Sellainen oli uudisasukkaan ensimmäinen asunto ja sellaisessa hänen täytyi asua ensimmäinen vuosi tai niin kauan, kunnes oli saanut halmeensa raivatuksi ja pirttinsä valmiiksi.

Luultavaa on, ettei kodan muotoisia asuntoja kauan ollut suomalaisten keskuudessa, sillä vaikka heillä oli loppumaton varasto kuivia puita ja he saattoivat pitää tulta vireillä kaiken vuorokautta, olivat kodat kuitenkin kylmät ja tulta täytyi hoitaa alituisesti. Myöskin tiedetään, että turvemökkejä tehtiin ennen muita rakennuksia, ja päättäen siitä, että Vermlannin ja Taalain metsissä vielä näkyy huoneiden ympäryskiviä, suomalaiset lienevät sangen yleisesti käyttäneet vielä tavallista pirttiasumusta, jota ruotsalaiset nimittivät störhus.

Tuollainen pirtti oli kömpelösti salvettu ja sammalilla tilkitty, muodoltaan suorakaiteen tapainen; ovi oli päätyseinässä ja taitteisessa katossa oli savutorvi. Seinä salvettiin pari hirttä kannattamaan niin leveätä lava että ihminen saattoi maata pää seinään ja jalat tulisijaan päin. Hirsien päälle pantiin veistettyjä lautoja ja niiden päälle havuja. Tällainen oli makuusija. Puusta ja kivestä, yhtä korkeaksi kuin makuusijakin, rakennettiin yhtäläisesti suorakaiteen muotoinen muuri. Tämän päälle pantiin kaksi paksua ja kuivaa honkapölkkyä päällekkäin, ja tämä metsäseuduilla vielä tavallinen nuotiovalkea paloi ja valaisi usein kaiken vuorokautta, riippuen siitä, kuinka paksuja pölkyt olivat.

Tietysti tällaiset pirtit olivat lämpimämmät ja mukavammat kuin kotarakennukset, ja kun valkea paloi tasaisesti ja kauan, ei sen hoidossa ollut suurta vaivaa.

Tällaisia pirttejä tavataan kaikkialla metsissä ja niitä käyttävät yleensä tukinhakkaajat, ainakin Vermlannin ja Taalain metsissä.

Kolmas siirtolaisten laji olivat irtolaissuomalaiset, joita ruotsalaiset nimittivät "dreffenfinnar". Nämä liikkuivat sinne tänne laajoilla aloilla ja elivät pitkät ajat ilman vakinaisia asumuksia, elättäen henkeään ainoastaan metsästyksellä ja kalastuksella sekä satunnaisilla töillä, kun sellaisia oli tarjona. Kun tämä heiltä kiellettiin asetuksilla ja heitä alettiin vainota, he elelivät itsekseen metsissä ja pysyttelivät sellaisilla seuduilla, missä luulivat olevansa turvassa, kunnes hätä pakotti uudelleen muuttamaan olopaikkaa. Nämä vainonalaiset raukat vetäytyivät rajaseuduille; jos heitä ahdistettiin Ruotsin puolella, he menivät Norjan puolelle, ja päinvastoin.

Itsestään on selvää, etteivät sellaiset henkilöt suotta kuluttaneet aikaa eikä vaivaa asumuksen rakentamiseen. He asustivat vuorenonkaloissa, pystyttivät puita tai kiviä sileitä äkkijyrkkiä kallioseiniä vasten ja kyhäsivät mökkipahasen sen mukaan kuin paikalliset asianhaarat myönsivät.

Niinpä olivat muutamat suomalaiset Viggen-nimisen järven rannalle Vermlantiin rakentaneet asuinpaikat muutamien suurten kivien väliin, josta heidät aavistamatta yllättivät ja surmasivat Fryksänden pitäjän ruotsalaiset talonpojat. Tästä tapauksesta on hyvin tunnettu tarina, joka kertoo, että nuo suomalaiset muka olivat rosvonneet talonpojilta karjaa, josta syystä talonpojat kostivat niin, että telkesivät suomalaiset kivien väliin, pinoivat puita ympärille ja sitten polttivat nuo onnettomat elävältä. Niitä kiviä sanotaan vielä tänäkin päivänä "Rosvokiviksi".

Asumus, jollaisessa nuo metsänkävijät enimmäkseen asustivat, oli varmaankin yksinkertainen katos, joka oli vain pari hirsikerrosta korkea, katto korkea ja kalteva ja toinen pitkäseinä eli sivuseinä avoin. Lämmin saatiin sillä sivulla olevasta nuotiovalkeasta, joka oli yhtä pitkä kuin seinäkin. Makuusija, joka oli tehty havuista ja eläinten nahoista, oli maassa. Sellaisia katoksia käytetään vieläkin, ja Ruotsin metsäseutulaiset nimittävät niitä "slogbodar", sillä niitä tehdään ja käytetään tätä nykyä kaukaisten heinämaiden varsilla. Kun vain katto on tehty huolellisesti ja vedenpitäväksi, tällaisissa katoksissa kyllä hyvin tulee toimeen, ja talvella, kun niiden ympärille voi luoda lunta, tarvitsee harvoin kärsiä vilua kovallakaan pakkasella.

Kalastus- ja metsästysmatkojaan varten tuollaiset metsänkävijät perustivat mökkinsä vesien varsille, päinvastoin kuin kaskenpolttajasuomalaiset, jotka tekivät asuntonsa korkeille mäille.

Tuollainen kulkurisuomalainen ei asuntonsa luo tehnyt mitään muita mukavuuksia kuin lautan, jolla hän kävi kalastamassa, tai veneen, kun hän luuli olevansa turvassa. Tämä oli koverrettu puupölkky, jollainen saatiin jokseenkin helposti, kun kaadettiin sisältä laho ontto honka, jonka pinta vain oli tervettä puuta. Kun puu oli katkaistu sopivan pitkäksi, suljettiin päät soveliailla puukappaleilla ja tilkittiin vedenpitäviksi kuusen pihkasta ja tuhkasta tehdyllä sekoituksella. Airot kiinnitettiin pehmeillä ja sitkeillä koivuisilla vitsaksilla. Tällainen vene eli ruuhi soveltui hyvin tarkoitukseensa.

Välttämättömiä kapineita kaikille suomalaisille olivat pata, kirves, puukko ja tulukset. Ilman niitä ei metsänkävijä voinut tulla toimeen pitkää aikaa; mutta kun hänellä oli nämä esineet, hän saattoi hankkia muut pienemmät tarpeet, joista suola, ruuti ja pyssy olivat halutuimpia.

Tosin oli sekä suomalaisia että ruotsalaisia laissa kielletty näitä kulkunsuomalaisia majoittamasta, mutta kaupanteko heidän kanssaan ei varmaankaan ollut kielletty. On sen vuoksi todennäköistä, etteivät suomalaiset kauan olleet näitä tarvikkeita vailla, vaikka heidän piti ne hakea monen päivämatkan päästä olopaikoiltaan.

Kun tuntee suomalaisten luonteen ja elämän, tulee helposti ajatelleeksi, että suomalainen samoinkuin lappalainenkin niiden olojen vaikutuksesta, joissa hän on kauan elänyt, on melkein muodostunut metsäseutulaiseksi samoin kuin lappalainen tunturiasukkaaksi; varmaa on, että suomalainen vastahakoisesti lähti pois metsistä muulloin kuin hädän tai puutteen pakottaessa hänet etsimään asuttuja seutuja.

Nämä käynnit muiden luona vaikuttivat joskus hyvin turmiollisesti. Metsäseudun asukas palasi kotipuoleensa saatuaan matkalla rokon tai punataudin tartunta-aineita, ja usein siitä seurasi kuolema koko perheelle. Myöhempien aikain kirous, viina, teki siihen tottumattoman suomalaisen hurjaksi ja kostonhimoiseksi, ja usein hänet päihtyneenä petettiin ja peijattiin kaupassa, niin että hänen täytyi palata kotiinsa ilman niitä tarpeita, joita oli lähtenyt hankkimaan. Joskus hän ei palannutkaan, vaan joutui päihtyneenä tekemistään rikoksista lain valvojien käsiin ja kärsimään joko hengenrangaistuksen tai niin ankaran kurituksen, että kului pitkät ajat, ennen kuin hän sai takaisin terveytensä ja voimansa. Suulliset kertomukset mainitsevat, että moni, joka oli kärsinyt hirveän kujanjuoksu-rangaistuksen, ei koskaan enää parantunut entisiin voimiinsa.

On helposti ymmärrettävää, että sellaiset ihmiset kävivät kostonhimoisiksi, ja sekä suulliset kertomukset että XVI ja XVII vuosisadan tuomiokirjat kertovat, että he joskus kostivat julmalla ja raa'alla tavalla.

Aivan varmaa on myöskin, että kuljeksivia mustalaisia välistä asettui autioihin taloihin, koska heitä vieläkin on siellä täällä metsäseuduilla suomalaisten alueella, esim. Östmarkin pitäjässä. Yleensä on tunnettua, ettei tällä omituisella kansalla ole halua mihinkään vakinaiseen työhön. Sen aikaiset ihmiset usein erehdyksestä sekoittivat mustalaiset suomalaisiin, ja varmaankin saivat suomalaiset usein kantaa syyn niistä rikoksista, joita kuljeksivat mustalaiset tekivät. Vielä minunkin muistini aikaan tapahtui niin, eikä talonpoikainen kansa vielä nytkään tunne noiden eri heimojen välillä mitään muuta erotusta, kuin että ruotsalaiset nimittävät kulkureita "skojare" ja norjalaiset "fanter".

Suomalaisten suuressa huudossa oleva ja paljon puhuttu noituus oikeastaan perustuu uskonnolliselle pohjalle ja sitä harjoitettiin rukouksilla. Tämän huomion olen itse tehnyt ja olen sen voinut vahvistaa monivuotisen seurusteluni ja oleskeluni aikana suomalaisten parissa. Metsästäjänä minun onnistui saavuttaa suomalaisten eränkävijöiden luottamus, sainpa myöskin oppia heidän ns. taikakeinonsa. Tuo taika oli vain suora ja yksinkertainen rukous; mitä rukoileva halusi, se tapahtuisi ehdottomasti kolmen pyhän, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Useimmiten oli rukoilija täydellisesti vakuuttunut siitä, että hänen rukouksensa heti täyttyy, jos se lausuttiin oikein sanoin. Rukous oli luettava johonkin esineeseen. Kun esim. oli parannettava hammastauti, oli rukous luettava useihin erilaisista puista tehtyihin teräviin puikkoihin, joilla hammastautisen piti kaivella hampaitaan, kunnes tuli verta ikenistä, ja usein tapahtui, että verenvuoto lievitti tuskaa; mutta sekä sairas että parantaja olivat täydellisesti vakuuttuneet siitä, että lausuttujen sanojen tai rukouksen voima oli sen saanut aikaan; he luottivat kumpikin taikakeinon voimaan.

Yleiseen kipuun samoin kuin haavoihin käytettiin viinaa, jos vain sitä oli saatavissa. Kun "taikuri" oli siihen lukenut, hän voiteli sillä kipeää paikkaa. Sairas ei enää tuntenut kipua, eikä syynä siihen ollut kipua lieventävä viina, vaan sanat ja se tieto, että sana, "luku", oli voimakas vaikuttamaan, eli niinkuin suomalaiset sitä nimittivät, "taika". Sellainen taito meni perintönä, tai kuoleva ilmoitti sen kuolinvuoteellaan luotettavimmalle ystävälleen.

En ole ainoa, joka on tehnyt sen huomion, sillä suomalaisten ensimmäinen saarnaaja, kappeliseurakunnan pappi Emanuel Bransell sanoo konsistoriumille antamassaan "Kertomuksessa Karlstadin hiippakunnan Pohjois- ja Etelä-Finnskogan uusista kappeliseurakunnista" suomalaisten noituudesta eli taikakeinoista: "Todistukseksi sellaisten viisaiden tiedosta, joka enimmäkseen on lukemista, mainitsen seuraavan, jonka olen saanut oppia, vaikka heidän tietonsa pidetäänkin salassa:

"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

"Pohjatuulesta ja suomalaisten noituudesta varjele meitä, armollinen Herra Jumala, maasta ja auringosta ja kaikesta pahasta, mikä lentää maan ja auringon välillä, kolmen pyhän nimen, Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen, kautta. Tämä ja Isämeidän-rukous piti kolmeen kertaan hurskaasti luettaman polvillaan paljaan taivaan alla, kenenkään läsnä olematta, kasvot itään päin kääntyneinä, ja tätä pidettiin, jollei perinpohjaisena, niin kumminkin hyvin parantavana keinona kipua ja muita vammoja vastaan."

Kun Bransell v. 1830 määrättiin suomalaisten papiksi, ei suomalainen väestö ollut kolmeensataan vuoteen kuullut uskonnon opetusta omalla kielellään, ja kun heillä ei ollut kirjoja eivätkä he osanneet lukeakaan, jos heillä olisi niitä ollutkin, ei noilla muista erillään elävillä ihmisillä ollut uskonnolleen mitään muuta tukea kuin suullisesti suvusta sukuun perinteenä siirtyvä rukous. Että oppimaton ja yksinäinen suomalainen uskoi jokapäiväisessä elämässä rukouksessa piilevän suuren ja tehokkaan voiman, se on luettava hänelle ainoastaan kunniaksi eikä sitä sovi kenenkään ihmetelläkään.

* * * * *

Tuttavuuteni suomalaisten kanssa alkoi jo v. 1830:n paikkeilla. Isälläni oli tehtaassaan vanha uskottu palvelija, joka oli syntyään suomalainen. Miehen elämäkerta oli yksinkertainen. Hän oli yhdeksän- tai kymmenvuotiaana seurannut äitiään "maailmalle", kuten suomalaiset sanovat. Puute oli heidät ajanut pois heidän yksinäisestä torpastaan, kun perheenisä oli kuollut. Tukholmassa äiti oli päässyt erään värjärin palvelukseen, mutta oli itsekin pian sen jälkeen kuollut jättäen poikansa orvoksi.

Värjäri armahti köyhää suomalaispoikaa, joka ei edes osannut selittää, mistä oli kotoisin, ennen kuin oli oppinut ruotsia. Vuosien kuluessa hän oppi värjärin ammatin ja pääsi mestarinsa kisälliksi. Siihen aikaan isänikin tuli oppiin, ja Vikberg, joksi suomalainen itseään nimitti, tuli hänen opettajakseen. Kun isäni sen ajan tapaan lähti matkoille eli, kuten silloin sanotuin, kulki kisällinä, seurasi Vikberg hänen mukanaan. He kulkivat laajalti, joutuivat Suomeenkin, jossa Vikberg taas tapasi samaa kieltä, jota lapsuudessaan oli puhunut, ja oppi taas sitä sujuvasti puhumaan.

Muutaman vuoden kuluttua isäni pääsi työnjohtajaksi suurehkoon verkatehtaaseen, ja myöskin Vikberg seurasi häntä sinne. Kun sitten isäni perusti oman tehtaan, tuli Vikbergistä työnjohtaja nukanleikkausosastolle, mutta hän oli silloin jo vanha ja kivulloinen, joten hän usein istui yksin huoneessaan. Siellä me pojat, s.o. minä, veljeni ja koulutoverini, kävimme usein, sillä Vikberg oli hyvä kertomaan satuja ja elämänsä varrella paljon kokenut. Kerran illalla tapasimme Vikbergin huoneessa vanhan suomalaisen eukon. Tämä puhui hänen kanssaan kieltä, jota me emme ymmärtäneet; mutta pian saimme tietää, että se oli hänen nuorempi sisarensa, jonka äiti oli mökistä lähdettyään jättänyt jälkeensä sukulaisten luo.

Kun Vikberg oli kivulloinen, päätettiin niin, että Dordi- (= Dorotea) muori jäi hoitamaan raihnasta veljeään, ja pian huomasimme, että Dordi oli yhtä hyvä satujen kertoja kuin hänen veljensäkin, ja lukemattomat talvi-illat olen viettänyt pitkälläni lattialla lämpimän uunin edessä milloin yksin milloin veljeni seurassa kuunnellen jännittyneen tarkkaavaisena sisarusten tarinoita. Nuo unohtumattomat hetket tulevat mieleeni jälleen ajatellessani iltoja, jolloin Vikberg imeskeli piippuaan ja Dordi-muori kutoi sukkaa tai teki meille tuohesta virsuja tai vakkasia.

Noin vuosi sen jälkeen kuin Dordi oli tullut meidän kotiimme, tulin tuntemaan vanhan suomalaisen, ns. Seimi-Jannen. Hän oli köyhäinhoitolaisena siinä tehtaassa, jossa veljeni ja minä asuimme vuokralla kesäaikoina. Kun silloin tällöin lahjoitimme Janne-ukolle tupakkaa ja viinaa, saavutimme hänen suosionsa, jota minä kiihkeästi toivoin, koska hän oli yhtä hyvä, etevämpikin tarinan kertoja kuin Dordi-muori. Sitä paitsi hän oli taitavampi metsästäjä ja kalastaja kuin moni muu, vaikka oli jo koko joukon kahdeksannellakymmenellä. Asioita sovittelemalla pääsin ukon "kultapojaksi" ja sain seurata hänen mukanaan monella matkalla sekä metsässä että järvellä, tätä suosiota oli moni kokenut saavuttaa, mutta ei kukaan ennen minua ollut onnistunut yrityksissään. Jannen kertomukset esi-isistään ulottuivat laajemmille aloille ja olivat paljon arvokkaampia kuin Dordi-muorin tarinat. Hän tiesi kertoa sotatapauksista, metsästyksestä ja elämästä salomailla. Janne kertoi tarinansa niin luonnonmukaisesti ja niin tarkoin tuntien muinaissuomalaisten elämän, etten koskaan kyllästynyt häntä kuulemaan, vaikkapa hän joskus kertoi saman tarinan uudelleen.

Nämä kertomukset ja tarinat herättivät mielessäni palavan halun käymään niillä seuduilla, missä nuo tapahtumat olivat sattuneet, samalla kuin ne herättivät vilkasta myötätuntoa suomalaismetsien väestöä ja koko maata ja kansaa kohtaan, eikä tämä myötätunto ole tähän saakka ollenkaan vähentynyt.

Sitä paitsi asetti sattuma niin, että jouduin toimimaan aivan suomalaismetsien keskuspaikan läheisyyteen ja metsästäjänä sekä hartaana suomalaisten ystävänä olen monena vuonna samonnut Vermlannin ja Taalain suomalaismetsät ristiin rastiin, ja monta sataa suomalaista on tukinuitossa Vermlannissa sekä metsänhakkuutöissä Taalain maakunnassa ollut työssä minun johdossani.

Lepohetkinä ja nuotion ääressä sadepäivinä ja pitkinä syys- ja talvi-iltoina olen mielihyvin kuunnellut suomalaisten tarinoita heidän esi-isistään. Nämä tarinat ovat niin sanoakseni täydentäneet toisiaan, ja vuosien kuluessa ne ovat liittyneet kokonaiseksi tarinasikermäksi, joka on omansa antamaan elävän käsityksen unohdetusta ja syyttömästä väärän arvostelun alaiseksi joutuneesta kansasta, joka kuitenkin kestävyyttä osoittaen kieltäymyksiä kärsien on tarmokkaasti levittänyt viljelystä noissa suurissa erämaissa ja viimein kärsivällisyydellään ja suvaitsevaisuudellaan väkisinkin ansainnut maanmiestensä kunnioituksen.

Näitä tarinoita alan nyt kertoa yleisölle sovittaen yhteen ne kertomukset, jotka elävät muistossani.

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että suomalaiset tarinoitaan kertoessaan osittain sivuuttivat koko joukon yksityisseikkoja niitä vain hiukan koskettaen, osittain niihin lainkaan kajoamatta. Tästä sain aiheen kysyä yhdeltä ja toiselta, tiesivätkö he, mihin ensimmäiset suomalaiset tavallisesti hautasivat kuolleensa. Ei, sitä he eivät tienneet, vaan arvelivat, että eivätköhän he liene kuljettaneet vainajien ruumiit kirkolle.

Aiheen kysymykseeni olin saanut siitä, että olin kuullut kerrottavan pojasta, joka muka olisi käyttänyt isänsä ruumista syöttinä houkutellakseen sillä susia. Minusta tuo tuntui luonnottomalta ja mahdottomalta uskoa, mutta se johti mieleeni ajatuksen, että kun muutamina vuodenaikoina, erittäinkin kesällä, oli aivan mahdoton kuljettaa ruumista monen penikulman päässä olevalle kirkolle, kun suuri osa suomalaisista oli ilman vetoeläimiä eikä ollut teitä eikä siltoja, piti koettaa saada selville, oliko ensimmäistenkään suomalaisten tapana haudata vainajansa kodin läheisyyteen, ja jos niin oli asian laita, oliko nämä paikat jollakin tavalla merkitty.

Huomasin, että yksi tai toinenkin kysymykseni tuntui suomalaisista kiusalliselta, ja usein sain vastauksen, etteivät he olleet kuulleet puhuttavan muuta kuin että kuolleet talven aikana, jollei jo sitä ennen, kuljetettiin kirkolle; mutta ne suomalaiset, jotka ruotsalaiset olivat tappaneet, "ne he hautasivat likelle sitä paikkaa, missä nämä olivat kaatuneet", ja he saattoivat näyttääkin paikkoja, missä niin oli tapahtunut.

Varmuutta en asiasta koskaan saanut, mutta pidän luultavana, että suomalaisten oli välistä asianhaarojen pakosta haudattava vainajansa maahan likelle sitä paikkaa, missä nämä olivat kuolleet.

Samoin kuin muutkin käytännölliset kansat pitivät suomalaiset kuolemaa niin luonnollisena, kerran välttämättömästi tapahtuvana asiana, että kun kuolemantapaus sattui, he pitivät siitä paljoa vähemmän lukua kuin ihmiset taajemmin asutuilla seuduilla. Eikä kuultu puhuttavan mistään suurista hautajaisista eikä kansankokouksista kenenkään suomalaisen kuoltua.

Jotenkin tuore esimerkki tästä suomalaisten välinpitämättömyydestä sattui Elfdalissa Taalain maakunnassa 1870-luvun loppupuolella, ja sen kertoi minulle heti sen jälkeen kruunun metsänvartija Eerik, joka oli leikillinen kunnon mies. Vaivalloisen virantoimituksen päätyttyä hän otti vähän joutilasta aikaa ja lähti lännemmäksi saloseuduille kalastamaan. Hän oli varustanut mukaansa runsaasti kalanpyydyksiä ja eväitä; taakka oli raskas, matka pitkä ja tukala, mutta olihan kumminkin runsaasti kaloja siinä kaukaisessa metsälammessa, jonne hän oli aikeissa mennä. Päivä oli helteinen ja Eerik istahti lepäämään. Silloin hän kuuli jotakin kolinaa, ja metsätietä tuli vastaan suomalainen, joka kuljetti isänsä ruumista. Suomalaista pidettiin koko paikkakunnan parhaana ja taitavimpana kalamiehenä, ja Eerik ryhtyi hänen kanssaan pakinoihin, ja kuinka siinä juteltiinkaan, niin Eerik ehdotteli suomalaiselle, että he vaihtaisivat työtä. Suomalainen pyytäisi kaloja Eerikille ja Eerik toimittaisi hänen isänsä hautaan, ja siihen suomalainen suostui. Eerik lähti viemään ruumista hautausmaahan ja suomalainen lähti kalaisalle lammelle.

Eerik oli tyytyväinen, kun sai kantamuksensa kaloja, ja suomalainen tyytyväinen, kun oli päässyt kirkolle kulkemasta ja kaikista puuhista papin, lukkarin ja haudankaivajan kanssa. Kumpikin oli tyytyväinen työn-vaihtoonsa.

YRJÄNÄ KAILANEN JA HÄNEN POIKANSA

1. MATKALLE LÄHTÖ.

Tuimana talvi-iltana vuonna 1597 kulki Konneveden rannalla ihmisjoukko länttä kohti.

Joukon etunenässä hiihti kaksi puolikasvuista, noin viisi- tai kuusitoistavuotiasta poikaa; molemmat olivat rotevia ikäisekseen, toisella oli aseena oivallinen jousi, toisella kirves ja keihäs.

Hämärä oli tulossa, pilvinen taivas ennusti pyryilmaa. Pitempi ja hoikempi nuorukainen taukosi hiihtämästä ja virkkoi kumppanilleen: "Odotetaanpa enoa ja muita, sillä nyt on aika ajatella nuotiota, ennen kuin tulee pimeämpi". Näin sanoessaan hän ravisti pakkasen kuuran pitkästä hartioille riippuvasta mustasta tukastaan.

"Älä huoli, Pekka Huuskoinen, kylläpähän isä huutaa, kun näkee ajan sopivaksi, ja arvelen, että hän aikoo päästä järven pohjoisrannalle, ennen kuin sanoo mitään; mennään vain eteenpäin; pian se on tuli tehty, ja tänään on sen verran nähty vaivaa, että nyt nukkuu tulettakin."

Jälkimmäisessä joukossa oli kaksi miestä, jotka vetivät raskaasti kuormattua kelkkaa, jonka päällä istui kaksi pientä poikaa. Kelkan jäljessä tuli vaimo, jolla oli selässään pikku tyttö. Kaikki tekivät matkaa hiihtämällä ja vaelsivat äänettöminä eteenpäin.

Jonkin ajan kuluttua päästi toinen mies kimeän vihellyksen, joka kaikui terävänä talvi-ilmassa, ja sen kuullessaan edellä hiihtävät pojat seisahtuivat.

Pian matkamiehet olivat yhdyttäneet edellä hiihtäneet. Mies seisahtui ja käski poikien vetää kelkkaa. Hän tahtoi mennä edeltä katsomaan yöpymispaikkaa. "Heikki, ota Antin kirves", virkkoi hän ottaen kelkasta toisen, ja "lähdetään nyt. Tarttukaa kiinni, pojat! Kyllä Mattu teitä auttaa, kun väsytte."

Puhuja oli Yrjänä Kailanen, suomalainen talonpoika, joka oli nuijasodan aikana menettänyt uudistalonsa ja oli nyt perheineen tekemässä muuttoa Ruotsiin.

Hänen mukanaan oli hänen sukulaisensa Heikki Närkkiläinen, ja kumpikin oli päättänyt hankkia itselleen kodin Wermlannissa, jossa Kaarle-herttua oli luvannut suomalaisille suojeluksensa. Joulun aikaan he olivat lähteneet kotipaikoiltaan Savosta mennäkseen Merenkurkun kautta jään yli Ruotsin puolelle.

Kailasella oli mukanaan vaimonsa Mattu (Matleena), poikansa Antti ja tämän kolme pientä sisarusta.

Mikkelistä he olivat tuoneet Matun sisarenpojan, viisitoistavuotiaan Pekan, joka nuijasodassa oli seurannut isäänsä. Pekalta oli aikaisin kuollut äiti. Samaan aikaan hän oli isänsä kanssa joutunut kodittomaksi, ja he olivat sitten kuljeksineet sinne tänne. Isä oli kaatunut verisessä tappelussa Mikkelin luona. Pekan oli silloin ottanut hoiviinsa hyväntahtoinen, mutta köyhä Mikkelin pappi, jonka luona hän sai oppia ruotsia sekä lukemaan ja kirjoittamaan. Nyt hänen sukulaisensa olivat hänet ottaneet mukaansa matkalleen Ruotsin rauhallisiin ja turvallisempiin metsäseutuihin.

Pian johtajat katosivat tuon pienen joukon näkyvistä, sillä Yrjänä ja Heikki hiihtivät joutuisammin kuin pojat, jotka vetivät painavaa kelkkaa.

Matkaa jatkettiin mitään puhumatta ja äänettömyyttä rikkoi ainoastaan suksien kahina lumihangessa ja puiden rasahdukset metsässä. Pimeni pimenemistään, ja yötuuli ajoi lunta liikkeelle. Tuisku oli tulossa, ja pian susien ulvonta lisäsi kolkkoutta. Sen kuultuaan Antti taukosi vetämästä ja sanoi: "Tulkaa te vain, ei täällä pelkoa ole! Minulla on hyvät nuolet, ja sudennahkapeite olisi hyvä saada pikkupojille; eikä tuo liiaksi lisäisi kuormaa."

"Ole vaiti, Antti!" virkkoi äiti. "Älä toivota meille onnettomuutta, voi se tulla muutenkin; riennetään nyt vain, että tavoitamme miehet".

Kappaleen matkaa kuljettuaan he kuulivat hongan ryskyen kaatuvan ja pian sen jälkeen reippaita kirveen iskuja. Pian heille huudettiin, että heidän piti seisahtua ja jättää kelkka rantaan ja tulla metsään auttamaan yöpymispaikkaa kuntoon.

Tällaiset reippaat ja tottuneet miehet eivät kauan viipyneet, ennen kuin nuotio oli tehty, jonka jälkeen kelkka vedettiin tulen ääreen ja lapset saivat lämmitellä. Sitten haalattiin havuja vuoteeksi ja keitettiin ruokaa. Miehet hakkasivat havut ja Mattu keitti illallisen.

Kun oli syöty yksinkertainen ateria, johon kuului rasvanokareella höystetty vesivelli, pantiin lapset mukana olevaan lammasnahkapeitteeseen ja he nukkuivat pian. Miehet sytyttivät piippunsa ja pojat oikaisivat pitkäkseen havuille. Pekka kyseli enoltaan, mihin paikkaan Ruotsissa he oikeastaan asettuisivat asumaan, kun sinne tulisivat.

"Vermlantiin", vastasi ukko.

"Mihin sinne?"

"Malmivuoren luoteispuolelle."

"Kuinka kauas sieltä?"

"En tiedä tarkkaan sanoa; se riippuu kelistä; parin viikon matkan päähän, arvelen."

"Kuinka sinne osaamme?"

"Kylläpä jollakin tavoin tien löydämme."

"Nouskaa, pojat, teidän täytyy katkoa pieniä näreitä tulen ympärille, sillä tulee tuisku; huomenna on raskas hiihtokeli. Tulkaa kaikki", sanoi Yrjänä ottaen kirveen, meni vähän matkan päähän ja hakkasi poikki tuuhean näreen toisensa jälkeen, jotka pojat raahasivat nuotion ääreen, missä ne asetettiin puolikehään makuusijojen ympärille. Näreiden päälle potkittiin lunta, kunnes syntyi kohtalaisen korkea valli yösijan ympäri ja suojeli sen tuulelta ja tuiskulta.

Kun Yrjänä oli tarkastanut pyssynsä, laskivat miehet aseensa viereensä, ja pian he nukkuivat ahkeran päivätyönsä jälkeen. Mattu vain istui vielä ylhäällä ja laitteli pikkulasten vaatteita, ensin hyvin peitettyään heidät omalla röijyllään. Väsymys päivän ponnistuksista sai hänetkin vaipumaan kovalle vuoteelle ja väsyneillä käsivarsillaan syleillen pientä lastaan hänkin nukkui pian. Unien maailmassa hän näki tulevaisuuden valon koittavan vieraassa maassa, johon toivo häntä veti. Ainoastaan tulen rätinä ja joskus suden ulvahdus rikkoi pimeän yön hiljaisuutta; mutta tämä ei häirinnyt metsässä elämiseen tottuneita ihmisiä, jotka huolettomina lepäsivät vaivoistaan.

Päivän koitteessa heräsivät Pekka ja Antti ja tapasivat Yrjänän ja Heikin jo täydessä työssä valmistamassa lumianturoita. Tämän nähdessään he menivät synkän näköisiksi, sillä he arvasivat mitä oli tulossa. Yöllä oli satanut paljon lunta, jonka tähden oli tarpeen, että nuorukaiset kulkivat edellä polkemassa tietä raskaalle kelkalle. Heitä rohkaisi Mattu-eukon ystävällinen kehoitus: "Tulkaa syömään, pojat! Velli on lämmintä, se teitä virkistää."

Pian olivat maastamuuttajat taas liikkeellä. Pojat kävelivät rinnakkain ja polkivat lumianturoilla jonkinlaisen tien, jotta kelkan anturat eivät painuisi niin syvälle lumeen kuin ne muuten olisivat vajonneet. Pari tuntia kuljettua he tulivat suolle, jossa Pekka seisahtui ja ojensi kätensä hongikkoa kohti, joka pisti niemekkeenä suohon. Honkien latvoissa oli koko parvi metsoja. Miehet seisahtuivat myöskin, kun Pekka kysyi: "Eno, saanko käyttää pyssyä?" — "Et! En tiedä onko sinussa miestä sitä käyttämään." — "No, olenhan minä isän kanssa kulkenut metsiä kahtena talvena ja ampunut monta elävää. Antakaa minun mennä, niin saattepa nähdä, että Pekka kyllä tulee metsässä toimeen."

"No, koetahan sitten. Pyssyllä et saa ampua lintuja; sitä kyllä tarvitaan suurempia eläviä vastaan, ennen kuin perille pääsemme; sinun nuolesi kyllä välttävät metsoille, jotka tällaisella pyryilmalla eivät ole arkoja. Antti seuraa sinua pyssy mukanaan, jos sitä tarvittaisiin. Pankaa lumianturanne kelkkaan ja ottakaa sukset. Pitäkää vaari siitä, että saavutatte meidät, jollei ennen niin ainakin illalla!"

Hiihtämällä pojat pääsivät joutuisammin eteenpäin, ja vaikka heidän täytyi tehdä kierros, he tulivat pian metsikköön, missä metsot olivat.

Yönuotio oli jo sytytetty ja yösija valmiina, mutta metson pyydystäjät eivät vielä olleet saavuttaneet matkamiehiä. Mattu alkoi käydä levottomaksi eikä ollut vielä ryhtynyt illallista laittamaan. "Minä odotan vielä jonkin aikaa", sanoi hän, "sillä toivon, että pojat ovat saaneet muutaman linnun. Ihmeellistä, kun eivät ole meitä saavuttaneet." — "Kylläpähän vielä tavoittavatkin", arveli Yrjänä, "ehkäpä eivät jätä koettamatta ennen kuin ovat jotakin saaneet." — "Hyväpä kun saisivat", lisäsi Mattu, "jauhot jo alkavat käydä vähiin".

Nyt alkoi kuulua kohinaa lumihangesta, ja kaikkien silmät kääntyivät siihen suuntaan, mistä ääni kuului. Pian tulivatkin pojat näkyviin tulen ääreen. Heillä oli neljä metsoa kantamuksenaan. "Onpa teillä ollut tänään hyvä onni", arveli Mattu. "Kiitos, pojat! Hyvä kun odotin. Nyt saamme parempaa ruokaa kuin pelkkää velliä. Höyhentäkää nyt kukin yksi lintu sillä välin kuin minä sulatan lunta ja lämmitän vettä." — "Jussi tahtoo kanssa höyhentää linnun", kuului pikkupoikien ääni. — "No niin, saa Jussikin höyhentää linnun", virkkoi Antti ja ojensi hänelle pyyn. — "Mitä, onko teillä vielä muitakin lintuja", riemastui Mattu sanomaan. "Tepä olette reippaita poikia."

"Käytittekö pyssyä?" kysyi Yrjänä. — "Emme; tulimme ilmankin toimeen", vastasi Pekka. "Käyttelimme vuorotellen jousta ja ammuimme kumpikin pari metsoa, ja pyyn otimme haukalta." — "Kas sepä hyvin, pojat! Aina hyvin käy, kun ollaan sovinnossa."

Kun linnut oli höyhennetty, pidettiin niitä tulen päällä korventumassa ja sitten ne kirveellä paloiteltiin pienemmiksi, huuhdottiin vedessä ja keitettiin kauan. Lihapalat nostettiin liemestä, johon sekoitettiin muutama hyppysellinen jauhoja, ja makea keitto oli valmis.

Muutamaa viikkoa myöhemmin tapaamme siirtolaiset sillä vuori- ja harjuselänteellä, joka erottaa toisistaan Pohjanmaan, Satakunnan ja Hämeen. Tuiskut olivat estäneet heitä pari päivää pääsemästä eteenpäin. Oli satanut lunta ja tuullut ankarasti, jonka vuoksi heidän oli ollut pakko pysytellä yhdessä kohden, sillä raskasta kelkkaa he eivät jaksaneet vetää syvässä, pehmeässä lumihangessa.

Lasten vuoksi oli yöpaikka tehty huolellisemmin, ja hätäpikaa kyhätty katos, jossa katto oli seipäistä ja risuista ja seinät näreistä, soi joltisestikin suojaa myrskyä vastaan. Oli jo kolmas päivä heidän tulostaan tälle paikkakunnalle. Kaikki olivat ääneti ja alakuloisina, kun tuisku äkkiä taukosi ja tuuli alkoi kiihtyä. Ikivanhat hongat notkistuivat, oksat rasahtelivat ja maahan tullut lumi ryöppyi ympäri, niin että ihan ilma pimeni. "Kas niin", sanoi Yrjänä, "tulkoon vain! Sitä lujemmaksi hanki käy ja sitä helpommin pääsemme kulkemaan."

"Hyvinpä onkin tarpeen", arveli Mattu, "että paha ilma asettuu, sillä ruokatavarat ovat lopussa. Jospa Luoja soisi, että saisitte jotain metsänriistaa! Olemme olleet liikkeessä jo kauan siihen nähden mitä luulimme, kun lähdimme matkaan."

"Jumalanilmaa ei voi kukaan edeltäkäsin arvata", lohdutteli Yrjänä, "mutta pian saamme hyvän ilman, ja jotakin saalista täytyy saada syötäväksi."

Seuraavana päivänä oli myrsky melkoisesti asettunut, mutta päätettiin sentään olla lähtemättä eteenpäin; sen sijaan piti Yrjänän lähteä poikien kanssa syötävän hankintaan. "Lähdemme takaisin samalle laajalle suolle, jonka yli kuljimme tulomatkalla; sieltä löydämme ainakin riekkoja. Antti, ota sinä Heikin jousi, niin teemme, minkä voimme", virkkoi Yrjänä.

Suolle tultuaan metsästäjät kulkivat sen reunoja myöten etsien riekkojen jälkiä. Metsäniemekkeeseen tultuaan Yrjänä, joka hiihti edellä, seisahtui ja nosti kätensä pystyyn. Pojat ymmärsivät liikkeen ja riensivät sinne; he tiesivät, että hän oli löytänyt jotakin. Kun he olivat tulleet perille, hän osoitti maahan. Siitä oli kulkenut hirviä. Tosin jäljet olivat tuiskusta menneet melkein umpeen, mutta ne eivät olleet vanhoja. Eläimet olivat myrskyn aikana kulkeneet eteenpäin ja jäljet veivät suoraan metsäiseen saarekkeeseen keskelle rahkasuota. Yrjänä puhui kuiskaten: "Kiertäkää saarekkeen ympäri, jollette siellä näe jälkiä, niin menkää erillenne ja koettakaa huutamalla ajaa eläimet tänne minuun päin. Hirvien on tapana palata takaisin omia jälkiä myöten, kun niitä vastaan tullaan. Tehkää nyt parastanne. Jos elukat ovat menneet nevan poikki toiselle puolelle, niin toinen teistä viitatkoon minulle; sitten etsimme metsänsaarekkeesta, sillä lintuja siellä ainakin on."

"Hyvin käy, eno", sanoi Pekka, "hirvet ovat kyllä tuolla vielä; useammin kuin kerran olen minä jo palauttanut isälle hirviä, niinä vuosina, jolloin olimme kulkemassa; pitäkää vain huolta siitä, ettei pyssy petä!"

Kun pojat olivat lähteneet, tarkasteli Yrjänä suksiaan, pyssyään ja muita metsästysvehkeitään, että ne olivat kunnossa, sillä jos hirvet tulisivat ampumamatkalle, hän odotti tiukkaa hirvenhiihtoa, jonka onnistumista hän ei epäillyt, kun hanki oli niin syvä kuin nyt. Kun hän oli nähnyt kaiken olevan hyvässä kunnossa, hän asettui piiloon lumisten pensaiden taakse odottamaan. Hänen tarkastelevat silmänsä olivat kääntyneet metsää ja tiheää viidakkoa kohti. Pian hänen sydämensä sykki tavallista kiivaammin, sillä tuolla hirvet tulivat tasaista hölkkää suoraan häntä kohti. Yrjänä seisoi hiljaa kuin ei hänessä olisi ollut henkeäkään. Kun hirvet olivat tulleet kylliksi lähelle, seisahtui aina epäluuloinen naarashirvi, nosti päänsä pystyyn ja vainusi vastatuuleen. Vasikka juoksi emän kupeelle, ja nyt pamahti Yrjänän pyssystä hiljaa. Vielä muutama silmänräpäys, niin koko hirvilauma, uros, naaras ja vasikka, olivat kääntyneet ympäri ja porhalsivat täyttä laukkaa nevalle päin, jossa molemmat pojatkin näkyivät tulevan metsän reunalle.

Hirvet väistivät heitä, mutta samalla he huomasivat vuoden vanhan hirvenvasikan jääneen pitkän matkaa emähirvistä jälkeen. Kun pojat huudahtivat, niin Yrjänä, joka uudestaan panosti pyssyänsä, katsahti ylös ja näki poikien täyttä vauhtia ajavan takaa haavoittunutta eläintä. Iloinen hymy levisi Yrjänän kasvoille hänen huomatessaan poikien ponnistukset ja hirvenvasikan uupumisen, ja yht'äkkiä syöksyivät poikien piikkipäiset suksensauvat elukan lapaan. Hirvenvasikka kuoli heti, sillä sydän oli lävistetty kahdelta eri puolelta.

Pojilta pääsi ilohuuto. Olipa iloon syytäkin, sillä niin lyhyt ja tuottava metsästysretki oli siihenkin aikaan harvinainen.

Nyt oli Yrjänän perhe läpiajoiksi turvattu puutteelta.

Metsästysretken onnistuminen herätti yöpaikalle jääneissäkin mitä vilkkainta iloa. Kaikki olivat hyvillään, ja Heikki riensi noutamaan, mitä metsämiehet eivät olleet jaksaneet tuoda hirvenvasikan lihoista.

Sinä iltana sai jokainen syödä kylläkseen ja enemmänkin, ja lapset saivat maata tiheäkarvaisella hirventaljalla.

Tyytyväisyys oli yleinen, ja Mattu kehuskeli poikain reippautta. Heidän avullaan he pian pääsisivät hyviin varoihin tuolla vieraassa maassa, jossa vallitsi rauha, jossa maanlaatu oli hedelmällistä ja metsissä vilisi otuksia.

"Täti, onko siellä paljon karhujakin?" kysyi Pekka innostuneena. — "Kuuluuhan niitäkin olevan, mutta ne ovat vaarallisia." — "Ohoh!" arveli Pekka; "jahka Antti ja minä saamme pyssyt, niin saattepa nähdä." — "Niin, kunhan kykenette sellaiset itsellenne hankkimaan, mutta siihen kyllä taitaa kulua aikaa", tuumiskeli Mattu. — "Älkäähän huoliko", virkahti Antti, joka oli Pekkaa vuotta vanhempi, vaikka tätä lyhyempi, "me teemme itse pyssyt itsellemme, kun aika joutuu."

Näin juteltiin edelleen, ja tulevaisuus näytti valoisalta.

Seuraavana aamuna lähdettiin eteenpäin. Lumi oli nyt pakkautunut tiiviiksi, niin että oli helpompi kulkea, ja joulun aikana olivat maastamuuttajat saapuneet Lapuan tienoille. He rohkenivat asettua autioon taloon ja oleskelivat siellä jonkun aikaa korjaillen tavaroitaan ja valmistelivat joitakin puukapineita, kauhoja, lusikoita ym. toivoen saavansa ne myydyksi asutuilla seuduilla merenrannikolle matkatessaan.

Kauniina, kirkkaana talvipäivänä tapaamme matkalaiset Isonkyrön tienoilla. Nyt he hiihtivät hyvää tietä ja tunsivat itsensä onnellisiksi, kun matkanteko oli niin helppoa, ja ihmettelivät laajoja viljeltyjä maita. Siellä täällä tuli ihmisiä vastaan, ja nämä ihmisseuraan tottumattomat metsäläiset töllistelivät näitä ihmeissään. Pitkän matkan päässä he näkivät suuren joukon hevosmiehiä tulevan heitä vastaan. He seisahtuivat sen vuoksi epätietoisina, pitikö heidän paeta, mutta arvelivat viimein, ettei siitä olisi hyötyä, sillä jos tulijat tahtoivat tehdä heille jotakin pahaa, nämä hevosineen heidät pian kuitenkin saavuttaisivat. He vetivät kelkkansa tien sivuun odottaen levottomina mitä tapahtuisi. Etumaisessa reessä istuvat ajoivat ohitse, samoin näitä seuraavat kuusi tai kahdeksan ratsumiestä, ja maastamuuttajamme jo olivat rauhallisemmalla mielellä, kun jäljestä tuleva reki seisahtui ja ajaja kysyi, mistä te tulivat. — "Idästä päin", vastasivat he. — "Mihin olette matkalla?" — "Lännemmäksi, työansiota etsimään." — "Vai niin! No joutuin tänne, te pojat; te saatte työtä." — "Emme huoli", vastasi Pekka rohkeasti. — "Mutta minä tahdon teidät mukaani hoitamaan joutilaita hevosia, jotka tässä tulevat. Joutuin rekeen nyt! Ensi syöttöpaikassa saatte tarkemmat tiedot." — "Emme tahdo teidän mukaanne." — "Vai ette tahdo!" tiuskasi mies, nousten seisomaan ja tarttuen Pekan niskasta viskasi hänet rekeen kumppaninsa luo. "Pidä kiinni tuota!" huusi hän, samassa siepaten Antinkin kiinni, raahasi hänetkin rekeen, hyppäsi itse siihen ja ajoi kiireesti pois.

Nyt viimeinkin kohosi Yrjänän pyssy poskelle, mutta Mattu painoi sen alas. "Älä Jumalan nimessä ammu, Yrjänä; silloin olemme kaikki hukassa. Kyllä Jumala pojista murheen pitää ja Hänen avullaan heidät vielä tapaamme. Pysykää hiljaa, kunnes koko joukko on mennyt ohi!" Nyt tuli joukko irtonaisia hevosia ja niiden jäljessä muutamia ratsumiehiä, jotka pitivät vaarin, ettei yksikään hevonen saanut joukosta erota.

Kun koko joukko oli ehtinyt ohi, päästivät molemmat suomalaiset voimattomassa kiukussaan raivoisan huudon sadatellen rosvoa, joka oli ryöstänyt heidän poikansa. Mihin nyt pojat joutuivat? Mattu väänteli käsiään ja hänen kyyneleensä vuotivat viljanaan; hän ei voinut tehdä mitään poikien pelastukseksi.

Asiasta neuvoteltiin ja sitten sovittiin, että viivyttäisiin muutamia päiviä tällä paikkakunnalla siltä varalta, että pojat ehkä olisivat päässeet karkaamaan.

Aika kului, mutta poikia ei kuulunut. Viimein täytyi lähteä jatkamaan matkaa länteen päin. Korsholmassa he vielä viipyivät niin kauan kuin uskalsivat jäiden vuoksi; mutta viimein pojat täytyi jättää oman onnensa nojaan; mitään muuta he eivät voineet tehdä kuin jättää terveisiä ja kehoittaa heitä pyrkimään Ruotsiin Malmivuoren tienoille.

2. ANTTI JA PEKKA MATKALLA RUOTSIIN.

Poikien matka etelään päin kävi nopeasti. Hevosia vaihdettiin ja ajettiin kiireesti. Jonkin tunnin kuluttua tultiin luvattuun syöttöpaikkaan ja pojille annettiin käsky auttaa ratsumiehiä hevosten syöttämisessä ja juottamisessa.

"Jos yritätte lähteä pakoon, teidät ammutaan; jos olette reippaita ja huolellisia, niin saatte ruokaa", sanoi mies, joka oli ottanut heidät kiinni, "ja jos nahjustelette ja itkette, niin saatte selkäänne; kuulkaa se nyt kerralla!" Ratsumiehille hän huusi: "Pitäkää poikia silmällä, ja lähettäkää heidät minun luokseni, kun hevoset on syötetty".

Niin tapahtui. Kun pojat tulivat päällikön majapaikkaan, he saivat ruokaa ja käskyn palvella ratsumiehiä, jotka asuivat samassa talossa. Antti, joka lähetettiin vettä hakemaan, arveli heti lähteä vanhempiensa jälkeen, mutta peräytyi pian huomatessaan, että monta ratsumiestä oli taloa vartioimassa. Heti kun pojat saattoivat jutella keskenään, puhelivat he karkaamisesta. Täällä se ei käynyt päinsä, mutta se oli selvä juttu, että se tapahtuisi heti kun tilaisuus siihen tarjoutuisi.

Mutta sellaista tilaisuutta he saivat kauan odottaa, ja yhä kauemmas he joutuivat matkasuunnastaan. Kuljettiin aina vain etelään päin, ja nyt he saivat tietää, että hevoset oli vietävä Turkuun, jonne Stålarm keräsi sotaväkeä kuningas Sigismundille, Kaarle-herttuata vastaan, kuten arveltiin. Turkuun tultuaan he kuulivat, mikä siellä ei enää ollutkaan salaisuus, että suomalaiset joukot vietäisiin Ruotsin puolelle. Tämä tieto oli pojille mieleinen uutinen, ja he jättivät kaikki karkaamisyritykset sikseen. He toivoivat saavansa seurata mukana meren yli, ja kun he kerran olisivat päässeet Ruotsin puolelle, ei mikään estäisi heitä kulkemasta Malmivuoren tienoille, ehkäpä ehtisivät sinne jo ennen kuin heidän omaisensa.

Tästä ajatuksesta iloissaan he kokivat uutterasti täyttää kaikki, mitä heidän isäntänsä, ratsumiehet, antoivat heidän tehtäväkseen. Turussa nämä eivät näyttäneet paljoakaan piittaavan poikien vartioimisesta. Jos he nyt lähtisivät karkuun, se ei olisi suurikaan vahinko, kun matka kerran oli onnellisesti tehty; ja jonkin ajan kuluttua pojat saivat täydellisen vapauden, mutta kun ei heillä ollut muutakaan tehtävää, he edelleen hoitivat heille annettuja toimia.

Kuljetettavat hevoset jaettiin nyt kahteen osaan. Parhaat oli määrä viedä jään yli Ahvenanmaalle, jossa Akseli Kurki kokosi Ruotsiin lähetettävää sotaväkeä. Toinen osa väestä oli määrätty nuoren Eerik Hannunpojan, Prinkkalan herran, komentoon ja pojat seurasivat sitä.

Nuori Eerik-herra oli Sigismundin marskin Stålarmin lanko ja innokas kuninkaan puoluelainen; niin hän oli saanut komennettavakseen lipullisen ratsuväkeä.

Eerik-herra oli iloinen ja leikkisä mies ja piti suuresti seurustelusta ja iloisista tovereista. Senpä takia hänen kasvonsa synkistyivät ja mieli kävi alakuloiseksi kun hän sai käskyn majoittua monen penikulman päähän päämajasta yksinäiseen saareen, jossa oli vain muutamia taloja. Muutamia miehiä ja pojat sekä kaikki hevoset mukanaan hän otti haltuunsa tarkoitukseen määrätyn talonpoikaistalon. Kun vuodenaika sen salli, oli hevoset laskettava laitumelle, ja pojat pantiin niitä paimentamaan.

Kaikeksi onneksi Eerik-herraa huvitti metsästäminen, johon hänellä oli tilaisuutta asumattomalla saarellaan, ja kun hänellä oli mukanaan metsästyspyssyjä ja oivallinen puolalaisrotuinen koira "Rakki", niin hän saattoi huvikseen metsästellä mielin määrin. Metsästysmatkallaan hän kerran tapasi pojat ja sai siten tietää, kuinka he olivat sinne joutuneet.

Luultavasti heidän kohtalonsa ja ulkoasunsa herättivät hänessä sääliä, sillä poikien vaatteet olivat repaleina ja itse he olivat laihoja ja riutuneita. Hän antoi vaatettaa heidät ja tehdä heidät kaikin puolin siistimmäksi asultaan. Nyt pojat olivat pulskan näköisiä ja Eerik-herran päähän pisti kirjoituttaa heidät sotamiehiksi omaan lipulliseensa. Sillä tavoin he tulivat muiden ratsumiesten vertaisiksi, saivat aseet ja heitä harjoitettiin samoin kuin muitakin. He saivat säännöllisen ruoan ja heillä oli ylipäänsä niin hyvä olo kuin asianhaarat sallivat.

Kun Eerik-herra kävi metsästämässä, saivat nuorukaiset usein seurata häntä, samoin kuin silloinkin, kun hän joskus kävi toisilla saarilla ja luodoilla ampumassa vesilintuja, joita vielä tähänkin aikaan on runsaasti Ahvenanmaan saaristossa.

Tällaisen muutoksen jälkeen nuorukaiset olisivat tunteneet itsensä tyytyväisiksi, jollei halu päästä omaisten luo ja metsäelämään olisi ollut niin suuri; sillä vaikka he olivatkin kiitollisia Eerik-herralle tämän hyväntahtoisuudesta, heillä oli kuitenkin aina mielessä päästä Ruotsin puolelle ja omaisten seuraan. Nyt heidän olisi ollut helppo lähteä karkuun saarestaan takaisin Suomen manterelle, mutta meren taakse, toivottuun maahan, he eivät uskaltaneet lähteä. He toivoivat parempaa tilaisuutta, ja sellainen ilmestyikin pian.

Kesäkuun puolivälissä Eerik-herran joukko sijoitettiin Ahvenanmaalle ja pian sen jälkeen se laivoilla vietiin Ruotsiin.

Juhannuspäivänä v. 1598 laivasto laski ankkurin Grönborgin satamassa Roslagenissa, muutamia penikulmia Tukholman pohjoispuolella. Nyt tuossa pienessä satamassa syntyi vilkas liikenne, kun veneillä vietiin laivoista maalle sotajoukkoja, jotka asettuivat leiriin rannalle.

Eerik-herra joukkoineen sai jäädä laivoihin ja kaikessa rauhassa odottaa tapausten kulkua. Pian tuli myöskin virolaisten laivasto, ja nytkös satamassa syntyi hyörinä ja liike. Veneitä tuli ja meni täynnä väkeä, ja poikiakin elähdytti sodan into. Odotettiin vain kuninkaan tuloa, että olisi käyty herttuan kimppuun.

Pari päivää myöhemmin tuli Eerik-herran laivan sivulle pikapurjehtija, ja sillä hän lähti etelään päin tiedustelemaan kuningasta ja hänen laivastoansa. Vielä kului pari päivää, jolloin tuli sana, että poikien oli saavuttava pienellä laivaveneellä, metsästyspyssyt, ampumavaroja, eväitä ja koira mukanaan määrättyyn saareen, johon sanantuoja näyttäisi tien purjehtiessaan etelään päin.

Iloissaan pojat varustautuivat niinkuin oli käsketty ja ottivat mukaansa keihäänsäkin, ja iloisina he purjehtivat sisäsaaristoon, uskollisesti seuraten edellä kulkevaa purjevenettä. Hämärän tullessa he saapuivat määrätylle saarelle, ja sanantuoja osoitti pientä lahtea, missä he olivat suojassa kaikilta tuulilta ja missä ohikulkijat eivät venettä nähneet.

Siellä nuorukaiset tunsivat itsensä onnellisiksi saadessaan olla metsässä, sillä elämä laivassa, merellä ja suuressa ihmisjoukossa ei ole metsäseutulaisten suomalaisten mielen mukaista. Reippain mielin ja iloisina he panivat kuntoon yösijansa, ja laskeutuessaan pitkäkseen tuoreista havuista tehdylle vuoteelle leimuavan nuotion valossa ja lämpimässä he olivat taas kuin kotonaan. Silloin juolahti taas mieleen ajatus: eikö heidän pitäisi paeta, paeta pois sotamelskeistä ja taisteluista, paeta takaisin omaistensa luo metsiin ja metsästyselämään?

Tämä ajatus oli kuin salamana välähtänyt yhtaikaa kummankin mieleen, ja äkkiä he hypähtivät pystyyn katsoen toisiaan silmiin. He tiesivät, että kummallekin oli selvinnyt ajatus, että nyt oli tullut hyvä tilaisuus.

Antti ensimmäisenä keskeytti äänettömyyden ja huudahti: "Koetetaan!" Pekan silmät välähtivät. Hän astui ensin askelen venettä kohden, mutta heittäysi heti sen jälkeen takaisin havuvuoteelle, peitti kasvonsa käsillään ja oli kauan ääneti. — "Miten arvelet, Pekka?" kysyi Antti viimein.

"'Älä koskaan petä hyväntekijääsi!' sanoi minulle aina Mikkelin pappi
Niko", vastasi Pekka ottamatta pois käsiään kasvojensa edestä.

"Olivatko ne meidän ystäviämme, jotka meidät ryöstivät isän ja äidin seurasta ja pakottivat meidät lähtemään mukaansa?" vastasi Antti.

"Eivät, mutta Eerik-herra on." — Tähän ei Antti vastannut mitään, mutta hetkisen kuluttua hänkin laskeusi vuoteelle, kutsui koiran luokseen ja hyväili sitä. Pekka nousi ja virkkoi: "Ruvetaan nyt maata! Minä aion pyytää Eerik-herraa laskemaan meidät omaistemme luo; jos hän kieltää, menemme sittenkin."

Pian koitti aamu, ja Antin keittäessä velliä meni Pekka saaren korkeimmalle kukkulalle tähystelemään Eerik-herran tuloa. Tätä ei näkynyt, minkä vuoksi Pekka kutsui Anttia ja koiraa ja palasi vartiopaikalleen, johon hän asettui voidakseen jo matkan päästä huomata odotetun tulijan.

He näkivät kyllä useita laivoja ja veneitä purjehtivan eri tahoille kaiken päivää, mutta yksikään ei lähestynyt saarta. Kaikki ne suuntasivat matkansa kauemmaksi länteen, lähemmäksi mannermaata, ja tumman, totisen metsän taakse vaipui viimein aurinkokin kauas länteen, näkymättömiin.

Miten oli käynyt Eerik-herralle? Sitä kysymystä pojat olivat toisenkin kerran aprikoineet. He olivat toivoneet herransa saapuvan valoisan ja lauhkean kesäyön kuluessa, mutta niin ei tapahtunut. Jo aamunkoitteessa olivat he vartiopaikallaan, mutta ei näkynyt ainoaakaan purjetta. Aamurusko leimahti idässä, ja pian kohosi säteilevä auringon kehrä sinisenä lainehtivasta merestä. Kaukana idässä näkyi lukemattomia purjeita kulkevan ulkosaaristoon päin. Tuo ei voinut olla kuninkaan laivasto. Lännessä näkyi vain joitakin vähäisempiä purjeita kiitävän pohjoista kohti lauhkean länsituulen kuljettaessa sitä kiireesti eteenpäin.

"Mitäs tästä on ajatteleminen?" kysäisi Antti. "Sanoihan ratsumiesten päällikkö montakin kertaa, että sellaiset kuin me eivät saa ollenkaan ajatella", vastasi Pekka, "ja Eerik-herra sanoo, että meidän tulee ainoastaan totella. Älähän hätäile, Antti! Jollemme pian saa nähdä jotakin, meidän täytyy ruveta katselemaan, mitä pataan pannaan. Mene sinä veneellä koettamaan, saisitko kaloja. Ota Rakki mukaasi; minä koetan vaania vesinlintua ampuakseni."

"Sinullapa on aina monet temput", tuumi Antti. "Parempi on heti laskea koira irti ja ampua jokin metsän otus, sillä kaiketi niitä on täällä kyllin Eerik-herrallekin." — "No niin luulen minäkin, mutta tehdään nyt kuitenkin, niinkuin minä sanon." — "Tehdään vain, koska sinä aina tahdot pitää omat tuumasi kaikessa", virkkoi Antti nyreän näköisenä.

Puolenpäivän aikaan pojat palasivat nuotiopaikalleen hyvillä mielin, kun heillä oli sekä kaloja että lintuja.

Kun he olivat syöneet, alkoi Antti taas puhua ja tuumi, että Eerik-herralle oli ihan varmaan tapahtunut jotakin, ja jollei tämä palaisi heidän luokseen ennen huomisaamua, ei Antti huolisi odottaa kauempaa, vaan palaisi Grönborgin satamaan laivaston luo, ja nyt hän rupesi levolle. Pekka meni taas vartiopaikalle, jossa hän viipyi iltaan asti. Hänen palatessaan nuotion ja veneen luo Antti taas nukkui.

Aikaisin aamulla Antti herätti Pekan ja ehdotti, että he laskevat koiran irti hakemaan otuksia. Olisihan kovin merkillinen metsästysretki, jos he nyt purjehtisivat takaisin laivaston luo tuomatta mitään saalista mukanaan. Heille naurettaisiin pahanpäiväisesti, sitäpaitsi Eerik-herra kyllä mielellään näkisi, että heillä olisi jokin jänis mukanaan. Varmaankin hän oli palannut ennen heitä.

Pekka suostui Antin tuumaan, sillä hänkin älysi, ettei Eerik-herraa nyt kannattanut odottaa. Koira laskettiin irti, ja sen iloisesti haukkuessa suomalaispojat unohtivat sekä Eerik-herran että laivaston ja koko maailman.

Aurinko paahtoi kuumasti, länsituuli oli tyyntynyt ja ilma tuntui hiostavalta metsästäjien palatessa veneelleen. Heillä oli muutamia jäniksiä ja koirasmetso. Saalis ei ollut varsin kehuttava. Olivatpa ampuneet muutamia laukauksia aivan hukkaankin. Tämä ei heitä kuitenkaan suuresti surettanut, mutta ei kumpikaan ollut halukas soutamaan venettä tyynellä näin hiostavassa ilmassa. He päättivät sen vuoksi odottaa viileämpää iltaa ja laskeusivat makuulle. Antti arveli, eikö olisi yhtä hyvä odottaa täällä kunnes Eerik-herra heidät noutaisi. "Vai niin", naurahti Pekka, "joko on kadonnut halusi päästä laivoihin! Saapa nähdä mitä sanot, jahka olet levännyt ja tuuli puhaltaa." — "No sen minä sanon, että meidän pitää nyt käyttää tilaisuutta etsiäksemme isää ja äitiä." Tähän ei Pekka vastannut mitään, ja pian pojat nukkuivat.

He heräsivät ukkosen jyristessä ja sateen valuessa virtanaan, kuohuvat laineet pauhasivat vasten rantaa, jossa heidän pikku veneensä hyppeli aaltojen harjalla ylös, alas. Unen toreissa pojat riensivät paremmin kiinnittämään venettä ja pelastamaan kapineensa sateesta. Pian he kastuivat sateessa likomäriksi ja vetäysivät puiden suojaan. "Olipa hyvä, ettemme nyt ole merellä", tuumi Antti, "ja arvelenpa, miten niiden nyt käy, jotka ovat kaukana maasta." — "Hyvin kaiketi, luulisin, he eivät ole maanneet niinkuin me, vaan nähneet jo kaukaa pahan sään tulevan ja menneet ajoissa maihin." — "Hyväpä niin", vastasi kumppani; "kyllähän täällä on hyvä olla, mutta kun nyt ilma asettuu, niin lähdemme kaiketi matkaan, vai kuinka?" — "Lähdetään vain."

Seuraavan aamun koitteessa tapaamme pojat Gronborgin ulkosatamassa. Heidän kalpeista kasvoistaan kuvastui mitä suurin hämmästys, ja pian tämä hämmästys ilmeni heidän puheessaankin. Sillä kertaa avasi Pekka ensin suunsa.

"Tunnetkos, Antti, paikkoja, missä nyt olemme?

"Ihan varmaan, tässähän laivat olivat. Etkö näe tuota tasaista raivattua mäkeä, missä teltat olivat, ja etkö tunne noita neljää petäjää tuon harjanteen laella?"

"Kyllä tunnen kaikki, mutta missä ovat alukset, koko laivasto?" —
"Niin, sitä en minäkään voi ymmärtää; mutta mitäs väkeä tuolla liikkuu?
Eivät he ole suomalaisia; heillä on säkki selässä ja keihäs kädessä. He
ovat ruotsalaisia, jotka ovat ajaneet meikäläiset pois."

Tämä arvelu oli oikea, sillä kun kuningas Sigismund ei — tapansa mukaan pitänyt sanaansa eikä tullut sovittuun aikaan liittyäkseen hänelle uskollisiin suomalaisiin, peräytyi Stålarm, kuultuaan Uplannin talonpoikien kokoontuneen käydäkseen hänen kimppuunsa, nopeasti laivastoineen ja purjehti takaisin Ahvenanmaalle.

Suomalaispojat olivat pikaisen lähdön kiireessä unohtuneet ja jääneet oman onnensa nojaan.

Nähdessään ruotsalaisten heidät huomanneen he kiireen kaupalla levittivät purjeensa ja purjehtivat pohjoiseen päin toivoen löytävänsä omat maanmiehensä.

Päivän mittaan he purjehtivat monen suuremman ja pienemmän saaren ohi Ruotsin matalilla rannikoilla ja salmissa, ja illalla levisi meri aavana heidän edessään. Kaukana vain häämötti matalia niemiä ja luotoja: ne olivat tuota kaivattua Ruotsin mannerta.

Tähän asti eivät oman onnensa nojaan jätetyt nuorukaiset olleet puhelleet mitään tulevaisuudestaan ja aikeistaan, he kun yhä luulivat vielä tapaavansa maanmiehensä. Mutta kun nyt meri oli aavana edessä eikä yhtään laivaa näkynyt, he päästivät yht'aikaa raikkaan huudon: "Olemme vapaat! Tuolla on Ruotsi, tuolla menee tie omaistemme luo! Jumalalle olkoon kiitos!" Iloissaan he juttelivat tulevaisuudestaan, miten he pian tapaavat Yrjänän, Heikin, Matun ja pikkuveljet, niin että he riemuissaan unohtivat nykyhetken huolet. Hämärän tulo herätti heidät miettimään nykyistä asemaa, ja nyt nousi kysymys: "Mitä nyt on tehtävä? Mihin päin nyt käännymme?" Pekka lopetti pitkän äänettömyyden. "Kuljimme kauan etelään päin miesten ja hevosten mukana. Eno sanoi, että meidän oli mentävä länteen; sielläpäin piti Ruotsin ja Malmivuorten olla; nyt me menemme pohjoista kohti!" — "Olet oikeassa", vastasi Antti, "tuolla on Ruotsi, tuolla on länsi, mutta Malmivuori on pohjoisempana, annetaan mennä vain!"

Vaistomaisesti suomalaispojat varoivat kohtaamasta ruotsalaisia, koska oli laajalle levinnyt tieto, että suomalaiset olivat tulleet vihamielisissä aikeissa. He päättivät siis purjehtia edelleen pohjoiseen päin. Vuorotellen he pitivät perää, ja kun yö oli kulunut, he jo olivat ehtineet tuon kauas mereen pistävän niemen ohitse ja heidän edessään oli pitkä, matala rantamaa.

He jatkoivat matkaansa seuraten rantoja, ja yöksi he menivät maihin pieneen saareen, tekivät tulen keittääkseen jäniksensä, mutta sammuttivat sen sitten, ettei savu ilmaisisi heitä, jos läheisyydessä olisi ihmisiä.

Yö kului rauhallisesti ja hiljaisesti, mutta aamulla oli tuuli kiihtynyt ja heidän pikku veneensä kiiti eteenpäin kuin paras juoksija. Ei näkynyt taloja eikä veneitä ja pojat olivat aina puolille päivin turvallisella mielellä. Mutta sitten alkoi näkyä useita veneitä, jotka olivat menossa maalle päin, ja pian sen jälkeen suurehko kyläkunta.

Vaikka pojat kävivät levottomiksi, he jatkoivat kuitenkin matkaa.
Kaikki sujui sentään hyvin eikä kukaan hätyyttänyt heitä.

Pari päivää myöhemmin he laskivat veneensä isoon lahteen levätäkseen ja katsellakseen ympäristöä, sillä he olivat huomanneet maan kohoavan ja näkivät kaukaa korkeita metsäisiä vaaroja. Pian he huomasivat suuren laakson, ja sitä kohti he suuntasivat veneensä. Lähemmäksi tullessaan he kuulivat kaukaisen kosken pauhua. Koirakin näkyi vilkastuvan. Päiväkausia kestänyt merimatka oli siitä tuntunut pitkältä ja se oli ikävöiden katsellut maalle päin. He poikkesivat pieneen lahdelmaan, vetivät veneen maalle ja Pekka lähti tarkastamaan ympäristöä. Hän käveli kosken kohinaa kohti, mutta pian hän näkyi heittäytyvän maahan ja sitten varovasti ryömivän muutamien suurten kivien taakse. Pekka oli leveän, vuolaan joen toisella rannalla huomannut neljä miestä kalastamassa. Hän tahtoi saada selville, oliko muita samalla puolen kuin hän itse, mutta tarkastelipa hän kuinka huolellisesti hyvänsä, hän ei nähnyt ketään. Kauempana toisella rannalla hän huomasi kohoavan ohuen savukiemuran, ja kaksi venettä oli vedetty rannalle. Hetkisen kuluttua hän nousi, vetäytyi metsään ja kulki jonkin matkaa vuoren harjua myöten virran vartta ylöspäin. Hän ryömi taas eteenpäin vakoillen ja tähyillen, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin suuren pauhaavan kosken.

Ripeästi hän palasi takaisin veneelle Antin luo. Hänen kerrottuaan, mitä oli nähnyt, päätettiin vetäytyä takaisin lahden toiselle puolelle, josta saattoi huomata, soutaisivatko kalastajat lahden poikki, ja sitten menetellä sen mukaan.

Tänä yönä pojat eivät tehneet tulta, vaan nukkuivat veneen purjeisiin kääriytyneinä, pyssyt vieressä ja Rakki vahtimassa. Yö kului hiljaisesti ja rauhallisesti, ja aamupuolella pojat iloksensa huomasivat kalamiesten soutavan pois pohjoiseen päin.

Nyt neuvoteltiin. Pojat arvelivat nyt tulleensa niin kauaksi pohjoiseen, että Malmivuoren pitäisi olla suoraan lännessä. Pitikö heidän nyt jättää vene rantaan ja seurata tuon suuren virran vartta? He joutuisivat siten sisämaahan, vuoriseudulle päin, jossa heidän pitäisi tavata joku maanmiehistään tai vaikka joku ystävällinen ruotsalainen, joka osaisi neuvoa heitä oikeaan suuntaan.

Näin päätettiin tehdä; pojat kantoivat kapineensa maalle. Vene oli piilotettava ja säilytettävä mahdollisesti vastedes tulevaan tarpeeseen. Veneen alle he asettivat karsittuja ja kolottuja puita teloiksi ja saivat sen suurin ponnistuksin kiskotuksi vesakkoon, jossa se käännettiin kumolleen ja peitettiin paksuilla kuusenkuorilla, joiden päälle he panivat pieniä näreitä.

Sillä keinoin he arvelivat saavansa veneen säilymään pitkän aikaa. Vanha ontto tammi, jonka he huomasivat läheisyydessä, oli oivallinen piilopaikka, johon kätkettiin veneen masto, purjeet, airot ja muut tarpeet. Tammen onton aukko tukittiin huolellisesti sammalilla, ja pojat arvelivat varmaan löytävänsä kätketyt kapineensa, jos he niitä vastedes tarvitsisivat.

Nyt tuli kysymys, mitä he ottaisivat mukaansa. Eväitä ei ollut paljoa jäljellä, mutta kuitenkin riittävästi muutamaksi päiväksi. Ne otettiin esille, samoin kirveet, pata ja pyssyt. Vielä oli jäljellä Eerik-herran pyssy, metsästyslaukku, kengät ja ampumatarpeet. Ampumatarpeet olivat laatikossa, jota he tähän saakka eivät olleet ottaneet huomioon. Miten nyt oli tehtävä Eerik-herran tavaroille? Niitä ei voitu ottaa mukaan, ja pojat seisoivat ääneti asiaa aprikoiden.

Antti virkkoi viimein: "Eerik-herralle emme voi koskaan viedä näitä tavaroita takaisin, ja mitäpä hyötyä olisi niiden jättämisestä tänne? Ota sinä, Pekka, joka paremmin osaat ampua, hänen pyssynsä; se on kymmentä vertaa parempi kuin meidän pyssymme, ja laatikon me avaamme nähdäksemme, mitä siinä on."

Odottamatta vastausta hän sieppasi kirveen, mursi laatikon auki ja otti esille sen sisällyksen. "Jumalan kiitos! Täällä on paljon ruutia, ja enemmän kuin sata luotia, ruuvitaltta, kaksi viilaa, pihdit ja vielä, annas kun katson, parikymmentä piikiveä. Kas tämähän on koko aarre, juuri sellaisia tarpeita, joita me tarvitsemme. Entäs tässä vielä, rahakukkaro! Yksi, kaksi — kokonaista neljä kiiltävää hopeariksiä ja vielä seitsemän, kahdeksan taaleria. Kiitoksia Eerik-herra! Kaiketi tämä oli aiottu meille palkaksi; eihän tuo varsin paljon ole puolen vuoden työstä, mutta hyväpä näinkin. Voi miten iloissaan isä ja äiti olisivat, jos tietäisivät, kuinka hyvät varusteet meillä on! Hei vain! Nyt ei ole mitään hätää. Huuda, Pekka! Etkös ole iloissasi?"

"En tiedä, mitä Mikkelin isä Niko sanoisi, jos otamme Eerik-herran tavarat", vastasi Pekka miettivästi.

"Joko taas puhut isä Nikosta! Siitä minä viisi, mitä Niko isä sanoisi. Me tarvitsemme näitä tavaroita emmekä voi niitä nyt antaa takaisin. Jos vastedes tapaamme Eerik-herran, niin voithan antaa hänelle pyssyn takaisin. Emme me voi sitä kuljettaa mukanamme, jollemme jätä sinun pyssyäsi tänne. Se on omansa täällä metsässä pilalle ruostumaan."

Tämä vastaväite tehosi Pekkaan. Hän otti pyssyn, katseli tuota kaunista uutta kivääriä ihailevin silmin, nojasi siihen ja sanoi: "Niin, tämä käsissäni voisin uskaltaa paljon. Se ei koskaan vie luotia väärään eikä petä laukaistessa. Voi, jos uskaltaisin sen ottaa!" — "Uskallat kyllä, sanon minä. Se on selvä asia. Eikä siitä sen pitempiä puheita! Nyt meidän pitää hankkia tuohta ja tehdä kontit, eihän meillä ole mitään, missä kantaisimme tavaroitamme. Tule nyt!"

Ihailemansa pyssy vielä käsissään Pekka seurasi päättäväistä toveriansa, ja pian he olivat kiskomassa tuohta. Päivä kului tässä puuhassa, ja kun he aamulla ryhtyivät konttien tekoon, virkkoi Antti: "Tuohia ei ole tarpeeksi, minä teen konttia sillä välin kuin sinä kiskot lisää. Tarvitsemme myöskin tuohivirsut, sillä nahkakengät meidän täytyy säästää talven varalle, ja raskaathan ne ovatkin pitää nyt lämpimällä."

Antin puhe todisti hyvää käytännöllistä ymmärrystä, ja kun Pekka heti huomasi toverinsa olevan oikeassa, hän lähti lisää tuohia hakemaan.

Kun tuohikontit olivat valmiit, ne sullottiin tavaroita täyteen. Kantamukset jaettiin tasan. Ainoa, mikä vielä oli tekemättä, oli Eerik-herran tavaralaatikon tallettaminen, ja siihenkin keksittiin keino. Pojat kaivoivat tammen juurelle kuopan ja sisustivat sen tunnettuun suomalaisten tapaan kuusenkuorilla ja peittivät sen tuohilla ja mullalla. Nyt tuli Pekan pyssyn ja metsästysvehkeiden vuoro. Sarvi sullottiin luoteja täyteen, pii pantiin kukkaroon, ja kaiken tämän ympärille käärittiin tuohta ja vitsaksia. Pyssy ja ampumavehkeet kätkettiin ontelon petäjän sisään, hyvän matkan päähän tammesta. Aukko tukittiin, ja lähimpään terveeseen puuhun hakattiin Yrjänä Kailasen puumerkki Y.

Nyt pojat olivat valmiit lähtemään pitkälle, epävarmalle matkalleen. Reippain mielin he ottivat kontit selkäänsä, pyssyt käteen, Rakki seurasi talutushihnassa, sitten eteenpäin! He olivat päättäneet kävellä valoisina viileinä kesäöinä ja pysytellä virran läheisyydessä niin kauan kuin se kulki länsi-itäsuuntaa. Sitten he aikoivat etsiä jonkin ruotsalaiskylän, joka olisi niin kaukana sisämaassa, etteivät sen asukkaat tietäisi mitään suomalaisten Ruotsiin tekemästä sotaretkestä. Hyvää tahtia matkamiehemme samosivat eteenpäin pyrkien mieluimmin kulkemaan harjujen selänteitä, missä heillä oli avara näköala ja luja maa jalkojen alla.

Viikkoa myöhemmin he olivat asettuneet yötiloille lahden rannalle tuon suuren joen varrelle, joka virtasi hitaasti ja tyynenä halki tasaisen, suuria metsiä kasvavan seudun. He olivat nähneet pitkän matkan päästä useita taloja, toisia taas sivuuttaneet läheltä. Nyt viime päivinä he eivät olleet nähneet ihmisistä jälkiäkään. He arvelivat olevansa turvassa ja päättivät levähtää, sillä tuohikontit olivat hanganneet selän nilelle ja olkapäitä särki.

Illallista syödessä virkkoi Pekka, joka oli ruoan valmistanut: "Nyt ei ole enää jauhon pölähtävää; täytyy hankkia jotakin syötävää. Jospa minulla vain olisi jousipyssyni, niin kyllä pian saisimme sorsia, sillä niitä täällä on paljon; mutta meidän pitää pyytää kaloja ja kuivata ne." Puhumatta sen enempää he riisuivat vaatteensa ja menivät jokeen hiekkamatalikolle ja rupesivat kumpikin omalla tavallaan kaivelemaan ja polskuttamaan. Hetken kuluttua he tapasivat lepopaikalla ja kysyivät yht'aikaa kumpikin: "Oletko saanut mitään?" — "Olen kyllä." — Pojat olivat näet pyydystäneet nahkiaisia, ja pian sen jälkeen he menivät ongelle. Ahvenia he saivat runsaasti. Ne halkaistiin selkäpuolelta, levitettiin ja niiden päälle pantiin suoloja, minkä jälkeen ne pantiin lämpimälle hiekalle kuivamaan. Näiden piti päteä yht'aikaa leiväksi ja särpimeksi.

Sitten loikoiltiin tulen ääressä pakinoiden, ja Pekka tuumi, etteivät he ole kaukana jäljessä Yrjänästä ja toisista, ehkäpä näiden edellä! Tätä ajatellessaan pojat rupesivat arvelemaan, pitikö heidän jouduttaa matkaansa Malmivuoren luo niin kiireesti kuin tähän asti. Mitä he tekisivät siellä, jolleivät vanhemmat olisi sinne ehtineet? Asia oli arveluttava, mutta pitihän matkaa jatkaa, jos mieli päästä kaikesta selville.