3. ENSIMMÄINEN SUURI METSÄSTYS.
Niin pojat kulkivat kulkemistaan, kun Rakki kerran alkoi levottomana kiskoa talutushihnasta. Oli selvää, että koira vainusi otusta; sen metsänkävijät varsin hyvin ymmärsivät. He antoivat koiran mennä vapaasti oman tahtonsa mukaan ja seurasivat sitä uskollisesti. Vähän matkaa kuljettuaan he tulivat suuren rahkasuon reunaan ja löysivät siellä kuolleen hirven, jonka peto oli raadellut. Suossa näkyvät jäljet ilmaisivat pahantekijän. Metsän elämään tottuneet pojat ymmärsivät oitis, että karhu oli edellisenä päivänä kaatanut hirven ja ettei se voi olla kaukana lujasti hirven lihaa syötyään. He menivät vähän matkan päähän haaskasta ja neuvottelivat, pitikö heidän laskea koira irti karhua etsimään ampuakseen tämän sitten, vai piiloutuisivatko he läheisyyteen ja odottaisivat karhua, kun se tulisi syömään loppuja tappamastaan hirvestä.
Vähän mietittyään he havaitsivat jälkimmäisen keinon turvallisemmaksi; ja jollei karhu tulisi, he voisivat sen sitten koiran avulla löytää.
Vaaraa, mitä karhun ahdistaminen tiesi, he eivät lainkaan ottaneet huomioon, ja Pekkahan oli isänsä kanssa jo ollut sellaisessa leikissä ennenkin. Varovaisuus vaati heitä vetäytymään etemmäksi odottamaan iltaa tai yötä, jolloin karhun saattoi luulla tulevan. Ison lihakappaleen he ottivat hirvestä tervetulleena saaliinaan itselleen ja koiralle.
Sillä välin kuin näin helposti saatu paisti pantiin kiehumaan, mietittiin, miten karhu pyydystettäisiin. Pekan oli asetuttava lähimpään honkaan ja sieltä ammuttava karhua. Antin oli koiran kanssa piilouduttava lähimpään tiheikköön ja heti pyssyn pamauksen kuultuaan laskettava koira irti ja sitten hyökättävä itsekin esiin, ja sitten he yhdessä ottaisivat karhun hengiltä.
Tuuma oli viisas ja olisi tuottanut kunniaa vanhemmillekin metsämiehille; mutta ovathan äly ja kekseliäisyys suomalaisen synnynnäisiä ominaisuuksia, vaikka hän välistä tarvitseekin aikaa keksiäkseen oikean keinon. Pojat olivat metsästäjäsukua ja heillä oli opetuksena ja ohjeena kuulemansa monet monituiset kertomukset metsäseikkailuista.
Hyvissä ajoin ennen auringon laskua pojat jo olivat vahtipaikoillaan. Pekka istui korkeassa hongassa hajareisin suurella oksalla, Antti taas oli koiran kanssa visusti piilossa tiheässä kuusikossa.
Istuminen hajareisin koko yön hongan oksalla vaatii suurta kärsivällisyyttä. Vaikkapa saattaakin nojata selkänsä vakavasti puun runkoon ja vähitellen sovittautua istumaan vuoroin toisella, vuoroin toisella reidellä, aika kuitenkin käy pitkäksi ja tunnit tuntuvat viikon pituisilta. Tuntuu oikein miellyttävältä vaihtelulta, kun oksa rasahtaa tai kun tuuli alkaa puhaltaa lopettaen äänettömyyden ja pohjolan metsän kolkon autiuden; mieli jännittyy ja toivo tuntuu virkistyvän ajatellessa, että nyt tapahtuu jotakin. Mutta pian vallitsee taas äänettömyys, toivo katoaa ja ikävystyminen tulee sijaan.
Pekka oli suomalainen, siis itse kärsivällisyys, ja kun hän aamulla päivän valjettua kapusi alas korkealta tukalalta vahtipaikaltaan ja meni kumppaninsa Antin luo, hän sanoi vain: "Koetetaan, kumpi tässä voittaa." Antti nyökkäsi, ja niin pojat lähtivät edellisen päivän nuotiopaikalle. He olivat lujasti päättäneet valvoa seuraavankin yön.
Yön valvottuaan pojat nukkuivat makeasti, ja virkistynein voimin he illalla taas asettuivat entisille paikoilleen. Pekan silmät vilkuivat yli koko suon, ennen kuin hän kiipesi puuhun. Ei näkynyt mitään epäiltävää, mutta tuskin he olivat istuneet tuntiakaan, kun jotakin näkyi liikkuvan suon toisella reunalla; vesakko taipui ja liikkui, ja siinä oli nyt karhu suolla.
Kontio seisahtui, kohotti päätään ja vainusi nuuskien ilmaa joka suunnalle. Lienee jo pahoin haisevan hirven raadon löyhkä sattunut sen sieraimiin, sillä nyt se ohjasi askelensa suoraa tietä nevan poikki Pekkaa kohti, jonka sydän sykki kovasti. Taivaan rannalta tulevat auringon säteet valaisivat autiota maata ja nyt karhu näkyi koko majesteetillisessa suuruudessaan kulkiessaan lyhyin varovaisin askelin pehmeän nevan yli kolmen kirkkaan silmäparin sitä tähystellessä. "Hiljaa, hiljaa, Rakki! So, so poika! Älä liiku nyt!" kuiskasi Antti viidakossa, Pekan siirtyessä ketteränä kuin orava oksalta oksalle, niin että hongan runko tuli hänen ja karhun välille. Sitten hän tarkasti, että pii ja ruuti pyssyn sankissa olivat kunnossa, nojasi pyssyn hongan runkoon ja seurasi tähtäimellä karhun kaikkia liikkeitä, kunnes se tuli hirven haaskan jätteille. Varmaan jokin oli herättänyt karhun huomiota, sillä se nousi puoleksi pystyyn takajaloilleen ja nuuhki epäluuloisena sinne päin, mistä pojat olivat tulleet. Pekka, joka näki kaikki tyynni, uskalsi tuskin hengittääkään. Tyhmää olisi ollut enää viivytellä. Tähdäten karhun lapaan hän laukaisi pyssynsä.
Kauhea karjunta seurasi heti pyssyn pamausta, ja samassa silmänräpäyksessä Rakki syöksyi vimmatusti haukkuen karhun kimppuun. Hämmästyneenä jymähtävästä paukauksesta, haavasta ja koiran rähisevästä hyökkäyksestä karhu turhaan tähyili muita vihollisiaan, mutta silloin kuului viidakosta napsahdus ja heti sen jälkeen kohosi maasta pieni sinertävä savu. Hirveästi karjuen syöksyi karhu sinnepäin, ja Pekka huusi: "Kiipeä pian kuuseen, Antti, joutuin, joutuin, se tulee päällesi!" — "Antaapa tulla vain", vastasi Antti, ja kun Pekka oli ehtinyt kääntyä oksallaan, hän näki Antin kuusessa yhtä korkealla kuin hän itsekin. Karhu, joka ei löytänyt vihollistaan, jatkoi juoksuaan metsään päin ja ylämäkeen harjulle päin koiran ärhäkästi ahdistaessa, ja nyt metsästäjät laskeusivat joutuisasti maahan jälleen.
Tavatessaan toisensa he olivat kumpikin hengästyksissään ja kiihkoissaan. Antti harmitteli pyssyänsä, joka oli hänet pettänyt, eikä Pekka ollut vähemmin harmissaan. "Riennetään karhun jälkeen", sanoi hän, samalla panostaen pyssyänsä, "eikä enää erota toisistamme. Sinun pitää ampua nyt ensiksi, jos pyssy vielä kerran pettää, ja nyt eteenpäin!" Ja eteenpäin he riensivät, yli kivien ja kantojen, mäkien ja nevojen ja yhä lähemmäksi he tulivat karhua ja koiraa, kunnes olivat näitä niin lähellä, että heidän täytyi kävellä hiljaa, jotta hurjasti sykkivä sydän rauhoittuisi. Vähään aikaan ei karhu ollut liikkunut ollenkaan, vaan jurottanut yhdessä kohden, ja koiran haukunta oli käynyt kovemmaksi ja harvemmaksi. Oli selvää, että karhu olisi pian näkyvissä. Pyssyt valmiina pojat hiipivät eteenpäin, henkeänsä pidätellen, kunnes äkkiä huomasivat karhun makaavan maassa kallion juurella aukealla paikalla. Antti valmistausi ampumaan, mutta Pekka kuiskasi: "Älähän huoli, se on kuollut!" Niin olikin. Poikain ilo oli suuri, ja Pekka sanoi tyytyväisenä: "Minä tunsin sen jo luonnossani, että Eerik-herran pyssy ei pettänyt; ja katsopas, juuri tuohon, johon minä tähtäsin, on luoti käynyt!"
"Niin, jos minun pyssyni olisi lauennut", virkkoi Antti, "ei meidän olisi tarvinnut juosta tätä puolta tuntia. Niin totta kuin tässä seison, luotini olisi puhkaissut karhun kallon. Nyt meidän on kiireen vilkkaa riisuttava siltä turkki ja sitten palattava yöpaikallemme."
Karhun nylkeminen ja teurastaminen ei ole kovinkaan pian tehty. Oli jo hämärä, kun pojat mukanansa nahka ja aimo kimpale karhun lihaa palasivat sammuneen nuotionsa ääreen, johon he tyytyväisinä levittivät kaatuneen vihollisensa taljan yövuoteekseen. Kun he sitten olivat aamulla hakeneet sen verran lihaa, kuin arvelivat jaksavansa kantaa, he ryhtyivät sitä savustamaan ja kuivaamaan. Siinä hommassa meni monta päivää, jonka ajan he samoin kuin koirakin herkuttelivat oikein kyllältään karhun paistilla.
Kelpo lailla varustautuneina karhunlihalla he jatkoivat matkaansa länteen päin toivoen pian tapaavansa ystävällisiä ihmisiä, joilta voisivat karhunnahalla vaihtaa jauhoja ja suoloja.
Jokseenkin väsyneinä he ilokseen osuivat kolmantena päivänä viimeiseltä leiripaikalta lähdettyään tielle ja pian sen jälkeen yksinäiseen taloon, joka oli tuon suuren virran rannalla.
Jotteivät herättäisi levottomuutta, he päättivät panna pois tavaransa, ja vain toinen meni taloon. Antti, joka oli vanhempi, suostui tähän, koska hän puhui ruotsia yhtä hyvin kuin Pekkakin, ja koira mukanaan hän meni taloon.
Kului toista tuntia, ennen kuin hän palasi takaisin ja ilmoitti tavanneensa hyväntahtoista väkeä ja että talon asujamet olivat luvanneet pojille, että nämä saisivat olla rauhassa heidän luonansa.
Jauhoja ja suoloja he eivät kuitenkaan voineet täältä saada, mutta vanha ruotsalainen talonpoika oli luvannut seuraavana päivänä opastaa heidät paikkaan, josta hän varmasti tiesi saatavan kumpiakin, ja hän pitikin lupauksensa. Karhunnahalla pojat vaihtoivat sen verran ruokatavaroita kuin jaksoivat kantaa. Kun he kysyivät, kuinka pitkä matka oli Wermlantiin tai Malmivuorelle, he saivat vastaukseksi, että oli paras seurata virran vartta. Tämä virta, jota he olivat tähän asti seuranneet, oli Daal-joki, ja nyt he ensi kerran kuulivat sen nimen. Pohjoisempana he tapaisivat asuttuja seutuja, jossa voisivat saada tarkempia tietoja matkasta.
Kun pojat kyselivät, oliko muita suomalaisia liikkunut tällä seudulla, vastattiin, että joskus sellaisia sattui näkymään, mutta tänä vuonna ei ollut näkynyt ketään suomalaista.
Pojat jatkoivat tyytyväisinä matkaansa. Kaikkialla, missä he levähtivät, kohdeltiin heitä ystävällisesti, vaikka heidän pyssynsä joskus herättivät levottomuutta, koska tuliaseet olivat harvinaista siinä osassa maata.
4. MAANMIEHIÄ TAVATAAN.
Muutaman viikon kuluttua tapaamme pojat metsäseuduilla. Kesäyöt olivat alkaneet pimetä ja päivät muuttua viileiksi. Viimeisessä majapaikassa heitä oli neuvottu kulkemaan suoraan länteen halki metsien ja yli vuorten, niin he tulisivat Wermlantiin, ja jos onni suosisi, he ehkä löytäisivät jonkin torpan, mistä saisivat tarkempia tietoja Malmivuoresta.
Nämä summittaiset neuvot saatuaan nuorukaiset olivat jällen painuneet loppumattomiin metsiin. He olivat reippaalla mielellä ja hyvissä voimissa, sillä jonkin aikaa oli heillä ollut suotuisa onni. Metsissä vilisi lintuja ja kaikissa pienissäkin vesissä oli kaloja, joista puroissa polskivat lohenmullot olivat helpoimmat pyydystää. Kumminkin he kovasti ikävöivät heimolaisiaan, ja joka päivä he toivoivat tapaavansa omia kansalaisiaan.
Niin he olivat eräänä päivänä kiivenneet loivasti kohoavaa rinnettä, jonka laelta he turhaan olivat odottaneet saavansa nähdä laajan näköalan, kun metsä äkkiä harveni ja he kuulivat lapsen äänen hädissään huutavan suomeksi: "Auttakaa, auttakaa! Susi tulee!" Pojat riensivät ilostuneina ääntä kohti ja tapasivat puolikasvuisen tytön ja viisivuotiaan pojan, jotka olivat kiivenneet kivelle ja Rakki oli kiven juurella. Lapset luulivat koiraa sudeksi ja olivat kovin pelästyksissään. Kun pojat tulivat ja puhelivat heille, niin lapset rauhoittuivat, ja poikien kysyttyä he selittivät, että kotimökki oli ihan lähellä, ja näyttivät sinne tien.
Äkkiä ilmestyi viljahalmeelle mies pyssy ja kirves kädessä. Mies oli lasten isä, joka hätähuudon kuultuaan oli rientänyt avuksi. Kun hän näki pojat ja lapset, hän seisahtui katselemaan heitä tarkkaan. Pojat kertoivat heti muutamin sanoin, miten he olivat tulleet omaisiaan etsimään, ja kyselivät tiesikö hän, oliko ketään siirtolaista saapunut paikkakunnalle. Mies ei ollut sinä kesänä tavannut ainoaakaan naapuria, mutta lännempänä asui paljon suomalaisia; kenties nämä tietäisivät, oliko näillä mailla nähty niitä, joita pojat kyselivät. "Voittehan tulla minun mukanani ja levähtää meillä. Täällä Pekanhuhdassa Taneli Poilasen luona ei paljon kuule ulkomaailmasta, ja pitkä on matka naapuriin."
Taneli oli keski-ikäinen, roteva, harteva mies. Hän oli vaimonsa kanssa asettunut tänne autioon taloon, johon kuului ainoastaan vanha kaskimaa. Sille oli annettu nimi Pekanhuhta sen suomalaisen mukaan, jolla oli ollut siinä ensimmäinen halme, mutta joka oli sen hylännyt. Viisitoista vuotta Taneli oli tässä asunut, mutta vasta tänä vuonna hän oli saanut hankituksi lehmän. Nyt hän eukkonsa kanssa paraikaa puuhasi navetan tekoa.
Tanelin vaimo Liisu otti pojat ystävällisesti vastaan ja kehoitti heitä viipymään talossa kunnes olivat kyllikseen levänneet. Illalla puhuttiin Yrjänästä, Mattu-äidistä ja heidän seurastaan. Pekanhuhdan vanhukset arvelivat, että viimeksimainitut tuskin vielä olisivat voineet sinne ehtiä. Taneli oli Liisunsa kanssa kulkenut samaa tietä, eikä heillä ollut silloin lapsia mukana. He tiesivät, miten pitkä aika heiltä oli kulunut tänne tullessa, ja ehdottivat pojille, että nämä jäisivät joksikin aikaa auttamaan heitä navetan teossa ja viljankorjuussa, jonka pitäisi nyt heti alkaa. Sillä välin kuin ruis kuivaisi, he voisivat Tanelin kanssa käydä lähitienoilla olevissa suomalaismökeissä kuulustelemassa omaisiaan ja jättämässä sanan, että pojat oleskelivat Pekanhuhdassa. Pojat päättivät suostua Taneli-ukon tarjoukseen; siten oli heistäkin tullut talonväkeä.
Ruis oli jo puitu, sato oli tullut runsas ja talvea odotettiin tyynen luottavasti, kun lehmäkin oli saatu suojaan. Taneli oli kulkenut penikulmain matkat ylt'ympäri, ja joka haaralle oli lähetetty sana, missä pojat oleskelivat. He olivat kuitenkin jo ruvenneet ikävöimään metsäelämäänsä ja alkoivat puhua lähdöstään itään päin mahdollisesti yhdyttääkseen vanhempansa.
Taneli ei hyväksynyt sitä tuumaa, koska se oli hänen mielestään kovin epävarma. Hän kehoitti poikia metsästelemään paikkakunnalla hankkiaksensa talvenvaraa sekä metsänelävien nahkoja vaatteiksi. Hän olisi itse halukkaasti tullut heidän mukaansa, mutta hänellä ei ollut ruutia, lyijyä eikä suoloja, jonka vuoksi hänen täytyi lähteä Malmivuorelle (= äsken perustettu Filipstad) päin noita tarpeita hankkimaan. Liisu-muori, joka oli kuullut puheen, arveli että Taneli varmaan voisi saada lainaksi ruutia ja lyijyä pojilta, jotka olivat maininneet, että heillä oli liikenemään asti. Liisu itse aikoi käydä vaihtamassa Sundsjössä asuvalta suomalaiselta suoloja niillä nahoilla, joita heillä oli vielä viime talvesta asti, sillä kun kaikki kolme kulkisivat yhdessä, heidän kai onnistuisi kaataa jokin hirvi. Pikkupojan hän aikoi ottaa mukaansa ja tyttö kyllä tulisi yksin toimeen kotona lehmää ruokkimassa. Heiniä oli tarpeeksi eikä lehmää tarvinnut laskea ulos.
Vähän aikaa arveltua Liisun ehdotukseen suostuttiin. Käsinkivet ja rukiita tuotiin tupaan ja vuorotellen jauhettiin jauhoja kaikkien yhteiseksi tarpeeksi. Pari päivää sen jälkeen metsästäjät lähtivät liikkeelle. He suuntasivat itään päin. "Nyt menemme Mustallejoelle", sanoi Taneli, "sieltä löydämme hirviä ja muuta metsänriistaa sekä lohenmulloja. Siellä minulla on myöskin loukkuja korjattavina, sillä majavannahat kyllä menevät kaupaksi; niitä esivallan miehet haluavat. Ja nyt, pojat liikutaan hiljaa; lintuja emme tänään huoli ampua, vaan kuljemme nevojen reunoja myöten etsien jälkiä. Ohoh!" sanoi hän, "tuossa on jo yksi: mesikämmen näkyy tästä kulkeneen pari päivää sitten, antaapa Rakin nuuskia jälkiä!"
Pekka vei koiran karhun jäljille, mutta koira ei niistä välittänyt, ne olivat liian vanhoja. "Kylläpähän niitä tavataan vielä tuonnempanakin" ennusteli Taneli, mutta ennen kuin niin tapahtui, he päätyivät paikalle, missä hirvet olivat kauan oleskelleet ja maa oli täynnä jälkiä. Jo näytti Rakki innostuvan ja elostuvan. "Laskemmeko sen irti?" kysyi Pekka. "Ei huolita laskea, on jo niin myöhä ja tahtoisin katsoa, menevätkö jäljet laaksoon ja sitten virran vartta. Meidän pitää kiiruhtaa saadaksemme sen selville, jotta sitten tiedämme, miten huomenna on aloitettava."
Niin metsämiehet lähtivät liikkeelle peräkkäin, hiipien äänettömästi niinkuin suomalaisten on tapana, sillä askelten kapseen vaimentaa pehmeä, kostea tuohivirsu kuulumattomaksi ja sellaisia suomalaiset käyttivät yleisesti niin kauan kuin maa oli lumeton. Aurinko hipoi jo puiden latvoja heidän saapuessa virralle.
Kun he olivat hieman hengähtäneet, sovittiin niin, että Antti jäi koirineen paikalle ja valmistaa yöpymispaikan. Pekan piti lähteä virtaa ylöspäin, Tanelin alaspäin tutkimaan, oliko hirvillä kahluuparkka sen yli; sellaisiin paikkoihin pantaisiin vartiot seuraavana aamuna, jolloin koira laskettaisiin irti ajamaan otuksia metsästäjän luo.
Kukin tahtoi saada tehtävänsä kunnollisesti toimitetuksi. Antin nuotio paloi kirkkaasti, kun vakoilevat metsämiehet melkein samaan aikaan saapuivat yöpymispaikalle. Pekka oli yhdyttänyt pienen sarvasparven, niiden tullessa virralle juomaan, ja yhden niistä hän toi mukanaan. Sarvaan nähtyään hänen kumppaninsa vetivät suunsa tyytyväiseen hymyyn, ja Taneli lupasi siitä keittää keiton, jonka vertaista pojat eivät ennen olleet maistaneet. Pekka kertoi nähneensä kaksi paikkaa, mistä hirvillä oli kulkupaikka virran poikki ja monta majavien poikkijyrsimää puuta. "Olin varma siitä, että saisit sellaisia nähdä", virkkoi Taneli, "sillä ei ole kuin tunnin matka täältä niiden pesille ja sinne lähdemme sitten. Olen minäkin nähnyt useat hirvien jäljet ja tiet. Yksi parvi on tullut idästä päin ja se on takanamme, mutta näin myöskin paikan, mistä naaraskarhu on kulkenut kahden pennun kanssa, jotka ovat enemmän kuin vuoden vanhat. Ne ovat joen toisella puolella, ja toivonpa, että jonakin päivänä pääsemme niiden kimppuun. Nyt pojat, sarvasta nylkemään; kyllä minä keittämisestä pidän huolen."
Tuntia myöhemmin metsästäjät istuivat nuotion ääressä juttelemassa padan kiehuessa tulella. Antti ihmetteli, minkänäköinen otus majava mahtoi olla ja kuinka majavat voivat rakentaa huoneita. Pekka kertoi siinä asiasta mitä oli isältään kuullut, olipa hän kerran itsekin nähnyt vanhan majavanpesän. Majavat olivat noidan eläimiksi muutamia petollisia orjia, jotka nyt metsissä asuivat joissa ja puroissa ja olivat siltä ajalta, jolloin olivat olleet ihmisiä, säilyttäneet talon rakentamisen taidon, vaikkei niillä ollut puiden kaatamiseen muita aseita kuin hampaat. Ne pysyivät aina parvissa ja vartioivat toistensa turvallisuutta eivätkä tehneet ihmisille mitään pahaa.
Pojat kehuivat sarvaskeittoa, ja heidän arvosteluunsa yhtyi häntäänsä heiluttaen ja iloissaan piehtaroiden Rakki, joka oli saanut osakseen otuksen sisälmykset. Tyytyväisyys ja hyvänolontunne vallitsi pienessä metsämiesten seurassa; oltiin iloisia ja toivottiin onnea metsänkäynnissä.
Kun miehet seuraavana aamuna lähtivät liikkeelle, oli metsästyssuunnitelma jo valmis. Poikien piti olla vahdissa edellisenä päivänä löydetyillä hirvien kulkupaikoilla, Tanelin oli kierrettävä hirvet ja laskettava koira niitä ajamaan. Hirvet varmaan joko kääntyisivät puolustautumaan tai sitten lähtisivät pakoon. Edellisessä tapauksessa Taneli hiipisi niitä lähelle ja ampuisi, minkä saisi ammutuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa toivottiin hirven kulkevan tuttuja teitänsä, ja silloin saisi toinen pojista ampua. Tuuma oli kyllä hyvä ja todisti, että Taneli tunsi hirvien tavat.
Tämän päätöksen jälkeen erottiin. Pojat menivät paikoilleen ja Taneli jäi siihen missä oli, kunnes arvasi poikien jo ehtineen hirvien polulle.
Kun aika oli tullut, lähti Taneli, koira mukanansa, sinnepäin, mistä he olivat tulleet, etsien hirviä nevoilta, notkoista ja mäentöyräiltä löytämättä moneen tuntiin tuoretta jälkeäkään, kunnes koira viimein äkkiä osoitti vainuavan hirviä. Se kiskoi talutushihnaansa, heilutti häntäänsä ja katseli Taneliin vilkkailla silmillään. Koiran tuumat oli helppo ymmärtää, jonka vuoksi Taneli päästi sen irti ja seisahtui kuuntelemaan, mitä nyt tapahtuisi.
Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, sillä pian kuului koiran voimakas ja karkeaääninen haukunta lähimmältä mäen nyppylältä. Saattoi kuulla, että hirvet olivat pysähtyneet puolustautumaan, ja ripeästi ja äänettömästi Taneli riensi paikalle. Hän näki hirvilauman, joka kummastuneena katsoa töllisteli niitä kiihkeästi kiertelevää koiraa.
Viimein loppui vanhan koirashirven kärsivällisyys, se näytti päättävän ajaa pois pahaa meteliä pitävän koiran. Se syöksyi eteenpäin ja pieksi maata etukavioillaan selvästi aikoen musertaa rauhanhäiritsijän; mutta koira oli vikkelä ja vältti hirven iskut. Yhä kiihkeämmäksi kävi temmellys, kunnes sen keskeytti Tanelin pyssyn pamaus. Tuli hetkiseksi äänettömyys: ei kuulunut muuta kuin pakenevien hirvien jalkojen töminää.
Vanha koirashirvi seisoi hiljaa kuulostellen ja ikään kuin miettien, mitä tällainen keskeytys merkitsi äänettömässä ja hiljaisessa salossa; mutta pian se rupesi värisemään, verta valui lavasta ja pitkin kylkeä; se nosti päänsä pystyyn katsoen muita hirviä ja lähti pikaisesti samalle suunnalle kuin nekin olivat juosseet. Nyt kuului koiran haukunta kiukkuiselta sen lähtiessä hirveä takaa ajamaan, ja Taneli nousi piilostaan kaatuneen hongan takaa ja katseli autiota paikkaa.
Tanelikin oli kummastuneen ja miettiväisen näköinen seisoessaan innokkaasti panostaen pyssyään ja meni sitten sille paikalle, missä hirvi oli seisonut, kun hän ampui. Tyytyväinen hymy tuli hänen ahavoituneisiin kasvoihinsa, kun hän pyyhkäisi pitkän hartioille riippuvan tukkansa silmiltään ja jupisi itsekseen: "Verta on maassa, verta pensaissa! Nyt se on taas seisahtunut; Rakki kuuluu sitä pidättävän." Ja sitten hän lähti juosta loikkimaan pitkin, voimakkain harppauksin.
Niin oli kuin Taneli oli sanonutkin. Hirvi oli seisahtunut. Pää roikkui maata kohti, ruumis värisi ja muutoin uhkaavat silmät tuijottivat liikkumatta. Se ei edes yritellyt puolustautua turpaan kiinni käyvää koiraa vastaan. Salomaan jättiläinen tunsi nyt kohdanneensa voittajansa ja että sen hetki oli nyt tullut, ja pian viidakossa rasahtelevat oksat ilmaisivat, että se oli kaatunut. Pari kertaa purtuaan hirveä kinttuun vaikeni koirakin.
Tummaihoinen suomalainen seisoi nyt hiljaa katsellen saalistaan. Hän ajatteli ilomielin, miten arvokas tämä saalis oli hänelle ja torpassa oleville, ja hänen suustaan pääsi harras sana: "Jumalan kiitos!"
Näistä iloisista mietteistään hän heräsi kuullessaan kaukaisen pyssynpamauksen. Se kuului alhaalta virran varrelta: Pekankin pyssy oli sanonut sanottavansa. Mitä se sana ilmoitti? Usuttaisiko hän koiran pakenevia hirviä takaa ajamaan? Ei! Hän sen sijaan kytki koiran kiinni hirven jalkaan ja meni sitten mäen kukkulalle, jossa hän kädet suun ympärillä päästi pitkän kimeän, vihlaisevan vihellyksen. Vastaukseksi kuului heikko vihellys, ja tyytyväisenä hän palasi hirven luo, avasi sen, jolloin Rakki sai runsaan osansa otuksen sisälmyksistä. Hän ryhtyi nyt hirveä nylkemään, mutta huomasi pian tarvitsevansa apua raskaan elukan kääntämisessä. Vielä kerran hän nousi kummulle ja päästi vihellyksen. Nyt hän sai vastauksen kahdelta eri taholta: toinen tuntui kuuluvan kyllä läheltä, mutta toinen niiltä tienoin, missä Pekka oli ampunut.
Tämä merkitsi jotakin. Olikohan Pekka ampunut hirven vai pyysikö hän apua? Mitä nyt oli tehtävä? Odottaako Antin tuloa ja neuvotella hänen kanssaan?
Niin. se oli parasta. Hyvän ajan kuluttua Antti tuli. Hän juosta porhalsi ja näytti kalpealta ja kiihtyneeltä. Heti perille tultuaan hän sanoi hengästyneenä: "Tulkaa, Taneli, lähdetään kiireesti! Minä kohtasin karhun poikasineen, laskekaamme Rakki niitä ajamaan."
"Onko pitkäkin matka sinne, missä ne näit?" — "Onhan noin puolen tunnin matka." — "Vai niin, puolen tunnin matka tänne, toinen matka takaisin! Ei se neuvo kelpaa, Antti. Ne ovat päässeet liian pitkälle meidän edellemme, ovat kuulleet pyssyn paukaukset ja nähneet sinut. Emme niitä nyt enää tavoita, mutta kyllä ne vielä nitistämme; luota minun sanaani, ja tulepas katsomaan mitä minulla on." Nähdessään ammutun hirven Antti ihastui kovin. "No onpas siinä aika köllikkä; katsokaas vain! Yksitoista haaraa toisessa Ja kaksitoista toisessa sarvessa, ja niin on lihava kuin porsas! Noh, Rakki, ei meillä nyt ole ruoan puutetta!"
"Hakkaapas, Antti, meille pari kankea, kun sinulla on kirves, ja auta minua sitten nahan nylkemisessä ja lihojen paloittelussa. Meidän täytyy kiiruhtaa, sillä Pekka on myöskin ampunut ja on joko saanut tapetuksi jonkin elävän tai tahtoo apua, sillä muuten hän olisi nyt täällä."
"Ohoh, vai on Pekkakin ampunut? No sitten on saaliimme vielä suurempi, sillä Eerik-herran pyssy ei koskaan petä. Kuoleman se ilmoittaa, kun se pamahtaa ja Pekka on sen perässä kiinni, olkaa siitä varma. Jospa edes olisin ehtinyt ampua karhuja! Mutta kyllä minä juoksin ja juoksivatpa karhutkin. Metsä oli tiheää. Ajatelkaas, jos meillä olisi vielä karhun ihraakin; olisipa se hauskaa, ja kun sitten vielä olisivat äiti ja isä ja Heikki täällä näillä metsämailla, jossa on näin runsaasti riistaa! Jahka he tulevat, niin saattepa nähdä sellaisia miehiä, jotka johonkin kelpaavat metsässä!" — "No, tartupas nyt kiinni, niin käännämme otuksemme vielä kerran ja saamme nahan irti! Oohoi, kas noin! Nosta nyt kirves ylös rintaluuta myöten ja iske vankasti, kas niin!"
Pari tuntia myöhemmin hirvi oli paloiteltu ja lihat ripustettu läheisten honkain oksille, nahka pingotettu parin yhteen taivutetun nuoren näreen väliin ja reippaat metsämiehemme matkalla Pekan luo.
He tapasivat tämän Mustanjoen rannalla nylkemässä kolmen tai neljän vuoden vanhaa naarashirveä. Poika näytti olevan hyvin iloissaan saalistaan ja ihastui vielä enemmän, kun kumppanit hänelle kertoivat oman metsästyksensä hyvän menestymisen. Kun Antti kertoi tavanneensa karhut, Pekka innostui suuresti ja olisi tahtonut samoin kuin Anttikin heti päästä niiden kimppuun, mutta kun Taneli oli ilmoittanut ajatuksensa tästä asiasta, hän antoi myöten, ja sitten autettiin yksissä neuvoin toistaan Pekankin hirveä paloiteltaessa ja lihoja oksiin ripustettaessa.
Niin oli päivä päättynyt. Metsämiehet olivat palanneet edelliselle yöpymispaikalleen, jossa taas ryhdyttiin sarvaankeittoa syömään niin halukkaasti kuin ainakin metsämiehet päivän paastottuaan.
"Syökää lujasti, pojat, sillä huomenna meillä on kova urakka." — "Mitä silloin teemme, Taneli? Totta kai lähdemme karhuja takaa ajamaan, sillä eihän meillä liene varsin kiire kantamaan kotiin hirvenlihoja."
"Emme tee huomenna kumpaakaan. Kuulkaapas nyt! Karhut meidän täytyy saada, mutta kuluttamatta aikaa takaa-ajoon, joka on epävarmaa. Huomenna rakennamme karhunpyydyksen, ja niiden päivien kuluessa, jolloin kannamme hirvenlihoja kotiin, toivon karhujen palaavan takaisin näille seuduille ja menevän pyydykseemme."
"Sepä hyvä tuuma", virkkoi Antti. "Tuleepa hauska nähdä karhut pyydyksessä, vai mitä, Pekka?" — "Hyvä vain, jos ne saamme, en aio niitä kuitenkaan laskea menemään. Hyvinhän meiltä onnistui karhunajo viime kerrallakin, eikä Rakki vähällä jätä ajoa kesken." — "Nukkukaa pois pojat nyt", sanoi Taneli; "hyvää yötä vain!"
5.
PEKAN SEIKKAILU KARHUNAJOSSA. MAJAVANPYYNTI.
Seuraavana päivänä suomalaiset puuhasivat karhunloukun teossa. Taneli oli valinnut paikan, missä kasvoi neljä nuorta kylliksi paksua puuta. Niiden läheisyyteen hän teki Antin kanssa paksuista pölkyistä nelikulmaisen loukun kannen. Sitä mukaa kuin pölkyt valmistuivat, Pekka kantoi ne puiden luo, jossa ne liitettiin toisiinsa, ja sillä välin hän väänsi maasta irti kiviä, jotka hän myös kantoi sinne. Kun kaikki pölkyt olivat valmiit ja kuljetettu paikoilleen, ne liitettiin toisiinsa ja kiristettiin yhteen nauloilla ja pienoilla, ja sitten nostettiin niiden päälle kiviä. Itse loukku kannatti kantta parin kyynärän korkeudella maasta, ja sinne vietiin tuota pikaa tehdyillä paareilla molempien hirvien sisälmykset, jotka vitsaksilla sidottiin pyydykseen kiinni. Kaikki jäljet hävitettiin, jottei mistään näkyisi, että paikalla oli ollut ihmisiä työssä, ja viimeksi peitettiin loukun kansi ja kivet havuilla.
Karhunpyydys oli valmis ja kaikki oli selvää, kun Taneli oli vielä ripustanut hirvenlihakimpaleen läheiseen puuhun. Sen hän pojille ilmoitti tekevänsä sitä varten, että karhut pitkän matkan päästä tuntisivat hajun ja se houkuttelisi ne loukun luo. "Saattepa nähdä, että ne ovat meillä muutaman päivän kuluttua." Sitten he ottivat kantamuksen hirvenlihaa ja palasivat kotiin. Ainoastaan tyttö oli kotona. Hän oli iloissaan miesten kotiintulosta, koska oli edellisenä päivänä nähnyt karhun, joka oli istuskellut halmeessa päivää paistattamassa. — "Se tietää, että meillä on lehmä", virkkoi Taneli, "ja nyt on se aika, jolloin karhu syö paljon. Pojat, meidän täytyy nostaa enemmän kiviä navetan katolle, sillä on mahdollista, että se kokee päästä sitä kautta lehmän viemään; uusia seiniä se ei kykene repimään."
Päätettiin, että Pekan piti jäädä kotiin siksi aikaa, kun toiset kantaisivat jäljellä olevat hirven lihat kotiin. Jos karhu tulisi, Pekan piti koettaa saada se ammutuksi. Pekka oli kyllä tähän tuumaan ihastunut, mutta eipä karhua kuulunutkaan sinä päivänä. Sen sijaan Liisu-eukko ja pikku poika palasivat kotiin. He olivat saaneet suoloja sekä rukiita ja lyijyä. Mutta Sundsjön ylpeä isäntä oli lähettänyt Tanelille sellaiset terveiset, että jos Taneli uskaltaa metsästää Rämmen-järvien länsipuolella, hän saa odottaa Pitkän Riston ja tämän poikien siellä käyntiä, mikä merkitsee kuolemaa ja hävitystä.[4]
Kun Liisu Tanelin kotiin tultua toimitti hänelle nämä terveiset, sanoi Taneli olevansa varma siitä, että Sundsjön suomalainen kyllä täyttäisi uhkauksensa. Pojille hän sanoi, että he metsästäessään kulkisivat niinkuin tähänkin asti itäisissä metsissä. Sillä puolen he kyllä mahdollisesti tapaisivat taalalaisia, jotka voisivat olla tukalia naapureita, mutta Sundsjön suomalainen olisi vielä tukalampi. Taalalaiset tyytyisivät siihen, että ottaisivat suomalaiselta hänen saaliinsa, mikäli siihen kykenisivät, mutta Sundsjön suomalainen riistäisi hengen.
Liisu oli varsin iloissaan miesten metsästyssaaliista, kehui poikia ja lupasi parsia ja korjata heidän vaatteitaan. Mutta nyt piti kaikkien olla avullisia lihan talteen laittamisessa, sen vuoksi se nyt hätimmiten suolattiin ja savustettiin sitten tuvassa.
Viikkoa myöhemmin metsämiehemme lähtivät uudelle retkelle. Ensin heidän piti käydä katsomassa karhunloukkua ja sitten tehdä majavanpyydyksiä. Liisu pyysi, etteivät he viipyisi varsin kauan, mutta siihen ei Taneli vastannut mitään. Miehet lähtivät nyt karhunloukulle päin. Sen läheisyydessä he näkivät hirvien jälkiä, ja sillä välin kuin Taneli ja Antti tarkastelivat niitä, kulki Pekka eteenpäin. Tultuaan pyydyksen lähelle hän kuuli siellä jotakin liikkuvan. Pian hän huomasi, että loukku oli lauennut ja karhunpenikka jäänyt kiinni toisesta takakäpälästään, jota se kiskoi ja reuhtoi irti. Heti Pekka ampui, ja pentu kuoli; mutta samassa hän kuuli kovan karjahduksen ja tuossa tuokiossa syöksyi naaraskarhu pitkin loikkauksin suoraan hänen päällensä ja paiskasi hänet kumoon. Hän tunsi, miten karhun hampaat painuivat hänen vasempaan käsivarteensa ja sen jälkeen reiteen. Samalla hän kuuli kaksi pyssynpamausta ja Rakin haukkuvan ja tunsi heti samassa hirveän painon päällään. Sitten hän ei tiennyt mitään, kunnes huomasi makaavansa varvuilla katetuilla paareilla ja Antti kyynelet silmissä seisoi kumartuneena hänen puoleensa. "Pysy hiljaa, Pekka", virkkoi hän, "karhu puri sinua, ja sinusta on vuotanut paljon verta. Pysyttele nyt vain hiljaa, sanon minä! Kaikki karhut on tapettu, Jumalan kiitos! Ei meitä uhkaa mikään vaara. Makaa nyt vain alallasi, sanon vieläkin", ja märillä sammalilla hän pyyhki Pekan kasvoja ja päätä, josta vuoti vähän verta. "Kuinka laitasi nyt on?" — "En tiedä, tuntuu niin kummalliselta; käteeni koskee kipeästi." — "Älä siitä huoli, kyllä se pian paranee. Kyllä me vielä vastakin käymme karhujen kimppuun. Hoi, Taneli! Pekka on herännyt; tulkaa tänne."
Taneli tuli heti heidän luokseen. "Kuinka sinun laitasi nyt on, Pekka? Onko sinun vilu?" — "On! Antakaa juotavaa." — "Antti, siirrä hänet lähemmäksi tulta." Niin he ottivat paarit ja kantoivat ne leimuavan nuotion ääreen, ja hiljaa, varovaisesti siirrettiin Pekka havusista tehdylle vuoteelle, joka oli peitetty karhunnahalla. "Pysy nyt hiljaa!" virkkoi Taneli, ja Antti ojensi Pekalle tuohilipin, joka oli vettä täynnä. Pian Pekka taas nukkui, toverien ja Rakin häntä uskollisesti vartioidessa.
Kun Taneli ja Antti myöhemmin illalla lihapata välillään istuivat syöden kumpikin karhunlihan kappaletta, virkkoi Taneli: "Olipa paha, kun Pekka erkani meidän seurastamme. Jos olisimme olleet kaikki yhdessä, ei olisi varmaankaan mitään onnettomuutta tapahtunut. Mutta naaraskarhu oli kiukkuinen; se oli varmaankin kuullut penikkansa kiljuvan ja riensi sitä auttamaan heti kun Pekka ampui, ja silloin se näki hänet. Olipa onni, että saimme sen tapetuksi, muuten olisi Pekan käynyt pahasti; mutta kyllä hän nyt sentään pian paranee. Minä menen nyt tänä yönä kotiin, huomenna varhain olen täällä taas ja tuon Liisun mukanani; hän osaa hyvin hoitaa haavoja. Hoida hyvin Pekkaa; hyvästi nyt!"
Sinä yönä ei Antti saanut ollenkaan rauhaa. Välistä Pekka valitteli, mutta ei herännyt unestaan; kerran vain hän pyysi vettä ja nukkui sen jälkeen.
Auringonsäteet tunkeutuivat satavuotisten kuusten oksien välitse, joiden suojaan metsämiehet olivat virittäneet nuotionsa; ilma lämpeni ja hyttyset tanssivat nukkuvan Pekan ympärillä. Antti oli rauhallisempi, sillä hänen ystävänsä ei enää vaikeroinut, vaan nukkui hiljaa. Itse hän oli uuvuksissa ja vaipumaisillaan unen valtaan, mutta silloin kuului viidakosta rapinaa, puiden oksia taivutettiin syrjään, ja siinä nyt seisoivat Taneli ja Liisu. Virtanaan valui hiki kumpaisenkin kasvoilta. Liisun silmät etsivät Pekkaa, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat heti. "Älä ole levoton, Antti, ei tässä ole hätääkään", virkkoi Liisu iloisesti. "Tässä on kivunvoidetta! Maitoa tässä", sanoi hän ja näytti tuohista astiaa; "rohtoa tässä", ja otti esille kuusen pihkasta ja hirvenrasvasta tehtyä taikinan tapaista sekoitusta. Sillä laastarilla kyllä kävi paikkaaminen suomalaisen ihoa, nauroi Liisu. "Pois kaikki levottomuus! Antaa pojan nukkua rauhassa, ja nyt pata tulelle, sillä olemme tänne juosseet kilpaa syömättä einettäkään."
Olipa Jumalan viljaa eiliseltä tarpeeksi asti padassa ja raikasta vettä läheisessä purossa. Sellaiset päivät ovat suomalaiselle makeanleivän päiviä. Ja mieliala olikin mitä hilpein, kun miehet Liisun avulla virittivät karhunloukun uudelleen. He pakinoivat hilpeästi toivoen, että jokin karhu entisten lisäksi joutuisi pyydykseen ennenkuin rupeaisi talvilevolle.
Kun he palasivat tulen ääreen, oli Pekka valveilla ja sanoi kykenevänsä kävelemään torppaan. Hän antoi kernaasti Liisun katsoa haavoja.
Kukaan ei vastustanut, mutta kun Liisu oli pessyt haavat ja pannut niiden päälle laastariansa, Pekka nukkui jälleen, ja hänet siirrettiin aivan hiljaa paareille. "Hänestä on vuotanut enemmän verta kuin luulinkaan", sanoi Liisu; "kantakaa häntä varovaisesti ja joutukaa, että pääsemme kotiin." Itse Liisu otti kantaakseen miesten pyssyt ja karhujen nahat lisäksi. Kotimatkankin Pekka oli nukuksissa ja valitteli vain hiukan, vaikka kyllä näkyi, että hän kärsi tuskia. Kotiin tultua järjestettiin sairaan olo niin mukavaksi kuin voitiin ja hänet jätettiin Liisun hoitoon, minkä jälkeen miehet ryhtyivät taas työhön metsässä. Kun karhujen lihat oli tuotu kotiin, he varustautuivat taas lähtemään metsään. Nyt oli matka majavia pyytämään. Taneli tunsi niiden oleskelu- ja pesimäpaikat. Metsämiehet asettuivat läheisyyteen ja alkoivat pitkin virran rantoja etsiä, missä majavat olivat sinä vuonna kaataneet puita. Viimein he löysivät sen paikan hyvän matkan päässä ylempää virran varrelta.
Puiden kaatamispaikka oli melkoisen leveässä laakson notkossa, joka vietti virtaan päin ja jonka halki juoksi vähäinen puro. Maa kasvoi täällä lehtimetsää, etupäässä haapoja ja pihlajia, mutta se oli täynnä murrokkoa, louhikkoa, pensaita ja majavien jo aikoja sitten kaatamien puiden latvuksia. Noiden eläinten tavat tarkoin tunteva Taneli keksi helposti polut, joita myöten majavat olivat kuljettaneet rakennusaineensa ja joiden varsilta ne olivat kaataneet puita syödäkseen niiden kuoren. Vaivalloista ja aikaa kysyvää oli tunkeutuminen ryteikön läpi ja sellaisten paikkojen etsiminen, joihin parhaiten sopi asettaa pyydykset.
Työnsä valmiiksi saatuaan Taneli virkkoi: "Ei ole niin paljon majavia kuin kaksi vuotta sitten täällä käydessäni. Ovat joko muuttaneet muuanne sen jälkeen tai täällä on käynyt muita metsästäjiä. Koetetaan vartioida niitä öisin. Parin päivän perästä on täysikuu, silloin näemme hyvin ampua."
Lakkaamatta tehtiin nyt työtä, että saataisiin pyydykset kuntoon, ja metsämiehet panivat kaiken älynsä liikkeelle, sillä majava on viisas, epäluuloinen ja hyvin varovainen eläin, jolla on tarkat aistit.
Kun pyydykset olivat kunnossa, piti odottaa oikeata aikaa. Pari yötä kului metsämiesten saamatta näkyviinsä ainoaakaan majavaa. He päättivät silloin valvoa ja ampua, vaikka Taneli piti sitä tapaa hätäkeinona, sillä sellainen pyydystäminen säikytti ja teki muut otukset levottomiksi.
Tuuhea pajupensas valittiin soveliaaksi piilopaikaksi Antille. Pensas oli virran reunalla, paikassa, missä vesi laski tyyneen lampeen, jonka reunaan majavat olivat tehneet pesänsä. Siellä hänen piti vahtia, nousisiko sieltä majavia matalaan vesiputoukseen. Tuosta koskesta hänen tuli ampua kuoliaaksi ja mahdollisimman äänettömästi korjata talteen otus ja sitten palata takaisin tulille. Taneli vahti suvannon alapuolella virrassa liikkuvia majavia.
Auringonlaskun aikaan metsästäjät asettuivat paikoilleen. Yöpymispaikalla oli Rakki vahtina. Tulta oli vähennetty niin ettei lainkaan savua noussut puunlatvojen yli; salometsässä oli hiljaista, eikä mikään ilmaissut ihmisen läsnäoloa. Aurinko painui mailleen lännessä, ja pohjolan hämärä levitti salaperäiset varjonsa tyynen majavalammikon ylle, jossa ei mikään muu ääni kuin veden solina kivien välissä matalassa putouksessa rikkonut syysillan hiljaisuutta eikä näkynyt mitään muuta liikettä kuin pieniä vesikuplia, joita virta hiljaa kuljetti lampeen päin. Kuu nousi ja valaisi kalpealla valollaan pikku laineita, jotka putouksesta levisivät kimallellen kuoleutuen ja kadoten peilikirkkaaseen lampareeseen.
Kaikkea tätä Antti katseli kyyröttäessään kärsivällisenä kuin perisuomalainen ainakin hiljaa kosteassa pajupensaassa inisevien hyttysten keskellä tähystellen tyyntä vedenpintaa. Mikä häntä veti tällaiseen vaivalloiseen elämään? Metsästyksen tuottama huvike? Tuskinpa. Kunniako? Eipä niinkään. Taistelu toimeentulosta? Niin kyllä. Suomalaisen lapsen taistelu toimeentulosta alkaa samalla kuin hänen elämänsäkin. Kun hän on varttunut nuorukaiseksi, taistelu on jo kehittynyt melkoisesti. Kas nyt kiiluvat hänen pienet tummat silmänsä; tuolla näkyy pieni viri, nyt jo useampia, ja vedestä sukeltaa esiin musta pää. Kaikki on hiljaa aivan kuin itse yön hiljaisuus.
Tuo on tiedustelija, joka tutkii, onko vaara uhkaamassa. Ei, ei näy mitään vaaraa. Eläin liikkuu, sen ilmaisevat kimaltelevat, renkaanmuotoisina leviävät laineet. Kas tuossa näkyy useampia päitä ja useampia viriä, ne liikkuvat ja lähestyvät toisiaan. Päät katoavat veden alle, toisia sukeltaa esiin. Pienet ruumiit hypähtävät ylös, etukäpälät ojentuvat ikään kuin syleilyyn. Siinä on elämää, siinä on leikkiä, eläimiksi noiduttujen orjien aamu.
Leikkiä ei kestä kauan: ruokahuolet hajoittavat lauman eri haaroille; kukin perhe eroaa omalle suunnalleen. Kunkin täytyy lähteä puolestaan etsimään toimeentuloaan, mikä menee pohjoiseen päin, mikä etelään; mutta ensiksi näyttäytynyt väkevä yksilö lähtee uhmaamaan kosken pauhua ja laineiden kuohuja. Siellä se tahtoo taistella, siellä se saa vaivojensa palkan; mutta ei ole päässyt kunnolla pyörteisiin, ennen kuin sen kohtaa tulinen säde, joka tuottaa kuoleman.
Se tuli vihreästä pajupensaasta. Kuolema oli helppo: Antin luoti oli hyvin sattunut. Tiedustelijamajavan ruumis kieri kiveltä kivelle, kunnes suomalainen äänetönnä haki sen rantatyvenestä.
Antti oli tehnyt työnsä ja nukkui saaliinsa vieressä, kun hänet aamunkoitteessa herätti Taneli, jolla myöskin oli ollut hyvä onni. "Nouse, nyt lähdemme pyydyksiä katsomaan ja panemme majavien ruumiit syötiksi karhuille, ja sitten menemme kotiin."
Metsämiehet veivät saaliina kotiin kolme majavan- ja yhden näädän nahan. Viimeksimainitun he olivat saaneet koiran avulla. Nahat olivat kallisarvoisia, mutta kenties kalliimpia vielä "lääkepussit" eli majavanhajurauhaset.
6. PEKANHUHDASSA. ILVEKSENAJO.
Liisu-eukko oli varsin iloissaan miesten metsänkäynnin menestymisestä, joka oli melkoisesti lisännyt perheen varoja. Pekka kykeni jo istumaan pitkät ajat ylhäällä ja opetti lapsia lukemaan kirjaimia ja sanoja, joita hän oli kirjoittanut tuohipalasiin, sillä minkäänlaista kirjaa ei mökissä ollut. Kaikki ihmettelivät Pekan lukutaitoa, sillä hän yksin osasi lukea. Liisu jauhoi käsikivellä päiväkaudet. Taneli ja Antti valmistelivat linnunpyydyksiä, sillä nyt oli syyspäiväntasauksen aika, lintujen pyyntiaika lähellä ja ilmat sateiset, niin että oleskeltiin sisällä. Orsilta riippui suuri joukko hirvenlihoja ja karhunlapoja, joita siellä savustettiin. Pekanhuhdan torpassa näytti vallitsevan varallisuus.
Mutta se herätti myös huolta ja levottomuutta; varallisuutta ei saanut näyttää kenellekään, se herättäisi kateutta. Varat täytyi kätkeä vieraiden silmiltä. Taneli sanoikin tarttuen kirveeseensä: "Tulepas Antti mukaan!" He kyhäsivät tiheän petäjän oksan varaan pienen huoneentapaisen, joka peitettiin tarkoin, ja sinne kannettiin savustetut lihat, siellä ne olivat hyvässä kätkössä kateellisten silmiltä sekä turvassa tuhoeläimiltä ja tulen vaaralta.
Suomalaiset puuhasivat nyt muutaman päivän viritellen pyydyksiä metsälinnuille; kun se oli tehty, he rupesivat raivaamaan peltoa ja siinä työssä Liisu-eukko oli innokkaasti ja voimakkaasti mukana. Neliösyli maata toisensa jälkeen raivattiin ja kivet kasattiin raunioihin. Pekanhuhtalaisia suosi onni, lintukimppu toisensa jälkeen saatiin satimista, ja Liisu sanoi jo: "Nyt teidän täytyy lähteä kyläkuntaan myymään saaliinne, ennenkuin linnut pahenevat, ja niitä onkin täysi kantamus teille kummallekin."
Taneli ja Antti päättivät lähteä Malmivuorelle. Selässä taakat, joissa oli isojen eläinten taljoja, turkiseläinten nahkoja ja lintuja, he lähtivät taivaltamaan etelään päin kotiin jäävien toivottaessa onnea matkalle. "Pitäkää nyt huoli, että saatte hyvää kangasta paidoiksi ja muiksi vaatteiksi pojille", varoitti Liisu-eukko, "ja tulkaa pian takaisin!" Antin kanssa Pekka jutteli vähän kahden kesken, ennen kuin he erosivat; se keskustelu koski sukulaisten tiedustelemista.
Antti lupasi olla säästämättä jalkavaivojaan ja tiedustella joka talosta, jonka lähitse he joutuivat kulkemaan. Mutta eipä niitä taloja monta ollut, sillä Taneli pysytteli aina vain metsäteillä selittäen Antille, että niin oli paras tehdä. Malmivuoren tienoilla he kyllä tapasivat väkeä niin paljon kuin halusivat. Jos Yrjänä joukkoineen olisi tullut, niin kyllä hän siellä olisi näyttäytynyt.
Miesten ollessa poissa aika kului syrjäisessä suomalaismökissä hiljaista menoaan. Liisu ja lapset kävivät kokemassa pyydyksiä ja toivat kotiin lintuja aika joukot. Sillä välin he työskentelivät uudispellolla. Pekka käveli jo kepin varassa ja hänen parantumisensa edistyi edistymistään. Hänen teki kovin mieli lähteä käymään karhunpyydyksellä, mutta Liisu vastusti sitä, ja päivä meni toisensa jälkeen, kunnes sitten päivänä muutamana ilmestyi halmeen reunassa näkyviin kaksi miestä kummallakin raskas taakka selässä.
Lapset päästivät ison äänen tuntiessaan Tanelin ja Antin. Matka oli onnistunut hyvin ja toivottuja tavaroita oli saatu hankituksi. Matkamiehet olivat terveinä ja reippaina ja heillä oli paljon kerrottavaa. Yrjänästä heillä ei ollut mitään tietoa; mutta he olivat kuulleet, että talven kuluessa oli työansiota saatavana vuorikaivannoissa ja Herrhultissa. Siellä kuului herttua rakennuttavan suuria rautatehtaita, joihin suomalaiset olisivat tervetulleita. Oli julkaistu asetus, että suomalaisten piti vähintään kerran kuukaudessa käydä kirkolla; mutta Taneli arveli, että se asetus ei varmaankaan koskenut Pekanhuhdan asukkaita, jotka asuivat niin kaukana, minkä vuoksi hän ei virkkanut mitään koko asetuksesta.
Muutaman päivän kuluttua käytiin katsomassa karhunloukkua. Se oli koskematta paikallaan: ei ollut ainoaakaan mesikämmentä siellä liikkunut. Sen vuoksi se laukaistiin, sillä Taneli arveli, että vuodenaika oli nyt liian myöhäinen pitää sitä vireillä.
Poikien metsästys — Pekkakin kykeni jo mukaan — rajoittui mökin lähimpään ympäristöön, ja enimmäkseen nyt pyydettiin vain lintuja. Taneli raatoi viljelyksillään ja Liisu ompeli vaatteita pojille.
Sitten satoi ensimmäisen lumen. Pakkanen oli sitä ennen jäätänyt vedet ja kovettanut vetelät suot ja nevat, niin että ne kestivät kulkea. "No nyt, pojat, meidän pitää lähteä metsälle", virkkoi Taneli nähdessään, että maa oli ylejään lumen peitossa. "Tänään varustetaan kaikki valmiiksi ja huomenna lähdetään liikkeelle." Suomalaisen pirtissä syntyi vilkas hyörinä ja puuha: pyssyt puhdistettiin, luoteja valettiin, karhukeihäs ja kirves teroitettiin. Liisu-eukko paisteli päiväkauden rieskoja, ja kontteihin sullottiin lihaa, suoloja ja jauhopusseja. Kaikki oli illalla valmista. Rakki sai paksun nahkaisen kaulahihnan, johon oli lyöty nauloja ja rautapiikkejä turvaksi susilta, jos nämä sitä ahdistaisivat.
Näin varustautuneina metsämiehet lähtivät seuraavana päivänä metsälle. Nyt suunnattiin kulku suuriin metsämaihin pohjoiseen päin. Sinä päivänä metsämiehet eivät vielä löytäneet suurten otusten jälkiä, mutta illan suussa juuri kun he olivat rupeamassa yötiloille, yhdytettiin kolmen ilveksen, emän ja kahden pennun, jäljet. Sillä hetkellä ei käynyt enää ryhtyminen ajopuuhiin, vaan tehtiin nuotio tavalliseen tapaan. Monta tuntia ennen päivännousua Taneli herätti pojat, hän oli jo kiskonut koko joukon päreitä tervaksista tulisoihtuja tehdäkseen. "Pojat, lähdetään nyt liikkeelle, sillä meidän pitää ennen päivän tuloa kulkea se matka, minkä ilvekset ovat juosseet yöllä, jotta voimme ne tavoittaa päivällä." Pian pojat haukkasivat aamiaista, minkä jälkeen heti lähdettiin seuraamaan ilveksen jälkiä. Kuljettiin poikki rämeiden ja kankaiden, yli kivien ja kantojen, halki vuorien ja laaksojen, kunnes tuli selvä päivä. Silloin otusten jäljet näkyivät menevän pienen lammen poikki, jonka toisella rannalla kohosi jyrkkä, lehtorinteinen vuori. "Kyllä ne ovat tuolla", arveli Taneli; "tuolla lehtimetsässä on kyllä jäniksiä; arvatenkin ne ovat saaneet pitkäkorvan saaliikseen ja asettuneet sitten levolle. Tehkää, pojat, pieni tuli ja paistakaa vähän karhunlihaa; minä menen tuonne lammen pohjoispäähän katsomaan, olisivatko ne mahdollisesti siirtyneet läntiseltä mäeltä idän puoleiselle."
Pian leimusi iloinen valkea, ja teroitettujen vartaiden kärjissä pojat paistoivat aimo kappaleet rasvaista karhunlihaa. Liisu-eukon leipomat rieskatkin lämmitettiin, ja samassa he näkivät Tanelin tulevan takaisin.
"Siellä ovat", sanoi hän, "idänpuoleisella mäenrinteellä; jäljet ovat viimeyölliset, ja pensaikossa lammen rannalla ovat saaneet jäniksen, jonka ovat kaivaneet lumihankeen. Ne siis ovat kylläisiä eivätkä kaukana täältä. Joudutaan nyt; päivä on jo pitkälle kulunut." Metsästäjät menivät joutuisasti lammen yli ja löysivät jäniksen, jonka ilves oli kaivanut lumen alle rannalle. Sitä oli vain vähän purtu, niin että he korjasivat sen saaliikseen.
Kuljettuaan vähän matkaa he huomasivat että ilvekset olivat levänneet korkealla kivellä, josta olivat hitaasti kiivenneet vuoren rinnettä ylös. Kiven luona Taneli nyökkäsi pojille kehoittavasti päätään ja kuiskasi: "Pian me ne saavutamme. Pekka, mene sinä edeltä, koira mukana, ja laske Rakki irti heti kun se käy levottomaksi."
Rakki rupesi heti nuuskimaan jälkiä ja kiskomaan lujasti talutushihnasta. Metsämiehet kävelivät yhä reippaammin. Pian koira kävi levottomaksi ja rupesi vinkumaan. "Laske se irti!" kehoitti Taneli aivan ääneen, "nyt otukset ovat juoksussa". Koira tavoitti pian ilvekset ja alkoi haukkua äkäisesti. Ilvekset pakenivat suoraan metsästäjistä poispäin, ja nämä juoksivat jäljessä seuraten koiran haukkua.
Äkkiä haukunta taukosi; mutta pian Rakki taas kuului ääntelevän, karkealla äänellä hitaasti, melkein juhlallisesti.
"Joutukaa nyt, pojat", kehoitti Taneli; "nyt otukset ovat nousseet puuhun; pitäkää vaari, ettette niitä säikytä!"
Pian metsämiehet olivat saavuttaneet koiran. He olivat tulleet korkealle harjulle, jossa kasvoi vanhoja honkia. Miesten saapuessa paikalle Rakki kierteli keskikokoista petäjää, vinkui ja katseli puun latvaan. Pekka, joka oli muutamia askelia toisten edellä, ymmärsi koiran tarkoituksen ja tarkkaili puun latvusta.
Samassa hän nosti pyssynsä; ilves loikoi pitkänään hongan oksalla ja katsoa tuijotti koiraan. Seuraavassa silmänräpäyksessä pyssy pamahti ja ilves putosi maahan. Se oli jo hengetönnä, kun koira syöksyi sen kimppuun. Nyt Taneli tuli Pekan luo ja sanoi hänelle vakavasti: "Muista, että viet koiran pois ja sidot sen kiinni ennen kuin ammut puusta ilvestä. Jos pedossa on henkeä jäljellä, se repisi koirasi pahanpäiväiseksi, ja siihen metsänkäyntisi sillä kertaa loppuu. Hiljaa, pojat! Pidättäkää koiraa! Katsastan, mihin toiset otukset menivät." Sitten hän kiersi ympäri paikan ja sanoi takaisin tullessaan: "Emä on mennyt itään päin, mutta toinen pentu on kiivennyt puuhun jossakin lähistössä; etsimään siis!"
Vain muutaman askelen metsästäjät olivat kulkeneet, kun tarkkasilmäinen Pekka nosti kätensä ja osoitti myrskyn katkaisemaa puuta. Siellä ilveksenpoikanen istui. "Älkää vielä ampuko," kuiskasi Taneli, "mutta olkaa varuillanne, minä koetan viskata sitä keihäällä. Jos se onnistuu, säästämme yhden panoksen, mutta tähdätkää petoa kaiken varalta; jollei keihäs satu, niin ampukaa!"
Samalla hän hiipi lähemmäksi puuta, johon otus oli kavunnut, ja kun se osoitti rauhattomuutta, hän lennätti keihään oitis.
Heitto onnistui: keihäs lävisti ilveksen. Sitkeähenkisenä kuin ilvekset ainakin se koki pysytellä kiinni puussa, mutta putosi pian maahan, josta metsämiehet sen ilomielin korjasivat. "Ja nyt, pojat, eteenpäin, emää ajamaan! Seuratkaa koiraa; minä otan pennun ja tulen jäljessä."
Hei Rakki! Usus! Ot' kiinn'! Ja niin pojat lähtivät riuskasti eteenpäin. Kohta koira kuului haukkuvan kiukkuisesti ja tasaisesti. Vähän ajan perästä ilves juoksi rinnettä alas lammelle, ja jäällä syntyi tulinen tappelu ilveksen ja Rakin välillä; mutta poikien lähestyessä peto lähti pakoon ja kääntyi takaisin vuorelle päin.
Sen tapaista Taneli oli odottanutkin, joten hän olikin jäänyt vuoren kukkulalle ollakseen siellä ilvestä vastassa.
Tanelin pyssyn heikko pamaus ilmoitti pojille, jotka seurasivat otuksen kintereillä, että ajo oli päättynyt. Ilo loisti heidän silmistään, kun he tulivat paikalle, johon Taneli oli asettanut koko ilvespesyeen vierekkäin.
Ja olipa syytäkin iloita köyhien metsämiesten, sillä ilveksennahat olivat kallisarvoisia. Päivä oli loppumaisillaan, nyt piti katsoa sopiva yöpymispaikka. Sellaisten tottuneiden metsämiesten kuin nämä suomalaiset ei tarvinnut sellaista kauan etsiä, sillä lähimmästä notkosta he löysivät vettä ja kuivan hongan, eivätkä he sen enempää kaivanneetkaan. Nuotiovalkean tasaisen lämpimän ääressä, tuoksuvalla havuvuoteella he saivat suloisen levon päivän vaivoista.
Ennen kuin harmaa talvipäivä oli valjennut, metsästäjät olivat jo nylkeneet ilveksen ja keittäneet suurimman osan niiden lihoista, sillä metsäsuomalaiset eivät suinkaan inhonneet ilveksen lihaa. Että ilves on hyvin samanlainen kuin tavallinen kotikissa ja elää yksinomaan eläinkunnasta pyydystetystä saaliista, sitä ei suomalainen ajattele.
7. NÄÄDÄNPYYNTI.
Päivän valjettua metsästäjät yhä edelleen etsivät metsänriistaa, ja kun he löysivät näädän jälkiä, niin he päättivät ajaa niitä takaa. Parin tunnin kuluttua he huomasivat jäljistä, etteivät otukset voineet olla kaukana, minkä vuoksi koira laskettiin jälkiä juoksemaan; mutta se palasi hetken kuluttua takaisin löytämättä näätiä.
Metsästäjien täytyi itsensä koettaa löytää otukset, ja he huomasivat vähän ajan päästä, että näädät olivat kiivenneet kuivaan honkaan, jonka latvassa näkyi olevan siksi iso reikä, että näätä mahtui siitä pujahtamaan. "Pidäpäs Pekka varasi", sanoi Taneli, "ja tähtää tuohon reikään; jos näätä pistää ulos päänsä, niin ammu nopeasti." Samalla hän otti kirveen ja kolahdutti kovasti puuhun muutaman kerran, ja näätä pilkistikin kolosta, mutta veti päänsä yhtä sukkelaan takaisin.
Se oli Pekalle liian sukkela temppu: hän ei ehtinyt ampua, vaan seisoi nolona. "Nyt sinä Pekka olit liian hidas", virkkoi Taneli, ja Anttikin nauroi makeasti. "Koetetaanpas vielä kerran." Pekka oli vähän nyreissään ja käski Antin ampua vuorostaan. No mikäs siinä. "Kolahduttakaa nyt puun kylkeen, Taneli!" pyysi Antti ja ensi iskulla oli näädän pää taas näkyvissä, mutta vetäyisi nytkin yhtä nopeasti takaisin, eikä Anttikaan ehtinyt ampua, vaan seisoi siinä naama yhtä nolona kuin Pekalla äsken. Nytkös naurettiin hetkinen, ja Taneli arveli, että olisi paras molempien tähdätä yht'aikaa koloon ja laukaista pyssynsä heti kun näätä tulisi näkyviin.
No nyt pojat kyllä pitäisivät varansa. Taneli lyödä kolisutti puun kylkeä, mutta eipä tullutkaan näätää näkyviin. Elukat aavistivat vaaran ja pysyivät onton puun sisällä: hongan ontelossa ne luulivat olevansa turvassa.
Taneli, joka tunsi näätien tavat, alkoi hakata honkaa poikki ja käski poikia pitämään tarkasti varansa, jos näätä tulisi näkyviin. Muutaman kerran lyötyään hän huomasi, että honka oli juuresta asti laho, jolloin hän taukosi hakkaamasta ja sen sijaan otti esille tuluksistaan tulusraudan, piin ja taulaa. Kun tulusrauta sattui piihin, lenteli säkeniä ylt'ympäri, ja pian osoitti heikko savun käry taulan syttyneen tuleen. Nyt kasattiin koloon lahon hongan sisuksesta jauhon hienoista lahoa puuta ja sytytetty taula pantiin siihen, jolloin tuo lahopuun jauho syttyi ja paksu savu solui hongan sisään. Tanelikin tartti pyssyynsä, ja kaikki kolme metsämiestä tähystivät koloa, missä näädän pää oli näkynyt. Pian nousi siitäkin savutupru, ja kohta sen jälkeen tuli näätä esille, jolloin laukaus pamahti ja näätä putosi takaisin. "Joutuin nyt pojat, kirveet käteen! Honka täytyy saada kaadetuksi, ennen kuin tuli on ehtinyt kohota ylös asti ja kärventää näädän nahan pilalle." Pojat hakkasivat innokkaasti molemmin puolin puuta. Pian sen runko alkoi vavahdella; vielä muutamia iskuja, niin se kaatui maahan ryskyen ja paukkuen kuin satavuotisen jättiläisen sopii. "Syytäkää lunta hongan sisään ja koettakaa sammuttaa tuli", huusi Taneli juosten hongan runkoa pitkin ja tukkien entisen palokärjenreiän, josta näätä oli kurkistanut. "Kas niin", sanoi hän pojille, "tulkaa nyt tänne lakkia pitelemään! Nyt me ne saamme!" Kun Antti oli ottanut vahtiakseen reikää, Taneli ryömi maassa pitkänään lojuvan hongan runkoa myöten painaen korvansa puuhun kiinni ja kuunnellen. Pari kertaa muutettuaan paikkaa hän pysähtyi kuuntelemaan tarkemmin ja virkkoi sitten: "Tässä kuuluu vielä rapisevan; näätä on vielä hengissä, mutta pian se tukehtuu; hiljaa! No nyt siitä on tainnut henki lähteä; tuokaa tänne kirveet! Hakkaa sinä Pekka tuosta, minä hakkaan tästä!" Sitten metsä kajahteli reippaista kirveeniskuista, kunnes kumpikin hakkaaja oli saanut ison pykälän hongan kylkeen, "Kas niin, nyt puu halkaistaan!" Kirveet iskettiin puuhun kummallekin puolen pykälien väliin ja sitten väännettiin. Räiskis! Puusta lohkesi suuri sälö ja hongan kylkeen avautui ammottava reikä. Siinä olivat molemmat näädät vieretysten savuun tukehtuneina. "Hei!" huudahti Taneli, "tänään pojat olemme ansainneet melkoisen hyvän päiväpalkan. Käytetään nyt tulta nuotiona ja syödään päivällinen."
Levätessään matkamiehet päättivät, etteivät onnistuneesta pyynnistä innostuneina muutamaan päivään välitä muista otuksista kuin näädistä. Niiden turkista sai hyvät rahat, pyynti ei ollut sanottavan raskasta ja nahat olivat helpot kantaa mukana. He päättivät sen vuoksi asettua joksikin aikaa tälle seudulle, jossa nyt parhaillaan olivat, jättää ison tavarakonttinsa siihen paikkaan ja lähteä kukin eri haaralle jälkiä etsimään, sillä tähän vuodenaikaan, niin Taneli selitti, eivät näädät kulkeneet laajalti, vaan oleskelivat viikkokaudet samoilla seuduin, missä ne oli nähty talven alusta.
Hilpeällä mielellä ja iloisin toivein metsämiehet erosivat taas yhtyäksensä yhteen pimeän tullessa. Kun Rakki sai vallan seurata, ketä tahtoi, se lyöttäytyi aina Pekan mukaan, ja kun Pokka saapui yönuotiolle vähän myöhemmin kuin toiset, hänellä oli näätä, jonka hän oli kaivannut esiin kolostaan kannon juurelta ja koira purrut hengiltä. Toisetkin olivat löytäneet näädänjälkiä, Taneli yhdyttänyt hirviparven jäljet. Miehet olivat kuitenkin päättäneet pyydystää ainoastaan näätiä.
Noin viikon päivät poissa oltuaan reippaat metsänkävijät palasivat torppaan, tosin vähän väsyneinä, mutta iloisina saaliistaan, sillä heillä oli Liisulle näytettävänä kolme ilveksen ja yhdeksän näädän nahkaa ja sitä paitsi neljä jänistä, jotka he matkalla olivat saaneet ansoista. Pimeässä ja savuisessa suomalaismökissä vallitsi yleinen tyytyväisyys.
8. MALMIVUORELLA.
Kylliksi levättyään metsämiehet alkoivat varustautua talven varalle.
Pojat tarvitsivat suksia, ja Tanelin piti saada uusi kelkka. Siihen oli
tarvepuut tuotava metsästä. Sitä paitsi tarvittiin polttopuita, ja
Taneli tahtoi kotiin runsaasti halkoja.
Melkein joka päivä näkyi susien jälkiä, ja kuta ankarammaksi pakkanen kiristyi, sitä useammin kuului niiden ulvontaa huhdan läheisyydessä. "Ne ovat nyt kulussa vuorilta tasankomaalle", sanoi Taneli. "Tähän vuodenaikaan niillä on niukalti ruokaa; kun on näin vähän lunta, ne eivät saavuta hirviä; linnut istuvat ylhäällä puissa, ja jänikset pitävät kyllä varansa. Tällä paikkakunnalla niitä ei vielä ole paljon, mutta jonkin ajan kuluttua tulee suurempia parvia; silloin vahdimme niitä; luulisin, että Rakki auttaa meitä houkuttelemaan pedot tänne."
Tämä innosti poikia suuresti. He tekivät seipäistä lujan häkin korkeiden pylväiden nenään. Sinne koira pantiin iltaisin haukunnallaan vastaamaan susien ulvontaan. Pojat toivoivat, että pedot tulisivat tavoittamaan koiraa, jolloin pyssymies istuisi luukulla vahtimassa. "Juuri niin on tehtävä", myönsi Taneli, "ja saattepa nähdä, ettemme valvo suotta; täytyy kuitenkin odottaa kuutamoa".
Kun kuutamoaika tuli, pantiin koira häkkiin ja pojat ärsyttivät sitä haukkumaan. Niin tehtiin monena iltana peräkkäin, mutta ei saatu näkyviin ainoatakaan sutta, kunnes eräänä iltana koira heti tuvasta ulos tultuaan alkoi itsestään haukkua ja murista. Heti samassa silmänräpäyksessä ilmestyi aholle yht'aikaa näkyviin monta sutta; selvästikin ne koettivat tavoittaa koiraa kiinni. Hädin tuskin pojat ennättivät hakea pyssynsä, kun sudet jo olivat pihassa; jos he olisivat viipyneet silmänräpäyksenkään kauemmin he eivät olisi saaneet pelastetuksi Rakkia joutumasta nälkäisten petojen raadeltavaksi. Kaksi sutta vääntelehti tanterella kuoleman tuskissa, kun Taneli kirveellä iski ne kuoliaaksi.
Se sudenpyynti päättyi siis onnellisesti, mutta pojat päättivät, etteivät toiste vie koiraa ulos ottamatta pyssyjä mukaansa.
Jouluun mennessä Pekanhuhdan metsästäjät olivat rannaneet monta sutta, ja heillä oli jo hyvä joukko metsäneläinten nahkoja. Taneli ehdotti nyt, että lähdettäisiin kylään; hän neuvoi poikia lähtemään mukaan tiedustelemaan työnansiota Malmivuoren tienoilta, jolloin he saattoivat toivoa saavansa siellä tietoa omaisistaan, kenties tapaisivatkin heidät siellä.
Tämä ehdotus oli poikien mieleen; päätettiin siis lähteä niin pian kuin mahdollista. Poikien kaikki omaisuus pantiin kelkkaan ja sitten lähdettiin matkaan. Rakki jätettiin Liisun hoiviin. Jolleivät pojat nyt palaisi, he saisivat toiste noutaa Rakin.
Kun oli tultu lähemmäksi asuttuja seutuja, Taneli neuvoi poikia piilottamaan metsään pyssyt ja ampumatarpeet. Riittäisi, kun he työpaikalle veisivät kirveensä; pyssyt herättäisivät toisten miesten kateutta, ja jos he niitä tarvitsivat, ne eivät olisi kaukana; sitäpaitsi voisi tulla kysymys siitä, mistä pojat olivat pyssynsä saaneet. Suomalaisten tapaan he valitsivat piilopaikaksi onton puun sellaiselta paikalta, että sen saattoi helposti jälleen löytää.
Malmivuorelle tultuaan suomalaiset kuljeksivat muutamia päiviä, katselemassa paikkoja, ennen kuin rupesivat työtä kyselemään, osittain myöskin kuulustellakseen Yrjänä Kailasta sekä myydäkseen nahat, sekä linnut, jotka he olivat ampuneet viime aikoina.
Taneli vei nuorukaiset työnjohtajan luo, esitti heidän asiansa, selitti poikain syntyperän ja tarkoituksen saada jäädä johonkin työpaikkaan tälle paikkakunnalle, kunnes heidän omaisensa tulisivat.
Katseltuaan poikia ankara vouti sanoi miettivänsä asiaa ja käski heidän tulla takaisin seuraavana päivänä.
Kun pojat tulivat seuraavana aamuna, oli paljon kansaa koolla vuorikaivoksen päällikön pihalla, ja itse hän siellä käveli miesparvesta toiseen antaen käskyjä ja ohjeita työväelle. Huomattuaan pojat hän huusi heidät luokseen ja määräsi vanhemman ja rotevamman, Antin, menemään sepän oppiin sekä käski muudatta vanhempaa työmiestä ottamaan pojan huostaansa, mutta pitämään samalla huolta, ettei hän saisi laiskotella. Samoin hän sanoi Pekasta eräälle toiselle miehelle: "Ota tämä pitkä hojo hoiviisi ja tee hänestä puuseppä. Mars!"
Siinä ei ollut aikaa jäähyväisten sanomiseen Tanelille. Poikien täytyi seurata uusia isäntiään sen pitemmittä puheitta. Töin tuskin Taneli ehti heille huudahtaa: "Hyvästi nyt!" kun pojat jo marssivat pois.
Alakuloisina pojat seurasivat uusia isäntiänsä. He olivat toivoneet pääsevänsä samaan työhön saadakseen olla yhdessä, mutta ei johtunut mieleenkään siitä valittaa. He lohduttelivat sillä, että jos olo kävisi kovin vaikeaksi, he lähtisivät taas metsiä samoilemaan.
Pyhäisin heillä oli tilaisuus tavata toisiaan kirkolla, jossa heidän oli pakko käydä. Sen he tekivätkin mielellään, sillä siellähän olikin paras paikka, missä he saattoivat tavata omaisensa tai ainakin heistä kuulla. Pahimmassa tapauksessa he olivat päättäneet lähteä pois koko Malmivuoren tienoilta sukulaisiaan etsimään.
Sallima oli kuitenkin päättänyt toisin, sillä keväällä he saivat käskyn saapua muiden samanikäisten mukana papin luo. Kysyttäessä he tekivät selkoa entisestä elämästään. Lukutaitonsa ansiosta Pekka heti pääsi papin suosioon. Toisin oli Antin laita: tämä ei edes tiennyt, oliko hän kastettu, vaikka Pekka kyllä niin luuli; mutta varmuuden vuoksi hänet kastettiin vielä uudelleen.
Suomalaisten lasten opetus kävi siihen aikaan ja vielä pari sataa vuotta myöhemminkin siten, että suomea ja ruotsia taitava henkilö tulkitsi papin kysymykset suomeksi sellaisille lapsille, jotka eivät ymmärtäneet ruotsia, ja selitti sitten heidän vastauksensa papille, joka ei ymmärtänyt suomea. Niin tapahtui kristinopin selitys suomalaisille, ja luultavaa on, että kaikki heidän tietonsa supistui muutamiin rukouksiin, ja kun heille tehtiin ymmärrystä koettelevia kysymyksiä, niin tulkin omat ajatukset jäivät vastaukseksi. Sinä vuonna Pekka oli usein tulkkina, ja niin molemmat pojat laskettiin ripille ja he saivat siitä todistuksen.
Kun oli kulunut jo puolikolmatta vuotta, eikä mitään ollut kuulunut Yrjänä Kailasesta eikä hänen seurastaan, päättivät pojat, jotka olivat kuulleet useita suomalaisperheitä tulleen metsien halki ja vetäytyneen Klar-joen länsipuolelle poikkeamatta ollenkaan Malmivuoren tienoille, lähteä noita suomalaisperheitä tavoittamaan ja heiltä kuulustella omaisiaan. Kenties nämä olisivat juuri niiden joukossa, joista huhu tiesi kertoa.
Tämän päätöksen tehtyään pojat tunsivat taas heräävän synnynnäisen halun ja mieltymyksen metsään ja metsässä elämiseen ja he olisivat heti lähteneet matkaan, jos vain olisivat voineet hankkia välttämättömän tarpeellista ruutia. Sitä ei ollut aina Malmivuorilla saatavissa; sitä myivät kiertävät kauppamiehet eivätkä nämäkään kaikille. Sellaisten kuin Pekan ja Antin oli vaikeata saada sitä rahallakaan. "No, sitten meidän täytyy aluksi tulla toimeen jousipyssyillä", ehdotti Antti; "tee sinä, Pekka puutyö, niin minä kyllä pidän huolen teräksisistä, kaarista ja muista siihen kuuluvista tarpeista". Vaikka siinäkin oli aika urakka, siitä suoriuduttiin sentään. Teräsjouset saatiin valmiiksi ja sovitettiin varsiin. Antti oli sitäpaitsi tehnyt nuolenkärkiä ja uudet kirveet.
Sillä välin lähestyivät syysmarkkinat, ja pojat toivoivat niille tulevan jonkun kauppiaan, jolla olisi myytävänä ruutia.
Tämä toive kävi toteen. Useillakin kauppiailla oli ruutia, mutta pojat epäilivät, uskaltaisivatko he ruveta kauppaa hieromaan. He pääsivät epätietoisuudestaan, kun Taneli ilmestyi markkinoille. Hän oli tullut hankkimaan vuohia, sillä sudet olivat syöneet entiset. Tanelilla ei ollut varoja ruudin ostoon, mutta siihen pojat kyllä tiesivät neuvon. Tarkoitukseen he päättivät käyttää yhden Eerik-herran spesie-taalereista.
Taneli ällistyi suuresti, kun pojat kertoivat heillä olevan rahoja, mutta ei estellyt, kun nämä pyysivät häntä hankkimaan heille ruutia. Syysmarkkinoilla koetettiin vieläkin tiedustella Yrjänä Kailasen olinpaikkaa, mutta menestyksettä.
Hyvillä mielin pojat kuitenkin olivat ja tunsivat itsensä onnellisiksi päästessään lähtemään Malmivuorelta ja palatessaan Tanelin mukana salomaille. He olivat yhtä köyhiä kuin ennenkin, sillä työ ei ollut heille tuottanut muuta kuin niukan toimeentulon; mutta he olivat melkoisesti kasvaneet ja olivat nyt pitkiä, voimakkaita nuoria miehiä; Pekka varsinkin oli tavattoman pitkä. Ja olivatpa he saaneet nähdä paljon ja olivat ammatissaan taitavia. Sitä he eivät paljoakaan ajatelleet; nyt heidän piti etsiä käsiinsä omaisensa; sen he olivat lujasti päättäneet.
He olivat erittäin hyvillään löytäessään kätköpaikasta pyssynsä ja muut metsästyskapineensa tosin hiukan ruostuneina, mutta ne vammat he saattoivat korjata Tanelin luona, joka oli pyytänyt ja neuvonut heitä jäämään hänen luokseen, kunnes tulisi suksenkeli.
Pekanhuhta oli entisellään. Pelto ei ollut suuresti laajentunut entisestään, halme sitä vastoin oli suurentunut, kun hyyänpuoleinen metsäkappale oli palanut kulovalkean ryöstäydyttyä valloilleen.
Tänä vuonna ei Tanelilla ollut oikein menestystä, eikä hän ollut ehtinyt paljoa metsästellä. Halme oli iso, ja viljan korjuuseen oli mennyt pitkä aika. Yhden karhun hän oli kuitenkin saanut pyydykseensä, mutta nyt oli tehtävä metsästyksestä täysi tosi.
Liisu-emännän mielestä olivat hirvet parasta saalista, siksi hän kehoitti miehiä lähtemään nyt onneaan koettamaan. Siihen olivat Taneli ja nuoret miehet kyllä halukkaita, iloisella mielellä he lähtivät yrittämään.
Metsästystä kesti nyt muutamia viikkoja, ja Liisu-eukolla oli täysi syy olla tyytyväinen metsämiehiin. Kun lumi tuli maahan, oli lihavaroja riittävästi koko vuoden ajaksi ja Tanelilla tarpeeksi nahkoja vaihtaakseen itselleen niillä muita tarpeita. Tulevaisuutta odotettiin toiveikkain mielin.