tuota parempi? Sinä et ole velkaa madoille silkkiä, et pedolle taljaa, et lampaalle villaa, et moskus-kissalle hajuja. — Haa, kolme meitä tässä on vääristeltyä, sinä olet oikea sinä. Koristamattomana ihminen on vain tuollainen köyhä, alaston, kaksijalkainen elukka kuin sinä siinä. — Pois, te lainakalut…» Ja kuningas repii vaatteensa.

Ah, kun kerran joutuu eteemme yö, jolloin elämän koreus on meille paljastanut karvansa, kun ihmiset ovat meidät hylänneet, silloin puhu meille, kuningas Lear.

Ja kun kuningas lopuksi on saanut takaisin järkensä ja viimeisen lapsensa ja he molemmat ovat vankeina ja hirttonuora häälyy heidän päänsä päällä, silloin kuulemme Learin äänen:

    Ei, ei, ei! Pois tule vankityrmään.
    Siell' laulamme kuin häkkilinnut kahden.
    Jos siunaust' anot sinä, polvillani
    Min' anon anteeksi. Näin elellään me,
    Rukoillaan, laulellaan ja tarinoidaan,
    Hymyillään kulta-perhoille ja kuullaan
    Kuin köyhät raukat hovist' uutta kertoo.
    Muassa haastellaan ken voittaa, tappaa,
    Ken nousee, lankee; salaviisait' ollaan
    Kuin Herran enkelit. Näin tyrmässämme
    Vältämme suurten lahko-juonet, jotka
    Kuun mukaan nousee, laskee.

Hetkinä jolloin koko meidän maailmamme on supistunut yhdeksi ainoaksi tautivuoteeksi, tai yhdeksi ainoaksi sydämeksi — puhu meille, opettajamme kuningas Lear!

Entä kuka täällä tulee? Hiukset kuin leijonan harja, kasvot kuin kotkalla… Hän oli meidän muassamme lukupiirissä kerran kiirastorstaina, hän, Puolan kansan näkijä, Adam Mickiewicz.

    Litwo! Ojczyzno moja, ty ojestes jak zdrowie!
    Ile cie trzeba cenic, ten tylko sie dowie,
    kto cie stracil…

Liettua, synnyinmaani, sinä olet kuin terveys. Kuinka paljon sinua tulee pitää arvossa, sen ymmärtää vain se, joka on sinut kadottanut…

Mitä hän sanookaan, Adam Mickiewicz? Hän paljastaa yhden ihmissydämen arimpia kohtia, sen ihmisominaisuuden, ettemme näe mitä meillä on, ettemme ymmärrä kiittää siitä onnesta minkä me omistamme, ettemme tunne sisältöä sellaisissa sanoissa kuin isänmaa, kotiseutu, ennenkuin me olemme ne kadottaneet… Ja vielä kajahtaa Mickiewiczin tuotannosta säepari, jonka hän on omistanut runoilijalle, luovalle taiteilijalle, mutta jonka me jokainen voimme omistaa itsellemme, sillä emmekö kaikki ole elämäntaiteilijoita, kaikki kutsuttuja luomaan ja antamaan elämää:

    Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan:
    sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan!

Emme tehne suurta syntiä, jos ajattelemme: ihmislapsella, tietkää, tie yks on vaan…

Faustin runoilija…! Suuri, viisas otsa, syvät rypyt kulmien välissä, voimakas leuka, tunteelliset viivat suupielissä…

    Alles in der Welt lässt sich ertragen,
    nur nicht eine Reihe von schönen Tagen!

    Voi täällä kaikkea kestää — yksin
    ei hyviä päiviä pääksytyksin.

Denn mit Göttern soll sich nicht messen irgend ein Mensch. — — — — — — — —

Was unterscheidet Götter von Menschen? Dass viele Wellen vor jenen wandeln, ein ewiger Ström: uns hebt die Welle, verschlingt die Welle und wir versinken.

Älköön jumalten mukaan mitatko itseään yksikään ihminen.

Mikä on erona jumalten ja ihmisten välillä? Että monet aallot kulkevat heidän edessään, ikuinen virta. Meitä nostaa aalto, meidät nielee aalto ja me uppoamme.

    Trocknet nicht, trocknet nicht,
    Thränen der ewigen Liebe!
    Ach, nur dem halb getrockneten Auge
    wie öde, wie tot die Welt ihm erscheint!
    Trocknet nicht, trocknet nicht,
    Thränen unglücklicher Liebe!

Älkää kuivuko, älkää kuivuko, ikuisen rakkauden kyyneleet! Oi, puoleksikin kuivuneeseen silmään miten autiolta ja kuolleelta näyttää maailma! Älkää kuivuko, älkää kuivuko, kyyneleet onnettoman rakkauden!

Henrik Ibsen! Me näemme hänen Brandinsa ponnistavan eteenpäin sumussa tuntureilla.

    Det som du er, vær fuldt og helt
    og ikke stykkevis og delt — — —

Mitä olet, ole täydelleen ja kokonaan eikä paloittain ja jaettuna.

Alt hvad til jord dig binder nu, skal du frivilligt kaste af og skride nøgen mod din graf.

Kaikki mikä sinua nyt sitoo maahan, se on sinun vapaaehtoisesti heitettävä yltäsi ja kuljettava alastonna hautaasi kohden.

Yksi on ihmisellä määrä: olla tauluina, joihin Jumala voi kirjoittaa

    Sjæl, vær trofast til det sidste!
    Sejrens sejr er alt at miste.
    Tabets alt din vinding skabte —
    evig ejes kun det tabte…

Sielu ole uskollinen viimeiseen asti! Voiton voitto on kaiken menettäminen. Menetyksen kokonaisuus johti sinut omistamaan: ikuisesti omistetaan vain menetetty.

Miten monta iltaa Henrik Ibsenin seurassa! Eivätkö olekin kuin omaisia Hedda Gabler, Ella Rentheim, Rebekka West, Peer Gynt, Rita Almers, tohtori Stockmann, tohtori Wangel, Vilhelm Foldal, kärsimyksineen, rikoksineen, taisteluineen ja kaipuineen.

Tässä astuu vastaamme ritarien ritari, Rostandin Cyrano de Bergérac, jonka kalpa kohoaa kaikkea typeryyttä, pöyhkeyttä ja alhaisuutta vastaan, Cyrano, joka kauniin, yksinkertaisen ystävänsä puolesta kuiskaa rakkauden sanat Roxanelle! Cyranon sydän on tulessa, mutta Christian nousee parvekkeelle ja saa Roxanen suudelman. Vuodet kuluvat. Luostarissa suree Roxane kuollutta Christiania, toistellen hänen kauniita kirjeitään. Lauantaisin, kun kello lyö kuusi, tulee Cyrano tervehtimään Roxanea ja koko luostari odottaa häntä silloin. Hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Roxanea, Roxane ei sitä tiedä — Christian oli kaunis. On syys, viiniköynnös luostaripihalla helottaa punaisena, keltaisia raskaita lehtiä varisee, kokonainen läjä on vaahterain alla. Kello lyö kuusi. Sisaret, jotka kirjailevat silkkikaapuja varjossa puiden alla, nostavat päitään. Cyranoa ei kuulu! Kymmenen vuoden aikana on hän kellon lyödessä kuusi astunut portista, ja nyt…! Hetken perästä tulee Cyrano, töyhtö hatussaan, leikkiä laskien kuten aina. Mutta hän kätkee hatun alla kuolettavaa haavaa. Ja siellä keltaisten lehtien alla saa Roxane vihdoinkin tietää, että ne kauniit ja kuumat sanat, joilla hän vuodesta vuoteen on ravinnut sieluaan, eivät olekaan olleet Christianin vaan Cyranon. Hän onkin rakastanut Cyranoa — eikä Cyrano ole mitään sanonut… Houriessaan ennen kuolemaansa, näkee Cyrano edessään kaikki vanhat vihollisensa elämän varrelta: valheen, kompromissin, ennakkoluulon, pelkuruuden — ja viimeisin voimin vetää haavoittunut ritari miekkansa:

— Vai niin, vai luulette te, että minä ryhdyn sovintoon teidän kanssanne. En ikinä, en ikinä. Vai sinäkin, typeryys — ykskaikki, tulkaa, tulkaa te vain. Minä taistelen, taistelen, taistelen! Kaikki te riistätte minulta, ruusun ja laakerin. Riistäkää! Mutta siitä huolimatta jää jotakin, joka, kun minä tänä iltana astun Jumalan eteen, leveältä lakaisee taivaan sinistä kynnystä, jotakin, jonka tuon mukanani vailla ryppyä ja tahraa… Se on ritaritöyhtöni!

Tervehdimme sitten Gustav Frensseniä suolaisilta dyyneiltä ja hänen kultatukkaista Jan Guldtiaan, joka purjehti Anna Hollmannilla ja hirvittävässä haaksirikossa Biskayalla menetti muistonsa koko menneisyydestä, yksinpä nimestään. Kun hän sitten vuosien perästä, nujertuneena miehenä istuu vastapäätä ikuista morsiantaan Eva Göttiä, kuulemme hänen väsyneen äänensä: »Minun luontoni vaati oikeutta, uskollisuutta ja järjestystä, minä vaadin sitä kuumin sydämin ja minusta tuntui, että kaikkien muiden ihmisten täytyi olla samanlaisia. Mutta minä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että Jumala antaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa mahdottomaksi katsoa tätä. Ja niin iskin pääni seinään. Luultavasti täytyy kaikkien kuumaveristen hyvien ihmisten kokea samaa kuin minun… Meidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin, he elivät yksinäisempinä eivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa. Ja sitten olivat heidän silmänsä ikäänkuin sidotut niin etteivät he nähneet vääryyttä eivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan kanssa… Minun oli niin turvallista ja onnellista astua lähellä Jumalan kättä, enkä minä saata kävellä yksin, kuten muut ihmiset…»