Pekka oli varustautunut ottamaan karhua vastaan. Kontio sai niin ankaran keihäänpiston, että horjahti, ja nyt alkoi elämästä ja kuolemasta taistelu, joka oli metsän kuninkaan arvoinen.
Pekka tunsi voimiensa vähenevän, mutta sai apua taholta, mistä oli sitä kaikkein vähimmin odottanut: Antti seisoi yks'kaks hänen vieressään pistäen karhua keihäällään kerran toisensa jälkeen, vuoroin nauraen, vuoroin taas syytäen haukkumasanoja. Tätä karhu ei enää kestänyt; se kaatui pitkäkseen niin että jysähti, kun Pekka viimeisen kerran survaisi keihäällään.
Ottelu oli ollut ankara, ja metsämiesten täytyi huoahtaa ennenkuin saivat sanotuksi: Jumalan kiitos! Kului vähän aikaa, ennen kuin Antti siitä toipui, mutta sitten hän nauroi taas ja sanoi olleensa vähän aikaa aivan pökerryksissä, ja vieläkin tuo väkevä mies ihan vapisi.
"Miten Herran nimessä tämä tapahtui?" kysyi Pekka, kun Antti oli täydelleen toipunut. — "Sitä tuskin tiedän itsekään", sanoi Antti. "Olin kumarruksissa sukseani korjaamassa ja kiskoin hampailla varpaallista lujempaan, kun sain takaapäin semmoisen sysäyksen, että kaaduin suinpäin hankeen ja tunsin jonkin repivän itseäni takapuolelta. Katsopas, tuosta!" — ja hän näytti, että lujat hirvennahkaiset housut olivat repaleina — "ja sitten repi päätäni, niin että ratisi, ja lakki meni päästäni; ja samalla sinun pyssysi pamahti. 'Oihoh!' arvelin minä, 'kylläpähän nyt neuvo keksitään'. Sitten tunsin olevani vapaa karhusta ja katsahdin ylös ja näin, miten sinä painiskelit pedon kanssa. Silloin minä sanoin: 'Lempo soikoon', ja lähdin minäkin keihäs kädessä leikkiin. No, miten sinun laitasi on, Rakki? Onnutko? Tule tänne, poikaseni, ja sinä Teppo, olet myös reipas poika, sen kyllä näen; mutta Pekka, missä minun lakkini on?" Ja sitten hän kouraisi päätään ja sai verta sormiinsa. "Katsopas, Pekka, miten täällä on laita!" — "No, siinä on vain pari valkoista ja yksi punainen hiukseton juova. Tuo ukko vähän vain kampasi päätäsi, ja lakkisi on kolmena kappaleena."
"Hitto vieköön mokoman syöttilään! Voi sentään minun vanhaa sudennahkalakkiani! No, se on nyt mennyttä kalua. Mutta missä meidän kumppanimme ovat? Vai tuolla! Tulkaa tänne vain, kaikki kävi hyvin hopeita luotiin valamattakin. Tulkaa tänne, täällä on teidän mörkönne maassa; nyt siitä pääsette rauhaan." Toiset suomalaiset riensivät esiin katsomaan otusta. He eivät voineet kyllin kehua nuorten metsästäjien voimaa ja rohkeutta sekä karhun suuruutta ja varsinkin Pekan tavatonta voimaa, hän kun kykeni vastustamaan karhun tunkiessa päälle. Ja kovatpa ponnistukset lienevät olleetkin, sillä Pekan suksien varpaalliset olivat poikki ja sukset uponneet maahan asti. Karhulle ei nyt tehty mitään. Suomalaiset tahtoivat hakea hevosen ja vedättää karhun kotiin, että kotoväkikin saisi nähdä tuon kauhean pedon. Nytkös nuorten miesten maine paisui suureksi. Yleisesti puhuttiin, ettei heidän vertaisiaan ollut ruumiin voimissa, rohkeudessa ja metsästysonnessa.
Kun metsämiehemme olivat paluumatkalla, sanoi Pekka leikillään Antille, ettei tämän tarvinnutkaan jäädä lumenlähtöön asti: olivathan he saaneet karhun ilmankin sellaisia tietäjän keinoja, joita Vappu osasi. "Niin", myönsi Antti, "kyllähän meitä onni auttoi, mutta Vappu on sittenkin tietävämpi muita akkoja; en tahtoisi vain joutua hänen vihoihinsa, ja varo sinäkin Pekka sitä!" — "Minä en siedä hänen silmiään, vaikka hän onkin kaunis ja muhkea ihminen; en tottavie siedäkään; enkä ihan hevillä mene Grillsin mökille, se on varma." — "Et ole hyvällä tuulella tänään", virkkoi Antti; "minun mielestäni Vappu on kuin muutkin naiset". — "Se on tietty, hän on kuten sanot, kauniimpi ja ylpeämpi; ehk'ei hän sille taida mitään. Minusta nähden olkoon mimmoinen tahansa."
24. KAMALA VIERAS.
Tuli taas kevät ja kesä. Oltiin alinomaa työssä, ja niin Heikki sai kotinsa kuntoon ja kaskensa kaadetuksi. Kesä oli sateinen ja kylmä. Yrjänän kaski paloi huonosti, rukiin leikkuu onnistui huonosti ja ohran vei halla. Tosin saatiin mielen lohdutukseksi kohtalaisen hyvin karjanruokaa, mutta arveluttavalta näytti talven tulo. Sen lisäksi oli lintuja vähän ja seudulla liikkui useasti metsämiehiä. Elettiin kuitenkin kevääseen. Kevät tuli tuoden mukanaan kaunista päivänpaistetta ja lämmintä. Ruoho kasvoi nopeasti, niin että elukat saivat syötävää, kaski saatiin poltetuksi ja ruis kylvetyksi. Mutta sitten tuli helteisen kuuma aika. Ruis ei itänyt, touot kuivuivat, entiset ruokavarat olivat lopussa, pettuleipään oli jo kauan sitten käyty käsiksi eikä halmeesta saatu kuin olkia. Ruoan puutteessa karjakin laihtui, ja missä heinää niitettiin, siinä se oli poudan kuivaamaa ja surkastunutta. Hiljaisuudessa tehtiin työtä ja ryhdyttiin keräämään hätävaraksi karjalle lehtiä ja sammalia; viimeksimainituista ainakaan ei ollut puutetta, ja Yrjänä oli kyllin viisas kootakseen niitä suuret määrät.
Par'aikaa oltiin siinä toimessa, kun Katri juosta touhusi huutaen, että paras hieho oli kuolemaisillaan. Se täytyi teurastaa, ja sen sisuksista löydettiin kova pallo, jossa oli karvoja ja muuta roskaa. Sehän oli noidan taikapala. "Vappuko?" tuumi Antti, mutta ei kukaan vastannut. Sitten tuli vielä uusi pahanonnen sanoma: iso lehmä oli mennyt suohon. Se vedettiin ylös: jalka oli poikki, lehmä täytyi teurastaa. Antti epäili taaskin Vappua. Mattu katsahti häneen ja lähti viimein Grillsin mökille.
"Siellä ei ole mitään hätää", kertoi Mattu palattuaan takaisin; "siellä syödään vielä selvää leipää, eikä meidän tarvitse heille antaa lihoista". — "Anna heille kuitenkin", sanoi Yrjänä, ja sitten tuli Grills itse tuomaan suoloja, joita tiesi heidän tarvitsevan teurastetun lehmän lihoihin. "Vappu käski kiittää ja sanoa terveisiä; hän arveli, että kylläpä te usein teurastelette." Mattu huokasi ja kertoi syyn. Grills arveli, että heille voisi tulla puutetta talven aikana. Sen kyllä jokainen ymmärsi, ja Yrjänä virkkoi: "Sitä saavat kyllä kaikki suomalaiset tänä vuonna kärsiä. Kuinka teillä asiat sujuvat?" — "No meneehän tuo, olemme vain kahden; kyllä tulemme toimeen, jos vain saamme olla terveinä."
Sitten saatiin sadetta; äsken kylvetty ruis nousi oraalle ja mylly saatiin käymään; petäjänkuoret ja oljet saatiin jauhetuiksi ja niin oli taas leipää, ja yhä vain kesti sadetta. Kaloja saatiin pyydyksistä, se rohkaisi mieltä paremmin, saatiinpa vielä joitakin lintujakin ansoista.
Niin olivat Antti ja Pekka kerran ulkona ja tuumiskelivat, mitä keinoja olisi keksittävä, että jotakin saataisiin taloon hankituksi. Silloin tuli Vappu, maireen ja pulskan näköisenä: "Kuulepas, Pekka, jauhattaisitko minulle säkillisen rukiita? Grills on mennyt kylälle enkä minä ymmärrä myllyä käyttää." — "Kyllä minä jauhatan", lupasi Pekka, ja sitten Vappu meni sisälle.
"Heillä kyllä on rukiita", sanoi Antti, "ja niitä jauhamaan pyydetään sinua. Varo nyt vain noitaa; ei kukaan muu kuin hän ole antanut taikapalaa hieholle ja ajanut isoa lehmää suohon; ole siitä varma!" Nyt Vappu tuli takaisin. "Tuletko, Pekka, samaan matkaan?" — "Tulen." Sitten he lähtivät yhdessä. "Lähdetkö ilman pyssyä?" sanoi Antti. "Ota tästä pyssy mukaasi, onhan siellä pyitä myllyn luona." Pekka otti pyssyn ja niin hän lähti Vapun kanssa Grillsin mökille.
Illalla Pekka palasi myllystä. Jyvät oli jauhettu ja hän laski jauhosäkin kotaan. Vappu tuli ulos ja katseli jauhoja. "Kuule, Pekka, sinä jauhatat paremmin kuin Grills; tule sisään ja istahda lepäämään; tässä on sinulle vähän illallista." Ja Vappu toi pöytään paksua ruisleipää, voita ja juustoa. Sellaisia herkkuja ei Pekka ollut isoon aikaan syönyt. "Olettepa te rikkaita", sanoi Pekka. — "Mitäpä tässä rikkauksista, mutta kyllähän meillä ruokaa on", vastasi Vappu; "ja tässä on vähän suopursuolutta juodaksesi", ja sitten hän antoi Pekalle tuopin istahtaen itse penkille hänen viereensä. Pekka ryyppäsi, joi vielä toistekin: juoma maistui tavattoman hyvältä. Sitten hän laski tuopin penkille ja sanoi: "Kyllä mar sinä osaat juomaa valmistaa!" — "No, se taito on minun suvussani", kehaisi Vappu. Pekka oli syönyt kyllikseen ja Vappu kehoitti: "Juo vielä!" — "Kyllä se on hyvää", vastasi Pekka, "mutta kovin väkevää."
"No, väkevähän itsekin olet; juo pois vain!" Sitten Pekka tyhjensi koko tuopin ja sanoi Vapun antaneen hänelle liikaa. "Niinkö arvelet, Pekka? Eipä suinkaan; mutta etkö tahtoisi jäädä meille talveksi? Kyllä se, mitä meillä on, riittäisi sinullekin." — "Tahtoisitko sitä, Vappu?" virkkoi Pekka katsahtaen toista kiitollisesti silmiin. — "Kyllä minä tahtoisin!" — "Minä kysyn sitten kotiväeltä, mitä mieltä he ovat", sanoi Pekka. — "Tarvitseeko sinun siitä kysyä keltään?" — "Kyllä tahdon heidän kanssaan neuvotella; arvelen, että he tarvitsevat minua." — "Se on kyllä mahdollista", tuumi Vappu, "mutta olethan sinä jo siinä iässä, että voit tehdä oman tahtosi mukaan. Hyi, kuinka kolkkoa onkaan, kun on sateiset ilmat ja Grills on poissa kotoa; sinä voit kernaasti jäädä meille yöksi", sanoi Vappu ja istuutui Pekan polvelle. — "En mar", sanoi tämä nousten kiivaasti seisomaan ja avasi samalla oven. "Maltahan!" uhkasi Vappu, ja nyt hänen silmänsä välähtelivät vihreinä; "minä lähetän sinulle sellaisen, joka sinut taivuttaa!" ja samassa hän viskasi tuopin Pekan jälkeen ja päästi raa'an naurun.
Ulos tultuaan ei Pekka ensin voinut pimeässä erottaa mitään. Hän tähysteli tietä, kunnes hänen silmänsä tottuivat pimeään. "Jos peloittaa", huusi Vappu, "niin tule takaisin!" Pekka ei vastannut mitään, mutta halmeen reunaan tultuaan hän seisahtui ja totuttuun tapaansa tarkasti pyssynsä ennenkuin meni metsään. "Olisikohan mahdollista, että Antti on oikeassa väittäessään Vappua noidaksi?" tuumi hän itsekseen. "Mattu-muori sanoo hänen olevan semmoista sukua, ja kyllä tunsin mieleni kummalliseksi, kun hän tuli minun syliini, mutta: päästä meitä pahasta' sanoi Niko-pappi", ja samalla Pekka teki ristinmerkin, mikä tähän aikaan ja kauan jälkeenkinpäin suomalaisten keskuudessa oli tavallista. Samassa hän näki edessään mustan esineen ja kuuli kauhean mörähdyksen. Ohoh, tuon hän kyllä tunsi. Heti samassa hänen pyssynsä paukahti, niin että kaiku jymähteli harjusta harjuun. Kun Pekka, jonka silmiä hänen oman pyssynsä leimaus huikaisi, kykeni taas katsomaan eteensä, voihki siinä henkitoreissaan suuri karvainen möhkäle. "Jumalan kiitos!" sanoi hän ja oli kuulevinaan takanaan jonkun hiljaa hipsuttelevan tiehensä.
Pekka seisoi hetkisen miettien mitä hänelle oli tapahtunut. Silloin hän kuuli nopeita, raskaita askeleita, joku juoksi mäkeä ylös. "Hoi!" kuului huuto. "Täällä ollaan!" vastasi Pekka.
"Mitä kumman vehkeitä täällä on, kun ammuskelet pilkko pimeällä yöllä?" — "Ei hätää mitään, tule vain tänne." Kun Antti näki karhun ja sai kuulla, että se oli hyökännyt Pekan kimppuun näin lähellä ihmisasuntoa, hän seisahtui ja virkkoi: "Vappu!"
Mentiin kotiin ja kerrottiin Yrjänälle, mitä oli tapahtunut, ja sitten raahattiin karhu yksissä neuvoin kotiin. Mattu viskasi sen yli tulisia hiiliä, sanoen: "Se karhu oli nostatettu Pekkaa repimään. Sinä olet onnenpoika, eikä tällä paikkakunnalla ole kuin yksi, joka osaa karhua nostattaa, yksi vain on sellaista sukua." — "Vappu!" virkkoi Antti taas. Mattu ei puhunut sen enempää, mutta veti suuren ristin sekä tuvan oven että navetan oven kamanaan. Se oli vanha taattu suojeluskeino noidannuolilta.
Tuli taas talvi ja sen mukana pakkanen ja lunta maahan, niin että otusten jäljet näkyivät. Nuoret metsämiehet olivat alati metsästämässä, mutta syötävää metsänriistaa oli niukalti. Linnut olivat kadonneet melkein olemattomiin ja hirviä ajoivat sekä ruotsalaiset että suomalaiset. Saaliista kiisteltiin, jaettiin sitä sovinnolla, ja puute yhä yltyi. Heikki ja Katri olivat menneet Katrin vanhempien kotiin siinä toivossa, että näillä olisi paremmat olot, ja päätettiin, että nuoret metsämiehet vievät ne nahat, mitkä oli tähän asti saatu, länteen Norjaan, hankkiakseen jauhoja ja mahdollisesti siellä metsästääkseen, sillä ruokavarojen arveltiin karjanantimien kera riittävän Yrjänälle, Matulle ja pikku Matille kevääseen asti. Kotiin jätettiin talven aikana saatu sudennahka. Yrjänän piti lähteä kylälle vaihtamaan sudennahalla vähän jauhoja.
Oli jo keskitalvi nuorten miesten lähtiessä Norjan-puoleisiin metsiin, mutta siellä oli metsänriistaa yhtä niukalti kuin Ruotsinkin puolella. Pari näätää saatiin sentään ammutuksi, ja niiden lihalla elettiin jonkin aikaa. Sitten onnistuttiin saamaan joitakin lintuja, ja kuta lähemmäksi tultiin merenrantaseutua, sitä runsaammin tavattiin metsänriistaa, ja oli oikea onnen päivä kun saatiin ilves. Koirat olivat nälkiintyneet eivätkä jaksaneet enää ajaa, mutta nyt parin päivän kuluessa virkistyttiin, ja sitten päästiin Osloon, jossa etsittiin sama kauppias, jonka kanssa oltiin tuttavat vanhastaan. Hän tunsi vielä hyvin nuoret miehet ja kuunteli heidän asiaansa ja hädänalaista tilaansa. Hyvän hinnan hän lupasi heille maksaa nahoista, mutta ehdotti, että he jäisivät sinne kevääseen asti työskentelemään hänen sahalaitoksessaan. Siellä he, noin voimakkaat ja reippaat miehet, voisivat ansaita kelpo päiväpalkat. Tähän tarjoukseen he suostuivat, toivoen voivansa ruokavaroilla hyvin varustettuina palata taas metsäseudulle.
Kun lumi hupeni ja hanki alkoi kannattaa, nuoret miehet lopettivat työnsä. Niin oli käynyt kuin kauppias oli sanonut: he olivat ansainneet hyvin, ja vaikkei heillä ollutkaan säästössä läheskään sen vertaa kuin edellisellä kerralla Oslosta lähtiessään, oli heillä kuitenkin kelkka lastattuna täyteen jauhoja, suoloja, ampumavaroja ja joitakin muita pikkutavaroita, niinkuin mekkoja, lankaa, neuloja ja työkapineita.
Sekä miehet että koirat olivat nyt levänneet ja virkistyneet, hyvissä voimissa ja täysin reippaat. Eikä paluumatkalla vitkastelutkaan. Parin viikon kuluttua oltiin kotona ja mentiin halmeen poikki mökille. Täällä miehet hämmästyivät, sillä ovi oli pönkitty kiinni, ja ympärillä olevasta hangesta saattoi nähdä ettei tuvassa ollut asuttu isoon aikaan. Mitä oli tapahtunut, ja missä vanhukset olivat? Kiiruhdettiin navettaan, johon kulki jälkiä, ja siellä elukat olivat, tosin hyvin laihoina, mutta terveinä ja täysilukuisina.
Mitä tämä merkitsi? Nuorukaiset seisoivat neuvottomina katsoen toisiinsa. Silloin tuli Grills. "Jumalan terveeksi!" tervehti hän rehellisesti ja vakaasti; "tuletteko minun mukanani meille?" — "Emme; missä isä ja äiti ovat?" kysyi Antti. — "Olisi parasta, kun tulisitte meille, niin saamme puhua." — "Ei, Grills, pyydämme, vastaa meidän kysymykseemme", sanoi Pekka. — "No, kun niin tahdotte. Yrjänä ja Mattu ovat kumpikin kuolleet, mutta pikku Matti on meillä kotona." — "Ovatko molemmat kuolleet?" kysyi Antti. — "No, kun ette tahdo tulla meille kotiin, niin istuutukaa; kerron teille, miten kaikki tapahtui."
Kun miehet olivat istahtaneet ääneti ja miettiväisinä, alkoi Grills kertoa: "Tapasin Yrjänän muutamana päivänä teidän lähtönne jälkeen. Silloin hän oli lähdössä kylään myymään sudennahkaa ja paria pukinnahkaa, sillä hän tarvitsi jauhoja. Hän palasi takaisin muutaman päivän kuluttua. Silloin tulin tänne kyselemään kuulumisia. Yrjänä oli sängyssä ja valitti olevansa sairas. Menin silloin kotiin saatuani Yrjänältä lupauksen, että hän tulee meille, jahka on levännyt tarpeekseen. Sen jälkeen oleskelin joitakin päiviä metsässä, ja kun palattuani kysyin Vapulta, oliko Yrjänä käynyt meillä, vastasi hän, ettei tätä ollut näkynyt. Silloin lähdin Yrjänän luo, ja kun tulin tänne, tupa oli kylmä ja sängyssä pitkänään Yrjänä, Mattu ja poika. Lapsi kitisi ja itkeä tuhersi niin että kysyin Matulta, mikä Mattia vaivasi. En saanut vastausta, ja mieleni kävi kolkoksi, mutta menin kuitenkin tuvan perälle ja kosketin Mattua, kun arvelin, että hän oli nukuksissa. Mutta Mattu olikin kylmänä, Yrjänä kylmänä ja heidän kasvonsa täynnä haavoja, ja samanlainen oli Mattikin; otin pojan, käärin hänet nahkasiin ja kannoin Vapun luo. Vappu hoiteli häntä, niin että poika on nyt terve. Yrjänä ja Mattu ovat kirkkomaassa. Sinne Vappu ja minä heidät vedimme ja Matin veimme papin ristittäväksi. — Tuletteko minun mukaani meille?"
Nuoret miehet olivat ääneti, mutta hetken kuluttua vastasi Antti: "Ei tänään; kenties toiste."
Sitten he menivät tyhjään tupaan ja panivat uunin lämpimään. Vanha Rakki makasi lattialla kuolleena ja kylmänä. "Kaikki ovat kuolleet!" huudahti Pekka ja otti koiran syliinsä. "Kaikkiko?" sanoi Antti. "Ei, olemmehan me jäljellä. Kenen hyväksi me elämme? Mihin joudumme? Meillä ei ole mitään, minkä puolesta eläisimme; meitä ei kukaan tarvitse."
Silloin ovi narahti ja tupaan astui kyyryssä naishenkilö, hoiperteli penkille asti ja istahti. "Kaarina!" ihmetteli Antti, "mikä sinun on?" Ja hän meni tulijan luo. "Anna minulle jotain syötävää", kuiskasi tämä.
Samoin kuin edelliselläkin kerralla oli Antilla leipää mukanaan kotiin tuotavaksi. Nyt hän yhtä nopsasti avasi kontin ja antoi tytölle leivän, ja Pekka toi lähteestä vettä. "Miten on laitasi?" kysyi Antti, kun tyttö oli syönyt. — "Hyvin nyt, kyllä minun on hyvä olo, mutta isä on kuollut ja sisareni sairas; olen tullut tänne pyytämään teiltä apua. Missä Mattu on ja Katri?" — "Poissa ovat! Laskeudu lepäämään ulos kelkalle, täällä asuu kuolema; tule nyt!" Ja sitten Antti kantoi tytön ulos. "Rupea tuohon maata", sanoi hän.
"Lämmitä lujasti Pekka! Pane uuni puita täyteen, sitten sänky ulos; senkin poltamme. Isorokko on tuvassa, meidän täytyy se savustamalla hävittää", sanoi Antti auttaessaan. "Kaarinako? Hän on nukkunut, lapsirukka; hänen voimansa olivat ihan lopussa, kun hän tänne pääsi; pidä hänestä huolta, Pekka!" sanoi Antti, pannessaan konttiinsa jauhoja, suoloja ja lihaa. "Minä lähden Liisua katsomaan. Herran haltuun nyt. Tule jäljessä, jollei minua näy palaavaksi jonkin päivän kuluttua." Sitten hän kiristi kiinni suksien varpaalliset ja lähti hiihtämään.
Kun Antti oli kadonnut metsään, istuutui Pekka kelkan seville nukkuvan tytön viereen. Hän istui kauan ääneti ja näytti katselevan, miten savu, kun luukut ja ovi olivat kiinni, tunkeutui ulos tuvan katosta ja seinän raoista. Sitten hän kasasi puita suuren röykkiön. Otti rakkaan vanhan Rakki-vainajan, asetti sen halkokasalle ja latoi puita sen ympäri ja päälle, sytytti halkokasan tuleen, avasi tuvan oven ja meni sisään istumaan. Hänen tullessaan ulos oli halkokasa palanut loppuun ja Kaarina herännyt.
Kaarina oli Kymmenjärven rannalla asuvan vanhan suomalaisen sepän tytär. "Jaksatko tulla sisään, Kaarina? Nyt on lämmintä!" — "Kyllä olen nyt levännyt, mutta viluttaa." — "Tule sitten sisään!"
Sitten Kaarina kertoi Pekalle isänsä kuolleen sydäntalven aikaan. Tytöt olivat sen jälkeen olleet kahden, ja heillä oli varsin vähän varoja. Nyt ne olivat lopussa, ja sitten oli Liisukin sairastunut, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin tulla tänne etsimään apua. Hän oli toivonut Katrin auttavan. Nyt hän tahtoi palata kotiin. "Ei, Kaarina, lepää nyt täällä kylliksesi. Antti lähti jo kauan sitten Liisua auttamaan." — "No!" sanoi Kaarina iloissaan, "kyllä sitten Liisu tulee terveeksi, sillä hän on niin toivonut, että Antti tulisi kotiin ja auttaisi isää sepäntyössä, niinkuin on tehnyt ennenkin; mutta eihän teitä ole näkynyt kumpaakaan; missä olette olleet?" — "Poissa, työansiolla." — "Mutta missä ovat Yrjänä ja Mattu-muori?" — "Siellä ovat, missä sinun isäsikin; vanhukset ovat kuolleet, Herra paratkoon! Ja Katri ja Heikki ovat Mangskogissa; me olemme kahden." — "Niin mekin. Meidän täytyy liittyä yhteen", sanoi tyttö arvelematta. — "Saammehan kuulla, jahka Antti tulee", sanoi Pekka katsoen ulos ikkunaluukusta.
Siellä näkyi Vappu tulevan lypsinrainta kainalossa. Hän meni navettaan. Vähän ajan kuluttua Pekka näki hänen menevän kotiin. Lähtiessään ulos Pekka näki kiulun olevan maitoa täynnä kodassa. Vappu ei ollut käynyt sisällä eikä virkkanut sanaakaan. Pekka istui hetkisen ihmeissään, mutta sanoi sitten: "Kuule Kaarina, keitetäänpä nyt puuroa."
"Jauhojako noissa säkeissä on?" — "Jauhoja." — "No, onhan sitten keitettävää"; ja tyttö toimitti tämän askareen. "Tuolla ulkona on kiulussa maitoa", virkkoi Pekka tullessaan sisälle. "Ota se sisään!" — "Onko teillä hierintä?" kysyi tyttö. — "On", sanoi Pekka ja laski miettiväisenä päänsä käsien varaan.
Sitten he söivät samasta kupista, nuolivat lusikkansa tarkoin ja panivat ne seinässä olevaan lusikkahaukkaan. Niin oli yleinen tapa suomalaisten ja ruotsalaistenkin kesken. Talonväellä oli kullakin oma lusikkansa, jota harvoin muulla tavoin pestiin.
Parin päivän kuluttua Antti palasi. Pidettiin pitkä neuvottelu, ja sitten Antti meni Grillsin luo. Hänen tullessaan takaisin oli Grills hänen mukanaan. Sovittiin niin, että pikku Matti jäisi Grillsin luo kasvatettavaksi, ja palkkioksi Grills saa viljellä ja hallita Yrjänä Kailasen omaisuutta, sekä kiinteätä että irtainta, kunnes Matti tulee tarpeeksi vanhaksi voidakseen ottaa sen haltuunsa.
Kasvatusveljet olivat sopineet keskenään, että he kumpikin luopuvat osuudestaan Yrjänä Kailasen omaisuuteen, sillä heistä ei kumpikaan tahtonut asua kodissa enää sen jälkeen kuin Yrjänä ja Mattu olivat poissa. Nuoret miehet olivat vapaaehtoisesti luopuneet omasta kodistaan, ja ensi kerran oli heillä nyt tulevaisuuden varalle erilaiset tuumat. Antti oli kyllästynyt harhailevaan, kuljeksivaan elämään ja mieltynyt Liisuun. Hän aikoi asettua Liisun kotiin ja ruveta jatkamaan Liisun isän sepänammattia. Kaarinan ja Pekan piti jäädä heidän luokseen. Se oli Antin ehdotus ja tuuma, mutta se ei sopinut Pekan omaan haluun. Häntä vetivät vastustamattomalla voimalla puoleensa metsä, yksinäisyys, vapaa elämä salomailla. Siellä oli hänen isänsä elellyt ja siellä hän oli lapsuutensa viettänyt.
Sitten lähdettiin kodista liikkeelle. Pekka seurasi mukana Antin uuteen kotiin. Siellä oli kaikki valmiina järjestyksessä, häntä ei siellä tarvittu, ja huolimatta innokkaista pyynnöistä ja houkutteluista hän eräänä aamuna teki poislähtöä. Antista oli eroaminen katkeraa, ja kun tämä vapisevalla äänellä kysyi Pekalta, milloin hän aikoi palata takaisin, vastasi tämä: "En tiedä!" — "Mihin nyt lähdet?" — "Tuntureille, saareen menen; sieltä annan tietoja. Hyvästi, Antti!" Sitten hän vihelsi koirille ja katosi pian Antin näkyvistä.
Pekan tullessa Vetalaisen luo oli jo kevät. Häntä tervehdittiin vanhana ystävänä. Talo oli nyt valmiiksi rakennettu ja väki oli elää kituuttanut yli talven, vaikka se olikin ollut vaikea. Ruotsalaisilta oli saatu olla rauhassa. Suomalaisia oli tullut useampiakin ja he olivat asettuneet sinne tänne metsäseudulle, sekä etelän että pohjolan puolelle. Useampia vielä odotettiin tulevaksi. Vetalaisen velikin oli asettunut metsäseudun keskivaiheille. Hänellä oli varoja, ja jos Pekka tahtoisi häntä auttaa rakennustyössä, hän saisi hyvän maksun. Pekka sanoi menevänsä vanhan Pekkalaisen ja muiden tuttujen luo pohjoisempaan. Niin, kyllähän he kuuluivat olevan hengissä, vaikka riitaa ja eripuraisuutta kuului olevan heidän välillään ylempänä pitkin virran vartta. Muutamat tahtoivat, että äskentulleet suomalaiset asettuisivat yhteen paikkaan asumaan, toiset, että he lähtisivät etemmäksi, ja pari tulokasta oli torjuttukin pois. Saman jutun Pekka sai kuulla joka suomalaisen mökissä matkallaan Pekkalaisen luo.
Hänen mielensä kävi levottomaksi, kun suomalaiset alkoivat kinastella keskenään. Heidän pitäisi olla yksimieliset ja auttaa toisiaan. Sen vuoksi häntä ilahdutti, kun hän tultuaan Suomenniemelle sai kuulla Pekkalaisen olevan samaa mieltä, ja että ne suomalaiset, jotka sanottiin pois torjutun, itse olivat huomanneet viisaimmaksi, etteivät suomalaiset asettuisi aivan ahtaalle eli niin, että syntyisi puutetta eläintenrehusta, jonka vuoksi he olivat mielisuosiolla vetäytyneet Norjan puolelle, jonne asettuivat asumaan.
Pekkalainenkin arveli, että Pekan piti jättää sikseen kuljeksiva elämä ja asettua asumaan yhteen kohti, jollekin hyvälle seudulle. Pekka sanoi miettivänsä asiaa; nyt hän tahtoi käydä katsomassa entistä tyyssijaansa ja kutsui ukkoa kesäksi sinne kalastelemaan.
25. TAKAISIN TUNTUREILLE.
Niin Pekka lähti matkaan, ja tultuaan järven rantaan hän löysi veneen samasta paikasta, mihin oli sen monta vuotta sitten jättänyt. Tultuaan saareen ja tunkeuduttuaan viidakon läpi hän löysi tupansa samassa kunnossa, johon se oli jäänyt lähtiessä. Ei yhtään ihmistä ollut käynyt siellä, mutta silti oli tuvassa asukkaita. Västäräkki oli näet tehnyt pesänsä kurkihirren alle.
Pekka tunsi mielensä onnelliseksi. Hänellä oli, mitä hän tarvitsi, ja pian hän oli siistinyt asunnon ja ympäristön sekä ottanut piilopaikoista esille niihin kätketyt kapineet. Hän oli jo kuin kotonaan ainakin. Häntä halutti nyt mennä entiselle paikalle tunturin huipulle, josta oli ennen seutua katsellut. Siellä hän istui kauan. Sitten hän meni katselemaan, miten majavat elivät. Entiselläänpä olivat nekin, näyttivät saaneen nauttia häiritsemätöntä rauhaa. Kun hän oli kaikkea katsellut, alkoi huoli ja työ tulevaisuuden tiimoilta. Kalastus ja linnustus olivat lähimmät toimet, ja saalis olikin runsas, sillä täällä eivät linnut olleet vähentyneet. Sitten vanhaan tapaan viritettiin loukut ja raudat majaville. Näilläkin pyydyksillä Pekka sai hyvästi, vaikka kesä oli tulossa. Saaliin aika loppui kuitenkin pian eikä Pekalla ollut juuri sanottavasti mitään tekemistä. Hän päätti sen vuoksi katsella muitakin seutuja ja lähti itään päin käydäkseen kenties Oren metsissä Yrjänän ja Heikin tuttavien suomalaisten luona. Missä hän liikkuikin oli ylen vähän merkkejä ihmisistä, mutta sitä enemmän metsäneläinten jälkiä ja loppumattomia metsiä.
Kerran kirkkaana päivänä, juuri kun hän oli ruvennut levolle vuolaan virran rannalle ja loikoillessaan siinä katseli, miten pienet kalat hyppelivät tavoitellen kiinni veden pinnalla lenteleviä hyönteisiä, hänen huomionsa äkkiä kiintyi outoon vedessä näkyvään esineeseen. Hän nousi heti ja kävi ottamassa sen vedestä. Kumartuessaan hän huomasi useampia samanlaisia ja poimi vedestä koko joukon näkinkenkiä. Semmoisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tultuaan taas maalle hän istahti jutellen itsekseen: "Minunhan piti niitä etsiä kaikkialta virroista; ne ovat rasiain muotoisia ja tummia väriltään kuin virran pohja; sitten minun piti avata ne ja katsoa, onko niissä helmiä. Herneen kokoisia ja pienempiä; ne minun piti tallettaa visusti ja viedä hänelle, niin kauppias puhui Oslossa sinä aamuna, jolloin jätin hyvästit. Niillä saisin kaikkea, mitä haluaisin: ruutia, lyijyä ja rahaa. Niin hän sanoi, ja luulin, että hän vain tahtoi tehdä minusta pilaa; mutta tässä nyt on noita rasioita eli simpukoita, siitä ei ole epäilemistäkään; ja jos sellaisia löytäisin, minun piti pitää suuni kiinni, varoa hiiskumasta sanaakaan muille, paitsi hänelle. En kenellekään, en edes veljelleni saisi niistä mitään puhua. No, sen kyllä voin luvata, mutta sinulle, Rakki, ja sinulle, Teppo, sen kyllä voin jutella. Katsotaanpa nyt noita merkillisiä herneitä, joita piti olla niiden sisässä. Näinköhän on mitään perää hänen puheissaan? No, minkänäköisiä olette sisältäpäin?" Samalla hän puukollaan mursi auki kuoren ensiksi löytämästään simpukasta. Se oli suurempi muita ja näytti kuin siinä olisi ollut toisella puolen jotakin sammalen näköistä.
Kun Pekka oli avannut simpukan, sen sisusta oli hänen mielestään aivan kuin kalan maiti ja hengetön. Sitten hän leikkasi sen kappaleiksi. "Katsopas vain, tuossa veitsi sattui johonkin kovaan." Hän puhdisti sitä veitsen terällä, ja siitä tuli tosiaan näkyviin pieni hernenmuotoinen, mutta väriltään valkoisempi, kirkkaampi ja loistavampi esine. "Se on varmaankin helmi", sanoi hän, pyöritellen sitä kämmenellään. "Olisikohan se sen arvoinen, että sillä saisi ruutia, lyijyä ja rahaa?" No, siinä tapauksessa hän sen ottaisi ja vielä muitakin. Sitten hän avasi useita simpukoita, mutta ei löytänyt useampia helmiä. "Niitä on varmaankin vähän", arveli hän, "koska kauppias niin niitä tahtoi." Ja sitten hän kerran vielä meni veteen. Vedessä pitkin virran vartta hän näki tuhansittain simpukoita, joita hän toi rannalle niin paljon kuin sai kannetuksi.
Myöhemmin illalla Pekka puuhasi majan kyhäämistä rannalle. Siinä oli vain katto, tai oikeastaan puoli kattoa. Halkaistuista pölkyistä hän teki sitten kaksi seinää ja laittoi avonaiselle puolelle nuotion. Sellainen on metsäseutulaisten keskuudessa vielä tätä nykyä tavallinen suojus. Kun se oli valmis, tuumi hän: "Enpä luule, että kauppias laski leikkiä; kyllä hän oli veitikkamaisen näköinen, mutta sellainenhan hän oli muulloinkin. Oli miten oli, tänne minä jään joksikin aikaa työskentelemään, jollei muuten niin Rakin ja Teppo-koirieni vuoksi; sillä niinhän ne syövät simpukoita mielellään kuin jos saisivat lihaa. Jos saan ansaituksi ruutia ja lyijyä, niin sitä parempi; onpa kyllä paljon köyhiä suomalaisia, jotka tarvitsevat sen, mikä minulta itseltäni jää tähteeksi. Ja onhan täällä kaloja runsaasti sekä lintuja ihan mustanansa; kaikin puolin minun kelpaa täällä hyvin olla. Mutta tästä ei minun pidä puhua kenellekään. Kaikki kuoret täytyy kaivaa maahan, sillä jos täällä joku sattuu liikkumaan, hän pian älyää, että simpukat kelpaavat johonkin, ja sitten se kyllä pian tulee tietoon, mihin ne kelpaavat. Niin minun täytyy tehdä. Tuleehan tästä kasoittain kuoria, sillä eipä ole monessakaan simpukassa helmeä."
Pekka oli uuttera, mutta kun ilmat kävivät viileämmiksi ja metsästysaika lähestyi, hän jätti helmienpyytämisen sikseen siirtyäkseen ylämaihin tuntureille, missä peurat nyt alkoivat kokoutua laumoihin, jonka vuoksi hän palasi saareensa ja ryhtyi peuroja metsästämään sekä pyytämään majavia.
26. MYÖTÄVIRTAAN KOSKIA PITKIN.
Istuessaan kerran kotona Pekka kuuli kaukaisen huudon järven toiselta puolen. Mennessään ulos hän näki savun nousevan samalta paikalta, missä oli tavannut vanhan Pekkalaisen, ja kun hän näyttäytyi rannalla, tuli esille mies, joka viittoili, että Pekka tulisi hänen luoksensa.
Pian Pekka oli veneineen odottajan luona. Tämä oli yksi Pekkalaisen pojista, ja Kaarina oli hänen mukanaan. Pekka kummastui nähdessään tytön niin kaukana kotoa. "No, Kaarina, mikä nyt?" kysyi hän. "Kuinka on Antin laita, onko hänelle jotakin tapahtunut?" — "On kyllä", virkkoi tyttö, "hän lähetti minut tänne pyytämään sinua tulemaan meille nyt heti; hänellä on varmaan jotakin hyvin iloista kerrottavaa, sillä kuulin hänen sanovan Liisulle kerran tuodessaan metsästä kotiin kiviä kokonaisen kantamuksen: Ei nyt tarvitse Pekan enää kulkea metsiä. Sitten hän kysyi minulta tahtoisinko lähteä sinua kutsumaan, kun hän neuvoisi missä sinä olet; ja tiedäthän, että minä kyllä mielelläni lähdin!"
"On minullakin terveisiä sinulle isältä", sanoi nuori Pekkalainen. "Sinun pitäisi tulla hänen luoksensa, metsäseudun eteläosissa on rauhaton olo. Kulot ovat polttaneet suuret alat metsää Klar-joen länsipuolella, ja Dalbyn miehet arvelevat tulta suomalaisten sytyttämäksi. He ovat päättäneet lähteä yhdessä hävittämään kaikki suomalaiset virran ja maan rajan väliltä. Suomalaiset pelkäävät, että he panevat aikeensa toimeen nyt, kun vilja on kypsymässä. Isä toivoo, että sinä tulisit meille, että saisitte neuvotella. Mitä teet?"
Kuullessaan Paavon terveiset Pekka ymmärsi, ettei siinä ollut leikin sijaa, joten hän sanoi tulevansa. "No, minä menen sitten edeltäpäin kotiin, sillä arvaan, että sinun täytyy vähän varustautua sillä aikaa kuin Kaarina lepää. Ota sinä veneesi ja laske alas koskia; kyllä minä sen sitten taas kiskon sinulle ylös." — "Kiitos lupauksestasi! Tytön vuoksi minä teen niin. Tule veneeseen, Kaarina!"
"Voi, kuinka sinulla on täällä hyvät olot", puheli Kaarina, kun he olivat saapuneet hänen tupaansa. "Täällä minä tahtoisin olla sinun luonasi, niin minun ei tarvitsisi käydä paimenessa, lehdeksiä riipimässä, heiniä leikkaamassa ja monessa muussa toimessa, täällä sinulla on lihaa ja kalaa yltäkyllin. Pekka, anna minun jäädä tänne luoksesi." — "Ei nyt tällä kertaa; syö nyt ja lepää; meidän täytyy pian lähteä matkaan."
Antin lähettämää sanaa Pekka ei paljoa ajatellut. Pekkalaisen sanoma sitä vastoin antoi aihetta moniin mietteisiin; paras oli siis kiirehtiä. Pekka olikin valmiina lähtöön parin tunnin kuluttua, mutta Kaarina-parka nukkui väsyneenä; hän ei hennonut herättää tyttöä, vaan lepäsi itsekin jonkin aikaa, mutta kauan hän ei lähtöä viivytellyt. Tyttö saisi levätä veneessä, jos oli tarvis. "Kaarina, nyt lähdemme", sanoi hän; "saat syödä veneessä; tule nyt!".
Matkalla virtaa alas Kaarina sai levätä. Tosin häntä joskus peloitti, kun laineet läiskyttivät vettä veneeseen heidän viilettäessään koskia, mutta nähdessään Pekan tyynenä ei hän hätäillyt. Levottomampi hän oli sellaisilla koskipaikoilla, joissa ei saanut olla mukana veneessä, vaan täytyi kantaa tavaroita maata myöten ja Pekka yksin laski kosken, mutta olipa sellaisiakin koskia, joissa ei ollut korkeita laineita, mutta virran juoksu oli kuitenkin niin kiivas, että vene syöksyi eteenpäin kuin laukkaava hirvi. Kaarinaa hirvitti ja se oli hänestä hauskaa.
Niin tultiin Suomenniemelle, jossa vanha Pekkalainen erään oudon miehen kanssa odotti Pekkaa.
Kaarinan käskettiin mennä tupaan ja Pekkalainen ilmoitti heti, ettei Pekan tällä kertaa pitänyt viipyä hänen luonansa kauan, sillä nyt oli saapunut sanoma, että Dalbyn miehet olivat aikeissa lähteä suurella joukolla länteen päin samalla kuin toinen joukko aikoi lähteä pohjoiseen. Oli syytä uskoa, että heillä oli pahat aikeet suomalaisia kohtaan, vaikka kyllä huhuiltiin, että muka norjalaisia oli näkynyt rajalla. Pekkalainen ja lähinnä asuvat suomalaiset aikoivat mennä ruotsalaisia vastaan Höljosetin luo, ja nyt hän pyysi Pekkaa rientämään edeltäkäsin viemään sanaa, että Pekkalainen naapureineen kulkee Valkovuoren poikki. Sitten Pekan piti vielä rientää Vetalaisen luo tätä auttamaan. Siellä heidän tuli pitää huoli siitä, että etelämpänä ja idempänä asuvat suomalaiset saavat tiedon ja ovat varuillaan. Jos vaara uhkaisi ja he tarvitsisivat apua, niin Katajavuorelta nouseva savu päivällä ja tuli yöllä olisi merkkinä siitä, että he tarvitsivat apua. "Tämä Kiikkalainen tässä tulee mukaasi. Veneesi sinun täytyy jättää. Ota se, niin olette pian perillä. En pelkää neuvoa teitä menemään virtaa pitkin, sillä te molemmat yhdessä voitte kyllä ilman vaaraa laskea Varokosket. Hyvästi nyt pojat!" ja sitten hän meni sisään.
Muutaman minuutin kuluttua nuoret suomalaiset jo olivat matkalla, valtavan virran kuljettaessa heitä eteenpäin. Kiikkalainen oli elänyt virran varrella pienestä pitäen ja tunsi sen tarkoin, jonka vuoksi hän otti ohjaamisen huolekseen, ja ennen pimeäntuloa nuo rohkeat miehet olivat laskeneet pelätyt kosket ja menivät maihin Höljosetin luona. He ilmoittivat asiansa siellä vartioivalle miehelle ja lähtivät Kiikkalaisen kotiin, jossa arveltiin, ettei nuorta Kiikkalaista tällä kertaa ehdottomasti tarvittu kotona. Hän sai seurata Pekkaa Vetalaisen luo, ja lepäämättä miehet riensivät sinne.
Vetalainen vastaanotti heidät ilomielin, vaikkei ollut kuullut mitään Dalbyn talollisten hankkeista, mutta kyllä uhkauksia. Hän oli nyt hyvillään, kun hänellä oli apua, jos jotakin tapahtuisi. Hän kehoitti heitä lepäämään ja kestitsi heitä parhaansa mukaan.
Kun miehet seuraavana aamuna nousivat makuulta, lähetettiin sana
Vetalaisen veljelle ja kehoitettiin häntä olemaan varuillaan.
Miesten siinä seisoskellessa ja jutellessa huomattiin keskipäivän aikaan useita savupatsaita kohoavan ilmaan likellä toisiaan etelässä päin. Savu oli oudon väristä, mustaa ja sinertävää. Miehet kalpenivat, sanoja vaihtamattakin ymmärrettiin, että parhaillaan oli taistelu käynnissä tuolla salon sydämessä. Pian tartuttiin aseisiin ja lähdettiin kiireesti taistelupaikkaa kohti.
27. SURMANLAAKSON KAHAKKA.
Dalbyn pitäjä, joka on Vermlannin pohjoisin, oli ollut asuttuna ammoisista ajoista asti. Sen kirkkoa pidetään Vermlannin vanhimpiin kuuluvana ja se kilpailee vanhuudessa Gillbergin ja Edan kirkkojen kanssa. Asukkaat olivat voimakasta, kookasta väkeä, ja sama ominaisuus on säilynyt näihin aikoihin asti. Oli luonnollista, että heitä suututti suomalaisten maahantulo ja asettuminen asumaan paikkakunnalle, jota he pitivät omanaan. Kun suomalaiset eivät katsoneet velvollisuudekseen ollenkaan kysyä siihen lupaa Dalbyn miehiltä, nämä siitä suuttuivat vielä pahemmin ja alkoivat uhkailla. Niinkuin kerrottiin olivat muutamat Dalbyn miehet hävittämällä Kateenharjun koettaneet päästä vapaiksi lähellä asuvasta suomalaisesta, mutta heidän oli täytynyt tälle palkita vahinko, minkä olivat hänelle tehneet.
Tuli sitten koko joukko suomalaisia, vaimoineen, lapsineen, talouskapineineen, ja meni virran poikki asettuakseen asumaan läntisiin metsiin. Olivatko he Dalbyssä levätessään antaneet jotakin erityistä syytä tyytymättömyyteen, siitä ei tarina tiedä mitään kertoa. Mahdollista kuitenkin on, että asian laita oli niin. Dalbyn talonpojat kiukustuneina kesän aikana sattuneesta suuresta metsäpalosta ja ärtyneinä siitä nöyryytyksestä, jonka pohjoisemmat suomalaiset olivat heille tuottaneet, ja kenties myöskin siinä toivossa, että nyt saapuneella suomalaisparvella olisi mukanaan arvokasta omaisuutta muutakin kuin se karja, jota he kuljettivat matkassaan, päättivät aavistamatta hyökätä heidän kimppuunsa ja tappaa heidät sukupuuttoon.
Kun suomalaiset olivat lähteneet jatkamaan taivaltaan, seurasi heitä vakoojia, jotka muutaman päivän kuluttua tulivat takaisin ja ilmoittivat suomalaisten asettuneen leiriin parin kolmen penikulman päähän metsään pienen, Dypen-nimisen järven luo. Leirissä oli muutamia työssä, toinen osa oli lähtenyt eri haaroille katsomaan sopivia asuinpaikkoja. Oli siis edullisinta heti hyökätä suomalaisten kimppuun. Tietymätöntä on miten suuri miesjoukko Dalbyn talonpojilla oli, mutta luultavasti se ei ollut varsin suuri.
Tuli iltamyöhä, ennen kuin Dalbyn miehet ehtivät suomalaisten leirin läheisyyteen. He päättivät sen vuoksi lykätä hyökkäyksen seuraavaan aamuun ja asettuivat yötiloille toivoen varhain seuraavana aamuna pääsevänsä yllättäen heidän kimppuunsa.
Lienevätkö he puita kaataessaan ja nuotioita tehdessään ilmaisseet itsensä, vai olivatko ehkä suomalaiset aavistaneet vaaraa, sitä ei varmasti tiedetä, mutta kun Dalbyn miehet hiipivät suomalaisten leirille, he tapasivat sen varustettuna kaadetuista puista tehdyllä murroksella. Ruotsalaiset kävivät kuitenkin heti rynnäkköön, pyssyt laukaistiin, ja sitten kirveet ja keihäät saivat ratkaista tappelun. Suomalaiset taistelivat omaistensa ja henkensä puolesta, ruotsalaisia kannusti viha ja saaliinhimo. Se varma tietoisuus, että he taistelivat oikean asian puolesta kohotti taistelevien urhoollisuuden sankarilliseksi ja teki kamppailun sitkeäksi. Viimein ruotsalaisten kuitenkin onnistui kaataa viimeinenkin suomalainen ja valloittaa leiri. Sillä välin oli muutamia naisia ja lapsia päässyt pakenemaan. Ei ainoaakaan suomalaista, joka vain saatiin kiinni, säästetty.
Sitten seurasi saaliin jako. Jakaannuttiin kahteen joukkoon; muutamien piti ajaa ryöstetty karja kotiin laaksoon päin, kun taas suurempi joukko lähti etelään päin Viggeniä kohti, mihin jo oli asettunut asumaan muutamia suomalaisperheitä. Oli kerta kaikkiaan puhdistettava metsät kaikista suomalaisista. Sitten sytytettiin suomalaisen leiri palamaan, ammuttiin ilosta muutamia laukauksia ja lähdettiin liikkeelle. Tämän joukon Vetalainen oli nähnyt ja se sai heidät kiiruhtamaan.
Taistelupaikkaa lähestyessään miehet hiipivät eteenpäin varovasti. Palaneen käry ohjasi heidän kulkuaan, ja pian he saattoivat puiden suojasta nähdä koko paikan ja hävityksen. Palo oli jo asettumassa, paikka autiona, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Kaikki kaatuneet suomalaiset olivat hautaamatta, mutta ruotsalaisten ruumiita ei näkynyt missään. Näky oli niin kammottava, että suomalaiset hetkisen seisoivat tyrmistyneinä.
Pekka, joka kotimaassaan oli nähnyt verisiä kahakoita, tointui ensimmäisenä tyrmistyksestään. Hän kiersi koko paikan, ja tultuaan takaisin toveriensa luo hän tiesi ilmoittaa, että suurin osa ruotsalaisia oli painunut etelään päin, ainoastaan muutamia harvoja oli lähtenyt paluumatkalle karja mukanaan. Hetkisen neuvoteltua päätettiin ajaa näitä takaa, ja kun karja ensin olisi otettu takaisin, oli käytävä ahdistamaan suurempaa joukkoa.
Karjan jälkiä ei ollut vaikea seurata, ja nuo kolme miestä juoksivat kuin vainukoirat saaliinsa jäljessä.
Ruotsalaiset saavutettiin metsänaukeamalla; he istuivat neljän miehen harjanteella lepäilemässä ja kerskuivat urotyöllään aavistamatta vähääkään, että heitä ajettiin takaa. Yksi heistä nousi seisomaan iskeäkseen tulta tuluksilla. Mutta samassa hän hypähti korkealle, levitti kätensä, juoksi pari askelta ja kaatui. Pyssyn paukaus sai toiset kolme ponnahtamaan pystyyn. Kaksi heistä kaatui silmänräpäyksessä. Sitten suhahti halki ilman kieppuva pyörä; se oli lyhytvartinen kirves, joka halkaisi neljänneltä mieheltä pään.
Vaikka yö oli tulossa, suomalaiset ajoivat karjan metsän läpi takaisin Surmanlaaksoon, joksi sitä nyt ensi kerran nimitettiin. Kun väsyneet miehet olivat suomalaisten tapaan köyttäneet elukoiden etujalat yhteen, he neuvottelivat hetkisen ja asettuivat, kukin taholleen, tappelupaikan ympärille vartioimaan. Sinä yönä ei pienintäkään tulta palanut Surmanlaaksossa. Miehet eivät vähimmälläkään liikkeellä ilmaisseet läsnäoloaan.
Aamun koitteessa kuului joku hiljaa hiipien lähestyvän paikkaa. Tulija oli puolikasvuinen poika. Hän katseli kalpeana ja vapisten kaatuneiden ruumiita; silloin laskeutui hiljaa käsi hänen olkapäälleen, ja Pekka puhutteli häntä. Pelästynyt poika rohkaisihe kuullessaan Pekan sanovan: "Älä pelkää, olemme ystäviä! Oletko sinä tapettujen suomalaisten omaisia?" — "Olen; mutta mennään pois täältä; vielä on suomalaisia elossakin. Minä vien teidät heidän luokseen. He lähettivät minut tänne katsomaan, ovatko ruotsalaiset tulleet takaisin."
Sitten kuului vihellys, ja Pekan kumppanit tulivat esiin. Kuultuaan, mitä poika kertoi, he seurasivat häntä. Poika käveli nopein askelin ja tunkeutui pian tiheään viidakkoon, jonka loppupäässä oli tuulen kaatama murrokko. Myrsky oli siellä aikoinaan kaatanut puita ja sortanut sikinsokin päällekkäin, niin että ne muodostivat melkein läpitunkemattoman murroksen. Pienempiä puita oli kasvanut siitä ylös, ja tähän puiden, pensaiden ja oksien sekavaan tureikkoon olivat henkiin jääneet suomalaiset vetäytyneet piiloon. Kun poika miesten kanssa oli tullut murrokon luo, hän käski heidän pysähtyä odottamaan. Samassa hän itse katosi ryömien oksien alle.
Odotettuaan hetken miehet huomasivat, miten oksien ja pienten pensaiden lehdet alkoivat liikahdella, ja näkyviin tuli pari aseellista miestä. Näille he nyt kertoivat, mitä tiesivät suomalaisia kohdanneesta onnettomuudesta, ja mistä nämä saisivat takaisin ryöstetyn karjansa. Miehet puolestaan kertoivat olleensa poissa ja tulleensa takaisin seuraavana iltana, jolloin yksi heidän naisväestään oli kertonut ruotsalaisten hyökkäyksestä ja suomalaisten surmasta ja tuonut heidät tänne murrokselle, jossa henkiinjääneet naiset ja lapset olivat. Monta ei heitä ollut, sillä osan lapsista ruotsalaiset olivat viskanneet järveen. Niin kertoivat miehet. Mitä oli nyt tehtävä?
Pekka ilmoitti nyt, ettei heillä ollut ruotsalaisten taholta mitään pelättävää. Heidän piti nyt koota karja, haudata ruumiit ja tutkia, oliko mitään ruokavaroja jäänyt palamatta. Sitten heidän piti pysyä piilopaikassaan, kunnes Pekka kumppaniensa kanssa tulisi takaisin. "Meidän täytyy lähteä ajamaan ruotsalaisia takaa auttaaksemme niitä suomalaisparkoja, jotka he aikovat tuhota."
Tovereilleen Vetalaiselle ja Kiikkalaiselle hän sanoi: "Meidän täytyy joutua; mahdollisesti ruotsalaiset tänään makaavat pitkään. Jos saavutamme heidät, ennen kuin he lähtevät liikkeelle, kenties saamme heidät jättämään kesken koko retkensä jonka ovat suunnitelleet etelään päin suomalaisia vastaan. Isä sanoi aina viisaimmaksi iskeä viholliseen takaapäin ja siten vähitellen napsia heidät kuoliaaksi itse ollenkaan näyttäytymättä. Niin mekin teemme. Jos kimppuumme hyökätään, pakenemme, kunnes talonpojat väsyvät takaa-ajoon. Silloin palaamme ja aloitamme uudelleen. Jos joudumme hajalle, kokoonnumme lähimmälle korkealle vuorenhuipulle. Jos voimme sovittaa niin, että vihollisen ajaessa yhtä meistä takaa, toiset, tai joku meistä aina ajaa takimmaisia takaa ja tilaisuuden sattuessa ampuu jonkun heistä, pääsemme pian voitolle, sillä isä sanoi, että sellaiset vainoojat, jotka yllätetään takaapäin, kadottavat rohkeutensa ja luopuvat takaa-ajosta. Nyt saamme koettaa. Meidän täytyy syödä nyt kävellessämme, emmekä saa kulkea lähempänä toisiamme kuin parhaiksi niin kaukana, että näemme toisemme tai kuulemme toistemme askelet. Kaikki metsäaukeat ja suot kierretään aina vasemmalta puolen. Tikan naputus kuivan puun kylkeen on sovittu tunnusmerkki. Nyt minä lähden menemään edeltä."
Muutaman tunnin kuluttua suomalaiset olivat koolla sen nuotion luona, jonka ääressä ruotsalaiset olivat viettäneet yönsä. He olivat vastoin suomalaisten luuloa lähteneet liikkeelle aikaisemmin kuin takaa-ajajat olivat arvanneet, jolloin nämä sitä kiireemmin jouduttivat kulkuaan.
28. VIGGENIN TAPPELU.
Ruotsalaisten hyökätessä suomalaisten leirin kimppuun Dypenin luona oli muudan nuori suomalainen nainen heti huomannut, että hyökkääjät olivat miesluvultaan suomalaisista voitolla. Hän pelkäsi sen vuoksi, etteivät suomalaiset jaksaisi pitää puoliaan. Itse hän oli juuri äsken tullut metsistä etelän puolelta. Siellä hän oli kaukaa kuullut karjankelloja ja suomalaisen paimentorven toitotusta; jolloin hänen pälkähti päähänsä koettaa hankkia siltä taholta omaisilleen apua. Hän oli siis lähtenyt sinnepäin niin kiireesti kuin pääsi, mutta eksynyt vaikeakulkuisella salolla ja ehti perille vasta myöhään illalla. Kuultuaan hänen kertomuksensa olivat suomalaiset kahden vaiheilla. Heitä oli vain muutamia, siksi heitä epäilytti puuttua taisteluun, jonka syytä ei oikeastaan tunnettu. Päätettiin sen vuoksi lähteä taistelupaikalle ja siellä lopullisesti ratkaista, oliko yhdyttävä yhteisesti puolustamaan niitä suomalaisia, joiden kimppuun oli hyökätty, vai eikö. Lähetettiin sana länteenpäin naapureille, ja sillä välin varustauduttiin parhaimman mukaan.
Yöllä tuli muutamia miehiä lisää ja aamunkoitteessa oltiin valmiit lähtöön. Kun oli tultu harjulle, johon suurin kaski oli kaadettu ja josta näköala avautui pohjoiseenpäin, huomattiin laaksossa savua. Pysähdyttiin neuvottelemaan ja pari miestä lähetettiin tiedustelemaan. Heidän paluutaan odotellessa puheltiin ja arvailtiin, mitä nyt oli tulossa. Yleinen äänettömyys syntyi, kun huomattiin toisen vakoojan, seurassaan kolme miestä, lähestyvän puolijuoksua. Tulijoita tähysteltiin tarkkaan, sitten kuului iloista hälinää. Oli tunnettu yksi heistä, ja nyt kuului kuiskaus "Karhuntappaja-Pekka!"
Hengästyneenä ja hikisenä oli Pekka samassa heidän keskellään. "No hyvä!" virkkoi hän kohottaen kättänsä, "ruotsalaiset ovat tuossa tuokiossa meidän kimpussamme. Teettekö, niinkuin minä sanon?" — "Kyllä tehdään", vastasivat toiset levottomina; "sano vain, mitä on tehtävä."
"Yksi juoksee alas ja toimittaa piiloon kaikki lapset ja naisväen. Ne, joilla on pyssy tai jousi, piiloutuvat kaksittain ulkorakennusten, kivien ja raunioiden taakse; ja kaikki ne, joilla ei ole muita aseita kuin keihäät ja kirveet, seuraavat minua."
Silmänräpäyksessä ampujat katosivat ja Pekka asettui muiden miesten kanssa ulkohuonerivin taakse. "Odottakaa täällä, minä tulen pian takaisin", ja sitten hän riensi kuin tuuliaispää ampujien luo, siirsi yhden vähän eteenpäin, toisen taaemmaksi ja järjesti heidät niin, että ampujat olivat puolikehässä talon ympärillä. Jokaiselle hän penäsi: "Älkää ampuko älkääkä aloittako taistelua; aloittakoot ruotsalaiset; pysykää hiljaa paikoillanne älkääkä näyttäytykö, ennen kuin minä huudan."
Ei kulunut pitkää aikaa, ennen kuin Dalbyn talolliset olivat näkyvissä, kohta sen jälkeen kuin toinenkin tiedustelija oli palannut. Vanha akka, joka ei ollut tahtonut lähteä tuvastaan, sanoi hänelle, missä miehet olivat, jolloin tämä liittyi heihin. Taloissa ei ollut ristin sielua näkyvissä.
Halmeen halki ja ahon poikki talonpojat tulivat säännöttömänä parvena. Lähestyessään he puhelivat isoäänisesti ja kehuskelivat, että nyt suomalaiset saavat lämmitellä. Vanha akka seisoi joko tyhmyyttään tai uteliaisuuttaan yhä paikoillaan katsellen kohti rientävää talonpoikaparvea. "Anna vettä, ämmä!" karjaisi joku etumaisista, mutta kun akka ei ymmärtänyt ruotsalaisen puhetta, tämä sieppasi häntä tukasta lähteen luo ja pakotti nostamaan vettä. Kun useat talonpojat olivat janonsa sammuttaneet, tiukattiin akalta missä miehet olivat. Siihen kysymykseen tämä ei osannut antaa vastausta, mistä kiukustuneena yksi talonpojista potkaisi häntä niin, että hän kaatui. Vanhuksen yrittäessä kompuroida pystyyn hän löi tämän pään halki kirveellä. Kuului heikko paukahdus, pieni savu tuprahti ja murhanhimoinen talollinen kaatui uhrinsa viereen. Talonpojat kohottivat kauhean kostohuudon ja syöksyivät sinnepäin, missä savu oli pöllähtänyt, mutta hyökkääjiltä katkaisi tien ulkohuonerivin takana väijyvä suomalaisjoukko, ampuen heitä piilopaikastaan.
"Mitä te tahdotte?" huusi samassa joku ruotsiksi. "Sen saat kyllä nähdä, kurja suomalainen", ja samassa koko talonpoikajoukko syöksyi suomalaisia kohti. Keihäät ojossa ja kirveet koholla seisoivat suomalaiset vääjäämättä. Vastarinnan nähdessään talolliset seisahtuivat silmänräpäykseksi. Tällaista he eivät olleet osanneet odottaakaan, ja nyt paukahteli laukaus toisensa jälkeen, suhahti nuoli nuolen perästä ruotsalaisten oikein tietämättä, mistä ne tulivat. "Takaisin" huusi heidän johtajansa. "Asettukaa suojaan ja käyttäkää pyssyjä!" ja samalla he kiiruhtivat rakennusten taakse. Kun he kääntyivät katsomaan, olivat suomalaiset jo kadonneet.
Pitkä aika kului minkään rikkomatta äänettömyyttä. Olisi ihan luullut seutua autioksi.
Talolliset olivat asettuneet niin, että tupa suojeli heitä siltä puolelta, mistä he olivat tulleet. Siitä eteenpäin maa oli aukeaa ja tasaista. Tuvan ja metsän välillä ei ollut suomalaisille mitään suojaa, ja he joko eivät uskaltaneet tai eivät tahtoneet antautua avoimeen tappeluun rotevien, voimakkaiden Dalbyn talollisten kanssa.
Talonpoikien päällikkö seisoi kauan äänettömänä ja mietiskeli. Viimein hän sanoi: "Tämä asia ei ole oikealla tolalla. Meidät on petetty. Suomalaiset olivat varustautuneet meidän tullessamme, ja minä luulen, että heidän joukossaan oli pohjoiskulman suomalainen. Huomasiko kukaan teistä sitä pitkää miestä, joka kysyi, mitä me tahdomme?" — "Huomattiin kyllä, hän oli pohjoispuolen suomalaisten kanssa Tutstadissa." — "Niinpä tuntui minustakin, ja jos täällä on yksikin pohjoiskulmalta, heitä voi olla useampiakin. Näkikö teistä kukaan sitä, joka äsken ampui lähteen luona?" — "Näin, minä näin hänen päänsä, ja jollei hänellä ollut Vetalaisen lakki, eivät minun silmäni näe oikein."
Vetalaisen nimeä mainittaessa syntyi talonpoikien joukossa suurta levottomuutta ja johtaja sanoi: "Jos hän on täällä, on muitakin. Vetalaisella on puolustajia koko metsäseudulla; mutta meidän täytyy jatkaa. Yksi teistä nouskoon katolle varovasti katsomaan, onko ketään suomalaista näkyvissä."
Muudan nuoremmista ruotsalaisista teki, niinkuin johtaja oli käskenyt. Kuului pyssynlaukaus, ja mies tuli alas lakki läpiammuttuna. "Niin, kyllä suomalaiset ovat ympärillämme sillä puolella; meidän täytyy vetäytyä takaisin kedon yli metsään, siellä suomalaiset saavat nähdä, mihin me kelpaamme. Pistäkää tupa tuleen! Kun savu sakenee, juoksemme metsään ja asetumme suojaan. Suomalaiset luulevat meidän pakenevan ja lähtevät ajamaan meitä takaa yli kedon, ja silloin he saavat nähdä asiain kääntyvän toisin päin. Tarkastakaa pyssynne lukot ja piit, että ne ovat kunnossa, ja olkaa valmiit!"
Tupa oli jo sieltä täältä syttynyt palamaan ja savu sakeni sakenemistaan. Jo tulta sytytettäessä suomalaiset huomasivat ruotsalaisten hankkeet, ja heti samassa kuului tikka takovan kuivaa puun kylkeä. Tämä ääni lähti ulkohuonerivin luota, jossa Pelkkä vielä seisoi muiden suomalaisten kanssa.
Pekan merkki sai heti Vetalaisen ja Kiikkalaisen tulemaan hänen luokseen. "Ruotsalaiset pelkäävät meitä. He eivät uskalla antautua alttiiksi hajallaan olevien ampujien laukauksille käymällä täällä meidän kimppuumme. He ovat sytyttäneet tuvan tuleen vetäytyäkseen savun suojassa takaisin metsään. Meidän täytyy ennakolta estää heidän aikeensa. Hiipikää kaikkien ampujien luo ja sanokaa, että he vetäytyvät takaisin ja asettuvat metsän reunaan, mistä ruotsalaiset tulivat aukealle. Siellä on meidän miestemme otettava heidät vastaan niin, ettei yksikään pääse pakoon. Minä riennän sinne edeltäpäin, mutta tulkaa pian, sillä savu alkaa käydä sakeaksi. Pitäkää silmällä talollisten joukkoa, ja jos joku pakenee tännepäin, niin ottakaa hänet kiinni. Yksikään heistä ei saa päästä täältä pois."
Pekka lähti samassa, ja mennessään omalle valitsemalleen paikalle hän ilokseen yhdytti Kiikkalaisen ja tämän ampujat, jotka asettuivat niille paikoille, jotka Pekka määräsi. Tuli levisi tuvassa verraten hitaasti. Molemmin puolin oli hyvää aikaa panna tuumat toimeen. Vetalainen oli ampujineen tullut Kiikkalaisen luo, ennen kuin savu oli ehtinyt yltyä niin sakeaksi, että sen arvattiin kätkevän ruotsalaiset. Viimein oli kurkihirsi palanut niin, että se putosi, ja nyt hulmusi savua ja kipinöitä taivaalle, pimittäen suurimman osan halmetta.
Talolliset porhalsivat nyt täyttä juoksua metsään päin. Pyssynlukot naksahtelivat, kuului pamaus toisensa jälkeen. Yksi ainoa talollinen syöksyi ampujien linjaa kohti ja vilahti salaman nopeasti puiden ja pensaiden taakse. Toiset ruotsalaiset olivat joko kaatuneet tai seisahtuneet. Ne, joilla oli pyssyt, laukaisivat ne nyt esiin syöksyviä suomalaisia kohti. Tappelua ei kestänyt kauan. Hetken kiihko ja raivo ei jättänyt ainoatakaan ruotsalaista henkiin. Haavoittuneetkin tapettiin armotta ia vähitellen kokoontuivat kaikki suomalaiset kaatuneiden ympärille. Ruvettiin tarkastamaan, keitä suomalaisista puuttui. Näiden joukossa oli Pekka ja Kiikkalainen. Tästä tappiosta kävivät miesten mielet aivan masennuksiin, ja jokainen riensi heitä etsimään metsästä, kunnes Vetalainen huusi: "Älkää etsikö, ette te heitä kuitenkaan löydä. Ettekö nähneet sitä miestä, joka juoksi ampujarivin läpi? He ajavat häntä takaa. Olkaa huoleti, ei yksikään talollinen näe huomista päivää. Niin oli pohjoiskulmalaisten tuuma, ja luultavaa, on, että se käy toteen. Minä tunnen kyllä ne nuoret miehet. Mennään nyt sammuttamaan tuli."
Muutaman tunnin kuluttua suomalaiset olivat kokoutuneet kaatuneittensa ympärille. Pekka ja hänen toverinsa olivat jälleen heidän joukossaan. Suomalaisten tappiot eivät olleet vähäiset, sillä viimeisessä kahakassa talolliset olivat tapelleet raivokkaasti henkensä puolesta. Puheltiin tulevaisuudesta ja päätettiin asettaa nuoria miehiä sellaisille paikoille mistä he saattoivat pitää silmällä, mitä Dalbyn miehet mahdollisesti aikoivat tehdä. Jos talolliset kokoutuisivat, oli kaikille suomalaisille toimitettava varoitus arpakapuloilla ja merkkitulilla, ja kaikki Viggenin tappelujäljet oli hävitettävä. Vaikeinta oli hävittää Surmanlaaksosta Viggeniin johtavia jälkiä. Vetalainen ja hänen toverinsa ottivat suorittaakseen tämän tehtävän; he siis sanoivat jäähyväiset Viggenin luona oleville suomalaisille ja lähtivät salomaan halki pohjoiseen päin.
Kun pohjoiskulman suomalaiset, joiden joukkoon Pekkakin kuului, saapuivat suomalaispakolaisten piilopaikalle murrokkoon, oli näiden lisäksi tullut Vetalaisen veli miehinensä. Nämä olivat saaneet heille lähetetyn sanoman ja saapuneet paikalle, jossa saivat kuulla kolmen miehen lähteneen etelään päin, joten he odottivat näitä palaaviksi. He ilmoittivat, että kaatuneet oli haudattu.[5] "Kiireesti nyt pois täältä", sanoi Pekka; "meillä ei ole mitään pelättävää niiden ruotsalaisten puolelta, jotka täällä ovat olleet, mutta toisia tulee kyllä tilalle; heidän ei pidä tavata täältä ketään. Menkää te länteen päin; sieltä kyllä löydätte metsäseutuja, missä voitte raivata viljamaita asuaksenne. Kuta nopeammin kuljette, sitä paremmassa turvassa olette; seuratkaa Vetalaista." Tälle hän virkkoi: "Tee, minkä voit, mutta pidä kiirettä! Me tahdomme olla yksin täällä metsässä; kylläpähän sitten saatte meistä tiedon."
Kun suomalaisjoukko oli mennyt, riensivät nuo kolme miestä Surmanlaaksoon ja sytyttivät metsän palamaan monesta eri paikasta. Pian tuli paisui liekehtiväksi mereksi, mutta kuitenkin pistettiin tuli vielä useaan paikkaan, kunnes ehdittiin sinne, missä kaatuneet ruotsalaiset olivat. Siellä pinottiin valtava rovio, joka sytytettiin palamaan yht'aikaa kuin ympärillä oleva metsäkin. Kaikki paloi! Savu hulmusi taivaalle, kipinöitä lenteli ympäri ja rytinä oli kauhea, kun metsän jättiläispuut kaatuilivat. Ilma oli savua sakeanaan, ja kaamea hirmutunnelma täytti koko tienoon.
Metsää kasvavalla saarekkeella keskellä rahkasuota istuivat kaikki kolme pohjoispuolen suomalaista mitä syvimmässä rauhassa. He tuskin olivat huomaavinaan kauheaa metsäpaloa, istuskelivat vain syöden eväitänsä, ja Vetalainen virkkoi: "No nyt saavat talollisten tiedustelijat tulla; jälkiä ei näy missään, ei kukaan voi sanoa, mihin heidän kumppaninsa ovat joutuneet, ei kukaan muu kuin suomalaiset, ja he taas eivät enää koskaan puhu koko asiasta. Nyt voimme levätä ja panna maata; täällä meitä ei kukaan häiritse."
Kun miehet seuraavana päivänä tulivat Vetalaisen torppaan, ei heistä mitenkään huomannut, että he olivat olleet taistelussa. Suomalaisen saunan löyly oli puhdistanut noet ja veret; vaatteet olivat pestyt ja paikatut. He kantoivat parhaillaan eloja, kun pitäjältä tuli pari talollista torppaan kysymään, olivatko suomalaiset huomanneet, että metsät paloivat pitäjän eteläkulmalla.
Sen suomalaiset olivat kyllä huomanneet, tuntuihan käry tänne saakka; mutta kuka metsän oli sytyttänyt, sitä he eivät tienneet, arvelivat vain, että kaiketi sen olivat tehneet jotkut pitäjän metsämiehet, sillä ainoakaan suomalainen ei ollut vielä lopettanut elonkorjuutaan, minkä vuoksi he eivät joutaneet käymään metsällä. Sitten talollisilta kysyttiin, mistä he tulivat ja tiesivätkö he kertoa kuulumisia. Eihän heillä ollut uutisiakaan kerrottavana, mutta ehkä suomalaisilla oli? Ka, olihan kuultu, että hyvää vuodentuloa odotettiin Norjan puolella ja arveltiin, että talvella tulisi halvat rakennushinnat, ja sitten kyseltiin talollisilta, millä asioilla he liikkuivat. No, he olivat vain lähteneet katsomaan, missä metsä paloi, sillä laaksossa astikin he olivat tunteneet käryä ja huomanneet savun. Sitten he olivat paremmin nähdäkseen kiivenneet vuoren harjulle, josta näki laajalle. Olivat käyneet lähempänäkin tulta, mutta nyt aikoivat mennä kotiin. Sitten tuli Vetalaisen vaimo ja tarjosi talollisille maitoa juoda, ja niine hyvineen nämä menivät tiehensä.
Tuskin talolliset olivat painuneet näkymättömiin halmeen reunasta, kun sen vastakkaisella laidalla tuli näkyviin suomalaisen pää ja käsi viittoi, että joku tulisi sinne. "Pekka, ota kirves mukaasi ja mene! Minä sillä välin katson, mihin päin talolliset menevät."
Vetalainen tuli pian takaisin ja kohta palasi Pekkakin. Kun toiset häneen katsoivat kysyvän näköisinä, kertoi hän: "Siellä oli vain suomalainen tiedustelija tuolta Viggenistä. Hän on seuraillut talollisia. He olivat jo aikaisin tänään tulleet metsäpalon luo. Olivat jakautuneet useaan ryhmään, nämä olivat varmaankin tulleet tänne katsomaan, oliko Vetalainen kotona, sillä he jo epäilivät, että jotakin oli tapahtunut sille ruotsalaisjoukolle, joka oli lähtenyt suomalaisten jälkeen, ja nyt he etsivät sitä joukkoa. Nuori Viggenin mies tahtoi sanoa tämän meille, ennenkuin hän lähti seuraamaan talonpoikia. Hän oli arvannut, että tulen sytytimme me. Jäljet ovat kadonneet, ei ole merkkiäkään osoittamassa, mihin kumpikaan riitapuoli on joutunut. Hän tahtoi tietää, mitä arvelemme: pitääkö hänen edelleen seurata näitä talollisia, vai arvelemmeko viisaammaksi, että hän seuraa sitä heidän joukkoaan, jota ei kukaan pidä silmällä. Mitä te tuumitte?"
"Mitäs itse arvelet, Pekka?" — "Suomalainen menköön kotiinsa. Talolliset eivät löydä mitään. Kertokoon omaisilleen, mitä tietää, ja jos jotakin tapahtuu tuolla etelän puolella, tuokoot sinulle sanan. Minä ja Kiikkalainen menemme laaksoon virran puolelle, jos joku talollisjoukko on kulkenut sitä tietä." — "Olkoon niin", tuumi Vetalainen ja meni puhuttelemaan piileskelevää suomalaista. Hän palasi pian takaisin, ja tiedustelija tuli mukaan, sillä mies tarvitsi lepoa ja ruokaa.
Kun Pekka ja Kiikkalainen erosivat Vetalaisesta, arveli tämä, ettei laaksossa ollut tapahtunut mitään, ja kehoitti Pekkaa pian palaamaan, ja niin Pekka tekikin. Hän oli Kiikkalaisen luona tavannut Kaarinan, ja oli nyt matkalla Antin luo. Vetalaisen arvelu oli osunut oikeaan. Viggenin luona ei talonpoikia ollut näkynyt, ja tiedustelijat olivat palanneet takaisin ilmoittaen, että metsä oli turvallinen.
29. ANTTI.
Pekan ja Kaarinan tullessa Kymmenjärvelle oli Antti poissa kotoa. Liisu kuitenkin tiesi hänen pian palaavan; oli vain mennyt Träskogin Matin luo, jossa hän tähän aikaan usein kävi. "Teidän pitää levätä muutama päivä pitkän matkan kuljettuanne; olette kumpikin väsyneen näköisiä."
Antti tulikin pian kotiin, ja hänen mukanaan oli sekä Matti että Grills. He olivat kaikki iloissaan Pekan tulosta. Häntä oli kauan odotettu. He tahtoivat Pekan kanssa neuvotella eräästä äskettäin tapahtuneesta asiasta. Vappu oli joitakin aikoja sitten käynyt Bortanen talossa, ja talon isäntä oli hänelle sanonut, että niin hyvin Grillsin kuin Yrjänän poikienkin piti maksaa hänelle veroa. Hän oli lunastanut talonsa kruunulta ja kuninkaalta, ja Bogenit, joksi suomalaisten taloja sanottiin, olivat hänen maallaan. Nyt Vappu lähettää terveisiä kehoittaen meitä käymään isännän luona. Vappu oli sanonut, että meillä on rakennusseteli kuninkaalta, ja arvellut, että tuskin rupeamme maksamaan hänelle mitään veroa. — "Tuokaa vain kumpikin pukki jouluksi, sen sanon sinulle, senkin noita-akka, muuten saat sellaiset joulupidot, jommoisia et ennen ole nähnyt, sen minä sanon ja sen saat uskoa; ja korjaa nyt luusi!"
Siihen Vappu oli sanonut, että ylpeä ruotsalainen kenties saisi kuulla hänestäkin jotakin.
"Nyt olemme puhuneet Matin kanssa täällä, ja hän vahvistaa todeksi, että Bortanin iso ruotsalainen on kyllä kruunulta lunastanut talonsa, mutta ei usko, että meidän halmeemme kuuluu hänelle, ja sitten Matti sanoo, että jos me kukin tänä vuonna annamme Bortanin isännälle veroa pukin, tämä ensi vuonna tahtoo kaksi, hän on paha mies. Nyt tahdomme kuulla sinunkin mielipiteesi."
"Pukki vuodessa kultakin, niinkö sanotte! No, eihän tuo ole kovin paljon; neuvotellaan tuonnempana, jahka minä olen saanut miettiä asiaa." — "Niin, eikä siinä vielä kyllin, että hän vaatii pukin, sillä muutaman päivän kuluttua siitä kun Vappu oli tavannut ison isännän, tämä löysi yhden lehmistään kuolleena metsästä, ja siihen hän epäili Vappua syylliseksi. Sen kuulimme Matilta, mutta samalla kuulimme, että iso isäntä kyllä osaa ottaa maksun lehmästään. Olipa hyvä, kun tulit, Pekka!"
"Onko isäntä Heikiltäkin vaatinut veroa?" — "Ei, arvatenkin hän lukee Heikinkin Yrjänän poikiin kuuluvaksi. Niin, Herra paratkoon, vielä yksi asia. Kun Vappu kuuli eräältä kylän akalta, joka kävi hakemassa kipuunsa voidetta, mitä Matti meille oli sanonut, hän kiukustui kovin ja lähetti isolle isännälle sellaiset terveiset, että jollei tämä taukoaisi soimaamasta häntä, Vappua, lehmän kuolemaan syylliseksi, Vappu kyllä kykenee hävittämään kaiken hänen karjansa eikä Vapun tarvitsisi mokoman asian takia edes astua jalallaan tuvastaan ulos. Sen voi arvata, että sellaiset terveiset varmasti toimitettiin perille, ja kyllä varmaan iso isäntä miehineen pian on meidän kimpussamme!"
"Hm", tuumi Antti, "Vappu käy tosiaankin yhä häijymmäksi. Kun minä tahdoin ottaa pikku Matin tänne meille, Vappu suuttui ja sanoi, että poika oli nyt hänen ja että hän aikoo sen pitääkin, eikä se saa tulla meille. Jos minä sitä vielä vaadin, hän sanoi kyllä siihen keinon tietävänsä." — "Niin", virkkoi Grills, "hän on pojasta arka kuin silmäterästään; kyllä hän pojan hoitaa, niin ettei teidän tarvitse siitä olla levottomia, ja kyllä hän on siivo, kun vain ei olisi niin itsepäinen."
"Mutta emme me ainoastaan tämän takia lähettäneet Kaarinaa sinun luoksesi", sanoi Antti. "Tulepas pajaan, niin saat nähdä jotakin ja myös kuulla jotakin."
Pajalle tultuaan miehet eivät menneet sisään, vaan istahtivat sen ulkopuolelle. Antti poistui hetkiseksi ja toi miehen kämmenen kokoisen metallikappaleen. "Katsopas, Pekka", virkkoi hän, "tämä on hopeaa; meillä on monta tuollaista möhkälettä, ja useampia voimme saada. Sen vuoksi tahdoimme, että sinä tulisit tänne meitä auttamaan." — "Kuinka olette tämän saaneet?" — "Kerro sinä, Matti.'
"Jo viime vuonna meidän paimentyttö kertoi, että kun pukit olivat kerran puskusilla vuorella ja hän juoksi niitä erottamaan, ne olivat potkineet sammalta pois kalliolta ja siinä kiilsi jotakin kirkasta, ihan kuin sulaa lyijyä. Se oli sellaista, mitä jättiläiset olivat kätkeneet vuoreen. Tyttö pelästyi eikä uskaltanut siitä hiiskuakaan, ennen kuin pyhä oli ohitse. Sitten hän tahtoi minua mukaansa katsomaan, mitä se oli. Arvelin, ettei siellä voinut olla mitään, enkä huolinut mennä hänen mukaansa, mutta tuonnoin keväällä hän oli ollut paimenessa samalla seudulla ja oli silloin taas nähnyt samaa, kertoi siellä olevan joitakin peikkojen kätköjä, joista me tulisimme rikkaiksi, jos siitä ottaisin vaarin. Minä sentään yhä arvelin, ettei siellä ole mitään, eikä minulla ollut haluakaan lähteä sinne pitkän matkan taakse.
"Sitten kerran Antti ja Grills tulivat luokseni, ja silloin kerroin heille, mitä tyttö väitti nähneensä, ja kysyin, tahtoivatko he lähteä mukaan, niin voisimmehan tuota katsoa. No, se oli helposti tehty. He olivat menossa Mangskogiin ja se soveltui heidän matkaansa.
"Tyttö ei ensin löytänyt paikkaa, joten asetuimme syömään, mutta hän ei tahtonut jäädä meidän seuraamme, vaan juoksenteli vuorilla sinne tänne, ja niinpä hän vähän ajan kuluttua huusi: 'Isäntä! Tässä se on.' 'Seiso hiljaa paikallasi', käski Grills, ja juoksi sinne, ampui laukauksen ja laski vuorelle teräskapineen. 'No, nyt voitte tulla', sanoi hän. 'Hiisillä ei ole enää mitään voimaa.' Sitten menimme paikalle ja näimme jotakin kiiltävän kallionraossa. Silloin ihastuimme ikihyviksi, ja ihme se olikin, sillä olimme vast'ikään seisoneet samalla vuorella, mutta näetkös tyttö ei voinut sitä nähdä, kun olimme kaikki samassa seurassa, sen kyllä huomasimme.
"Yritimme silloin murtaa irti näkemäämme kappaletta, mutta siitä ei tullut mitään. Kävin tytön kanssa hakemassa työaseita, ja sitten teimme työtä iltaan asti. Työskennellessämme sovimme niin, että jokainen saa kantamuksen irtimurrettua kiveä, sitten mennään Antin pajaan malmia sulattamaan, sillä varmasti uskoimme, että se oli hopeaa. Sitten viivyimme Antin luona, kunnes hän oli sulattanut ensimmäisen malmin, ja niin saimme hopeamöhkäleen. Silloin päätimme yhdessä neuvoteltuamme, ettemme siitä hiisku kenellekään, vaan pidämme sen itse, ja sitten teimme sopimuksen, että salaa murramme malmia jokainen viikon erältään, sillä voithan arvata, että jos joku meistä olisi ollut poissa kauemmin aikaa, aina joku olisi ruvennut ihmettelemään, missä hän oli, ja jos useammat saavat malmista tiedon, asiamme on silloin pilalla. Nyt olemme olleet työssä vuorotellen, mutta kuitenkin on ihmetelty, missä me olemme. Vappu oli pahin utelemaan, ja lopulta Grillsin täytyi antaa hänelle tieto asiasta, niin että nyt olemme Vapulta rauhassa; mutta minun akkani arvelee, aprikoi päivät pitkät, mitä minä metsissä juoksentelen, kun ei minulla ole mitään kotiin tuotavaa, ja sama asia on Antillakin, vaikka luulen, että Liisu kyllä aavistelee jotakin. Kun nyt olimme ja vieläkin olemme tällaisessa asemassa, tulimme ajatelleeksi sinua, joka olet yksinäinen mies, ja tietäväthän kaikki ihmiset, että sinä aina kuljeskelet metsissä. Sen vuoksi Antti lähetti sinulle kutsun, ja nyt kysymme, tahdotko auttaa meitä malmin murtamisessa, niin jaamme sillä tavoin, että sinä saat osasi ja me omamme, jokainen tasan."
Pekka oli ääneti kuunnellut Matin tarkkaa kertomusta, mutta nyt hän kysyi vastineeksi: "Mistä tiedätte, että se on hopeaa?"
"No hyvänen aika, senhän näkee jokainen! Mitäpä muuta se olisi?" — "Sitä en osaa sanoa, mutta tiedäthän, Antti, että Malmivuorella ihmiset hokivat saaneensa kauppiaalta rahoja, jotka eivät olleet oikeita, vaikka olivat oikean näköisiä. Arvelen sen vuoksi, että ennen kuin jatkamme työtä, hankimme varman tiedon, maksaako se vaivan. Joku meistä voi mennä joko Malmivuorelta tai voudilta tiedustelemaan, ja sitten voimme esivallalta hankkia oikeuden hopeakaivokseen. Kyllä se on parasta. Jos niin on, että tämä tosiaan on hopeaa, niin minä kernaasti teitä autan malmin murtamisessa, kunnes saamme esivallalta lupakirjan kaivokseen. Silloin voimme palkata niin monta työmiestä kuin tahdomme."
Miehet istuivat kauan ääneti miettien Pekan ehdotusta, mutta lopulta Antti sanoi: "Siihen kyllä suostun, että otamme selon, onko hopea oikeaa; mutta ei Malmivuorelta eikä voudilta. Ei mar, silloin he ottavat meiltä suurimman osan, ehkäpä kaikki tyynni. Niin ovat tehneet muillekin suomalaisille. Mutta kuulkaas, miten minä tahtoisin tehtävän. Nyt meillä on miehenkantamus. Murramme malmia ja sulatamme, minkä verran kerkeämme, kunnes lumi tulee maahan. Silloin lähtee Matti hevosellaan Osloon. Onhan meillä kullakin muutamia nahkoja; kun hän palaa, saatte nähdä, että hopeata se on, mitä olemme löytäneet."
Tämä neuvo tuntui sekä Matin että Grillsin mielestä parhaalta. Nyt heillä oli enää lyhyt aika murtaa vuoresta malmia, sillä jokainen oli sitä mieltä, että lumen tultua ei sitä työtä jatkettaisi. Lumessa näkyisivät jäljet ja saattaisivat asian ilmi. Nyt olivat sekä Matti että Grills olleet kauan poissa kotoa. Antilla oli malmia sulatettavana, siksi piti Pekan pitää huolta malmin murtamisesta; ja kun Pekka oli luvannut siihen ryhtyä, menivät he kukin kotiinsa.
Kului sitten vähän aikaa, niin tuli pakkanen ja satoi vähän lunta. Miehet tekivät nyt työtä kotona, Antti pajassaan, Pekka oli mennyt metsälle pyssy ja koirat mukanansa. Silloin tuli Vappu aivan odottamatta. Hän kyseli Pekkaa. Kun hän sai kuulla, että Pekka oli poissa, hän meni pajaan Anttia tapaamaan. "Grills on sairaana", kertoi hän, "eikä minulla ole rehuja elukoille. Heikki on poissa. Tule sinä minua auttamaan."
Kun Antti ja Vappu tulivat Bogeniin, oli, kuten sanottu, Grills sairaana. Hän pyysi Anttia noutamaan heiniä etelänpuoleiselta suolta. "Sinne on tie tasaisin ja sieltä voit vetää täyden kuorman. Pikku Matti lähteköön mukaasi näyttämään minun haasiani, sillä Bortanin isolla isännälläkin on siellä heiniä." — "Minä tulen mukaan", sanoi Vappu, "poika jääköön sinua hoitamaan."
Kun Antti ja Vappu tulivat suolle järven rantaan, oli iso isäntäkin siellä renkeinensä kahdella hevosella heiniä hakemassa. Antti veti kelkan sen haasian ääreen, jonka Vappu näytti, ja otti siitä pois katoksen. Silloin iso isäntä huusi: "Älä kajoa niihin heiniin, ne ovat minun!" — "Sinunko?" ihmetteli Vappu. "Ja kuitenkin olen minä itse kantanut ne kokoon ja itse pannut ne haasialle. Sinunko, sanot? Joko teillä on jouluolut valmiina? Kyllä taitaa olla", lisäsi hän pilkallisesti nauraen, "koska sinulla ei ole tietoa omista haasioistasi". — "Suu kiinni, noita-akka, korjaa luusi, muutoin alkaa tanssi, jonka minä lupasin sinulle jo ennen. Mene tiehesi haasialta!" sanoi hän Antille, joka oli epätietoisena alkanut pohtia, oliko Vappu vain aikonut hankkia hänelle harmia. "Kuule, Vappu, onko haasia sinun?" — "On kyllä, johan sen sanoin; luuletko sinä, että minä huolisin mitään tuolta juopporatilta?" vastasi Vappu ja osoitti isäntää. Kalpeana ja vihasta vapisten tämä töykkäsi kiukuissaan Anttia. "Pääsetkö pois haasialta, kuuletko, muutoin tulet sieltä maahan pikemmin kuin sinne nousit!"