Nuorukaiset seisoivat äänettöminä hämmästyksestä nähdessään kauhean hävityksen, kunnes Antti virkkoi: "No, Pekka! Hyvästi nyt meidän peuranlihavarastomme! Ei se tule näkyviin ennen kuin kesällä."
Antin puheeseen ei Pekka vastannut mitään; hän vain katseli tarkkaan sitä paikkaa, jossa tiesi heidän suuren honkansa olevan. "Katsotaanpa, Antti. Minä luulen, että se on säilynyt, sillä ne hongat, jotka olivat sitä lähellä, ovat vielä pystyssä." — "Tunnetko sinä sen, Pekka, vielä?" — "Tunnen kyllä, ja tunnet sinäkin. Etkös näe tuon suuren kuusen katkenneita oksia? Meidän honkamme ne katkaisi kaatuessaan. Tulepas nyt." Sitten he menivät paikalle ja huomasivat ilokseen, että heidän lihansäilytyspaikkansa oli vahingoittumatta. Lumivyöryn syrjä oli vain vähän sipaissut sitä ja siirtänyt tuota jättiläispuuta pikkuisen matkaa.
"Huh, huh!" päivitteli Antti, "ei enää koskaan asetuta jyrkkien tunturien rinteelle. Tämähän oli vallan hirveätä. Parasta kaiketi lienee, että muutamme pois alamaahan." — "Ei vielä, tänä vuonna meillä ei ole enää mitään pelättävää; onhan maa meidän yläpuolellamme ihan paljaana. Ei, pannaan vain asunto kuntoon ja hinataan nuotiopölkkyjä nyt, kun emme voi muutakaan toimittaa. Minä arvelen, että kun on niin vedenpitävä katto kuin meidän, sille on vielä annettava arvoa, eikä kuiva paikka ole pois tieltä." — "No olkoon kuten tahdot", sanoi Antti, ja sitten ryhdyttiin raivaamaan lunta pois ja tekemään uutta nuotiota.
Ilma ei muuttunut moneen päivään. Lumi aleni ja mätäs toisensa jälkeen pisti esiin mustan päänsä, puut puhdistuivat lumesta, ja kerran aamulla noustessaan makuulta nuorukaiset kuulivat kaukaista kohinaa. "Koski", virkkoi Pekka, "tulva alkaa; jäät ovat lähtöä tekemässä." Päivän mittaan kohina koveni kovenemistaan, ja iltapäivällä oli laakso heidän alapuolellaan veden vallassa. Paksun lumisulun yläpuolelle oli muodostunut pieni järvi, ja alhaalta lähimmästäkin laaksosta kuului veden kohinaa.
Niin he sitten eräänä aamuna heräsivät auringon kirkkaasti paistaessa; taivas oli kirkas ja sumu hälvennyt. Nyt he kiiruhtivat kiipeämään tunturin ylimmälle laelle. He hämmästyivät muutosta, sillä mihin ikinä kääntyi katsomaan, oli äsken vielä luminen metsä tummana ja totisena, samalla kuin korkeilla tuntureilla hohteli häikäisevän valkoinen lumipeite ja heidän oma tunturinsa oli kovan jään kattama. "Kuule, Antti, tällaista emme ole ennen nähneet", sanoi Pekka. "Ja katsopas, katso, Antti! Tuolla lentää hanhia. Kas nyt ne laskeutuvat tunturin laelle! Istukaa vain rauhassa, ei teitä kukaan häiritse. Tule nyt, Antti, minä tahdon mennä kotiin ja ulos taas. Minä olen niin hyvällä mielellä, mutta en tiedä itsekään siihen syytä!"
"Hyh!" huudahti Pekka heti samassa, "näetkö noita ilkiöitä?" Samalla hän osoitti susilaumaa, joka pitkänä jonona käveli tunturin alareunaa. "Ne tulevat tännepäin. Joutuin nyt noutamaan peurannahkamme! Koetetaan narrata susia. Ehkä se onnistuu paremmin kuin peurojen petkuttaminen. Joudu, Antti! Minä vihaan noita verenhimoisia petoja." — "Huhhei! siihen toimeen minäkin yhdyn", ja sitten metsämiehet riensivät kotaansa. "Hiljaa, Rakki, pysy aloillasi! Sinä et pääse mukaan", sanoi Pekka, ja sitten he riensivät takaisin vuoren huipulle.
Sudet olivat tunturille pääsemäisillään, kun nuorukaiset, peurannahat yllä tulivat näkyviin kontaten ja koettaen tehdä itsensä niin huomattaviksi kuin suinkin. Sudet eivät näkyneet heitä havaitsevan, kunnes lauman etunenässä kulkeva vanha johtajasusi äkkiä kyykistyi maahan ja alkoi ryömiä. Toiset tekivät samalla tavalla; mutta tultuaan notkoon ne näkyivät äkkiä hajautuvan ja rupeavan kiertämään. Pekan hiljaiseen nauruun yhtyi Anttikin.
He konttasivat yhä eteenpäin aina väliin seisahtuen kuin ruohonhakuhommassa. Susista näkyi sillein tällöin vain vilahdus niiden siirtyessä kivien välillä, joiden takana ne väijyivät. "Pidä varasi!" kuiskasi Pekka. Tuskin oli tuo sana lausuttu, kun sudet aivan kuin komennon mukaan syöksyivät peuroiksi luulemiaan kohti. Mutta silloin nämä äkkiä nousivat pystyyn. Sudet seisahtuivat juoksussaan, mutta luisuivat vuoren rinnettä alas iljanteella. Yht'aikaa pamahti kaksi pyssynlaukausta, ja kaksi lähinnä olevaa sutta kaatui ulvahtaen maahan.
"Hurraa, Pekka!" huudahti Antti; "tällä kertaa olimme me kavalampia kuin Karjalan metsämiehet. Sitä temppua ei saa jättää vast'edeskään käyttämättä. Se oli oikein teille, senkin ulvovat pitkähännät, jotka olette koko talven säilyttäneet turkkinne; mutta ettepä ole ennen sattuneet suomalaisten kohdalle. Hei, Pekka; tämän suden päänahasta tahdon tehdä isälle lakin; sinä saat tehdä Heikille."
"Ota sinä nyt sutesi, minä otan omani, ja mennään takaisin kotiin. Päivä kuluu pitkälle, aurinko lämmittää ja hanki pehmenee. Lähdetään nyt."
Kun he palasivat kojuunsa, vastaanotti Rakki heidät vihaisesti muristen, niskakarvat pystyssä. Se ei pitänyt susista enempää kuin sen isännätkään, mutta nähdessään pedot kuolleiksi, se vähitellen rauhoittui.
20. MAJAVANPYYDYSTÄJÄT.
Aurinko paistoi tuona ensimmäisenä kevätpäivänä lämpimästi ja ilma oli lauhkea. Lumi suli nopeasti, yhä kovemmin kohisi koski ja laaksoon lumipadon yläpuolelle syntynyt lampi kasvoi vain suuremmaksi. Nuorukaiset, jotka puuhasivat susien nyljennässä, eivät huomanneet mitään ennenkuin raju kohina, pauke ja ryske veti heidän huomionsa ja sai heidät katsomaan laaksoon. Ja sielläkös oli elämää ja vilkettä! Lumi, puut ja pensaat kohoilivat ja laskivat laineiden tavoin: lammikosta lähtevä puro oli syönyt aukon lumipadon lävitse ja vei sen nyt mukanaan. Koko laakso oli kuin ilmi elossa. Ryske ja kohina muistutti lumivyöryn pauhua.
Nuorukaiset seisoivat äänettöminä ihmetellen veden voimaa. Sellaista he eivät olleet ennen nähneet eivätkä ajatelleetkaan. Vuorotellen tuli lauhkeita ja kylmiä tuulahduksia. "Tämä ennustaa kevättä", sanoi Pekka. Kun aurinko laski ja kuvasi tunturit sinisenpunertaviksi, sanoi hän: "Ihmeellistä on oleskella täällä tunturiseudulla. Täällä viihdyn hyvin; mennään huomenna katsomaan koskea."
Ennenkuin aurinko vielä kultasi tunturien huippuja, olivat reippaat nuorukaiset jo matkalla. Yöllä oli kylmennyt, sukset luistivat hyvin ja Rakki hyppeli iloissaan kilpaa eteenpäin kiitävien metsämiesten kanssa. "No, Rakki, näytäppä nyt, löydätkö tänään mitään! Hae nyt!" ja sitten porhallettiin halki laakson pauhaavaa koskea kohti.
Pian oli tultu kosken rannalle. Vesi kohisi ja kuohui vaahdoten kivien ja kallioiden ympärillä; oli kuin koski olisi iloinnut jälleen saavuttamastaan vapaudesta. "Kuule, Antti, nyt lähdetään alas virtaa myöten; meidän pitää kulkea joen vartta järven rantaan asti. Minun tekee mieleni nähdä sekin", sanoi Pekka. "Tuolla alempana on suvanto; siellä jää on vielä lujaa. Mennään jäälle. Kuulepas Rakkia! Se on jo rannassa ja haukku kuuluu karkealta. Joudutaan!"
Päästyään virran jäälle pojat kuulivat Rakin haukkuvan lähellä rantaa. Koira oli yhdessä kohden ja haukkui äkäisenä. "Mitähän se on täällä löytänyt? Katsotaanpa." Koira seisoi rannalla, kolossa puun juuren alla ja kaivoi käpälillään. "Ei se iso elukka ole. Kolo on pieni. Pistetäänpä sinne suksisauvoillamme." Kun pojat pistivät sauvansa koloon, kuului sisästä kiukkuinen murina, ja Pekka huudahti: "Saukko! Pidä varasi nyt, Antti. Minä ajan sen ulos, jotta saat sen tapetuksi."
Sitten Pekka tarttui kirveeseen ja raivasi pois jään ja mullan kolon takaa, missä saukko oli. Nyt hän pisti sauvansa sisään ja samassa saukko syöksyi ulos niin arvaamatta, ettei Antti ehtinytkään pistää sitä kuoliaaksi. Saukko oli jo jäällä, kun Rakki sai sen kiinni. Pekalta pääsi iloinen nauru. "Muistatkos näätää, joka meidän piti ampua, kun Taneli-ukko oli mukana? Sinä olit liian hidas." Mutta samassa Antti iski keihäällään. Kuului kova vinkuna, ja hän nosti keilhäänkärkeen tarttuneen ylös. "Mitäs nyt sanot, Pekka?" nauroi Antti vuorostaan. "Nämä olivat pariskunta, joka oli aikonut asua ja elellä tässä virrassa, ja kalojen pitäisi olla hyvillään siitä, että me tulimme tänne. Mutta katsohan, Pekka, Rakista vuotaa verta! Katsopas, mikä sitä vaivaa." Pekka riensi "parhaan ystävänsä" luo, joka vielä oli saukon kimpussa pidellen sitä kiinni. "Ei Rakilla ole mitään vaaraa", rauhoitti Pekka. "Onpahan vain naarmu kuonon poikki; mutta se on kyllä syvä. Olipa tämä iso saukko! Kyllä se osasi purra, mutta nyt se on meidän. Nyljetään kumpikin saukkomme. Nahat kuljetamme helposti mukanamme."
He jatkoivat matkaa virtaa alaspäin, kunnes näkivät sen mutkassa levenevän lammen tapaiseksi. Äkkiä nuorukaiset jäivät seisomaan kuin kiinnikasvaneina, sillä heidän hämmästyneitten silmiensä edessä näkyi majavan pesiä toinen toisensa vieressä, niin pitkälle kuin katse kantoi pitkin virtaa.
"Käännytään takaisin ja hiivitään metsän läpi, ettemme säikytä noita elukoita. Täällähän näkyy olevan kokonainen kaupunki. Varmaankaan ihmiset eivät ole täällä koskaan hätyyttäneet majavia, koska niitä on näin paljon yhdessä paikassa. Tämä oli onni. Kierretään nyt koko seutu."
Auringonlaskun aikana nuorukaiset olivat pienen saaren rannalla, joka oli vastapäätä virran suuta jokseenkin suuressa järvessä, ei varsin kaukana majavien yhdyskunnasta. He istuivat kaatuneen hongan rungolla jutellen.
"Kas niin me teemme", sanoi Pekka. "Saaressa kasvaa tiheää metsää ja puut ovat niin lähellä toisiaan, että vain töin tuskin pääsee tunkeutumaan läpi. Tuonne tiheään viidakkoon raivataan aukea, rakennetaan sinne maja ja asutaan siellä koko kesä. Ihan varmaan saamme pyydetyksi suuren joukon majavia. Talvella lähdemme sitten myymään niiden nahkoja ja hajupussia ja tulemme rikkaiksi, ja sitten etsimme käsiimme omaisemme ja autamme heitä."
"Niin, niin on hyvä. Lähdetään nyt kotiin. Huomenna ryhdymme työhön, niin että saamme huoneen valmiiksi siihen mennessä, kun virta luo jäänsä ja majavat lähtevät liikkeelle. Sitten laitamme loukkuja, ja saatpa nähdä, että olen miettinyt sitä asiaa jo edeltäpäin. Sinä et ollut Tanelin ja minun kanssani majavia pyytämässä, mutta hän sanoi silloin minulle sellaista, jota en ole unohtanut; saatpa nähdä."
Jo seuraavana päivänä olivat kirveet saaressa heilumassa, metsänkävijät kaasivat puita ja raivasivat tilaa tulevalle asunnolleen. He tekivät työtä uutterasti. Ensimmäisen kirkkaan ja lämpimän päivän jälkeen ei kevät suurestikaan edistynyt. Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi kylmästi, taivas oli pilvessä. Aurinko ei jaksanut sulattaa lunta, yöt olivat tyynet ja kylmät, lumen sulaminen kävi hyvin hitaasti eikä kosken kohina ollut enää varsin kova. Hanhia ei enää lentänyt pohjoista kohti, mutta kurjet olivat tulleet ja kirkuivat kovasti joka aamu, ja niitä säestivät kuhertelevat teeret.
Työtä kesti yhä vain, kun Antti eräänä päivänä viskasi pois kirveen sanoen: "Kuule, Pekka, minä olen kyllästynyt puolisuolaiseen peuranlihaan; minun tekee mieleni metsästämään; ei tämä kelpaa!" — "Älä huoli, emme vielä ryhdy siihen. Jatka nyt vain hetkinen; minä tulen pian takaisin."
Pekka nousi suksille ja lähti hiihtämään järven poikki suolle päin. Palatessaan hän virkkoi: "Tule mukaan nyt, huomenna saat muuta kuin peuranlihaa." Sitten he menivät virran suulle, jossa oli avovettä. Jään reunaa pitkin he hakkasivat pieniä reikiä, ja Pekka virkkoi: "No, Antti, ota nyt koukkusi esille. Tässä ovat minun koukkuni", ja sitten hän otti sammaltukosta esille muutamia sammakoita, jotka oli pyydystänyt suolta lähteen ympäristöltä.
"Ohoh!" sanoi Antti iloisesti, "tuotapa en tullut ajatelleeksi. Oletpa sinä kekseliäs, vaikka olisit voinut keksiä tuon asian ennemmin; mutta ehkä ei tässä järvessä olekaan haukia." — "On kyllä, minä näin kaksikin ensimmäisenä päivänä, kun olimme täällä. Auringonpaiste oli ne houkutellut esille. Saatpa nähdä, että täällä on niitä petoja kyllä enemmänkin; harvoin niitä puuttuu mistään järvestä."
Seuraavana aamuna Pekan aavistus kävi toteen. Koukkuihin oli tarttunut monta haukea ja madetta. Nyt oli syötävää useaksi päiväksi, ja hyvä onni kehoitti jatkamaan kalastusta.
Eräänä iltana alkoi sataa lunta. "Nyt mennään kotiin", sanoi Antti; "paha ilma on tulossa; tässä ei kelpaa olla taivasalla. Meidän on mentävä majaamme." — "No, olkoon menneeksi, mutta sitten sinä taas saat peuranlihaa!" — "Luulenpa, että se maistuu taas hyvältä, sitä paitsi arvelen, että ehkä tapaamme kotimatkalla muutaman linnun."
Ja paha sää tulikin; ensin pyryilma ja myrsky ja sitten lauhaa säätä, sadetta, sumua ja taas sadetta. Metsästystä ei ollut ajatteleminenkaan, sillä lumi oli pehmeätä ja puoleksi sulaa, niin ettei metsässä voinut liikkua millään tavalla; syötiin vain ja maattiin.
Eräänä aamuna pojat kuitenkin heräsivät auringon kirkkaasti paistaessa, taivaan selkeänä sinertäessä; koski kohisi ja lintuset piipittivät — sir, sir! Sehän oli kevään ennustaja metsäseuduilla: peipponen! "Nyt ylös!" huudahti Pekka. "Kuulitko?" — "Kuulin kyllä; Jumalan kiitos, nyt tulee hauska elää! Minun täytyy lähteä jäälle pelastamaan koukut, ennen kuin virta syö jään pois. Tuletko mukaan?". — "En, minun tekee mieleni tunturille. Älä huoli minusta; ota Rakki mukaasi; tahdon mennä yksin." — "Vai niin, onko taas Mikkelin Niko-pappi mielessäsi? Hyvästi sitten. Missä tapaamme?" — "Täällä", sanoi Pekka ottaen sukset olalleen ja lähti nousemaan vuorelle.
"Pekalla oli mielessä jotakin, jota ei helposti ymmärrä", puheli Antti yksinään. "Parasta antaa hänen mennä. Hei, Rakki, lähdetäänpä liikkeelle nyt." Sitten hän antoi suksien luistaa alamäkeen sellaista vauhtia, että Rakilla oli täysi työ seurata perässä; pian hän oli korjannut sekä kalanpyydykset että saaliin, jonka jälkeen hän suuntasi kulkunsa korkealle metsäiselle mäelle kappaleen matkan päähän järvestä.
Saavuttuaan vuoren huipulle Pekka istahti silmäilemään ylt'ympäri leviävää avaruutta. Pian hänen päänsä vaipui, hän painoi kädet silmilleen ja kyynärpäät polviin nojaten istui kauan liikkumatta. Mitä hän ajatteli, sitä saattoi aavistaa ainoastaan se, joka itse on nuorena, voimakkaana ja vapaana yksin oleskellut suurenmoisella tunturiseudulla.
Pekan herätti mietteistä Rakin haukunta. Se kuului kajahtelevan tasaisesti, niin että hän päätti, että koira oli löytänyt jonkin eläimen kauempana metsäkunnaiden takaa. Hän sieppasi sukkelaan sukset allensa ja suuntasi kulkunsa sinnepäin, mistä koiran haukunta kuului. Joutuaksensa pikemmin hän kiersi tiheän viidakon ja hiihti vuoren aukeaa harjannetta, kunnes tuli koiran kohdalle. Rakki oli saanut otuksen ahdistetuksi seisahtumaan metsän reunaan. Nyt hän kiiti suoraan kuin haukka rinnettä alas otusta kohti ja näki ison komean karhun loikkivan aukean paikan poikki metsään. Hän ampui heti, ja karhu kaatui kuolettavasti haavoittuneena hangelle. Muutama heikko mörähdys, muutama kuolinkamppailun nytkähdys, sitten karhu makasi hengetönnä. Kun Rakki kuuli Pekan ampuvan ja näki karhun kaatuvan, se päästi iloisen ulinan ja iski kerta toisensa perästä hampaansa kontion karvaiseen turkkiin. Pekkakin ilmaisi ilonsa äänekkäästi huutaen: "Antti, Antti, ohoi! Tänne päin! Ohoi!" Mutta Antilta ei kuulunut mitään vastausta, ja Pekka taukosi huutamasta. "Hän on kaukana jäljessä päin", arveli Pekka itsekseen, "eikä kuule huutoa suksien kahinalta. Kyllä hän tänne osaa, kun seuraa jälkiä. Parasta lienee, kun nyljen kontion niin kauan kuin se vielä on lämmin", jatkoi hän yksinpakinaansa, ja sitten hän ryhtyi karhua nylkemään. "Onpas tämä oiva otus. Missäs sait sen eteesi. Rakki? Mutta miksi ei Antti tule? Ohoi, Antti!" — Ei kuulunut mitään vastausta.
"Olisikohan karhu haavoittanut häntä?" Kun tämä ajatus johtui Pekan mieleen, hän aivan tyrmistyi. "Eihän toki, siinä tapauksessa Rakki ei olisi häntä jättänyt. Jokin muu on siihen syynä. Minun täytyy lähteä järven rantaan; siellä hän paremmin kuulee minun ääneni." Ja sitten hän viskasi lujasti kokoon käärityn karhun nahan hartioilleen ja painui järvelle päin. Perille tultuaan hän koetti vielä kerran keuhkojensa voimaa, ja nyt hän iloksensa kuuli Antin vastauksen, joka oli melkein kuin röhkimistä. Ilomielin Pekka huusi vielä uudestaan, mutta ei kuullut vastausta, jolloin hän hiihti heidän majaansa saarelle. Siellä häneltä pääsi ilohuuto, sillä siellä oli iso karhunpenikka, jota Rakkikin katseli ihmetellen. "Ymmärrätkös, Rakki, tätä?" Rakki ei siihen osannut vastata muuta kuin huiskuttaa pitkää häntäänsä. "Niin, Rakki, auringonpaisteella meillä on hyvä onni; viime auringonpaisteella me saimme saukot ja tänään kaksi karhua. Nyt mennään Anttia vastaan. Tule, Rakki! Tässä on hänen jälkensä, kyllä hänet helposti löydämme."
Ja sitten Pekka tunkeutui viidakon halki järven rantaan. Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun jo seisahtui. Tuollahan Antti jo oli hiljaa tulossa jäätä myöten; mutta hän oli melkoista leveämmän ja suuremman näköinen kuin ennen. "No, Rakki, niin totta kuin elän, niin siellähän se tulee ja tuo vielä yhden karhunpenikan lisäksi! Ohoi, Antti!" — "Täältä tullaan!" Ja sitten hän tuli. "Missä sinä, Pekka, olet ollut kaiken päivää?" — "Etkös ole kuullut minua?" — "Kuulin nyt äsken, mutta en sitä ennen." — "Sinulla, Antti, on näemmä kaksi karhua; kuinka se tapahtui?"
"No, näetkös, tällä tapaa. Kun olin nostanut kalanpyydyksemme, menin Rakki mukanani tuolle korkealle vuorelle, jonka näet tuolla, ja parast'aikaa kiivetessäni rinnettä hyökkäsi koira suuren kaatuneen kuusen alle ja alkoi hurjasti haukkua. Minä kyllä olin lähellä, mutta siellä oli tuulenkaatoja paikat täynnä, niin etten päässyt niin pian perille. Mutta juuri kun pääsin puun juurelle, syöksähti kolosta esiin suuri karhu. Ällistyin, en saanut pyssyä kuntoon, mutta syöksin keihään sen jälkeen. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, ja karhu katosi puiden väliin. Samalla tuli vielä toinen karhu ja koki päästä esiin, mutta mieleni ei enää tehnyt laskea karkuun useampia. Sen takia pistin keihään pedon läpi ja pitelin kiinni, kunnes tunsin, että siitä oli henki lähtemässä. Silloin otin kirveen, iskin kontiota päähän ja huusin sinua. Mutta arvelin, ettei maksanut vaivaa huutaa; sitten panin kirveen viereeni, tartuin karhuun kiinni ja raahasin sen ulos kolosta. Silloin taas hämmästyin, kun näin kolmannenkin karhun ryömivän esiin, ja iskinpä kirveellä pään halki siltäkin, niinkuin tässä näet. Nyt ihastuin ja huusin sinua vielä kerran ja huusin koiraakin, mutta se oli joutunut niin kauaksi, että kuulin sen haukunnan aivan heikosti ja sitten katoavan vuoren rinteen alapuolella. Silloin kannoin ensimmäisen karhun tänne."
"Tiedätkös, Antti, miten kolmannelle karhulle kävi?" — "En tiedä, mutta sen me huomenna pyydämme, jahka tulee päivä, sillä jäljet kyllä näkyvät; ja se onkin oikea karhu, tiedä se, ole siitä huoleti." — "Etkös kuullut, että minä ammuin?" — "En." — "No, tulehan katsomaan."
Nähdessään suuren kauniin karhunnahan Antti seisoi tuokion ääneti, mutta remahti sitten äänekkääseen nauruun. "Meillä on onni päivänpaisteella! Mutta miten sinä, Pekka, sait karhun?" Kun tämä oli kertonut hänelle seikkailunsa, Antti lisäsi: "Kuule, meidän asiamme ovat edistymään päin. Kokonainen hirvilauma on viime yönä ollut syömässä järven rannalla; ne me pyydystämme." — "Niinkö arvelet? Minun mielestäni meillä nyt on tarpeeksi lihaa; isosta karhusta tulee monta kantamusta." — "Taidat olla oikeassa; jätetään hirvet rauhaan, ne ovat joka tapauksessa meidän."
Auringonpaistetta riitti edelleenkin ja virran suulla sula suureni yhä. Sorsaparvi toisensa jälkeen laskeusi siihen ja hanhiparvi toisensa perästä kävi siinä lepäämässä yötä lakkaamatta kaakottaen. Metsämiehet jättivät linnut rauhaan ja käyttivät kauniit päivät pienen asuntonsa rakentamiseen. Hirsikerros kohosi toisensa jälkeen, ja Antti sanoi: "Siitä tulee liian korkea; minä arvelen, että sinä aiot asua täällä koko ikäsi!" — "Niin, kukapa tietää", vastasi Pekka miettiväisesti.
Muutaman päivän kuluttua rakennus oli valmis, par'aikaa veistettiin siihen lavitsoita. "Meidän on pidettävä kiirettä", arveli Pekka, "kohta virta luo jäänsä, ja silloin on käytettävä aika majavainpyyntiin. Siinä meidän rikkautemme! Majavainnahoilla hankimme varoja auttaaksemme omaisiamme. Saatpa nähdä, että majavista viimein tulee lehmiä ja lampaita." — "Ohoh, Pekka, kuinka sinä puhut oivallisesti! Se on tietty, että meidän on pidettävä kiirettä."
Hanget sulivat, jäät lähtivät virrasta, rastas lauleli kuusenoksilla, lehtipuut puhkesivat hiirenkorvalle, yöt kävivät lauhoiksi ja valoisiksi, sääsket tanssivat ilmassa: kevät oli tullut.
Majavat olivat jo muutamia päiviä sitten lähteneet ulos pesistään kaatamaan puita virran varsilta elatuksekseen ja rakennusaineikseen, ja jo oli muutamia majavannahkoja äsken rakennetun tuvan seinillä kuivumassa. Varhain ja myöhään pyyntimiehet olivat liikkeellä, ja salaperäisestä tavaramytystään Antti kaivoi Pekan suureksi kummastukseksi parit polkuraudat eli sakset, jotka hän oli valmistanut taalalaisen talonpojan luona ollessaan. Tässä nyt oli se salaisuus, jonka Pekanhuhdan Taneli oli hänelle neuvonut. Nyt ne oli pantava veteen, siihen paikkaan, mistä majavat liikkuivat pesiinsä ja niistä pois.
Ensi kokeet onnistuivat hyvin. Kolme majavaa saatiin perätysten. Mutta toiset tulivat nyt hyvin varovaisiksi. Nyt rautoja muutettiin pesän edestä toisen eteen ja tuon tuostakin onnistuttiin saamaan jokin otus metsämiesten suureksi iloksi. Sitten pyydykset pantiin majavain poluille metsiin, ja sieltäkin saatiin, samoin kuin pölkyistä tehdyillä loukuilla, hyvät saaliit. Nahkamytty kasvoi, samoin karttui hajupusseja, mutta työtä riitti yhä vain, sillä ovelat otukset oppivat pian välttämään väijytykset ja kulkivat uusia teitä. Mutta metsämiestenkin kokemus ja älykkyys lisäytyivät yhtärintaa, ja yhä uusia otuksia saatiin pyydyksistä.
Tuon tuostakin täytyi myös kalastaa ja kokea lintuansoja.
Niin meni kevät menojaan, kesä tuli sijaan, ja kesällä lintujen pyynti taukosi. Majavatkin kulkivat pitkien matkojen päähän, joten saalis väheni ja nuorukaisille jäi runsaasti joutilasta aikaa. Kerran pojat olivat kiivenneet tunturin huipulle katsellakseen ympärilleen kirkkaassa aamuilmassa, kun he huomasivat sinertävän savukiemuran järven toisella puolen. Kukahan oli sinne tulen virittänyt? Pian sen jälkeen he näkivät veneen, jossa oli miehiä, lähtevän rannasta nuotion läheltä ja soutavan järvelle.
"Kuule Antti", sanoi Pekka, "meidän täytyy saada selko siitä, mitä väkeä nuo ovat. Meidän pitää hiipiä heitä lähelle. Niinkuin muistat, vanha Pietari varoitti meitä karttamaan Liman asukkaita. Kenties tulemme savu on meidät ilmaissut!"
"Ei, sitä en luule. Savu on pirtistämme ulkoilmaan tullessaan jo hajaantunut; tuvan ympärillä kohoavat puut ovat korkeat, enkä minä sen vuoksi luule heidän sitä huomanneen." — "No, mennään sitten järven ympäri katsomaan, mitä väkeä vieraat ovat."
Muutaman tunnin kuluttua he istuivat leimuavan nuotion ääressä vilkkaasti keskustellen tulokkaiden kanssa. He olivat vanhoja tuttavia: Suomenniemen ukko Pekkalainen poikineen. He olivat olleet alempana olevalla järvellä kalastamassa. Nyt he olivat tavattoman suurella vaivalla vetäneet veneensä vastavirtaan kalastaakseen ylempänä olevassa järvessä ja olivat saaneet runsaan palkan vaivoistaan. He olivat hyvillään tavatessaan nuoret maanmiehensä. Nämä kertoivat nyt elämästään siitä lähtien, kun he olivat lähteneet Suomenniemestä. Lopetettuaan kertomuksensa he ehdottivat Pekkalaisille, että nämä tulisivat heidän metsäpirttiinsä asumaan siksi aikaa kuin oleskelisivat tällä järvellä. Siihen nämä heti suostuivatkin, ja sitten mentiin yhdessä saarelle. Ukko Pekkalaisen mielestä paikka oli kalastusta ja metsästystä varten hyvin valittu, mutta tulevaksi uudispaikaksi se ei ollut sovelias. Hän onnitteli poikia heidän onnistuneen karhunpyyntinsä johdosta ja katsoi irvistäviä karhun pääkalloja, jotka riippuivat sileän ja korkean hongan kylkeen naulattuina. Nähdessään poikien nahkakimpun hän ihan ihmetteli. Siitä lähtisi runsaasti rahaa, kun he veisivät nahat Norjaan. Se olisi paljon edullisempaa kuin myydä ne Ruotsissa. Ensi talvena heidän piti itsensä viedä ne sinne. Hän oli itsekin aikonut mennä sinne, ja silloin he voisivat kulkea samaa matkaa.
Erotessa hän kehoitti toista heistä tulemaan mukaansa, niin hän antaisi heille jauhoja, joiden puutteessa he kauan olivat olleet. Koska tarjous tehtiin ihan viime hetkellä, päätettiin, että toinen heistä seuraisi jäljestäpäin. No, sehän oli samantekevä. Heidän piti vain seurata myötävirtaan, sillä Pekkalaisen torppa oli saman virran suulla.
Nyt neuvoteltiin siitä, kumpi lähtisi jauhoja hakemaan, vai menisivätkö molemmat yhdessä. Pekkaa ei haluttanut lähteä, ja pitihän majavanpyydyksiäkin kokea. Antin piti sen vuoksi lähteä matkalle yksin. Hän olikin siihen halukas. Pekka arveli, että hänen piti ottaa mukaansa jonkin verran suolattua peuranlihaa ja karhunihraa vaihtokaupassa jauhojen maksuksi. Sitä tuumaa Anttikin piti hyvänä. Hän meni nyt hakemaan lihaa, joka edelleenkin oli tallessa hongan sisässä heidän entisen asuntonsa luona tunturilla.
Pekka halusi saattaa toveriaan katsastaakseen ympärilleen tunturilla. Tultuaan vanhan majansa luo he erosivat. Antti lähti kontti selässä hongan luo, Pekka ja Rakki suuntasivat kulkunsa tunturin huipulle päin.
Pitkälle ei Pekka ehtinyt, kun kuuli Antin huutavan ja meluavan, ja pian sen jälkeen kuului karhun karjuntaa. Rakki syöksyi takaisin kuin ammuttu nuoli, ja yhtä kiire tuli Pekallekin. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua Pekka kuuli Rakin käyvän karhun kimppuun. Siitä tuli kiivas ottelu, ja väliin kuului Antti täyttä kurkkua yllyttävän Rakkia. "Käy päälle, Rakki! Karkaa kiinni! Kas niin, se on oikein! Usus, ota kiinni!"
Nyt oli Pekkakin saapunut paikalle eikä voinut pidättää nauruaan nähdessään hullunkurisen näyn. Paksun kuusen juurella oli karhu istuallaan torjuen Rakin alituisia hyökkäyksiä, ja ylhäällä kuusessa istui Antti sadatellen tyhmyyttään, kun oli aseetonna lähtenyt tunturille. Pekan oli täysi työ pysyä tyynenä, sillä koko juttu tuntui hänestä niin naurettavalta, ja kun Rakki näki Pekan, se haukkui karhua entistä kiukkuisemmin.
Pekan luoti sattui karhuun, mutta peto ei heti kaatunut, vaan nousi pystyyn, syleili etukäpälillään puuta, johon Antti oli kiivennyt, mutta lysähti sitten maahan. Se oli kontion viimeinen voimanponnistus.
Karhun noustessa pystyyn Anttikin oli kiivennyt yhä ylemmille oksille, pitäen kaiken aikaa melua ja sättien sekä karhua että itseään. Mutta nähtyään kontion kaatuvan, käski Pekka nauraen Antin tulla alas puusta. Epäluuloisena tämä laskeutui vähän kerrassaan, mutta nähdessään karhun olevan kuollut, hän oli kohta maassa.
Hän kertoi nyt, kuinka hän tultuaan hongan luo, jonka sisässä lihat olivat, oli nähnyt karhun repineen kannen auki ja kaivamassa parhaillaan lihakappaleita, joita viskeli sinnetänne. Hän oli silloin suuttunut ja ruvennut meluamaan sekä viskelemään kivillä kontiota, joka taas vuorostaan oli ruvennut karjumaan ja hätyyttämään häntä. Silloin hän oli kiivennyt kuuseen, pauhannut ja kiroillut karhua käskien sen painua tiehensä. Mutta sen sijaan tämä olikin noussut istumaan ja ollut ilkeän näköinen. Silloin oli Rakki tullut, mistä Antti tietysti oli ilostunut, mutta jos hän olisi tiennyt, ettei karhu ollut sen suurempi kuin hän sen nyt huomasi olevan, hän kyllä olisi pitänyt puolensa. Lihansäilytyspaikalle hän ei enää koskaan aikonut mennä ilman pyssyä, sillä voisihan tapahtua, että useampia petoja olisi osunut sinne.
Kun karhulta oli turkki nyljetty ja Antti ilokseen pistänyt karhunkin lihat hongan onteloon, hän otti sen verran peuran- ja karhunlihoja, kuin hänen oli määrä viedä Pekkalaisille.
Pekka vei Antin järven yli jo keväällä valmistetulla lautalla ja käski Antin huutaa, jollei Pekka häntä huomaisi hänen palatessaan. Antin mentyä lähti Pekka mielipaikalleen tunturin huipulle ja viipyi siellä kaiken päivän. Seuraavana aamuna hän oli varhain liikkeessä. Hänen kirveensä iskut kajahtelivat metsästä kaiket päivät, ja kun Antti melkoisen ajan kuluttua korotti karhean äänensä, souti Pekka häntä vastaan somasti tehdyllä, siistillä ruuhella, joka oli rakennettu vanhasta, ontosta hongasta.
"No hei vain, Pekka, oletko tehnyt tuon sillä välin kuin minä olin poissa? Oletpa ollut reipas ja uuttera. Mutta miten sait sen järveen?" — "No ymmärräthän, että valitsin hongan järven rannalta." — "Niinpä kyllä, mutta kuitenkin?" — "Se on nyt tässä; tule tänne vain!" — "Niin", sanoi Antti, "joka vuosi sinä vain tulet väkevämmäksi ja pitemmäksi. Sitä vain ihmettelen, mahtanevatko äiti ja isä meitä nyt enää tuntea." — "Ei sinua ainakaan", sanoi Pekka nauraen, "sillä olethan sinä paksu ja leveä kuin heinähaasia, ja niskakin sinulla on vahva kuin vanhalla sonnilla, ja entäs kourasi sitten! ne ovat leveät kuin ruuhen puolikkaat." — "Olkoonpa niin, mutta kyllä äiti minut kuitenkin tuntee."
Niin kului kesä. Päivät yhä lyhenivät ja yöt pitenivät. Majavat alkoivat taas mennä loukkuihin ja metsästäjät kävivät uutterammiksi.
"Kuulepas", sanoi Pekka kerran, "nyt emme kaiva majavain ruumiita maahan, vaan teemme karhunpyydyksiä sinnetänne vuorenharjanteille, ja panemme majavain raadot syötiksi. Tulee jo se aika, että karhu rupeaa syömäriksi, niin kuin Tanelin oli tapana sanoa; koetetaanpa nyt."
Ja sitten tehtiin karhunloukku toisensa jälkeen. Työtä oli tarpeeksi asti, mutta vaivoistaan pojat saivat kyllä palkkion. Sekä karhun- että majavanpyydyksillä saatiin hyvät saaliit. Ja sitten alkoi taas näkyä peurojakin tuntureilla. Niitäkin piti yrittää pyytää, ja nyt kun lumi oli poissa ja maa paljas, onnistui metsämiesten piiloutua maassa oleviin syvennyksiin, kivien ja mättäiden taakse. Peura toisensa jälkeen joutui heidän saaliiksensa, kunnes pakkanen ja lumentulo teki lopun niiden pyynnistä.
Molemmat metsästäjät olivat iloissaan talven tulosta ja rupesivat katselemaan pyytämiensä metsänotusten nahkoja. He havaitsivat, että niiden kuljettamiseen tarvittiin kaksi kelkkaa. Vanha kelkka oli siis korjattava ja uusi tehtävä lisäksi. Tarvittiin vielä uudet suksetkin. Tarvepuut tuotiin metsästä, ja Pekka sanoi Antille ottavansa osalleen puusepän työn, jos Antti lähtisi metsälle hankkimaan muutamia näädännahkoja. No, siihen Antti kyllä suostui, sillä puun veistämiseen ja vuolemiseen ei hänellä ollut suurtakaan halua. Jos hän saisi takoa rautaa, ei hän piittaisi metsästämisestä, mutta nyt hän aikoi tehdä parastaan. Ja parastaan hän tekikin, sillä muutamia päiviä metsässä oltuaan hän palasi saaliinaan neljä näädän ja yksi myyrännahka sekä koko joukko lintuja.
Pojat olivat nyt koonneet kasaan ja kätkeneet omaisuutensa hyvin, eivätkä he ottaneet mukaansa enempää kuin mitä heillä oli päällään. Kelkat olivat nahkoja täynnä, ja varhaisena talviaamuna he jättivät hyvästit saarelle. Mahtoivatko he sinne koskaan palata?
21. OIKEUDENKÄYNTI ERÄMAASSA.
Tullessaan Suomenniemelle vanhan Pekkalaisen luo pojat kuulivat maanmiehistään surullisia uutisia. Muudan suomalainen oli polttanut ja viljellyt halmeen Dalbyn seurakunnan luoteiskulmalla. Hän oli raivannut hyvän uudispaikan ja rakentanut sen hyvään kuntoon. Tämä herätti Ofvansjön seudun ruotsalaisten kateutta. Kesällä oli heiltä kadonnut joitakin raavaseläimiä, ja suomalaista syytettiin, että hän oli ne "noitunut". Sitten kokoonnuttiin joukolla ja poltettiin suomalaisen asumus, hävitettiin hänen talouskapineensa ja ruokavaransa. Suomalainen vetosi heimolaisiinsa saadakseen apua ja, jos mahdollista, voidakseen hankkia takaisin ryöstetyn karjan. Suomalaiset olivat tulleet kokoon, neuvotelleet ja päättäneet, että mentäisiin Dalbyhyn hankkimaan suomalaiselle oikeutta hyvällä tai pahalla. Kaikkien taistelukuntoisten suomalaisten piti lähteä mukaan, olipa ajateltu hakea näitä nuoria miehiä, jotka nyt tulivat juuri sopivaan aikaan.
Nuorukaiset eivät epäröineet, vaan seurasivat maanmiehiään, koska asia kerran oli tällä kannalla. Lähtöpäivää ei ollut vielä määrätty. Tahdottiin käyttää hyväksi vuodenaikaa ja lumen vähyyttä, jolloin tuotaisiin metsistä kotiin kesällä kootut eläintenrehut, ja siihen toimeen Pekkalainen pyysi nuorten miesten apua.
Parin viikon kuluttua oltiin Suomenniemellä valmiina. Pyssyt ja muut aseet oli tarkastettu, ruokavaroja kerätty ja odotettiin vain sana, että naapurit olisivat valmiit lähtemään.
Tällainen sana saatiinkin pian; virran varrella asuvat suomalaiset saapuivat eräänä iltana Pekkalaisen luo.
He olivat varustautuneet ja valmiina retkelle. Pari hiihtäjää lähetettiin edeltäkäsin viemään sanaa alempana asuville, että pohjoisemman seudun suomalaiset olivat tulossa. Niin kuljettiin sitten hiljakseen virranvartta Kärrbakin rantaan. Siellä juuri asui se suomalainen, jonka talo oli hävitetty. Sitä paikkaa sanottiin nyt yleensä Kateenharju'ksi (Avundsåsen), ja se nimi sillä vieläkin on. Joukkoon oli lyöttäytynyt vielä monta suomalaista, heitä oli nyt jo karttunut neljätoista miestä. Johtajiksi valittiin Pekkalainen ja Vetalainen — sen niminen oli vahinkoa kärsinyt suomalainen — ja retki järjestettiin niin, että ruotsalaisten talonpoikien taloihin tultiin puoliyön aikaan.
Taloja oli kaksi lähellä toisiaan. Ne piiritettiin ja Pekkalainen kolkutti Tutstan isännän ovelle, sillä tämä oli ollut ilkityön alkuupanija. — "Tule ulos, Janne!" huusi Pekkalainen.
Kun ei kuulunut vastausta, huudettiin uudelleen "Tule ulos, Janne!
Meillä on terveisiä Vetalaiselta."
Janne oli jo kauan sitten noussut ylös, mutta kuullessaan suomalaisen äänen ja huomatessaan, että talo oli piiritetty, hän kauhistui eikä uskaltanut vastata.
"Tule ulos, Janne!" kuului vielä kerran pahaenteinen ääni, "vai tahdotko jäädä makaamaan omille makuusijoillesi?"
Janne vastasi nyt, ettei hän tule. "Te aiotte tehdä minut kylmäksi."
Sillä hetkellä tuli paikalle Jannen naapuri, joka oli pakotettu seuraamaan mukana Jannen taloon. "Jöns, sano Jannelle, että hän tulee ulos!" käski Pekkalainen ankarasti.
"Antaudu, Janne!" kehoitti Jöns, "tässä ei ole muuta neuvoa kuin maksaa sovinnot." — "Aiotko sinä Jöns maksaa sovinnot?" — "Aion."
Sitten kuului sisältä rukoilevaa ääntä ja Janne tuli ulos, ylpeänä, iloisena ja tuiman pöyhkeänä. "Mistä syystä minulta vaaditte sovintoja?" — "Siitä, mitä teit Harjun suomalaiselle." — "Hän oli tehnyt talonsa minun maalleni, ja omalla maallani minä teen, mitä tahdon."
"Älä suotta suurentele Janne!" varoitti Pekkalainen. "Meillä suomalaisilla on esivallan kirjallinen lupaus, että saamme asettua asumaan metsiin mihin tahdomme; siellä sinulla ei ole mitään maata. Nyt olemme tulleet tänne kysymään tahdotko maksaa korvauksen siitä pahasta, minkä teit, muutoin saat kärsiä saman, minkä teit Vetalaiselle. Sano pian, kumman tahdot!" — "No mitä minulta sitten vaaditaan?" kysyi Janne kiukkuisesti.
"Ensiksi sinun täytyy antaa takaisin karja, jonka anastit; sitten sinun täytyy elättää Vetalainen ja hänen perheensä elonkorjuuseen asti, ja lisäksi sinun täytyy ruokkia ne miehet, jotka rakentavat talon, ja maksaa heille kaksi säkillistä rukiita ja neljä säkillistä ohria. Se on kohtuullinen vaatimus. Sano nyt, miten tahdot tehdä!"
"Tahdon miettiä asiaa."
"Ottakaa, pojat, kirveet ja pilkotkaa sytykkeitä ja tehkää tuli sillä välin kuin Janne miettii asiaa", sanoi Pekkalainen istuen pölkyn päähän selin Jannen oveen.
Kun suomalaiset olivat vieneet mukaansa Jönsin, oli lähetetty sana naapureille kauemmaksi etelään, ja näitä oli kokoontunut koko joukko, jatka nyt seisoskelivat vähän etäämpänä ja kuulivat Jannen ja Pekkalaisen keskustelun. Jannen tuvassa oli hiljaista. Kuului kuitenkin kuiskauksia, joihin sekaantui itkua ja nyyhkytyksiä.
"Isä, nyt meillä on puita", sanoi Pekkalaisen vanhin poika. — "Pankaa ne seinää vasten!" käski Pekkalainen. Nyt astui kokoontuneesta miesjoukosta pari ruotsalaista esiin ja tuli avomielisesti Pekkalaisen luokse. He tervehtivät: "Jumalan rauha!" ja sitten toinen huusi: "Tule ulos, Janne!" Janne oli heti ulkona ovensuussa Pekkalaisen vieressä. "Maksa pois sovinnot, Janne", kehoittivat miehet; "muuten olet ansainnut itse saman, mitä olet muille tehnyt."
"Mitä sinä Jöns maksat sovinnoiksi?" kysyi hän rikostoveriltaan. —
"Rehuja Vetalaisen elukoille." — "Syöttäköön itse elukkansa" tokaisi
Janne ylpeästi. — "Sinun pitää suorittaa kustannukset puoliksi
kaikesta!" — "En!" vastasi Janne.
"Käydään sisään", sanoivat vieraat miehet Pekkalaiselle, "ja otetaan Jöns mukaan; näettehän, että me olemme aseettomia". — "Niin, menkää vain sisälle, ketä haluttaa", vastattiin. "Kiskokaa, pojat, päreitä ja sytyttäkää jokainen soihtunne", sanoi Pekkalainen istuutuen jälleen paikalleen.
Pian sen jälkeen leimusi kolmekymmentä tulisoihtua, jotka valaisivat laajan piirin. Silloin Pekkalainen huusi kovalla äänellä: "Kaikilla naisilla ja lapsilla on rauha tulla ulos", ja avasi heti oven.
"Kaikilla naisilla ja lapsilla on rauha!" huusivat suomalaiset jokainen isolla äänellä.
Nyt tulivat vieraat miehet ulos, asettuivat Pekkalaisen luo ja sanoivat: "Te suomalaiset olette kyllä ankaria toimissanne, mutta teillä on oikeus puolellanne, sen vuoksi saatte sen korvauksen, jota vaaditte. Siitä me Svabakin asukkaat menemme takaukseen. Lähtekää rauhassa takaisin metsiinne! Kaikki tapahtuu niinkuin olette sanoneet", ja samalla hän ojensi Pekkalaiselle kätensä.
Kohta sen jälkeen lähtivät suomalaiset tiehensä, mutta heidän tulisoihtunsa loistivat pitkänä jonona osoittaen, mitä tietä he olivat kulkeneet.
Kylänmiehet sitä vastoin jäivät paikoilleen ja katselivat suomalaisten jälkeen, kunnes tulisoihdut katosivat kauas etäisyyteen. Mutta Jannelle ja Jönsille he sanoivat: "Pitäkää vain huoli siitä, että täytätte, mitä me lupasimme teidän puolestanne! Muutoin kyllä tunnette meidät!"
Näin päättyi ensimmäinen yhteenotto Dalbyn väestön ja suomalaisten välillä. Niin kertoo tarina, mutta siihen se ei loppunut. Kotimatkalla suomalaiset sopivat heti yksissä neuvoin rakentavansa Vetalaisen talon uudelleen, ja kun Antti ja Pekka olivat vapaita, itsenäisiä miehiä, kysyttiin heiltä, eivätkö he tahtoisi ruveta vakinaisesti Vetalaista auttamaan rakennustyössä. Pekka vastasi heti myöntävästi, ja siihen mukautui Anttikin. Mutta pian oli joulu tulossa, ja työ päätettiin jättää siksi, kunnes juhla oli ohi.
Joulujuhlan nuorukaiset viettivät Pekkalaisen luona. Pyhien loputtua he menivät Kateenharjulle ja ryhtyivät työhön. Työtä tehtiin ja vilua kärsittiin, mutta työ edistyi, sillä ympäristön suomalaiset kävivät vuorotellen auttamassa. Nuorukaiset ja torpan omistaja vain olivat yhtä mittaa työssä.
Sitten eräänä päivänä tuli Dalbyn eteläkulmalta sama vieraanvarainen suomalainen, joka edellisenä vuonna oli poikia kestinnyt. Tyytyväisyys oli suuri, kun he taas tapasivat toisensa. "No olipa hauskaa, kun teidät tapasin! Kyllä minä kuulin, että pari itsellismiestä oli mukana retkellä Jannen luo, mutta en tullut ajatelleeksikaan teitä. Nyt saatte rakkaita terveisiä, vanhemmiltanne: Yrjänä Kailanen ja Heikki Närkkiläinen ovat kesän aikana kulkeneet länteen päin."
Pekan silmät säihkyivät hänen kuullessaan miehen kertomat uutiset, ja Antti iski jättiläisvoimin kirveensä pölkkyyn. "Pekka", sanoi hän, "lähdetään! Isä ja äiti tarvitsevat meitä. Vetalainen, tule jo toimeen ilman meidän apuamme: meidän täytyy nyt lähteä!"
22. JÄLLEENNÄKEMINEN.
Riemastuneet nuorukaiset riensivät vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemelle. Heidän täytyi ilmoittaa hänelle ilonsa ja hakea sieltä kelkkansa, sitten he tahtoivat heti painua matkaan tavatakseen kauan kaivatut rakkaat omaisensa.
Ukko kuunteli tapansa mukaan tyynenä nuorten miesten puhetta, ja kun he ilosta hehkuvin silmin olivat lopettaneet sanottavansa, hän virkkoi: "Älkää sentään hätäilkö innoissanne! Yrjänä Kailanen on asettunut talveksi rauhaan. Närkkiläisen kanssa hän pitää huolta, ettei äidille eikä lapsille tule puutetta. Teidän täytyy vetää kelkkanne metsien halki. Arvaatte hyvin kuinka paljon aikaa ja vaivaa se kysyy; sillä tavoin tuskin voitte tavata omaisianne ennen kuin vasta keväällä. Se omaisuus, jonka olette hankkineet, ei voi heille tuottaa mitään hyötyä sellaisenaan, ette liioin te itsekään, sillä kaskea ette voi hakata, niin kauan kuin lunta on näin paljon. Ei, pysykää vain siinä aikeessa, johon olitte päättäneet ryhtyä! Viikon kuluttua laittaudun teidän vuoksenne valmiiksi lähtöön, sitten menemme yhtä matkaa Norjaan. Kun olette myyneet kokoamanne turkikset ja saaneet rahaa, teillä on sellaista, jolla tosiaan voitte heitä auttaa. Siten pääsette myös vapaiksi turhasta tavarankuljetuksesta, ja silloin voitte nopeammin matkata halki metsäseutujen. Ja sitten kuljette lännestä itään, mikä teille aina on eduksi, jos, kuten aavistan, Yrjänä on lähtenyt sinnepäin. Teillä on kyllä aikaa ja tapaatte hänet kyllä tarpeeksi aikaisin ehtiäksenne kaatamaan metsää ja rakentamaan asumusta ennen talven tuloa."
Vaikka nuoria suomalaisia ajoi kova halu tapaamaan omaisiaan, he olivat sentään kylliksi järkeviä noudattaakseen vanhan Pekkalaisen neuvoa. Mutta pitkiltä päivät tuntuivat.
Vanhan Pekkalaisen kelkassa olevat tavarat olivat kokolailla erilaisia kuin nuorukaisten. Siinä oli vain pienehkö osa nahkoja; suurimpana osana oli kuormasta voipyttyjä, jäätyneitä lintuja ja pieniä tuohiesineitä. Kelkkaa vetivät Pekkalaisen nuoremmat pojat, kunnes tultiin vanhemman pojan Martin kotiin pari penikulmaa lännemmäksi. Hänellä oli hevonen ja reki, ja siihen nyt tavarat muutettiin. Nuorukaiset saivat sälyttää rekeen omia tavaroitaan niin paljon, ettei heidän tarvinnut ottaa mukaansa kuin toinen kelkka.
Niin kuljettiin sitten metsien halki; hevosella oli jalassa lumianturat, joita ruotsalaiset nimittivät "trygor", miehet hiihtivät. Glommen-virran laaksossa tavattiin ajokelpoisia teitä ja kulkijoita, joiden joukossa oli suomalaisiakin. Kuta lähemmäksi merta ja Osloa tultiin, sitä enemmän tavattiin ihmisiä maanteillä ja sitä enempi oli nähtävää. Oslossa mentiin Pekkalaisen tunteman kauppiaan luo, ja hänen talossaan saatiin asua majatuvassa (bondestuen). Kauppias itse oleskeli siellä usein ja pakinoi suomalaisten kanssa, tarjoili hintoja heidän tavaroistaan, ostikin, kun kaupoissa sovittiin, ja tarjosi tavaroita velaksikin.
Petollisesta kohtelusta epäluuloisiksi käyneet suomalaiset eivät hätäilleet kauppoihin ruvetessaan. He kuljeskelivat kaupungissa paikasta toiseen keskustelemassa. Nuorukaiset, joilla oli nahkapuku ja päässä sudennahkalakki, herättivät huomiota, niin että monet vastaantulijat seisahtuivat heitä puhuttelemaan, hieroskelivat kauppoja ja tahtoivat nähdä heidän turkisnahkojansa.
Sitten koitti se merkillinen päivä, jolloin Pekkalaisen välittäessä tehtiin heidän isäntänsä kanssa kaupat. He saivat omasta mielestään melkoisen rahasumman, joka huolellisesti pantiin talteen poveen.
Kun pojat olivat ostaneet kumpikin kudotun villamekon ja tulipunaisen huippulakin, ei heidän ulkoasussaan ollut sanottavasti eroa norjalaisten tunturiasukasten pukuun verraten. Ainoastaan heidän parkitsemattomista hirvien koipinahoista tehdyt jalkineensa olivat oudot, vaikk'eivät aivan tuntemattomatkaan, sillä samanlaisia oli muilla suomalaisilla ja Norjankin talonpojilla.
Pekka tahtoi nyt lähteä paluumatkalle, mutta Antti oli tehnyt tuttavuutta pyssysepän kanssa ja tahtoi jäädä kaupunkiin vielä lumen lähtöaikaan asti oppiaksensa tekemään pyssynpiippuja. Pekka mukautui tähän saatuaan työtä kauppiaalta. Ukko Pekkalainen, joka ei myöskään hätäillyt lähtöä kotimatkalle, hyväksyi Antin päätöksen, mutta muutaman päivän kuluttua hän erosi nuorukaisista ja lähti taivaltamaan kotiin. Kuormassaan hänellä oli joukko arvokasta tavaraa, etupäässä suoloja, patoja, ruutia ja lyijyä omiksi ja naapurien tarpeiksi.
Erotessa ukko kehoitti nuorukaisia käymään häntä tervehtimässä tulevana talvena. Sitä he eivät uskaltaneet luvata, mutta käskivät hänen kotiin tultuaan käydä hakemassa ja pitää ominaan peuran suolatut lihat, jotka pojat olivat tallettaneet säilytyspaikkaansa suuren hongan sisään. Pekkalainen oli siitä kiitollinen, ja niin he erosivat.
Antti asui nyt sepän luona, Pekka teki työtä kauppiaan varastossa ja hakkasi puita. Aika kului, meri aukeni. Laivoja tuli ja lasteja purettiin. Pekka oli usein laivalaiturilla kantamassa säkkejä ja vierittelemässä tynnyreitä. Kauppias toivoi saavansa väkevän suomalaisnuorukaisen vakituiseksi rengikseen, mutta kuullessaan semmoisia esityksiä tämä oikaisihe suoraksi ja kieltäytyi.
Sitten päivänä muutamana joku löi Pekkaa lujasti olalle. Se oli Antti. Ilosta loistaen hän ojensi pyssynpiipun Pekalle ja sanoi: "Nyt, Pekka, lähdetään!" Tapansa mukaan Pekka kohotti kätensä ja hänen kasvonsa loistivat yhtä iloisina kuin Antinkin. "No niin, lähdetään vain. Mene sinä kauppiaaseen; minä tulen pian jäljessä."
Kun työ illalla oli lopussa ja Pekka ilmoitti kauppiaalle aikovansa lähteä, sai hän maksamatta olevan osan palkastaan, ja käskettiin vielä tulla aamiaiselle seuraavana päivänä ennen lähtöä. Sitä paitsi kauppiaalla oli hänelle erityistä puhuttavaa.
Pekka oli kauppiaan palveluksessa ollessaan toimittanut yhtä ja toista askaretta talon palkollisille. Nyt palvelustyttö pyysi häntä hukuttamaan pari koiranpenikkaa, joita kauppiaan iso metsäkoiranarttu ei saanut enää pitää. Ne olivat nyt liian suuria ja vaativat ruokaa, mutta talon rouva ei tahtonut niitä ottaa elätettäviksi. Pekka kysyi, saisiko hän itse pitää penikat. Se hänelle kernaasti luvattiin, mutta kaikki arvelivat, että hänellä oli tarpeeksi asti yhdestäkin koirasta, tuosta häijystä Rakista, joka ei koskaan ollut hyvä kellekään.
Kevät oli tullut, lumi ammoin sulanut. Teeret kuhersivat puiden latvoissa, kurki kirkui suolla ja pikkulinnut visertelivät joka oksalla.
Oli varhainen aamupäivä. Aurinko paistoi jo lämpimästi, kun tapaamme nuorukaiset kaukana synkässä salossa asettuneina tuuheiden kuusten juurelle, jossa oli pehmeä, paksu sammal ja pieni puro juosta lorisi. He loikoivat maassa pitkänään ja syödä nakertelivat kuivaa lihaa. Rakki seisoi kuunnellen tarkkaan pienten koiranpenikoiden, joita Pekka uskollisesti oli kantanut avarassa tuohikontissaan, pyöriessä ja leikkiessä kuivilla kuusenkävyillä.
Äkkiä molemmat nuorukaiset hypähtivät pystyyn ja kuulostivat, ja Antti huudahti kiihkeästi: "Pekka, Pekka! Jollemme olisi Norjassa, niin minä väittäisin, että äiti siellä laulaa. Olehan hiljaa!" Pian kuului taas naisen ääni, joka huhuili karjaa.
Sanaakaan sanomatta Antti juoksi kiireen vilkkaa halki metsän sinnepäin, mihin paimenen huhuilu häntä ohjasi. Pekka sillä välin keräsi joutuin kamppeet kokoon ja riensi perässä.
Pienellä niityllä, jossa lehmiä ja vuohia kävi laitumella, istui kaatuneen hongan rungolla nainen, ja polvillaan, pää naisen sylissä, oli Antti.
Pekka ei voinut erehtyä, nainen oli Mattu. Nyt tämä lähti häntä vastaan ilosta loistavin silmin, ojensi äänettömänä Pekalle kätensä ja veti hänetkin luokseen. Kauan oltiin ääneti, kunnes Antti äkkiä hypähti pystyyn, otti eukon syliinsä, pyörähdytti häntä ympäri ja juoksi sitten metsään päin ääneen nauraen. Heti samassa hän palasi takaisin kontti kädessä, tempasi sen auki ja otti esiin leivän: "Äiti, syökää!" kehoitti hän; "se on kaukaa tuotua leipää; syökää!" virkkoi hän värisevällä äänellä: "on minulla sisaruksillekin."
Nämä sanat kuullessaan Mattu vuodatti runsaita kyyneliä ja huudahti:
"Mennään kotiin! Isä ja Heikki tahtovat nähdä teidät!"
23. BOGEN.
Palaamme takaisin kertomuksemme siihen kohtaan, jolloin jätimme Yrjänän rakentamaan turvemökkiä.
Vasta sitten kun ruotsalainen tilallinen Matti oli lähtenyt pois, kävi hidasaatteisille suomalaisille selväksi, kuinka huolehtivaa myötätuntoa tuo ystävä oli heille osoittanut.
Kuokilla ja rautakangilla maakuoppa saatiin joutuin syvennetyksi. Muutamia päiviä uurastettua se oli tarpeeksi avara. Tehtiin tulisija ja laitettiin lavitsat, ja sitten pantiin riukupuista välttävä katto. Kaiken päälle luotiin paksu kerros. Sitten pantiin uuniin palamaan suuria kuivia honkapölkkyjä, ja niin oli talviasunto valmis. Siihen asetuttiinkin heti asumaan.
Nyt tehtiin seinä, johon sovitettiin ovi niin tiiviisti kuin mahdollista, ja varustettiin porstua, joka tilkittiin risuilla ja mullalla ja johon sijoitettiin suomalaisten vähäiset tavarat. Eteinen sitäpaitsi esti lämmintä haihtumasta. Yksissä neuvoin tehtiin muutamia yksinkertaisia, tarpeellisimpia talouskapineita. Sitten tuli luminen talvi.
Tämä oli uudisasukkaille hyvin onnellinen tapaus, sillä ruokavarat olivat vähissä, viime aikoina oli syöty pelkkiä lintuja. Miehet kiiruhtivat nyt etsimään hirviä ja heitä onnesti niin hyvin, että jo kolmantena päivänä palatessaan heillä oli hirven nahka ja lihoja mukana. Lapset saivat hyvän makuupaikan ja runsaasti syödäkseen. Rohkeus ja toivo elähdytti taas uudisasukkaita eikä se suinkaan vähentynyt, kun Matti ja Pietari pian sen jälkeen tulivat taloon mukanaan karhukoira. He olivat hakemassa suomalaisia mukaan metsäretkelle; aikomuksena oli hävittää seudulta niin monta vahingollista petoa kuin suinkin löytäisivät.
Suomalaisten suureksi iloksi heillä oli mukana myös melkoinen jauhopussi ja suoloja. Suomalaiset suostuivat mielellään heidän tuumaansa, ja sitten tulokkaita kestittiin, syötiin yhdessä hirvenlihaa ja leipää. Tätä herkkua talolliset jakoivat runsaasti suomalaisille.
Tehtiin metsästyssuunnitelma, saaliin jako määrättiin niin, että koirankin piti saada yksi osa. Saalis oli siis jaettava viiteen osaan. Tämä oli karhunnahan myymistä ennen kuin peto itse oli kaadettukaan, mutta tällä kertaa se sentään onnistui, ja jouluun mennessä oli tapettuna monta karhua ja hirveä.
Silloin talolliset lopettivat metsästyksensä ja lähtivät kotiin. Lunta oli tullut niin runsaasti, että oli melkein mahdoton päästä metsässä liikkumaan ilman suksia, mutta niitä he eivät osanneet käyttää. Hiihtäminen taas on aina ollut suomalaisten tapa liikkua talvella metsässä. Erotessaan ruotsalaiset talolliset tarjosivat suomalaisille koiransa lainaksi, ja tarjoukseen Yrjänä suostui mielihyvin. Kun talolliset olivat jättäneet suomalaisille loputkin vähät ruutinsa ja luotinsa, mitä heillä oli jäljellä, he toivottivat näille hyvää metsästysonnea ja lähtivät kotiinsa.
Uudisasukkaiden tulevaisuus näytti valoisalta, ja elettiin tyynessä rauhassa. Miehet kävivät metsällä, ja Mattu oli usein päivät pitkät yksin lasten kanssa turvemökissä. Talvi tuli ankara, lunta karttui paljon ja miesten täytyi pysytellä kotosalla. He olivat kyllä terveitä, mutta lasten tila sai heidät levottomiksi. Näissä oli jo kauan ollut yskä, ja nyt ne alkoivat valitella ja kuihtua. Ei kukaan tiennyt mitään parannuskeinoa. Se oli "oikeata Jumalan tautia". Siitä asiasta ei paljoa puhuttu, mutta kaikki tunsivat mielensä alakuloisiksi ja toivottomaksi. Mattu itki hiljaisuudessa, mutta kyynelet ehtyivät, kun kuolema päätti lasten tuskat muutaman päivän väliajoin.
Kun kevätaurinko sulatti päällimmäistä lunta ja kylmät yöt jäätivät hangen pinnan kovaksi, pantiin pienokaisten ruumiit kelkkaan ja vietiin metsien halki suomalaisten suosijan Träskogin Matin taloon. Hänen kävi Yrjänää sääli, mutta hän sanoi, ettei tämä nyt saanut lapsia haudatuiksi, koska pappi asui kaukana Nyn pitäjässä ja tulisi Gunnarskogiin vasta keväällä. Kirkolle Matti aikoi lähteä Yrjänän mukaan. Siellä oli hauta, johon talvella pantiin kaikki ruumiit keväällä haudattaviksi, sitten kuin pappi tulisi. Silloin Yrjänänkin pitäisi olla läsnä ja tuoda mukanaan "setelinsä" ja vielä lampaanvuona tai muutamia metsoja, sillä sen pappi otti hautauspaikaksi. Kun lapset oli laskettu hautaan, palasivat Mattu ja miehet turvemökkiin.
Nyt seurasi ikäviä työpäiviä, kunnes Mattu lumen sulamisen aikaan, jolloin pienet purot alkoivat liristä, synnytti Yrjänälle pojan. Entistä alakuloisuutta seurasi nyt rohkeus ja luottamus tulevaisuuteen, ja uuden kodin ensimmäiseksi kaskeksi kaadettiin reippaasti metsää.
Aikanaan Yrjänä lähti jälleen pitäjän kirkolle, sai lapsensa haudatuiksi, "setelit" tarkastetuiksi ja papin palkan maksetuksi, jonka jälkeen hän haki karjansa ystävien luota Träskogista. Yrjänä oli parhaillaan hakkaamassa kaskea Heikin kanssa, kun hän eräänä päivänä kuuli Matun huutavan ja ihmetteli, minkä vuoksi tämä tuli kotiin tähän aikaan päivästä, vaikka oli varustautunut paimeneen päivälliseen asti. Odottaessaan miehet taukosivat hakkaamasta. Mutta vielä enemmän he ihmettelivät nähdessään Matun seurassa kaksi outoa rotevaa, nuorta miestä, raskaat taakat selässä. Vieraat astuivat Yrjänää ja Heikkiä kohti, ja Antti ehätti toisten edelle sanoen: "Jumalan terveeksi, isä!"
Yrjänä seisoi hetkisen aivan ääneti; sitten hän ojensi pojalleen kätensä, ja silmiin nousivat vedet hänen lausuessaan: "Vähältäpä piti, etten olisi sinua enää tuntenut; ja entäs Pekka sitten, kuinka oletkaan kasvanut pitkäksi!" lisäsi hän. "Mutta rakkaat pojat, olettepa te uljaan näköisiä: villamekot yllä ja punaiset huippulakit päässä!" — "Hyvää päivää, pojat!" toivotti Heikki ylen onnellisena nähdessään heidän rotevat, muhkeat vartalonsa. "Nyt on hauska olla Ruotsin metsässä, ja onhan teillä pyssytkin ja koira. Oletkos Yrjänä semmoista aavistanutkaan."
"En", vastasi tämä. "Levätään tänään, Heikki; nyt saadaan Bogeniin apuväkeä", naurahti hän. "Tietäkääs, pojat: minä ja koko mökki olemme saaneet uuden nimen!" Ja sitten hän kertoi, että ruotsalaiset talonpojat, jotka eivät voineet muistaa Kailasen nimeä, mainitsivat keskenään häntä Bogen-nimellä, muistoksi heidän ensimmäisestä tapaamisestaan, jolloin Yrjänä oli tappanut karhun eikä ottanut siitä työstään muuta palkkiota kuin yhden lavan (= bogen). "Ja nyt minun mökkini nimi on Bogen. Siinä on alku… Arvelen, että siitä nyt paisuu koko ruhokin. Mattu, mennään sisään!"
Kun miehet tulivat pirttiin, istui siellä nuori naishenkilö. Se oli Träskogin Matin sisar, joka oli tuonut elukat Yrjänän mökille. Hän oli jäänyt muutamaksi päiväksi suomalaisten pariin Matulle suureksi iloksi ja hyödyksi; sillä sillävälin kun Mattu kestytteli karjaa ja totutti sitä näihin paikkoihin, oli Priita hoidellut Matun pientä lasta. Ennen kuin miehet olivat menneet mökkiin, kertoi Yrjänä nuorukaisille lasten kuolleen ja varoitti heitä kyselemästä näitä Matulta.
Kun Mattu oli talon monille miehille valmistanut sen varoihin nähden runsaan aterian, istuuduttiin mökin edustalle, ja nyt nuorukaiset kertoivat pitkän eron aikaiset elämänvaiheensa. Lopetettuaan kertomuksensa he antoivat Yrjänälle ansaitsemansa rahat. Tämä istui kauan ääneti, sitten hän laski ristiin karkeat kouransa ja sanoi: "Jumalalle olkoon kiitos!"
Pojat, niinkuin Mattu nuorukaisia vieläkin nimitti, ottivat nyt esiin monenlaisia pieniä tavaroita, joita he olivat tuoneet mukanaan Norjasta, ja antoivat ne nyt kotonaoleville. Lahjat olivat melkein samaa lajia kuin ne, jotka Yrjänä oli antanut Matulle palatessaan herttuan luota, mutta näitä oli useampaa lajia; paitsi kirveitä ja puukkoja oli Pekalla mukana saha ja höylä sekä muita puusepän työkapineita, Antilla taas koko joukko sepän työaseita, ja viimeksi otettiin esille pyssynpiippukin ja koiranpennut. Silloin ilo nousi ylimmilleen. Antti vakuutti, että Heikkikin saa pyssyn. Sen hän lupasi pian laittaa valmiiksi ja pennut opetetaan metsäkoiriksi, niin että nälkää ei nähtäisi Bogenissa.
Näin iloittiin ja juteltiin koko ilta, sitten nuorukaiset pyysivät Yrjänää kertomaan, miten aika oli häneltä kulunut. Kumpaiseltakin pojalta pääsi koston sanoja niitä vastaan, jotka olivat polttaneet heidän vanhempiensa talon ja viljahalmeen, ja he toivottelivat, että olisivat olleet siinä tilaisuudessa läsnä; mutta Mattu kiitteli onneaan, kun asiat olivat nykyisellä kannallaan.
Muutamaan päivään ei Bogenissa tullut sanottavasti mitään työtä tehdyksi, oli liian paljon puhuttavaa. Pian kuitenkin päätettiin ryhtyä rakentamaan. Siitä vain oltiin eri mieltä, mitä olisi ensin rakennettava. Mattu tahtoi saada ensiksi navetan, miehet taas asuintuvan. Matun mielipide voitti, ja niin alettiin hakata ja kuljettaa paikalle rakennuspuita. Elukat olivat yön aikana paljaan taivaan alla; niiden suojana oli ainoastaan pikipäin kyhätty aitaus. Mattu oli levoton, mutta miehet olivat huoletta; he luottivat itseensä sekä pyssyihinsä. Siitä he kuitenkin saivat rangaistuksen. Kerran yöllä he heräsivät karjan hätääntyneeseen mölinään ja Rakin vimmattuun haukuntaan. Syöstiin ulos, mutta tultiin liian myöhään — karhu oli tappanut pukin. Koiran kiukkuisesti hyökätessä kimppuun pedon täytyi tosin se jättää, mutta ennen kuin ampujat olivat valmiina, oli karhu jo ehtinyt metsään, jossa sitä pimeässä oli mahdoton saavuttaa.
Siitä alkaen tuli työhön kiirettä. Aamuvarhaisesta iltamyöhään kuului kirveiden kalke, ja vuorotellen valvottiin yökaudet; viimein karhu heitti kuin heittikin henkensä.
Vasta syksyn tultua saatiin rakennetuksi asuintupa, sillä paljon aikaa oli kulunut rehujen kokoamiseen. Niillä rahoilla, jotka pojat olivat uutteruudellaan koonneet, voitiin hankkia useampia elukoita, ja niillekin tarvittiin rehuja paljon. Yrjänä lähti kyläkuntaan ostamaan pari lehmää ja muutamia lampaita. Hänen kotiinpaluutaan odotettiin levottomasti, ja kun hän vihdoin palasi ostamansa karja mukanaan, niin oli suuri ilo uudispaikalla, sillä nyt voitiin luottavasti katsoa tulevaisuuteen.
Sitten kului talvi, joka miesten oli kulutettava metsästäen. Tuli kevät ja uusia töitä. Seurasi uuden kasken poltto, palon siemennys, sitten kalastusta, metsästystä ja heinäntekoa sekä maanviljelystä, kunnes maanpinta taas jäätyi, jo keväällä oli Matun täytynyt hankkia apua karjan paimentamiseen. Heikki oli käynyt Mangskogissa asuvien suomalaisten luona ja saanut sieltä nuoren tytön Matulle avuksi.
Kaikki oli hyvin, ja niin kului pari vuotta uupumattomassa työssä; mutta Bogenpa oli nyt jo pienehkö talo. Kylvettiin sekä ohraa että pellavaa ja nauriita, olipa ehditty hankkia yhtä ja toista tarpeellista huonekaluakin. Rupesi jo olemaan vähän joutohetkiäkin. Nuoret miehet alkoivat puhella, että olisi lähdettävä käymään vanhassa asunnossa tunturiseudulla. He ikävöivät taas vapaata metsäelämää. Pekka varsinkin innokkaasti muisteli ihanaa aikaa, jonka he olivat siellä viettäneet, ja nythän talo oli sellaisessa kunnossa, että vanhemmat kyllä tulivat toimeen ilman nuorten apuakin. He olivat aikeissa ottaa tämän asian puheeksi vanhusten kanssa, kun aavistamatta Träskogin Matti toi sanan, että tanskalaiset olivat ryhtyneet ahdistamaan vanhaa kuningasta ja että norjalaisia oli nähty valtakunnan rajalla. Hänet oli lähetetty kehoittamaan suomalaisia varustautumaan niin pian kuin mahdollista ja lähtemään hänen mukaansa. Oli lähetetty sana kaikille suomalaisille kokoutua pitäjäläisten kanssa Edaan, jossa miesten oli määrä liittyä esivaltaan.
Tämä sanoma oli nuorten miesten mieleen. Itse puolestaan heillä ei ollut mitään norjalaisia vastaan, mutta he halusivat päästä viettämään liikkuvaa elämää. Sen vuoksi he olivat perin tyytyväisiä ja Matun suureksi suruksi iloitsivat sotaan pääsemisestä. Mattu oli nähnyt sotaa ja saanut sen takia kärsiä, nyt hän tunsi mielensä levottomaksi poikien puolesta. Ja vielä ikävämmäksi kävi hänen mielensä, kun Yrjänäkin alkoi varustautua. "Heikillä ei ole pyssyä", sanoi tämä; "hän saa jäädä kotiin".
Reippain mielin ja täydet eväskontit selässä lähtivät suomalaiset torjumaan norjalaisia. Matti kulki edellä ja niin tultiin hänen kotiinsa. Sieltä olivat kaikki miehet menneet jo edeltä, sillä heille oli Bortanin talosta lähetetty jalansyten sanoma, että norjalaiset olivat naapuritalossa Helgebodassa, jonka vuoksi viimeksi saapunut joukko riensi sinne. Sen läheisyydessä he tapasivat talonpojat, jotka olivat menneet edeltä, ja nämä kertoivat, että kun norjalaiset olivat nähneet heidän suuren joukkonsa, nämä olivat palanneet takaisin rajan yli, jonne talonpojat eivät tahtoneet heitä seurata, vaan aikoivat nyt palata kotiinsa. Matti vastusti ehdotusta. Kaikki he olivat saaneet käskyn saapua Edaan, ja sinne heidän piti lähteä tapaamaan esivallan miehiä; ja kun Matti oli varakas mies, hänen puhettaan toteltiin, jonka jälkeen koko joukko marssi Edaan.
Perillä he tapasivat paljon väkeä ja voudin sekä pari sotamiestä. Kyseltiin, oliko nähty norjalaisia ja sitten kerrottiin, mitä tiedettiin, vaikk'ei siinä ollut paljoa kertomista. Talonpoikia oli paljon, mutta suomalaisia vain kolmisenkymmentä. Näillä oli useimmilla pyssyt. Kenellä pyssy oli, hänelle annettiin ruutia ja lyijyä, ja pian sen jälkeen viritettiin koko joukko pieniä nuotioita. Ryhdyttiin heti valamaan luoteja. Sitten sotamiehet valitsivat yhden pyssymiehen ja kaksi keihäällä tai kirveellä varustettua, ja asetettiin vartioita. Kului useita päiviä eikä norjalaisista kuulunut mitään. Sitten lähetettiin vakoilijoita, ja siihen toimeen olivat suomalaiset kuin itsestään määrätyt. Yrjänä ja hänen poikansa lähetettiin tiedustelemaan, mihin ne norjalaiset olivat menneet, jotka oli nähty Helgebodan luona. Parin päivän kuluttua he palasivat tuoden tiedon, että joukko oli hajaantunut. Suurin osa oli poistunut länteen päin Norjan sisämaahan, toinen, pienempi parvi, jossa oli vain neljä, viisi miestä, oli kulkenut koilliseen päin. Heitä suomalaisten piti seurata; kenties he olivat menneet Fryksdalin puolelle yhtyäkseen johonkin toiseen joukkoon. Koiran avulla Yrjänä saattoi seuralaisineen varsin helposti seurata norjalaisten kulkusuuntaa. Nämä olivat menneet pitkin rajaa. Kerran aamulla tiedustelijat tulivat aivan lähelle norjalaisia. Yönuotion savu ilmaisi näiden olinpaikan. Hiivittiin hiljaa eteenpäin. Tulen ääressä ei ollut ketään. Norjalaiset olivat menneet tiehensä, mutta monesta merkistä päättäen oli selvää, että he olivat täällä viipyneet useita päiviä ja huvikseen metsästelleet. Oli aivan selvää, että norjalaiset olivat vain vähän matkaa heitä edellä. Nyt lähdettiin nopeasti liikkeelle.
Taivalta tehtiin reippaasti, ja levottomuudeksi huomattiin, että oltiin aivan lähellä omaa kotia. Olikohan norjalaisilla aikomus hävittää se? Pikajuoksua tultiin halmeen reunaan. Siellä norjalaiset näkyivät kaikessa rauhassa loikoilevan päivänpaisteessa ja lähellä seisoi Mattukin pakinoimassa. Heikki istui kivellä jotakin vuoleksimassa. Mitä nyt oli tehtävä? Viimein norjalaiset nousivat seisomaan, hyvästelivät ystävällisesti, ja johtaja sanoi, että hän mielellään tahtoisi antaa Matulle jotakin, mutta ikävä kyllä hänellä ei ollut mitään antaa.
Silloin Yrjänä ja pojat astuivat esiin ja puhuttelivat "vihollisiaan" ystävällisesti, ja pian keskusteltiin sodasta aivan rauhallisesti. Norjalaiset sanoivat lähteneensä rajalle, koska oli kerrottu, että ruotsalaiset aikoivat tehdä hävitysretken Norjan puolelle. Huomattuaan, että ainoastaan talonpoikia oli heitä vastassa, he olivat palanneet Norjaan. Nämä viisi miestä olivat saaneet käskyn kulkea muutamia päiviä pohjoiseen päin pitkin rajaa tiedustelemassa, uhkaisiko vaara. He aikoivat nyt palata kotiin. Tanskalaiset ja ruotsalaiset tapelkoot mielensä mukaan, norjalaisten ja suomalaisten välillä ei ollut mitään riidan aihetta.
Sen sanottuaan norjalaiset lähtivät matkoihinsa ja Yrjänä poikineen julisti sodan heidän puolestaan päättyneeksi, jonka jälkeen he kertoivat uutisensa kotona oleville. Näilläkin oli uutisia kerrottavana. Bogeniin oli tullut eräs suomalainen vaimoineen aikoen asettua sinne asumaan, ja jos tarkkaan kuulosti, niin saattoi kuulla, kuinka siellä kaadettiin uudistorpan rakennuspuita. Tämä oli nuorille miehille iloinen uutinen, ja he onnittelivat Mattua, kun naapuriin oli tullut naishenkilö. No niin, eihän se ollut pahemmaksi Matunkaan mielestä, kunhan vain naapurin vaimo, joka oli Vappu nimeltään, olisi ollut toista maata. Hänellä oli pahat silmät, ja kyllä kaiketi hän oli suuri noita.
Tämä ei ollut ainoa uutinen, mikä Matulla oli kerrottavana. Heikki ja Katri olivat keskenään tehneet kaupat, päättäneet mennä yhteen. Kovin nuorihan tuo Mangskogin tyttö vielä oli, mutta ei asiassa auttanut vastusteleminenkaan: ketkä tahtovat mennä yhteen, ne menevät yhteen; antaapa heidän tehdä tahtonsa mukaan. Heikki oli niin monta vuotta auttanut Yrjänää; nyt oli Yrjänän vuoro auttaa Heikkiä, siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Nyt he kyselivät Heikiltä, miten hän tahtoi elämänsä asetettavaksi, ja sitten hän lähti Yrjänän kanssa katsomaan paikkaa, mihin olisi tehtävä kaski ja asuinpaikka.
Kuitenkin pidettiin tarpeellisena, että esivallalle annettiin tieto siitä, mitä norjalaiset olivat Yrjänälle ilmoittaneet, ja tähän toimeen valittiin Pekka, joka oli joutuisin kävelemään. Pekka palasi pian ja tiesi kertoa, että talonpojat olivat saaneet luvan palata kotiin, mutta heidän piti pysytellä varustautuneina siltä varalta, että norjalaiset taas näyttäytyisivät, mikä ei ollut mahdotonta, sillä nyt tiedettiin, että nuori perintöruhtinas oli voittanut tanskalaiset Smoolannissa.
Sitten ryhdyttiin taas uutteraan työhön. Kaikki miehet rakensivat nyt Närkkiläisen mökkiä, ja joskus autettiin myös Grillsiä, uutta naapuria. Närkkiläisen torppa tuli valmiiksi ennen lumen tuloa, ja siellä sai Grills vaimoineen asua, sillä Heikki ja Katri menivät Mangskogiin Katrin kotiin. Ja sitten Yrjänä ja Mattu jäivät yksin täysi-ikäisten poikien ja pikku Matin kanssa, josta oli tehty Träskogin isännän kaima. Yrjänä alkoi samoin kuin Mattukin jo vanheta. Hän oli väsynyt ja pysyi kotosalla tänä talvena; mutta nuoret miehet sitävastoin oleskelivat melkein kaiket ajat metsässä, josta he toivat kotiin paljon saalista, jakaen siitä usein myöskin Grillsille. He saivat suuren maineen metsästystaidostaan, ja joskus hakivat lähiseudun suomalaiset ja ruotsalaiset talolliset heitä kaatamaan vahingollisia petoja, joita naapurit itse eivät saaneet tapetuiksi.
Nuoret koirat oli jo opetettu metsästykseen, ja harvoin tapahtui, että niiden ajama otus pääsi pakoon nopeilta hiihtäjiltä. Osittain sukulaistensa ansiosta osittain sen vuoksi, että olivat sotaretkellä tavanneet muita suomalaisia, nuoret miehet tunnettiin, mihin ikinä he tulivat, ja matkoillaan halki metsien he olivat hyvin tervetulleita sekä itsensä takia että sen metsänriistan vuoksi, jota he aina toivat mukanaan, ja kun nuorukaiset olivat nähneet maailmaa enemmän kuin useimmat muut suomalaiset, he osasivat antaa arvokkaita selityksiä ja joskus hyviä neuvojakin.
Kymmenjärven itäpuolella oli paikka, jossa nuorukaiset olivat usein vieraina ja johon varsinkin Antti poikkesi mielellään. Siellä asui vanha suomalainen seppä, joka vuosien kuluessa oli hankkinut pajan ja työkalut. Sivuansiokseen hän korjaili suomalaisten ja ruotsalaisten talonpoikien pyssyjä. Tämän miehen luona Antti viihtyi hyvin, ja joskus sattui, että Pekka sai yksin kuljeksia metsästelemässä. Suomalaisukko oli leskimies ja hänen talouttaan hoiti kaksi tytärtä. Nuorten miesten oleskellessa siellä tavoitti heidät eräs Gräsmarkenin suomalainen kauan aikaa heitä etsittyään. Nyt hän omasta ja naapuriensa puolesta tuli pyytämään, että Pekka ja Antti lähtisivät hänen mukanaan auttamaan kaatamaan hirmuista karhua, joka oli useina vuosina tehnyt heille suurta vahinkoa ja viime viikkoina repinyt kolmea metsästäjää, joista yksi oli kuollut. Mielihyvin metsästäjämme suostuivat siihen, ja heti lähdettiin matkaan. Matkalla suomalainen arveli, että se karhu varmaan oli noiduttu ja "nostatettu" ihmisten turmaksi, sillä siihen ei pystynyt luoti eikä se mennyt loukkuun. Viime syksynä se oli ollut pyydyksessä, mutta oli repinyt sen hajalle niin kuin haukka pyyn. Suomalainen toivotti, että hänellä olisi perintönä saatu hopearaha. Kun hän siitä kovertaisi vähän hopeaa ja valaisi sen luodin sisään, niin karhu kyllä kaatuisi.
Niin, tosiaankin peloittavia tietoja metsästäjämme saivat tuosta karhusta. Antti ei tiennyt, missä olisi perittyä hopearahaa, mutta kyllä hän olisi mielellään sellaisen ottanut. Pekka vastasi, että niilläkin luodeilla, joita heillä oli, he olivat tappaneet niin monta karhua, että nekin kyllä yhtä hyvin auttaisivat. Muutoin hän ei uskonut, että kukaan tätä nykyä osasi noitua. "No, nyt on taas Niko-pappi mielessäsi", virkkoi Antti; "hän se varmaankin on nuo jutut pannut päähäsi. Kyllä saat olla varma, että sellaisia on, ja toivoisinpa olevani sellainen tietäjä kuin Vappu, silloin ei meitä yksikään karhu välttäisi."
"Ehkä tahdot kääntyä takaisin?" kysyi Pekka aivan totisena. Tähän hän ei saanut mitään vastausta, mutta Antti potkaisi suksensa sellaiseen vauhtiin, että hän mennä pyyhälsi toisten edelle, ja sitten painettiin kaiken päivää eteenpäin täyttä kyytiä.
Yönuotion ääressä Antti oli entisellään. Puheltiin enemmän seudusta kuin karhusta, ja syödessä hän sanoi Pekalle, ettei hän aikonut palata kotiin, ennen kuin lumi oli sulanut tai hänellä oli selässään tuon miestenturman karhun nahka.
Gräsmarkeniin tultua metsästäjiä kestittiin kelpo tavalla, ja kun oli levätty päivä, lähdettiin metsälle. Lähtiessä oli koko joukko pyssymiehiä läsnä, mutta vain kaksi seurasi metsästäjiämme. He tulivat näyttämään karhun kierrosta ja kantoivat metsästäjien kapineita. Sitten tultiin perille ja seurattiin kierrosta kappale matkaa. Kierros kulki tiheän lumisen viidakon reunaa. Siellä irtautui varpaallinen Antin toisesta suksesta, ja hänen oli seisahduttava korjaamaan, Pekan ja toisten suomalaisten jatkaessa matkaa, varmasti luottaen siihen, että Antti heidät pian saavuttaa. Hiihdettyään muutaman minuutin he kuulivat Antin huutavan ja meluavan, ja heti sen jälkeen kuului karhun karjuntaa. Koirat laskettiin silmänräpäyksessä irti, ja niiden kiukkuiseen haukuntaan yhtyi nyt karhun ärjyminen. Muutamassa silmänräpäyksessä oli Pekkakin ehtinyt taistelupaikalle, ja siellä hän näki Antin päälaellaan syvässä hangessa kasvot alaspäin ja karhun hänen päällään. Toinen koirista oli haavoittuneena kyyristynyt vähän matkan päähän, toinen haukkui vimmatusti etempänä. Pekka ampui heti luotinsa tuon tavattoman suuren otuksen rintaan, jolloin peto, kita auki, kauheasti kiljuen syöksyi häntä kohti.