9. TAAS MATKALLA.
Metsästysajan lopulla alkoivat Antti ja Pekka täyttä totta varustautua pitkälle, epävarmalle matkalleen halki erämaiden. He tekivät itselleen uudet sukset, tuohikontit, kelkan, hirvennahkaiset kengät ja rukkaset, ja Liisu kutoi heille sukat vuohenkarvoista. Taneli teki heille housut hirvennahasta, jonka hän itse oli Liisun kanssa parkinnut; takit pojilla oli entisestään Malmivuorella oloajaltaan, ja uudet lakit tehtiin suden päänahoista, jotka oli muodostettu pään mukaan.
Nyt ei tarvinnut pakkasta pelätä.
Hirvien koipinahoista tehtiin pyssyille huotrat, sitten tavarat sälytettiin kelkkaan ja sidottiin ohuilla, hienoista koivunvitsaksista tehdyillä köysillä. Ainoastaan keihäänkärjillä varustettu sauva oli metsämiehillä käsissä. Muuten kädet olivat vapaina, sillä pyssyt ja kaaret olivat kelkassa, kumminkin niin, että ne helposti sai siitä käsille.
Kauniina talviaamuna seikkailijat lähtivät matkaan, saattajinaan Pekanhuhdan ystävällisten asukkaiden onnentoivotukset. Taneli oli neuvonut nuorukaisia suuntaamaan matkansa suoraan länttä kohti, kunnes tapaisivat Yrjänän, sillä jos tämä oli mennyt Klar-joen länsipuolelle, hän oli kyllä näyttäytynyt jossakin laaksossa ja antanut siellä tietoja itsestään. Taneli oli sitä paitsi kuullut, että suomalaisia oli asettunut asumaan pitkin joen vartta kauas pohjoiseen päin.
Nuoret suomalaiset noudattivat Tanelin neuvoa, ja parin päivän kuluttua he tulivat Klar-joen varrelle lähelle paikkaa, jota mainittiin nimellä "Hökes hara" ja nykyisin nimitetään Ekshäradin kirkonkyläksi; täällä he alkoivat heti kuulustella omaisiaan. He saivat kuulla, että siitä kyllä kulki silloin tällöin suomalaisia ohi, mutta ei kukaan ollut nähnyt sellaista perhettä, johon näiden nuorten miesten kuvaus omaisistaan olisi sopinut.
Samanlaisen selon ja vastauksen kysymyksiinsä nuorukaiset saivat joka paikassa, missä he matkallaan tiedustelivat omaisiaan. He vaelsivat yhä virran vartta pohjoiseen päin. Tähän saakka he eivät olleet tavanneet ainoatakaan suomalaista, ainoastaan ruotsalaisia, jotka olivat enemmän tai vähemmän ystävällisiä. Senpä vuoksi heille oli miellyttävä yllätys, kun kerran myöhäisenä iltana Dalbyn seurakunnan kirkon pohjoispuolella heitä puhutteli hiihtävä suomalainen. Pian he saivat tietää, että miehen nimi oli Taneli Huuskonen ja että hänellä oli pirttinsä vähän matkan päässä. He olivat tervetulleita, jos tahtoivat lähteä sinne. Ystävälliseen tarjoukseen nuorukaiset suostuivat mielihyvin, ja pian he saapuivat suomalaisen pirttiin.
Poikien omaisista ei Huuskonen tiennyt mitään, mutta hyväksyi täydelleen nuorukaisten suunnitelman ja kehoitti heitä jatkamaan, niinkuin olivat aloittaneetkin. Suomalaisia he tapaisivat tästä lähin joko virran varrella tai lähitienoilla jonkin matkaa virrasta, ja saivat luottaa siihen, että jos Yrjänä seuralaisineen kerran oli kulkenut Klar-joen poikki, niin he löytäisivät hänestä joitakin jälkiä Trysildin tälläpuolen, jonne oli vain kahdeksan tai kymmenen penikulmaa.
Hyvillä toivein matkamiehemme erosivat reippaasta ja ystävällisestä Huuskosesta ja jatkoivat matkaa pohjoiseen päin. Siellä täällä tavattiin maanmiehiä, mutta ei jälkeäkään Yrjänästä. Yhden yön he viettivät kolkon autiolla seudulla pauhaavan kosken rannalla. Pojat olivat alakuloisia, kun eivät löytäneetkään sitä suomalaisasuntoa, jonka sanottiin niillä paikkeilla olevan ja joka kuului sitä paitsi olevan viimeinen asumus, missä suomalaisia oli. Kauempana pohjoisessa ja idässä päin alkoivat autiot, alastomat tunturit, jonne ei kenenkään suomalaisen luultu asettuneen asumaan. — Vähän apein mielin nuorukaiset alkoivat jatkaa matkaansa seuraavana aamuna, mutta pian he elpyivät, kun löysivät suksenladun ja kohta sen jälkeen suomalaistorpankin.
Heidät vastaanotti koiran haukunta, ja heti samassa ilmestyi näkyviin myöskin uudisasukas. Hänellä oli kirves kädessä ja hän asettui uhkaavana odottavaan asentoon. Näytti olevan tulossa taistelu, sillä Rakki oli jo täydessä tappelussa suomalaisen torpanmiehen koiran kanssa. Muutamalla sanalla Pekka kutsui Rakin takaisin, ja kun suomalainen kuuli kotimaansa kieltä, hänen kasvonsa kirkastuivat.
Hän otti nyt nuorukaiset ystävällisesti vastaan ja toivotti heidät tervetulleiksi vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemelle, jota nykyään nimitetään Luttenäsiksi. Yrjänästä hän ei tiennyt mitään, mutta kehoitti poikia jäämään luoksensa joksikin ajaksi; hän odotti kotiin omaa poikaansa, joka asui lännempänä; kenties tämä tietäisi jotakin.
Kiitollisina matkamiehet suostuivat kutsuun ja päättivät jonkin aikaa viivähtää ja levätä torpassa. Vanha Pekkalainen eleli jotensakin hyvissä varoissa; hänellä ei ollut mistään puutetta. Ukolla oli hyvä viljelysmaa, metsät otuksia ja virrat kaloja täynnä; hänen uudispaikkansa oli idästä päin Klar-jokeen laskevan suurehkon joen haarassa. Pekkalainen kylvi vain hiukan ruista; halla vei sen useina vuosina. Mutta hän raivasi niittyjä pitkin jokivarsia saadakseen rehuja, poltti metsää saadakseen hyvää laidunmaata ja piti karjaa. Nuorukaisille hän selitti, että karjanhoito oli näillä paikoin uudisasukkaan tuottoisin elinkeino.
Jonkin päivän kuluttua tuli odotettu nuori Martti Pekkalainen kotiin. Ei hänkään tiennyt Yrjänä Kailasesta mitään, mutta neuvoi poikia kulkemaan etelään ja itään päin Klar-joen ja läntisen Dal-joen välimaalla, minne useitakin suomalaisia oli asettunut asumaan laajoille salomaille.
Hän lisäsi vielä, että heillä olisi siitä matkasta sekä hyötyä että huvia, sillä niillä mailla, joiden halki he joutuisivat kulkemaan, oli tavattoman runsaasti kaikenlaatuista metsänriistaa, ja Dal-joen varrella kohoavilla tuntureilla oli peuroja laumoittain. Majavia oli myöskin runsaasti. Hän ei tosin itse ollut käynyt niillä seuduilla enempää kuin tuntureillakaan, mutta oli tavannut muita suomalaisia, jotka olivat siellä metsästelleet, ja nämä sanoivat, etteivät he koskaan olleet tavanneet niin riistarikkaita maita kuin ne.
Erotessa ukko Pekkalainen neuvoi nuorukaisia sanomaan Yrjänä Kailaselle, että jos tämä tahtoi siirtyä sille kulmalle jonkin veden varrelle itäpuolelle Suomennientä, hän löytäisi uudisasukkaalle hyvää maata ja saisi hyvän toimeentulon ja varallisuuden. Pojat tekisivät viisaasti, kun jättäisivät kelkkansa hänen luokseen ja ottaisivat niin kevyet kantamukset kuin suinkin, sillä metsästä he kyllä saisivat siksi paljon saalista, ettei heidän tarvinnut kuljettaa eväitä mukanaan.
Kelkan jättämisestä torppaan pojat olivat kahdella päällä. Mutta kun ukko selitti, ettei heidän tarvinnut tuolla matkalla viipyä kuin muutamia viikkoja, jos lähtisivät ilman kelkkaa, mutta paljon kauemmin, jos se olisi mukana vastuksina, he noudattivat hänen neuvoaan. Jos he tapaisivat omaisensa, niin kelkan saisi käydä hakemassa kevätpuolella, kun hanki kannatti ja oli helpompi liikkua.
Rohkein mielin nuorukaiset painuivat asumattomille saloille mielessä iloinen toive, että pian saisivat tavata sukulaisensa.
10. AUTIOTALO.
Oleskeltuaan muutamia päiviä Korsholmassa, jossa asui perheineen erään kirvesmiehen luona, Yrjänä oli valmis lähtemään meren poikki. Toinen pikkupojista kuitenkin sairastui niin pahoin, ettei käynyt ajatteleminenkaan lähtöä, sillä ankara talvi on käsissä ja tuli sääli pientä lasta; mutta heillä oli varoja varsin niukalti, tuskin nimeksikään. Yrjänä puhui kirvesmiehelle, mutta tämä ei siihen tiennyt keinoa, sillä hänellä ei ollut työtä itselläänkään, ja niin kului pari viikkoa suurissa huolissa. Lapsi ei parantunut, ja perheen varat olivat lopussa, kun kirvesmies sitten eräänä päivänä kasvot ilosta loistaen astui yhteiseen huoneeseen. "Älkää olko enää huolissanne", virkkoi hän, "nyt on tullut sana, eitä kaikki laivat on pantava kuntoon kuninkaan käytettäviksi, ja nyt minä olen raatimies Sakarilta saanut työtä sekä Yrjänälle että Heikille. Syksyllä raatimies aloitti suuren laivan rakentamisen; nyt se on rakennettava valmiiksi ja varustettava täyteen kuntoon niin pian kuin suinkin. Olkaa siis hyvällä mielellä! Olette täällä työssä siksi, kunnes laiva keväällä valmistuu, ja kylläpähän sitten keksimme jonkin keinon teidän Ruotsin puolelle päästäksenne."
Se uutinen oli Yrjänälle ja koko perheelle ilosanoma, ja jo seuraavana päivänä molemmat miehet olivat työssä.
Työstä lähtee tuloja. Tosin palkkaa maksettiin vain sen verran, että työmiehet juuri saattoivat tulla sillä toimeen, mutta säästöä ei paljon jäänyt. Matun aika meni suurimmaksi osaksi lapsia hoitaessa eikä hän siis voinut ansaita mitään. Aika kului tasaista kulkuaan, lumi suli, maa paljastui, meri aukeni ja suuri laiva oli jo saatu kannelliseksi. Pian oli työ lopussa ja hyvin toivein ajateltiin lämpöistä vuodenaikaa, jolloin päästäisiin noiden suurten vesien yli. Pikku poika ei vain parantunut, ja se teki äidin levottomaksi. Nyt oli kevät edistynyt niin, että lehti alkoi puhjeta. Laiva kellui valmiina veden pinnalla, ja Yrjänä sekä Heikki olivat taas työttöminä. Sotaväkeä tuli pienempinä ja suurempina parvina laivoihin otettavaksi. Korsholmassa syntyi vilkas liike ja elämä. Maalaisia ja saaristolaisia tulvaili myymään niitä vähiä ruokavaroja, mitä heiltä liikeni. Siirtolaiset, jotka olivat tottuneet metsien yksinäisyyteen, tunsivat itsensä levottomiksi ja tiedustelivat tilaisuutta päästäkseen tuonne toivottuun Ruotsiin; mutta vielä ei kukaan rohjennut sellaista retkeä ajatellakaan, sillä meri oli täynnä ajojäitä. Kauan etsittyään ja monet vastukset koettuaan he löysivät viimein saaristolaisen, joka oli aikeissa lähteä Ruotsin puolelle lohenkalastukseen, kun siihen sovelias aika tulisi. Hän lupasi ottaa perheen mukaansa, kun Yrjänä ja Heikki perille päästyään auttaisivat häntä pari viikkoa kalastuksessa. Kun miehet suostuivat tähän, hän pyysi heitä heti lähtemään mukaan, jottei hänen tarvitsisi tulla Korsholmasta hakemaan. Tähän toiset suostuivat mielellään, ja päivän kestäneen merimatkan jälkeen majoittuivat siirtolaiset mökkiin, kauas ulkosaaristoon.
Yrjänän ja Heikin pyydystellessä vesilintuja ja kaloja pieni kipeä poika kuoli. Niinkuin talonpoikaiset yleensä, ei Mattukaan suureen ääneen valittanut suruaan. Pikku poikansa hautauksen jälkeen hän ei enää viihtynyt tuvassa, vaan seurasi miehiä heidän pyydystysmatkoillaan kantaen nuorinta lasta selässään. Hän etsi työnteosta lohdutusta ja lievitystä suruunsa.
Päivät lämpenivät vähitellen, meri puhdistui ajojäistä, ja nyt alettiin varustautua matkalle. Miehet olivat nyt koonneet varastoon koko joukon lintuja ja kaloja, jotka viimeksimainitut suolattiin ja kuivattiin. Molemmista heille olisi hyötyä metsien halki kuljettaessa. Kalastajan varustuspuuhissa ei kulunut paljon aikaa. Itätuulella vene pian kiidätti koko seurueen meren poikki lohenpyyntijoen suulle. Maastamuuttajat laskivat ilomielin jalkansa Ruotsin mantereelle, joka tästälähin oli heidän kotimaansa. Nyt miehille alkoi kova työ, mutta he saivat hyvää palkkaa, sillä kalastus onnistui varsin hyvin. Kalastajan astiat tulivat täyteen pikemmin kuin oli arvattukaan, ja tähteeksi jääneitä kaloja saivat maastamuuttajat ottaa niin paljon kuin jaksoivat kantaa.
Kerran he sitten aikaisena aamuna lähtivät lohenpyyntipaikalta liikkeelle suunnaten kulkunsa pitkin meren rannikkoa. Usein he tapasivat ystävällisiä ihmisiä, joilta saivat apua ja neuvoja. Heidän matkansa edistyi kuitenkin hitaasti, sillä osaksi heidän täytyi kalastamalla tai metsästämällä hankkia eväitä, osaksi viivyttivät heitä vuolaat virrat, joiden yli pääsemiseksi miesten täytyi tehdä lauttoja. Kesä oli lopussa ja syksy käsissä, kun he olivat ehtineet niin pitkälle etelään, että olisi ollut käännyttävä länttä kohden. Ja niin päätettiin tehdä. Niillä muutamilla taalereilla, jotka olivat jääneet säästöön keväällisestä työstä, ostettiin välttämättömiä tarpeita, etupäässä suolaa, ruutia ja lyijyä. Lähdettiin Boksna-virtaa seuraten Taalainmaahan päin toivossa, että tavattaisiin maanmiehiä. Niin tapahtuikin, Oressa osuttiin suomalaisten luo; siellä väsyneet matkamiehet päättivät levätä muutamia päiviä.
Oren suomalaisilta he eivät saaneet kovinkaan ilahduttavia tietoja tuosta uudesta maasta. Talvet olivat pitkät ja ankarat, kesällä sattui tuon tuostakin hallaöitä, jotka vahingoittivat kasvullisuutta. Sitä vastoin olivat metsät täynnä otuksia ja vedet kaloja. Pitkin virran varsia oli luonnonniittyjä, ja kesälaidun oli kyllä hyvä, sillä monella suolla kasvoi hyvää heinää. Kun vain uudisasukkailla olisi ollut karjaa; karjanhoito oli edullisin elinkeino. Malmivuoren seuduista he olivat kuulleet, että siellä suomalaisia ahdistettiin ja heillä oli siellä tukalat olot. He neuvoivat sen vuoksi siirtolaisia etsimään asuinpaikkaa Taalainmaasta. Yrjänä ja Heikki, jotka arvelivat jo kulkeneensa kylliksi kauan, katsoivat sen neuvon hyväksi ja päättivät jättää Matun lasten kanssa levähtämään, sillä välin kuin he itse lähtivät metsiin tarkastelemaan maita ja soveliaita asuinpaikkoja.
Kahden viikon kuluttua he palasivat ja tapasivat Matun ja lapset reippaalla mielellä. Lepääminen ja vieraanvaraisuus, jota he olivat saaneet nauttia, oli näille tehnyt hyvää. Mattu tervehti ilomielin miesten tuloa. Vaikka hänellä oli kaiken aikaa ollut työtä vaatteiden korjaamisessa, oli aika tuntunut pitkältä, ja hän oli nyt hyvillään, kun sai taas lähteä matkaa jatkamaan.
Miehet olivat samoilleet laajalti metsissä löytämättä kuitenkaan asuttavaksi soveliasta paikkaa. Muutamia päiviä sitten he olivat kuitenkin löytäneet melkoisen suuren kaskimaan ja puolitekoisen tuvan. Se oli uudispaikan alku. Selvästi näkyi, että se oli ollut pari vuotta hylättynä. Melkoisesti oli siinä tehty työtä, joka joutuisi heidän hyväkseen, jos he päättäisivät asettua siihen paikkaan asumaan. Ettei uudisraivaaja ollut ruotsalainen, sen näki useista arvottomista esineistä, joita oli jätetty paikalle.
Talonväen puheet, että näillä seuduilla oli runsaasti metsänriistaa, osoittautuivat tosiksi. Kaikkialla, missä siirtolaiset kulkivat, he näkivät otusten jälkiä, ja puolen päivän matkan päässä uudispaikasta heitä onnisti niin, että saivat kaadetuksi hirven, jonka he panivat säilyyn mitä huolellisimmin ja josta he veivät mukanaan niin paljon lihoja kuin jaksoivat kantaa.
Oli siis syytä ruveta asumaan tuossa autiossa talossa. Yksi seikka heitä kuitenkin huolestutti. Viimeiselle yöpymispaikalle oli heidän luokseen tullut pari rotevaa taalalaista. Nuotion savu oli suomalaiset ilmaissut. Taalalaiset olivat metsästysretkellä, ja kun he näkivät suomalaisilla olevan runsaasti lihaa, he uhkailivat ja käskivät suomalaisia heti lähtemään pois koko seudulta ja varomaan koskaan sinne palaamasta, jos henki oli heille rakas. Yrjänä neuvotteli nyt Oren suomalaisten kanssa, uskaltaisivatko he ruveta asumaan tuolla autioksi jätetyllä paikalla, ja kyselivät näiltä, tiesivätkö he, kuka siihen oli yrittänyt raivata asuinpaikkaa. Mutta siitä ei kukaan tiennyt. Uudisasukas, joka oli kasken hakannut, oli varmaankin tullut pohjoisesta päin eikä ollut tiennyt heistä mitään. Arvatenkin hän oli kuollut tai jostain syystä hylännyt koko paikan. Oren isäntäväki arveli, että Yrjänä joukkoineen kyllä voisi asettua sinne asumaan. Jos joku tulisi vaatimaan paikkaa omakseen, voitaisiin asiasta sopia. Kun ei siinä ollut sen enempää työtä tehty, ei vaivanpalkkio nousisi kovin suureksi.
Muutamia päiviä arveltiin epätietoisina sinne tänne, mitä oli tehtävä. Talvi ei ollut kaukana, mutta reippaalla työllä saataisiin rakennukseen siihen mennessä ainakin katto päälle, ja kun metsässä oli runsaasti otuksia, niin ei pitäisi tulla puutetta syötävästä. Eikä sitäpaitsi oltu omanmaalaisista kovin monen päivämatkan päässä.
Varsinkin ryöstettyjä poikia ajatellessaan vanhemmat tunsivat levottomuutta. He luulivat, että Antti ja Pekka lähtisivät Malmivuorelle, jos vain heille ilmaantuisi tilaisuus etsiä vanhempiaan, siksi vanhusten teki mieli sinne. Mutta olihan aivan tietymätöntä, kuinka ja missä pojat pääsisivät meren yli. Jos he menisivät meren poikki Korsholman kohdalta, niin oli syytä toivoa, että he seuraisivat vanhempien jälkiä.
Oressa asuvat suomalaiset arvelivat, että jos pojat tulevat paikkakunnalle, he kyllä etsivät vanhempansa käsiinsä. Ja sitten päätettiin asettua autiotilalle asumaan. Oren suomalaiset kehoittivat siirtolaisia olemaan reippaalla mielellä, taalalaisten uhkauksia ei pitänyt pelästyä. Sellaisiin uhkauksiin he olivat tottuneet eivätkä ne olleet vielä käyneet toteen. He neuvoivat kuitenkin Yrjänä Kailasta niin pian kuin mahdollista hankkimaan "rakennussetelin" itse herttualta. Tosin oli matka pitkä Kungsöriin, mutta jos tulisi hyvä suksikeli, niin pianhan tuon taipaleen tekisi. Ennen kaikkea heidän pitäisi saada pyydystetyksi näätiä, sillä niiden nahoista maksettiin hyvä hinta ja niitä nahkoja oli helppo kuljettaa. Jos heille tulisi hätä ja puute, niin Oren suomalaisilta he saisivat nahoilla vaihtaa jonkin verran rukiita, jos vastedes palaisivat näiden luo.
11. ERÄMAISSA.
Keventynein mielin siirtolaiset lähtivät loppumattoman laajalle salolle, ja kun pikku tyttö nyt oli kyllikseen levännyt, hän kykeni pitkät matkat kävelemään äitinsä rinnalla tälle suureksi helpotukseksi.
Muutaman päivän kuluttua he olivat perillä. Reippaasti ryhdyttiin rakentamaan tupaa valmiiksi. Työ ei suinkaan ollut helppoa, sillä ensin täytyi kaataa puita, raahata ne paikoilleen ja sitten salvaa seinät; mutta reippaina ja uutterina, kuten metsäsuomalaiset ainakin, kun heillä on varma tarkoitusperä, he saivat hirsikerroksen toisensa jälkeen kohoamaan, ja parin viikon kuluttua olivat katon kannatushirretkin jo paikoillaan. Katon teko vähän huolestutti, sillä tähän vuoden aikaan ei voinut kiskoa tuohta. Täytyi sen sijaan käyttää sammalia ja multaa, vaikka kumpikin oli huonoa kattoainetta; mutta halkaistujen lautojen ja kivien avulla saatiin katto kuitenkin jotakuinkin vedenpitävä. Uunin eli muurin teosta he eivät olleet huolissaan, sillä suomalaispirtin uuni on itsessään varsin yksinkertainen, eikä ainakaan kiviä puuttunut.
Yksi vastoinkäyminen uudisasukkailla jo oli ollut: sudet olivat syöneet heidän kaatamansa hirven, niin että jäljelle jäi ainoastaan reisikappaleet, jotka oli ripustettu puuhun, ja nahka. Muukin osa olisi ollut tasaiseen tarpeeseen, sillä rakennustyön aikana he eivät olleet joutaneet ollenkaan metsästämään eikä kalastamaan.
Oli ilon päivä, kun tupa, savupirtti, saatiin valmiiksi. Uunia koeteltiin suurella tulella, ja kun se oli saatu kuumaksi, savu laskettu ulos ja ovi suljettu, saatiin tuvassa lämmintä. Ja oikeaa suomalaista lämmintä he olivat kauan kaivanneet. He olivat siis nyt kuin kotonaan ja nauttivat siitä, että pääsivät taas entisille tavoilleen. Mutta oikeaan lepoon ei vielä voinut heittäytyä, siihen aika oli liian kallista. Yrjänä lähti metsään, ja muutaman päivän kuluttua olivat kaikki metsänotusten polut täynnä pyydyksiä. Sillä välin teki Heikki kalapatoa lähistöllä virtaavaan pieneen jokeen. Sellainen voi olla hyvä pyydys, kun tuntee kalojen tavat niinkuin suomalaiset ne tunsivat. Pato on yksinkertainen laite. Veteen tehdään matala sulku, johon laitetaan kouru ja sen alapäähän rakennetaan hienoista seipäistä pieni huoneentapainen. Silloin koko laitos on valmis. Patoja tehdään melkein yksinomaan lohenmullojen pyyntiä varten, ja pyyntiaika on syksyllä, jolloin mullot laskeutuvat myötävirtaan järvistä ja metsälammista pienempiin virtoihin kutemaan. Kun kalat laskeutuvat kouruun, joka on ainoa veden pääsytie, ne luistavat alas ja joutuvat kalakammioon; silloin kalastaja tukkee veden juoksun ja korjaa kalat saaliikseen.
Miehet kävivät pyydyksillään, kumpikin omalla tahollaan, ja heillä oli täysi syy kiittää onneaan, mutta sitten Heikki kerran palasi pyydykseltään tyhjin käsin. Kalat oli varastettu padosta! Varas tuli kuitenkin samalla ilmi, sillä saalis oli syöty paikalla; se seikka heti ilmaisi rosvon. Heikki oli kyllä harmissaan, mutta naurahti kuitenkin, ja pian hänellä oli taas uusi pyydys valmiina. Nyt varas saisi tulla, ja niin se tekikin heti seuraavana yönä. Huomisaamuna Heikki sai saaliikseen runsaasti lohenmulloja ja vielä saukon kaupan päällisiksi. Saukon nahka on varsin kallisarvoinen; eipä sen vuoksi ollut hullumpi juttu saada sellainen arvokas otus niin helpolla.
Myöskin Yrjänän pyydyksillä oli ollut näpistelijöitä. Monta lintua olivat kuljeksivat petoeläimet vieneet, ja erittäinkin epäiltiin näätiä pahantekijöiksi.
Miehillä oli koossa melkoinen varasto pieniä metsänotuksia, kun lumi tuli maahan ja teki lopun satimilla pyydystämisestä. Kuitenkin lumi oli tervetullut, sillä nyt koitti suurten otusten pyyntiaika. Sitä eivät uudisasukkaat suinkaan jättäneet käyttämättä hyväkseen. Ennen muita he tietysti halusivat pyytää hirviä, ja pian he olivat päässeet niiden jäljille. Tehtiin kierros hirvien syöntipaikan ympäri, ja kun huomattiin riistan jääneen kierroksen sisäpuolelle, ryhdyttiin hirvenajoon suomalaisten tavalliseen tapaan; Yrjänä jäi hirvien jäljille sillä kohtaa, missä ne veivät kierroksen sisään, ja Heikki koki ajaa otuksia sinnepäin. Tämä temppu onnistui vain sikäli, että nuori hirvi tuli Yrjänän pyssyn kantamalle. Yrjänä ampui epävarman laukauksen pitkän matkan päästä, mutta sai kuitenkin hirven haavoitetuksi. Nyt seurasi hellittämätön takaa-ajo, sillä suomalaiset ovat uupumattomia juoksemaan, mutta ajosta tulikin pitkä. Neljännestunti toisensa jälkeen kului, eikä hirviä saavutettu. Metsästäjät alkoivat jo väsyä, kun Heikki, joka oli edellä, päästi heikon ilohuudon ja kun Yrjänä ehti paikalle, hän teki samoin.
Miehet olivat tavanneet susilauman jäljet, jotka kulkivat hirveä vastaan, ja nyt olivat sudet lähteneet ajamaan hirveä takaa. Hirven kohtalosta ei ollut epäilystäkään; nyt oli vain kysymys siitä, ehtivätkö metsämiehet perille ennen kuin sudet olivat repineet hirven kappaleiksi. Hirvi oli vielä koholla etujalkojensa varassa, vaikka oli melkein puolikuollut ja sudet melkein peittivät koko sen ruumiin. Suuri musta peto oli iskenyt hampaansa otuksen kurkkuun ja oli niin murhanhimonsa vallassa, ettei huomannut äänettömästi lähestyvää Heikkiä, ennen kuin tämän keihäs sen lävisti. Samassa Yrjänän luoti tappoi toisen pedon, ja muut puittivat pakoon. Yrjänän kirveen isku vapautti hirven enemmistä tuskista, ja nyt metsämiehet saivat hengähtää.
Pian ryhdyttiin hirveä nylkemään ja paloittelemaan sen lihoja. Silloin metsästäjät huomasivat, etteivät sudet olleetkaan paenneet kauas. Yksi oli niin rohkea, että tuli näkyviin. Ne ilmeisesti vielä toivoivat pääsevänsä suomalaisten kanssa saaliin jaolle. Sen metsämiehet älysivät vallan hyvin.
Päivä oli jo päättynyt, kun miehet olivat saaneet hirven lihat ripustetuksi niin korkealle puihin, etteivät sudet niihin ylettyneet. Vielä olivat jäljellä sisälmykset, jotka ottivat suuren tilan ja jotka moni metsästäjä olisi jättänyt susille; mutta köyhät suomalaiset eivät tahtoneet niitä susille luovuttaa. Heillä oli toiset tuumat mielessä.
Asiasta neuvoteltuaan he näkyivät kokoavan ison joukon puita ja sytyttävän nuotion. Sitten kiskottiin päreitä ja sidottiin ne vitsoilla kimpuiksi. Heikki sytytti peräsoihdun ja varusti mukaansa useita kimppuja, otti keihään toiseen käteensä ja lähti kulkemaan kotiin; Yrjänä sitä vastoin piiloutui hongan taakse vahtimaan, tulisiko susia, kun kaikki oli hiljaista, veren hajun ja nälän houkuttelemana tulenvalon piiriin. Siinä tuo suomalainen seisoi yksin, välittämättä pakkasesta ja uhkaavasta vaarasta, tyynenä, kärsivällisenä ja liikkumattomana kuin kivikuva. Pakkasen hän kärsi tottumuksesta ja vaaran hän arveli kyllä voittavansa, vaikka susien ulvonta ja silloin tällöin poikkirasahteleva oksa muistuttivat hänelle, ettei se ollut kaukana.
Parin tunnin kuluttua rupesi tuikkamaan päresoihtu ja nuotion ääreen tulivat Heikki ja Mattu. Ennen kuin Yrjänä ehti sanoa mitään, virkkoi Mattu: "Älä pelkää lapsien puolesta; he nukkuvat, ja me pönkitimme oven lujasti. Minä tulin mukaan, sillä minun apuani tarvitaan." Yrjänä nyökkäsi ystävällisesti vastaukseksi. Heikki oli kotoa tuonut kivipaarit, ja niille pantiin hirven sisälmykset. Siitä tuli kyllä raskas taakka, mutta kun tahto on hyvä, niin kyllä voimia silloin riittää. Mattu sytytti nyt tulisoihdun ja lähti kulkemaan miesten edellä.
He olivat kävelleet tuokion, kun Yrjänä sanoi: "Astu nyt meidän jäljessämme, minä kuulen susien seuraavan meitä." Pian sen jälkeen olivat he kulkeneet vähäisen suoaukean poikki, jossa oli paljoa valoisampaa kuin metsässä. "Mattu", sanoi Yrjänä hiljaa, "koetapas meidän kävellessämme kiinnittää tulisoihtu paareihin, mene sitten minun taakseni ja tartu paarien aisoihin, niin että huomaamatta voit astua minun sijaani kantajaksi."
Mattu teki työtä käskettyä ja kun Yrjänä tunsi, että Mattu oli saanut vakavasti kiinni paarien aisoista, niin hän aivan hiljaa kyykistyi maahan samalla kuin Mattu astui hänen ohitsensa. Pyssyn Yrjänä oli ottanut paareilta mukaansa; nyt hän kyykistyi pensaan taakse, josta hän saattoi nähdä suoaukealle.
"Kyllä olette pitkähännät kavalia", mutisi hän itsekseen; "mutta saadaanpa nähdä, miten teidän käy." Samalla hän näki ensimmäisen suden tulevan suolle, sen jäljessä seurasi jonona toisia hiipivin askelin ja häntä roikkuen, valmiina hyökkäykseen, jos vain siihen ilmaantuisi tilaisuus.
Äkkiä koko joukko pysähtyi. Tuulen henkäys oli ilmaissut pedoille, missä Yrjänä oli; mutta samassa leimahti niitä vastaan tulinen säde, ja tuossa nyt vanha, toisia johtanut hukka piehtaroi maassa ääneen ulisten. Yrjänä päästi nyt kovan huudon, ja koko susilauma lähti käpälämäkeen. Pari silmänräpäystä myöhemmin Mattu jo seisoi Yrjänän vieressä ojentaen hänelle kirvestä samalla kuin itse kohotti Heikin keihästä. "Ei hätää mitään, muija", rauhoitti Yrjänä; "väijytykseni onnistui tällä kertaa"; ja niin hän meni ammutun pedon luo ja lopetti sen iskien sitä kerran kirvespohjalla. Tultuaan takaisin paarien, soihtujen ja Heikin luo, Yrjänä virkkoi iloisesti: "Kuule, Heikki, tänään meitä seuraa onni; pian olemme kotona, ja luulen, että pitkähännät ovat tällä kertaa saaneet tarpeekseen." Siinä hän arvasikin oikein, sillä hetken perästä he saapuivat kotiin susien enää hätyyttämättä.
Lyhyen ajan vain soivat miehet itselleen lepoa. Olisi luullut päivän työn tuntuneen jo riittäväksi, mutta niin he eivät itse ajatelleet. Täytyi ponnistaa voimiaan, kun lumikeli oli metsänkäyntiin niin sovelias. Kaiken yötä tehtiin kelkkaa, jolla kuljetettaisiin kotiin hirven lihat ja molemmat tapetut sudet. Jo päivän koitteessa oltiin valmiit lähtöön. Matun piti panna hirven sisälmykset miesten osoittamalle paikalle, johon saattoi nähdä tuvan ikkunasta, sillä he toivoivat, että haju ja veren jäljet houkuttelisivat susia sinne. Kun Mattu oli siirtänyt sisälmykset osoitetulle paikalle, hänen piti kaataa vettä niiden päälle, niin että ne jäätyisivät kiinni. Oli estettävä se, että sudet äkkiä syöksähtäisivät esiin, sieppaisivat kukin palansa ja juoksisivat tiehensä, ennen kuin ehdittäisiin ampua, sillä siihen vanhat suomalaiset tarvitsivat runsaasti aikaa. Mutta sittenpä ei suomalaisen luoti koskaan jäänytkään sattumatta maaliinsa.
Työ ei suinkaan siihen päättynyt, että saalis kuljetettiin kotiin; se oli vielä pantava säilyyn; ja kun ei ollut säilytyspaikkaa, täytyi kaikki ripustaa puiden oksille. Oli saatava riista-aitta, ennenkuin voitiin ryhtyä pyytämään suurriistaa, sitä paitsi oli tehtävä sudenloukku siltä varalta, että ne tulisivat sillä välin kuin miehet olivat yötä metsässä.
Kului muutamia päiviä, ennen kuin miehet taas lähtivät metsälle. Lumi oli nyt vanhaa ja tarvittiin suomalaisten tottumus tuoreiden jälkien erottamiseksi vanhoista. Meni sen vuoksi useita päiviä, ennen kuin he palasivat. Tällä kertaa heidän oli onnistunut tappaa hirvi ja saada karhu kierretyksi. Heidän tyytyväisyytensä ja ilonsa ei siitä vähentynyt, että Mattu näytti sutta, jonka oli saanut pyydyksestä. Mattu kuitenkin arveli parhaaksi, että he ottaisivat pyydyksen pois, mutta koettaisivat sen sijaan ampua susia, sillä niitä oli joka yö käynyt haaskalla, mutta ne eivät menneet pyydykseen. Sitä paitsi hän oli huomannut, että jokin peto oli kiivennyt puuhun lihoja syömään; miehet kyllä saisivat ampua menemättä kovin pitkälle.
Nyt miehet laskivat vähän leikkiä Matun tiimoilta: hänen pitäisi pitää kissansa kurissa; sellainen eläin se vain oli käynyt ruoka-aitassa varkaissa. "Älkäähän muuta sanoko", tuumi tämä. "Soisin, että meillä olisi kissa; olisihan siitä jotakin seuraa, kun te olette poissa ja lapset ovat makuulla."
Metsästäjät kyllä aavistivat, millainen kissa se oli, joka oli käynyt lihoja varastamassa ja olivat siitä kaikessa hiljaisuudessa hyvillään. Paria päivää myöhemmin "kissa" oli pyydyksessä. Niinkuin he olivat arvanneet, se oli näätä.
Pitkällinen lumimyrsky pakotti nyt miehet pysymään kotona. Sinä aikana valmisteltiin suksia, lumianturoita ja talouskapineita. Olo lämpimässä tuvassa lasten ja ystävällisen Matun parissa oli hyvin miellyttävää. Uudisasukkaat viihtyivät hyvin tuolla Ruotsin metsissä ja kiittivät itseään onnellisiksi löydettyään niin tyynen ja rauhallisen paikan. Luottavaisina he ajattelivat tulevaisuutta, vaikka kyllä käsittivät, että heitä odotti kova työ; mutta olivatpa he siihen tottuneet.
Kun lumimyrsky oli lakannut, olivat uudet sukset suureksi hyödyksi, koska viima oli painanut lumen jotakuinkin lujaksi, oli helppo asia noutaa jäljellä oleva osa ammutusta hirvestä. Nyt varustauduttiin käymään kierretyn karhun kimppuun. Talvi tuli kuitenkin niin ankara, että karhun ajo päätettiin lykätä tuonnemmaksi ja sillä välin parkita ammuttujen hirvien koipinahat. Jalkineiden puutteessa olivat kaikki, niiden tekoon otti Mattukin osaa. Hän näytti pian miehille parhaiten osaavansa tämän työn ja pyysi sen vuoksi heitä jättämään suutaroimisen, mutta sen sijaan tekemään hänelle sammion missä parkita hirvennahkoja, jotta niistä saataisiin vaatteita, sillä niitä jokainen pian tarvitsisi. He noudattivat kernaasti hänen pyyntöään ja tekivät kaksi purnua siten, että ontto jättiläishonka kaadettiin, katkaistiin tasapäisiksi pölkyiksi, joita vielä koverrettiin, kunnes oli vain ohut pinta jäljellä. Nyt Mattu oli tyytyväinen. Kaikki sujuisi hyvin, kunhan hän vain saisi nahkojen voiteeksi jotakin parempaa rasvaa kuin hirventalia.
Se oli kehoitus miehille käydä karhun kimppuun. Siihen he olivatkin valmiit. Hiihtokeli oli hyvä, vaikka lumi oli niin pehmeää, ettei se kannattanut karhua, jos se tulisi ulos pesästään. Suksilla siis pääsi helposti liikkumaan nopeammin kuin karhu. Yrjänä sanoikin, että hän kyllä voi sillä pyyntimatkalla tulla toimeen ilman pyssyäkin; karhu saataisiin keihäilläkin tapetuksi. Tarkemmin mietittyään hän kuitenkin otti pyssyn mukaansa, sillä eihän voinut tietää, mitä metsässä voisi sattua.
12. KARHUNKAADANTA.
Niin miehet lähtivät karhunkierrokselle. Perille tultuaan he huomasivat, että oli liian myöhä enää sinä päivänä ryhtyä otusta hätyyttämään, jonka vuoksi he valmistivat yönviettopaikan. Lumihangelle levitettiin havuja ja nuotio levitti lämpöään. Väinämöisen viikatteen kolme tähteä osoittivat varmasti ajan kulun, he saattoivat huoleti jättäytyä levolle.
Kun miehet aamulla valmistautuivat karhun kaadantaan, heillä oli varma metsästyssuunnitelma. Karhun makuupaikka oli etsittävä ja, jos mahdollista, tapettava kontio ennenkuin se ehti herätä talviunestaan. Sellainen menettely oli vähimmän vaarallinen, jos vain pesä oli sellaisessa paikassa, että niin saattoi tehdä. Miehet hiipivät nyt niin hiljaa kuin taisivat lumisen kentän yli ja läpi tiheiden viidakkojen; he tutkivat puut ja huomasivat pian, mistä karhu oli taittanut havuja pesäänsä. Heti samassa he huomasivat kalliossa kolon ja arvasivat sen kohdalle varisseista oksista, että karhu oli onkalossa. Miehet vilkaisivat toisiinsa, ja äänetönnä kuin haamu Yrjänä asettui aukon ääreen pyssy valmiina ja keihäs vieressä varalla. Heikki meni metsään, ja pian kuului reippaita kirveen iskuja. Hän tuli hetkisen kuluttua takaisin mukanaan melkoisen paksu ja pitkä pölkky. Sen hän asetti varsin varovaisesti viistoon aukkoon poikkipuolin, jonka jälkeen hän palasi takaisin hakemaan toisenkin pölkyn. Tämä asetettiin nyt toiselta puolelta samanlaiseen asentoon, niin että pölkyt tulivat ristiin. Nyt karhu oli teljetty pesäänsä.
Tyytyväinen hymy levisi miesten kasvoille, ja Yrjänä sanoi kovalla äänellä: "Siltä näyttää, että Mattu saa rasvaa nahkojen voiteeksi." Nyt alkoi kuulua rapinaa ja rehkimistä ja karhu tuli näkyviin. Pesän suu oli niin ahdas, että se vain ryömien pääsi kulkemaan, ja kun se oli tullut aukon suulle eikä päässytkään ulos, se karjahti ensin kiukuissaan ja heti sen jälkeen tuskissaan, sillä suomalaisten keihäät olivat jo sen leveässä rinnassa. Käpälän iskulla kontio katkaisi Yrjänän keihäänvarren ja vetäytyi takaperin, mutta Heikki työnsi keihäänsä syvemmälle. Vielä karhu huitaisi, silloin se oli vapautunut siitäkin keihäästä ja vetäytyi sitten niin syvälle onkaloon, ettei sitä näkynyt.
Suomalaiset seisoivat ällistyneinä katsoen toisiinsa. Tällaista taistelun loppua he eivät olleet aavistaneet. Kauaksi aikaa he eivät sentään jääneet toimettomiksi. Ensi työkseen he lykkäsivät pölkyt syvemmälle sisään. Kun tämä oli tehty, ryömi Yrjänä perässä kallionkoloon ottaen sieltä katkenneen keihään terän, jonka hän antoi Heikille kehoittaen tätä panemaan terän kiinni uuteen varteen ja kiskomaan päreitä tulisoihduksi. Pyssy kädessä hän aikoi vahtia sillä välin. "Joudu nyt, Heikki!" kehoitti hän kiihkeämmin kuin tavallisesti, "kenties se tuolla sisällä nyt nostaa luontoaan ja tulee ulos; olisi hyvä, jos silloin olisit täällä."
Heikki palasi pian mukanaan sekä korjattu keihäs että päresoihtu. Sillä välin ei karhu ollut näyttäytynytkään. "Vai niin", sanoi Yrjänä, "se onkin pelkurin sukua; maltapas!" Sitten hän sysäsi kumoon aukon tukkeeksi asetetut pölkyt ja ryömi kallionkoloon tulisoihtu toisessa ja pyssy toisessa kädessä.
Hetkiseen ei kuulunut hiiskahdustakaan, kunnes Heikki kysyi: "Näetkö sitä?" — "En tiedä varmaan. Ojennapas minulle seiväs." Taas seurasi äänettömyys, mutta heti samassa karhu kiljaisi ja Yrjänän pyssy pamahti. Vielä kerran kuului karhun karjahdus, ja silloin Yrjänä tuli sukkelaan ulos, sieppasi keihään ja sanoi Heikille: "Pidä nyt varasi!"
Valmiina syöksemään keihäät karhun rintaan seisoivat suomalaiset pitkän aikaa, mutta karhua ei kuulunutkaan. "Se on varmaankin jo saanut tarpeekseen", arveli Yrjänä. "Kun minä sitä pistelin seipäällä, tarttui se hampain seipään päähän, ja silloin minä panin pyssyn seivästä myöten ja laukaisin. Sytytä, Heikki, tulisoihtu uudelleen! Minä menen katsomaan, miten asian laita on."
Kun Yrjänä nyt meni pesään karhua pistelemään, se ei enää purrut seivästä. Kaikki oli hiljaa, jonka vuoksi Yrjänä vähitellen konttasi syvemmälle, kunnes tulisoihtu valaisi koko kallion ontelon. Siellä karhu makasi pää maahan vaipuneena: se oli kuollut. Mustaa verta valui Yrjänää vastaan. Hän palasi jälleen ulos ja sanoi Heikille: "No nyt, Jumalan kiitos, on työ lopussa: karhu ei hievahdakaan. Olkoon paikoillaan vähän aikaa, että veri vuotaa pois, sillä välin kuin väännämme vitsaksia köydeksi, jolla raahaamme sen ulos luolastaan."
Kun he olivat saaneet köyden valmiiksi, tahtoi Heikki mennä pesään katsomaan, miten karhu oli talviasuntonsa sisustanut. "Katso tarkkaan ettei se vain liiku!" varoitteli Yrjänä. Ja hiljaa tuo karvainen jurrikka oli paikoillaan. Heikki pisti tulisoihdun aivan kontion kuonon eteen, ja kun peto ei osoittanut elon merkkiäkään, hän sitoi köyden sen kaulaan, ja sitten kiskottiin yhdessä, kunnes raskas otus saatiin niin pitkälle ulos luolasta, että tuo suuri karvainen möhkäle voitiin vierittää esiin.
Onni oli ollut rohkeille miehille suosiollinen. Karhunkaato oli toimitettu aito suomalaisella tavalla, joka oli esi-isiltä peritty ja on ollut käytännössä vielä viime aikoihin asti. Ei kumpikaan miehistä ajatellut tehneensä mitään erinomaista. He ajattelivat vain jäljellä olevaa työtä, ja ryhtyivät siihen heti käsiksi.
Nahka nyljettiin, ruumis paloiteltiin ja sitten tehtiin niin suuria taakkoja kuin kumpikin arveli jaksavansa kantaa. Nyt ei heidän tarvinnut ripustaa lihoja puiden oksiin säilyttääkseen ne turvassa, sillä ne pysyivät koskematta luolassa kun sen aukko tukittiin. Muutoin suomalaiset tiesivät, ettei susia tarvinnut pelätä, sillä runsas lumentulo oli ne karkoittanut kauemmas etelään, jossa ne paremmin pääsivät liikkumaan. Siellä ei sada lunta niin runsaasti kuin korkeammilla vuoriseuduilla, sen vuoksi saatiin sydäntalvella olla rauhassa ahnailta, saaliinhimoisilta pedoilta. Sen pahempi ne palasivat kevätpuolella pesimään suuriin metsiin, joissa saalista oli runsaimmin.
Metsämiehet olivat tervetulleet palatessaan Matun luo; sen tämä osoitti kestitsemällä heitä runsaasti. Nyt heillä oli ruokatarpeita pitkäksi aikaa. Oli pyydystettävä sellaisia eläimiä, joiden nahoilla saataisiin vaihtaa jauhoja ja siemenviljaa. Niin kului kappale talvea, jonka aikana miehet vähitellen saivat säästöön näädän, kärpän ja oravan nahkoja. Päivät alkoivat taas pidetä, pakkanen lauhtui ja suksikeli parani. Nyt pidettiin neuvottelu ja päätettiin, että Yrjänän piti lähteä herttuan luo hankkimaan perin tarpeellista rakennusseteliä.
13. YRJÄNÄN MATKA HERTTUAN LUO.
Heikin oli määrä seurata Yrjänän mukana heidän Oressa asuvien ystäviensä luo, hankkimaan sieltä vähän jauhoja, jos se olisi mahdollista. Sen vuoksi oli varustettu kaksi kelkkaa ja jaettu nahkakimput tasan kumpaankin. Näin miehet pääsisivät nopeammin kulkemaan. Pian saattoi hyvällä suksikelillä saapua pitkämatkaisia metsämiehiä, joten siksi ajaksi ei ollut jättäminen Mattua yksin kotiin. Moran pitäjän miesten uhkaus muistui tuon tuostakin Yrjänän mieleen.
Nytkin onni suosi suomalaisia sillä ilmat pysyivät tasaisina ja matka kävi joutuisasti. Paljon tilaa ottavalla karhunnahalla saatiin vaihtokaupassa jauhoja ja suoloja. Saukonnahan Heikki oli ottanut mukaan hankkiakseen sillä vuohen, ja tämä aarre kelkkaan sidottuna hän erosi Yrjänästä, ja viiden päivän kuluttua hän Matun ja lasten suureksi iloksi palasi kotiin jälleen.
Heikistä erottuaan oli Yrjänällä kyllä vaivalloinen matka kelkkoineen, jota hän kiskoi läpi metsien kun ei tahtonut kulkea ajettuja teitä; hän näet, kuten suomalaiset yleensä, pelkäsi kohtaavansa jotakin pahaa. Sillä tavoin hänen matkansa kävi vaivalloisemmaksi ja siihen kului suotta pitkä aika; mutta metsässä hän tunsi olevansa kuin kotonaan eikä pelännyt. Pari viikkoa taivallettuaan hän saapui perille.
Yrjänän tulo herttuan pihaan ei herättänyt huomiota, siellä kun oltiin tottuneita näkemään köyhää kansaa. Kun hän kyseli pääsyä herttuan puheille, vastattiin lyhyesti, ettei se ollut mahdollista, sillä herttua ei ollut kotona. Milloin hän palaisi kotiin, sitä ei kukaan tiennyt. Yrjänän vapaassa vallassa oli joko tulla toiste uudestaan tai jäädä odottamaan, hän saisi mennä lämmittelemään renkitupaan. Tätä seikkaa ei pitkän matkan päästä tullut suomalainen ollut ajatellutkaan. "Vai ei ole kotona!" mutisi hän itsekseen istahtaen kelkkaansa pyyhkien hikeä otsastaan. "Ei kotona! Minä saan mennä renkitupaan. Kunpa edes tietäisin missä se on, ja niin paljon väkeä kun täällä on! Mitä nyt teen? Mihin nyt lähden?"
Näistä mietteistään hän heräsi kuullessaan hevosten kavioiden kapsetta ja pari raikuvaa torven törähdystä. Kääntyessään katsomaan hän näki ratsumiesjoukon tulevan ravakkaa vauhtia. Loistavat haarniskat, korskuvat hevoset, kookkaat ja komeat ratsumiehet saivat suomalaisen aivan hämmästyksiinsä. Hän ei osannut edes väistyä, vaan jäi liikkumatta paikoilleen, kunnes äreä ääni huusi: "Pois tieltä kelkkoinesi!" ja Yrjänä lensi pystyyn temmaten kelkan sivulle juuri samassa kuin ensimmäinen ruotu kulki hänen ohitseen. Ratsumiesten jäljessä seurasi useita rekiä, sitten taas ratsumiesjoukko. Kun nyt suomalaisukko kääntyi katsomaan pihaan päin, hän näki, että kaikki olivat seisahtuneet sinne ja että suuri joukko ihmisiä oli erään miehen ympärillä kaikki paljastetuin päin, ja nyt hän vasta huomasi, että tuo mies oli itse herttua. Vähääkään epäilemättä hän siirtyi lähemmäksi. Hän näki matkustavaisten menevän tuohon hänen mielestään tavattoman suureen rakennukseen, minkä jälkeen ratsumiehet ratsastivat pois ja kansa hajosi eri haaroille. Nyt oli paikka aivan tyhjä; Yrjänä kelkkoinensa oli yksin jäljellä. Taas hän kävi levottomaksi. Mitä hän nyt tekisi? Kääntyisikö hän takaisin ja palaisi kotiin? Kyllä kai se olisi varminta; hän jo tarttui vitsakseen, joka hänellä oli kelkan jukkona, ja oli lähtemäisillään, kun joku kuului huutavan: "Tännepäin, tätä tietä! Tule pois vain!" ja hänen luokseen tuli vanha mies, joka puhui edelleen: "Oletpa muukalainen täällä, sinä suomalainen, näen mä; mitä asiaa sinulla on?"
"Tahtoisin puhua herttualle saadakseni rakennussetelin, jos se olisi mahdollista."
"Kyllä kaiketi, sen kyllä saat. Onpa sinulla kunnialliset tuomiset. Tuo nahkakimppu osoittaa, ettet ole kykenemätön mies etkä vetelehdi laiskana tuvan penkillä; sellaisia asioita pidetään arvossa tässä talossa. Mutta nyt ei ole kuhnailemista! Tällä puolella pihaa et saa oleskella", ja samalla mies reippaasti meni toiselle puolelle, jossa hän seisahtui erään rakennuksen luo, avasi oven ja virkkoi: "Sysää kelkkasi tänne, mutta joutuin nyt!"
"Se oli reippaasti tehty", kehui hän, kun Yrjänä lykkäsi kelkkansa sisään ja sulki oven; "etpä näytä olevan yhtä hidas kuin muut suomalaiskollot. Tule nyt renki-tupaan; minä näytän sinulle tien."
"Mene nyt sisään istumaan", puheli vanhus edelleen; "en tiedä milloin saat puhutella esivaltaa, mutta kyllä sinulle tuodaan sana." Yrjänän tullessa renkitupaan oli siellä koko joukko väkeä eri haaroilta maata, joukossa pari suomalaistakin. Näiden kanssa hän joutui pakinoihin. He olivat äskettäin saapuneet Ruotsiin meren yli, ja olivat täällä samalla asialla kuin Yrjänäkin. He aikoivat asettua Helsinglantiin, jossa heillä oli sukulaisia. Monta päivää he olivat oleskelleet täällä ja olivat hyvillään herttuan kotiintulosta, kun saattoivat toivoa pääsevänsä pian hänen puheilleen.
Tämä onnistuikin seuraavana päivänä, jolloin suomalaiset kutsuttiin portaitten luo, josta herttuan kirjuri Eerik Yrjönpoika kuunteli heidän asiaansa. Kirjuri oli sama mies, jonka kanssa Yrjänä oli puhellut edellisenä päivänä. Kun tuli Yrjänän vuoro tulla esiin, hän käski tämän tuoda esiin kelkkansa ja näyttää nahat, jotta ne tarkastettaisiin ja arvioitaisiin. Tätä tehtäessä tuli herttua sattumalta ulos. Hän kysyi, kuka nahkojen omistaja oli, ja kun Eerik Yrjänänpoika oli sen selittänyt, herttua kyseli Yrjänältä, kuinka tämä oli nahat saanut, mihin hän oli asettunut asumaan ja montako henkeä hänen joukkoonsa kuului. Vastattuaan näihin kysymyksiin Yrjänä pyysi "rakennusseteliä".
"Sellaisen kyllä saat, mutta mieluummin olisin suonut sinun asettuvan
Vermlantiin, jossa sinun olisi ollut parempi olla."
Eerik Yrjönpojalle hän sanoi: "Kun annat maksun nahoista, niin anna tuolle suomalaisukolle pari kirvestä kaupanpäälliseksi". Kääntyen Yrjänän puoleen herttua sanoi: "Käytä nyt vain niitä kelpo tavalla ja pidä huolta siitä, ettet laske kulovalkeaa metsään kaskea polttaessasi, sillä jos sen teet, joudut minun kanssani tekemisiin."
Seuraavana yönä tapaamme Yrjänän metsässä nuotion ääressä monen penikulman päässä Kungsöristä. Hän oli saanut asiansa toimitetuksi ja tunsi itsensä sanomattoman tyytyväiseksi. Nyt ei hänen tarvinnut muuta kuin Kopparbergissä näyttää rakennussetelinsä saadakseen sitten rauhassa ajatella tulevaisuutta. Tosin hän vähän pelkäsi voutia, mutta kun hän oli puhunut itse herttuan kanssa, niin kylläkai hän Falunissakin saisi asiansa hyvin käymään. Siitä hän ei välittänyt, että hänen matkansa sen johdosta venyi vähän pitemmäksi. Kopparbergistä hän kaikissa tapauksissa aikoi hankkia vähän siemenrukiita ja mitä muuta saattoi saada. Hyvillä mielin ja iloisin toivein hän nukkui, jatkaakseen taas matkaansa kotiinpäin aamun koitteessa.
14. SUOMALAISMÖKKI OREN METSÄSSÄ.
Tuossa vielä nimettömässä suomalaismökissä Oren metsässä kului aika hitaasti, kun ei ollut työtä tehtävänä. Mattu kyllä puuhasi lasten kanssa ja mitä muuta osasi, mutta hänellä ei ollut tarpeita ryhtyäkseen vakinaiseen työhön. Siksipä hän pitkästyikin odotellessaan Yrjänän kotiintuloa ja toivoi edes vähän pellavia kehrätäkseen. Aika kului kumminkin. Huhtikuun aurinko kävi yhä lämpimämmäksi, päivät venyivät pitemmiksi ja keskipäivällä suli lumi katolta. Heikki oli ensin kaiket päivät metsässä ampumassa ja pyydystämässä otuksia, mutta hänellä ei ollut sanottavaa onnea, niin että hän oli muutamia päiviä pysynyt kotosalla.
Niinpä sitten kerran koko perhe istui tuvan edustalla uunin lämmitessä. Silloin kuului kahahdus ja heti samassa oli Yrjänä iloisena ja hiestyneenä heidän joukossaan. Sekä vanhojen että nuorten ilo nousi ylimmilleen. Ei se ollut isoäänistä, meluavaa iloa, sillä metsäseutujen suomalainen oli aina vaitelias ja vähäpuheinen, ja vaikka hän oikeastaan olikin utelias, niin kului pitkä aika, ennenkuin hän rupesi mitään kyselemään. Niinpä nytkin. Lykättiin vain ja nosteltiin kelkkaa; se huomattiin painavaksi ja ihmeteltiin, kuinka Yrjänä oli jaksanut vetää sen kotiin.
"Minun on täytynyt kulkea öisin, kun hanki kantoi. Eihän tuo kumminkaan ollut kovin raskas, mutta hyvilläni sentään olen, kun olen saanut sen tänne kotiin. Katsotaanpa nyt, mitä siinä on. Kas tässä, Heikki, on sinulle", ja samalla hän antoi tälle oivallisen, hyvin taotun kirveen; "sen saat esivallalta ja samalla terveiset, että käyttäisit sitä voimallisesti, ja tässä on minulla toinen samalta mieheltä. Ja tässä, Mattu, on sinulle", ja hän anoi vaimolleen pellavavihkon. "Ei se ole kotoisin kauempaa kuin Oresta, jossa sen sain helsinglantilaiselta kaupustelijalta viidestä metsoparista, jotka sinne viemme ensi joulun aikaan, ja tässä on vielä lisää." Sitten hän otti esiin pienen käärön, jossa oli silmäneuloja, ompelulankaa ja sakset. Kas ne olivat kallisarvoisia tavaroita; nyt ei Matun tarvinnut enää olla joutilaana. "Ja katsopa, Jussi, tässä on sinulle." Poika unohti olevansa suomalainen: hän kirkaisi ilosta saatuaan kouraansa puukon. "Ja nyt on paras viimeiseksi!" virkkoi Yrjänä osoittaen säkkiä. "Tuossa on rukiita ja muita siemeniä. Jumala suokoon meille aikaisen kevään ja lämpimän kesän, niin kyllä me köyhät suomalaiset tulemme toimeen Ruotsin metsissä, sillä, herttualle kiitos, täällä meillä on rauha ja tässä on siitä vakuutuskirja. Hakkaa, Heikki, honkaan kolo; siinä säilytämme kirjan. Jumala siunatkoon herttuaa!"
* * * * *
Oli kevät. Aurinko paahtoi helteisesti, joka puro kohisi, kanervat olivat muuttaneet väriä, jokaiseen havupuun oksaan oli kasvanut tuumanpituinen vaaleanviihreä kerkkä, lehdet alkoivat puhjeta ja vihannoida, laulurastas lauleli puiden latvoissa vuoroin iloisia vuoroin surumielisiä liverryksiään peipposen äännellessä "tvit! tvit!" ja västäräkin mittaillessa sipsuttelevin, sukkelin askelin mökin kurkihirren pituutta. Ei vallinnut nyt enää äänettömyys metsässä, sillä voimakkaita kirveen iskuja kajahteli taajaan lakkaamatta, ja väliin kuului puu kaatuvan rysähtäen maahan. Uuden kasken hakkuussa uurastettiin. Koko perhe oli siellä koossa; siellä olivat lapset leikkimässä, siellä Mattu-muori kiskoi petäjänkuorta pettuleivänaineeksi ja miehet kaatoivat kaskea, ja niin aherrettiin koko kevät ja alkukesä, paitsi niinä päivinä, jolloin miesten piti metsästää pienempiä otuksia ja käydä kalassa.
Tulipa sitten se tärkeä päivä, jolloin vanha, nyt kuivanut rasi oli poltettava. Kulovalkean irtipääsemisen vaara oli tarjona, mutta kaikkiin varokeinoihin oli ryhdytty ja sitten kuivat puut iltapäivällä sytytettiin, koska kesäyöt tässä osassa maata tavallisesti ovat tyynet. Kuivat oksat ratisivat ja paukkuivat, liekki leimusi korkealle ja savu tuprusi pilviin; tulen vartijoina häärivät Yrjänä, Heikki ja Mattu, kullakin aseena katkaistu nuori näre, jonka rungosta oli alapäästä karsittu oksat pois, mutta yläpäästä jätetty karsimatta pitkäksi luudaksi. Tämä oli ainoana aseena heidän tulta vastaan sotiessaan. Ja se kyllä riittikin, sillä niin kauan kuin oli tyyntä, nousivat tulikipinät suoraan ylös ja putosivat suoraan alas. Jos kipinöitä putosi viistoon tai ulkopuolelle palon piirin sytyttäen siellä valkean, oli joku vartijoista heti paikalla ja hutki havuluudalla tulta, niin että se sammui. Polkemalla sammutettiin mitä havuluudalla ei saatu tukehtumaan. Se oli vaivalloista työtä. Kyllä olivatkin suomalaiset väsyksissä, kun aurinko nousi ja kaski oli palanut suurimmaksi osaksi. Lepoa ei kuitenkaan ollut ajatteleminen, sillä nyt oli kekäleet koottava sellaisille paikoille, mitkä eivät olleet tarpeeksi palaneet, ja sitten piti vielä sammuttaa, missä maa oli palanut liiaksi. Sellaisille paikoille piti kantaa vettä. Kun aurinko laskeusi vuorten taakse, oli jo päästy voitolle; kaski oli poltettu. Ankarassa työssä oli raadettu neljäkolmatta tuntia; nyt saatiin vähän levähtää, mutta vieläkin täytyi pysytellä valveilla. Tuli kiilui ja kyti vielä, siellä täällä se leimahti ilmiliekkiin. Lepoa ei käynyt ajatteleminen ennenkuin savu oli herennyt tarkkaan nousemasta, ja tämä tapahtui vasta sitten, kun aamukaste kostutti maan, silloin vasta saatiin lepuuttaa väsyneitä jäseniä.
Sitten alkoi maan hät'hätäinen tasoitustyö ja palon siementäminen. Sitten piti hankkia rehuja kolmelle vuohelle, sen jälkeen alkoi varsinainen muokkaus, jota seurasi syyskalastus, satimien ja pyydysten virittäminen ja metsästys. Ja näin kului neljä vuotta. Kaikesta uutteruudestaan huolimatta uudisasukkaat saivat varsin niukan palkan vaivoistaan. Ankarassa ilmanalassa viljantulo oli varsin niukkaa. Oikeastaan ei saatu säästöä muusta kuin metsästyksestä, se teki uudisasukasten toimeentulon mahdolliseksi. He eivät olleet missään yhteydessä muiden ihmisten kuin naapuriensa, Oren suomalaisten, kanssa. Ketään ei ollut vielä käynyt heidän tuvassaan, eikä Mattu ollut vuosiin kertaakaan käynyt viljahalmetta ulompana. Alituisena keskustelunaiheena oli talvipuhteilla, minne pojat olivat joutuneet. Viimein Matun levottomuus yltyi aivan ilmeiseksi. Yrjänä ja Heikki päättivät lähteä sen vuoksi heitä tiedustelemaan, jahka tulisi sovelias suksikeli. Heikki aikoi mennä meren yli Korsholmaan poikia etsimään. Kun Mattu sai siitä tiedon, hän tuli hyvin iloiseksi ja hänen alakuloista mieltänsä huojensi toivo, että Heikin tiedustelumatka onnistuisi.
Heikin poissa ollessa Yrjänä samoili yksin metsässä. Hän huomasi hirvien vähentyneen halmeen läheisyydessä, joten niitä täytyi nyt etsiä pitemmän matkan päästä. Sitten hän löysi parven kauempana lounaassa päin. Sitä hän ajoi takaa kerran aamupäivän; suksikeli oli erittäin hyvä, mutta hanki kova, niin että se paikoin kannatti hirviä. Vasta myöhään illalla hän tavoitti yhden hirven, joka oli uupunut. Pysyäkseen paremmin otuksen kintereillä Yrjänä oli heittänyt pois eväskonttinsa ja pyssyn, hän pisti hirven kuoliaaksi keihäällään. Hänen par'aikaa nylkiessään hirveä karkasi hänen kimppuunsa aavistamatta kolme muuta metsämiestä, ja ennen kuin hän ehti ajatellakaan asettua vastarintaan, he olivat ottaneet hänet kiinni ja haukkumasanoja syytäen pieksäneet häntä pieksämistään, kunnes hän meni melkein tainnoksiin. Sitten he käskivät hänen lähteä pois koko paikkakunnalta, muussa tapauksessa hän pääsisi hengestään. He olivat kerran ennenkin jo tavanneet hänet; jos se tapahtuisi vielä kolmannen kerran, he eivät aikoneet kärsiä, että suomalaisia oli metsästämässä heidän maillansa. Vaivalloisesti Yrjänä raahautui kotiin, jossa kului viikkokausia hänen parantaessaan haavojaan ja kootessaan voimiaan. Tämä tapaus teki Yrjänän levottomaksi. Hän pelkäsi, että ruotsalaisilla talonpojilla oli paha mielessä. Hän päätti kumminkin metsästysretkillään varoa kulkemasta lounaaseen päin ja pysytellä pohjois-kulmilla, sillä sikäli kuin hän tiesi oli metsäseutu sillä suunnalla asumatonta.
Heikki palasi vasta kun lumet olivat metsissä vähentyneet. Tosin hänellä ei ollut poikia mukanaan, mutta hän oli tavannut useita merimiehiä, jotka tiesivät heidän olleen mukana Stålarmin Ruotsiin tekemällä sotaretkellä ja yksi merimiehistä tiesi kertoa, etteivät pojat olleet mukana paluumatkalla. He olivat varmaankin nousseet maalle Ruotsin puolella. Tieto, että pojat olivat onnellisesti tulleet meren yli, lohdutti vanhempia, ja sitten sovittiin niin, että niin pian kuin mahdollista toinen miehistä lähtisi Malmivuoren tienoille heitä tiedustelemaan. Toivottiin sieltä saatavan johtolankaa tiedustelujen jatkamiseksi. Kun Heikki sai kuulla, mitä Yrjänälle oli tapahtunut, hän vimmastui. Talonpojille olisi maksettava samalla mitalla, ja jos tilaisuutta tahdottiin etsiä, niin kyllä sellainen ilmestyisi ensi metsästysaikana; eikä Yrjänäkään ollut siihen ihan vastahakoinen, vaikka Mattu varoitteli.
Niillä muutamilla metsästysretkillä, joita vielä tänä kevännä tehtiin, käytiin pohjoisessa päin, ja siellä miesten onnistui löytää iso majavayhteiskunta, josta he saivat pyydetyiksi kerrassaan kahdeksan kappaletta. Tämä oli aimo onni uudisasukkaille, ja seurauksena siitä oli, että Yrjänä teki matkan Helsinglantiin ja toi sieltä takaisin palatessaan mukanaan lehmän, ja hiehon. Sillä keinoin heidän toimeentulonsa tuli melkoista paremmaksi, vaikka rehun hankkiminen kyllä lisäsi miehille työtä. Mattu-eukko oli riemuissaan lähtiessään aamulla lehmineen ja vuohineen lasten kanssa laitumelle, ja päiväkaudet hän kuului toitottavan paimentorveansa.
Näin eleltiin aikoja, kunnes miehet alkoivat hankkia rehua tulevan talven varaksi. Varustauduttiin kokoamaan sitä kaukaisen järven rantamilta, jossa kasvoi runsaasti heinää. Sinne lähti koko perhe ja karja.
Oli oltu muutamia päiviä heinänteossa. Miehet olivat kerran aamulla lautalla nostamassa järveen laskemiaan koukkuja, kun näkivät nousevan savua siltä ilmansuunnalta, missä heidän kotinsa oli. Tuo teki mielen levottomaksi; soudettiin maihin ja sanottiin Matulle, mitä oli nähty. Elukat ajettiin yhteen; tavarat pantiin kokoon ja lähdettiin kotimatkalle. Heikki ei malttanut kävellä niin hitaasti kuin toiset, joita karja esti nopeaan kulkemasta, vaan otti Yrjänän pyssyn ja lähti juoksemaan, minkä jaksoi.
15. HYÖKKÄYS JA ILKITYÖ.
Kuta lähemmäksi kotia tultiin, sitä enemmän tuntui palaneen käryä, ja kulkua joudutettiin yhä. Kun oli tultu lähelle kotia käski Yrjänä Matun seisahtua; hän aikoi mennä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Pian hän palasi takaisin kasvot kalpeina ja vapisten. "Tulkaa!" sanoi hän, ja sitten kaikki menivät perille.
Ei ollut enää tupaa, ei ruista korjattavana: kaikki oli poltettu. Tuvan seinistä oli jäljellä vain muutamia loimuavia kekäleitä, ja tulenliekki nuoleksi vielä viimeisiä rukiinorsia halmeessa. He näkivät ja tunsivat, että nyt oltiin kodittomina ja koko vuodentulo oli hävitetty. Mattu väänteli käsiään, Yrjänä vapisi hillitystä vihasta. "Katso", sanoi hän, "tuossa ne konnat ovat pilkkoneet sytykkeitä polttaakseen köyhän suomalaisraukan viljahalmeen! Jumala meitä auttakoon! Mattu, aja elukat metsään. Ota lapset mukaan; minä katson, ovatko murhapolttajat läheisyydessä."
Kun Yrjänä taas tapasi vaimonsa, sanoi hän: "Ovat lähteneet tiehensä näiltä tienoilta, pelkureita ovat olleet; ovat juosseet kuin hirvet tehtyään ensin ilkityönsä. Heikki on heitä väijymässä, minun täytyy lähteä jäljestä". — "Ei, Yrjänä, älä jätä minua! Heikki on jo liian kaukana sinun edelläsi; et ehdi hänen avukseen. Jumala paratkoon, ei suinkaan hän enää koskaan palaa!" Ja Matun kyyneleet vuotivat virtanaan.
"Niin, mahdollista kyllä on, ettei Heikki enää palaa, niinkuin sanot; mutta voihan tapahtua, että hän tulee. Kaikissa tapauksissa meidän täytyy lähteä pois näiltä mailta. Meillä ei ole kotia; meidän täytyy siirtyä Vermlantiin; siellä on herttua lähellä ja siellä saamme olla rauhassa. Rauhoitu, Mattu! Paljon täytyy tässä elämässä kokea. Hohhoi", huokasi hän, "jospa meillä olisivat täällä poikamme! He ovat nyt aikamiehiä. Meidän täytyy heidät löytää, luota minuun, Mattu! Tulkootpa sitten ruotsalaiset! Katsotaan, ovatko ne rosvot löytäneet säilöpaikkamme!" lisäsi hän ja poistui hetkiseksi. "Eivät ole, ole huoleti Mattu! Ne sammakot eivät ole löytäneet meidän kuivattuja lihojamme eivätkä rakennusseteliä. Onnettomuus ei ole niin suuri kuin miltä se näyttää. Nämä ovat laihoja maita; minä lähden täältä mielelläni."
Oli sytytetty nuotio ja asetuttu yötä viettämään; elukat oli sidottu kiinni läheisyyteen. Ne tavarat, mitkä olivat jääneet tulipalossa palamatta, koottiin, ja paraikaa järjesteltiin, mitä luultiin voitavan ottaa mukaan, kun Heikki saapui tulille. Hän oli kalpea ja veressä; pitkin oikeaa kylkeä ja säärtä olivat vaatteet verestä tahmeina.
Sen nähdessään kavahtivat sekä Yrjänä että Mattu joutuin pystyyn. Heikki, joka näki heidän levottomuutensa, nosti kätensä, viittasi ja käski heidän olla huoleti. "Se on vain vähäinen pintahaava; ei tullut sisäpuolelle sanottavaa vammaa; kyllä tämä pian paranee. Antakaa minulle vettä!"
"No istuuduhan nyt, Heikki! minä tahdon katsoa haavaasi", sanoi Mattu. — "No katso vain, mutta johan minä sanoin, ettei tässä ole mitään vaaraa." Ja niin olikin asian laita. Pyssyn luoti oli repäissyt muutaman tuuman lihaa ja vahingoittanut vähän kylkiluuta. Veri oli tauonnut vuotamasta, ja kun haava oli pesty puhtaaksi, ei se ollut vaarallisen näköinen. Haavan ympäri sidottiin märkä riepu ja Heikki pyysi jotakin syödäkseen. "Minä huomaan", sanoi hän, "että olette alkaneet tehdä lähtöä täältä. Joutukaa vain, sillä ennen päivän nousua meidän täytyy olla matkalla."
"Mitä tarkoitat, Heikki?" — "Sitä vain, että yksi ruotsalainen on vielä hengissä. Minä näin savua nousevan toiselta puolen jokea (Ore-jokea). Jos hänellä on kumppaneita siellä, niin ne ovat pian ajamassa meitä takaa." — "Yhden sanoit vielä olevan hengissä: montako heitä oli?" — "Kaksi vain, kuten tavallista, samat, jotka tapasimme ensi matkallamme ja jotka sinua pieksivät. Pitempi, mustaverinen mies, ei enää meitä ahdista. En minä häntä tappanut, mutta poissa hän on." — "No miten se tapahtui?"
"Kun tulin halmeen luo ja näin, mitä talonpojat olivat tehneet, suutuin vimmatusti ja juoksin suoraan aukean halki, ja silloin he näkivät minut juuri kun olivat lähdössä. He uhkasivat minua pyssyllä ja huusivat, että nyt he tiesivät, missä minä asun. Jollen minä nyt lähtisi täältä, he tiesivät, missä minä olisin. Silloin kauhistuin ajatellessani teitä, mutta sitten sisuni kuohahti, ja arvelin parhaaksi tehdä heistä lopun. Sen vuoksi hiivin heidän jälkeensä vaaniakseni hyvää tilaisuutta. Sitä en saanut, ennen kuin he olivat lähdössä lautalla joen yli. Silloin toinen meni lautan toiseen päähän, toinen tarttui seipääseen lykätäksensä lauttaa ulos rannasta, ja juuri kun hän nojasi seipääseen, viskasin kirveellä. Se sattui seipääseen, niin että se katkesi ja tuo musta peijakas keiskahti takaperin selälleen virtaan, ja hänen huutonsa kuullessaan kääntyi toinen katsomaan taakseen. En saanut pyssyä kuntoon, ennen kuin hän jo ampui. Luoti sattui minuun, säpsähdin ja kaaduin kyljelleni. Kuulin ampujan nauravan, ja samalla huomasin tulen joen toisella puolen. Silloin arvelin parhaaksi, etten ammu häntä, jos hänellä olisi kumppaneita.
"Minä arvelin, että kylläpähän virta vetää lautan koskeen ja säästyyhän ruutini, ja niin olin hiljaa paikallani katsastellen, oliko minulla vaaraa tarjona. — Ei maar! Parasta kaiketi olisi lähettää tuon murhapolttajan nahkaan luoti, niin pääsemme heistä kummastakin — ja laittausin valmiiksi ampumaan. Mutta samassa hän hyppäsi lautalta veteen ja alkoi uida. En tullut ampuneeksi, sillä lautta oli meidän välillämme, ja kun se oli ehtinyt ohi, oli liian pitkä matka, ja vielä pitempi oli välimatka kun ruotsalainen nousi maalle. Hän kyllä ymmärsi minun pitävän häntä silmällä, jos olisin hengissä, ja hän pui nyrkkiä minua uhaten.
"Silloin nousin seisoalleni ja tein samalla tavalla, ja sitten tähtäsin häntä pyssyllä, mutta silloin hän oitis pujahti kiven taakse, ja samapa tuo oli; minä tahdoinkin vain häntä säikähdyttää. Sitten minä huusin hänelle kysyen, missä hänen pyssynsä oli, ja nauroin, sillä nyt on ruotsalaisilla kahta pysyä vähemmän. Kaikissa tapauksissa tuli pyssyistä vahinko. Minä vain ihmettelin, mahtoiko hänellä olla kumppaneita. Siinä tapauksessa he ovat täällä huomenna. Jos he olivat kahden, voimme heille nauraa: he näkevät, että me olemme pitkien matkojen päässä, kun tulevat tänne. Mattu, väännä minulle pitkä vitsas; panen sen ympärilleni pitämään kiinni riepua, jonka asetit haavan päälle. Kiitos! Nyt rupeamme nukkumaan. Käykää vain levolle! Ruotsalaiset eivät koskaan ole liikkeessä yöllä."
Selvä asia oli, ettei uni heti tullut; jokainen ajatteli kärsittyä vahinkoa. Mutta ylipäänsä heillä oli nyt koko lailla paremmat olot kuin Oren metsiin tullessa; varsinkin elukat olivat suuri aarre. Aika kului; täytyi joutua, jos mieli saada asunto ennen talven tuloa.
Tuskin oli puoliyö ohitse, kun tuo pieni joukko jo lähti liikkeelle. Heikki kulki edellä; sitten Mattu lasten kanssa, heidän jäljessään karja ja viimeisenä Yrjänä. Hän seisahtui usein kuuntelemaan, ajoiko kukaan heitä takaa, mutta kun ei mitään kuulunut, hän riensi tavoittamaan edellä kulkijoita. Päivän koitteessa he olivat virran varrella, jonka yli heidän täytyi kahlata. Oli jo valoisa päivä, kun he kaikki pääsivät sen toiselle puolelle, sillä lapset ja vuohet täytyi kantaa. Helpotuksen huokaus pääsi jokaiselta, kun he olivat päässeet yli joen ja Yrjänä pysähtyi vartioimaan ylikulkupaikkaa. Tosin matkamiehet olivat pari penikulmaa ylempänä sitä paikkaa, jossa edellisen päivän tapahtumat olivat sattuneet, mutta sellainen matka on mitättömän pieni metsäseutulaiselle. Nyt tehtiin kulkujärjestyksessä sellainen muutos, että Mattu kulki etunenässä tytön kanssa, sitten karja, jota ajoi eteenpäin nyt kahdeksanvuotias Jussi. Heikki keihäineen ja jousineen jäi Yrjänän toveriksi. Miehet olivat varustautuneet taisteluun.
Uskollisesti he pysyivät paikoillaan, kunnes aurinko paahtoi helteisesti ja Mattu oli päässyt muutaman tunnin matkan heistä edelle. Silloin he riensivät jäljestä ja saavuttivat omaisensa laidattoman laajan rahkasuon reunalla, jossa elukoilla oli hyvä laidunpaikka.
Nyt oltiin varmoja siitä, etteivät ruotsalaiset vielä heitä ajaneet takaa, mutta päätettiin kuitenkin jatkaa matkaa mitä suurimmassa kiireessä.
Viidentenä päivänä oli menty Itäisen Daal-joen poikki. He tunsivat itsensä nyt rauhallisemmiksi ja päättivät levätä, sillä sekä ihmiset että elukat olivat kovin väsyksissä kiireisestä marssimisesta, ja vaikkei Heikki sanonut mitään, niin näkyi kuitenkin selvästi, että hän kärsi suurta tuskaa haavastaan. Sattumalta matkamiehet olivat kulkeneet Daal-joen poikki sellaisesta paitasta, missä pieni lisäjoki siihen laski. Siinä oli paljon kaloja; niitä pyydettiin yli tarpeen eikä siis tarvinnut vähentää ruokavaroja; sen vuoksi kulkijat pian taas virkistyivät voimiinsa.
Yrjänä oli kolmantena päivänä heidän viipyessään tällä paikalla lähtenyt seutuja tarkastelemaan. Hän palasi kovin huolestuneena, sillä korkealta vuorelta, jonka laelle hän oli noussut, hän oli nähnyt koko tienoon olevan asuttua pitkin virran vartta sekä ylä- että alapuolella sitä paikkaa, missä he nyt olivat. Kaukana kaakossa päin hän oli nähnyt suuren alankomaan, hyvin aavan järven ja paljon ihmisasuntoja. Tämä herätti hänessä levottomuutta; hän kehoitti sen vuoksi toisia lähtemään jatkamaan matkaa, ja siihen he kaikki olivat kohta valmiit. Ei kukaan valittanut eikä pelännyt erämaan vaivoja; jokainen tahtoi päästä länteen päin, siellä oli se maa, johon kaikkien toivo veti.