"Sinunko tämä haasia on, Vappu?" kysyi Antti vielä kerran. "Niin on, kuulithan sen". "Kuulkaa isäntä", huudahti nyt renki, joka luuli tämän erehtyneen, "se haasia ei ole meidän, kyllä se on Bogenin Grillsin". Silloin Antti otti sylillisen heiniä ja heitti ne kelkkaan. "Älä koske heiniin, sanon minä! Heinät ovat kasvaneet minun maallani, ne ovat minun."
Nyt Antti heitti kelkkaan toisen sylin täyden heiniä, ja samassa isoinen isäntä löi häntä niin että lakki lensi yli heinähaasian. Antti seisoi silmänräpäyksen hiljaa, mutta sitten hän syöksähti isännän kimppuun. Iskuja sateli kummaltakin puolen ja pian olivat he saaneet toisiaan kiinni vyötäisiltä, retuuttivat ja kiskoivat voimiensa takaa, mutta kumpikaan ei kaatunut. Epäilemättä Antti oli väkevämpi, mutta iso isäntä oli sukkelampi liikkeissään. Kummallekin katsojalle, rengille ja Vapulle, oli epäselvää, miten asia päättyisi. Renki seisoi äänetönnä, mutta Vappu huusi ja yllytti Anttia: "Kas noin, se on oikein! Löylytä häntä niin, että hän tukehtuu, kas noin! Se on oikein! Onpa hänellä koipia, mutta kylläpä ne uupuvat, hyvin käy!" Nyt iso isäntä kaatui ja Antti hänen päälleen. Sen nähdessään renki tempasi haasiasta seipään ja juoksi apuun pelastamaan isäntää tähdäten iskun Antin päähän; mutta paljon sukkelammin oli Vappu hypännyt alas haasialta, juossut hätään ja nyt hän kuin villikissa tarrasi kiinni rengin pitkään tukkaan ja huusi: "Nouse ylös Antti! Ylös, Antti!" Ennen kuin renki oli ehtinyt irroittautua riehuvasta suomalaisakasta, oli Antti jo päässyt eroon rauenneen isännän käsistä, ja samassa hänen tavattomat kouransa harasivat rengin päätä ja tarrasivat miehen pitkään tukkaan.
Renki, joka oli nähnyt isäntänsä kaatuvan, oli myöskin oivaltanut, miten väkevä Antti oli, ja seisoi nyt hiljaa pyytäen rauhaa. Antti läähätti ja kuohui vihasta eikä vastannut heti, mutta malttoi sentään mieltään ja sanoi: "Rauha, niin! olkoon menneeksi meidän kesken, koska puhuit totta, ja olkoon annettu anteeksi, että yritit minua lyödä. Onhan Vappu sinua jo sen verran merkinnyt, jotta näkyy, ettet ole pelkuri", virkkoi hän pilkallisesti naurahtaen. "Mene!" sanoi hän, hellittäen kouransa miehen tukasta.
"Mitä sinä nyt aiot tehdä, Vappu?" huudahti hän samassa levottomana huomatessaan, että Vappu oli puukko kädessä isännän kimpussa, joka verisenä ja tiedotonna vielä makasi maassa. "En mitään, mikä sinua koskee, tahdon vain, että hän muistaa minut vastakin", sanoi Vappu leikaten samalla paksun tukon ison isännän hiuksia. "Kas niin", nauroi Vappu kamalasti, "kyllä nyt minut muistat." Sitten hän pisti hiustukon laukkuunsa ja sanoi Antille: "Mennään nyt kotiin!" — "Ei ilman heiniä", ja samalla Antti alkoi panna heinäkuormaa kelkkaan niin kiivaasti ja kiukkuisesti, että saattoi nähdä vihan vieläkin hänessä kiehuvan. Kun kelkka oli täynnä ja kuorma köytetty, hän otti jukkonuoran olkapäälleen ja huusi: "Istuudu kelkkaan, Vappu!" — "Et sinä sitten jaksa vetää kuormaa kotiin", sanoi tämä. — "Istuudu kelkkaan!" Nyt Vappu huomasi, että Antti oli vielä pahemmin kiukustunut, joten hän piti viisaimpana heti hypätä kuormalle, ja nyt Antti veti niin kiivaasti, että kelkan jukko ja jalakset rasahtelivat.
Kotiin päästyä Antti viskasi kuorman kelkasta hangelle. "Pane tämä korjuuseen", sanoi hän kääntäen kelkan, otti kirveen ja lähti juoksuaskelin takaisin haasian luo.
Vappu kalpeni: "Nyt en luule ison isännän henkeä suurenkaan arvoiseksi; mutta hänhän löi Anttia. Jospa Pekka nyt olisi täällä!"
Antin saapuessa haasialle olivat sekä hevoset että renki isäntineen poissa. "Lempo soikoon", kiukutteli hän. Sitten hän taas ahtoi kelkan täyteen heiniä ja palasi kuormineen Grillsin torppaan. Pikku Matti, joka nyt oli jo kasvanut isoksi, oli ulkona Antin tullessa. "Hyvää päivää, Antti, joko olet tullut takaisin", sanoi hän ja tuli aivan lähelle veljeään. "Kylläpä sinä olet palavissasi ja hiessä; jätä heinät ja tule sisään! Grillsillä on vieraita. Träskogin Matti on täällä", toimitti poika. "He tahtovat kai puhua sinun kanssasi." Sitten hän tarttui Antin käteen vetäen tämän mukanaan sisään.
"Antti, sinähän olet veressä", hätäili Vappu; "tulehan tänne, että katson!" Antti pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja käsi tuli vereen, niin että hän antoi Vapun pyyhkiä kasvonsa. "Onko hän hengissä?" kysyi Vappu kuiskaten. "En tiedä, oli mennyt matkoihinsa, kun minä tulin takaisin." — "No, kyllä hän sitten on hengissä", virkkoi Vappu. "Minä en ole virkkanut mitään Grillsille enkä Matille; saat itse kertoa heille, jos tahdot."
Istahdettuaan miesten viereen Antti kysyi Grillsiltä: "Kuinka monta vuotta olette pitäneet sitä niittyä, josta minä toin heiniä?" — "Siitä saakka, kun tänne tulin asumaan", sanoi Grills. "No olipa se kummaa, kun iso isäntä, joka oli niityllä käymässä, väitti heiniä omikseen. Niin, hän sanoi, että ne olivat kasvaneet hänen maallaan, ja käski minun mennä matkaani." — "Etkä sinä lähtenyt?" — "Enkä lähtenyt; panin heiniä kelkkaan, ja sitten hän löi minua."
Syntyi pitkä äänettömyys, miehet istuivat liikahtamatta. "Onko hän hengissä?" kysyi Grills. "En tiedä", vastasi Antti, "mutta Vappu sanoo niin. Sekä renki että hevoset olivat poissa, kun menin sinne takaisin." — "Kävitkö sinä kahdesti suolla?" — "Kävin!"
"Kuules, Antti", sanoi Matti, "minä toimitin asiani Grillsille ja sain häneltä nahat rekeeni; nyt hevonen on levännyt; totta kai sinä tulet mukaan kotiin päin?" — "Tulen", sanoi Antti.
Kun Antti aamulla heräsi, virkkoi Matti: "Nyt minä kyyditsen sinut kotiin. Iso isäntä on hengissä ja hän kyllä virkoaa; nyt hän on sairas, älä häntä enää ajattele!"
Pekka oli kotona Antin ja Matin tullessa Kymmenjärvelle. Antti kertoi heti tappelunsa Bortanin ison isännän kanssa, eikä Pekka virkkanut siihen mitään. Otettiin esiin turkikset, jotka oli saatu kootuksi, sitten salaperäiset metallimöhkäleet. Matti oli päättänyt käydä Norjassa saamassa sen kysymyksen ratkaistuksi.
Jäähyväisiä heitettäessä Pekka antoi Matille poikkisahatun ja tarkoin suljetun pukinsarven pyytäen häntä sanomaan terveisiä kauppiaalle, että hän, Pekka, tahtoi sarven sisällyksestä ruutia ja lyijyä, ja nahoista mekon ja lakin. Jos tulisi enemmän, hän tahtoi yhden mekon lisää.
Matin poissa ollessa ei Antti viihtynyt kotona. Hän meni Pekan kanssa metsälle, jossa nuo virkut, reippaat miehet uurastivat onnekseen kuten tavallisesti, ja Antin mielestä haihtui sekä hopeakaivos että iso isäntä. Matti palasi vasta joulun aikaan. Suomalaiset menivät silloin häntä tapaamaan Träskogiin. Syyksi pitkään viipymiseensä hän sanoi raskaan kuorman, joka hänellä oli vedettävänä. Muutoin hän oli erittäin iloisella tuulella, ja kun miehet olivat rauhassa omissa oloissaan, saattoi hän kertoa, että niissä möhkäleissä oli hopeaa ja että nyt niistä oli saatu rahaa, niin että kaikkien pitäisi olla tyytyväisiä. Ei ollut syytä nyt ruveta niitä jakamaan. Hän lupasi lähteä suomalaisia kyyditsemään, jahka ne palaisivat kirkolta kotiin Antin luo, jossa saisivat olla kenenkään häiritsemättä. Antille hän virkkoi, ettei ollut mitään vaaraa kirkkomatkasta, sillä Matti oli käynyt ison isännän luona Bortanissa. Tämä oli nyt jalkeilla, vaikkei aivan ennalleen parantunut ja oli niin pahoin pelästynyt siitä, että Vappu oli ottanut hänen hiuksiansa, ettei uskaltanut koskeakaan suomalaisiin. Koko suku oli siinä varmassa uskossa, että iso ruotsalainen nyt oli Vapun vallassa, joten Antti kyllä saattoi turvallisesti käydä kyläkunnassa, missä tahtoi, erittäinkin nyt, kun Vappukin oli mukana. Vappuhan oli vastikään uhannut sekä ihmisiä että elukoita, niin ettei kukaan uskaltanut hänelle tehdä pahaa.
Antti ei sanonut tarvitsevansa Vapun apua. Hän kyllä itse pitäisi puolensa. Että Vapulla oli voimaa ja että hän oli "tietäjä", sitä ei voinut kukaan kieltää, mutta Antti ei tahtonut olla hänen kansaan missään tekemisissä. Suomalaisten palatessa Kymmenjärvelle lähti Matti mukaan, ja sitten toimitettiin rahojen jako. Olihan niitä enemmän kuin oli odotettukaan, ja joka mies piti itseään varakkaana. Pekka sai pienimmän osan, koska oli vähimmän ajan tehnyt työtäkin, ja itse hän arveli saaneensa enemmän kuin tahtoikaan. Sitten tahdottiin tietää, mitä Pekka oli lähettänyt kauppiaalle pukinsarvessa, kun sai siitä niin paljon ruutia ja lyijyä, sillä lyijypala oli melkoisen suuri ja raskas. Pekka sanoi tehneensä työtä kauppiaalle ja lähettäneensä siitä todistuksen, eikä asiasta puhuttu sen enempää. Kauppias oli lähettänyt Pekalle terveisiä, että tekisi työtä vieläkin ja antaisi tietoja itsestään.
Pekka seurasi Mattia takaisin kyläkuntaan tämän lähtiessä Kymmenjärveltä. Sinne tultuaan hän pyysi Mattia lähtemään mukaan ison ruotsalaisen luo Bortaniin. Sen Matti kyllä lupasi tehdä, kun Pekka vain sanoisi, mitä hän mahtavalta isännältä tahtoi. "Tahdon maksaa hänelle veroa Bogenista." — "Ahaa!" tuumi Matti; "kyllä ymmärrän, tahdot rakentaa rauhan Antin ja ison ruotsalaisen välille." — "Niin, jos he kerran vielä sattuvat yhteen, silloin kyllä tulee loppu jommastakummasta!" — "Hyvä on, jos se sinulle onnistuu; mutta ison ruotsalaisen kanssa ei ole helppo olla tekemisissä."
Tullessaan Bortaniin he tapasivat ison ruotsalaisen ulkona. Matti sanoi tälle, että Pekka aikoi maksaa hänelle veroa sekä Yrjänän poikien että Grillsin puolesta. "Vai niin", sanoi isäntä, "enpä huomaa hänellä olevan mitään, millä hän maksaisi."
"Kyllä mar", sanoi Antti, "luulen, että hänellä on rahoja." — "Silloin olet väärässä luulossa. Eihän suomalaisilla ole rahoja. Mistäpä he niitä saisivat?" —
"Kuten tiedät, ei Pekalla ole perhettä; häneltä kuluu vähän. Hän on maan parhaita pyssymiehiä. Minä kävin Norjassa myymässä nahkoja, jotka olivat hänen; kyllä hän kykenee maksamaan."
Iso ruotsalainen rupesi arvelemaan. "Melkeinpä luulen", sanoi hän, "että olisi yhtä hyvä tehdä suorastaan loppu koko suomalaisjoukosta; se on minulle vähäpätöinen asia." — "Niinkös tuumit?" virkkoi Matti. "Voisihan niinkin olla, kun vain saisit kaikki yht'aikaa; mutta jos yksikään jää jäljelle, asia kyllä käy sinulle vaaralliseksi, niin jäykkä kuin oletkin. Parempi on ottaa heiltä veroa, ja sinun", sanoi hän katsahtaen ison ruotsalaisen päässä paistavaan paljaaseen, hiuksettomaan pilkkaan, "olisi ehkä paras pysyä sovinnossa suomalaisten kanssa."
Nämä sanat näyttivät sattuvan jäykkään talolliseen. Hän huusi luokseen Pekan, joka oli pysähtynyt vähän matkan päähän keskustelevista. "Kuules, Pekka", sanoi hän, "Matti sanoo, että sinä tahdot maksaa minulle veroa Bogenin torpista." — "Niin on aikomukseni, ja sen vuoksi tulin tänne." — "No, jokaiselta perhekunnalta tahdon pukin; missä ne nyt sinulla ovat?" — "Lunastan ne rahalla; mutta mieluimmin lunastaisin torpat kerrassaan veroista vapaiksi, joko sinulta tai esivallalta." — "Esivalta", sanoi iso ruotsalainen, "on myynyt kaikki minulle." — "Niin, kyllä asia niin on", sanoi Matti, "eikä minun mielestäni ole kiirettä lunastaa torppia kokonaan. Voithan maksaa, jos niin tahdot, Pekka, parin vuoden veron", ja samalla hän iski Pekalle silmää.
Sitten hän kääntyi ison isännän puoleen ja sanoi, että Pekka tahtoi saada rakennetuksi rauhan veljensä Antin ja isännän välille. "Rauhan minun ja Antin välille!" matki tämä oikaisten selkänsä. "Eipä niinkään; suotta rupeat siihen vaivaan! Rauha sinun ja Grillsin sekä minun välilleni, olkoon menneeksi, koska nyt maksat veron, mutta Antin kanssa! Ei mar; ei ennen kuin minulla on toinen mieli."
Pekan erotessa Matista tämä sanoi, ettei hänen huolinut panna sydämelleen, mitä iso ruotsalainen oli sanonut sovinnosta. "Toimita sinä niin, ettei Antti pyri tapaamaan isoa ruotsalaista! Hän ei etsi Anttia; pelkää liiaksi Vapun noitakeinoja. Ja onpa pitkä matkakin Kymmenjärven ja Bortanin välillä. Jos saat Antin estetyksi tapaamasta isoa isäntää, niin kaikki sujuu hyvin. Minä puhun Grillsin ja Vapun kanssa, sillä eivät suinkaan he toivo vihamielisyyttä."
Palatessaan Kymmenjärvelle Pekka tapasi siellä kaksi kuljeksivaa suomalaista, jotka Antti oli ottanut palvelukseensa. He olivat kaikki työssä pajassa, aseitaan kuntoon laittamassa.
"Olipa hyvä kun tulit, Pekka! Minä olen tuuminut tästä käydä ison ruotsalaisen luona veronmaksuissa. Nyt meitä tulee neljä lähtijää täältä. Sitten menemme ja otamme mukaamme Grillsin ja Heikin ja lyömme vaivaiseksi koko ison ruotsalaisen." — "Veron olen jo minä maksanut, ei kenenkään tarvitse sen asian takia sinne mennä. Tahtoisin, ettet ajattelisikaan enää lähteä ison ruotsalaisen luo. Minä tuumin lähteä pois. Kun palaan, niin saammehan vielä miettiä teidän riitaanne. Kuule, Antti, sinä olet varakas mies ja voit saada omaisuutesi kartutetuksi suuremmaksi kuin muiden suomalaisten. Jos nyt miehinesi menet ison ruotsalaisen luo, niin on kyllä mahdollista, että saat aikeesi toteutetuksi, mutta montako meitä suomalaisia on ruotsalaisiin verraten! Jätä asia sikseen, kuten sanoin, siksi kunnes minä palaan takaisin. Johan sinä kerran voitit ison ruotsalaisen; enempää et tarvitse. Anna nyt asian olla sillään, jollei hän rupea sinua ahdistamaan. Puolusta silloin itseäsi, ja päättyköönpä taistelu miten päättyneekin, et ainakaan sinä ole ollut rauhanrikkoja!
"Hm, enpä arvellut jättää asiaa sikseen ennen kuin olisin nähnyt ison ruotsalaisen kylmänä, enkä ymmärrä, miksi en tehnyt sitä heti; mutta silloin ei lyönnin jälki kirvellyt niin kuin nyt on jonkin aikaa tuntunut kirvelevän. Mutta sinä Pekka, olet aina pitänyt puolesi; minä teen tahtosi mukaan, sillä tiedän, että niin on parempi. Iso ruotsalainen olkoon rauhassa, kunnes sinä sanot."
Mihin Pekka aikoi mennä, sitä hän ei vielä itsekään ollut päättänyt, mutta monet ajatukset pyörivät päässä. Rahat, jotka hän oli saanut malmin murtamisesta, olivat panneet hänet miettimään, ja vielä enemmän hän oli ruvennut miettimään niitä rahoja, jotka oli saanut pukinsarveen kätketyistä helmistä, joita ei olisi ikinä arvannut niin kallisarvoisiksi. Hän ei ollut ajatellutkaan luopua kulkurielämästään nyt, kun vanhat Kailaset olivat kuolleet. Hänellä kun oli rahoja ja hän tiesi keinon miten jotenkin vähällä vaivalla voisi hankkia vielä lisää, oli hänen mieleensä useat kerrat johtunut ajatus raivata uudispaikka. Hän tahtoi lähteä kauemmaksi omaistensa parista miettimään ja päättämään tulevaisuudestaan.
Niinpä hänkin lähti pajaan katsomaan Eerik-herran pyssyä, joka hänelle oli käynyt rakkaaksi, sekä valamaan luoteja matkan varaksi. Suuri lyijymöhkäle hänellä oli mukanaan, ja kun hän sitä katseli sekä ajatteli, miten paljon ruutia hän oli saanut, hän vielä kerran mietti helmien suurta arvoa. Sitten hän otti kirveen ja aikoi iskeä lyijystä kappaleen. Kirveen terä ei uponnut syvään, joten hän löi vielä lujemmin, ja nyt irtautui kappale, ja samalla vierähti möhkäleestä hopearaha. Pekka oli ihmeissään. Sitten hän vielä kerran löi kirveellä. Möhkäleestä tuli vieläkin hopearahoja, ja kun hän otti ne pois, tuli yhä vain uusia. Mitähän tämä merkitsi? Kutsuisiko hän Antin? Ei! hän ryhtyi laskemaan aarrettaan. Siinä oli monta vertaa enemmän kuin hän oli saanut hopeakaivoksesta. Kauppias ei ollut liioitellut puheissaan. Nyt hänelle kerrassaan selvisi, mitä hänen piti tehdä, ja sen mukaan hän ryhtyi toimiin.
Hänen matkavalmistuksensa sujuivat ripeästi, ja kun hän sanoi jäähyväiset Antille, kysyi tämä: "Mihin sinä lähdet?" — "Kuninkaan puheille!" — "Aiotko sinäkin rakentaa itsellesi tuvan ja kaataa kasken?" — "Aionpa kyllä; arvelen, että kulkurisuomalainen haluaa asettua rauhaan."
Kevään tultua Antti alkoi raivata peltoa ja laajentaa taloa, ja pian sen jälkeen hän meni malmilouhokselle, jossa hän joskus viipyi pitkät ajat. Kesän hän sitä vastoin oli kotona. Liisulle hän sanoi: "Malmi on louhoksesta loppunut; siellä ei maksa vaivaa työskennellä; saamme tyytyä siihen, mitä meillä on." Ja sille puheelle asia jäi.
Niin kului vuosia. Bogenin ja sen asukkaiden kanssa ei oltu paljonkaan tekemisissä. Pikku Matti varttui pian aikamieheksi. Samoin kuin Antti oli Grillskin hankkinut rengin, ja Vapulla oli nyt perillinen. Kymmenjärvellä puhuttiin yhä enemmän Pekasta ja ihmeteltiin, kun ei häntä kuulunut kotiin tulevaksi. Hänestä ei ollut saatu mitään tietojakaan, mutta pohjoisempana hänen tiedettiin olleen. Antti piti uskollisesti Pekalle antamansa lupauksen ja näytti unohtaneen vihansa isoa ruotsalaista vastaan.
Sitten eräänä keväänä tiesi huhu kertoa, että iso ruotsalainen oli menettänyt paljon karjaa, osaksi pedot repineet, osaksi kulkutaudit kaataneet. Tuota onnettomuutta pidettiin Vapun lähettämänä, koska iso ruotsalainen oli uhannut hänen sydänkäpyään Mattia, jonka oli pakottanut kerran antamaan vasikan maan vuokraa, jota ei ollut maksettu sen jälkeen kuin Pekka lähti pois paikkakunnalta. Vappu oli silloin taas lähettänyt terveisiä isolle ruotsalaiselle, ja niin virisi vanha viha ja kauna taas täyteen voimaan.
Sitten tuli aika, jolloin suolta oli tehtävä heinää. Vappu haravoi ja Matti niitti tuolla riidanalaisella suolla. Aivan odottamatta tuli sinne iso ruotsalainen heinämiehineen. Heti Vapun nähtyään hän meni tämän luo ja sanoi, että nyt piti Grillsin heinänteon loppua. "Mene nyt tiehesi, senkin ilkeä noita, muutoin pistän sinut kuoliaaksi tuohon paikkaan! Sinä olet minua vahingoittanut niin paljon, että olet hyvin ansainnut tämän", ja samalla hän löi Vappua muutaman kerran kepillä. Vappu lähti pakoon, mutta seisahtui pian ja haukkua sätti isoa ruotsalaista huutaen Mattia kostamaan hänen kärsimäänsä häväistystä. Tämä suututti ruotsalaista vielä enemmän, niin että hän kiljuen ja uhkaillen lähti ajamaan Vappua takaa. Pian hän sai Vapun kiinni, mutta samassa oli Mattikin riitelijöiden edessä kirves koholla. "Laske irti äiti!" huusi hän vimmastuneena. "Grills, Antti, Heikki! Auttakaa, auttakaa!" Vappu kaatui, iso ruotsalainen veti puukkonsa tupesta. Silloin Matin kirves heilahti ja iso isäntä kaatui silmänräpäyksessä päästämättä ääntäkään. Vappu nousi maasta, seisahtui Matin viereen, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Tule!", veti suosikkipoikansa mukaansa ja pujahti metsään näkymättömiin.
Koko tapauksen olivat nähneet ison ruotsalaisen työmiehet. Nyt he juoksivat kaatunutta isäntää auttamaan, mutta kaikki apu oli turhaa: muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli henki paennut.
Ison ruotsalaisen väki ei heti lähtenyt ajamaan takaa Vappua ja Mattia, mutta muutaman päivän kuluttua saapui koko joukko heitä Grillsin torpalle kostamaan. Silloin he huomasivat, että suomalaisia oli kokoontunut monta miestä, mutta Vappu ja Matti olivat kateissa. Suomalaisilla ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että he kostaisivat Matille tämän rikoksen, mutta he olivat kerääntyneet siltä varalta, että ruotsalaiset kenties aikoisivat saattaa Grillsin tai hänen talonväkensä vastuuseen siitä, mitä oli tapahtunut. Ruotsalaiset eivät aikoneet mitään pahaa Grillsille eikä toisille suomalaisille, mutta murhamiestä he tahtoivat rangaista. Sitten ryhdyttiin lähempiin puheisiin ja saatiin selville, että Matti ja Vappu olivat paenneet rajan yli Norjan puolelle eivätkä varmaankaan uskaltaisi koskaan tulla takaisin.
Ruotsalaiset olivat siksi siivoja, että jättivät asian silleen. He ymmärsivät, että iso isäntä itse oli lähinnä syynä siihen, mitä oli tapahtunut, ja palasivat kotiinsa.
Suomalaiset viipyivät paikalla vielä hetkisen puhellen tapahtumasta. Silloin tuli siihen Antti ja useita aseellisia suomalaisia. Hän oli tuskin ehtinyt pysähtyä ennenkuin jo sanoi: "Minä sain sanan. Ovatko ruotsalaiset näyttäneet elonmerkkiä?" — "Ovat!" Ja sitten kerrottiin, miten ruotsalaisten käynti oli päättynyt. "No, mitä nyt arvelette?" kysyi hän. — "Me arvelemme viisaimmaksi mennä kotiin. Grills saa kyllä olla rauhassa; ruotsalaiset eivät tahdo hänelle eikä meille mitään pahaa. Mitä sinä arvelet?" — "Samaa kuin tekin", vastasi Antti reippaasti. "Veljeni teki, mitä itse olin aikonut tehdä. Hyvä on, niinkuin on. Missä Matti on?" — "Vappu saattoi hänet Norjan suomalaisten luo Röytäjärven seuduille. He ovat samaa sukua kuin mekin, siellä hän on turvassa. Maailma on suuri. Kyllä kai saamme hänestä kuulla, eikä hän ole varatonkaan. Kyllä Vappu muisti asiansa, vaikka lähtö tapahtuikin kiireesti." — "Kiitos, Grills, mieleni on hyvä, kun ei minulla ole ketään vihamiestä; nyt Pekka voi taas tulla Antin luo."
30. PEKKA.
Lähdettyään Antin luota Pekka suuntasi matkansa ystäviensä luo Viggeniin ja sieltä edelleen Vetalaisen taloon. Hänen poissa ollessaan eivät ruotsalaiset olleet hätyyttäneet suomalaisia, mutta suomalaiset olivat tapelleet keskenään silloin tällöin, niin että verta oli vuotanut. Olipa joku suomalainen tehnyt itsensä syylliseksi ilkitöihin ruotsalaisia kohtaan, ja muutamat suomalaiset olivat asutuilla seuduilla käydessään saaneet kokea pahaa kohtelua. Malmivuoren tienoilla oli otettu irtolaissuomalaisia sotaväkeen. Monet sellaiset olivat vapaaehtoisesti ottaneet sotamiehen pestin, ja huhuna kerrottiin, että kaikki kulkurisuomalaiset viedään sotaan ja ettei rakennusseteleitä anneta muille kuin niille, jotka voivat todistaa, että heillä on varoja rakentaa ja viljellä maata.
Kun Pekka tuli Suomenniemelle, vakuutti ukko Pekkalainen todeksi, mitä hän jo ennen oli kuullut, ja että kuningas lähtee sotaan kevätpuolella. Oli siis pidettävä kiirettä, jos Pekka tahtoi saada rakennussetelin ennen kuin kuningas lähti. Mutta nyt oli sellaiset ajat, että vaikk'ei Pekka itse tahtonutkaan lähteä sotaan, hänet pääkaupungista muitta mutkitta otettaisiin sotamieheksi. Olisi sen vuoksi ehkä parasta, että Pekkalainen lähti kuninkaisiin. Häntä, vanhaa suomalaisukkoa, ei kukaan ottaisi, ja olipa hänellä omasta puolestaankin puhuttavaa kuninkaalle. Hän oli siksi jo ennen Pekan tuloa melkein päättänyt lähteä sellaiselle retkelle. Nyt hän teki ratkaisevan päätöksen, ja rakennusseteli hänen oli määrä tuoda mukanaan palatessaan kotiin. Sillä välin Pekka voisi katsella asuinpaikkaa. Sellaisista ei ollut puutetta. Sen lisäksi päätettiin, että Pekka ja Pekkalaisen nuorin poika seuraisivat ukkoa niin kauas kuin he voivat piileksiä metsissä. Kun sitten olisi tultu niin lähelle asuttuja seutuja, ettei se enää käynyt päinsä, piti nuorten miesten pysähtyä odottamaan ukkoa. Tuuma oli viisaasti harkittu eikä sen olisi luullut epäonnistuvan. Täytyi kuitenkin pitää kiirettä, sillä talvi oli jo pitkälle kulunut.
Lähdettiin siis viipymättä matkaan halki autioiden metsien ja tultiin Daal-joen varrelle. Siellä Pekka tunsi seudut jo siltä ajalta, kun oli viimeksi siellä liikkunut, eikä siis tarvinnut olla epätietoinen matkan suunnasta. Pekka kulki matkueen etunenässä, ja parin viikon kuluttua oli tultu vuoriseuduilta alankomaalle, kunnes vihdoin huomattiin kaukana idässä meri. Pekka pysähtyi hetkiseksi, ja sitten kirkasti iloinen hymy hänen kasvojaan.
"Mitä nyt ajattelet, Pekka?" kysyi vanha Pekkalainen. "Ajattelenpahan, että pian saavumme määräpaikkaan, jossa meidän on erottava, jollei muistini petä. Tulkaa!" Ja sitten hän pari tuntia käveltyä pysähtyi harjun rinteelle. "Kuuletteko mitään?" — "Kuuluu kosken pauhua!" — "Sittenpä olemme pian perillä."' Niin asia olikin. Pekka oli löytänyt saman paikan, missä hän Antin kanssa oli noussut maihin Ruotsin rannikolle, ja todistukseksi siitä hän näytti honkaa, jonka kylkeen oli kaiverrettu puumerkki Y. "Onpa sinulla hyvä muisti!" virkkoi ukko. "Voimmeko levätä täällä?" — "Kyllä kai", sanoi Pekka. "Asettukaa lepäämään, minä lähden vähän kauemmaksi tutkistelemaan ympäristöä."
Muutaman tunnin kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi: "Niin täällä on autiota ja asumatonta kuin ennenkin pitkät matkat: ei näy savua, ei ihmisistä merkkiäkään. Katsotaanpa, onko kukaan löytänyt kätköämme." Tammen ja hongan sisässä olivat hyvin säilyneet niihin piilotetut esineet, ja vaikka metsä oli kasvanut ja lumi vielä oli maassa, löytyi venekin. Kun Pekka oli ottanut esille kätkemänsä pyssyn, pääsi nuorelta Pekkalaiselta ilon huudahdus. "Niin, Paavo", sanoi Pekka, "ole hyvilläsi! Suomalaisilla on yhtä pyssyä enemmän ja tule pian takaisin, niin metsästämme mielin määrin paluumatkalla; ja sillä välin, kun isäukko on poissa, pitää meidän hankkia tarpeemme. Silloin saat näyttää, kykenetkö käyttämään pyssyä yhtä hyvin kuin jousta. Nyt meidän pitää panna yöpaikkamme kuntoon, sillä niinkuin sanoin, luulen parhaaksi, että pysähdymme tähän. Isä Pekkalaisen ei ole vaikea osata kuninkaisiin. Sinne pääsee seuraamalla koko ajan meren rantaa. Kaikissa lahdissa jää vielä kannattaa, ja tiedän, että etelämpänä on asuttuja seutuja."
Levättyään pari päivää ukko jatkoi matkaa, kun oli ensin sovittu siitä, että jos nuoria miehiä jollakin tavoin hätyytetään, heidän on pelastauduttava niin hyvin kuin taitavat, odottamatta Pekkalaisen paluuta. Hänenkin oli saatava toimia vapaasti mielensä mukaan. Jollei hän olisi palannut takaisin kevään tullessa, kun mättäät alkoivat paljastua hangen alta, olisi nuorten miesten lähdettävä kotiin.
Pekka ja nuori Paavo saattoivat ukkoa niin pitkälle etelään, kunnes tultiin asutuille seuduille, jolloin he palasivat leiripaikalle, jossa varustausivat oleskelemaan pitkähkön aikaa. Sitten he kuljeksivat metsästelemässä lähiseuduilla hengenpitimikseen.
Kerran kuljettuaan pitkän matkan metsästämässä ja palattuaan vasta myöhällä he ihmeekseen jo kaukaa huomasivat nuotionsa palavan kirkkaasti ja kun he lähestyivät sitä varovasti, he huomasivat ilokseen, että ukko Pekkalainen oli puolitoista viikkoa poissa oltuaan jo tullut takaisin.
Ukko toi nuorille miehille sellaiset iloiset terveiset, että matka oli onnistunut odottamattoman hyvin. Kuninkaalle hän oli saanut lausua vain pari sanaa, sillä tällä oli ollut kova kiire, mutta rakennussetelit hän oli saanut, ja "hyväpä oli, että ette olleet siellä, sillä koko joukon suomalaista irtolaisväkeä olivat he ottaneet sotaväkeen. Ette voi aavistaa, kuinka paljon väkeä siellä oli. En koskaan enää halua käydä kuninkaissa. Huomenna lähdetään taas takaisin metsiimme; siellä rauhassa viihtyy toki toisella tavalla."
Kevät oli tullut, aurinko pehmitti hangen päivisin, minkä vuoksi suomalaiset matkamiehet kulkivat valoisina öinä, jolloin pakkanen jääti hangen pinnan, niin että sukset juoksivat hyvin. Taival katkesi ripeästi heidän seuratessaan Daal-jokea, missä se oli mahdollista.
Niin he eräänä aamuna saapuivat Malungiin Pekan ystävän Pietarin ja tämän isän luo. Nämä olivat levottoman näköisiä ja sanoivat, etteivät he uskalla ottaa heitä vastaan niinkuin velvollisuus vaati, eivätkä edes antaa heille yösijaa, sillä vouti oli käskenyt, että kaikki kulkijasuomalaiset oli otettava kiinni ja vietävä hänen luokseen, ja nyt he pyysivät suomalaisia lähtemään joutuin pois, ennenkuin kukaan naapuri ehti heitä nähdä. "Pysähtykää tuolla vuoriston puolella", neuvoivat he, "niin me pimeän tullessa tulemme teidän luoksenne ja pidämme huolta siitä, että saatte, mitä tarvitsette."
Voudin käsky oli suomalaisille aivan uutta, minkä vuoksi he epäilemättä noudattivat taalalaisten toivomusta. Vaikka he kyllä saattoivat todistaa, etteivät olleet kulkurisuomalaisia, eivät he kuitenkaan tahtoneet vaivautua kuljetettavaksi voudin luo, vaan lähtivät, mihin heidän ystävänsä olivat neuvoneet. Heidän lepoaikansa oli tullut, ja olihan oikeastaan samantekevä, missä he lepäilivät.
Illalla tulivat sekä isä että poika heidän luokseen mukanaan yhtä, toista syötävää. Ja sitten jouduttiin pakinoihin. Taalalaiset olivat kovin tyytyväisiä kuullessaan, että ukko Pekkalainen oli äskettäin puhunut kuninkaan kanssa ja että suomalaiset, Pekka niihin luettuna, eivät enää olleet kulkureita, vaan tilallisia. He tahtoivat nyt suomalaisia lähtemään kotiin heidän mukanaan, sillä nyt ei ollut mitään vaaraa. Ei; suomalaiset tahtoivat jatkaa matkaa Suomenniemelle. — No, sitten piti Pekan kertoa, miten hänen aikansa oli kulunut siitä lähtien, kun hän oli eronnut Pietarista tunturilla.
Pekan kertoillessa, miten Antti ja hän olivat elelleet tunturiseudulla, innostuivat sekä hän itse että vanha Pietari. Ukko kertoi nuoruudenmuistelmiaan, miten hän oli tuntureilla metsästellyt ja kuinka hän usein jälkeenpäin vanhanakin oli toivonut pääsevänsä noille metsästysmaille. Vanha Pekkalainen harmitteli, ettei hän ollut koskaan siellä käynyt, vaikka ne seudut olivat vain muutaman päivän matkan päässä hänen kodistaan. Ukkojen jutteluun Pekka huomautti, että matka pitenisi ainoastaan vähän, jos he menisivät kotiin sieltä kautta. Nyt juuri oli sopivin vuodenaika ajaa peuroja. Hän ehdotti sen vuoksi, että taalalaiset lähtisivät yhdessä suomalaisten kanssa metsästämään, niin kauan kuin oli suksikeli. Itse hän toivoi löytävänsä mökkinsä paikoillaan koskematta, ja siellä oli tilaa heille kaikille. Tuumaan suostuttiin, jos vain suomalaiset odottaisivat päivän verran, taalalaisten varustautuessa matkalle. Tietysti suomalaiset kernaasti suostuivat ystäviensä toivomukseen, ja niin päätettiin lähteä.
Viikkoa myöhemmin olivat kaikki metsästäjät eräänä iltana koolla Pekan metsäpirtissä. Siellä oli jo katolla kaksi sarvekasta peuranpäätä, ja pata kiehua porisi tulella. Jo matkalla oli nähty peuroja ja ryhdytty niitä ajamaan sillä tavoin, että nuoret miehet kiersivät peuralauman ja edestäpäin ahdistamalla peräyttivät ne vaanimaan asettuneiden vanhempien miesten luo. Nyt oltiin perillä. Metsästys oli alkanut hyvin, ja juteltiin parhaillaan, miten varmimmin saataisiin monta peuraa.
Vanha Pietari sanoi silloin tietävänsä pohjoisempana tunturin, joka oli äkkijyrkkä länteen päin ja siellä olivat kerran muutamat hänen esi-isänsä sattumalta yhdyttäneet suuren peuralauman, sen he piirittivät ja säikyttivät niin, että peurat syöksyivät suinpäin jyrkänteeltä ja murskautuivat kuoliaiksi niin suurin joukoin, ettei heidän tarvinnut sen enempää metsästää koko sinä vuonna. "Jos siellä tapaamme peuroja, teemme samalla tavalla; ainakin pitää yrittää."
Ehdotus oli kaikkien mielestä hyvä, ja niin lähdettiin matkaan. Metsämiehillä olikin hyvä onni, sillä heidän tullessaan tunturille siellä oli melkoinen peuralauma. Nyt oli vain temppu ajaa ne tuon vaarallisen jyrkänteen partaalle. Vanha Pietari johti ajoa ja määräsi toverinsa paikat. Pekka asetettiin viimeiseksi, sitten lähdettiin hiipimään, ja peurojen ja metsästäjien välimatka lyheni lyhenemistään. Puolipäivän aikaan peurat olivat kierroksessa kolmelta puolen. Neljännellä puolella oli jyrkänne, joka itsestään esti peuroja pääsemästä pois. Tämä metsästystapa koetteli kärsivällisyyttä. Nälkä kurni ja vilu puistatti, mutta toivottiin hyvää saalista, sillä Itäpuolella peurat olivat vetäytyneet tunturin laelle ja ampujat pääsivät pyssynkantomatkalle niistä, jotka kulkivat viimeisinä tunturin alaliepeellä.
Paavo Pekkalainen, pyssymiehistä nuorin, oli otuksia lähinnä. Hän oli ryöminyt kaiken päivää, ja vihdoinkin oli nyt peura lähellä. Nuori veri virtaa kuumana; nyt se kuohahti. Laukaus pamahti, peura kaatui ja samassa koko lauma syöksähti tunturin syrjää eteläiseen suuntaan. Mutta sieltä kajahti pyssynlaukauksia vastaan. Nyt lauma kääntyi ja syöksyi ylöspäin pohjoista kohti niin läheltä jyrkänteen parrasta, että jos nyt olisi joku ollut siellä niin lähellä, että olisi voinut ampua, koko lauma olisi syöksynyt jyrkänteeltä alas.
Pahaksi onneksi ei se metsästäjä, jonka olisi pitänyt olla siellä, ollutkaan paikallaan. Tämä oli Pekka. Hän ei ollutkaan ryöminyt tarpeeksi pitkälle jyrkänteen reunaa myöten. Peuralauma pääsi hajaantumaan; sitten laukaisi Pekka pyssynsä, jolloin osa peuroista vielä kerran kääntyi takaisin ja toiset ampujat saattoivat paukauttaa. Peurat tunkeutuivat nyt ampumalinjan lävitse ja katosivat pian näkymättömiin.
Kokoonnuttiin katselemaan saalista. Se oli kyllä runsas, mutta ei niin suuri kuin olisi voinut olla, jos olisi onnistuttu ajamaan arat eläimet alas jyrkänteen partaalta. Ukko Pietari toivotteli, että matkassa olisi ollut pelkkiä vanhoja metsämiehiä; ei nuoriin ollut koskaan luottamista. Paavon olisi pitänyt malttaa odottaa ennenkuin ampui, ja Pekan olisi pitänyt hiipiä etemmäksi; sitten olisi käynyt toisin. Nyt saatiin kuitenkin olla tyytyväisiä siihen, mitä oli saatu. Oli kyllä vaivaa tämänkin saaliin kotiin kuljettamisessa. Kun oli muutama päivä vielä metsästetty, taalalaiset lähtivät kuljettamaan saalistaan kotiin Pekan vanhalla kelkalla. Oli päätetty ensi vuonna tehdä uudelleen samanlainen metsästysretki. Kun taalalaiset olivat menneet pois, kysyi ukko Pekkalainen aivan äkkiä Pekalta: "Miksi sinä et säikähdyttänyt peuroja jyrkänteeltä alas? Minä näin kyllä, että sinä olit paikallasi ja olisit voinut niin tehdä, mutta vetäydyit takaisin." — "Sen tein siitä syystä, ettemme kuitenkaan olisi voineet käyttää niin suurta saalista." — "Aivan oikein! Miten tulit sitä ajatelleeksi?" Pekka kertoi, mitä oli tapahtunut Kuusivuorella, kun suomalaiset tappoivat paljon useampia hirviä kuin tarvitsivat. "Minä jo arvasin, että olet ollut mukana jossakin sellaisessa tapauksessa. Muista, Paavo, että metsästäjän tulee noudattaa kohtuutta tappamishalussaan!" Siinä tuo vanha suomalainen lausui sanat, jotka metsämiehen tulee kaikkina aikoina muistaa.
Suomenniemellä syntyi iso ilo, kun vanha talonisäntä tovereineen palasi kotiin. Joitakin päiviä levättiin, jonka jälkeen Pekkalainen sanoi, että jos Pekka tahtoisi viipyä jonkin aikaa, niin he yhdessä vielä tekisivät metsästysretken. Pekkaa pyydettiin auttamaan kevättöissä. Huomatessaan, että ukolla oli jokin vakava tarkoitus tätä ehdottaessaan, Pekka jäi paikoilleen, ja sitten tuli sekin aika, jolloin kevättyöt oli saatu tehdyksi. "No nyt, Pekka, minä seuraan sinua ja autan sinua valitsemaan itsellesi uudispaikan. Poikani tulevat mukaan, emmekä palaa kotiin, ennen kuin sinulla on katto pääsi päällä — lopusta saat itse pitää huolen."
Sitten he viiden miehen lähtivät matkalle, mutta jo lähimmällä suomalaismökillä heitä kohtasi ikävä uutinen. Heidän tuttavansa Kateenharjun Vetalainen oli kuollut. Hänen veljensä Keskisalon Juho oli ottanut luokseen lesken ja lapset ja jättänyt torpan eräälle reippaimmista miehistään. Toinen ikävä uutinen oli se, että ruotsalaisia talollisia oli nähty metsäseudun länsiosissa uhkaillen ärhentelemässä. He olivat sanoneet, etteivät aio hätyyttää niitä suomalaisia, jotka jo olivat siellä asumassa, mutta jos sinne aikoisi asettua useampia, niin hajoittaisivat mökit. "Uhkauksesta ei kukaan kuole", sanoi vanha Pekkalainen, "ja mihin nyt asetumme, sieltä eivät talolliset meitä ihan vähällä löydä." Heidän kulkiessaan Kateenharjun uuden asukkaan ohi tämä tuumi, ettei Ruotsin-puoleisten talollisten taholta ollut mitään pelättävänä, mutta norjalaisiin ei ollut luottamista. Varmimmassa ja parhaimmassa asemassa oli Juhana Vetalainen, joka asui ihan rajalla. Jos ruotsalainen tuli, hän oli Ruotsin alamainen, jos norjalaiset tulivat, hänkin oli norjalainen; hän tuli hyvin toimeen ja oli kaikissa asioissa jäyhä mies.
Päivän samoiltuaan Pekkalainen seurueineen päätyi oikeaan aarniometsään, jossa ei näkynyt merkkiäkään siitä, että siellä oli ihmisiä koskaan käynyt. Sen sijaan näkyi sitä enemmän eläinten jälkiä, ja kun oli tultu matalahkolle vuorelle, jolla kasvoi etupäässä lehtimetsää, se oli niin peittonaan tuulen sortamaa murrokkoa, niin että oli työläs tunkeutua eteenpäin. Miehet hämmästyivät aikalailla huomatessaan, että lukemattomat maassa makaavat puut olivat majavien kaatamia. Kun oli päästy mäen päälle, viskasi Pekkalainen kantamuksensa maahan ja sanoi: "No, Pekka, nyt olet tullut paikalle, mihin sinun pitää tehdä itsellesi asunto. Täällä mäen alla juoksee etelään ja länteen päin vähäinen vesistö, siitä löydät joukoittain majavia. Idässä päin tapaat järviä, pohjoisessa ja lännessä samaten ja tuolla näet korkean tunturin huipun. Sieltä voit nähdä laajalti metsää ja sellaista hirvien ja karhujen runsautta kuin täällä on, saat turhaan etsiä toisesta paikasta tässä maanosassa. Minä tiedän tämän siitä, että minun ikäiseni suomalainen on täällä elellyt muutamia vuosia yksin, ja harvat häntä tunsivatkaan. Hän kuoli minun luonani ja sanoi, että jos joskus tahtoisin muuttaa asuinpaikkaa, minun pitäisi tulla tänne. Kerran jo olin sellaisissa aikeissa ja kävin täällä paikkoja katselemassa; nyt jätän nämä seudut sinulle.
"Tuttavani antoi paikalle nimen Bjurberg, ja sopiva se nimi onkin.
Tänne sinun on asetuttava asumaan, se on minun neuvoni. Ja nyt työhön!
Hakkaa, Pekka, itse halmeesi, tuvan teen minä, kuten jo olen sanonut."
Sitten kajahtelivat kirveeniskut satavuotisten honkien kylkiin, ja ryskien kaatuivat vanhat puut. Hirsikerros toisensa jälkeen kohosi tuvan seinissä, ja tupruten nousi savu taivaalle, kun maata raivattiin ja risuja poltettiin. Sitten saapui paikalle aivan odottamatta Juho Vetalainen parin nuoren suomalaisen kanssa. Hän oli kuullut pohjoissuomalaisten lähteneen etelään päin ja oli rientänyt heidän luokseen, koska norjalaisia liikkui metsissä. Nämä olivat yrittäneet erään miehen luo Kateenharjulle, mutta heidät oli vastaanotettu sillä tavalla, että pötkivät pakoon ja jättivät jälkeensä neljä pyssyä. Oliko useampia miesjoukkoja tullut rajan yli, sitä hän ei tiennyt, mutta hän oli tahtonut varoittaa maamiehiään.
Kuullessaan, että Pekka aikoi asettua sinne asumaan, Vetalainen toivotti Pekan tervetulleeksi hyvänä ystävänä. Kuultuaan, että Pekka oli yksin, hän ehdotti, että Pekka ottaisi toverikseen molemmat suomalaiset, Makkaraisen veljekset, jotka hänellä oli seurassaan. Nämä olivat äskettäin tulleet Suomen puolelta ja olivat varattomia, joten he hakivat turvaa ja työansiota. Ukko Pekkalainenkin neuvoi Pekkaa pitämään luonansa nuo nuoret miehet; olihan hänellä siihen varaa. Ja sen pitemmittä puheitta asia oli päätetty. Jäähyväisiä heittäessään Vetalainen lupasi antaa Pekalle tiedon, jos hän kuulisi jotakin norjalaisista, ja otti Pekalta lupauksen, että tämä antaa varoituksen, jos ruotsalaiset liikkuvat pahoissa aikeissa. Pekan piti vain sytyttää merkkituli tuonne korkealle vuorelle, niin Vetalainen tietää, mitä se merkitsee.
Jonkin ajan kuluttua Pekkalainen lähti poikineen Bjurbergistä. Nyt oli Pekalla oma tupa ja oma halme ynnä kaksi nuorta apulaista ja kaksi pyssyä käytettävänä. Hän oli itse isäntä, jolla oli rakennusseteli; ei kukaan voinut häntä häiritä muutoin kuin väkivallalla; sellaista hän ei liioin pelännyt. Hän luotti itseensä, miehiinsä ja koiriinsa, ystävyyteen ja tuttavuuteen, joka vallitsi hänen ja melkein kaikkien suomalaisten kesken laajalti ympäristössä. Hän saattoi huoleti työskennellä uudisasunnossaan; eikä hän sitä laiminlyönytkään. Syyspuolella olivat ulkorakennukset valmiit ja laaja maa-ala raivattuna. Sinä vuonna ei talon rakennustöitä voinut tehdä sen enempää, ja nyt oli pidettävä huoli talvivaroista. Majavanpyydyksiä viritettiin, ja sitten alkoi metsästys ja saaliin pyynti täydellä todella.
Makkaraisen veljekset, jotka Pekka oli ottanut luokseen, olivat kelvollisia metsästyskumppaneita ja taitavia pyyntimiehiä. Siinä, mitä vanha Pekkalainen oli sanonut metsänriistan runsaudesta, ei ollut liioittelua. Pekka tavallaan piti ennen muuta karhunpyynnistä samoin kuin kaikki muutkin uudisasukkaat, sillä pedoista tekivät ylipäänsä karhut eniten vahinkoa sekä karjalle että hirville, ja hirvet olivat juuri köyhien uudisasukkaiden arvokkainta riistaa. Tästä syystä Pekkakin kumppaneineen innokkaasti kävi karhujen kimppuun, ja niin onnekkaasti, että Pekan nimeä vielä tänäkin päivänä muistetaan sillä viljellyllä ja raivatulla seudulla, jolla nytkin vielä on nimenä Finnskogen (Suomalaismetsä).
Niila Makkarainen sanoikin kerran: "Kuulehan Pekka, meidän täytyy rakentaa toinen tupa lisäksi; eihän tässä tuvassa ehdi saada lihoja kuivatuiksi ja savustetuiksi." — "Niinpä kyllä, olen minäkin sitä ajatellut. Sen tuvan rakennamme lähemmäksi vuorta tuonne lammen rannalle, jossa sinä keihästit sen suuren mustan karhun, ja se tupa olkoon sinun ja sinne sinun pitää asettua asumaan. Kyllä meillä kolmella on voimia sen tekoon, ja keväällä hakkaamme sinulle kasken Makkaraislammen[6] rannalle. Lihat kyllä saadaan kulutetuksi, jollei meillä, niin onhan muita, jotka kyllä tarvitsevat, ja karhut meidän on saatava vähenemään, jos mieli pitää karjamme rauhassa."
31. HENKIPATTO.
Niin eleli ja työskenteli Pekka tovereineen muutamia vuosia. Yhä useampia suomalaisia tuli paikkakunnalle, yhä tiheämpään syntyi uudisasumuksia. Pekkaa kutsuttiin usein avuksi, kun karhut yltyivät liian röyhkeiksi. Ei ollut enää varsin harvinaista nähdä vieraita hänen kodissaan Bjurbergissä, joten häntä ei vähääkään kummastuttanut, kun hän kerran näki naisen ja miehen tulevan ahon poikki häntä kohti.
Hän hämmästyi kumminkin tuntiessaan naisen Vapuksi. "Hyvää päivää, Pekka!" sanoi tämä reippaasti. "Vai niin, vai olet sinä nyt rakentanut itsellesi oman talon ja näin kauas meiltä. Eipä sinua, Pekka, ollut aivan helppo löytää, mutta nyt on Vappu täällä, ja poikasi on mukana. Luulenpa, ettet häntä enää tunne? No niin, eipä tuota ole ihmetteleminenkään. Ethän ole tahtonut käydä minun luonani häntä katsomassakaan siitä saakka, kun hän oli ihan pikkuinen. Niin, semmoisia miehet ovat! Ehk'et tunne minuakaan? No niin, johan on pitkä aika siitä illasta, kun minä istuin sinun polvellasi ja sinä juoksit pois luotani!"
Pekka oli hämmästyksissään Vapun näkemisestä, tämän puhuessa hän seisoi suu auki ja sanaa puhumatta. Hän ei voinut arvata mihin Vappu pyrki, ja oli jo kysymäisillään, oliko tämä mennyt päästään vialle, kun Vappu taas ryhtyi puhumaan: "Kuule, Pekka, mennään sisään; minulla on sinulle muutakin sanottavaa ja me olemme levon tarpeessa. Tule!" kehoitti Vappu työntäen häntä edellään. "Käy sisään, Pekka", sanoi hän kääntyen miehen puoleen, ja ennen kuin Pekka oikein ehti selvitä ajatuksistaan, hän oli jo sisällä ja ovi kiinni.
"Istuudu nyt", sanoi Vappu, "ja kuuntele, mitä minulla on sinulle sanottavaa; äläkä mulkoile, niinkuin tahtoisit iskeä kirveen kallooni."
"Hm!" myhähti veljelleen Niila Makkarainen, joka oli kuullut Vapun puheet. "Ymmärrätkö sinä tätä? Olipa helkkarin topakka eukko, ja pulska! Mutta en usko, että Pekalla on mitään tuon kanssa tekemistä. Näitkös, miten muljautteli silmiään mieheen? Melkein luulen, että hänellä oli Pekkaa vastaan jotakin pahaa mielessä. Mennään sisään?" — "Mitä joutavia, kyllä Pekka noille kahdelle puolensa pitää. Eihän se nuori mies kyllä mikään keiverän näköinen ollut; on maar hänessä rohkeutta kuin äidissäänkin, mutta niin kuin sanoin, kyllä Pekka puolensa pitää; mennään me pois halmeelle."
Tullessaan tupaan Vappu oli hetkisen vaiti, kysyi sitten: "Etkö tunne poikaasi?" — "En", sanoi Pekka. — "No, minun kai pitää sanoa sinulle, että tulimme tänne juuri hänen takiaan. Hän on pikku Matti, Yrjänä Kailasen ja Mattu-muorin nuorimmainen ja minun kasvattipoikani. Et ole huolinut kertaakaan käydä meillä poikaa katsomassa; nyt sinun täytyy pitää poika luonasi, ja hän jää sitten sinun pojaksesi. Sen tahdoin sanoa sinulle, jotta renkisi sen tietäisivät ja muutkin ihmiset tällä paikkakunnalla. Matti on pahemmassa kuin pulassa, kun tappoi Bortanin ison ruotsalaisen; hän ei voi oleskella kotipuolen metsäseuduilla; joko joutuu esivallan kouriin, tai ison ruotsalaisen sukulaiset tappavat. Röytäjärvellä kuulimme, että sinä olet tänne rakentanut asuinpaikan, ja niin tulimme tänne. Sinun pitää nyt ottaa Matti huostaasi ja suojella häntä; kotona emme kykene häntä suojaamaan. Anna meille nyt jotakin syötävää, ja sitten minä menen. Matti ja sinä voitte sitten neuvotella, miten järjestätte asiat."
Pekka nousi nyt virkkamatta sanaakaan ja meni halmeelle, jossa Makkarais-veljekset olivat työssä. Nuoremmalle hän sanoi: "Mene tupaan ja pidä huoli, että vieraat saavat jotakin syödäkseen." Sitten hän tarttui rautakankeen ja väänsi kiviä niin rajusti ja kiivaasti, että Niila oikein hämmästyi. Jonkin ajan kuluttua tämä sanoi: "Kuule, Pekka, miten nyt ovat asiat? Ovatko vieraat sinut noituneet?" — "Eipä ihan niinkään, mutta toivoisinpa, että ukko Pekkalainen olisi täällä neuvoja antamassa. Ei ole helppo ymmärtää, mitä on tehtävä." — "Kyllähän toki itsekin ymmärtänet, etpä sinä tavallisesti jää neuvottomaksi, ja voithan sitä paitsi pian tavata ukko Pekkalaisenkin."
"No, niinkuin sanot, Niila, parasta kaiketi on mennä hänen luokseen, jollet sinä voi antaa minulle hyvää neuvoa. Käydään metsään istumaan, niin saat kuulla, miten asia on."
Kun miehet olivat asettuneet istumaan puiden suojaan, kertoi Pekka omaisistaan ja tuttavuudestaan Grillsin ja Vapun kanssa ja kaikesta, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Hän kehui samalla Vappua, kun tämä oli osoittanut Mattia kohtaan suurta ystävyyttä, mutta luuli kuitenkin, että Vappu olisi voinut estää tämän tekemästä tihutyötään isolle ruotsalaiselle.
"Siitä saat kyllä olla varma", virkkoi Niila innokkaasti. "Ei maar, kyllä Vappu tahtoi ison ruotsalaisen kuolemaa ja yllytti Matti-parkaa, joka ei tiedä mistään muusta äidistä; sen saat kyllä kuulla häneltä itseltään. Selvää on sekin, ettei hän sinulle suo hyvää, mutta Matin puolesta hän nyt on toiminut viisaasti, viisaammin kuin moni muu. Saathan kuulla, mitä Vappu vielä sanoo, ennen kuin menee pois, mutta minä luulen, että meidän pitää kertoa kaikki tyynni minun velimiehelleni. Kyllä on tarpeen, että me kaikki olemme yksissä tuumin, jos mieli saada ihmiset uskomaan, että Matti on sinun poikasi, mikä luullakseni ei menesty ajan pitkään. Ota hänet sen vuoksi mukaasi ja mene Pekkalaisen luo; kyllä ukko keksii neuvon, miten on paras järjestää asiat Matin eduksi, ja myöskin Antin pitäisi sanoa mielipiteensä asiasta ja saatpa nähdä, että hän sen tekeekin."
He näkivät nyt nuoremman Makkaraisen tulevan tuvasta ja kävelevän halmeelle päin. He huusivat tämän luokseen. "No, mitä vieraat sanovat?" kysäisi Pekka, kun mies oli tullut heidän luokseen. "Ka, eivätpä juuri mitään. Nuori mies näyttää minusta surulliselta, ja nainen kysyi, eikö meillä ole talossa ollenkaan naisväkeä, ja kun minä sanoin, että tulimme hyvin toimeen ilmankin, hän tiedusteli, oliko meillä karjaa ja kuka sitä hoiti. Silloin lähdin tieheni. Nyt he ovat syöneet, niin että parasta on, Pekka, kun menet sisälle ja katsot, mitä he aikovat tehdä." — "Niin", virkkoi Pekka nousten samassa; "kerro, Niila, veljellesi, miten asia on, ja menkää sitten työhön."
Pekan tullessa tupaan istuivat Vappu ja Matti vaiteliaina. Vappu lopetti äänettömyyden sanoen Pekalle: "Kiitoksia nyt, ja hyvästi tällä kertaa! Minä otin evästä mukaani, niin että tulen toimeen. Hyvästi nyt, Matti! Sydäntäni kaivaa, kun en voi jättää sinulle Grillsin pyssyä, mutta näkyyhän Pekalla olevan kaksi, kyllä kai sinä saat toisen; ehkäpä minä voin tuonnempana lähettää sinulle pyssyn. Tee nyt ja toimi, niinkuin olen sinulle sanonut, äläkä anna kenenkään ottaa itseäsi valtaansa, tiedä se! Vappu tahtoo, että pysyt elossa ja että pian taas tapaamme toisemme. Ja kuulehan nyt, Pekka! Jos Matille tulee vahinko, niin minä vaadin sinut siitä vastuuseen. Ei olla vielä kuitit, vaikka oletkin onnenlapsi." Niin sanoen Vappu heitti kontin selkäänsä, otti pyssyn käteensä ja lähti kiireesti astelemaan pois.
Kun Vappu oli painunut metsään näkymättömiin, sanoi Pekka varsin ystävällisesti: "Terve tultuasi tänne, Matti! Älä ole enää suruissasi; paljonhan tässä elämässä saa kokea. Kaikkia suruja ja huolia vastaan olemme ponnistelleet, ja kunhan nyt olet levännyt muutamia päiviä, niin lähdetään vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemeen neuvottelemaan hänen kanssaan, mitä on tehtävä. Heittäydy nyt vain lepäämään kylliksesi. Täällä voit olla aivan huoleti; jos joku sinua etsii, me kyllä saamme varoituksen, sillä täällä metsäseudulla suomalaiset ovat valppaita. Sitäpaitsi meitä on nyt neljä miestä ja koirat lisäksi. Ei kukaan voi sinulle tehdä pahaa."
"Kiitos, Pekka, tai kiitoksia, isä! Niin Vappu tahtoi minun sanovan, mutta en tiedä, kummin teen. Sano, miten sinä tahdot."
"Ei sinun tarvitse sanoa minua isäksi", sanoi Pekka hämillään, "molemmat ystäväni, Makkarais-veljekset, tietävät koko jutun. Vappu kyllä tarkoitti hyvää, mutta hän ei tunne meitä pohjoiskulman suomalaisia: me osaamme säilyttää salaisuuden ja suojella sukulaisemme pettämättä kuitenkaan toisiamme. Kuten sanottu, minun mieheni tuntevat sinut ja onnettomuuden, joka sinulle tapahtui. Heiltä ei maksa vaivaa salata mitään. Jos täällä näyttäytyisi aavistamatta joku muukalainen, niin voithan pysyä poissa niin kauan kuin vieras on täällä, ja, niin kuin sanoin, kunhan olet levännyt, lähdemme pois."
"En minä väsyksissä ole, eikä minun tarvitse levätä; minä lähden sinun mukaasi!" — "No olkoon, niinkuin tahdot; tule vain!" Sitten he menivät työmaalle ja uurastivat iltaan asti.
"Kuules, Niila", virkkoi Pekka seuraavana päivänä, "Matti ja minä lähdemme nyt Pekkalaisen luo. Tule meitä saattamaan vähän matkaa, niin saamme jutella. Meidän täytyy ottaa mukaamme molemmat pyssyt. Saata sinä siis meitä Kateenharjulle ja koeta saada ostaa yksi niistä pyssyistä, jotka suomalaiset siellä ottivat norjalaisilta, sillä teitä ei käy jättäminen tänne ilman ampuma-aseita. Vielä parempi olisi, jos saisimme ostetuksi kaksi pyssyä; mutta jollei se käy päinsä, niin jompikumpi teistä saa mennä Antin luo. Hän kyllä keksii jonkin neuvon, sillä pyssyn me tarvitsemme joka mies."
Seuraavana päivänä miehet lähtivät koirat mukanaan pohjoiseen päin. Kateenharjua lähestyttäessä päätettiin, että Niila menee yksin perille ostamaan pyssyä. "Katso vain, että saat virheettömän", muistutti Pekka, "ja jos saat kaksi, niin sitä parempi. Tässä on rahaa, odotamme sinua täällä."
Niila ei palannut sinä päivänä eikä seuraavanakaan ennenkuin illalla myöhään. Hänellä oli mukanaan pyssy, mutta kovalle oli ottanut sen saaminen Kateenharjun suomalaiselta, ja melkein kaikki rahat olivat menneet. Pyssy oli kallis, mutta hyvä.
"No hyvästi sitten, Niila", virkkoi Pekka; "toimi mielesi mukaan kotona Bjurbergissä; on epävarmaa milloin minä palaan. Jos tulisin vasta talvella, niin mene Kymmenjärvelle ja tiedustele, miten Antti voi, ja hanki muutenkin selko, miten on niiden suomalaisten laita, jotka välillä tapaat, ja ole varovainen, jos joku kysyy Mattia."
"Et suinkaan viivy niin kauan poissa että talveen asti, Pekka?" —
"Kenties viivynkin; älkää minusta huolehtiko. Hoitakaa kaikkea, niin
kuin se olisi omaanne. Kyllä minä takaisin tulen. Herran haltuun,
Niila!"
Pekka ja Matti lähtivät pohjoiseen päin, samalla Niila taas kääntyi mietteisiin vaipuneena takaisin etelään. Hän ihmetteli mielessään mitä tuumia Pekalla mahtoi olla.
Kun Pekka ja Matti olivat jonkin aikaa tehneet taivalta, sanoi edellinen luulevansa parhaaksi, että he kulkiessaan varovat näyttäytymästä muiden suomalaisten luona, ja Mattikin oli samaa mieltä.
Klar-joelle tultua kysyi Pekka, osasiko Matti uida. Ei Matti osannut. "No sinun täytyy oppia", virkkoi Pekka; "asetu nyt tänne odottamaan minua, kunnes tulen takaisin. Menen yksin Pekkalaisen luo keskustelemaan, miten on paras tehdä. Tee sinä nuotio vasta pimeän tultua ja sammuta se ennen päivännousua. Paras on olla varovainen, vaikkei tässä ole mitään vaaraakaan."
Sitten Pekka kaatoi paksun kelohongan, katkaisi siitä pölkyn ja halkaisi paksun lankun, jonka kiskoi virran rantaan. Sitten hän riisui vaatteensa, sitoi ne ja pyssyn lankun päälle ja sanoi Matille: "Minä kuljetan tavarani mieluummin tällä tavoin kuin lautalla, sillä virta on vuolas ja täynnä kiviä, jotka nyt voin paremmin kiertää. Lepää nyt hyvässä rauhassa, kunnes minä tai joku toinen tulee huomenna sinua hakemaan."
Näin puhuttuaan Pekka lykkäsi lankun veteen, vihelsi koiria ja lähti uimaan lykäten lankkua edellään. Pian hän oli päässyt virran poikki toiselle puolelle, jossa hän reippaasti pukeutui ja katosi metsään.
Pekka tapasi vanhan Pekkalaisen ulkosalla juttelemassa parin miehen kanssa. Pekkalainen ja miehet tervehtivät Pekkaa hyvillä mielin. He olivat vanhoja tuttuja: Dalbyn Huuskoinen ja Kuusivuoren nuori Pietari.
"Oletpa enemmän kuin tervetullut", virkkoi Pekkalainen, "me tässä par'aikaa pohdimme kaikenlaisista. Täällä eteläkulmalla eivät suomalaisten asiat ole lainkaan hyvästi. Käydään sisään katsomaan, onko eukolla mitään padassa, niin saadaan sitten pakinoida."
Syötyään miehet menivät ulos ja heittäytyivät pitkäkseen tasaiselle aholle. Siellä he saattoivat keskustella pelkäämättä kuuntelijoita ja kenenkään yllättämättä. Pekkalainen sanoi nyt: "Kerro, Pietari, Pekalle, mitä tiedät metsäseudun kaakkoiskulmalta."
"Niin", virkkoi Pietari, "en ole itse nähnyt, mutta olen kuullut, että Hakkarainen on kauan ollut riidassa Ekshäradin talollisten ja Tyngsjön suomalaisen kanssa. Ekshäradin talolliset ja heidän vallesmanninsa, niinkuin he sitä nimittävät, ovat polttaneet Hakkaraisen torpan ja kaiken hänen omaisuutensa. Itse hän murtautui heidän riviensä läpi ja pääsi pakenemaan metsään. Sitten Hakkarainen, joka luuli Tyngsjön suomalaisen auttaneen Ekshäradin miehiä, hyökkäsi tämän kimppuun ja nyt he kumpikin harhailevat metsissä henkipattoina. Pitkän-Riston pojat ovat myöskin tehneet ilkitöitä ja polttaneet talon, mutta yksi heistä on joutunut kiinni, sillä muut suomalaiset eivät tahtoneet häntä auttaa, ja Malmivuorella on koko joukko kulkurisuomalaisia otettu sotaväkeen. Ei ole lepoa eikä rauhaa idän puoleisissa metsissä."
"Eikä myöskään jokivarsilla", tokaisi Huuskoinen; "siellä on kulkenut suomalaisia, ja he ovat tehneet ilkitöitä, varastelleet karjaa ja ryöstäneet yksityisiä ruotsalaisia. Pahimmin on riehunut muudan äskettäin tullut suomalainen, Häkkinen. Nyt hän on asettunut Fryksdalin metsäseudulle ja tekee yhtä päättömästi pahaa sekä suomalaisille että ruotsalaisille, niin että minä pelkään meidän suomalaisten saavan odottaa vaikeita aikoja, sillä pahoja kuuluu muualta kauempaakin; Jumala tiesi, kuinka tästä selvittäneen!
"Niin", tuumi Pietari, "talolliset väittävät saaneensa esivallalta luvan hävittää sekä meidät että asuntomme; mutta sitä en ikinä voi uskoa todeksi, kun kerran kuningas on antanut meille rakennussetelit ja Kaarle-kuningas-vainaja meidät tänne kutsui." — "Ei", tokaisi siihen vanha Pekkalainenkin, "enpä minäkään sitä ota uskoakseni, mutta ikävä on kuulla, etteivät suomalaiset pysy siivolla. Muuta neuvoa en tiedä, kuin että me pohjoiskulman suomalaiset lähetämme heille sanan, että heidän on pysyttävä laissa ja oikeudessa, tai meidän täytyy heitä rangaista."
Tässä kohden heidän puheensa keskeytyi, Pekkalaisen koira juoksi metsään päin ja alkoi kiivaasti haukkua. "Sieltä tulee joku", virkkoi ukko, "pidetäänpä silmällä ja ollaan varuillamme!"
Miehet sieppasivat pyssynsä juuri samassa kuin halmeen reunassa tuli näkyviin mies. Tuokion ajan he seisoivat hiljaa, mutta kun tulija oli yksin ja ilman pyssyä, he laskeutuivat taas paikoilleen, ja vanha Pekkalainen huusi koiraansa.
Vieras tuli suoraan heitä kohti. "Hakkarainenhan se on, totta tosiaan!" sanoi nuori Pietari. Tulija oli jo saapunut perille. Hakkarainen virkkoi: "Jos olet Pekkalainen, niin sano! Minä etsin häntä ja luulen osanneeni oikeaan." — "Niin olen", vastasi Pekkalainen nousten. "Miten voin sinua auttaa?"
"Auttaa minua! En minä apua hae. Kyllä autan itseni vastedes niinkuin tähänkin asti. Nyt vain tahtoisin lainata sinulta vaatteita, sillä aion mennä kuninkaan puheille. Näethän, minkä näköinen olen", jatkoi hän. "Ei yhtään ehyttä riepua ruumiin verhona, eikä ole paljon ehyttä paikkaa nahassanikaan. Tuli, Ekshäradin miesten puukot ja keihäänpistot kyllä minut merkitsivät. En tahtonut jäädä kotipuolen metsiin itseäni paikkailemaan, sen vuoksi tulin tänne sinun luoksesi, Pekkalainen, ja arvelin viipyä täällä siksi kunnes nahka paranee eheäksi."
"Terve tultuasi tänne, Hakkarainen, kyllä tarvitset lepoa ja hoitoa, sen olet näköinenkin, ja onpa vaikea ymmärtää, kuinka olet kyennyt kulkemaan tänne tämän pitkän matkan. Onhan ruumiistasi yläpuoli ja käsivarret sekä kädet melkein yhtenä ainoana haavana." — "Niin, kyllähän Ekshäradin miehet tarkoittivat hyvää ja aikoivat minut vangita, mutta eipä se onnistunut. Hakkarainen on vielä vapaana, sen he kyllä vielä aikanaan tuntevat nahassaan. Toimita, että saan kylpeä, niin kyllä minusta vielä mies tulee. — Mutta mitä väkeä sinulla on luonasi! Tuon miehen, joka on Gransjön tienoilta, kyllä tunnen, mutta entäs nuo toiset? Vai niin", lisäsi hän, kun Pekkalainen oli ilmoittanut, keitä he olivat, "olenpa kuullut heistä jo ennenkin. Karhunpoika-Pekka on käynyt meidänkin metsäseudullamme, mutta mitä he nyt täältä tahtovat? Mistä teillä on puhe?"
Vanha Pekkalainen kertoi heidän kuulleen, miten suomalaiset menettelivät epärehellisesti ja väkivaltaisesti, niin että ärsyttivät ruotsalaisia, ja nyt oli aikomus saada suomalaiset taivutetuiksi suurempaan varovaisuuteen ruotsalaisia kohtaan sekä muutenkin pysymään laissa ja oikeudessa ja keskenään yksimielisinä.
"Laissa ja oikeudessa, niinkö sanot!" virkkoi Hakkarainen hypähtäen pystyyn! "Ruotsalaiset juuri eivät pysy laissa eikä oikeudessa. He väittävät saaneensa esivallalta luvan polttaa suomalaisten kodit ja konnut ja tuhota heidät itsensä! Onko tämä laki ja oikeus? Minulla on rakennusseteli ja lupa rakentaa ja asua; se on laki ja oikeus, sen tahdon näyttää talollisille ja kuninkaisiin minä menen, ja talollisten täytyy rakentaa jälleen minun taloni ja kylvää halmeeni, sen minä sanon. Pysykööt suomalaiset keskenään yksimielisinä! Se on kyllä oikein, mutta kuinka luulette saavanne sen asian tapahtumaan?"
"Niin, me pohjoiskulman suomalaiset elämme sovussa keskenämme ja olemme tarpeeksi voimakkaat tekemään omat päätöksemme laiksi!"
Hakkarainen hypähti taas pystyyn. "Te pohjoiskulman suomalaiset!" ähähti hän kiukkuisesti, mutta vaikeni ja istuutui jälleen ja virkkoi: "Niinpä niin, ehkä se kyllä olisi hyväkin, jokin esivaltahan olla pitää. Kun saisitte muut pysymään rauhassa ja tekemään oikeuden mukaan, niin kyliä Hakkarainenkin siihen suostuu."
Tuotiin sana, että sauna oli valmiina ja lähdettiin siitä kylpemään. Hakkaraisen haavat puhdistettiin ja tarkastettiin, ja toisten täytyi ihmetellä hänen kärsivällisyyttään ja voimiaan, kun hän oli jaksanut kestää hoitamattomien haavojen tuottamat tuskat. Mutta Hakkarainen olikin kaikkialla tunnettu rohkeudestaan ja tavattomista ruumiinvoimistaan.
Juteltiin vieläkin suomalaisten suhteesta ruotsalaisiin, mutta ei voitu päättää mitään, ennen kuin oli saatu varma tieto siitä, oliko mitään perää siinä puheessa, jota ruotsalaiset levittelivät, että heillä muka oli oikeus tappaa suomalaiset ja polttaa heidän talonsa. Siitä piti Hakkaraisen antaa tieto, jahka hän palaisi kuninkaista.
Päätettiin, että suomalaiset pysyvät sillä välin rauhassa aloillaan, mutta ovat kuitenkin varuillaan, ja että he kaikin mokomin hankkivat itselleen niin monta pyssyä kuin oli miehiäkin. Jos kenen oli mahdoton varojen puutteessa hankkia ampuma-asetta, häntä piti niiden auttaa, joilla oli varoja. Suomalaisten piti vielä ahkeraan antaa tietoja toisilleen ja tiedustella huolellisesti, varustautuivatko ruotsalaiset hyökkäykseen. Sitten erottiin.
Hakkarainen ja Pekka jäivät taloon. Pekka vei pian Pekkalaisen erilleen ja pyysi tätä soutamaan virran poikki. Siellä yksinäisyydessä Pekka hänelle ilmoitti Matin salaisuuden ja pyysi Pekkalaisen neuvoa.
"Ei sellainen tuuma menesty, että ihmisille uskotellaan hänen olevan sinun poikasi. Yhtä vähän kelpaa sekään neuvo, että pidät häntä vielä luonasi, sillä tietty asia on, että ison ruotsalaisen sukulaiset etsivät häntä, ja jos he hänet löytävät sinun luotasi, niin kyllä miehiä kaatuu molemmin puolin, ja sitten tulee rauhattomuus yli koko metsäseudun.
"Ei, kyllä Matti on jo siksi vanha, että pitää huolen itsestään. Saata hänet tuntureille ja anna hänen olla siellä. Jos hänen käy huonosti, hän voi saada apua minulta, mutta nyt ei ole syytä hänen näyttäytyä minun eikä naapurien luona. Parasta, ettei kukaan tiedä hänestä mitään, ja teit oikein, kun et tulomatkalla poikennut kenenkään luona. Sinun luoksesi tiedustelijat voivat kyllä löytää, mutta siellä heiltä katoavat jäljet, eikä kukaan osaa hakea tuntureilta. Jos vuoden kuluttua tai niillä main tahdot Matin luoksesi, voimme sillä välin levittää huhun, että odottelet Suomesta tulevaksi erästä läheistä sukulaista ja kun hän tulee, hän on sinun veljenpoikasi. Ison isännän suvulle huhu tuskin kulkeutuu niin tavallisesta tapauksesta, että sukulainen tulee meren takaa. Aika myöskin tekee tehtävänsä, enkä luule, että nyt voimme Matin hyväksi muuta tehdä. Joku minun pojistani saa viedä säkillisen jauhoja sinne järvelle, ja paluumatkalla sinä poikkeat meille. Mene nyt ja hae Matti tänne. Olkoon hän täällä siksi, kunnes sinä huomenna ennen päivännousua haet hänet."
Pekka oli ääneti kuunnellut Pekkalaisen puhetta tämän esittäessä tuumiaan, ja kun ukko oli päässyt loppuun, hän sanoi pitävänsä tuumaa hyvänä; hän aikoi toimia sen mukaan. Sitten haettiin Matti ja ilmoitettiin hänelle tuumasta, johon hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen.
Pekka souti nyt Pekkalaisen kanssa kotiin, jossa Hakkarainen tuli heitä vastaan kysyen äreästi: "Saanko sinulta vaatteita lainaksi?" — "Saat." — "Annatteko minulle todistuksen siitä, mitä minulle on tapahtunut?" Sen kumpikin tahtoi kernaasti antaa, Pekalla oli kyllä kova urakka kirjoittaessaan ja sepittäessään todistusta, mutta valmiiksi se tuli. "Kiitos", virkkoi Hakkarainen, "minä lähden huomenna." — "Ethän sinä kykene matkaan noin haavoittuneena; uuvut vielä metsään." — "Ei, haavat paranevat paremmin umpeen, kun olen liikkeessä, ja minulla on kiire. Anna minulle kirves! Hakkaraisella ei ole mitään omaisuutta, ja jollei akkani ole päässyt karkuun, hän on vankina talollisten joukossa, ja silloin nämä häntä kiduttavat. Joutuin nyt. Hakkaraisella on kiire!" Hänen kiireensä miehet kyllä käsittivät, ja jo päivän ensi koitteessa seuraavana aamuna tämä oli varustautunut lähtöön. Pekka vei hänet sitten erilleen ja kysyi, tahtoisiko hän ottaa hankkiaksensa pyssyn ja tuodakseen sen metsäkulmalle. "Vaikka kaksi, jos tahdot." — "Olkoon menneeksi", sanoi Pekka; "ota nämä rahat ja osta kaksi pyssyä. Toinen olkoon sinulle, toinen minulle." — "Niin sinä, Pekka, puhut kuin minäkin ajattelen. Jää Herran haltuun! Kyllä vielä tapaamme toisemme!"
Parin päivän kuluttua tapaamme taas Pekan ja Matin saarella metsäpirtissä. Kaikki oli siellä entisellään. Ketään ei näyttänyt siellä käyneen. "No nyt, Matti, olet kotonasi", sanoi Pekka vähän ajan kuluttua. "Kunpa nyt täällä viihtyisit yhtä hyvin kuin minäkin olen viihtynyt ja viihdyn. Nyt meidän täytyy lähteä hankkimaan joksikin aikaa ruokaa. Sitten mennään toiseen paikkaan, jonka aion sinulle näyttää. Siellä kyllä saamme tehdä työtä, mutta se työ voi maksaa hyvin vaivat; nyt metsästämään!"
"Oletko väsyksissä?" kysyi Pekka Matilta kerran heidän kiivettyään jyrkkiä mäkiä. "Ei minua väsytä, mutta olkapäät ja selkä ovat hankautuneet nahattomiksi, niin että mielelläni vähän levähtäisin. Eikö sinua väsytä?" — "Ei vielä; seisopas nyt alallasi ja ole ääneti, niin kuunnellaan." He pysähtyivät. "Kuuletko mitään?" — "Kuulen virran kohinaa idästä päin." — "Niin juuri", sanoi Pekka, lähdetään taas, virran varrella saamme levätä; siellä on matkamme määrä, ja nyt eteenpäin!"
"Nyt, Matti, olemme perillä. Tähän asetutaan; pois kontti hartioilta!" — "No kas, onko sinulla täällä varastoaitta? Oletko ollut täällä ennen?" — "Olen! Tee nyt tuli, niin saat kuulla, minkä vuoksi olemme tänne tulleet."
Kun nuotio leimusi ja molemmat matkamiehet olivat heittäytyneet pitkäkseen, kertoi Pekka mitä Oslon kauppias oli hänelle sanonut simpukoista, millaisen saaliin hän oli täällä koonnut ja miten paljon hän oli kauppiaalta saanut tälle lähettämistään helmistä. "Niistä rahoista ei ole enää paljoa jäljellä, sen vuoksi lähdin tänne. Tänään lepäämme ja huomenna rupeamme työhön; mutta kun sinä kaiketi olet utelias näkemään simpukoita, niin haen niitä muutamia näytteeksi, ja koirat syövät niitä mielellään; ne saavat nyt hyvän ruokaveron."
Erämiehet tekivät työtä viikkokausia, kunnes tuli syksy ja virta alkoi paisua. Silloin heidän täytyi lopettaa. Saalis oli tyydyttävä. Pekka oli hyvillään, ja sitten lähdettiin taas liikkeelle. "Katso nyt, Matti, tarkoin ympärillesi, niin osaat tänne vaikka yksinäsikin. Tämä olkoon sinun hopeakaivoksesi. Antin kaivos ehtyi pian; luulen, että sinun aarrepaikastasi tulee antoisampi, jos pysyt varovaisena: ja nyt eteenpäin!"
Heidän tullessaan Pekan saarimajaan oli paras majavanpyynnin ja karhun loukkujen virittämisaika; ja kun Matti oli siinä toimessa saanut opastusta, heitti Pekka jäähyväiset. "Tee nyt työtä Matti! Jääköön Teppo tänne luoksesi. Siitä sinulla on hyötyä ja seuraa. Kevätpuolella saat minusta tietoja. Jos sinulle sattuu jotakin vastoinkäymistä, niin mene ukko Pekkalaisen luo. Hän auttaa sinua, ja ennen kaikkea: älä rupea riitaan ihmisten kanssa! Karttele heitä, kunnes saat kuulla minusta!"