16. ONNELLINEN TAPAAMINEN.
Muutamia viikkoja sen jälkeen tapaamme siirtolaiset Klar-joen rannalla omien maanmiestensä parissa. Heidän matkansa halki kaksikymmenpenikulmaisen metsän oli ollut arvaamattoman tukala, mutta sitkeydellä oli voitettu ne suuret vaikeudet, jotka kohtaavat noiden vaikeasti kuljettavain seutujen halki samoojaa. Nyt he olivat tavanneet omia hyväntahtoisia kansalaisiaan. Näiltä he olivat myöskin kuulleet sen ilahduttavan sanoman, että pojat, joita he niin suuresti kaipasivat, olivat olleet siellä heitä tiedustelemassa. Heillä oli sen vuoksi syytä toivoa pian tapaavansa heidät. Levättyään muutamia päiviä he lähtivät virran poikki kauemmaksi länteen päin, jossa heidän maanmiehensä olivat sanoneet heidän löytävän hyvää maata ja runsaammin metsänriistaa kuin muualla.
Niin he olivat saapuneet seudulle, jossa maa oli vähemmän vuorista. Mäet olivat pieniä ja matalia niihin vuoriin verraten, joiden yli he olivat tulleet. Siellä oli tasaisemmat maat, pieniä vesiä ja lehtimetsiä. Kun he jo tunsivat olevansa turvassa takaa-ajajilta, kulki Yrjänä matkueen etupäässä, ja hän aikoi juuri seisahtua lepäämään katsellakseen tarkemmin ympäristöä, kun hänen huomionsa kääntyi voihkivaan ääneen ja katkeilevien oksien rasahteluun, ja heti sen jälkeen syöksyi esiin suuri karhu. Yrjänän nähtyänsä se seisahtui, kiljaisi, hirveästi ja hyökkäsi kohti. Yrjänän luoti hillitsi hyökkäystä muutaman silmänräpäyksen; sillä välin hän hyppäsi hongan taakse suojaan. Vaikka karhu oli nähtävästi pahasti haavoittunut, teki se kuitenkin heti uuden hyökkäyksen, mutta nyt oli Heikki rientänyt apuun ja tavoitti petoa keihäällä. Kiivas ottelu syntyi, kun karhu ja metsämies joutuivat käsikärhämään, ja voitto oli jonkin aikaa epävarma, kunnes Yrjänä kirveen iskulla halkaisi karhun kallon ja peto samassa kaatui maahan. Voitto oli saatu!
Pian riensi Mattukin lasten kanssa paikalle ja sitten katseltiin saalista. Karhu oli tavattoman iso, sen vertaista eivät miehet ennen olleet nähneet. Mutta suomalaiset eivät täällä metsässä olleetkaan yksin: karhussa oli useita aivan tuoreita pyssynluotien haavoja. Hämmästyen katseltiin toisiaan levottomina, ja pian tuli näkyviin kaksi miestä, joilla oli mukanaan hihnaan sidottu koira.
Tulijatkin hämmästyivät nähdessään rotevat, pitkätukkaiset nahkoihin puetut suomalaiset. Nämä huomasivat heti, että äskentulleilla oli pyssyt; samoin tulijatkin älysivät kohdanneensa muukalaisia. Vanhempi ruotsalaisista kysyi ensin, olivatko vieraat suomalaisia; kun siihen oli annettu myöntävä vastaus, hän sanoi tuntevansa muutamia suomalaisia, jotka asuivat moniaan penikulman päässä hänen kodistaan itään päin Mangskogin metsäseudulla. "He ovat reippaita ja ystävällisiä ihmisiä, ja kyllä kai tekin olette samanlaisia", lisäsi hän vermlantilaisten tavanomaiseen suopeaan tapaan katsoen suomalaisiin avoimesti ja rehellisesti. "Vai niin!" virkkoi hän iloisesti kääntyen karhuun päin, "siinäkös röhötät maassa, senkin peto! Jumalan kiitos! Te olette tappaneet sen, ja kiitos teille siitä niin kauan aikaa kuin Matti Bryntenpoika elää, sillä tietäkää, että tuo kontio on ollut kauheana vitsauksena monet vuodet meille Träskogin talollisille, ja minulta raukalta se on kaatanut melkein kaiken karjan. Toissa viikolla se kaatoi kaiken nuoren karjan, ja silloin minä päätin tappaa karhun tai itse menettää henkeni. Nyt on tämä naapurini Pietari minun kanssani ajanut karhua viisi päivää. Vielä kerran sanon: Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia siitä, että te tapoitte tämän häijyn pedon."
Samalla hän astui esiin ja kätteli jokaista, yksin lapsiakin, ja samalla tavalla teki hänen kumppaninsakin. Jo ennen kättelemistä vermlantilaiset olivat panneet pyssynsä pois, ja nyt suomalaisetkin panivat pois aseensa. He tunsivat mielessään liikutusta ja kiitollisuutta noita miehiä kohtaan, jotka niin selvästi osoittivat heille luottamustaan ja hyväntahtoisuuttaan.
Yrjänä alkoi nyt pakinoida ja kertoi aikoneensa levähtää täällä, kun karhu syöksyi metsästä, ja nyt oli vielä enemmän syytä levätä. Hän kehoitti uusia ystäviään pysähtymään nuotiolle, niin hän auttaisi heitä karhun nylkemisessä. No, sen toiset kernaasti tekivät, sillä he olivat väsyksissä ja nälissään, mutta karhuun heillä ei ollut mitään oikeutta. Se oli suomalaisten oma, koska he olivat sen tappaneetkin; niin oli laki heidän keskuudessaan. "Jos lienee niin", virkkoi Yrjänä, "mutta nyt olette suomalaisten joukossa, ja heidän keskuudessaan on laki sellainen, että se, joka on ajanut karhun liikkeelle ja ampunut ensi laukauksen, saa pitää saaliin omanaan; joka sen on tappanut, saa ainoastaan toisen lavan."
"Ohoh!" virkkoi Matti, "onpa se kummallinen laki! Mutta kun asiaa oikein ajatellaan, niin onpa sillä perusteelliset syynsäkin, vaikk'ei tällä kertaa. Mutta koska niin tahdot, Yrjänä, niin voimmehan jakaa tasan." — "Nyt et, Matti, pitkälle ajattele. Me olemme matkalla. Mihin pysähdymme, sitä emme tiedä; mitäpä me voisimme kuljettaa mukanamme karhusta? Pikkuruisen osan; onhan metsä täynnä lintuja, ja meillä on syötävää, mihin vain tulemme. Ei, Matti, kyllä asia pysyy sellaisena kuin minä sanoin. Lavan minä vain saan. En olisi sitäkään huolinut, jollei tämä seutu olisi minua miellyttänyt. Viivymme täällä sen aikaa, että ehdin katsella ympäristöä. Sillä aikaa syömme minun osani, eikä nyt sen pitempiä puheita siitä asiasta, vaan ryhdymme karhua nylkemään ja paloittelemaan. Ehkäpä Matulla on antaa meille jotakin syötävää, jahka saamme karhun nyljetyksi!"
Ja sille puheelle asia jäi. Pari tuntia myöhemmin istuivat ruotsalaiset ja suomalaiset sulassa sovussa Matun keittopadan ympärillä ammentaen makeihin suihinsa hänen keittämäänsä lintukeittoa. "Teillä on kaiketi leipä nyt tiukalla?" kysyi ruotsalainen talonpoika, joka kaipasi leipää ateriassa. Mattu hymyili alakuloisesti sanoen: "Niin, eihän meillä nyt ole ollenkaan leipää, mutta talvella kyllä oli." — "Niin, kyllä se on hyvää olemassa, kun sitä vain riittää", arveli Matti, "mutta muutamina vuosina käy niin, että meilläkin leivänmurut ovat vähissä, mutta eipä tässä silti kuolla", lisäsi hän naurahtaen; "kyllä hätä keinon keksii. Mutta kuulepas, Pietari! Kyllä maar meidän selkäämme likistää, ennen kuin saamme kotiin kaikki karhunlihat; sillä tietäkää", selitti hän suomalaisille, "on koko päivän matka meille kotiin."
"Vai niin", sanoi Yrjänä salaa hyvillään, kun oli niin pitkä matka asutuille seuduille; "eikö ole muita asuttuja seutuja lähempänä?" — "Tuskinpa vain", tuumi Matti. "Länteen päin meiltä on Bortan, jossa asuu monta huonekuntaa. Se talo ehkä on jonkin verran lähempänä tätä paikkaa, mutta ei paljon." — "Entä eikö ole muualla päin ihmisiä?" kyseli Yrjänä. — "En tiedä! Lännessä meiltä on Norja. Sinne on kyllä matkaa ihmisasunnoille, ja pohjoiseen päin on pelkkää metsää, niin sanovat ne, jotka paremmin tietävät, mutta meistä itään asuu suomalaisia, järven ympärillä, jota he sanovat Kymmeneksi; mutta kuinka pitkän matkan päässä se paikka on, sitä minä en tiedä. Varsin pitkälti ei sinne sentään ole, sillä meidän paimenemme sanovat kuulleensa suomalaisten paimentorvien toitotusta. Etkö sinä, Yrjänä, tiedä heistä mitään?" — "Kyllä olen kuullut siellä asuvan meidän sukuista kansaa sen järven ympärillä, mutta me tulemme kauempaa pohjoisesta päin."
"Kuinka kauan aikaa siitä on, kun sinä lähdit kotoasi Suomesta?" — "No, en osaa sitä oikein varmaan sanoa; mutta kyllähän siitä on viitisen vuotta." — "Ohoh, miten hirveän kaukana se mahtaa ollakaan!" arveli Matti; "miten Herran nimessä olette päässeet tänne?" — "Ka, onhan tuota päästy sentään" — "Niinpä niin, Herra varjelkoon teitä!" puuttui puheeseen Pietarikin, "kylläpä teidän jo tarvitseekin päästä asettumaan rauhaan. Ruvetkaa asumaan näille seuduille, tämä on kyllä hyvää maata; eikä täällä varsin usein halla pane. Useimmiten vilja joutuu täällä, ja tämän seudun vertaisia metsästysmaita saatte kauan etsiä. Täällä on hirviä tuhansittain, mutta on täällä paljon petoeläimiäkin. Karhut kaatavat meidän raavaseläimemme, ja sudet raatelevat talvella kulkiessaan kaikki missä vain henki on. Ehkei teillä olekaan susia kotimaassanne?" lisäsi hän miettivästi. — "Kyllä niitä on sielläkin." — "No kyllä sitten tiedätte, millainen rasitus niistä on", lisäsi hän. "Kas niin, Matti, lähdetäänpä nyt liikkeelle! Otetaan nyt lihakantamukset selkään ja lähdetään viemään niitä kotiin."
"Hyvästi nyt näkemiin! Huomenna iltapuolella kaiketi olemme täällä taas, ja siihen asti pitää teidän viipyä täällä. Luvatkaa se meille!" — "Kyllä, kyllä", myönsi Yrjänä, "kyllä teemme, niinkuin tahdotte."
Kun reippaat ruotsalaiset talonpojat olivat menneet pois, kuljeskeli Yrjänä ympäri metsiä katselemassa, oliko maa viljelykselle soveliasta. Hänen iltapäivällä palatessaan olivat Mattu ja Heikki järjestäneet yöpymispaikan, ja padassa kiehui rasvaista karhunlihaa. Heikki kertoi vähän matkan päässä nuotiopaikasta löytäneensä pienen lammen, jonka rannoilla oli elukoille hyvää laidunta. Yrjänä tahtoi, että heidän kaikkien oli seuraavana päivänä lähdettävä yhdessä katsastamaan, jäisivätkö he sille seudulle asumaan. Itsellään hänellä ei ollut paikkakuntaa vastaan mitään muistuttamista, mutta hän ei tahtonut samana päivänä tehdä päätöstä.
Kun seuraava päivä oli ehtinyt iltaan, olivat suomalaiset päättäneet asettua tänne asumaan. He lepäsivät nuotionsa ympärillä miettien, miten toteuttaisivat tuumansa, kun eilispäiväiset ystävät saapuivat heidän luokseen. Näiden mukana oli roteva nuori naishenkilö, joka oli otettu mukaan avuksi lihoja kantamaan. Mattu oli kovin hyvillään, kun sai jutella toisen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, ja ystävyys vahvistettiin, kun talonpojan nainen lahjoitti hänelle useita leipiä.
Yrjänä ilmoitti nyt Matille ja tämän kumppaneille heidän, suomalaisten, yhteisen päätöksen asettua asumaan melkein niille paikoille, missä he nyt olivat. He olivat tutkineet maita ja tahtoivat noudattaa neuvoa, jonka toiset olivat edellisenä päivänä antaneet. Tämä tieto ilahdutti suuresti kumpaakin ruotsalaista. He sanoivat mielellään yksissä tuumin Yrjänän ja Heikin kanssa rupeavansa hävittämään vahinkoeläimiä, varsinkin karhuja.
Vähän mietittyään Matti arveli kuitenkin, ettei hän voinut käsittää, kuinka suomalaiset nyt, kun vuodenaika oli näin pitkälle kulunut, enää ehtivät saada asuntoa sellaiseen kuntoon, että voisivat tulla siinä toimeen yli talven. "Ja mitä te syötätte lehmillenne?" ihmetteli hän. "Heinä on jo liian vanhaa, ettekä saa sitä kuivatuksi. Ei se käy päinsä", sanoi hän innoissaan ja istui hetkisen ääneti. Mutta pian hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti iloissaan: "Kyllä se sentään käy. Karhu kaatoi minulta karjan ja minulla on karjanrehua; otan teidän karjanne luokseni, ja sinä, Pietari, jolla on enemmän kuin puoli osuutta meidän myllytupaamme, voit antaa tämän väen asua siellä talven yli; se on koko lämmin, ja voihan sen sitä paitsi korjata lämpimänpitäväksi ennen talven tuloa. Suostutko siihen, Pietari?" — "No totta kai, kyllä minä suostun. Ovathan nämä miehet tehneet meille hyvän palveluksen, ja lahja lahjasta, se on oikein ja kohtuullista; lähtekää te vain meidän mukaamme!"
Suomalaisemme olivat aivan hämmästyksissään sellaisesta hyväntahtoisuudesta; mutta kun Yrjänä ehti malttaa mielensä, hän sanoi olevansa ruotsalaisille kiitollisuuden velassa, mutta metsässä he kyllä itse tulisivat toimeen; siihen he olivat tottuneet, mutta elukoista puhuen hän oli enemmän kuin hyvillään, kun sai ne jättää Matin luo talveksi, ja hän tahtoi siitä palkkioksi auttaa häntä ensi elonkorjuun aikana. "No saammehan siitä puhua toiste. Kaikkea karhunlihaa emme saa vielä tällä kertaa viedyksi mukanamme; minä tulen vielä kerran takaisin, sitten puhelemme tarkemmin."
Matin tullessa jonkin päivän kuluttua takaisin tekivät suomalaiset paraikaa turvemökkiä. Maata kaivettiin teräväpäisillä seipäillä; se oli vaivalloista urakkaa. Matti katseli sitä jonkin aikaa. "No sitähän minä arvelinkin", virkkoi hän, "ja siksi minä töinkin teille nämä". Samassa hän ojensi heille rautakangen ja pari kuokkaa. "Näitä te tarvitsette; ottakaa ne kernaasti, minulla on kyllä useampia omaksi tarpeeksi, kyllä teille sittenkin riittää työtä. Vai olette te asettuneet tähän asumaan! Eipä ollut hullumpi tuuma. Vettä on molemmilla puolin; maa ei ole vaikeaa viljellä, vaikka metsä on tiheä; ja sehän ei ole suinkaan huono merkki. Onnea vain työllenne! Jahka nyt tulee pakkasyöt, niin ajakaa elukat minun talooni: olen veistänyt pilkat puihin sinne saakka, kun järvi alkaa näkyä; silloin näette meidän asuntomme ja löydätte tien perille asti. Herran haltuun! Tulkaa kaikki tyynni meille!"
17. LUMITUISKUN PEITOSSA.
Lähtiessään Suomenniemen ystävällisten suomalaisten luota, Antti ja Pekka suuntasivat etelää kohti. He hiihtivät jotenkin suoraan poikkimaisin. Tiheä metsä esti heitä näkemästä kauas, ja he olivat yksimieliset siitä, että tämä oli kolkointa ja jylhintä seutua, missä he koskaan olivat liikkuneet. Tottuneina eränkävijöinä ja suomalaisten synnynnäisen paikallisvaiston turvin he sitten pysyivät oikeassa suunnassa. Äkkiä heiltä pääsi iloinen huudahdus: näköala avartui, he olivat saapuneet pitkän, kapean metsäjärven rannalle.
"Hei, Antti", huudahti Pekka, "nyt saamme katsella vähän ympärillemme. Hiihdetään pitkin järveä! Ohoi", huudahti hän vähän ajan kuluttua ja seisahtui. "Katsopas, Antti, oletko nähnyt tällaista ennen? Vuori toistaan korkeampi, ja taas metsää, lunta, yhä lunta! Kaikki on valkoista, vitivalkoista. Ja katsopas tuota tunturia tuolla! Se on vielä valkoisempi, sinne minä tahdon! Tosin joudumme vähän liiaksi länteen, mutta mitäpä siitä! Mitäs siihen sanot?" — "Sen vain sanon, että jos isä ja äiti olisivat täällä, niin en hievahtaisi suksen pituutta etemmäksi; tähän tahdon asettua asumaan. Katsohan, tuolla kannaksella olisi meidän pirttiimme, ja täällä harjanteilla tahtoisin kuulla äidin laulavan, lehmäkellon kalahtelevan ja pikku karjan määkivän. Niin, onpa tässä maata suomalaisille. Kiireesti isää ja äitiä etsimään! Tule pois, Pekka!" Samassa reipas Antti painalsi matkaan kuin nuori varsa vihreällä niityllä.
Pari tuntia hiihdettyä Antti seisahtui osoittamaan Pekalle äsken siitä kulkeneiden hirvien jälkiä. "Mitäs arvelet, tapammeko niistä yhden itsellemme?" — "Ei, annetaan niiden olla rauhassa, emme tarvitse hirviä niin kauan kuin meillä on metsoja puiden latvoissa vaikka satamäärin. Pari metsoa kyllä riittää meille. Lähde sinä itään päin, niin minä menen länteen, ja tavataan taas tunturin juurella. Tänne, Rakki!" ja sitten hän lasketti eteenpäin aika vauhtia.
Vasta illan suussa he tapasivat toisensa. Nähdessään Antin metsästyssaaliin Pekka sanoi: "Antti, sinä olet ajattelematon. Olet ampunut enemmän lintuja kuin tarvitsemme! Ruutia haaskaat suotta ja nyt saamme turhan päiten raahata lintuja mukanamme. Tule nyt!"
Vähän aikaa hiihdettyä päädyttiin taas järven rantaan. Järvi oli tunturin juurella, jyrkkien metsäisten rinteiden keskellä. "Tahdotko asettua tänne?" kysyi Pekka. — "Eipä taida olla muutakaan neuvoa. Pimeä tulee tuossa paikassa, tunturin toiselle puolen emme tänään enää ehdi. Kukapa sen tiesi, miten pitkä se on." — "Ei, en minä sitä tarkoittanut; vaan tahtoisitko asettua tänne asumaan iäksi päiväksi?" — "Ka miksei! täällä on maa sen näköistä kuin oikeassa karhujen laaksossa. Olen varma siitä, että niitä on täällä sadoittain. Kun meillä vain olisi aikaa antaa Rakin etsiä, niin saisitpa nähdä; mutta nyt se täytyy jättää siksi, kunnes saamme isän ja Heikin kanssamme. Kyllä tänne vielä löydämme vastedeskin. Noustaan nyt tuonne rinteelle ja ruvetaan yöpuulle. Luulen melkein yksin syöväni kokonaisen metson tänä iltana, niin olen nälissäni. Poikkea nyt viistoon Pekka! Nyt on sinun vuorosi aukaista latua. Täytyy etsiä lähde ja puro; tänä iltana en malta istua lunta sulattamassa, tahdon saada padan heti kiehumaan, ja niin janokin on, että kurkkua kirvelee. Lähde nyt liikkeelle!"
Hämärän tullessa pata jo oli tulella. Antti näytti kovin tyytyväiseltä auttaessaan Pekkaa tekemään tulta, ja kun se oli tehty, hän tutki lihaa padassa. "Kuule Pekka, se on keittynyt kovaksi; eikö sinulla ole nälkä?" — "On kyllä, mutta jaksanhan odottaa." — "No jos sinä jaksat, niin kyllä minäkin", vastasi Antti heittäytyen havuvuoteelle. Hetken kuluttua hän jo oli nukahtanut. "Nuku vain", tuumi Pekka itsekseen; "mahdoit antaa minun vuorostani hiihtää edellä ja avata latua aamupäivällä, niin et nyt olisi noin väsyksissä."
Kun linnut olivat kiehuneet kypsiksi, sekoitti Pekka jauhoja liemeen. Se oli oikein kotimaan ruokaa, ja hän herätti Antin syömään. Tämä heräsi oitis, ja sitten nuoret matkamiehet söivät lujan aterian. Se oli kuitenkin varattu niin runsaaksi, että vaikka Rakkikin oli syönnissä apuna, jäi ruokaa vielä huomispäivän aamiaiseksi.
Herätessään seuraavana aamuna pojat olivat melkein ylejään lumen peitossa. Lunta satoi yhä vielä sakeasti, heidän täytyi ravistella lumi vaatteistaan ja kuivata itsensä tulen ääressä. Pian he olivat valmiit kiipeämään tunturille. Metsärajan yläpuolelle päästyä oli hanki yhä syvempää, kunnes päästiin tunturin laelle, jossa tuuli lakaisi enimmän lumen mukaansa. Nyt oli melkoista helpompi hiihtää, ja oli hauska nähdä, miten kiirunat pyörähtelivät lentoon ja nauraa räkättivät väsyksissä läähättäville metsämiehille. "Naurakaa te vain", sanoi Antti, "onpa hyvä, ettei kelkka ole mukana tässä pehmeässä lumessa vedettävänä, mutta olisipahan minulla uusi jouseni tässä, niin muutamaa vähemmän teitä olisi nauramassa. Kuulepas, Pekka, minusta nämä ruotsalaiset tuntuririekot ovat aika ylpeitä. Nauravat vain yhtäpäätä meille suomalaisille." — "Noo, enpähän tiedä", tuumi Pekka, "minusta nämä ovat ihan samanlaisia kuin suomalaisetkin; ei niillä ole väliä." — "On varmasti, sanon minä, ne ovat tyhmempiä kuin Suomen puoleiset. Katsopas tuotakin, joka istuu katsoa mulkoillen Rakkia, aivan kuin ei olisi ikänään koiraa nähnyt; mutta älähän huoli!" Ja samalla Antti varustausi ampumaan.
"Antti!" kuului Pekan ääni varoittavasti. Antti antoi pyssyn vaipua. "Niin, kyllä tiedän, sinä olet arka ruudin kulumisesta; ja ehkäpä on Niko-kirkkoherra sanonut tästäkin jotakin. Sinä, Pekka, olet aina niin järkevä, mutta kävi miten kävi, tuolla mäellä minä tahdon levätä." — "Niin minäkin", myöntyi Pekka, ja sitten lähdettiin sinne kilvassa. "Tuonne ison kiven taakse asetumme suojaan", ehdotti Pekka, ja sitten pojat sinne rientämään, Rakki edellä. Rakki syöksyi suoraan pieneen aukkoon, joka näkyi kiven ja lumihangen välissä, ja siellä se alkoi hiljaa vinkua ja kaivaa käpälillään.
Sen nähdessään pojat tarttuivat lujemmin pyssyihin ja menivät lähemmä. Rakkia ei enää näkynyt ollenkaan, ainoastaan tupruava lumi ilmaisi, että elossa se oli. Sitten kuului hiljaista vikinää ja Rakki tuli ulos hampaissaan jänis, jonka se oli purrut hengiltä. Pojat olivat arvelleet karhun olevan kiven takana. Jäniksen nähdessään molemmat purskahtivat nauruun. "Olipa se komea karhu", sanoi Antti, "mutta kaikissa tapauksissa se on onnen merkki, että saa jäniksen ampumatta ja vaivaa näkemättä, ja tämän tunturin minä ristin Jänistunturiksi." — Ja se nimi sillä on vielä tänäkin päivänä.
Nuorukaiset heittäysivät pitkäkseen pehmoiseen lumihankeen läähättäen rasittavasta tunturille noususta. He katselivat juuri jänistään ja kehuskelivat Rakin tarkkaa vainua, kun äkkiä huomasivat susiparven, joka oli samoinkuin pojatkin kavunnut tunturin laelle ja seisoi jonkin matkan päässä odottaen, nähdäkseen, mihin päin johtajasusi heitä veisi. Vainuten vastatuuleen tämä älysi pian pojat. Tuo vanha emäsusi oli komean näköinen tarkastellessaan poikia kuin miettien, oliko käytävä kimppuun vai paettava.
Sen asian kuitenkin ratkaisivat pojat. Pekka kuiskasi: "Ota sinä osallesi tuo iso, minä otan sitä lähinnä olevan!" Ja yht'aikaa lensivät heidän luotinsa maaliinsa. Ne olivat sattuneet hyvin. Kumpikin susi kellahti kuolleena hangelle. Samassa Pekka huudahti: "Pois pyssy ja kontti, ja toisia ajamaan!" Nopeasti kuin tuuli liukuivat suomalaiset tunturin rinnettä alas. Alussa, niin kauan kuin lumi oli verraten kovaa, ei tarkkasilmäisinkään katsoja olisi voinut sanoa, suksimiehetkö vai sudet pääsivät nopeammin eteenpäin, mutta sitä mukaa kuin sudet ehtivät lähemmäs metsän reunaa, missä hanki oli syvempi ja lumi nietoksiksi kasaantunut, saattoi selvästi nähdä hiihtäjien pääsevän voitolle. Niin tapahtui, että juuri kun hukat olivat pääsemäisillään metsän suojaan, saavuttivat heidät suomalaisten keihäskärkiset suksensauvat.
Yhteentörmäys oli niin ankara, että sekä metsämiehet että pedot syöksyivät suinpäin lumeen, ja Pekka kuuli Antin jotenkin äänekkäästi sadattelevan noustessaan pystyyn, syljeksiessään lunta suustaan ja ravistellessaan sitä korvistaan. Saman teki Pekkakin. Mutta kumpikaan ei ollut kuperkeikan heittäessään hellittänyt keihäästään, joka oli kerrassaan lävistänyt suden lapojen kohdalta. Susien ruumiista ei näkynyt mitään, ne olivat kokonaan lumen sisässä; koivet ja hännät vain tempoivat ja nytkivät ja ähkivä ulvahtelu ilmaisi, että henki oli pedoista lähtemäisillään.
Antti huudahti: "Enkös minä sitä jo sanonut! Jänis ennusti meille onnea. Olen kuullut kotona, että jos jänis juoksee tien poikki, kun ollaan johonkin menossa, niin matka onnistuu; mutta jos orava juoksee tien poikki, on paras kääntyä takaisin. Hei, Pekka, olipa tämä hauskaa kyytiä! Huomasitko, miten ilkeästi sudet irvistivät, kun kohotimme keihäämme ja ne näkivät, etteivät voineet päästä pakoon? Huh, se oli vähän ilkeää, mutta hauskaa leikkiä kumminkin; eikö sinustakin?" — "Tottahan toki; tällä ajolla me pelastimme monen köyhän talonpojan lampaat, ja siitä on mieleni hyvä, että saimme sudennahat. Olisipa hauska, jos meillä olisi jotakin sedän avuksi antaa, jahka hänet tapaamme." — "Niin kyllä, se ei ollut hullumpi ajatus; minä tuumin sitä asiaa minäkin."
"Puhkaise suden takakoiven kinnerjänteen väli ja pistä toinen käpälä siitä läpi, niin susi ei pääse juoksemaan tiehensä, jos sattuisi virkoamaan uudelleen henkiin", neuvoi Pekka. "Sen minä opin isältä, ja niin minäkin tein omalle kaatamalleni. Sitten haemme tunturilta kontit ja pyssyt. Sen jälkeen saamme vielä tehdä aika mutkan ja raahata ammutut hukat tänne; tuolla tunturilla puree tuulen viima kovin tuimasti; tule nyt!"
Päästessään tunturin laelle sen kiven luo, missä heillä oli tavaransa, pojat olivat kovin palavissaan ja hengästyneet, jonka vuoksi he lepäsivät hetkisen. Pekka kysyi: "Mitä arvelet tuosta raskaasta pilvenlongasta, joka näkyy tuolla koillisessa?" — "Mitäkö minä siitä arvelen? Samaa kuin sinäkin. Siinä on lunta eri määrät. Laskeudutaan metsään ja pannaan tapetut sudet tähän kivelle; sillä jos lumituisku ehtii tänne, ennen kuin olemme tulleet takaisin, ehkä emme niitä löydäkään."
Pojat eivät erehtyneet arveluissaan lumipilvestä. Iltahämärissä he jo olivat tekemässä seipäistä ja havuista suojakatosta. "Tehdään tähän majaan päätyseinäkin", virkkoi Antti. "Minusta näyttää ihan samanlaiselta kuin silloin, kun olimme kotimaassa vuorenharjanteella isän ja äidin kanssa matkalla rantamaalle. Saatpa nähdä, ettei lumituisku tänä yönä lopu. Kas niin", sanoi hän hetkisen kuluttua, "nyt potkimme lumen pois tuolta suojuksesta, panemme havut maahan ja levitämme sudennahat niiden päälle; sitten satakoon lunta kuinka paljon hyvänsä."
Näin tehtyään pojat heittäytyivät vuoteelleen. Nuotio paloi kirkkaasti ja valaisi joka sopen tuossa pienessä havumajassa sekä poikien kasvot. Saattoi nähdä, että he olivat päivän mittaan ponnistelleet lujasti, sillä hiki ja nuotion noki olivat saaneet heidän naamansa viiruja täyteen. Antti purskahtikin makeaan nauruun katsoessaan Pekkaa. "Sinähän olet samanlainen viirunaama kuin susikin", sanoi hän. "Nyt äidin pitäisi nähdä sinut." — "Kyllä kai, pitäisipä hänen nähdä sinutkin, sillä sinä olet ihan samannäköinen", vakuutti Pekka, lisäten vielä: "Äidin vuoksi siistimme nyt kasvomme", ja otti sitten kouransa täyteen lunta ja pesi sillä kasvonsa. Antti teki samoin.
Sitten ruvettiin levolle ja maattiin selvään päivään saakka. Pekka oli noussut, kun Antti kysyi: "Minkänäköinen päivä nyt on?" — "Lunta sataa niinkuin eilenkin, ja sitä on tullut yöllä kyynärän verran lisää. Jos tätä kestää kaiken päivää, emme pääse mihinkään." Nyt Antti nousi ylös. "Niin on, kuin sanoit", myönsi hän; "meidän täytyy jäädä tähän, kunnes lumentulo taukoaa; syödään nyt ja haetaan uusia pölkkyjä nuotioon."
Päivä kului hitaasti; pojat toivoivat parempaa säätä, mutta lunta satoi yhä vain runsaasti, ja sitä tuloa kesti kaksi päivää ja kaksi yötä lisäksi. "Kuule, Antti, tämä näyttää pahalta", tuumaili Pekka; "meillä on tuskin mitään syötävää; kaikki linnut ovat nyt nietosten sisässä; ei mikään liiku ennen kuin paha sää on ohi, — kenties sentään kiirunat", keskeytti hän itse oman puheensa. "Nyt täytyy mennä tunturin reunalle katsomaan, näkyisikö niiden jälkiä. Otapa, Antti, ansat, niin koetetaan."
Ylhäällä tunturin reunalla oli hanki vielä paksumpi; suksillakin vajosi lumeen polvia myöten, ja hyvin tukalaa oli pääsy eteenpäin. Nuorukaiset tarpoivat kuitenkin pajukkoon asti ja löysivät kaikeksi onneksi kiirunan jälkiä, jotka tuisku jo oli lakaissut puoleksi umpeen. He tekivät risuista pieniä, matalia aitoja ja asettivat ansoja niiden aukkoihin. Näytti kuitenkin siltä kuin ansat hautautuisivat kokonaan lumeen, ennen kuin kiirunat illalla lähtisivät iltasyönnilleen; toivottiin kuitenkin parasta, ja sitten painuttiin taas havumajaan.
"Eikö meillä ollut useampia ansoja?" kysyi Pekka; "minun mielestäni meillä olisi pitänyt olla niitä enemmän." — "Ei ole", vastasi Antti, "jollei sinulla ole kontissasi." Pekka tutki sitä; ansoja hän ei löytänyt, mutta otti sen sijaan esiin jotenkin pitkän nelikulmaisen puun, joka oli täynnä viivoja ja merkkejä. Tätä hän istuutui tarkastelemaan ja laskemaan. Hetken kuluttua hän sanoi: "Tiedätkö, Antti, mikä päivä huomenna on?" — "En, mistäpä minä sen tietäisin? En ole vielä oppinut noita harakanvarpaita." — "Niin, kahden päivän päästä on joulu. Olen toivonut, että sitä ennen löytäisimme jonkin suomalaisen uudispaikan; tuntuu oudolta olla joulunpyhät yksin." — "Kyllä kaiketikin", myönsi Anttikin ajatellen asiaa, "mutta meneehän tuo sentään. Minä en välitä kirkonkelloista, en kynttilöistä, enkä papista, kun vain saisin selon siitä, missä isä ja äiti ovat. Rupea nyt levolle; ehkäpä vielä ennätämme kahdessa päivässä Kuusivuorelle, jossa lähimmät suomalaiset asuvat; onhan täälläkin hyvä olla; nuku nyt!"
Kun pojat seuraavana päivänä tulivat takaisin nuotiolleen, heillä oli mukana muutamia ansoistaan saatuja kiirunoita. Siinä heillä oli jouluruokaa, sillä hanki oli niin pehmeä ja syvä, etteivät he katsoneet maksavan vaivaa jatkaa matkaa, ennen kuin pyry oli lakannut ja viima painanut lumen pinnan kovemmaksi. He tyytyivät siihen, mitä heillä oli, ja vaikka he olivat niin nuoria, heissä oli kummassakin toki sen verran miestä, etteivät he ruvenneet ruikuttamaan asiaa, jota ei voinut muuttaa.
Viimein koitti päivä, jolloin aurinko taas rupesi paistamaan, lumimyrsky asettui ja pakkanen kiristyi. Poikien pitkä vankeus oli päättynyt; he saattoivat taas lähteä hiihtämään iloisin mielin, kun "eväät" olivat hyvässä kunnossa; metsot, jotka lumituiskun aikana olivat olleet nälissään, kyhjöttäneet nietosten sisässä, istuivat nyt honkien latvoissa syöden sitä uutterammin paastopäivän jälkeen.
18. KUUSIVUOREN SUOMALAIS-UKKO.
Lähdettyään liikkeelle taas metsänkävijät osuivat kolmantena päivänä kelkan ladulle. "Hei vain!" huudahti Pekka; "näitä jälkiä me seuraamme; nyt emme ole kaukana ihmisistä. Täällä on ollut metsässä joku hakemassa sammalia elukoille. Potki lujasti Antti! Hei, Rakki! Nyt, poikaseni, pääset syvässä lumessa rämpimästä."
Sitten he seurasivat kelkan latua kahta vertaa joutuisammin kuin ennen. Vähän matkaa olivat he vasta hiihtäneet, kun he jo saavuttivat kelkan vetäjän. Kuullessaan suksien sihinän hangessa hän seisahtui ja häneltä pääsi säikähdyksen parahdus. Kelkkaa veti näet aivan nuori nainen. "Älä pelkää", rauhoitti Pekka, "emme tee sinulle mitään pahaa". Pekan puhe selvästi rauhoitti tyttöä. Hän kysyi, keitä he olivat ja mihin he olivat menossa. Kun pojat olivat muutamalla sanalla tyydyttäneet kysyjän uteliaisuuden, tämä sanoi, että he olivat lähellä Kuusivuorta ja että hän itse oli sieltä. Hän käski heidän hiihtää kelkan latua myöten niin he pian pääsisivät perille. Pojat ehdottivat, että mentäisiin yhtä matkaa. He tahtoivat laskea konttinsa kelkkaan ja sitten vetää sen taloon.
Kun näin oli tehty, lähdettiin taas liikkeelle. Matkalla tyttö kertoi, että hän oli tällä kertaa vain kahden nuoremman siskonsa kanssa kotona Kuusivuoren asukkaista. Isä ja äiti ja pari nuorta naapuria olivat menneet kylälle joulua viettämään ja kirkossa käydäkseen. Lumituisku oli estänyt heitä pääsemästä kotiin. Karjanrehu oli loppunut, hänen oli täytynyt tuoda elukoille sammalia, ja sitten tyttö iloisesti nauraen lisäsi: "Sillä matkalla sattui onnellinen tapaus. Olipa hauskaa, että te yhdytitte minut. Eipä näe usein vierasta väkeä täällä Kuusivuorella, joksi ruotsalaiset sanovat meidän taloamme."
Saavuttuaan tytön kotiin ja oltuaan siellä jonkin aikaa pojat kyselivät vanhempiaan ja kertoivat tarkemmin itsestään ja matkansa tarkoituksesta. Tyttö ei tiennyt mitään vanhemmista Kailasista. Hän oli kyllä kuullut, että suomalaisia oli sinä vuonna saapunut meren poikki, mutta ne eivät olleet tulleet Kuusivuorelle, vaan menneet etelämmäksi. Hän itse ei ollut kylläkään käynyt missään muualla. Parasta oli poikien jäädä siksi kunnes vanhemmat tulivat kotiin. Hän ei tiennyt aikaa milloin he palaisivat, mutta kun kerran nuoret miehet suoriutuvat metsässä, niin tottakai vanhatkin.
Kun nuorukaiset olivat päättäneet odottaa talon isäntäväen kotiin palaamista, heidän nuori emäntänsä lämmitti saunan ja käski heidät kylpemään. Kylvyn jälkeen pojat tunsivat itsensä virkistyneiksi viime päivien rasituksista.
Pari päivää he olivat oleskelleet vieraanvaraisen tytön mökissä, kun tämän vanhemmat ja heidän seurassaan oleva poika ja nuori miniä tulivat kotiin. He saivat heti kuulla poikien asian ja entiset seikkailut. Näiden omaisista he eivät tienneet mitään. Siitä he olivat varmoja, etteivät vanhemmat olleet näillä tienoin kulkeneet metsien halki, ja koska he eivät olleet näyttäytyneet Malmivuoren tienoilla eivätkä myöskään pohjoisempana Klar-joen laaksossa, he varmaan olivat asettuneet asumaan idemmäksi, jonnekin Taalain maakunnan metsäseuduille. Sieltä poikien oli haettava vanhempiaan, mutta sitä ennen tahtoi talonväki poikia jäämään heidän luokseen joksikin aikaa. Lunta oli nyt niin syvät hanget, että oli aika ryhtyä hirvenhiihtoon, ja siinä toimessa toivottiin pojilta apua. Kun olisi koirakin apuna, ei olisi vaikea neljän miehen kaataa niitä melkoista määrää. Tuoreita hirven jälkiä oli näkynyt matkalla; sen vuoksi he tahtoivat ryhtyä ajoon mitä pikemmin, sitä parempi.
Pojat suostuivat ehdotuksiin, ja jo seuraavana päivänä olivat kaikki neljä miestä hirvien jäljillä. Kuinka monta hirviä oli ollut, siitä he eivät voineet saada selkoa, koska hirvet astuvat tavallisesti peräkkäin toistensa jälkiä myöten. Aluksi ei ruvettu liikoja rehkimään, vaan hiihdettiin aivan hitaasti, kunnes tultiin paikalle, missä hirvet olivat hajaantuneet ruokaa etsimään. Pian huomattiin että tässä oli kokonainen parvi ajettavana. Päätettiin hankkia varma selko siitä, mihin hirvet olivat seisahtuneet, ja ajo lykättiin seuraavaan päivään, jolloin ne aiottiin kiertää, että koira sitten saisi ajaa ne liikkeelle. Tämä metsästystapa oli suomalaisten kesken aivan yleinen, jonka vuoksi ei sen enempää puhuttu. Ikänsä nojalla oli vanha Kuusivuoren ukko itseoikeutettu johtaja. Hirvet saatiin kierretyiksi illalla. Lähelle kierrosta asetuttiin yöksi nuotiolle tavalliseen tapaan.
Kun aamulla oli saatu varmuus, että hirvet vielä olivat kierroksen sisäpuolella, sijoitettiin ampujat sillä tavoin, että Kuusivuoren suomalaiset asettuivat sille paikalle, missä hirvien jäljet menivät kierroksen sisään, nuorukaiset taas toiselle puolelle heitä vastapäätä. Koira, joka päästettiin irti, tiesi hyvin, mitä siltä vaadittiin ja se juoksi iloisesti hyppien lumisen salon sisään. Pian jo kuului sen karkeaääninen haukunta kumahtelevan metsässä. Nuorukaiset huomasivat kohta, että ajo eteni kauemmaksi. He seisoivat hetkisen hiljaa kuunnellen, lähtisivätkö hirvet kenties tekemään mutkaa. Mutta kun koiran haukku siirtyi yhä loitommaksi, he lähtivät rientämään jäljestä. Kului hyvän aikaa, ennen kuin he löyhässä lumessa olivat ehtineet ajettujen hirvien jäljille. Siellä he tapasivat myöskin suomalaisten suksien ladut.
Hirvenajo oli täydessä vauhdissa, joten pojat painoivat perässä, minkä pääsivät. Tuntikauden hiihdettyään he saapuivat pienehkölle suolle, missä oli neljä miestä väittelemässä. Heidän ympärillään oli kaadettuja hirviä joka taholla. Molemmat Kuusivuoren miehet ja kaksi kyläkunnasta kotoisin olevaa ruotsalaista oli kovassa kiistassa juuri nuorukaisten saapuessa paikalle. Ruotsalaiset olivat olleet etsimässä hirviä, kun he kuulivat koiran haukunnan ja menivät sitä kohti, sillä he aavistivat suomalaisten olevan metsästämässä. Suomalaiset sitä vastoin olivat koirineen ajaneet nopeasti hirviä takaa, ja kun nämä hienolla vainullaan olivat huomanneet ruotsalaiset, ne olivat poikenneet syrjään juoksusuunnastaan ja joutuneet pienelle suolle, johon tuisku oli kasannut niin syvät nietokset, etteivät ne, peräti uupuneina, jaksaneet kahlata hangessa, vaan suomalaiset olivat ne siinä saavuttaneet ja tappaneet keihäillä ja kirveillä.
Samassa ruotsalaiset olivat saapuneet paikalle ja vaativat nyt osaa saaliista. Elukat olivat muka heidän; ne olivat syntyneet ja kasvaneet ruotsalaisten metsissä; suomalaisilla ei ollut niihin mitään oikeutta. Jolleivät siis suomalaiset antaisi heille sitä osaa saaliista, mitä ruotsalaiset vaativat, he kyllä osaisivat ajaa suomalaiset pois tai tappaa heidät. Kun rotevat nuoret miehet tulivat paikalle, menivät ruotsalaiset äänettömiksi ja suomalaiset saivat sananvuoron. He olivat etsineet ja löytäneet hirvien jäljet, ajaneet niitä ja tappaneet ne; koko asia ei rahtuakaan liikuttanut ruotsalaisia talonpoikia. Suomalaisilla oli esivallalta lupa asua ja viljellä maata metsäseudulla, ja jos nyt ruotsalaiset tahtoivat "tappaa heidät", niin sopihan koettaa; mutta jos he olisivat siivosti ja auttaisivat suomalaisia hirvien nylkemisessä, niin nämä antaisivat heille kummallekin kantamuksen lihaa. Jolleivät he niin tekisi, suomalaiset kyllä tietäisivät vapauttaa itsensä sellaisista metsämiehistä, jotka sekaantuivat heidän metsästykseensä. "Sanokaa nyt, kumman tahdotte, älkääkä luulkokaan, että päästämme teidät painumaan pensaisiin, mistä sitten ammutte meitä. Jos suostutte siihen, mitä olen sanonut", — virkkoi Kuusivuoren ukko — "niin pankaa pois pyssynne, me teemme samalla tavoin, ja olkoon sitten rauha meidän välillämme."
Hyvän aikaa mietittyään ruotsalaiset vihdoin suostuivat ehdotukseen, pistivät pyssynsä lumihankeen ja tulivat suomalaisten luo. Nämä tekivät samalla tavalla, ja sitten sovittiin, että kunkin oli nyljettävä yksi hirvi. Nuorukaiset hämmästyivät huomatessaan, että siinä oli kaadettuna kahdeksan hirveä. Heidän mielestään oli ajattelemattomasti tehty, kun oli kaadettu niin monta, paljon useampia kuin suomalaiset tarvitsivatkaan, He eivät lausuneet julki ajatustaan, mutta tämmöinen joukkoteurastus oli heistä inhottavaa. Tämä seikka juuri olikin yhtenä syynä ruotsalaisten vihaan suomalaisia vastaan.
Kun metsämiehet olivat saaneet urakkansa loppuun, vaativat ruotsalaiset itselleen niiden hirvien nahkoja, jotka he olivat nylkeneet. Heille huomautettiin, että se oli vastoin sopimusta. Lihaa he saivat ottaa sen verran kuin jaksoivat kantaa, mutta ei muuta, niin oli sopimus. Suomalaiset pitäisivät sanansa ja niin ruotsalaistenkin pitäisi tehdä. Ruotsalaiset, jotka näkivät suomalaisten ylivoiman, eivät enää uskaltaneet pysyä vaatimuksessaan, vaan ottivat kumpikin kantamuksen lihaa ja lähtivät tiehensä.
Juuri kun he poistuivat suolta ja katosivat metsään, sanoi vanha suomalainen: "Pian, pojat! ottakaa pyssynne ja seuratkaa minua!" Hänen äänensä ilmaisi, että nyt oli kiire. Samassa tuokiossa suomalaisetkin olivat metsän peitossa. Heidän johtajansa seisahtui äkkiä ja sanoi: "Hajaantukaa vähän, etsikää suojaa ja pitäkää vaaria näyttäytyvätkö ruotsalaiset. Minä menen katsomaan, mitä he aikovat tehdä."
"Antakaa minun mennä", pyysi Pekka; "koira tulee minun mukaani. Kyllä se antaa varoituksen, jos ruotsalaiset hiiviskelevät ympärillä ja yrittävät käydä meidän kimppuumme."
Pekka lähti, Rakki mukanaan. Palatessaan runsaan tunnin kuluttua takaisin odottavien suomalaisten luo, hän näytti vallan iloiselta. "Oikein älysitte, Pietari-vaari", sanoi hän, "lumessa olevista jäljistä näin, että ruotsalaiset olivat heittäneet kantamuksensa maahan ja kääntyneet takaisin; mutta kun he huomasivat, että me olemme varuillamme, olivat hekin lähteneet matkoihinsa. Ja nyt minä olen heitä seurannut lähes puolen penikulmaa, ja luulenpa, että he ovat luopuneet pahoista aikeistaan." — "Kuule, Pekka, sinä olet älykäs poika, mutta ei auta koskaan olla liian varma. Ota vain koira mukaasi ja mene takaisin heidän jäljilleen. Ole siellä kunnes me olemme saaneet taakat selkäämme; sitten me huudamme sinulle."
Niin tapahtui. Mutta kun Pekka tuli takaisin, ei hän löytänytkään hänelle itselleen valmistettua kantamusta. Kysyväisen näköisenä hän katsoi kumppaneihinsa, kun Antti sanoi: "Vaari ei ole ruotsalaisista varma; Pekka, sinun tulee meitä suojella!" — "Vai niin; no kyllä, mielelläni; mutta jaksatteko kantaa kaikkien hirvien nahat?" — "Kyllä jaksamme; tänne ei käy jättäminen yhtäkään; siitä saat olla varma, että ruotsalaiset ovat niitä ensi yönä nuuskimassa. Nyt sinun, Pekka, on jäätävä jälkeen vähäksi aikaa ja sitten seurattava meitä. Kun kuulet meidän äänemme, pysähdy taas; jos ruotsalaiset ajavat meitä takaa, niin huuda! Pidä vaari, että olet suojassa."
Oli hiihdettävä pitkä, vaivalloinen taival ennen kuin suomalaiset puoliyön aikaan saapuivat Kuusivuorelle. Muutamia kuperkeikkoja lukuunottamatta oli kuitenkin kaikki sujunut hyvin, ja nyt nautittiin ylen vankka ateria; syötiin kokonainen padallinen "mottia" eli koprakasta (= kaurapuuroa) ja paistettua karhunlihaa.
Syödessä ei puhuttu paljoa, mutta aterian loputtua suomalaisukko tuumi, että nuorten miesten oli paras paneutua vähäksi aikaa levolle, sillä hänen teki mieli mennä hirvien tappopaikalle aamun valjetessa — jos he jaksaisivat, lisäsi hän vähän ivallisesti. Kun ei kukaan vastannut mitään, hän puhalsi palavan päreen sammuksiin ja rupesi itse maata. Silloin tällöin kuuluva huokaisu kuitenkin ilmaisi ukon olevan valveilla.
Pitkälliseksi ei lepo tullut. Miehet herätettiin pian ja heitä kehoitettiin tarkastamaan aseensa, ja talossa olevat kaksi nuorta naista käskettiin mukaan lihoja hakemaan. Kaksi kelkkaa otettiin matkaan, ja sitten lähti koko seurue talviyönä metsään. Hiihdettiin entistä latua. Nyt paineltiin nopeaa vauhtia, niin että nuoret miehet katsoivat taakseen, jaksoivatko naiset pysyä mukana. Nämä olivat kuitenkin yhä heidän kintereillään: tytöt pysyivät suksilla yhtä hyvin kuin miehetkin.
Kun tultiin likelle sitä paikkaa, missä tapetut hirvet olivat, pysähdyttiin, ja ukko meni edeltä tarkastamaan, oliko mitään estettä. Hän palasi pian ja käski toisia tulemaan panemaan kuorman kelkkoihin ja tekemään itselleen kantamuksia. Itse hän rupesi Pekan kanssa pitämään vartiota. Auringonnousun aikana olivat suomalaiset jo paluumatkalla. Kaikki oli käynyt hyvin ja suuri osa hirvenlihoista peitetty lumen alle.
Tultiin varsin tyytyväiselle mielelle. Oli tehty onnistunut metsästysretki, sillä vaikkapa ruotsalaiset päivän kuluessa tulisivatkin suuremmalla miesvoimalla ottamaan pois jäljellä olevia hirvenlihoja, oli joka tapauksessa jo melkoinen joukko lihaa varmasti tallessa.
Kun sitten uudelleen tultiin metsästyspaikalle, kävi suomalaisukon aavistus toteen. Ruotsalaiset olivat tosiaankin vieneet pois jäljellä olevan osan hirvenlihoista ja vieläpä osan lumeen kätketyistäkin. Nuoremmat suomalaiset vaativat, että lähdettäisiin ajamaan varkaita takaa ja ottamaan oma pois; mutta isävanhus arveli parhaaksi, että tyydyttäisiin siihen, mitä oli saatu; kyllä metsässä hirviä oli, eikä kyläkunnan väestön kanssa kovin usein jouduttu riitaan.
Pari päivää levättyään aikoivat kiertomatkalla olevat nuorukaiset lähteä tiedustelujaan jatkamaan, mutta heitä pyydettiin vielä viipymään jonkin aikaa. Poika, nuori Pietari, aikoi nuoren vaimonsa kanssa lähteä käymään tämän kotitalossa muutaman penikulman päässä kaakossa päin Nain-järven rannalla; kenties he saisivat siellä kuulla jotakin tai löytäisivät etsittävänsä. Kun nyt oli tulossa talven ankarin aika ja pahimmat lumipyryt, oli poikienkin mielestä edullisinta suostua esitykseen. He voisivat kotitarpeiksi metsästellä lähitienoilla, eikä heidän siis tarvinnut elää talonväen kustannuksella.
19. PEURATUNTURI.
Kun ilmat vakaantuivat ja tuli hyvä suksikeli pojat lähtivät liikkeelle ystäviensä seurassa hyvin varustettuina lähinnä seuraavan ajan varalta. Heillä oli mukanaan kimppu näädännahkoja, jotka he olivat saaneet Kuusivuorella ollessaan ja jotka he aikoivat myydä soveliaan tilaisuuden sattuessa. Olisihan siitä vähän kuin tulijaista vanhemmille, jahka nämä tavattaisiin. Nopean, rattoisan hiihtomatkan tehtyään he saapuivat Nainiin, missä heidät ottivat ystävällisesti vastaan nuoren Pietarin appivanhemmat, jotka olivat sen ajan oloihin nähden hyvin toimeentuleva suomalainen perhe. He kuuntelivat tarkkaan nuorten kertomusta sukulaisistaan. Tarkempia tietoja ei heillä näistä ollut kuin että tiesivät jonkin suomalaisjoukon asettuneen pari penikulmaa Läntisen Daal-joen luoteispuolelle. Mahdollisesti olisi Yrjänä Kailanen seuralaisineen näiden joukossa. He neuvoivat sen vuoksi nuorukaisia käymään näiden suomalaisten luona.
Pari päivää myöhemmin nuorukaiset olivat ehtineet niin kauas, että he erään korkean vuoren huipulta saattoivat erottaa sen laakson, josta Läntinen Daal-joki virtaa vuorien välissä. Iloisin ja toivehikkain mielin he jatkoivat matkaa laaksoon päin, josta he kahden suon välillä löysivät virran rantaan vievän tien. He seurasivat tätä tietä ja pian jyrkässä mäessä tapasivat hevosen ja heinäkuorman. Kuorma oli kaatunut, sen alla lojui nuori taalalainen, näköjään hengetönnä. Kuorma oli iso ja raskas, mutta reippaiden, väkevien suomalaisten onnistui kuitenkin saada se nostetuksi pystyyn. Kun mies oli vapautunut kuorman painosta, nostettiin hänet ylös ja huomattiin, että hän vielä hengitti. Antti teki kaikessa kiireessä tulen. Heinistä tehtiin makuusija, ja Pekka alkoi varovasti hieroa tainnoksissa olevaa lumella. Kauan hän sai tehdä turhaa työtä; kuitenkin huomattiin, että mies hengitti vähän nopeammin, ja sitten nuotio korjattiin suuremmaksi. He alkoivat purkaa kuormaa laittaakseen miehelle vuoteen rekeen ja ajaakseen laaksoon, toivoen, että hevonen näyttäisi heille tien loukkautuneen kotiin.
Juuri kun tämä oli saatu tehdyksi, avasi mies silmänsä, kohottausi istualleen ja kakisteli suustaan muutamia hyytyneitä verimöykkyjä. Sitten hän vaipui takaisin vuoteelle ja makasi hievahtamatta. Antti ojensi hänelle lumipallon, ja kun hän tuntemattoman silmistä näki tämän sitä haluavan, hän asetti sen toisen suulle. Kun mies avasi suunsa, Antti pisti hänelle suuhun lumisipaleita, jotka loukkautunut halukkaasti nieli. Silloin Pekka pani pannun tulelle, sulatti lunta ja antoi miehelle vettä juoda tarpeekseen. Kun nuorukaiset olivat asettaneet hänet vuoteelle, hän kuiskasi heikosti kiitoksen ja osoitti jalkojaan. Kengät ja sukat riisuttiin heti jalasta ja nuorukaiset huomasivat, että jalat olivat paleltuneet. He ryhtyivät senvuoksi heti hieromaan niitä lumella, ja ilokseen he näkivät, että ne parin tunnin kuluttua tulivat entisen näköisiksi ja lämpöisiksi.
He kysyivät nyt mieheltä asettavatko he hänet rekeen ja vievät kotiin. Reippaasti ja iloisesti antoi mies myöntävän vastauksen kysymykseen. Hänet asetettiin varovasti heinistä tehdylle vuoteelle; sitten nuorukaiset riisuivat takkinsa ja peittivät hänet niillä; niiden päälle pantiin taas heiniä, jonka jälkeen kaikki köytettiin kiinni reessä olevilla nuorilla. Hevonen valjastettiin, ja lähdettiin hiljaa ajamaan rinnettä alas virran vartta kohti. Kohta pojat tapasivat vanhan talonpojan, joka kysyi heiltä, mitä oli tapahtunut, koska he ajoivat hänen hevosellaan.
Kun vanhus oli kuullut tapaturmasta, hän sanoi jo aavistaneensa jotakin sellaista, kun hänen poikansa oli viipynyt niin kauan. Hän olikin jo sen vuoksi lähtenyt poikaansa vastaan. Nyt hän kiitteli nuorukaisia avusta, jonka he olivat antaneet hädänalaiselle, ja lausui heidät tervetulleiksi hänen kotiinsa, jonne pian saavuttiin.
Kun nuorukaiset seuraavana aamuna tahtoivat jatkaa matkaansa, oli sairas virkistynyt sen verran, että kykeni puhelemaan heidän kanssaan. Hän toivoi, että he pian taas tulisivat sille seudulle; hän olisi aina aulis heitä auttamaan, jos he omaistensa kanssa asettuisivat lähistölle asumaan.
Niistä suomalaistorpista, joista pojat Nainissa olivat kuulleet, annettiin heille tarkat tiedot. Nämäkin suomalaiset vastaanottivat matkamiehet ystävällisesti, mutta heidän omaisistaan he eivät tienneet mitään. Suomesta lähtiessään olivat nämä suomalaiset kulkeneet suurena joukkona, mutta osa heistä oli asettunut asumaan idemmäksi, toinen osa oli jatkanut kulkuaan etelämmäksi. Nyt oli kulunut pari vuotta siitä, kun he olivat tulleet tälle paikkakunnalle. Joku suomalaisista kertoi erämatkoillaan kaukana pohjoisessa kuulleensa paimentorvien toitotusta ja karjan ammuntaa. Ei ollut epäilystäkään siitä, että nämä äänet kuuluivat suomalaismökiltä, ja hän otaksui varmaksi, että asukkaat olivat sinne tulleet viime vuonna. Poikien oli syytä jatkaa matkaansa sinnepäin, ja jos he tahtoivat, hän lähtisi heidän mukaansa. Kenties he sitten seuraisivat häntä vuorelle, jossa hän tiesi olevan karhuja ja jossa sitäpaitsi oli runsaasti kaikenlaista muuta riistaa.
Tämäpä ehdotus miellytti poikia; sellaiselle retkelle he lähtisivät mielellään. Heidän metsästyskumppaninsa oli heti valmis, ja parin päivän kuluttua he saapuivat mökkiin, jossa he luulivat asuvan suomalaisia. Mutta siellä asuikin kaksi ruotsalaista perhettä, jotka olivat sinne asettuneet. Nämä tiesivät kuitenkin, että useita suomalaisia asui kauempana koillisessa. Nuorukaiset lähtivät sen vuoksi sinne, mutta eivät sielläkään löytäneet mitään jälkiä omaisistaan.
Väsyneinä he palasivat sille paikkakunnalle, jonne olivat aikoneet asettua metsästämään. Tosin heidän onnistui saada muutamia näätiä ja paljon lintuja, mutta karhuja ei löytynyt. He seurasivat sen vuoksi metsästystoveriaan hänen kotiinsa ja lähtivät siitä edelleen ystävänsä, sairaan talollisen luo Läntisen Daal-joen varrelle. Perille tultuaan he tapasivat tämän jo terveenä ja liikekykyisenä. Hän vastaanotti heidät mitä ystävällisimmin; he olivat pelastaneet hänen henkensä, sanoi hän, ja nyt hän ei suinkaan laskisi heitä jatkamaan matkaa, ennenkuin he olivat kunnollisesti levänneet, ja samaan puheeseen yhtyivät perheen muutkin jäsenet. Osanottavaisesti kuunneltiin poikien elämän kohtaloita, mutta neuvoja ei heille osattu antaa. Sitä vastoin he tahtoivat kernaasti auttaa poikia, jos nämä perustaisivat uudispaikan heidän seudulleen. Mutta pojat eivät tahtoneet asettua mihinkään, ennen kuin olivat löytäneet etsittävänsä, ja nyt he aikoivat palata Suomeen, Korsholmaan, päästäkseen oikeille jäljille.
Vanha talonisäntä oli samaa mieltä kuin hekin. Se oli kyllä oikea keino, mutta tänä vuonna liian myöhäistä. Hän neuvoi heitä sen vuoksi hankkimaan matkavaroja joko työskentelemällä vuorikunnassa tai pyydystämällä turkiseläimiä kauempana pohjoisessa. Tunturien juurella oli majavia, tuntureilla peuroja tuhansittain. He voisivat varmaan lopputalven aikana uutterasti yrittämällä hankkia koko joukon majavan- ja peurannahkoja. Hänen poikansa Pietari oli nyt heidän avullaan pelastunut ja hengissä ja voisi nyt opastaa heidät sille seudulle, josta hän oli puhunut; ja sitten vanhus vielä neuvoskeli, miten he sinne löytäisivät.
Nuorukaiset aavistivat, että seutu mahtoi olla sama, josta vanha Pekkalainen oli puhunut. Heitä ei peloittanut lähteä Suomeen, sillä heillä oli vielä tallella kaksi Eerik-herran rahoista, mutta olivathan he jo ennen päättäneet koota varoja auttaaksensa vanhuksia. Ilman pitkiä arveluita he siis päättivät asettua metsästelemään mainitussa riistarikkaassa metsäseudussa.
Kun talon vanha isäntä kuuli heidän päätöksensä, hän lupasi, että hänen poikansa saisi, kuten oli puhuttu, lähteä heidän mukaansa. Jos he hänelle jättäisivät ne nahat, mitkä heillä nyt oli, niin hän ottaisi ne mukaansa Kopparbergiin ja vaihtaisi niillä heille sellaisia tarpeita, joita he tarvitsivat. Itsellään hänellä oli valmiiksi muokattuja turkiksia, jotka hän nyt aikoi myydä, sitä paitsi hän aikoi hankkia vähän rautatavaroita kaupatakseen. Korkeintaan parin viikon kuluttua hän palaisi takaisin; sillä välin heidän piti varustaa itselleen vaatteita. Siinä toimessa oli hänen Pietarinsa varsin taitava, "ja tuossa on teille aineksia", virkkoi hän ottaen esille muokatun hirvennahan.
Ukko lähti pian sen jälkeen Kopparbergiin ja Pietari ryhtyi nyt vaatteiden tekoon. Pekka, joka osasi puusepän työtä, sai ruveta kelkkaa tekemään ja Antin piti auttaa nahkahousujen neulomisessa. Puoli päivää rehkittyään hän kuitenkin selitti, etteivät hänen sepänkouransa siihen työhön soveltuneet. Jos hänen vielä pitäisi neuloa niin hän itse tekisi itselleen neulan ja hankkisi lujempaa ompelurihmaa, sillä tämä ei kelvannut mihinkään, — ja sitten Antti meni tiehensä kumppanien iloisesti nauraessa. Hän oli poissa näkyvistä iltaan asti, mutta silloin hän tuli takaisin hikisenä ja nokisena tuoden mukanaan sekä heidän omat että talonväen kirveet hyvin korjattuina. Tästä työstä hän sai kauniit kiitokset. Seuraavana päivänä hän teki atraimen ja tuulastuskouran. Hänelle tarjottiin nyt lankaa verkon kutomiseen, joka olisi mukavampi pyydys kuin hänen rautaiset kalastusneuvonsa, mutta hän syytti kouriansa siihenkin työhön sopimattomiksi, ja hänen annettiin sitten olla pajassa omissa oloissaan.
Kun vanha isäntä palasi matkaltaan, olivat nuorukaisten uudet vaatteet valmiit ja vanhat korjatut. Nyt hän arveli ajan soveliaaksi heidän lähteä matkaan. Nähdessään Pekan tekemän kelkan, hän ihmetteli. Se oli niin hyvin tehty, että hän tuskin uskoi silmiään. Hän piti Pekkaa onnenpoikana, sillä puusepäntyöllään tämä elättäisi henkensä mihin ikinä hän joutuisikin. Ja hän otti esille sahanterän ja pari höylänterää ja käski Pekan ottaa ne mukaansa siltä varalta, että ne päättäisivät raivata uudispaikan. Ukko teki nyt selkoa matkastaan. Nahoista hän ei ollut saanut niiden täyden arvon mukaista hintaa; hän neuvoi poikia vast'edes muokkaamaan, oikaisemaan ja kuivaamaan nahat paremmin. Mutta vaikka nämä eivät olleetkaan parhaassa kunnossa, hän oli kumminkin niistä saanut sen verran kuin he tarvitsivat matkaansa varten. Sitten he saivat ruutia, lyijyä, jauhoja ja suoloja, naskaleita, lankaa ja neuloja, ja siihen he voivat tyytyä.
Tavarat sälytettiin kelkkaan, ja Antti kutsuttiin pajasta. Hän toi mukanaan tavaramytyn, jonka sisällöstä ei kukaan tiennyt mitään. Mutta hänellä oli toinenkin, ja siitä hän otti esiin ja lahjoitti miehille kullekin kelpo puukon. Tupet oli tehty pukinsarvesta, siis melkeinpä kulumattomat ja vahingoittumattomat. Se oli oikein perisuomalainen keksintö, jonka älykkyyden jokainen tunnusti. Sitten oltiin valmiit vastaanottamaan ukon viimeisiä neuvoja. "Kulkekaa virran vartta sinne asti kuin olen sanonut", virkkoi hän pojalleen, "älkääkä Liman asukkaiden kanssa ruvetko mihinkään tekemisiin! Heidän ei tarvitse tietää, menettekö te itään vai länteen päin, Herran haltuun! Tule pian kotiin taas, Pietari!"
Muutaman päivän kuluttua tapaamme nuo kolme matkatoveria tärkeässä keskustelussa. He olivat seisahtuneet virran varrelle neuvottelemaan. "Niin, tällä paikalla meidän täytyy kääntyä länteen päin. Tuolla näette kaksi tunturia vastakkain, ja tämän laakson halki katsoessa näkee sen tunturin huipun, mihin teidän on asetuttava metsästämään. Siis eteenpäin!" sanoi nuori talonpoika, tarttuen kelkan jukkoon. "Lykkää sinä, Pekka!" lisäsi hän, "Antti ja minä vedämme. Onpa tässä vielä potkimista, ennenkuin ylös päästään. Tarttukaa kiinni nyt!" — "Hyvin sujuu, pojat", virkkoi Pekka, "katsokaa, kuinka hanki kannattaa Rakin juosta; se pääsee nyt helposti metsässä eteenpäin. Mainio juttu, että tulimme kovalle hangelle! Kas niin, Rakkiseni, vainua nyt meille karhu! Nyt ei sinun tarvitse enää lumessa rämpiä. Hei, pojat, eteenpäin. Mieleni tekee päästä tuonne tunturille katselemaan ympärilleni. On niin synkkää kulkea tässä ahtaassa laaksossa, jossa olemme taivaltaneet niin monta päivää."
Mutta Pekan ei ollut suotu sinä päivänä katsella ympärilleen, sillä ennen kuin he ehtivät kiivetä ensimmäiselle tunturille, tuli jo hämärä, ja täytyi seisahtua laittamaan yöpymispaikka tavalliseen tapaan. Antti ja Pekka kaatoivat paksun hongan ja raahasivat toisen pölkyn nuotioksi. Tottuneesti ja ihmeen reippaasti he sitä liikuttivat ja asettelivat, niin että Pietari sanoi, että he hänen mielestään olivat tavattoman väkeviä miehiä. "Kyllä kai ajan pitkään käymme väkeviksi", sanoi Pekka. — "No, jos sinä voimistut yhtä väkeväksi kuin olet pitkä, niin ei sinulle moni piisaa voimissa." — "On maar se voimakas", selitti Antti; "kun on noin hoikka, niin en tiedäkään, missä voimat ovat tuossa ruumiissa; mutta nyt pata tulelle!" lisäsi hän, "minä olen nälissäni kuin susi. Olipa tyhjä laakso, jonka halki tänään kuljimme! Meillä ei ole lihapalaa pataan panna; mutta jahka tästä päästään huomispäivän iltaan! Olisipa ihme, jollei meillä silloin olisi muuta kuin pelkkää puuroa." Näin juteltiin edelleen työtä tehdessä.
Heti päivän tultua sai Pekka tyydyttää mielihalunsa, katsella ympäristöä. Oli tultu aukealle tunturin laelle, josta nuorten miesten hämmästyneiden silmien eteen levisi komea näköala. Tunturi kohosi toisensa takana lähellä ja kaukana, laaksoja ja kallioita, jäätyneitä järviä ja loppumattomia metsiä, mihin päin vain katseli! Oli päästy matkan päähän, ja aavistus sanoi, että täällä olisi hyvä olla. Lähimmällä naapuritunturilla näkyi kuin pieniä hyttysen kokoisia pilkkuja. Ne liikkuivat, vetäytyivät yhteen parviksi, sitten parvet taas hajaantuivat, ja taas ilmestyi uusia pilkkuja. Kaikki seisoivat ääneti ihmeissään, sitten Pekka huudahti: "Peuroja!"
Oliko mahdollista, että nuo sadat tummat pilkut olivat peuroja? Arveltiin, että niitä oli liian paljon. Täytyi mennä lähemmäksi saamaan siitä varmuutta. Huimaavaa vauhtia kiidettiin eteenpäin kepeillä suksilla kimaltelevaa hangen pintaa ja ylös lähimmän tunturin kuvetta. Ja katso! He eivät enää voineet epäillä, sillä mihin he vain katsoivat, näkyi tuoreita peurain jälkiä, ja päästessään tunturin harjalle he saattoivat helposti nähdä, että lähimmän tunturin kupeella kuljeskeli suuri peuralauma.
Suomalaiset olivat heti metsästyshimon vallassa. He tahtoivat heti päästä peurojen kimppuun, mutta heidän toverinsa ei sitä tuumaa hyväksynyt. Hän väitti, että ennenkuin he pääsisivät perille sille tunturille, johon hänen isänsä oli kehoittanut heitä asettumaan, kuluisi päivä loppuun. Hän oli luvannut seurata heitä sinne asti, ja sen hän tahtoi tehdäkin. Isälleen hän oli luvannut tulla pian takaisin, ja siksi hän nyt tahtoi jatkaa matkaa pysähtymättä, lisäten, että he luultavasti sielläkin tapaisivat peuroja. "Muutoin", lisäsi hän, "teillä on vielä koko kevättalvi edessänne. Kyllä siitä metsästyksestä ehditte vielä saada kylliksenne."
Pietari luuli sanoneensa enemmänkin kuin mitä tarvittiin hillitsemään suomalaisia sinä päivänä metsästämästä, mutta hänpä tunsi heitä liian vähän. Itsepäisyys on suomalaisen luonteenominaisuuksia. He kyllä myönsivät, että Pietarilla oli syytä niin sanoa, mutta he eivät tahtoneet kokonaan jättää metsästystä. "Mene sinä, Pekka", virkkoi Antti; "Pietari ja minä kyllä vedämme kelkkaa; kyllä sinä meidät tavoitat, ennen kuin meillä on nuotio valmiina illalla. Mene nyt vain, sanon minä", virkkoi hän uudestaan huomatessaan, että Pekka vielä arveli. "Ei sinun tarvitse meitä auttaa". — "No, kyllä me toimeen tulemme", vakuutti Pietarikin. — "Rakki", sanoi Pekka, "jää nyt Antin luo. Hyvästi nyt." Ja niin hän lähti viilettämään mäkeä alaspäin ja katosi pian metsään.
"Meidän täytyy kiertää pienemmän tunturin ympäri", virkkoi Antti. "Pohjoisen puolella kajastaa valoa; arvelen, että siellä päin tulemme tasaiselle maalle; annetaan mennä!"
Antti oli kumppaninsa keralla saapunut määrätylle tunturille ja saanut siellä nuotion valmiiksi; pata oli jo tulella kiehua pihisemässä. He olivat laskeutuneet havuvuoteelle ja tuumiskelivat, mihin Pekka oli joutunut. "Ehkä teimme väärin, kun annoimme hänen mennä yksin", tuumi Pietari. "Kenties hänelle on sattunut jokin onnettomuus." — "Ohoo, en minä sitä luule", vastasi Antti, "Pekka kyllä selviää vastuksista." — "Niin, kunhan vain ei hänelle kävisi samalla lailla kuin isän kumppanille silloin kun hän oli täällä viime kerran." — "No miten hänen kävi?" — "Sillä kertaa näet lumi oli löyhää. He saivat näkyviinsä peuralauman, joka tuli etelästä päin ja kulki pohjoista kohti. Silloin metsämiehet sopivat niin, että he kiipeävät tunturille, kaivautuvat lumeen ja siellä odottavat peurojen tuloa.
"Vuoren rinne oli jyrkkä ja lumi löyhää, niin että he pian hikeentyivät, ennen kuin pääsivät tunturille ja lumen sisään peittäytymään, ja sitten kului hyvän aikaa ennen kuin peuralauma tuli ampumamatkan päähän. Kun sitten isä ja setä ampuivat, ei Pietari Erkki ampunutkaan eikä tullut toisten ampumia otuksia katsomaankaan. Heidän täytyi lähteä katsomaan, mikä häntä vaivasi, ja tullessaan hänen luokseen he näkivät hänen makaavan. He kokivat silloin häntä herättää, mutta eivät onnistuneet. Hän oli ihan kuin kuollut, ja kuollut hän tosiaan olikin, vaikka ruumis oli vielä lämmin ja pehmeä. Niin se tapahtui, eikä ole meiltä sen koommin kukaan käynyt täällä tuntureilla."
Juuri kun Pietari oli lopettanut kertomuksensa, nousi Rakki pystyyn ja juoksi tiehensä. "No nyt Pekka on täällä tuossa paikassa", sanoi Antti, ja heti samassa Pekka tulikin raahaten suurta sutta, jonka hän huolimattomasti viskasi lumihangelle sanoen: "En päässytkään peuroja lähestymään ampumamatkalle, vaikka kaiken päivää yrittelin. Lopulta olin jo melkoisen lähellä, mutta silloin tämä peijakas hiipi luo ja säikytti peurat pois. Hengellään se kuitenkin sai sovittaa tyhmyytensä, kun sekautui minun metsästykseeni." — "Vai ei saadakaan peuranpaistia tänä iltana", tuumi Antti. "No, lohduta mielesi, Pekka! Istuudu, minulla on kaksi metsoa padassa. Tänne pojat nyt! Tulkaa! Täällä ei ole köyhyydestä tietoakaan!"
Erotessaan heistä seuraavana aamuna Pietari otti heiltä lupauksen, että jos he tarvitsisivat hänen apuansa, he tulisivat hänen kotiinsa, ja jos tulisi ikävä yksin, he olisivat tervetulleet viettämään jonkin aikaa hänen luonansa. Tietenkin suomalaispojat tunsivat liikuttuvansa Pietarin puheesta. He vakuuttivat, etteivät unohda, mitä hän jo oli tehnyt heidän hyväkseen. Sitten he erosivat, ja nuorukaiset jäivät taas kahden.
Ensi työkseen he päättivät kyhätä jonkinlaisen asumuksen lähiajaksi. Tähän tarkoitukseen he valitsivat vuoren jyrkästä seinästä ulkonevan kallionkielekkeen, joka muodosti lujan ja vedenpitävän katon. Kahdelle sivulle rakennettiin seinä, kolmas sivu jätettiin avoimeksi ja siihen tehtiin nuotion sija. Kun lumi oli lakaistu pois ja lattia, joka samalla oli makuusijana, peitetty havuilla, metsämiehillä oli omasta mielestään varsin mukava ja hauska pieni koti. Tavaroitansa he, suomalaisten tapaan, eivät säilyttäneet asuinhuoneessa eikä aitassa, vaan piilottivat ne onttoihin puihin ja kallionkoloihin, joista kukaan ei voinut niitä löytää heidän poissa ollessaan.
Kun he illalla neuvottelivat tuumistaan ja tulevaisuuden aikeistaan, lausui Pekka, ettei peuroja ollut helppo lähestyä; mutta kun he vain saisivat yhden ammutuksi, hän kyllä tietäisi keinon, miten saataisiin useampia. Antti arveli, että he voisivat ajaa peurat alas tuntureilta. Kun ne joutuisivat pehmeään lumihankeen, niitä kyllä voisi ajaa kuin hirviäkin. Saisipahan nähdä, kun niitä on ajanut, miten se kävisi päinsä. Aluksi täytyi koettaa saada ammutuksi muutamia lintuja, jottei jauhoja kuluisi liiaksi.
Ensimmäisen metsästysretkensä he kuitenkin tekivät korkealle tunturille katsellakseen ympäristöä ja etsiäkseen peuroja. Koko joukon he niitä näkivätkin. Lauma kulki syömässä syvässä laaksossa, jossa vielä oli vähän metsää. Nuorukaiset päättivät heti koettaa päästä ampumamatkalle. Antin oli jäätävä paikalleen, kunnes hän näkisi Pekan päässeen toiselle tunturille. Silloin hänen piti laakson alapäästä lähestyä peuroja ja ahdistaa niitä rinnettä ylöspäin. Jos se onnistuisi, saisi Antti ampua, se näytti heistä selvältä.
Kun Pekka näkyi määräpaikalla, lähti Antti liikkeelle ja oli pian ehtinyt lähelle peuroja. Silloin hän jätti sukset pois ja koetti ryömien lähestyä laumaa, joka hitaasti kulki laaksoa ylöspäin, kuitenkin siksi joutuisasti, että Antilla oli täysi työ seuratessa eikä hän niitä kuitenkaan saavuttanut. Hän alkoi jo kyllästyä ja yritti näyttäytyä saadakseen sillä tavoin peurat säikytetyksi syöksemään ylämäkeen; mutta silloin lauma hiljensi kulkuaan ja Antti pääsi lähemmäksi. Mutta samalla peurat jostakin syystä, mitä hän ei voinut käsittää, äkkiä hypähtivät, seisahtuivat silmänräpäykseksi ja porhalsivat heti sen jälkeen yhtenä rykelmänä suoraan häntä kohti. Ei viipynyt kauan, ennen kuin hänen pyssynsä paukahti. Lauman etunenässä juokseva peura kaatui hengetönnä lumihangelle. Nyt Antti nousi seisomaan ja päästi suuren huudon. Peurat kääntyivät äkkiä pakenemaan pitkin laaksoa ylöspäin ja syöksyivät nopeasti kuin tuuli eteenpäin. Antti huomasi nyt, että hänen luotinsa oli sattunut toiseenkin peuraan, joka turhaan ponnisteli seuratakseen laumaa. Hän panosti pyssynsä joutuisasti ja oli tuskin ehtinyt sen tehdä, kun näki koko lauman vielä kerran syöksyvän alas laaksoa alamäkeen. Ne hajaantuivat joka haaralle ja kokivat päästä pois ahtaasta laaksosta. Suurin osa kulki kuitenkin Antin ohitse, ja nyt hän ennätti valita yhden suurimmista ampuakseen sen. Kun se kaatui melkein hänen jalkojensa eteen häneltä pääsi ilohuuto ja vielä toinenkin, kun hän näki ensimmäisestä laukauksestaan haavoittuneen sarvipään, jota Rakki ahdisti, kaatuvan vähän ylempänä laaksossa. Kiireesti hän sai sukset jalkaan ja riensi paikalle. Mutta ennen kuin ehti perille, hän näki Pekan tappavan keihään pistolla tuon haavoittuneen otuksen. "Jumalan kiitos, Antti!" sanoi tämä; "minä näin koko tapauksen. Me saimme neljä peuraa. Alku on hyvä. Niinhän sinä olit ovela kuin jos olisit kaiken ikäsi ajanut ja hiipien vaaninut peuroja." — "Ammuitko sinäkin, Pekka, tuolla ylhäällä?" — "Ammuin; mennään nyt sinne ja raahataan se tänne, niin saadaan kaikki saaliit samaan paikkaan."
"Mitä sinä Pekka ajattelit, kun sanoit että meidän piti nylkeä peura?" kyseli Antti heidän istuessa lepäämässä raahattuaan kaikki peurat samaan paikkaan. — "Näetkös", virkkoi Pekka, "isä kertoi kerran vanhalle metsämiehelle, joka oli meidän matkassamme, että kaukana pohjoisessa metsästäjät tavallisesti piilottautuivat peurannahkaan, johon he olivat asettaneet pään ja sarvet, ja siten he pääsivät konttaamaan keskelle peuralaumaa, niin etteivät elukat heitä huomanneet. Ne luulivat heitä oikeiksi peuroiksi, kunnes niillä äkkiä oli nuoli sydämessä."
"Vai kertoi hän niin: ehkäpä se luonnistuisi meillekin", tuumi Antti; "koetetaankos?" — "No, jos niin tahdot; meidän täytyy sitten nylkeä nahka niin, että se avataan takapuolelta; nahka jää sitten eheäksi; pääkallon ja sarvet jätämme paikoilleen."
Muutaman päivän kuluttua nahat olivat valmiit ja pojat olivat kovin innokkaita koettamaan onnea. Ryömiminen oli kuitenkin hyvin vaivalloista, ja peurat kulkivat poispäin. He eivät päässeet ryömimään niin nopeasti kuin ne kulkivat. Toiset peurat eivät kammonneet noita väärennettyjä tovereitaan, mutta eivät liioin päästäneet heitä liian lähelle. He olivat olleet liikkeellä kaiken päivää ja rupesivat jo kyllästymään, kun iltapuolella muutamia peuroja juosta hölkötteli suuremman lauman jäljessä. Kun ne tulivat lähelle noita valepeuroja, ne seisahtuivat osoittaen selvästi levottomuutta. Mutta ne olivat tulleet jo liian lähelle ja kaksi niistä menetti henkensä huolimattomuutensa takia. Noustessaan pystyyn Antti sanoi Pekalle: "Peurat ovat viisaampia kuin minä luulinkaan; tämä ei vetele." — "Eipä näy vetelevän, minä arvelen niinkuin sinäkin, että ne vainuavat suomalaiset. Parempi on vaania niitä lumeen hautautuneena". — "Kenties", tuumaili Antti, "kuitenkin se on vaivalloista hommaa. Vilua täytyy kärsiä; ja sitten saa ehkä ampua yhden laukauksen, ja samassa ovat kaikki peurat tiessään."
"Tässäpä on oikein iso honka", huudahti Pekka, "sen me otamme." Ja sitten he alkoivat kumpikin omalta puoleltaan hakata puuta poikki. Pian tuo ikivanha puu kovasti ryskyen kaatui maahan. "Kas nyt", virkkoi Pekka, "me halkaisemme tästä kappaleen, siitä teemme kannen liha-astiaamme, ja sitten katkaisemme ja koverramme ontoksi rungon sitä mukaa kuin tarvitsemme tilaa." — "Se käy hyvin. Jahka nyt saamme tämän suuren möhkäleen ontoksi latvaan asti, niin siihen kyllä mahtuu lihavaroja meidän tarpeeksemme moneksi vuodeksi."
"Nyt riittää", sanoi Pekka pyyhkien hikeä kasvoiltaan. "Tähän kyllä mahtuu paljon lihaa. Tuodaan nyt lihat tänne ja otetaan suolapussi esille. Kyllä tästä hyvä tulee", sanoi hän, kun lihat oli pantu astiaan suolaan. "Nyt pannaan kansi päälle ja sidotaan se kiinni vitsaksilla, niin eivät ketut eikä sudet vie meiltä palaakaan. Kun lumi sulaa pois, peitämme koko hongan sammalilla; silloin voimme olla siitä varmat, ettei kukaan ruotsalainen keksi meidän säilytyspaikkaamme. Ehkäpä joku suomalainenkin menee ohi sitä huomaamatta. No nyt, Antti, olemme tänä keväänä tarpeeksi pyydystäneet peuroja. Nahoista ei saa paljon hintaa; meidän täytyy keksiä muuta ansiota."
"No mitä sitten?" — "En tiedä, mutta kuljeskellaan täällä vuoristossa, niin saamme nähdä; ja totta kai lumikin kohta vähenee ja elukat rupeavat liikkumaan. Kuten sanottu, pistäydytään pohjoisessa päin, niin saamme nähdä, minkä näköistä maailma siellä on. Emmehän liene mitään unohtaneet", kysäisi Pekka ja katseli tarkastellen varastopaikkaa. "Olemme kyllä", sanoi Antti, joka jo oli ulkopuolella, "unohdamme odottaa soveliaampaa ilmaa. Ei nyt maksa vaivaa lähteä liikkeelle: kuule, Pekka, saamme sadetta. Tulepas ulos, niin näet. Sumua jo nousee tuolla tuntureilla, ja tuolta kohoaa iso pilvi. Tuntuu suojaavan, ja koetapas: tuoltapäin tulee lämmin tuulen henki. Rakki, mene vain takaisin sisään! Kas niin, tuossa jo tipahti sadepisara! Ei tänäpäivanä ole ajattelemistakaan lähteä ulos. Puolen tunnin kuluttua sukset jo takertuvat lumeen, sitten ollaan kiinni kuin tervassa." — "No sitten meidän täytyy odottaa", vastasi Pekka, "mutta pitkälliseksi käy sisällä istuminen, kun on täysin levännyt ja varustautunut liikkumaan."
Sitten nousi sumu, joka verhosi koko tienoon. Alkoi sataa; sumu tiheni ja sade kävi yhä rankemmaksi. Isoina paakkuina putoili lunta lähimpien puiden oksilta; etemmäksi ei voinut nähdä mitään. Suojelevalta kallionkielekkeeltä tippui ja lorisi vettä. Tuon tuostakin tuli tuuliaispää, joka tuprautti sekaisin tuhan, noen ja tulikipinät ja lykkäsi savua varastoaittaan. Metsä huokui raskaasti ja ikivanhat puut notkistuivat tuulessa; oli niin ikävää kuin ikänä olla taisi.
Oli monta päivää odotettu kaunista säätä, mutta eipä vielä näkynyt ilma ylenevän. Antti oli ottanut kätköistään kimpun hevosenjouhia, jotka hän nyt viskasi Pekalle. "Puno, Pekka, meille ongensiimoja ja linnun ansoja. Kohta tulee kevät. Se on minulle liian hienoa työtä. Minä menen ulos hakkaamaan uuden pölkyn nuotioon, sillä kohta tämäkin päivä loppuu." Ja sitten tuli pimeä, ja sade pieksi yhä rajummin kivikattoa heidän ruvetessa makuulle.
Äkkiä metsänkävijämme heräsivät hirmuiseen jyrinään. Jyrisi ja paukkui, niin että kalliokin vapisi. Jyrinä tuli yhä lähemmäksi ja oli jo tuossa tuokiossa heidän päänsä päällä. Kalliopaadet tutisivat, nuotio tupsahti ilmaan ja säkenet ja savu täyttivät vuoren onkalon. Yhtä pian kuin oli alkanut jyrinä loppuikin ja pimeys vallitsi pienessä metsäasunnossa, jota yöksi viritetty nuotio vastikään oli valaissut. "Antti!" huudahti Pekka. "Ohoi!" kuului vastaus. "Oletko vahingoittumaton?" — "Olenpa niinkin", vastasi toinen huolettomasti. "Herran nimessä, mitä ilvettä tämä oli?" — "Eipä mitään ilvettä. Saammepa kiittää onneamme, kun olemme säilyneet vahingoittumatta. Lumivyöry on kulkenut meidän päällitsemme. Koetetaan saada tulta. Pelkään, että me olemme täällä vankeina; täällä on kovin pimeä." Antti kuului haparoivan muutamia päreitä, ja kun hän ne oli löytänyt, hän sai pian tulen sytytetyksi. He nousivat kumpikin seisoalleen. Hetkisen he tuijottivat hämmästyneinä, kunnes Antti viimein virkkoi: "Niin on kuin sanot, Pekka; ja totta tosiaan olemmekin satimessa. Mutta ulos tästä täytyy päästä, ole siitä varma"; sitten hän pani pois palavan päreen ja syöksyi lumiseinää vasten, johon hän tunki toisen väkevistä olkapäistään. Lumiseinä antoi vähän matkaa myöten; hän alkoi silloin voimakkain käsin repiä lunta, niin että se ryöppysi ylt'ympäri. Pekka taas oli tarttunut suksisauvaansa ja pistänyt sen lumeen niin pitkälle kuin se meni. Ensin lumi teki vastusta, mutta sitten sauva hurahti helposti lävitse, ja hän sanoi: "Ole huoleti, Antti; seinä ei ole paksu. Tule tänne ja nouse minun hartioilleni; lumiseinä on lähinnä kalliota ohut: pian sinä sen saat puhkaistuksi." — "Ohoi", virkkoi Antti kovasti ähkien; "se jo antaa myöten; tunge eteenpäin, Pekka, tällä kohdalla!" ja samalla Antti kaatui suulleen. "Jo on tie täällä auki!" huudahti hän. "Hyi, kun jo melkein pelkäsin, että jäisimme tänne, kunnes kevätaurinko olisi sulattanut tien auki", ja samalla hän ryömi takaperin aukosta, joka oli puhjennut lumeen. "Jumalan kiitos, ettei lumi voinut pysähtyä tälle paikalle, vaan luisti tunturia myöten alemmaksi! Se olisi voinut haudata meidät alleen niin, ettemme olisi koskaan enää nousseet ylös."
"Antti, raivataan pois lumiseinä", sanoi Pekka, "ja pidetään huoli, että saamme taas tulen viritetyksi." — "Tuli ensin, seinä sitten", sanoi Antti tarttuen kirveeseen ja meni ulos lumessa olevasta aukosta.
Kului pitkä aika, ennen kuin hän palasi takaisin mukanaan puita, jotka hän heti sytytti palamaan. "Tuleepa olemaan hauska nähdä, millaista tuolla meitä alempana on, jahka päivä selvenee. Luulen melkein, että metsä on poissa." "Anna lumiseinän olla paikallaan; täällä tulee lämpöisempää kun se on kohdallaan. Tässä pimeässä emme saa nuotiotakaan sytytetyksi; täällä ei ole honkiakaan lähellä; asetu alallesi ja ole huoleti. Minkähän luulet olleen tähän syynä?" — "Varmaankin sade ja suojailma sai lumen irtautumaan tässä ylempänä tunturin jyrkimmällä kohdalla, ja kun se kerran joutui liikkeelle vyöry kasvoi kasvamistaan, kunnes seisahtui vasta laakson pohjalla."
Ja niin asia olikin. Suomalaisen selvä käytännöllinen ymmärrys ei pettänyt. Unta ei tänä yönä ollut enää ajatteleminenkaan. Aamun odottaminen koetteli kärsivällisyyttä, sillä vieläkin oli paksu sumu ja satoi rankasti. Tuli kuitenkin vihdoin päivä, ja nyt he kauhistuneina saattoivat nähdä lumivyöryn aiheuttaman hävityksen. Kallionkielekkeen yläpuolelta oli kaikki lumi poissa. Sen mukana oli seurannut kiviä, soraa ja pieniä pensaita. Leveä musta juova osoitti, mistä lumivyöry oli kulkenut. Heidän luolansa alapuolella oli hirveän näköistä. Metsä oli kuin lakaisemalla pois pyyhkäisty; siellä täällä vain jokin vanha honka ojenteli oksiaan syvästä lumesta, jossa pienemmät puut makasivat sikin sokin sulloutuneina, ja laakson pohjalla oli lunta pisimmän puun korkeudelta.