Produced by Tapio Riikonen

YRJÄNÄ KAILANEN JA HÄNEN POIKANSA

Kuvauksia Ruotsin suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä
Wermlannin ja Taalain metsäseuduilla

Kirj.

GUSTAF SCHRÖDER

Suomennos.

Werner Söderström, Porvoo, 1894.

SISÄLLYS:

Tekijän esipuhe
   Lukijalle
Historiallinen johdanto
    1. Maahanmuutto
    2. Vainon aika
    3. Suomalaiset Amerikassa
    4. Siirtyminen Norjaan
    5. Suomalaisten ystävä
    6. Siirtymistiet ja asunnot
Yrjänä Kailanen ja hänen potkansa
    1. Matkalle lähtö
    2. Antti ja Pekka matkalla Ruotsiin
    3. Ensimmäinen suuri metsästys
    4. Maanmiehiä tavataan
    5. Pekan seikkailu karhunajossa. Majavanpyynti
    6. Pekanhuhdassa. Ilveksenajo
    7. Näädänpyynti
    8. Malmivuorella
    9. Taas matkalla
   10. Autiotalo
   11. Erämaissa
   12. Karhunkaadanta
   13. Yrjänä matkalla herttuan luo
   14. Suomalaismökki Oren metsässä
   15. Hyökkäys ja ilkityö
   16. Onnellinen tapaaminen
   17. Lumituiskun peitossa
   18. Kuusivuoren suomalais-ukko
   19. Peuratunturi
   20. Majavanpyydystäjät
   21. Oikeudenkäynti erämaassa
   22. Jälleennäkeminen
   23. Bogen
   24. Kamala vieras
   25. Takaisin tuntureille
   26. Myötävirtaan koskia pitkin
   27. Surmanlaakson kahakka
   28. Viggenin tappelu
   29. Antti
   30. Pekka
   31. Henkipatto
   32. Taistelu Bysjön jäällä
   33. Hirmuinen kosto
   34. Nuori Pekka

TEKIJÄN ESIPUHE.

Lukijalle.

Jo lapsena kiintyi huomioni Wermlannin synkillä salomailla asuviin suomalaisiin. Heidän ulkomuotonsa, tapansa, pukunsa ja kielensä eivät voineet olla herättämättä sekä vanhojen että nuorten huomiota. Heidän köyhyytensä, heidän ankara taistelunsa olemassaolosta ja ennen kaikkea heidän eränkäyntinsä ja tarinansa vetivät puoleensa vastustamattomasti ja herättivät mielessäni voimakkaan halun lähemmin tutustua noihin erikoisiin ihmisiin.

Sitten toimeni veivät minut moneksi vuodeksi aivan heidän keskuuteen. Mitä silloin jouduin näkemään, vain lisäsi tiedonhaluani ja harrastustani tuota melkein unohduksiin joutunutta kansaa kohtaan, joka 19 vuosisadan keskivaiheilla eleli synkissä metsäseuduissa ja jota tuskin nimeksikään tunsi sen maan väestö, jossa se oli raivannut korpia ja elänyt aikojaan.

Tämä eloisa innostus antoi minulle aiheen sovittaa etupäässä nuorisoa varten ja kertoa ne tarinat ja sadut, jotka olen kuullut ja säilyttänyt muistissani. Niissä on paljon totta, siitä ei ole epäilystäkään, vaikka kansa onkin taipuisa ihannoimaan ja kaunistamaan kaikenlaisilla hyvillä ominaisuuksilla niitä henkilöitä, jotka ovat saavuttaneet sen luottamuksen ja kunnioituksen, mutta sitä vastoin näkee ainoastaan varjopuolia niissä, jotka ovat herättäneet siinä vastenmielisyyttä.

"Historiallisen johdannon" ainekset olen lainannut etupäässä tohtori Petrus Nordmannin yliopistollisesta väitöskirjasta "Finnarne i mellersta Sverige" (Helsingissä 1888), lehtori Gottlundin teoksesta "Lukemisia suomalaisille" sekä Albrekt Segerstedtin käsinkirjoitetuista muistiinpanoista.

Jos yksinkertaiset kertomukseni suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä voivat herättää harrastusta ja säilyttää muiston vieraasta kansasta, joka uskomattomia vaivoja ja puutteita kärsien on raivannut korpia viljelykselle ja on nyt saatettu yhdenvertaiseksi meidän, ruotsalaisten, kanssa, tämä vähäinen teos on saavuttanut tarkoituksensa.

Tukholmassa marraskuulla 1893.

GUSTAF SCHRÖDER.

HISTORIALLINEN JOHDANTO.

1. MAAHANMUUTTO.

Aika, jolloin suomalaiset muuttivat Ruotsiin, lienee tätä nykyä enää vaikeasti määrättävissä. On tutkijoita, jotka arvelevat, että suomalaisia on ollut Ruotsissa jo ennen svealaisten maahantuloa. Toiset väittävät heidän tulleen Eerik Pyhän käskystä. Kumpaankaan olettamukseen ei ole päteviä todistuksia. Sen verran vain näyttää olevan historiallisesti todistettu, että heitä oli v:n 1520 tienoilla ns. Wermlannin vuoren ympäristöllä, jossa heitä jo silloin asui sangen suuri määrä.

Aivan varmaan on maahanmuuttoa jatkunut vielä mainitun ajan jälkeen, vaikkei kenties sanottavassa määrin ennen kuin nuijasodan päätyttyä, jolloin Kaarle-herttua lupasi suomalaisille suojeluksensa ja antoi heille autioita metsäseutuja raivattaviksi ja asuttaviksi. Etupäässä tämä lienee siihen aikaan koskenut Wermlantia, päättäen kertomuksesta, jonka Eerik Yrjönpoika v. 1594 antoi herttualle.

Muutamia harvoja suomalaisia oli asettunut asumaan Ångermanlantiin ja Medelpadiin, sen saamme tietää kirkon kymmenysten kantakirjasta vuodelta 1600 ja Medelpadin tuomiokirjasta vuodelta 1610.

Samaan aikaan siirtyi suomalaisia Helsinglantiin ja Gestriklantiin. V. 1609 antoi Geflen kuninkaallinen käskynhaltija turva- ja veronvapautuskirjan kolmelle Järbossa ja Ofvansjössä asuvalle suomalaiselle perheelle; ja Kaarle-kuningas antoi helmikuun 18 p:nä 1611 avoimen turvakirjan "suomalais-joukolle", joka oli asettunut asumaan Ockelbohon.

Vaikk'eivät mitkään historialliset asiakirjat osoita, että tähän aikaan olisi maahan muuttanut asukkaita yhä edelleen, voidaan kuitenkin, nojautuen suomalaisten keskuudessa liikkuviin suullisiin kertomuksiin, olettaa tämä varmaksi, koska suomalaisia näyttää kaikkina aikoina olleen lukuisimmin tässä maakunnassa sekä sen rajaseuduilla Norjan puolella. Tämän voi päättää jo siitäkin, että papiston v. 1606 laatimien henkikirjoitusluetteloiden mukaan jo silloin oli Dalbyn suomalaismetsissä 131 16-20 vuoden ikäistä henkilöä ja että pappismies Fernow, joka arvatenkin 1700-luvun keskivaiheilla tutki Wermlannin maata ja kansaa, lausuu v. 1779 julkaisemassaan "Kertomuksessa Wermlannista" suomalaisista, että heitä nuijasodan jälkeen tuli laumoittain Ruotsiin, "jossa Kaarle-herttua vastaanotti heidät armollisesti ja kehoitti heitä asettumaan metsäseutuihin asumaan". Suuri joukko tuli Wermlantiin, jossa he asettuivat Bergslagenin, Elfdalin, Fryksdalin, Jössen kihlakunnan, Nordmarkin ja Gillbergin kihlakunnan salomaille eli aivan kuin puoliympyrään yli koko maan. On luultavaa, että Fernow laati tämän kertomuksensa nojautuen suomalaisten kertomuksiin ja että suomalaiset itse olivat ne kuulleet esi-isiltään; ja kun tunnetaan suomalaisten viime aikoihin asti säilynyt totuudenrakkaus, lienee Fernowin kertomus yhtä luotettava kuin sen ajan historialliset muistiinpanotkin.

Että Fernow on kirjoittanut muistiinpanonsa suomalaisista totuudenmukaisesti ja osoittaen ilmeistä harrastusta, näkyy siitäkin, että hän saattaa mainita kokonaista 114 suomalaista sukunimeä yksistään Elfdalin, Fryksdalin ja Jössen kihlakunnista. Kuningas Olavi Trätälja tuskin vei mukanaan enemmän väkeä Wermlantiin kuin nämä suomalaiset.

Suomalaisten lukumäärä ei ennen nuijasotaakaan ollut varsin pieni; sen todistaa sekin, että Kaarle-herttua lokak. 6 p:nä 1583 antoi julistaa "Varman ohjekirjan suomalaisille" — "Wisst concept för finnar" —, jossa heille myönnetään oikeus asettua asumaan kruununmetsiin ja viljelemään maata. Kuusi vuotta heidän piti saada olla vapaina veroista. Tämä "ohjekirja" näyttää olleen voimassa koko herttuakunnassa.

Samoin kuin isänsä edisti myös Kustaa II Aadolf maan raivaamista viljelykselle vastaanottamalla ja suojelemalla niitä suomalaisia, jotka jättivät isänmaansa asettuakseen Ruotsiin. Sen aikaiset suomalaiset arvelivat tarvitsevansa tilavat alat asuakseen, ja kenties tämä olikin syynä siihen, että useat maahanmuuttajat asettuivat kauemmaksi itään päin, kulkivat niihin suuriin metsiin, joita Taalain maakunnassa oli runsaasti, sillä jo v. 1626 oli tässä maakunnassa suomalaisia kaikissa pohjoisimmissa ja läntisimmissä pitäjissä. Orsan pitäjään tiedetään suomalaisia muuttaneen jo sata vuotta aikaisemmin, v. 1526, mutta lukuisimmin lienee alettu maahan muuttaa Kustaa II Aadolfin hallituksen alkuaikoina.

Kristiina-kuningattaren aikana levisi suomalaisia Ruotsin keskiosiin ja yksityisiä ryhmiä tuli Suomesta ja kulkeutui Wermlantiin. Luultavasti heitä myös tähän aikaan yleisemmin kuin ennen siirtyi rajan yli Norjan puolelle.

Ensimmäisten suomalaisten siirtymistä Ruotsiin ei sikäläinen vakinainen asujaimisto näytä juuri huomanneenkaan; mutta pian he alkoivat syyttää suomalaisia muka vahingon tuottajiksi ja valittivat, että nämä olivat asettuneet liian lähelle emäkyliä, kaatoivat metsät kaskiksi ja laskivat kulovalkeita metsiin siten hävittäen niitä. Pian nämä valitukset tulivat yleisiksi, ja tyytymättömyys sekä suomalaisiin että kaskenpolttoon lisääntyi.

Kaskenpolttoa harjoitettiin esivallan suostumuksella, se näkyy Kaarle-Herttuan avoimesta kirjeestä Wermlannin rahvaalle v. 1587, jossa hän antaa käskyn "kaataa kaskeksi ja polttaa halmeeksi niin paljon metsää, että oikealla ajallansa syksyllä siihen voitaisiin kylvää tynnyri ruista".

Kun ruotsalaisiakin kehoitettiin kaskia viljelemään ja he oppivat tämän maanviljelystavan suomalaisilta, he pitivät itseään ikään kuin syrjäytettyinä ja katsoivat kärsivänsä vahinkoa maahantulijoiden vuoksi. Siihen vaikutti lisäksi, että koko joukko suomalaisia oli asettunut vuorikuntaan ja harjoitti sysienpolttoa ja vuorityötä. Tätä katsottiin hyvin karsaasti.

Suomalaisten maanviljelys oli alkuaan kaskenpolttoa, kunnes he olivat ehtineet raivata maata, ja tämäkin otettiin lukuun veron määräyksessä; useimmat suomalaiset siis katsottiin maanomistajiksi, kun heidän tiluksensa voitiin arvostella neljänneksi osaksi taloa eli manttaalia. Kun talonpoika tarvitsi elääkseen koko talon, oli selvää, ettei suomalainen voinut neljännesosalla elää muulla keinoin kuin kaskenpoltolla. Se oli arviomiesten mielipide. Näin olivat asiat edelleen herttua Kaarle Filipin kuolemaan asti.

Silloin oli suurin osa maata Wermlannissa kruunun omaa, olivatpa talot suurempia tai pienempiä. Fernow kertoo: "Ja jollei ihan aina tapahtunutkaan, että asukas ajettiin pois, kun talo soveltui toiselle, joka paremmin soveltui voudin kukkarolle, rasitti ainakin taloja yksi vaikeus, niin pian kuin sinne joko tuli asumaan laiskuri, tai jos sattui katovuosi tai sota. Silloin talo jätettiin joko kokonaan tai osittain autioksi, eikä kruunu saanut sotamiestä eikä veroa."

Kustaa II Aadolf havaitsi tällaisista oloista johtuvan epävarmuuden tarvitessaan rahoja suunnittelemaansa Saksan sotaan. Hän huomasi voivansa nopeasti hankkia rahoja rasittamatta kansaa. Talonpoikakin tulisi huolellisemmaksi maanviljelyksessään, jos hän saisi ostaa talonsa perintömaaksi. Huhtikuun 29 p:nä 1629 annettiin julistus, josta oli tärkeät seuraukset, kun koko joukko taloja siirtyi kruunulta yksityisten omiksi.

Suomalaisille nämä perinnöksiostot koituivat erittäin merkityksellisiksi, sillä siihen saakka ei ollut pidetty kovin tarkkaa lukua myönnettäessä heille lupaa asettua rakentamaan, kaskea viljelemään ja polttamaan emäkylienkin metsiin. Nyt ruvettiin pitämään tarkempaa lukua, ja pian syntyi eripuraisuutta. Ensimmäisiä riitajuttuja, joita lykättiin oikeuden ratkaistavaksi, oli Uddeholmin tehtaanomistajan Carlströmin ja Sandsjön suomalaisten välinen riita. Suomalaisten täytyi kärsiä kovaa kohtelua, ja muudan suomalaisraukka tuomittiin kujanjuoksuun Rådan kirkolla, vaikk'ei hän ollut tehnyt mitään muuta rikosta kuin useina vuosina kierrellyt vuorikunnassa kerjäämässä.

Nyt alkoi suomalaisille kova taistelu. Maahanmuuttoa ja asettumista kruunun metsiin jatkui kuitenkin samalla tavoin kuin Kaarle IX:n aikana. Mutta suomalaiset kävivät varovaisemmiksi, ja moni meni itse Tukholmaan saadakseen ns. rakennuslupakirjan niihin paikkoihin, jotka saisi viljelläkseen. Toiset taas välinpitämättömyydessään tämän laiminlöivät ja painuivat heti metsiin ja oleskelivat siellä ilman kirjoja ja passia, kunnes vapaaehtoisesti tai pakosta näkivät olevan syytä anoa kirjoja. Sellaisia kuninkaallisia kiinnekirjoja antoi Kustaa II Aadolf useita, sillä suomalaisten siirtymistä Ruotsiin jatkui tähän aikaan säännöllisesti.

Kuitenkin ruotsalainen väestö yhä vain valitteli suomalaisten lisääntymistä ja ilkivaltaisuutta, ja tämän johdosta Kustaa II Adolf käski kirjuri Anders Erikssonin Helsinglannista tutkia asiaa, haastaa oikeuteen ja sakottaa niitä suomalaisia, jotka olivat tehneet itsensä syyllisiksi ilkivaltaisuuteen.

Maahan tulleiden suomalaisten joukossa oli useita, jotka osittain olivat kykenemättömiä hankkimaan itselleen vakinaisia asumuksia, osaksi taas olivat haluttomia työhön. Toiset lienevät kotiseuduillaan kärsineet rangaistuksen lainrikkomisista ja kuljeksivat metsissä elättäen henkeään metsästyksellä, kalastuksella ja, kun hätä käski, satunnaisella työllä. Näistä oli kirjurille annettu käsky, että sellaiset irtolaissuomalaiset, "dreffsefinnar" l. "strukfinnar", hänen piti ottaa kaikki kiinni ja panna sotaväkeen sekä viimeinkin toimittaa niin, etteivät he säästy korkeimmasta rangaistuksesta. Vielä liikkeessä olevat kertomukset osoittavat, että ruotsalaiset talonpojat olivat kärkkäitä auttamaan kirjuria tässä toimessa.

Tähän saakka olivat ainoastaan ruotsalaiset talonpojat valittaneet; nyt tuli valituksia suomalaisia vastaan myöskin Norrlannin, Neriken ja Wermlannin maaherroilta; "he haaskasivat tarpeettomasti metsiä, pitivät luonaan ja antoivat asuntoa karkulaissotamiehille ja muille kevytmielisille ihmisille". Näihin valituksiin holhoojahallitus vastasi, että maaherrat koetelkoot, millä keinoin sellainen "konnuus" saataisiin ehkäistyksi.

Ja näin alkoi suomalaisten vainoaminen. Vermlannissa maaherra Gustaf Leijonhufvud ehdotti hallitukselle, että irtolaissuomalaisia rangaistaisiin siten, että heidän täytyisi omassa ruoassaan tehdä kuukausi tai pari työtä vuorikaivoksissa ja että heidät sitten ajettaisiin maanpakoon.

Tähän myönnyttiin ja hallitus ilmaisi tyytyväisyytensä maaherran intoon. Maaherroille myönnettiin muutamissa tapauksissa sangen laaja valta. Niin he esim. saivat oikeuden tutkinnotta ja tuomiotta mestauttaa metsissä kulkijat, rosvot ja törkeät pahantekijät, jotka tavattiin verekseltä.[1] Vielä hallitus lisäsi, että "jos on suomalaisia torppareita, jotka haluavat päästä vakinaisesti asuviksi ja kykenevät torppaa parantamaan maan ja kruunun hyödyksi, niin ettei kruunu menetä veroa muista torpista, joiden täytyisi ylläpitää irtolaisväestöä, voitte ne liittää emäkylien talonpojille ja vaatia ulosteot". Loppusanoissa hallitus ilmaisee vielä jyrkemmän mielipiteen. "Koska suomalaiset eivät suostu menemään kaupunkiin, vaan tahtovat pysyä metsissä, niin voitte antaa vanhojen ja ainoastaan yhden asua talossa ja muuttaa kaikki muut kaupunkeihin siellä tekemään käsitöitään. Ja joka sitä ei tahdo tai voi tehdä, se sotaväen otossa otettakoon sotamieheksi, ja joka taloon jää asumaan, polttakoon sysiä sille, joka kaupungissa käsityötä tekee."

2. VAINON AIKA.

Tästä ajasta alkaen kävi pitkäaikainen olo Ruotsissa suomalaisille hyvin tukalaksi. Voidaanpa sanoa, että vuodesta 1637 alkaa vainon aika. Ruotsalaiset talonpojat, joiden mielestä suomalaiset torpparit "olivat liian lähellä heidän emäkyliään ja tekivät niille huomattavaa haittaa ja vahinkoa" — niin kuului tavallinen valitusvirsi, — kokivat kaikin mokomin saada heidät karkoitetuksi. Jos suomalaisella oli tallella kuninkaallinen kiinnekirjansa, hän sai useimmissa tapauksissa jäädä asumaan torppaansa; mutta jos se oli joutunut hukkaan tai jos torppa oli perustettu ilman lupaa, hänet ajettiin armotta pois, jos nimittäin lainpalvelijan onnistui saada hänet häädetyksi.

Mutta niin ei aina käynyt, sillä suomalainen puolusti itseään ja maatilkkuaan. Hidasluontoinen, itsepäinen mies, joka eleli syrjäisellä, autiolla saloseudulla ja johon uudet aatteet hyvin vähän pääsivät vaikuttamaan, ei voinut niin pian käsittää muodostuneita uusia olosuhteita eikä tajuta hallituksen muuttunutta mielipidettä hänen kotipaikka-oikeudestaan. Hän tiesi, että hänen isänsä tai isänisänsä oli Kaarle-herttua kutsunut maahan ja kehoittanut tätä kaskenviljelykseen, ja nyt sanottiin että hänet, perillinen, oli ajettava pois tai pakotettava toisenlaiseen elintapaan. Hän joutui helposti arvelemaan, ettei paikallisten virkamiesten ankaruudella enempää kuin kateellisten naapurienkaan puuhilla ollut mitään tukea voimassa olevassa laissa. Sellaisissa oloissa ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin tarttua matkasauvaan mennäkseen valittamaan hallitukselle Tukholmaan.

Valtion rekisterikirjassa on huhtikuun 14 p:ltä 1637 säilynyt seitsemän Länsi-Norrlannin suomalaisen nimet, jotka tulivat pääkaupunkiin ja ilmoittivat, etteivät he olleet metsänhaaskauksella eivätkä metsästyssääntöäkään rikkomalla tehneet kruunulle eikä muille asukkaille mitään vahinkoa, ja rukoilivat senvuoksi että saisivat omistaa kotipaikkansa. Asiaa käskettiin tutkimaan ja maaherraa kehoitettiin "niin toimimaan, että asetusta kaikkine väliehtoineen tarkoin noudatetaan".

Erityisenä poikkeustapauksena on pidettävä, että ruotsalaisseutujen, Hanebon, Arbrån ja Bergsjön tienoilla Helsinglandissa asuva rahvas, alamaisesti anoo "saada nauttia ja pitää luonansa kolme suomalaista, jotka ovat hyviä seppiä ja voivat hyvin hyödyttää maan asukkaita työllänsä". Tähän hallitus ei voi vastata muuta, kuin ettei se suomalaisia koskevalla asetuksella ollut tarkoittanut niitä, joista maalle ja kruunulle voi olla jotakin hyötyä.

Suomalaisten itsepintaisesti jatkama kaskenviljelys antoi pari vuotta myöhemmin aiheen uuteen asetukseen. Maaherra Kaarle Bondelta oli tullut valituksia suomalaisten kaskenpoltosta ja metsänhaaskauksesta, minkä jälkeen hallitus hyväksymällä hänen ehdotuksensa tämän vallattomuuden ehkäisemiseksi antoi hänelle (kesäkuun 22 p:nä 1641) käskyn "polttaa suomalaisten riihet ja asuinhuoneet, joita he ovat rakentaneet sinne tänne metsiin, samoin kuin heidän viljansa, kun se on kypsynyt, joko ottaa pois tai samalla tavoin polttaa, niin että he ruokavarojen puutteessa lähtisivät pois metsistä".

Samanlaisia käskyjä annettiin monelle haaralle. Niinpä nähdään Grythytten käräjäkunnan vanhimmasta säilyneestä tuomio-pöytäkirjasta (heinäkuun 14 p:ltä 1641), että vuorimestari "ilmoitti rahvaalle korkean esivallan tahdon ja käskyn, että kaikilta suomalaisilta tai torppareilta, jotka eivät vuorityötä tee eivätkä viljele peltoa tai niittyä, vaan kaatavat metsää, on heidän huoneensa ja rukiinsa poltettava".

Seurauksena näistä epäinhimillisistä käskyistä oli, että suomalaisten lähetyskuntia taas saapui Tukholmaan valittamaan heidän kärsimistään vääryyksistä. Läntisen vuorikunnan Grängen lähettiläät sanoivat, että he olivat kuningas Kustaa II Aadolfin ja maaherrojen luvalla perustaneet uudistorppia, jotka oli pantu verolle, ja että he olivat siihen työhön kuluttaneet paljon vaivaa, ja koska he eivät olleet kaataneet metsää enempää kuin oli tarpeen pellon ja niityn raivaamiseen, he pyysivät suojelusta. Asia lykättiin takaisin maaherran tutkittavaksi ja hänen ratkaistavakseen. Tästä annettu välipäätös loppuu käskyyn, että "katsanto ja silmälläpito pidetään jäljellä olevista, etteivät he mahtaisi hakata enemmän metsää kuin minkä verran he tarvitsevat tarpeellisiin rakennuksiinsa tai muutoin ehtivät raivata pelloksi, niityksi ja muiksi viljelysmaiksi".

Luultavasti samalta ajalta on säilynyt anomuskirja, jossa ei ole päivämäärää ja joka alkaa sanoilla: "Me köyhät veronalaiset Ljusnärin Finnmarkin suomalaiset kansalaiset". Ljusnärin vaskitehtaan suomalaiset kertoivat siinä kirjoituksessa, että kelpo herra Krister Bonde oli muutamia vuosia takaperin heidän hyvän käytöksensä takia ja tehtaan edistymisen vuoksi sallinut jokaisen talonpojan vuosittain kaataa puolen tynnyrinalan laajuisen kasken, mutta sitten kuin armollinen kuningatar oli antanut ankaria asetuksia suurien kaskien kaatamisesta, oli heitä sakotettu viisivuotisista kaskenpoltoista. Mutta nämä oli ilmoitettu kahta vertaa suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Senvuoksi he muutenkin suurien velkojen takia hätäytyneinä rukoilivat armahdusta sakkojen maksusta. Mitä nöyrimmin sanoin laaditun kirjoituksensa he lopettivat toivottamalla Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen henkistä ja ruumiillista hyvinvointia — jota heiltä itseltään toden totta puuttui!

Edellämainittu asetus (kesäkuun 22 piitä 1641) uudistettiin vielä, ensi kerran maaliskuun 16 p:nä 1642 ja toisen kerran elokuun 29 p:nä 1644. Viimein ilmestyi kuninkaallinen asetus maaliskuun 22 p:ltä 1647; siinä sanotaan 3 §:ssä:

"Ne torpat ja talot, jotka ovat luvattomasti rakennetut yhteismaalle, samoin kuin nekin, jotka ovat luvan saaneet, mutta ovat liian pienet, jotta niille voitaisiin määrätä neljännestalon vero (huomaa, että suomalaisten asunnot tavallisesti olivat verotetut kahdeksannesosiksi taloa, eli kahdeksanneksi osaksi manttaalia), on jätettävä asumattomiksi, saatettava autioiksi ja jälleen jätettävä metsää kasvamaan."

Tämän jälkeen sanotaan 8 §:ssä: "Kaikkia muita, jotka siellä kaskea viljelevät tai sinne asettuvat, koetettakoon esteettömästi ottaa kiinni ja tehdä heistä loppu niinkuin muista vahingollisista elukoista;" ja 9 §:ssä sanotaan:

"Ne suomalaiset, jotka vuoriteollisuudelle ovat enemmän haitaksi kuin hyödyiksi, heidän rakennuksensa ja torppansa revittäköön hajalle ja hävitettäköön, heidän halmeensa viljoineen otettakoon heiltä pois, ja missä vielä joku tavataan, hänet vangittakoon, hänen rakennuksensa poltettakoon, ja hän on samalla menettänyt työnsä tuotteet, ja mitä hänen luonansa ja hänen hallussaan on, jaettakoon kolmia, meille, maalle (s.o. kihlakunnalle) ja syyttäjälle."

"Ei sovi kieltää", lausuu eräs ruotsalainen kirjoittaja, "että ne rangaistusmääräykset, joilla heitä koetettiin pakottaa lainkuuliaisuuteen, olivat liian ankarat, ja kenties juuri tämä seikka, joka teki niiden toimeenpanemisen vaikeaksi ja aiheutti jäykkää vastarintaa, oli yksi niitä syitä, joiden vuoksi ne eivät tuottaneet tarkoitettua vaikutusta. Mutta niin ei asioita käsitetty siihen aikaan. Kun säädetty rangaistus ei saanut aikaan lainkuuliaisuutta, pidettiin siihen syynä sitä seikkaa, ettei se ollut kylliksi peloittavan ankara, ja sitä kovennettiin ihan järjettömyyteen asti."

Uuteen metsäasetukseen — maan oikeastaan vanhimpaan metsänhoitolakiin —, joka oli annettu maaliskuun 22 p:nä 1647, lisättiin sen vuoksi uusia ankaria määräyksiä suomalaisista. Muuan tämän lain pykälä sisältää seuraavan määräyksen:

"Missä jotkut suomalaiset viimeksi kuluneina vuosina ovat asettuneet suuriin metsiin läntisessä Norrlannissa, Taalain maakunnassa, Bergslagenissa ja Vermlannissa ja rakentaneet sinne, siellä tulee meidän maaherrojemme yhdessä laamannien ja lautakuntain kanssa toimittaa siitä tarkka tutkimus, ja jos he huomaavat, että joku on asettunut niihin metsiin ja maakuntiin, joihin voi rakentaa asuntoja ilman vahinkoa maalle, ja suomalaiset ovat raivanneet itselleen peltoja ja niittyjä tai vielä voivat sitä tehdä; missä myöskin on siihen tilaisuutta ja jos he varmasti vakuuttavat kruunulle tahtovansa raivata peltoa ja niittyä tai mennä vuoritöitä edistämään, siellä sallittakoon heidän pitää torppansa, tai varmat miehet antakoot heille maata asuttavaksi. — — — Mutta jollei heillä ole sitä tarkoitusta eivätkä teoillansa sitä osoita: Taikka myöskin, jos heidän asumisensa huomataan maalle ja vuorityölle enemmän haitaksi kuin hyödyksi, joka asia laamannien, kihlakunnantuomarien ja lautakunnan tulee tutkia ja tuomita, silloin hänen rakennuksensa ja torppansa on revittävä ja hävitettävä, heidän halmeensa viljoineen heiltä poistettava, ja missä vielä joku on, joka luvattomasti taas rupeaa siinä työtä tekemään, hänet on vangittava, hänen rakennuksensa poltettava, ja olkoon hän sen ohessa menettänyt työnsä sekä mitä hänen luonaan ja hänen hallussaan on, kolmijakoon, Meille, asianomaiselle maalle l. kihlakunnalle samoin kuin syyttäjälle."

Kun uusi asetus oli annettu, kuului sen jälkeen harvoin enää valituksia suomalaisten metsänhaaskauksista, sillä ruotsalaiset talonpojat ja tehtaanomistajat, jotka yleisessä laissa olivat saaneet puolustusta vaatimuksillensa, syyttivät suomalaisia kihlakunnanoikeuksissa ja vapauttivat itsensä heistä, sitten kuin katselmusmiehet olivat antaneet lausuntonsa ja oikeus tuomionsa. Eräässä toisessa pykälässä sanotaan:

"Jos joku talonpoika tämän jälkeen sallii jonkun suomalaisen tai jonkun muun rakentaa ja asua sillä tavoin (s.o. maan ja vuorityön haitaksi) omassa metsässään, niinkuin sanottu on, hän maksakoon sakkoa ensi kerralla 40 taaleria hopearahaa; jos hän useamman kerran rikkoo, silloin hänet on hirsipuussa rangaistava, jollemme Me tahdo häntä armahtaa."

Tämä kohtuuttoman ankara laki ja sen häikäilemätön toimeenpano herätti kansallisvihan vireille. Ruotsalaiset kokivat karkoittaa metsistään veroa maksamattomat suomalaiset, mutta nämä tekivät sitkeää vastarintaa. Tarinat ovat säilyttäneet muistissa monta veristä kahakkaa, joissa molemmin puolin oli päätehtävä kirveellä ja luodikolla. Mutta kun tappiolle jäänyt puoli tavallisesti kosti samalla mitalla, ei kummallakaan kansakunnalla ollut syytä soimata toista. Usein suomalaisten, jotka olivat olleet osallisina näihin kahakkoihin, täytyi maanpakolaisina paeta Norjan puolelle, missä he saivat suojaa heimolaistensa luona.

* * * * *

Metsäasetuksen ankaria määräyksiä kaskenpoltosta ei kuitenkaan voitu kauankaan noudattaa. Joulukuun 13 p:nä 1673 annettiin asetus, jossa rangaistusta lievennettiin; joka luvattomasti harjoitti kaskenviljelystä, sai raippoja. "Ja 1600-luvun loppupuolella koko valtakunnalle annettujen metsiä koskevien asetusten ohessa annettiin useita päätöksiä ja selityksiä, jotka koskevat yksityisiä valtakunnan osia ja sisältävät usein sangen tärkeitä poikkeuksia yleisesti voimassa olevista määräyksistä. Myöskin maaherrat lienevät sen vallan nojalla, joka heillä oli antaa taloudellisia määräyksiä läänissään, usein antaneet tärkeitä metsänhoitoa koskevia kuulutuksia." Kaikki tämä antoi metsälainsäädännölle paikallisoloja kuvastavan luonteen, ja sen toimeenpaneminen tuli riippumaan asianomaisten virkamiesten suuremmasta tai vähemmästä harrastuksesta.

Koko joukko erilaisia asetuksia ilmestyi sen ohessa, muun muassa eräs v. 1650, jossa kielletään suomalaisia pitämästä tammaa, "koska oriit eivät saaneet käydä rauhassa laitumella". Tämä kielto, joka oli voimassa 40 vuotta, eli vuoteen 1690, vaikutti, etteivät suomalaiset voineet kasvattaa vetojuhtia, vaan heidän täytyi ostaa hevosensa Norjasta. Siten norjalaisten hevoskauppa pääsi alkuun, ja sitä on kestänyt viime aikoihin asti.

V. 1671 kiellettiin 40 markan sakon uhalla metsästä ottamasta havuja sekä lehtiä vuohien ja lampaiden ruoaksi, ja viimein 1735 kiellettiin vuohia pitämästä.

Toisetkin asetukset sortivat suomalaisia ja talonpoikia ankarasti. Niinpä määräsi Vermlannin maaherra G. Soop, etteivät suomalaiset 40 markan sakon uhalla saa myydä polttamiansa sysiä sinne missä he saivat parhaan hinnan tai mihin oli lyhyin matka, vaan heidän oli kuljetettava sydet erikseen määrättyihin tehtaisiin, missä heidän täytyi tyytyä siihen hintaan, jonka tehtaanomistaja määräsi; siihen aikaan se oli 16 äyriä parmaalta eli kaksi penninkiä tynnyriltä. Kun suomalaiset tästä valittivat, Vuorihallitus hyväksyi tämän hinnan ja sen vahvisti kuningas Fredrik heinäkuun 27 p:nä 1726.

Samoin kiellettiin kaikki puutavarankauppa Norjan kanssa sillä uhalla, että tavara menetettiin ja sekä ostaja ja myyjä että se, joka oli avullisena puiden hakkauksessa ja kuljetuksessa, joutui 2 vuodeksi linnaan pakkotyöhön. V. 1682 annettu asetus sääti, että ne suomalaiset, jotka eivät oppineet ruotsia, oli karkoitettava maasta.

Voisi luulla, että edellämainitut lakimääräykset olisivat tehneet suomalaisten olemassaolon ja lisääntymisen aivan mahdottomaksi; mutta niin ei ollut asian laita. He edistyivät yhä vain. Arvattavasti lain valvojat huomasivat, että käskyt olivat järjettömiä ja joskus mahdottomia panna toimeen, sillä epäilemättä suomalaiset tekivät itsepäistä, sitkeää ja urhoollista vastarintaa osittain väkivallalla, osittain viekkaudella.

Eipä liene ollut aivan helppo panna toimeen rangaistusmääräyksiä kaukana asuviin suomalaisiin nähden, vaikka tuomiokirjat todistavat, että monen suomalaisen asumus oli poltettu ja moni suomalainen kaatunut puolustaessaan kotia, jonka hän oli suurella vaivalla hätää ja puutetta kärsien rakentanut. Ja kostoa pelättiin, sillä kodittomaksi jääneellä suomalaisella ei ollut enää paljon menetettävää, eikä tarvitse epäilläkään, etteikö kostonhalua olisi syntynyt, kun inhottava väkivalta oli tapahtunut.

Että suomalaiset heikompana puolena turvautuivat kavaluuteen, sen tiedämme; sillä osaksi suomalainen kävi vastustajansa kimppuun salaa, kun hänelle paikallisolot tuntevana siihen tarjoutui tilaisuus, osaksi hän vahingoitti tai hävitti vihamiestensä omaisuutta, Kaukana talonpoikien kodista metsissä kuljeksiva karja tarjosi monta hyvää kostontilaisuutta, ja tarinoissa kerrotaan, kuinka suomalaiset veivät pois, pistivät kuoliaaksi tai myrkyttivät talonpoikien karjaa.

Ikivanhoista ajoista asti on suomalaisilla ollut maine, että he osasivat taikakeinoja, ja tätä mainetta he käyttivät hyväkseen. Monen talonpojan lehmän, joka kuoli itsestään, arveltiin kuolleen noidannuolen kaatamana. Vielä minunkin muistini aikana tapahtui usein, että monen talonpojan elukka suojassakin sai myrkytyksen tai muulla tavalla surmansa hiipien kuljeksivan kostonhimoisen suomalaisen toimesta.

Suomalaisten jäykkäluontoinen rohkeus ja urhoollisuus heidän puolustaessaan kotiaan ja omaisuuttaan samoin kuin heidän kostonsa pelko lienevät vaikuttaneet, että niin hyvin lain valvojat kuin talonpojatkin jättivät heidät rauhaan ja ankarat käskyt jäivät suurimmalta osalta tehottomiksi. Jos asia olisi ollut toisin, suomalaiset olisivat hävinneet sukupuuttoon.

Wermlannin suomalaisia ruotsalaiset arvattavasti pahimmin ahdistivat, mutta sittenkin nämä lisääntyivät, arveltiin, että heistä oli hyötyä varsinkin sotien aikana. Sellaisissa tilaisuuksissa ei laiminlyöty käyttää heidän apuaan varsinkin rajaseuduilla, missä he olivat oivallisia vakoojia.

Fernowin kertomuksen mukaan otti muutamia satoja suomalaisia osaa ns. Hannibalin kahakkaan v. 1644. Tappelussa jäällä lähellä Edan linnoitusta olivat suomalaiset ja ratsuväki itäisellä sivustalla. Heillä oli sivuillaan korkeat vuoret, niin ettei vihollinen voinut päästä eteenpäin, ampuipa kuinka tuimasti tahansa. Taistelusta kertoo Fernow edelleen: "Mutta vaikkei heillä ollut ampumavaroja kuin aivan vähän, he eivät jättäneet solaa eikä maantietä, ennenkuin heidän kapteeninsa Lorentz oli haavoittunut olkapäähän; silloin jokainen vetäytyi pimeässä omalle taholleen niinkuin lampaat ilman paimenta, ja oli varsin laiha lohdutus, etteivät he olleet koko päivänä menettäneet enempää kuin 30 miestä, vaikka olivat surmanneet 300 norjalaista."

Monet kertomukset todistavat, että suomalaiset ovat kiitettävällä tavalla ottaneet osaa Wermlannin taisteluihin; he olivat taistelleet urhoollisesti ja myöskin kärsineet suurta mieshukkaa osittain jo mainitussa Hannibalin kahakassa, osittain Krabben kahakassa 1657-1660 sekä Gyllenlövin sodassa 1675, jota myöskin sanotaan nelivuotiseksi sodaksi, ja lopullisesti isonvihan aikana 1709-1720.

3. SUOMALAISET AMERIKASSA.

Muutamien suomalaisten mielestä oli elämä Ruotsin metsissä liian tukalaa ja he siirtyivät Amerikkaan. Ensimmäiset, jotka tunnetaan, karkoitettiin sinne siitä syystä, että olivat rikkoneet kaskenpolttoasetusta. He olivat Sunnen pitäjästä Wermlannista, ja jonkin aikaa sen jälkeen sai maaherra Stake käskyn taivuttaa hänen läänissään asuvat suomalaiset siirtymään äsken perustettuun "Uuden Ruotsin" siirtomaahan Delaware-virran rannoille.

Omien ilmoitustensa mukaan maaherra ei tässä onnistunut. Hän antoi silloin ottaa kiinni koko joukon suomalaisia ja teljetä heidät vankeuteen. Tämä tapahtui huhtikuussa 1641.

Kun hän sen jälkeen kysyi, miten vankien suhteen olisi meneteltävä, hallitus vastasi, että "oli miellyttävä asia, että hänen oli onnistunut saada sellaiset vahingolliset ja metsää turmelevat suomalaiset ja irtolaiset vangituksi, ja jolleivät nämä mielisuosiossa menisi siirtomaahan Amerikkaan, piti heidän hankkia takausmiehiä, jotka menisivät takaukseen siitä, että he huolellisesti ottaisivat viljelläksensä autioita tiloja tai uusia torppia. Jolleivät suomalaiset saisi takauksia, ei heillä ollut muuta neuvoa jäljellä kuin lähteä Amerikkaan, tai maaherra panettaisi heidät rautoihin ja pitäisi heitä työssä kruunun linnoissa ja taloissa."

Muutamat suomalaiset lähtivät vapaaehtoisesti Amerikkaan, sen tiedämme Thomas Campaniuksen kirjasta (Lyhyt kuvaus Uusi-Ruotsi-nimisestä maakunnasta Amerikasta.). "Siellä asuivat suomalaiset ja siellä oli rakennettu lujat huoneet, ei kuitenkaan linnoituksia. Se on Kristinan linnoituksesta puolenkolmatta saksanpenikulman päässä meritietä itään päin. Maantietä runsaasti puoliikolmatta ruotsinpenikulmaa." Muudan tähän teokseen liitetty kartta osoittaa, että "Suomi" ("Finland") oli Fort Kristinan ja Uuden Gööteporin välillä Delaware-virran länsirannalla, lounaaseen nykyisestä Filadelfiasta.

Useimmat suomalaiset kuuluivat siihen väestön ryhmään, joita sanottiin "vapaiksi miehiksi", jolla sanalla tarkoitettiin niitä uudisasukkaita, jotka omasta tahdostaan olivat lähteneet Amerikkaan ja siellä nauttivat erinäisiä vapauksia ja etuja. Muihin ryhmiin taas kuuluivat komppanian virkamiehet, joilla oli vuotuinen palkka, sekä "irtolaiset ja pahantekijät" (maanpakoon ajetut), jotka asuivat erillään ja joita pidettiin orjina. Minkä verran suomalaisia siellä oli, sitä emme tiedä mainita, emme myöskään tiedä, saivatko useammat tai harvemmat niistä 300 suomalaisesta, jotka v. 1649 olivat pyytäneet saada siirtyä Amerikkaan, tilaisuuden täyttää aikomuksensa.

Mitä töitä suomalaiset tekivät, näkyy eräästä William Pennin v. 1683 kirjoittamasta kirjeestä, jossa hän sanoo: "Ensimmäiset kristityt asukkaat tässä maassa ovat olleet hollantilaisia, sitä lähinnä ruotsalaisia ja suomalaisia. Edelliset toimivat kaupan alalla, jälkimmäiset viljelevät maata." Kymmenen vuotta myöhemmin lähetetyssä kirjeessä kertoo eräs suomalainen maan hedelmällisyydestä ja elinkeinoista: "Mitä meidän tilaamme ylipäänsä tulee tässä maassa, olemme kaikki ylipäänsä talonpoikia, jotka kynnämme ja kylvämme, viljelemme maata — joka on arvokasta ja hedelmällistä, — saamme hyvät sadot ja runsaan toimeentulon, viemme maasta leipää, viljaa, jauhoja, olutta jne. Vaimomme ja tyttäremme ovat ahkeria kehräämään ja kutomaan. Asumme hyvässä sovussa intiaanien kanssa, jotka moneen vuoteen eivät ole tehneet meille mitään vahinkoa."

Vapaat miehet eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä ylimpään päällikköönsä, sillä v. 1653 he lähettivät hallitukselle Tukholmaan kirjoituksen, jossa valittivat, että kuvernööri Printz oli kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt heiltä kaiken kaupankäynnin sekä käyttämästä maata viljelyksiin ja vettä kalastukseen, "ja kuvernööri on", kirjoittivat he, "uhkaillut meitä niin kohdella, että vaimomme ja lapsemme saavat itkeä ia että me tulemme kaljupäisiksi, josta meillä on esimerkkinä Suomalais-Antti samoin kuin muut 'Suomen' suomalaiset, jotka on tutkinnotta ja tuomiotta ajettu taloistaan ja joiden vaimot nyt sentähden ovat järjettömiksi ja mielettömiksi joutuneet, ja nyt heidän täytyy köyhinä leskinä lapsinensa kulkea leipäänsä kerjäten." Kymmenes kohta valituksessa sisälsi anomuksen, että Suomalais-Antti saisi pitää rukiit, jotka kuvernööri oli tuominnut hänet menettämään.

Syksyllä 1653 Printz palasi takaisin Ruotsiin ja jätti silloin elokuun 3 pnä 1653 kirjoituksen vastaukseksi "kapinoitsijoiden" valituksiin, joita hän väitti perättömäksi. Kidutusta kärsineestä suomalaisesta hän lausuu: "Suomalais-Anttia tutkittiin laillisesti, mutta Suomalais-Lassi ja Suomalais-Kaisa on noituuden ja muun levottomuuden takia meistä erotettu, mutta on heille kuitenkin annettu parempia maita ja tiluksia kuin heillä olikaan."

Pääsyynä Printzin paluuseen oli kuitenkin se, että hollantilaiset, jotka Delaware-virran länsirannalle olivat rakentaneet Fort Kasimir-nimisen linnoituksen, varustautuivat täydellä todella hyökkäämään ruotsalaisten uudissiirtolan kimppuun. Elokuussa v. 1654 purjehti hollantilainen maaherra Stuyvesant seitsemän laivaa mukanaan Uudesta Amsterdamista ja teki ruotsalaista siirtolaa vastaan niin menestyksellisen hyökkäyksen, että koko siirtola oli syyskuussa hänen vallassaan.

Antautumisehdoissa määrättiin, että siirtolaismaan virkamiehistä ja alamaisista, ruotsalaisista ja suomalaisista saivat ne, jotka niin halusivat, palata Ruotsiin; ne jotka mieluummin jäivät paikoilleen, saivat pysyä augsburgilaisessa uskossaan ja palkata itselleen saarnamiehen. Useimmat jäivät aloilleen, koska he kerran olivat perehtyneet uuden kotimaansa olosuhteisiin.

4. SIIRTYMINEN NORJAAN.

Yhtenä keinona Ruotsin hallituksella päästä eroon metsää haaskaavista suomalaisista oli sekin, että heitä karkoitettiin takaisin siihen maahan, josta he olivat tulleet. Tämä keino oli kyllä helppo määrätä, mutta miten se olisi toimeenpantava? Kuinka olisi mahdollista monta vuotta jo vakinaisesti asumaan asettuneen suomalaisen torpparin jättää kotinsa ja lapsineen vaimoineen lähteä takaisin meren poikki? Näitä vaikeuksia ei otettu lukuun. Senpä vuoksi jäivätkin esim. maaliskuun 2 p:nä 1636 ja joulukuun 7 p:nä 1682 annetut käskyt melkein joka tapauksessa aivan voimattomiksi.

Seuraavien viidenkymmenen vuoden ajalta ei meillä ole juuri mitään kerrottavaa Suomeen takaisin muuttamisista. Joitakuita harvoja suomalaisia siirtyi kuitenkin takaisin kotimaahansa.

Norjaan näkyy suomalaisia Wermlannista siirtyneen jo vuoden 1600 tienoilla, kun muutamia Mullikka, Räisänen ja Lehmoinen nimisiä oli asettunut Röytäjärven (Rögden) ympäristölle nykyiselle Gruen salomaalle. Tältä paikkakunnalta, joka vieläkin on Norjan suomalaisten alueen keskus, he levisivät pohjoiseen Elverumin kautta Trysildiin, etelään päin koko monen harjanteen yli Vingerin, Näsin ja Urskrugin kautta Sitskoveniin Hölandiin. Toiset kulkivat Glommenin poikki ja levisivät Odalin ulkoseutujen yli Stangeen asti Hedemarkiin ja aina Mjöseniin saakka. Tästä he seurasivat sitä korkeaa harjannetta, joka Tistedalin ja Askerin pohjoispuolella kääntyy Modumin harjuun, ja länsipuolella Beina-Drammenin jokea kajahtelivat suomalaisten kirveiden iskut Ådalissa ja Sigdalissa. Ne pitäjät, joihin he asettuivat asumaan, olivat siis Meidskog, Vinger, Brandvold, Grue, Hoff, Aasnaes, Vaaler, Elverum ja Trysild.

Elämältään ja tavoiltaan eivät Norjan suomalaiset vähääkään eronneet rajan itäpuolella olevista maanmiehistään, jonka vuoksi heidän asemansa norjalaisiin ja hallitukseensa nähden tuli samanlaiseksi kuin Ruotsinkin puolella. Kuningas Fredrik III antoi elokuun 30 p:nä 1648 käskyn, että suomalaisten tuli ennen joulua samana vuonna joko lähteä pois valtakunnasta tai sitten asettua asumaan vakinaisesti ja maksaa veroa niinkuin muutkin Norjan asukkaat.

Helmikuun 7 p:nä 1685 annetussa ohjeessa velvoitettiin maaherrat pitämään silmällä "salomaan suomalaisia, kerjäläisiä ja juutalaisia, joita ei maassa saa kärsiä". Tästä seurasi, että suomalaiset v. 1686 haastettiin oikeuteen ja heitä tutkittiin. Muutamat perheet hajoitettiin sitä seuraavien vainojen aikana ja yksityiset henkilöt "lykättiin mustalaisten ja hylkyjen joukkoon". Ensimmäisinä vuosikymmeninä Norjaan asettumisensa jälkeen suomalaisilla oli siellä varsin hyvä olo; esim. Trysildissä oli useita oikein varakkaita suomalaisia, jotka hyvinä vuosina myivät viljaa. Mutta kun metsien ja viljavainioiden omistusoikeutta ruvettiin tutkimaan, syntyi siellä samoin kuin Ruotsissakin maakysymys, jonka ratkaisu sai aikaan usean perheen aineellisen häviön.

Useat suomalaiset olivat Kristianian (Oslon) kauppamiehiltä ottaneet tavaroita velaksi ja pantanneet vakuudeksi metsälohkonsa, joita he kuitenkin tarpeen mukaan saivat mielin määrin itse esteettömästi käyttää; mutta kun lopputili tehtiin, eivät he enää olleetkaan maata omistavia talonpoikia, vaan kristianialaisten kauppaliikkeiden torppareita.

Tätä sekavaa vyyhteä koki Gottlund selvittää käydessään Norjassa v. 1821. Marraskuun 23 p:nä hän kutsui kaikkien ympäristön suomalaiskylien isännät Räfhultet-nimiseen taloon Gruen pitäjään keskustellakseen heidän kanssaan siitä, mihin keinoihin voitaisiin ryhtyä suomalaisten aseman parantamiseksi. Ensin tuli puhe siitä, miten pahasti herrat heitä kohtelivat ja miten heitä nyt huutokaupalla myytiin uusille herroille. "Ei edes tiedetty, miten heidän omaisuutensa oli joutunut kauppiasten käsiin", sanotaan Gottlundin päiväkirjassa.

Mutta vanhojen henkilöiden väitösten mukaan olivat suomalaiset ensin asettuneet niihin metsiin, jotka silloin olivat kruunun omaisuutta. Muutamat heistä olivat myöhempinä aikoina saaneet jonkinlaisen kiinne- eli omistuskirjan, jonka antoi Kristian Knoff, jalkaväen everstiluutnantti ja Norjan maanmittauslaitoksen virkamies. Hän oli tullut Kööpenhaminasta, ja muutamille taloille hän oli mitannut maata, jota he vapaasti saivat viljellä. Sitten hän oli Kristianiassa kadonnut, ja pahasti epäiltiin, että hänet oli jollakin salaisella tavalla raivattu tieltä pois (!).

"Viime aikoina heidät oli pakotettu ottamaan vastaan sellaisia sopimuskirjoja, että heidät voitiin komentaa pois, milloin kauppias vain tahtoi. Tähän heidät pakotti tyranni Johan Nilsen lyömällä ja hosumalla, uhkaillen, että muuten ryöstetään heidän vanha velkansa. Samalla heille sanottiin, ettei heille siitä seuraisi mitään pahaa, vaan että päinvastoin he ja heidän lapsensa saisivat jäädä taloon ja nauttia koko joukon muitakin etuja.

"Koska he tarvitsivat suolaa, viljaa ja rahaa, he antoivat taivuttaa itsensä kirjoittamaan puumerkkinsä kontrahteihin, paitsi yksi, nimittäin vaimo Marit Heikintytär Mullikka Furubergistä. Ensimmäisenä vuonna he saivat apua, sekä jyviä että rahoja, mutta ei sen jälkeen. Kuitenkin heidät komennettiin työhön useaksi kuukaudeksi talvella ja kesällä lähelle Kristianiaa. Suurin työ käytettiin erään suon kuivattamiseen; yritys ei onnistunut, Nilsen erotettiin ja hän muutti suomalaismetsiin, jossa hän eleli kuin hirmuvaltias."

5. SUOMALAISTEN YSTÄVÄ.

Tähän mennessä kerrotusta näkyy, että suomalaisten oli taisteltava mitä suurimpia vaikeuksia vastaan kaikissa suhteissa, ja vaikea on käsittää hallitusten päätöksiä kumpaisessakin maassa olevista suomalaisista, ei hallituksilla ollut tietoa suomalaisen väestön suuresta luvusta ja siitä melkoisesta työkyvystä, mikä heillä oli, taikka arveltiin, ettei heillä ollut kykyä eikä hengenlahjoja muodostaakseen vakavaa ja uutteraa maata viljelevää väestöä. Nykyaika osoittaa, että tämä oli erehdys.

Rauhallisempi olo oli suomalaisilla XVIII vuosisadalla. Oli joko huomattu heidän ansionsa korpien raivaajina viljelykselle tai heihin oli totuttu. Erityisiä säännöksiä, jotka koskivat vain suomalaisia, ei aikakirjoissa huomaa; näyttää kuin heidät olisi unohdettu, ja arvatenkaan ei siihen aikaan tapahtunut suomalaisten maahanmuuttoa ainakaan suuressa määrin, tuskinpa ollenkaan.

Yhdessä suhteessa heidät oli kokonaan unohdettu: kristinopin opettamisessa. Mitään jumalanpalvelusta ei ollut määrätty pidettäväksi erityisesti suomalaisille; he kuuluivat siihen pitäjään, joka oli lähinnä heidän talojansa, ja kirkoissa saarnattiin Jumalan sanaa ruotsiksi, jota kieltä suomalaiset osittain eivät ollenkaan ymmärtäneet, osittain vain vähän. Eivätkä he pitäneet kiirettä sen oppimisellakaan, sillä tavalliseen suomalaiseen itsepäiseen tapaansa he puhuivat omaa kieltään viime aikoihin asti. Vielä tänäkin päivänä (n. v. 1890) puhutaan suomea perheissä, milloin he luulevat, etteivät ruotsalaiset sitä kuule. Minkä vuoksi suomalaiset ikään kuin häpeävät käyttää äidinkieltään ruotsalaisten läsnäollessa, on vaikea ymmärtää, mutta varmaa on, että siten on asian laita. Samoin he väittävät, etteivät osaa suomea, mutta joka käy heidän kotipaikoillaan metsäseuduilla ja siellä tapaa heitä, tulee pian vakuuttuneeksi siitä, ettei suomen kieli suinkaan ole heidän seastaan hävinnyt. Niinpä eräs ystävä kirjoitti minulle Gruen pitäjästä Norjasta mainittuna vuonna: "Suomen kieli on melkein kuollut: vanhat sitä puhuvat, mutta eivät nuoret, vaikka he sitä ymmärtävät." Aivan samaa sanoivat suomalaiset minulle viisikymmentä vuotta sitten.

Suomalaisten henkinen kehitys lienee ollut XVIII ja XIX vuosisadan alkupuolella hyvin hidasta. Tosin kuuluu vähän heidän ilkitöistään, vaikkei niitäkään puuttunut; mutta ruotsalaiset lienevät myöskin heitä vähemmin ahdistaneet. He elelivät unohdettuina ja piiloutuneina metsissä taistellen hätää ja puutetta vastaan. Kuullaan mainittavan vuosia, jolloin nälänhätä, rokko ja punatauti olivat tehneet suuria tuhoja sekä ruotsalaisten että suomalaisten keskuudessa ja varsinkin sanotaan vuotta 1699 kauheaksi. Suomalaisista kerrotaan: "Vanhemmat söivät lastensa ja lapset vanhempiensa ruumiita."

Suomalaiset ovat uljaasti taistelleet olemassaolostaan, siitä ei ole epäilystäkään; senpätähden nähdään ja tiedetään ilomielin, että he nyt kaikki ovat yhdenvertaisia Ruotsin muiden asukasten kanssa.

Että tällainen aika tuli paljon aikaisemmin kuin se muutoin olisi tapahtunut, siitä heidän on suurimmaksi osaksi kiittäminen K. A. Gottlundia.

Vuosina 1817-1821 tuo suomalainen ylioppilas etsi unohdetut kansalaisensa heidän kodeistaan. Hänen mieltään liikutti hänen näkemänsä. Vilkkaana ja tarmokkaana hän päätti parantaa heidän asemaansa niin pitkälle kuin hänen kykynsä suinkin riitti, eikä tämä tosiaankaan ollut vähäinen. Puhein ja kirjoituksin hän herätti sekä silloisen perintöruhtinaan Oskarin että yleisön harrastuksen suomalaisten asian puolelle ja seurauksena oli, että v. 1830 nimitettiin kunnollinen mies, pastori Emanuel Bransell, saarnamieheksi suomalaisten salomaille ja valtio määräsi varoja kolmen kirkon rakentamiseen pääasiallisesti suomalaista väestöä varten.

Itse Gottlund hankki suomenkielisiä kirjoja ja jakeli niitä runsaasti samalla kuin hän opetti useita maanmiehiään lukemaan. Näiden joukossa oli pari älykästä suomalaispoikaa, jotka hän otti mukaansa Tukholmaan ja sieltä edelleen Upsalaan, jossa he tulivat ylioppilaaksi. Sen jälkeen hän lähetti heidät suomalaismetsiin sekä Ruotsin että Norjan puolelle opettamaan omia kansalaisiaan.

Gottlund tuumiskeli saada suomalaiset suomen kielen mukaan järjestetyiksi kirkollisessa ja tavallaan oikeudellisessakin suhteessa erityisiksi seurakunniksi. Oli luonnollista, etteivät ruotsalaiset tätä tuumaa hyväksyneet, ja muutamat pitivät Gottlundia venäläisten lähettämänä, jotta hän yhdistäisi silloin runsaslukuisen suomalaisen väestön näiden emämaan kanssa. Monet sen vuoksi epäilivät Gottlundia; toiset taas vastaanottivat hänen antamansa tiedot suomalaisista suosiollisesti ja kiinnittivät niihin järkevää huomiota, ja lukuunottamatta hänen nuorekasta intoiluaan suomalaisten erottamiseksi muista, he hyväksyivät hänen tuumansa siinä määrässä, että työskentelivät suomalaisten saattamiseksi samanarvoisiksi ruotsalaisten kanssa. Näiden miesten joukossa olivat maaherra Wingård ja Arvikan pastori Lindberg.

1840-luvun alusta alkaen, jolloin Pohjois- ja Etelä-Finnskogan, Lekvattnetin ja Bogenin kirkot valmistuivat ja Jumalan sanaa julistettiin köyhille suomalaisraukoille, on heidän edistymisensä käynyt tavattoman nopeasti Ruotsinpuoleisilla salomailla, ja samaan aikaan koitti Norjassakin asuville suomalaisille yhtä perinpohjainen muutos parempaan päin. Sekä Norjassa että Ruotsissa asuvat suomalaiset pitävät Gottlundia suurimpana hyväntekijänään ja apostolinaan.

Tohtori Petrus Nordmann julkaisi v. 1888 Helsingissä varsin ansiokkaan teoksen Keski-Ruotsin Suomalaiset.[2] Tästä kirjasta saa täydellisen tiedon suomalaisten elämästä Ruotsissa, ja tähän hra Nordmannin teokseen olen pääasiallisesti nojautunut tätä vähäistä johdantoa laatiessani.

Gottlundista hän lausuu: "Kielentutkija Gottlund, salomaan suomalaisten apostoli ja lukemattomien kirjallisten taisteluiden sankari, kuoli Helsingissä huhtikuun 20 p:nä 1875.[3] Vielä 78 vuoden iässä hän osoitti vilkasta harrastusta suomalaisten asiaan."

6. SIIRTYMISTIET JA ASUNNOT.

Mitä teitä suomalaiset kulkivat siirtyessään Ruotsiin? Siitä ei historia eivätkä suulliset tarinat anna mitään tietoa. Arvatenkin muuttotien määräsi se seikka, mistä kotimaan osasta ja mihin vuodenaikaan matkalle lähdettiin.

Näyttää selvältä, että yksi ja toinen on kuljettanut mukanaan karjaakin, koska kaikilla niillä tienoilla, missä suomalaisia asuu, tavataan karjarotua, jota jokapäiväisessä puheessa mainitaan suomalaislehmiksi. Nämä lehmät eroavat huomattavasti tavallisesta ruotsalaisesta rodusta siinä, että ne ovat pienempiä, sarvettomia ja useimmiten aivan valkoisia.

Tarinat mainitsevat, että asuinseudullaan Fryksdalissa Vermlannissa kuuluisa pahantekijä Häkkinen oli tuonut mukanaan seitsemän lehmää, sonnin, vuohia ja lampaita.

Jos tässä jutussa on jotakin perää, on luultavaa, että Häkkinen oli tullut Ruotsiin Pohjanlahden ympäri. Toiset kertovat usein perheiden tehneen tuon pitkän kiertomatkan, ja siten lienee ollut asian laita, kun muutamat suurehkot parvet, jotka kuljettivat mukanaan talouskapineita, siirtyivät Ruotsin puolelle.

Sitävastoin lienevät pienemmät seurueet ja yksityiset henkilöt joko purjehtineet veneillä Pohjanlahden poikki tai hiihtäneet talvella osittain Ahvenanmeren, osittain Merenkurkun poikki, aina sen mukaan, mihin maakuntaan uudisasukkaat aikoivat asettua asumaan.

Aivan varmaa on, ettei Ruotsiin jo asettuneiden ja kotimaassa asuvien suomalaisten välinen yhteys ollut niin harvinaista kuin olisi voinut päättää pitkistä matkoista, esim. Norjan rajalta Sisä-Suomeen, Rautalammille, Savoon ja Karjalaan, joilta paikoilta muuttajat enimmäkseen lähtivät, sillä pitkillä keveillä suksillaan hiihtävät reippaat, sitkeät ja rohkeat suomalaiset eivät säikkyneet sellaisten matkojen vaivoja eikä pituutta.

Samoin kuin Amerikasta palaavat siirtolaiset nykyaikaan lienevät Ruotsin salomailta palaavat sanansaattajat myöskin kehoittaneet jäljellä olevia sukulaisiaan ja tuttaviaan siirtymään Suomesta Ruotsiin ja antaneet heille osviittoja, mille seudulle heidän piti mennä ja mitä teitä kulkea.

Jotenkin varmaan voidaan otaksua, että nämä sanansaattajat suureksi osaksi myöskin olivat tiedustelijoita, jotka jo edeltäkäsin olivat päättäneet siirtyä maasta pois. Siinä tapauksessa he jo olivat pari talvea aikaisemmin lähteneet matkaan, etsineet soveliaan paikan, ensimmäisenä kesänä kaataneet kaskeksi niin suuren alan kuin saivat metsää kumoon jonka jälkeen he talven elättivät henkeään metsästellen salomailla tai satunnaisella työansiolla vuorikunnissa ja kaupungeissa. Seuraavana vuonna he olivat palanneet kaskimaillensa ja silloin polttaneet ne. Palo oli nyt valmis kylvettäväksi, ja ne uudisasukkaat, jotka olivat saaneet hankituksi tarpeeksi siemenrukiita, kiittivät onneansa.

Oli päivän selvää, että siemenrukiit olivat uudisviljelijälle ihan välttämättömän tarpeellisia, ja kyllä uudisviljelijä siitä asiasta pitikin hyvän huolen. Muudan tuollainen uudisasukas toi mukanaan Suomesta rukiita vain sen verran mitä mahtui kuikannahkaan. Se seikka, että uudisasukas jyväpussikseen valitsi juuri höyhenisen kuikannahan, osoittaa suurta huolellisuutta ja käytännöllistä ymmärrystä, sillä tuskinpa hän olisi voinut keksiä koteloa, jossa kallisarvoinen siemenvilja olisi paremmin säilynyt kuin saloseutulaiselle jotenkin helposti saatavissa olevassa kuikannahassa.

Kun nyt uudisasukas uudessa isänmaassaan oloaikansa toisena kesänä oli suorittanut rukiinkylvön ja kaatanut kasken seuraavaksi vuodeksi, hän alkoi rakentaa asumustaan, saunaa, jonka hän, jos hyvin kävi, sai valmiiksi ennen talven tuloa.

Tämä rakennus, jota eri nimillä mainittiin pirtiksi, saunaksi tai suomalaistuvaksi, rakennettiin kasken reunaan suorakaiteen muotoiseksi. Ovi oli yleensä päivän eli etelän puolella: läntisellä pitkällä seinällä päivänvalo laskettiin sisään kahdesta ikkuna-aukosta, joiden edessä oli lykättävät luukut. Tuvan ympäristöllä maasta nostetuista kivistä tehtiin uuni eli kiuas keskelle lattiaa. Veistetystä suuresta hongasta tehtiin pitkin sivuseinää ikkunoiden alle leveä penkki. Pälsimällä veistetyistä hirsistä salvettiin seinät tuskin kolme kyynärää korkeiksi maasta tai niin korkeiksi kuin uudisasukas katsoi tarpeelliseksi, ja niiden päälle pantiin poikkipäin muutamia sileiksi veistettyjä orsia parhaiksi niin kauas toisistaan, että niiden päälle ladotut ruislyhteet pysyivät vakavasti kuivamassa. Sitten päädyt veistettiin korkeammiksi tai matalammiksi ja päätyhirret sidottiin toisiinsa koko tuvan pituisilla vuoliaisilla, joskus kolmea kyynärää pitemmilläkin, niin että vuoliaisten päät olivat tukena ns. kodalle, joka tehtiin siten, että pienempiä halkaistuja hirsiä nostettiin pystyyn niiden kapineiden suojaksi, joita siellä säilytettiin.

Kun seinät ja päädyt olivat valmiit, tehtiin katto hienoista kuorituista näreistä tehtyjen ruoteiden päälle ja tilkittiin lämpimänpitäväksi sammalilla, joiden päälle pantiin tuohia. Näiden päälle pantiin paksumpia halkaistuja puita ja joskus nurkkien päälle muutamia kiviä, ja niin rakennus oli valmis.

Että uudisasukas silloin tunsi itsensä onnelliseksi, sen ymmärtää helposti, kun ajattelee, ettei hän kahtena viimeisenä vuonna ollut maannut vuoteessa, harvoin oli riisunut vaatteitaan eikä ollut kattoa pään päällä.

Paitsi sitä työtä, mikä meni puiden kaatamiseen, kasken polttamiseen, kylvämiseen ja asumus pahasen rakentamiseen, oli vielä jokapäiväisen elatuksen huolet. Metsästys sekä pyydysten pitäminen syksyllä ja talvella tuottivat lihaa ja lisäksi karhun, suden, ilveksen ja hirven taljoja, majavan, kärpän ja oravan nahkoja, sillä niihin aikoihin, jolloin suomalaiset tulivat noihin loppumattomiin laajoihin metsiin, niissä oli metsänriistaa runsaasti, ja varsinkin petoeläimiä oli suorastaan peloittavan runsaasti, ja varmaankin moni harhaileva suomalainen sai niitä vastaan taistellessaan surmansa häviten siten jäljettömiin. Keväällä ja kesällä saatiin runsaasti kaloja, mutta pyydyksistä oli puute, niin että kalaa tuskin riitti yli jokapäiväisen tarpeen, ja suolojen hankinta oli niin vaikeaa ja hankalaa, etteivät suomalaiset ainakaan ensi vuosina saaneet kootuksi sanottavia määriä ruokaeineitä.

Samaan aikaan, eli niin pian kuin palo oli valmis rukiiseen kylvettäväksi, suomalainen myöskin kylvi sylkemällä nauriita, jotka syksyllä olivat tarpeellisena lisänä muonavarastossa. Nauriita kylvettiin myöhempinäkin aikoina pieniin palaneisiin paikkoihin, missä suomalaisilla oli metsässä ollut nuotio, ja muutamina vuosina ne antoivat runsaan sadon, suuria, pyöreitä litteitä juurikkaita, joiden suurin osa kasvoi maanpinnan yläpuolella.

Kun tupa oli valmis tai ainakin alulla ja heti keskikesän jälkeen kylvetty ruis syyspuolella näytti, että siitä saattoi toivoa satoa tulevana vuonna, suomalainen alkoi miettiä omaistensa tuomista Suomesta, ja heti kun tuli suksikeli, hän ryhtyi tuumasta toimeen.

Sellaiseen yritykseen tarvittiin melkoinen määrä rohkeutta ja päättäväisyyttä. Jos hänellä oli ruokatavaroita riittävästi viikoksi, puoleksitoista, hän saattoi lähteä Vermlannista suoraa päätä Taalainmaan halki Helsinglantiin, asutuille seuduille, ja silloin hänellä oli taivallettavana runsaasti 30 penikulmaa metsäteitä. Hän saattoi tosin jonkin verran kartuttaa eväitään ampumalla matkalla metsänotuksia. Ja arvatenkin pidettiin matkaa rantamaalle koko kuljettavan matkan helpoimpana osana, kun tarpeelliset eväät saattoi kantaa mukanaan; mutta harvoilla sellaisia oli, ja kun oli päästy meren rantaan, tarvittiin matkan jatkamiseen toisia apukeinoja.

Nämä apukeinot oli toimelias uudisasukas hankkinut jo ensimmäisenä talvena erityisillä matkoilla kaupungista, vuorikunnista tai — tavallisesti — voudilta myymällä eläinten taljoja ja nahkoja. Historiasta kyllä tiedämme, että nahoilla saadut rahat olivat verraten vähäiset. Voimme pitää tiettynä asiana, että kun suomalainen oli hankkinut suoloja, ruutia ja lyijyä, joita hän ehdottomasti tarvitsi toimeentullakseen ja puolustautuakseen, ei hänellä ollut enää jäljellä liikoja rahoja niihin kulunkeihin, joita kotimatka vaati.

Asian näin ollen täytyi toisena vuotena tapettujen metsäeläinten nahat sälyttää kelkkaan ja kuljettaa sellaisille paikkakunnille, missä ne saatiin myydyksi. Tähän kului aikaa, sillä matka kauppapaikoille oli pitkä; mutta voidaan arvata, että siirtolainen joulun aikoihin tai pian joulun jälkeen oli päässyt omaistensa luo kotimaahan.

Siellä hän ei voinut kauan viipyä, koska täytyi palata meren yli niin kauan kuin jää kesti. Matkaeväiden lisäksi lienee suomalaisen siirtolaisen perheellä ollut matkatavaroita ainoastaan kirves, pata, tulukset ja joitakin kevyitä työkapineita sekä siemenrukiita, nauriin, tupakan ja pellavan siemeniä. Sanotaanpa, että muudan nimeltäänkin tunnettu suomalainen ei tuonut mukanaan rukiita enempää kuin tuohirasiallisen. Matkakapineet kuljetettiin tavallisella kelkalla. Koko perheen jäsenet kulkivat hiihtämällä, pikkulapset kannettiin selässä. Ja niin matkattiin länttä kohti halki metsien, yli järvien.

Jos oikein hyvin kävi, uudisasukkaat saapuivat perille jo keväällä. Jos heillä oli varoja, he olivat lähimmältä, asutulta seudulta ostaneet muutaman vuohen, ehkäpä jonkin lampaankin. Sellaista suomalaisperhettä, jolla oli mainitut taloustavarat ja joka saattoi muuttaa asumaan vastavalmistuneeseen tupaan, pidettiin onnellisena ja hyvin toimeentulevana.

Ainoastaan huolellinen ja ahkera mies saattoi näin järjestää muuttonsa ja asuntonsa perustamisen. Toiset lähtivät matkaan perheineen päättämättä edeltäpäin asuinpaikkaansa tai edes seutuakaan, mihin aikoivat asettua, ja sellaiset siirtolaisraukat saivat joskus harhailla pari vuotta tai enemmänkin laajoissa metsissä, ennen kuin kykenivät raivaamaan kasken tai saamaan palonsa kylvöön.

Sellaisissa oloissa henkensä säilyttämiseen tarvitaan rohkeutta, kestävyyttä, kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä, ia juuri niitä ominaisuuksia on suomalaisilla tänäkin päivänä; samoin he kykenevät nurkumatta kärsimään puutetta ja alistua kestämään vastoinkäymisiä, joita sattuu monesti. Kuinka nuo ihmiset voittivat kaikki vastukset ja saattoivat tulla toimeen, se on metsäseutujen elämään tottumattoman melkein mahdotonta käsittää samoin kuin senkin, jonka ei ole koskaan tarvinnut ajatella, mistä hän saa, mitä tarvitsee huomenna elääkseen.

Siirtolaisten joukossa oli koko joukko irtolaisväkeä, sen tiedämme, ja monet heistä ihan varmaan siirtyivät kotipaikoiltaan pois umpimähkään. He seurasivat joskus perheiden mukana, toisia houkutteli seikkailunhalu, eräiden oli pakko lähteä välttääkseen kotimaassa joutumasta lain kouriin, jota vastaan he tavalla tai toisella olivat rikkoneet, ja voidaanpa pitää tiettynä asiana, että yksi ja toinen lempivä pariskunta, joka ei muuten päässyt yhteen, lähti uudisasukkaiksi Ruotsin metsiin.

Valitettavasti on oikeudenpöytäkirjoissa pitkä luettelo suomalaisten siirtolaisten tekemiä lainrikkomuksia. Kun heitä ahdisti vaino ja hätä, he saattoivat tehdä tekoja, jotka osoittivat typeryyttä ja raakuutta, mutta myöskin ahneutta ja röyhkeyttä.

Toimelias ja siivo suomalainen, joka oli huolellisesti varustautunut muuttoon ja edeltäkäsin raivannut halmeen ja rakentanut asunnon, saattoi perille päästyään luottamuksellisesti katsoa tulevaisuuteen, vaikka vielä jäljellä oli pitkiä, kovia töitä, ennen kuin hän pääsi jotakuinkin turvalliselle kannalle.

Kun oli asetuttu asumaan pirttiin tahi saunaan, oli uudisasukkaan ensimmäisenä huolena ruoan hankkiminen siksi päiväksi, sillä on itsestään selvää, ettei perhe ollut voinut kelkassa eikä selässään tuoda mukanaan suurtakaan muonavarastoa.

Jos hän suunnitelman mukaan tuli perille keväällä, oli lintujen soitimen aika, ja varmaankin olivat perheen miespuoliset henkilöt jo ensimmäisenä aamuna soidin- ja kuherruspaikoilla, jossa ampuja teki parastaan, olipa hänellä aseena luotipyssy tai jousi.

Kenellä ei ollut asetta, se rakensi loukkuja ja satimia.

Kun siihen aikaan oli metsänriistaa runsaasti, saatiin metsoja ja teeriä helposti ensi tarpeisiin, ja sillä välin metsämies tähysteli suurempia otuksia. Ketterä suksimies etsiskeli etupäässä hirviä ja saavuttikin niitä jokseenkin helposti hiihtämällä. Ja lukemattomat karhutkin menettivät henkensä, se näkyy siitä suomalaisten metsämiesten tavasta, että he erityisen hongan kylkeen ripustivat karhun pääkallon. Fernowin tietojen mukaan oli vielä 1700-luvun loppupuolella Fernebon ja Skillingsmarkin pitäjissä Wermlannissa sellaisia honkia, joihin oli naulattu satoja karhun pääkalloja.

Jos uudisasukkaan onnistui kaataa hirvi tai useampia, lihat savustettiin ja toimeentulo yli kesän oli taattu, sillä miesten metsää käydessä eivät naiset suinkaan olleet jouten. He repivät maasta männyn juuria, kuorivat ne ja tekivät mertoja, ahvenenpyydyksiä. Pajuvitsoista kyhättiin lohimertoja, joilla virroissa ja puroissa pyydettiin mulloja, ja sitten alkoi petäjänkuoren kiskominen ja valmistaminen pettuleivän aineksiksi.

Nuoria petäjiä kaadettiin, kuori nyljettiin ja ripustettiin kuivamaan pitkien salkojen päälle; kun kuori oli puolikuiva, nyljettiin siitä erilleen sisempi, pehmein osa ja kuivattiin kovaksi, minkä jälkeen se rouhittiin pieniksi muruiksi ja oli nyt valmista jauhettavaksi. Tähän työhön olivat miehet valikoineet pari pehmeänlaista litteää kiveä, jotka hakattiin pyöreiksi. Ne asetettiin nyt sitä tarkoitusta varten tehtyyn laatikkoon, ja päällimmäiseen kiveen kiinnitetyllä kammella pantiin kivi pyörimään. Koko laitosta sanotaan käsikiviksi eli käsimyllyksi ja sellaista käytetään vieläkin metsäseuduilla.

Tällainen jauhatuslaitos ei kuitenkaan ollut riittävä, kun vilja saatiin halmeesta korjatuksi, jonka vuoksi uudistalokas rakensi, niin pian kuin taisi, vesimyllyn, niin sanotun "jalkamyllyn", lähimmän joen tai puron varrelle.

Kun pettujauhot olivat valmiit leivottaviksi, sekoitettiin niihin luujauhoja, jotka oli jauhettu metsästämällä saatujen eläinten luista. Pettujauhoista tehtiin kakkuja, jotka syötiin pehmeinä, tai ne leivottiin ohuiksi leiviksi, jotka kypsennettiin kuumalla kiviarinalla. Mutta tämä tapa lienee tullut vasta myöhempinä aikoina.

Vähän oli aikaa uudisasukkaalla käytettävänä jokapäiväisten tarpeiden hankkimiseen. Kaskeksi oli kaadettava metsää, ja siihen työhön käytettiinkin kaikki voimat, mitkä hän sai kokoon, kunnes edellisenä vuonna kaadettu metsä oli kevät-ahavalla ja kesän paahteesta kuivanut niin, että kaski voitiin polttaa ja kylvää paloon siemen.

Oli tärkeätä, että tämä toimi saatiin tehdyksi niin varhain kesällä kuin suinkin, sillä arveltiin, että kuta aikaisemmin siemen kylvettiin maahan, tai oikeammin tuhkaan, sitä varmemmin voitiin toivoa hyvää satoa. Sateiset kesät olivat suomalaisille tukalat, sillä jollei kaski kuivanut, vaan paloi huonosti, niin vuodentulo jäi huonoksi; joskus ei saatu viljaa ollenkaan.

Näitä töitä tehdessä ruis halmeessa joutui joutumistaan, ja heti kun tähkässä oli jotakin syötävää, aloitettiin viljankorjuu siten, että leikattiin muutamia lyhteitä, jotka sitten kuivattiin uunilla, leikattiin niistä tähkät poikki ja oljet sekaisin ja jauhettiin ne jauhoiksi. Siitä tehtyä leipää pidettiin paljon parempana kuin pettuleipää.

Kun ruis oli oikein joutunut, alkoi varsinainen viljankorjuu. Vilja leikattiin sirpillä, sidottiin pieniksi lyhteiksi, jotka ripustettiin salkojen päälle kuivamaan auringon paisteessa latva alaspäin, tyvi eli olkipuoli ylöspäin. Jos ilma oli epävakaista, lyhteet pantiin orsille tupaan kuivamaan.

Sillä välin oli tuvan toiselle sivuseinälle tehty lisäksi pitkä laatikontapainen penkki. Kun ruislyhteet olivat kuivaneet, lyötiin niitä seinää vasten, niin että jyvät rapisivat tähkistä ja putosivat laatikkoon. Tämä oli viljan ensimmäistä valmistavaa puimista. Näin puitu vilja pidettiin parhaimpana; sitä käytettiin sen vuoksi siemenviljaksi, ja vaikka olisi kovakin hätä ollut käsissä, ei sitä saanut käyttää syötäväksi.

Selvää ruisleipää ei uudisviljelijä arvellut varojensa sallivan syödä, mahdollisesti joku ensimmäisistä, kun metsissä vielä vilisi riistaa ja vesissä kaloja, mutta siihen aikaan kun minä ensin kuulin puhuttavan suomalaisista, eli 1830-luvun alkupuolella, ei suomalaisilla koskaan ollut selvää ruisleipää, vielä harvemmin selvää ohra- tai kauraleipää. Leipään tavallisesti pantiin lisäksi ruumenia, olkia, jäkäliä, halavapajun lehtiä, pettua, suolaheinää, nuorta kuivattua heinää ja perunoita.

Tavallisesti valittiin ensimmäisen kasken ja aiotun asumuksen paikaksi jokseenkin kivetön korkeahko paikka, sillä pidettiin silmällä tulevia peltoja, jottei halla veisi viljaa. Mieluimmin valittiin päivän eli etelän puoli.

Ylipäänsä voidaan sanoa, että siellä, minne suomalaiset ovat asettuneet asumaan, on maa kiviperäistä, siinä on suurempia ja pienempiä kiviä ja soraa. Pellon tekeminen sellaiseen maaperään ei ole kiitollista työtä, mutta vaivalloista se on; senpätakia jokaisen, joka on nähnyt millaisen työn suomalaiset vuosisatojen kuluessa ovat saaneet suoritetuksi, täytyy ihmetellä sitä kestävyyttä ja voimaa, jota he ovat osoittaneet, kun ajattelee, että kaikki nämä tuhannet tynnyrinalat peltoa, jonka he ovat raivanneet, ovat ennen olleet täynnä tavattoman suuria kiviä, jotka nyt on kasattu kokoihin muureiksi ja raunioiksi.

Kuusi verotonta vuotta oli kaikki, millä Ruotsin valtio on avustanut niitä suurenmoisia töitä, jotka suomalaiset ovat suorittaneet, ja tosiaan täytyy ajatella, että heillä on mahtanut olla hyvin tukalat olot kotimaassaan, kun he ovat voineet sen jättää näin vähäisten etujen vuoksi.

Kun tunnetaan ne lait ja olosuhteet, joiden vallitessa suomalaiset ovat raataneet, tuskin voidaan käsittääkään, kuinka he ovat voineet säilyä ja lisäytyäkin.

Mutta uuttera ja huolellinen uudisasukas, joka oli kokonaan oman onnensa nojassa, oli kuitenkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta noiden kuuden vapaavuoden kuluessa ehtinyt saada toimeen jonkinlaisen viljelyksen, koska juuri tämä ajanjakso oli siihen määrätty ia annettiin verottomaksi.

Kun vielä otetaan huomioon, ettei hänellä uudistalolle tullessaan ollut muita työaseita kuin kirves, täytyi hänen olla pystyvä ja taitava, ja juuri sellaisia suomalaiset olivatkin.

Järvien pohjasta ja suosta hän nosti rautahölmää ja sulatti rautaa. Itse hän poltti siihen tarpeelliset hiilet. Kaatamiensa petoeläinten nahoista hän sai ainekset yksinkertaisiin palkeisiin. Raudasta hän valmisti välttämättömät viljelyskapineet: tuuran, kuokan ja auran. Tämä oli niin tehty, että se myllersi maan suurimpien kivien välistä, joita hän ei voinut saada maastaan raivatuksi. Kaikki työkalut hänen täytyi itse valmistaa; ruotsalaiset pitivät suomalaista taitavana seppänä, ja moni suomalainen oli sellainen taituri, että valmisti pyssyjä sekä itselleen että naapurillekin.

Eläinten nahoilla ja rukiilla hän vaihtoi kotieläimiä muilta suomalaisilta, ja rehuja hän sai näille luonnon muodostamilta heinämailta, joita oli metsissä vesien rannoilla, joskus pitkienkin matkojen päässä kotoa.

Kun suomalainen uudisasukas oli päässyt niin pitkälle, että hänellä oli peltoa, niittyä ja kotieläimiä, hän oli tilallinen.

Yksityisen perheen oli tukala tulla toimeen. Sen he itsekin huomasivat ja sen vuoksi he ensi vuosina liittyivät yhteen, ja kun ensin oli saatu yksi tila jotakuinkin kuntoon, he auttoivat toisiaan rakentamaan toisenkin talon, joko saman kasken laitaan tai toiselle soveliaalle paikalle jonkin matkan päähän siitä.

Näin tapahtui huolellisimpien suomalaisten siirtyessä Ruotsiin ja asettuessa sinne asumaan.

Toiset, huolettomammat perheet kuljeksivat pitkät ajat metsissä, kunnes löysivät soveliaita viljelyspaikkoja tai autioita taloja. He kyhäsivät silloin tilapäisiä asuntoja, usein teltan tai kodan muotoisia. Sellainen tehtiin pystyyn nostetuista riu'uista, ja keskelle jätettiin aukko, josta savu meni ulos. Riukujen päälle pantiin risuja ja niiden päälle turpeita, tuli tehtiin lattialle ja oviaukko peitettiin tavallisesti hirvennahalla.