II.
Uusia rakkauksia.
1.
Kasvitieteellisen puutarhan erakkomaja.
Minä en osannut lukea, käyskelin lämsähousuissa, itkin, kun hoitajattareni niisti nenääni, ja tunsin kalvavaa kunnianhimoa. Niin on laita: varhaisimpana ikäkautena eli minussa himo tulla viipymättä kuuluisaksi säilyäkseni ihmisten muistissa. Harkitsin siihen tarvittavia keinoja samalla asetellen tinasotilaitani ruokapöydälle. Jos olisin voinut, olisin lähtenyt sotakentille saavuttamaan kuolemattomuutta ja olisin ollut verrattava niihin kenraaleihin, joita heilutin pienissä käsissäni suoden heille sotaonnea pöydän vahakankaalla.
Mutta vallassani ei ollut hankkia itselleni ratsu, univormu, rykmentti ja vihollisia — kaikki sotilaalliseen maineeseen oleellisesti liittyviä asioita. Niinpä ajattelinkin ruveta pyhimykseksi. Se vaatii vähemmän varustuksia ja tuottaa paljon ylistystä. Äitini oli hurskas. Hänen hurskautensa — rakastettava ja vakava kuten hän itse — viehätti minua kovin. Äitini luki usein Pyhimysten elämää, jota minä ihastuneena kuuntelin ja joka täytti sieluni hämmästyksellä ja rakkaudella. Niinmuodoin tiesin, miten Herran miehet menettelivät tehdessään elämänsä arvokkaaksi ja ansiokkaaksi. Tiesin millaista taivaallista tuoksua veritodistajan ruusut huokuvat. Mutta veritodistaja on äärimmäisyys, johon en puolestani pysähtynyt. En myöskään ajatellut apostolin enkä saarnaajan virkaa, johon minulla ei ollut mahdollisuuksia. Tyydyin lihankidutukseen, koska se oli helposti ja varmasti toteutettavissa.
Antautuakseni siihen aikaa hukkaamatta kieltäydyin syömästä aamiaista. Äitini, joka ei tiennyt mitään uudesta kutsumuksestani, luuli minun olevan sairaan ja katseli minua niin huolestuneena, että mieleni oli paha. Siitä huolimatta minä paastosin. Sattuessani sitten muistamaan patsaan nenässä eläneen pyhimyksen Simeonin nousin keittiön vesihanan päälle. Siinä en kumminkaan voinut ruveta elämään, sillä hoitajattaremme Julie karkoitti minut siitä varsin pian. Astuttuani alas syöksyin kiihkeästi täydellistymisen tielle päättäen pitää esikuvanani Patrasin Nikolaita, joka jakoi rikkautensa köyhille. Isäni työhuoneen ikkuna oli rantalaiturille päin. Minä heitin ikkunasta tusinan verran kolikoita, jotka olin saanut, koska ne olivat uusia ja kiiltäviä; sitten heitin saman tien palloni ja hyrräni ankeriaannahkaisine piiskoineen.
— Poika on typerä! huudahti isäni sulkien ikkunan.
Olin vihoissani ja häpeissäni, kun kuulin itseäni sillä tavoin arvosteltavan. Toisaalta ajattelin, ettei isäni ollut pyhimys, kuten minä, eikä niinmuodoin pääsisi kerallani osalliseksi autuaitten kunniasta, ja tämä ajatus oli minulle suureksi lohdutukseksi.
Kun tuli aika lähteä kävelylle, pantiin päähäni hattu, minä tempasin siitä pois sulan, noudattaen autuasta Habre'ia, joka vanhan, likaisen lakin saatuaan laahasi sitä loassa, ennenkuin pani sen päähänsä. Saadessaan kuulla rikkauksieni ja hattuni tarinan äitini kohautti olkapäitään ja huokasi raskaasti. Minä tuotin hänelle tosiaankin surua ja murhetta.
Kävelyllä ollessani loin katseeni maahan, jotta ulkomaailman esineet eivät pääsisi minua häiritsemään, noudattaen siten Pyhimysten elämässä usein mainittua opetusta.
Tältä terveelliseltä kävelyltä palattua minä tein pyhyyteni viimeistelyä varten itselleni jouhipaidan pistämällä vanhasta nojatuolista nyhtämiäni jouhia paidan ja selän väliin. Sen johdosta jouduin kokemaan uusia kärsimyksiä, sillä Julie yllätti minut juuri kun olin siten jäljittelemässä pyhän Fransiskuksen oppilaita. Tunkeutumatta asian henkeen ja ytimeen, hän pysähtyi ulkonaisiin seikkoihin, näki, että olin repinyt nojatuolia, ja läimäytti minua pakaroille yksinkertaisuudessaan.
Harkitessani kuluneen päivän kiusallisia tapahtumia oivalsin selvästi, että pyhyyden harjoittaminen perheen keskuudessa on erittäin vaikeata. Minä käsitin, miksi pyhä Antonius ja pyhä Hieronymus olivat siirtyneet erämaahan jalopeurain ja sorkkajalkaisten metsäjumalain joukkoon, ja päätin huomisesta lähtien asettua erakkomajaan. Minä valitsin piilopaikakseni kasvi- ja eläintieteellisen puutarhan sokkelon. Aikomukseni oli elää siellä mietiskelyyn vaipuneena ja puettuna palmunlehdistä kyhättyyn viittaan, kuten pyhä Paavali-erakko. Ajattelin näin: "Tässä puutarhassa on juuria ravinnokseni. Vuoren harjanteelta löytyy siellä maja. Siellä olen kaikkien luontokappaleiden ympäröimänä. Jalopeura, joka kaivoi kynsillään haudan Egyptin pyhälle Marialle, hakee minua varmaan suorittamaan viimeistä palvelusta jollekin lähiseudun yksineläjälle. Minä näen, kuten pyhä Antonius, ihmisen, jolla on pukin kaviot, ja hevosen, jolla on ihmisen vartalo. Voipa vielä sattua, että enkelit kohottavat minut maasta veisaten ylistysvirsiä."
Päätökseni ei tunnu niin oudolta, kun tietää, että kasvitieteellinen puutarha oli jo pitkät ajat ollut minulle pyhä paikka, lähinnä verrattava maalliseen paratiisiin, jonka näin esitettynä vanhassa kuvaraamatussani. Hoitajattareni vei minut sinne usein, ja minut valtasi siellä pyhän riemastuksen tunne. Taivaskin näytti siellä aineettomammalta ja puhtaammalta kuin muualla, ja pilvissä, jotka leijailivat papukaijain häkin, tiikerin kopin, karhun luolan ja norsun asumuksen yläpuolella, saatoin hämärästi nähdä valkopartaisen ja siniviittaisen Isä Jumalan, joka ojensi kättään siunatakseen minua vuorikauriin ja gasellin, kaniinin ja kyyhkyläisen ohella, ja kun istuin Libanonin seetrin alla, näin oksien lomitse lankeavan kiireelleni niitä säteitä, jotka ovat lähtöisin iankaikkisen Isän sormenpäistä. Eläimet, jotka söivät kädestäni katsellen minua lempeästi, johdattivat mieleeni, mitä äitini oli minulle opettanut Aatamista ja alkuperäisen viattomuuden päivistä. Luomakunta, joka oli koottuna sinne kuten muinoin patriarkan uivaan taloon, kuvastui silmiini lapsellisen sulon kaunistamana. Paratiisiani ei pilannut mikään. Minua ei ollenkaan loukannut, että näin siellä hoitajattaria, sotilaita ja virvokkeiden kaupustelijoita. Pikemmin tunsin itseni onnelliseksi näiden halpain ja vähäisten seurassa, minä kaikkein vähäisin. Kaikki näytti minusta kirkkaalta, rakastettavalta ja hyvältä, koska ylevässä viattomuudessani sovelsin kaikki lapsenihanteeseeni.
Minä nukahdin siinä vakaassa päätöksessä, että siirryn elämään puutarhaan hankkiakseni ansioita ja tullakseni niiden suurten pyhimysten veroiseksi, joista koreasanainen historia minulle kertoi.
Seuraavana aamuna oli päätökseni yhä vielä vakaa. Minä tein sen äidilleni tiettäväksi. Hän alkoi nauraa.
— Mistä olet saanut päähäsi, että sinun on ruvettava erakoksi kasvitieteellisen puutarhan sokkeloon? kysyi hän tukkaani kammaten ja yhä nauraen.
— Minä tahdon tulla kuuluisaksi, vastasin minä, ja painattaa käyntikortteihini: "Erakko ja kalenteripyhimys", kuten isä painattaa omiinsa: "Lääketieteellisen korkeakoulun palkinnonsaaja ja Antropologisen yhdistyksen sihteeri."
Tämän kuullessaan äitini pudotti kamman, joka oli liikkunut tukassani.
— Pekka! huudahti hän, mitä järjettömyyksiä! Sehän on synti! Olen ihan onneton! Pikku poikani on menettänyt järkensä siinä iässä, jolloin ihmisellä ei vielä järkeä ole.
Sitten hän kääntyi isän puoleen ja virkkoi:
— Kuulitko, ystäväiseni: seitsenvuotiaana hän tahtoo olla kuuluisa!
— Rakas ystävä, vastasi isäni, saatpa nähdä, että kahdenkymmenen iällä kuuluisuus häntä tympäisee.
— Suokoon Jumala, virkkoi äiti, minä en ollenkaan pidä turhamaisista ihmisistä.
Jumala on sen suonut, ja isäni ei erehtynyt. Kuningas Yvetot'n tavoin minä olen elänyt varsin hyvin olematta kuuluisa eikä minulla enää ole pienintäkään halua kaivertaa Pietari Nozière'in nimi ihmisten muistiin.
Mutta kun nyt käyskelen kasvitieteellisessä puutarhassa, mukanani kaukaisten muistelojen saatto, käyskelen alakuloisena ja yksinäisenä, niin minut valtaa käsittämätön halu kertoa tuntemattomille ystävilleni, kuinka muinoin uneksin asettuvani sinne erakkona elämään, ikäänkuin tämä lapsen unelma voisi liittyä toisten ajatuksiin luoden niihin lempeän hymyn hohdetta.
Kysymyksenlainen on minulle se asia, teinkö oikein, kun kuusivuotiaana heitin sotilasuran mielestäni. Niin näet on laita, etten ole myöhemmin ajatellutkaan ruveta sotilaaksi. Pahoittelen sitä hieman. Sotilaan elämässä on erikoista arvokkuutta. Velvollisuus esiintyy siinä selvänä ja sitä täsmällisempänä, kun sitä ei määrittele järkeily. Henkilö, joka voi järjellisesti arvostella toimiansa, huomaa pian, ettei niiden joukossa ole paljonkaan viattomia. Täytyy olla pappi tai sotilas, jos tahtoo välttää epäilyksen tuskaa.
Mitä tulee erakonelämää koskevaan haaveeseeni, olen sen haaveillut uudelleen joka kerta, kun olen luullut tuntevani, että elämä on perinpohjin kehno: toisin sanoen olen tehnyt niin joka päivä. Mutta joka päivä nykäisi luonto minua korvasta palauttaen minut niihin ajanvietteisiin, jotka askarruttavat vaatimattomia eläjiä.
2.
Isä Le Beau.
Heinrich Heinen Muistelmiin sisältyy iskevän todellisia muotokuvia, joita kuitenkin ympäröi eräänlainen runous. Sellainen on Simon de Geldernin, runoilijan enon muotokuva.
"Hän oli", kertoo Heine, "omituinen ihminen, ulkomuodoltaan mitätön, jopa eriskummallinenkin. Pieni, sävyisä mies, kasvot kalpeat ja vakavat, nenä tosin kreikkalaistyylinen, suoraviivainen, mutta varmaan kolmannesta pitempi kuin Kreikassa käytetyt nenät… Hän käytti aina vanhanaikaisia vaatteita, lyhyitä housuja, valkoisia silkkisukkia, solkikenkiä ja vanhan muodin mukaan verraten pitkää palmikkoa, joka pienen miehen katua käyskellessä hypähteli olkapäältä toiselle, teki kaikenlaisia keikauksia ja näytti ivailevan omaa herraansa hänen selkänsä takana.
"Tämä kunnon mies oli sielultaan mitä ylevämielisin; hänen vähäinen lievenuttunsa, joka oli takaa kuin västäräkinpyrstö, sulki sisäänsä viimeisen ritarin. Tämä ritari ei kumminkaan kuulunut vaeltavien ryhmään. Hän pysyi kotonaan Düsseldorfissa, Noakin arkissa. Niin nimitettiin hänen pientä, isiltä perittyä taloansa, jonka oven yläpuolella voitiin nähdä somasti veistetty ja monin värein maalattu Noakin arkki. Uupumattoman ahkerana hän antautui siellä kaikenlaisiin oppineisiin harrasteluihinsa ja omituisuuksiinsa, kirjahulluuteensa ja varsinkin villittyyn kirjailemiseensa, jonka tulokset enimmältä osalta ilmestyivät poliittisissa päivälehdissä ja tuntemattomissa aikakauskirjoissa."
Yleisen menestyksen harrastus ajoi Simon de Geldern parkaa kirjoittamaan. Hän näki siinä suurta vaivaa. Jo ajatteleminen vaati häneltä epätoivoisia ponnistuksia. Hän viljeli vanhaa, kankeata tyyliä, jonka oli jesuiittain koulussa oppinut.
"Tämä eno", kertoo Heine, "vaikutti voimakkaasti henkiseen sivistykseeni, joten olen hänelle siinä suhteessa äärettömän suuressa kiitollisuudenvelassa. Miten erilaiset olivatkin mielipiteemme ja miten viheliäiset hänen kirjalliset harrastuksensa, ne ehkä sittenkin innostivat minua kirjoittamaan."
Vanhan Geldernin kuva johtaa mieleen erään toisen, joka on olemassa ainoastaan minun omissa muisteluissani ja senvuoksi varmaan tulee näyttämään kalpealta ja tenhottomalta. Toden tunnustaakseni minä en milloinkaan kykenisi luomaan sellaisia samalla kertaa haaveellisia ja todellisia muotokuvia, joiden salaisuus oli Rembrandtille ja Heinelle tuttu. Mikä vahinko! Henkilö, jota aion kuvailla, ansaitsisi taitavan maalaajan.
Niin, minulla oli myöskin Simon de Geldernini, joka jo lapsuusaikanani herätti minuun henkisten asiain harrastusta ja kirjoittamiskiihkoa. Hänen nimensä oli Le Beau, ja johtuu luullakseni hänestä, että minä olen jo viisitoista vuotta tuhrinut haaveitani paperille. En tiedä, voinko häntä siitä kiittää. Ainakaan hän ei herättänyt oppilaassaan mitään vaarallista kiihkoa; se oli yhtä viaton kuin hänen oma mielihalunsa.
Hänen himonaan oli luetteloiden laatiminen. Hän laati niitä lakkaamatta. Minä ihailin häntä, ja kymmenvuotiaana oli mielestäni parempi tehdä luetteloita kuin voittaa taisteluita. Arvostelukykyni on sittemmin hieman huonontunut, mutta todellisuudessa en ole muuttanut mielipidettäni läheskään siinä määrin kuin voisi luulla. Isä Le Beau, kuten häntä nimitettiin, näyttää minusta vieläkin ylistettävältä ja kadehdittavalta, ja jos minä toisinaan satunkin hymyilemään muistellessani tätä vanhaa ystävää, niin hilpeyteni on laadultaan sydämellistä ja hellää.
Isä Le. Beau oli sangen vanha minun ollessani sangen nuori. Siitä kai johtui, että ymmärsimme hyvin toisiamme.
Hänen koko olemuksensa herätti minussa luottavaa uteliaisuutta. Hänen silmälasinsa, jotka sijaitsivat ison ja pyöreän nenän nokassa, hänen punakat ja pulleat kasvonsa, hänen väljä päällystakkinsa, jonka ammottavat taskut olivat täpösen täynnä vanhoja kirjoja, hänen koko olentonsa huokui herttaisuutta, johon sekaantui rahtunen hupsuutta. Hänen päässään nähtiin matala, leveälierinen hattu, jonka lennoille hänen valkoiset hiuksensa kiertyivät niinkuin kuusain pengermän kaidepuille. Kaikki mitä hän sanoi oli korutonta, lyhyttä, vaihtelevaa, kuvallista kuten lastensatu. Hän oli luonnostaan lapsekas ja huvitti minua sitä ollenkaan yrittämättä. Ollen vanhempaini hyvä ystävä ja pitäen minua älykkäänä ja rauhallisena poikasena hän kehoitti minua käymään asunnossaan, jossa muuten vierailivat vain rotat.
Hänen asuntonsa sijaitsi vanhassa talossa erään kapean ja mäkisen kadun varrella, joka johtaa kasvitieteelliseen puutarhaan ja johon silloin luullakseni olivat kokoontuneet kaikki Pariisin korkinleikkaajat ja tynnyrimestarit. Vastaani lemahtavaa hajua en eläissäni unohda. Vanhan palvelijattaren Nanonin opastamana kuljettiin kirkkoherran pienen puutarhan läpi, noustiin portaille ja astuttiin mitä eriskummallisimpaan asumukseen. Pitkin etehisen seinämiä riviin asetetut muumiot olivat ensimmäisinä tulijaa vastaanottamassa; yksi niistä oli kullatussa kotelossaan, toisilla oli kuivuneitten ruumiittensa ympärillä vain mustuneita riepuja, ja eräs, joka oli vapautettu siteistään, katseli emaljisilmillään ja näytteli valkoisia hampaitansa. Rappuset olivat yhtä peloittavat: seinillä riippui kahleita, kaularautoja ja käsivarren mittaisia vankilanavaimia.
Isä Le Beau olisi voinut Bouvardin tavoin liittää kokoelmiinsa vanhan hirsipuunkin. Joka tapauksessa hänellä oli hallussaan erinäisiä kidutuskojeita, muun muassa tusinan verta somia suukapuloita. Asumuksen kaikki neljä huonetta olivat ihan yhdenlaiset: niissä oli kirjoja kattoa myöten ja lattialla virui lisäksi sekasortoinen joukko karttoja, vanhoja rahoja, asevaruksia, lippuja, mustuneita maalauksia ja vanhojen puu- ja kiviveistosten kappaleita. Ontuvalla pöydällä ja madonsyömän kirstun kannella oli kokonaisia vuoria maalattua fajanssia.
Kaikki, mikä suinkin oli ripustettavissa, riippui katosta surkeissa asennoissa. Tässä sekasortoisessa museossa esineet sotkeutuivat sekaisin yhteisen pölypeitteen alla, ja ainoana yhteenliittäjänä oli niitä kiertävä, lukemattomista siimoista kokoonpantu hämähäkinseitti.
Isä Le Beau, jolla oli taide-esineiden säilyttämisestä oma käsityksensä, kielsi Nanonia lakaisemasta lattioita. Omituisinta oli, että kaikki tähän sekamelskaan sisältyvät esineet näyttivät joko surullisilta tai ivallisilta ja katselivat vierasta ilkeästi.
Isä Le Beau oleskeli tavallisesti makuuhuoneessaan, joka oli sekin täynnä tavaraa, mutta ei niin pölyinen kuin muut suojat, sillä vanhalla palvelijattarella oli lupa toisinaan, hyvin harvoin, liikuttaa siellä höyhenviuhkaa ja luutaa. Pitkä pöytä, joka oli täynnä pieniä paperilappuja, valtasi siitä puolet.
Yllään kukillinen aamunuttu ja päässään yömyssy istui vanha ystäväni pöydän ääressä iloiten työstään niinkuin vain viaton sielu siitä voi iloita. Hän laati luetteloa. Ja minä, silmät suurina ja henkeäni pidättäen, minä ihailin häntä. Hän luetteloi varsinkin kirjoja ja mitaleja. Hänellä oli apunaan suurennuslasi ja hän täytti paperilippunsa pienellä, säännöllisellä ja tiukalla käsialallaan. Minä en kyennyt kuvittelemaan mitään ihanampaa askarrusta. Minä erehdyin. Löytyi kirjanpainaja, joka otti julkaistakseen isä Le Beaun luettelon, ja silloin minä sain nähdä ystäväni lukevan korjausarkkeja. Hän piirteli salaperäisiä merkkejä palstojen reunoihin. Minä käsitin heti paikalla, että siinä oli maailman ihanin toimi, ja olin ihailusta typertyneenä.
Vähitellen minä rohkaisin mieltäni ja lupasin kerran korjailevani omia koearkkejani. Lupaukseni ei ole täyttynyt. En sitä kovin valita, sillä seurustelussani erään kirjallisen ystäväni kanssa olen tullut huomaamaan, että ihminen väsyy kaikkeen, koearkkeja korjailemaankin. Siitä huolimatta on varmaa, että vanha ystäväni vaikutti ratkaisevasti elämänuran valintaani. Se harvinainen näky, joka hänen huoneistossaan oli tarjona, totutti lapsenmieltäni muinaisaikaisiin ja harvinaisiin muotoihin, suuntasi sen kohti menneisyyttä ja herätti siinä harrastusta ja kekseliäisyyttä; hänen esimerkiksi kelpaava, vaivattomasti ja säännöllisen rauhallisesti suoritettu älyllinen askarruksensa loi minuun alunpitäen halua hankkimaan itselleni tietoja. Hänestä johtuu vihdoin sekin, että minusta on tullut uuttera lukija, harras vanhojen tekstien selittäjä ja että minä piirtelen paperille muistelmia, joita ei koskaan julkaista.
Olin kahdentoista vuoden ikäinen, kun tuo rakastettava ja omituinen vanhus rauhallisesti vaipui kuolemaan. Kuten arvannette, jäi hänen luettelonsa palstoihin ladotuksi; se ei ilmestynyt koskaan painosta. Nanon möi muumiot ja muut rihkamakauppiaille, ja nämä muistelmat ovat nyt jo neljännesvuosisadan ikäiset.
Viime viikolla minä näin huutokauppakamarissa yhden niitä pienoiskokoisia Bastiljeja, joita isänmaanystävä Palloy veisti vuonna 1789 hävitetyn linnan kivistä tarjoten niitä maksua vastaan viranomaisille ja yksityisille kansalaisille. Teos ei ollut harvinainen eikä erittäin mukava käsitellä. Siitä huolimatta minä tutkin sitä vaistomaisen uteliaasti ja tunsin liikutuksen tapaista, kun luin erään tornin alaosasta puolittain näkymättömiin kuluneen merkinnän: Herra Le Beaun kokoelmasta.
3.
Isoäiti Nozière.
Sinä aamuna isä näytti säikähtyneeltä. Äiti hätäili ja puhui hiljaisella äänellä. Ruokasalissa neuloi ompelijatar mustia vaatteita.
Aamiainen oli alakuloinen; kuiskuteltiin. Arvasin varsin hyvin, että jotakin erikoista oli tapahtunut.
Vihdoin virkkoi äitini, joka oli kokonaan mustissa ja hunnun peittämä:
— Tulehan, kultaseni.
Minä kysyin, minne olimme menossa. Hän vastasi:
— Pekka, kuuntelehan, mitä sanon. Sinun isoäitisi… tiedäthän, isäsi äiti… on kuollut tänä yönä. Me menemme sanomaan hänelle jäähyväiset ja suutelemaan häntä viimeisen kerran.
Minä huomasin, että äiti oli itkenyt. Tiedonannon vaikutus minuun oli varsin voimakas, sillä se ei ole vielä nytkään, monien vuosien kuluttua, ehtinyt häipyä. Toisaalta se oli niin epämääräinen, että minun on mahdoton ilmaista sitä sanoin. En voi edes sanoa, että vaikutelmani oli murheellinen. Ainakaan ei murhe tuntunut ollenkaan säälimättömältä. Ainoa sana, joka ehkä jossakin määrin voi vastata tätä kaikista todellisuusaineksista vapaata vaikutelmaa, on haaveellinen.
Pitkin matkaa minä ajattelin isoäitiäni voimatta kumminkaan käsittää, mitä hänelle oli tapahtunut. Kuollut! Minä en aavistanutkaan, mitä se saattoi merkitä. Tunsin vain, että hetken vakavuus johtui siitä.
Selitettävissä olevan mielenlumeeu vaikutuksesta olin surutaloa lähestyessämme huomaavinani, että isoäitini kuolema oli vaikuttanut koko ympäristöön, että katujen aamuinen hiljaisuus, naapurien keskustelut, ohikulkijain nopea käynti ja sepän moukarien jyske johtuivat isoäitini kuolemasta. Tähän aatokseen, joka valtasi minut kerrassaan, yhdistin puitten kauneuden, ilman lauhkeuden ja avaruuden hohteen — kaikki seikkoja, jotka huomasin ensi kerran.
Minä tunsin vaeltavani salaperäistä tietä, ja kuu kadunkäänteessä sukelsi näkyviini tuttu pieni puutarha huvimajoilleen, valtasi minut jonkinlainen pettymys, koska niissä ei ollut mitään erikoista. Linnut lauloivat.
Minua peloitti. Silmäsin äitiäni ja huomasin, että hänen katseensa, jossa ilmeni uskonnollista arkuutta, suuntautui erääseen kohtaan, johon minäkin siirsin katseeni.
Isoäidin huoneen ikkunaruutujen ja valkoisten uudinten läpi hohti valo, heikko, kalpea valo, joka häilähteli. Kirkkaassa päivänpaisteessa valo näytti niin kaamealta, että painoin pääni alas päästäkseni sitä näkemästä.
Me nousimme kapeita puuportaita ja kuljimme läpi huoneiston, jossa vallitsi syvä hiljaisuus. Kun äitini ojensi kätensä avatakseen huoneen oven, teki mieleni pidättää hänet… Me astuimme huoneeseen. Nojatuolissa istuva nunna nousi ja päästi meidät vuoteen pääpuolelle. Isoäitini lepäsi siinä, silmät suljettuina.
Minusta hänen päänsä näytti raskaalta kuin kivi, niin syvälle se oli painunut pielukseen! Kuinka selvästi hänet näinkään! Valkea myssy peitti hänen hiuksiansa; hän ei näyttänyt niin vanhalta kuin tavallisesti, vaikka olikin kalvennut.
Hänen olisi voinut luulla nukkuvan! Mutta mistä johtui tuo pieni pilkallinen ja itsepintainen hymy, jota oli kovin ikävä nähdä?
Minusta tuntui siltä, kuin hänen silmäluomensa olisivat hieman värähdelleet, epäilemättä sen vuoksi, että niihin lankesi lekuttava valo kahdesta lekuttavasta, pöydällä seisovasta kynttilästä, joiden vieressä olevalla lautasella uiskenteli puksipensaan oksa pyhässä vedessä.
— Suutele isoäitiäsi, virkkoi äiti.
Minä kurotin huuliani. Kokemallani kylmäntunnolla ei ole nimeä eikä tule milloinkaan olemaan.
Katseeni painui alas. Äiti kuului nyyhkyttävän.
En tosiaankaan tiedä, miten minun olisi käynyt, ellei isoäidin palvelijatar olisi vienyt minua pois huoneesta.
Hän otti minua kädestä, kuljetti minut lelukauppiaan luo ja sanoi:
— Valitse!
Minä valitsin jousen ja ammuskelin huvikseni herneitä puitten lehviin.
Isoäiti oli unohtunut.
Vasta illalla, isän nähdessäni, palasivat aamuiset ajatukseni. Isä parkaa tuskin voi tuntea. Kasvot olivat paisuneet, kiiltävät, täynnä punaisia täpliä, silmät kyynelissä, huulet vavahtelivat.
Hän ei ottanut kuullakseen, mitä hänelle sanottiin, ja hänen masennuksensa muuttui kärsimättömyydeksi. Äiti istui hänen vieressään kirjoittaen osoitteita mustareunuksisiin kirjeisiin. Sukulaisia saapui häntä auttamaan. Minua neuvottiin taittamaan kirjeitä kokoon. Meitä oli kymmenkunta ison pöydän ympärillä. Oli kuuma. Minä suoritin uudenlaista tehtävää; se lisäsi arvokkuuttani ja huvitti minua.
Kuolemansa jälkeen isoäitini heräsi mielessäni toiseen elämään, joka oli ensimmäistä merkittävämpi. Minä kuvailin uskomattoman tarmokkaasti mieleeni kaikki mitä olin nähnyt hänen tekevän tai kuullut sanovan, ja isä kertoi meille hänestä joka päivä niin eloisasti, että toisinaan illalla, aterian jälkeen, tuntui siltä, kuin olisimme nähneet hänen murtavan leipämme. Miksi emme sanoneet tuolle rakkaalle varjolle niinkuin Emmauksen vaeltajat Mestarille:
— Jää meidän luoksemme, sillä ehtoo joutuu ja päivä on laskenut.
Kuinka herttainen kummittelija hän olikaan viheriänauhaisine pitsimyssyineen! Ei voinut saada mahtumaan päähänsä, että hän tyytyi oleskelemaan toisessa maailmassa. Kuolema soveltui hänelle vähemmän kuin kenellekään. Munkin käy kuoleminen, samoin jonkin kauniin sankarittaren. Toisin on laita sellaisen naurunhaluisen, kepeämielisen, somasti puetun pikku vanhuksen kuin isoäiti Nozière.
Kerronpa teille, mitä olin keksinyt ihan omin neuvoin hänen vielä eläessään.
Isoäiti oli kevytmielinen, isoäidin moraali oli löyhä, isoäiti ei ollut lintua hurskaampi. Olisittepa nähneet, kuinka hän katseli pyörein silmin äitiä ja minua, kun me sunnuntaina lähdimme kirkkoon. Hän hymyili sille totisuudelle, jota äiti osoitti käsitellessään tämän ja tulevaisen maailman asioita. Hän antoi minulle helposti anteeksi hairahdukseni, ja luulenpa että hänessä oli naista antamaan anteeksi suurempiakin syntejä kuin minun. Hänellä oli tapana sanoa minusta:
— Siitä tulee toisenlainen veitikka kuin isästä.
Hän tahtoi sanoa, että minä tulisin kuluttamaan nuoruuteni tanssimalla ja rakastumalla sataan tuhanteen neitoseen. Hän imarteli minua. Ainoa ominaisuuteni, jonka hän hyväksyisi, jos vielä olisi maan päällä (hän olisi nyt sadan kymmenen vuoden ikäinen), on helppo elämänlaatuni ja onnellinen suvaitsevaisuuteni, joista en ole maksanut liikaa luopuessani muutamista moraalisista ja poliittisista uskomuksista. Mainittuihin ominaisuuksiin liittyi isoäidissäni luonnollisen sulon viehätys. Hän kuoli tietämättä niitä omistavansa. Minä olen kehnompi sikäli, että tiedän olevani suvaitseva ja seuramielinen.
Hän oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsia, minun isoäitini. Sen voi hänestä hyvin huomata. Vahinko, ettei hänen muistelmiansa ole kirjoitettu. Hän itse ei siihen kyennyt. Mutta eikö isäni olisi pitänyt se tehdä sensijaan että mittaili papualaisten ja bushmannien pääkalloja?
Caroline Nozière syntyi Versaille'issa huhtikuun 16 p:na 1772; hänen isänsä oli lääkäri Dussuel, jonka älyä ja kuntoa Cabanis piti arvossa. Vuonna 1786 Dussuel hoiti perintöprinssiä, joka oli sairastunut lievään tulirokkoon. Kuningattaren vaunut vierivät joka päivä Luciennes'iin hakemaan häntä pienestä tupapahasesta, jossa hän eleli kirjoineen ja kasvikokoelmineen kuin mikäkin Jean-Jacques'in oppilas. Eräänä päivänä vaunut palasivat tyhjinä; tohtori oli kieltäytynyt lähtemästä. Seuraavana päivänä kuningatar virkkoi hänelle ärtyisesti:
— Olitteko unohtanut meidät, hyvä herra!
— Teidän Majesteettinne, vastasi Dussuel, moitteenne loukkaa minua; mutta se tuottaa kunniaa luonnolle ja minun tulee antaa se anteeksi äidille. Olkaa huoletta, minä hoidan poikaanne niin hyvin kuin osaan. Mutta eilen minun oli pakko viipyä erään talonpoikaisvaimon lapsivuoteen ääressä.
Vuonna 1789 Dussuel julkaisi kirjasen, jota en voi avata tuntematta kunnioitusta enkä lukea hymyilemättä. Sen nimi on Kansalaisen toivelmat ja esilauselmana Miseris succurrere disco. Aluksi tekijä sanoo köyhässä majassaan toivottelevansa ranskalaisille kaikkea hyvää. Sitten hän vilpittömin mielin määrittelee yleisen onnellisuuden ehdot, jotka sisältyvät viisaaseen, perustuslakien turvaamaan vapauteen. Hän lopettaa kehoittamalla tunnekykyisiä ihmisiä olemaan kiitolliset Ludvig XVI:lle, vapaan kansansa hallitsijalle, ja ennustaa uutta kultakautta.
Kolme vuotta myöhemmin häneltä mestattiin potilaat, jotka olivat samassa hänen ystäviänsä, ja hänet itse, maltilliseksi epäiltynä, vietiin Sèvres'in komitean käskystä Versailles'issa sijaitsevaan fransiskaaniluostariin, joka oli muutettu vankilaksi. Hän saapui sinne pölyn peittämänä ja pikemmin vanhan maankiertäjän kuin lääkäri-filosofin näköisenä. Hän laski lattialle pienen pussin, joka sisälsi Raynalin ja Rousseaun teokset, vaipui tuolille ja huokasi:
— Tämäkö on viisikymmen-vuotisen moitteettomuuteni palkka?
Ihastuttavan kaunis nuori nainen, jota hän aluksi ei ollut huomannut, kantoi hänen luokseen pesuvadin ja sienen ja virkkoi:
— Meidät luultavasti teloitetaan, hyvä herra. Sallitteko minun odottaessamme pestä kasvonne ja kätenne? Te olette ihan villin näköinen.
— Tuntehikas nainen, huudahti vanha Dussuel, pitikö minun kohdata teidät näissä rikoksen majoissa! Teidän ikänne, kasvonne ja käytöksenne sanoo minulle, että olette viaton.
— Ainoa rikokseni on, että olen itkenyt parhaimman kuninkaan kuolemaa, vastasi kaunis vanki.
— Ludvig XVI:lla oli ansioita, virkkoi esi-isäni, mutta millainen olisikaan hänen maineensa, jos hän olisi pysynyt loppuun saakka uskollisena yleville perustuslaeille!…
— Mitä, herra, huudahti nuori nainen heiluttaen märkää sientänsä, tehän olettekin jakobiini, kuulutte ryövärien puolueeseen!…
— Entä te, rouva, kuulutteko te Ranskan vihollisten ryhmäkuntaan? huokasi puoleksi pesty Dussuel. Voiko ylimysnaisessakin olla tuntehikkuutta?
Pesijän nimi oli de Laville. Hän oli ollut surupuvussa kuninkaan kuoleman johdosta. Niiden neljän kuukauden aikana, jotka he viettivät yhdessä lukkojen takana, hän lakkaamatta soimasi toveriaan ja vaivasi päätänsä voidakseen häntä palvella. Vastoin odotusta ei heidän päitään leikattu; heidät vapautettiin edustaja Battelier'n lausunnon nojalla ja rouva de Laville'ista tuli sittemmin isoäitini paras ystävä. Isoäiti oli silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen ja ollut jo kolme vuotta naimisissa. Hänen miehensä oli kansalainen Danger, Ylä-Reinin vapaaehtoispataljoonan ajutantti.
— Kaunis mies, sanoi isoäitini, mutta minä en ole varma siitä, tuntisinko hänet kadulla.
Hän vakuutti viettäneensä miehensä seurassa kaikkiaan kuusi tuntia, viitenä eri kertana. Hän oli mennyt naimisiin lapsellisen päähänpiston vuoksi, voidakseen kammata tukkansa à la nation. Itse asiassa hän ei välittänyt miehestä mitään. Mies taas välitti kaikista naisista ja meni menojansa; isoäitini salli hänen mennä olematta hänelle lainkaan vihoissaan.
Lähtiessään niittämään mainetta Danger ei jättänyt puolisolleen muuta kuin muutamia rahakuitteja, jotka oli allekirjoittanut hänen veljensä Danger de Saint-Elme, Condén armeijan upseeri, sekä käärön maastapaenneitten kirjeitä. Ne olisivat riittäneet saattamaan isoäitini ja puolisen sataa muuta henkilöä mestauspölkylle.
Hän sitä hieman aavisteli, ja ajatteli itsekseen joka kerta kun hänen kaupunginosassaan sattui kotitarkastuksia: "Minun pitäisi todellakin polttaa mieslurjukseni kirjeet." Mutta ajatukset häipyivät yhtä nopeasti kuin syntyivät. Eräänä aamuna hän kumminkin päätti ryhtyä asiaan.
Hän oli valinnut oikean ajan!…
Tulisijan ääressä istuen hän lajitteli leposohvalle huiskin haiskin levitettyjä kirjeitä. Hän muodosteli kaikessa rauhassa pieniä kasoja erotellen poltettavista kirjeistä ne, jotka voi säilyttää. Hän luki rivin sieltä, toisen täältä, luki sivun ja toisenkin. Muistelosta toiseen siirtyen hänen mielensä noukki menneisyyden murusia, kun etehisen ovi äkkiä kuului aukeavan. Vaistomainen aavistus sanoi hänelle samassa, että oli kysymyksessä kotitarkastus.
Hän sieppasi kaikki paperit syliinsä ja heitti ne leposohvan alle, jonka peite ulottui permantoon asti. Niiden liukuessa näkyviin hän työnsi ne jalallaan sohvan alle. Erään kirjeen kulma pisti vielä esiin kuin pienen valkoisen kissan korva, kun yleistä turvallisuutta valvovan komitean edustaja astui huoneeseen mukanaan kuusi pyssyillä, sapeleilla ja keihäillä varustettua sotilasta. Madame Danger seisoi leposohvan vieressä. Hän ajatteli, että perikato ei ollut vielä ihan varma, että oli vielä pienen pieni mahdollisuus pelastua. Tapahtuma muuten kiinnitti hänen mieltänsä mitä suurimmassa määrässä.
— Kansalainen, virkkoi hänelle jaoston päällikkö, sinun on ilmoitettu pitävän yllä kirjeenvaihtoa Tasavallan vihollisten kanssa. Me olemme tulleet ottamaan haltuumme kaikki paperit.
Yleisen turvallisuuskomitean mies istuutui leposohvaan kirjoittamaan tarkastuspöytäkirjaa takavarikon johdosta.
Sitten miehet tutkivat kaikki huonekalut, tiirikoivat auki lukot ja tyhjensivät laatikot. Kun ei mitään löytynyt, niin he irroittivat vuosilaudat, kellistivät kumoon lipastot, käänsivät nurin taulut ja puhkoivat pistimillään nojatuolit ja patjat. Kaikki oli suotta. He koputtelivat pyssynperillä seiniä, tarkastivat savupiiput ja tempasivat irti muutamia parkettilattian levyjä. Turha vaiva. Kolme tuntia tuloksetta pengottuaan ja hävitettyään he lähtivät tiehensä väsyneinä, toivottomina, masentuneina, luvaten varmaan tulla takaisin. He eivät olleet huomanneet kurkistaa leposohvan alle.
Muutamia päiviä myöhemmin, palatessaan teatterista, isoäitini tapasi talonsa ovella lopen laihtuneen, kalmankalpean miehen, joka heittäytyi hänen jalkoihinsa sanoen:
— Kansalainen Danger, minä olen Alcide, pelastakaa minut!
Isoäitini tunsi likaisenharmaan parran rumentaman miehen.
— Hyvä Jumala, virkkoi hän, oletteko todellakin herra Alcide, minun tanssinopettajani? Millaisessa tilassa teidät näenkään, herra Alcide!
— Minut on julistettu henkipatoksi; pelastakaa minut!
— Voin ainoastaan yrittää. Minua itseäni epäillään, ja keittäjättäreni on jakobiini. Seuratkaa minua. Mutta varokaa, ettei ovenvartijani näe teitä. Hän on kaupungin virkamiehiä.
He nousivat portaat, ja pieni kunnon rouva Danger sulkeutui huoneistoonsa Alcide paran kanssa, joka värisi kuumeessa ja toisteli hampaiden lyödessä loukkua:
— Pelastakaa minut, pelastakaa minut!
Nähdessään hänet niin viheliäisenä isoäitini oli puhjeta nauramaan.
Mutta tilanne oli arveluttava.
— Mihin minä hänet pistän, mietti isoäitini silmäillen kaappeja ja lipastoja.
Kun ei keksinyt muutakaan paikkaa, niin ajatteli sijoittaa hänet vuoteeseensa.
Hän nykäisi kaksi patjaa sängyn ulkoreunalle. Siten syntyi seinän viereen syvänne, johon hän soljutti Alcide'in. Vuode näytti nyt sekasortoiselta. Hän riisuutui ja paneutui makuulle. Sitten hän soitti keittäjätärtä:
— Zoé, minä olen kipeä, tuo minulle kananpaistia, salaattia ja lasi portviiniä. Mitä uutta kuuluu tänään, Zoé?
— Vaivaiset ylimykset ovat ruvenneet salavehkeisiin. He tahtovat saada päänsä pölkylle jokaikinen. Sanskylotit ovat varuillaan. Ça ira! ça ira!… Ovenvartija kertoi minulle, että erästä Alcide nimistä konnaa etsitään meidän kaupunginosastamme ja että te voitte odottaa kotitarkastusta tänä yönä.
Kahden patjan välissä makaava Alcide kuuli nämä mairittelut. Zoén mentyä hänet valtasi hermoväristys, joka vapisutti koko vuodetta, ja hänen hengityksensä kävi niin hankalaksi, että koko huoneen täytti kirpeä sihinä.
— Kaikki hyvin, tuumi pikku rouva Danger.
Hän söi kananpaistin kylkilihat ja tarjosi Alcide rukalle pari kulausta portviiniä.
— Hyvä rouva! Voi!… Hyvä isä!… huudahteli Alcide.
Hän alkoi valittaa voimallisesti, joskaan ei erittäin järkevästi.
— Erinomaista! mietti madame Danger. Viranomaisten sopii tulla…
Hän oli vielä näissä ajatuksissa, kun porrastasannetta tärisytti maahan laskettujen pyssynperäin jyske. Zoé saattoi sisään neljä poliisivirkamiestä ja kolmekymmentä kansalliskaartin sotilasta.
Alcide ei enää liikahtanutkaan eikä antanut itsestään kuulua hiiskahdustakaan.
— Nouskaa, kansalainen! kehoitti eräs kaartilaisista.
Eräs toinen huomautti, ettei rouva kansalainen voinut pukeutua miesten nähden.
Eräs saapuneista kansalaisista näki viinipullon, tarttui siihen, maistoi, ja toiset kulahduttelivat pullon tyhjiin.
Eräs iloinen veikko istuutui vuoteen reunalle, nipisti rouva Danger'n leukaa ja sanoi:
— Mikä vahinko, että noin sievä nainen on ylimysmielinen ja että tuo pikku kaula joutuu katkaistavaksi!
— Kas niin! virkkoi rouva Danger, minä näen, että olette ystävällistä väkeä. Pitäkää kiirettä ja etsikää, mitä teidän on etsittävä, sillä minua unettaa sanomattomasti.
He viipyivät huoneessa kaksi kuolettavan pitkää tuntia, kulkivat kymmeniä kertoja vuoteen ohi ja katsoivat eikö ketään ollut piilotettu sen alle. Sitten he poistuivat lasketeltuaan lukemattomia nenäkkäitä sukkeluuksia.
Viimeinen oli tuskin ennättänyt lähteä, kun pikku rouva Danger pisti päänsä syvänteeseen:
— Herra Alcide, herra Alcide!
Valittava ääni kuului vastaavan:
— Jumalan nimessä! Voivat kuulla. Laupias isä! Armahtakaa minua, hyvä rouva.
— Herra Alcide, jatkoi isoäitini, kuinka olettekaan minua säikyttänyt! Teistä ei kuulunut enää mitään; minä luulin teidän kirolleen, ja kun ajattelin makaavani kuolleen päällä, olin sata kertaa pyörtymäisilläni. Herra Alcide, te ette käyttäydy hyvin minua kohtaan. Kun ei ole kuollut, pitää sanoa jotakin, jumaliste! Minä en anna teille milloinkaan anteeksi, että olette minua niin säikyttänyt.
Eikö hän ollut mainio, minun isoäitini, hoivatessaan herra Alcide parkaa? Seuraavana päivänä hän vei miehen piiloon Meudoniin ja pelasti hänet sievästi.
Ei olisi luullut filosofi Dussuelin tyttären helposti uskovan ihmeisiin tai eksyvän yliluonnollisen maailman rajoille. Hänessä ei ollut uskonnosta hiventäkään, ja hänen hieman niukka terve järkensä ei sietänyt mitään salaperäistä. Siitä huolimatta tämä ymmärtäväinen henkilö kertoi jokaiselle halukkaalle kuulijalle erään ihmeellisen tapauksen, jonka todistajana hän itse oli ollut.
Käydessään tapaamassa isäänsä Versailles'in tutkintovankilassa hän oli tutustunut rouva de Laville'iin, joka oli siellä pidätettynä. Päästyään vapaaksi viimeksimainittu asettui asumaan rue de Lancryn varrelle, samaan taloon kuin isoäitini. Huoneistoilla oli yhteinen porrastasanne.
Rouva de Laville'in luona asui hänen nuori sisarensa nimeltä Amélie.
Amélie oli kookas ja kaunis. Hänen kalpeissa kasvoissaan, joita piiritti kaunis tumma tukka, asui verrattoman ihana ilme. Hänen silmänsä, täynnä kaihoa tai hehkua, näyttivät etsivän jotakin tuntematonta.
Jo lapsuus- ja nuoruusiän rajoilla oli luostarissa kasvatettu Amélie saanut kokea rakkauden tuskia. Hän ei löytänyt tunteilleen vastakaikua, ja hänen oli ne salattava.
Hän näytti surun masentamalta. Ilman erikoista syytä hän saattoi puhjeta kyyneliin. Toisinaan hän pysyi päiväkausia tylsän liikkumattomana, toisinaan taas luki ahmien hartauskirjoja. Omien haavekuviensa kalvamana hän vääntelehti sanomattomissa tuskissa.
Sisaren vangitseminen, useiden salaliittolaisina tuomittujen ystävien teloittaminen ja alinomainen vaaran uhka tärvelivät lopullisesti hänen murtuneen terveytensä. Hän laihtui peloittavassa määrin. Rummunpärrytys, joka päivittäin kutsui joukkoja aseisiin, punalakkiset, keihäsniekat kaupunkilaisjoukot, jotka kumouslauluja laulaen kulkivat ikkunain ohi, herättivät hänessä kauhua, jota seurasi vuoroin tylsyys, vuoroin kiihtymys. Ilmeni peloittavan ankaroita hermostollisia häiriöitä, joiden vaikutukset olivat varsin omituisia.
Amélie näki unia, joiden selväpiirteisyys hämmästytti hänen ympäristöään.
Harhaillessaan öisin, valveilla tai nukuksissa, hän kuuli etäisiä ääniä, uhrien huokauksia. Toisinaan hän seisoalla ollen ojensi kättään osoittaen jotakin pimeässä piilevää näkymätöntä ja lausui nimen Robespierre.
— Hänen aavistuksensa, sanoi sisar, ovat tosia; hän ennustaa onnettomuuksia.
Thermidor-kuun yhdeksännen ja kymmenennen päivän välisenä yönä isoäitini ja hänen isänsä olivat sisarusten huoneessa. He olivat kaikin kovin levottomat, palauttelivat mieleensä päivän vakavia tapahtumia yrittäen arvailla, mihin ne tulisivat johtamaan: hirmuvaltias oli pidätetty, viety Luxemburgiin, missä portinvartija oli kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, viety poliisilaitokseen, sitten jätetty kommuunin haltuun ja kuljetettu raatihuoneeseen…
Oliko hän siellä vieläkin ja missä asenteessa, masennettuna vaiko uhkaavana? He olivat kaikki kovin peloissaan eivätkä kuulleet muuta kuin silloin tällöin pikalähettien laukkaavain hevosten kavionkapseen. He odottivat; aika ajoin johtui mieleen vain jokin muistelo, epäilys tai lupaus. Amélie oli vaiti.
Äkkiä hän kiljaisi.
Kello oli puoli kaksi aamulla. Kumartuen kuvastinta kohden hän näytti katselevan jotakin murhenäytelmää.
Hän sanoi:
— Minä näen hänet! Minä näen hänet! Kuinka kalpea hän on! Verta valuu hänen suustaan virtanaan, hampaat ja leuat ovat murskatut. Jumalalle kiitos ja ylistys! Verikoira ei enää juo toisten verta, vaan omaansa!…
Saatuaan lausutuksi nuo sanat — omituisella, puolittain laulavalla äänellä — hän kiljahti kauhusta ja kaatui hervottomana lattiaan. Hän oli mennyt tajuttomaksi.
Raatihuoneen istuntosalissa murskasi pistoolinlaukaus samana hetkenä
Robespierre'in leuan siten lopettaen hirmuvallan ajan.
Isoäitini, joka oli vapaa-ajattelija, uskoi lujasti tuohon ilmestykseen.
— Kuinka sen selitätte?
— Minä selitän sen huomauttamalla, että isoäitini, niin vapaa-ajattelija kuin olikin, uskoi sangen lujasti perkeleeseen ja ihmissuden olemassaoloon. Nuorena koko tämä noituus häntä huvitti, ja hän oli, kuten sanotaan, aika allakantekijä. Myöhemmin hän alkoi peljätä paholaista, mutta liian myöhään: se ei päästänytkään irti, hän ei voinut enää olla uskomatta.
Thermidorin yhdeksäs päivä teki Laneryn kadun pienen yhteiskunnan elämän siedettäväksi. Isoäitiäni muutos kovin miellytti, mutta hänen oli mahdoton kantaa kaunaa vallankumouksen miehille. Hän ei heitä ihaillut — hän ei ihaillut ketään muuta kuin minua — mutta ei heitä vihannutkaan; hänen päähänsä ei milloinkaan juolahtanut vaatia heitä tilille sen pelon johdosta, jonka olivat hänelle aiheuttaneet. Kenties oli syynä se, etteivät he olleet hänelle mitään pelkoa aiheuttaneet. Tämä vuorostaan johtui ennen kaikkea siitä, että isoäitini oli "sininen", sininen sielultaan. Ja asiahan on niin kuin entinen mies sanoi, että siniset pysyvät aina sinisinä.
Danger niitti sill'aikaa mainetta kaikilla tappotantereilla. Aina menestyen hän oli armeija-osastonsa etunenässä, puettuna komeaan univormuunsa, kun tykinkuula hänet surmasi huhtikuun 20 p:nä 1808, Abensbergin kauniissa taistelussa.
Sanomalehdet kertoivat isoäidilleni, että hän oli leski ja että urhea kenraali Danger "oli haudattu laakereihinsa".
Isoäitini huudahti:
— Mikä vahinko! Niin kaunis mies!
Seuraavana vuonna hän otti miehekseen herra
Hippolyte Nozière'in, oikeusministeriön ensimmäisen kanslistin, rehdin ja hilpeän miehen, joka soitti huilua aamuisin kello kuudesta yhdeksään ja iltaisin viidestä kahdeksaan. Tällä kertaa naimaliitto onnistin hyvin. He rakastivat toisiaan ja osasivat olla toisilleen suvaitsevaiset, koska heillä oli riittävästi ikää. Caroline antoi Hippolyte'ille anteeksi hänen iankaikkisen huilunsa. Hippolyte puolestaan jätti huomiotta ne oikut, joita Caroline'issa ilmeni. He olivat onnelliset.
Isoisäni Hippolyte Nozière on kirjoittanut teoksen Vankilatilastoa, Pariisissa, Kuninkaallisessa kirjapainossa 1817-19, 2 nid. 4:o sekä Naurun jumalantyttäret, uusia lauluja, Pariisissa, tekijän kustantamana 1821.
Luuvalo rasitti häntä kovin voimatta kuitenkaan hävittää hänen hilpeyttään tai edes estää häntä soittamasta huilua. Lopulta se hänet surmasi. Minä en ole häntä nähnyt. Mutta hänen muotokuvansa riippuu huoneeni seinällä: hän on siinä sinisessä puvussa, kähäränä kuin karitsa ja leuka uponneena äärettömään kaulaliinaan.
— Minä suren häntä viimeiseen hetkeeni asti, sanoi isoäitini kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä, oltuaan silloin jo viitisentoista vuotta leskenä.
— Olette oikeassa, armollinen rouva, virkkoi hänelle eräs vanha ystävä: Nozière'illâ oli kaikki ne ansiot, jotka kuuluvat kunnon aviomiehelle.
— Kaikki ansiot ja kaikki puutokset, epäilemättä, vastasi isoäitini.
— Täytyykö siis täydellisessä aviomiehessä välttämättä olla puutoksia?
— Kuinkas muuten! huudahti isoäitini olkapäitään kohauttaen; hänessä ei saa olla virheitä, ja sehän on suuri puutos se!
Hän kuoli heinäkuun neljäntenä päivänä 1853, yhdennelläyhdeksättä ikävuodellaan.
4.
Hammas.
Jos yrittäisi salata itseänsä yhtä huolellisesti kuin yleensä kokee itseänsä ilmaista, niin monet ikävyydet välttyisivät. Minä jouduin jo sangen varhain tämän kokemaan.
Oli sateinen päivä. Olin saanut lahjaksi postinkuljettajan koko kaluston: lippalakin, piiskan, ohjakset ja kulkuset. Kulkusia oli paljon. Minä valjastin: valjastin itseni, sillä olin samalla kertaa postinkuljettajana, hevosparina ja vaunuina. Reittini kulki keittiöstä käytävää pitkin ruokasaliin. Ruokasali edusti sangen hyvin kyläntoria. Mahonkinen astiakaappi, jonka luona vaihdoin vetojuhtia, näytti vaikeudetta Valkoisen hevosen majatalolta. Käytävä oli valtamaantie vaihtuvine näköaloineen ja odottamattomine kohtauksineen. Pieneen, synkkään tilaan ahdistettuna minä nautin näköpiirin avaruudesta ja sain tuttujen seinien sisäpuolella kokea niitä yllätyksiä, jotka muodostavat matkain viehätyksen. Olin näet silloin suuri taikuri. Loitsin huvikseni esiin rakastettavia olentoja ja käyttelin luontoa mieleni mukaan. Myöhemmin olen onnettomuudekseni menettänyt tuon kauniin kyvyn. Tuona sateisena päivänä, jolloin olin postinkuljettajana, oli mainittu kyky täysin hallussani.
Minun olisi pitänyt tyytyä tuohon nautintoon; mutta onko ihminen milloinkaan tyytyväinen? Minut valtasi halu yllättää, häikäistä, hämmästyttää katselijoita. Samettilakkini ja kulkuseni eivät olleet enää minkään arvoiset, ellei kukaan niitä ihaillut. Kuullessani isän ja äidin juttelevan viereisessä huoneessa syöksyin sinne pitäen pahaa meteliä. Isä katseli minua hetkisen, kohautti sitten olkapäitään ja virkkoi:
— Poika ei menesty täällä. Hänet täytyy panna koulukotiin.
— Hän on vielä kovin pieni, arveli äiti.
— Ei haittaa, vastasi isä, panemme hänet pienten joukkoon.
Nuo lauseet minä ymmärsin liiankin hyvin. Mitä lisäksi sanottiin, jäi minulta osaksi tajuamatta. Jos kumminkin kykenen tekemään tarkkaa selkoa, johtuu se siitä, että asiat on minulle myöhemmin kerrottu yhä uudelleen.
Isä lisäsi:
— Pojassa, jolla ei ole veljiä eikä sisaria, kehittyy täällä yksinäisyydessä haaveiluhalu, joka käy hänelle ajanpitkään haitalliseksi. Yksinäisyys kiihoittaa hänen mielikuvitustaan, ja minä olen jo havainnut, että hänen päänsä on täynnä harhakuvitelmia. Samanikäiset lapset, joiden seuraan hän koulussa joutuu, suovat hänelle tilaisuuden elämänkokemusten hankkimiseen. Hän oppii heiltä, millaisia ihmiset ovat — hän ei voi sitä oppia sinulta ja minulta, joita hän pitää holhoushenkinänsä. Toverit ovat hänelle yhdenvertaisia, joita on toisinaan surkuteltava ja puolustettava, toisinaan kehoitettava tai vastustettava. Heidän joukossaan hän tottuu yhteiskunnalliseen elämään.
— Ystäväiseni, virkkoi äiti, etkö pelkää, että lasten joukossa on pahoja?
— Pahat, vastasi isä, ovat usein hyödyksi, jos hänellä on älyä, sillä hän oppii erottamaan ne hyvistä, mikä taito on kovin tarpeellinen. Muuten voit itse käydä kaupunginosamme eri kouluissa ja valita niiden joukosta sellaisen, jossa käyvien lasten kasvatus vastaa sitä, minkä olet kyennyt antamaan pojallemme. Ihmisluonto on aina sama, mutta eri ihmisten "ylöskasvatus", kuten ennen sanottiin, vaihtelee melkoisesti eri paikoissa. Monen sukupolven aikana suoritettu sivistystyö kehittelee erinomaisen aran kukan, ja tämä kukka, jonka tuottaminen on vaatinut vuosisadan, voi tuhoutua muutamassa päivässä. Hienostumattomat lapset tärvelisivät kosketuksellaan poikamme sivistyksen, itse siitä hyötymättä. Ajatusten aateluus on Jumalasta, tapojen aateluus hankitaan esimerkin avulla ja sen vakiinnuttaa perinnöllisyys; se on nimiaateluutta arvokkaampi, se on luonnollinen ja todistaa oikeutuksensa omalla miellyttävyydellään, jotavastoin toisen todistamiseen tarvitaan vanhoja papereita, joista ei tahdo mitenkään saada selkoa.
— Olet oikeassa, ystäväni, vastasi äiti. Minä lähden jo huomenna etsimään lapsellemme hyvää koulukotia. Valitsen sen neuvosi mukaan ja hankin varmuuden sen vauraudesta, sillä rahahuolet häiritsevät kasvattajan mieltä ja tekevät hänet luonteeltaan ärtyiseksi. Mitä arvelet naishenkilön johtamasta koulukodista, ystäväni?
Isä ei vastannut.
— Mitä siitä arvelet? kysyi äiti uudelleen.
— Se on seikka, jota tulee harkita, virkkoi isä.
Hän istui nojatuolissaan kirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena tarkastelemaan pientä luuta, jonka toinen pää oli terävä, toinen ihan rosoinen. Hän pyöritteli sitä kädessään ja samalla epäilemättä myöskin ajatuksissaan, joten minä kulkusineni häivyin kerrassaan olemattomiin.
Äiti nojasi tuolin selustaan ja mietti edelleen vast'ikään lausumaansa ajatusta.
Tohtori näytti hänelle pientä luunkappaletta ja virkkoi:
— Tämä hammas on kuulunut ihmiselle, joka eli mammutin aikaan, jääkaudella, luolassa, joka muinoin oli karu ja autio, mutta nykyään on villin viinin ja kultalakan peittämä. Sen läheisyydessä on jo useita vuosia ollut sievä valkoinen rakennus, jossa me asuimme kaksi kesäkuukautta avioliittomme ensimmäisenä vuonna. Ne olivat onnelliset kuukaudet. Sieltä löytyi vanha piano, sinä soitit Mozartia päiväkaudet, ja niin tulvi ikkunoista henkevä, lumoava musiikki, elähdyttäen tuota laaksoa, jossa luolaihminen oli kuullut ainoastaan tiikerin kiljuntaa.
Äiti painoi päänsä isän olkapäälle. Isä jatkoi:
— Tämä ihminen ei tuntenut muuta kuin pelkoa ja nälkää. Hän oli eläimen kaltainen. Hänen otsansa oli matala. Kulmakarvain lihakset muodostivat kokoon vetäytyessään hirmuisia ryppyjä; leukapielet olivat suunnattoman ulkonevat; hampaat pistivät suusta esiin. Katsohan kuinka pitkä ja terävä tämä on.
— Sellainen oli ihmissuku alkujaan. Mutta vähitellen, hitain ja valtavin ponnistuksin, kävivät sukumme jäsenet, jotka eivät enää olleet niin viheliäisiä, kesymmiksi; käytäntö muovaili heidän elimiänsä. He tottuivat ajattelemaan, aivot kehittyivät ja otsa avartui. Hampaat, jotka eivät enää purreet raakaa lihaa, lyhenivät, ja leuat heikontuivat. Ihmiskasvot muuttuivat ylevän kauniiksi, ja hymy heräsi naisten huulille.
Tähän asti päästyään isä suuteli hymyilevän äidin poskea. Sitten hän kohotti luolaihmisen hampaan hitaasti päänsä yläpuolelle ja lausui:
— Muinaisajan ihminen, jonka karkeaa ja peloittavaa jäännöstä pidän kädessäni, sinun muistosi järkyttää olemustani juuria myöten. Minä kunnioitan ja rakastan sinua, sinä esi-isäni! Mittaamattomassa menneisyydessä, jonka helmassa lepäät, ottaos vastaan kiitollisuuteni vakuutus. Minä tiedän, mitä olen sinulle velkaa. Tiedän, että sinun ponnistuksesi ovat pelastaneet minut monesta onnettomuudesta. Sinä tosin et ollenkaan ajatellut tulevaisuutta, hämärässä mielessäsi häilähteli heikko älyn liekki; sinä osasit ajatella ainoastaan ravintoasi ja turvallisuuttasi. Kumminkin olit ihminen. Epäselvä ihanne kannusti sinua kohti sitä, mikä on ihmisille hyvää ja kaunista. Sinä elit viheliäisesti, mutta et elänyt suotta, sillä siirsit elämän, joka oli itsellesi ollut kauhea, hieman siedettävämpänä lapsillesi. He vuorostaan pyrkivät sitä yhä parantamaan. Kaikki he ovat lisänneet ihmisen taitoja: mikä keksi jauhinkiven, mikä pyörän. He ovat kaikin vaivanneet päätänsä, ja aikakaudesta toiseen jatkuva lukemattomien henkien ponnistelu on luonut ihmeitä, jotka nyt kaunistavat elämää. Joka kerta, kun keksivät jonkin taidon tai oppivat uuden työtavan, he samalla lisäsivät siveellistä kauneutta ja loivat hyveitä. He antoivat naiselle hunnun, ja ihmiset tajusivat heti kauneuden arvon.
Tähän asti ehdittyään isä laski esihistoriallisen hampaan kirjoituspöydälleen ja syleili äitiä.
Hän puhui vieläkin. Hän lausui:
— Niinpä saamme kiittää heitä kaikesta, jopa rakkaudestakin!
Minun teki mieleni koskettaa tuota hammasta, joka oli innostanut isääni minulle käsittämättömiin lausuntoihin. Minä lähestyin pöytää siepatakseni sen. Mutta kulkusteni helinä käänsi isän huomion minun puoleeni. Hän katsoi minuun vakavasti, sanoen:
— Maltahan! Tehtävä ei ole vielä loppuun suoritettu. Me olisimme luolaihmisiä kehnommat, ellemme vuorostamme pyrkisi tekemään lastemme elämää omaamme varmemmaksi ja paremmaksi. Sitä varten täytyy osata kaksi salataitoa: rakastaa ja tietää. Tiede ja rakkaus ovat kaikki kaikessa.
— Epäilemättä, ystäväiseni, virkkoi äiti; mutta mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä luonnollisemmalta minusta näyttää, että Pekan ikäinen poika on uskottava naishenkilön kasvatettavaksi. Minä olen kuullut puhuttavan eräästä neiti Lefortista. Menen huomenna häntä tapaamaan.
5.
Runouden ilmestys.
Neiti Lefort, jolla oli Saint Germainin esikaupungissa lastentarha,suostui ottamaan minut hoitoonsa kello kymmenestä kahteentoista ja kahdesta neljään. Minä olin jo ennakolta muodostanut itselleni kamalan käsityksen tästä opistosta, ja kun hoitajattareni ensi kertaa viedä retuutti minua sinne, katsoin olevani mennyttä miestä.
Niinpä hämmästyinkin kovin, kun sisään päästyämme näin isossa huoneessa viisi kuusi pientä tyttöä ja tusinan verran pojanvekaroita, jotka nauroivat, irvistelivät ja kaikenlaisin merkein ilmaisivat huolettomuuttaan ja vallattomuuttaan. Minä pidin heitä perin paatuneina.
Neiti Lefort sitävastoin näytti kovin murheelliselta. Hänen siniset silmänsä olivat kosteat ja huulet puoliavoimet.
Pitkät, vaaleat hiuskiharat riippuivat pitkin hänen poskiansa, niinkuin riippuvat vesien äärillä pajujen alakuloiset oksat. Hän katseli näkemättä mitään ja oli ilmeisesti vajonneena johonkin unelmaan.
Murheellisen neidin lempeys ja lasten hilpeys rohkaisivat minua. Kun ajattelin, että kohtalotoverejani oli useita pieniä tyttöjä, niin pelkoni haihtui vähitellen kokonaan.
Neiti Lefort antoi minulle kivitaulun ja kynän ja asetti minut ikäiseni, vilkassilmäisen ja sievän pojan viereen.
— Minun nimeni on Fontanet, sanoi toverini. Entä sinun?
Sitten hän tiedusteli, mitä isäni tekee. Minä sanoin hänen olevan lääkärin.
— Minun isäni on asianajaja, vastasi Fontanet. Se on parempi.
— Miksi?
— Etkö ymmärrä, että on parempi olla asianajaja?
— En.
— Olet siis tyhmä.
Fontanet'n henki oli hedelmällinen. Hän neuvoi minua viljelemään silkkimatoja ja näytti minulle itse valmistamansa kertotaulun. Minä ihailin tiedettä ja Fontanet'ta. Itse en osannut muuta kuin satuja.
Lähtiessäni sain neiti Lefortilta hyvän arvosanan. En voinut käsittää, mitä hyötyä siitä saattoi olla. Äitini selitti kunnianosoituksille olevan luonteenomaista, ettei niistä ole mitään hyötyä. Sitten hän kysyi, mitä olin tehnyt ensimmäisenä koulupäivänäni. Vastasin katselleeni neiti Lefortia.
Äiti teki minusta pilaa, mutta asianlaita oli todellakin niinkuin olin sanonut. Minä olen aina taipunut pitämään elämää näytelmänä. En ole milloinkaan ollut todellinen havaintojen tekijä, sillä havaintojentekoon tarvitaan johtavaa järjestelmää ja minulla ei ole mitään järjestelmää. Havaintojentekijä ohjaa katsettansa; katselija antaa silmäinsä ohjata itseään. Minä olen syntynyt katselijaksi ja uskon säilyttäväni koko ikäni tämän viattoman hupsuuden, joka on ominainen suurkaupungin töllistelijöille, joita kaikki huvittaa ja joissa säilyy kunnianhimoisimpanakin ikäkautena pienten lasten epäitsekäs uteliaisuus. Minä en ole milloinkaan kyllästynyt katselemaan muualla kuin teatterissa. Elämän näytelmät ovat minua aina huvittaneet, alkaen niistä, joita neiti Lefortin lastentarhassa tarjoutui katseltavakseni.
Minä silmäilin edelleen kasvattajatartani. Olin aivan varma siitä, että hän oli murheellinen, ja kysyin Fontanet'lta, mistä tämä murhe johtui. Tahtomatta esittää mitään ehdottoman varmaa väitettä Fontanet otaksui sen johtuvan omantunnontuskista ja luuli sen äkkiä lyöneen leimansa neiti Lefortin piirteisiin eräänä päivänä jo aikoja sitten, kun mainittu neiti oli anastanut häneltä, Fontanet'lta, ilman vähintäkään oikeutta puksipuisen hyrrän, vieläpä heti senjälkeen uudelleen häntä loukannut: tukahduttaakseen ryöstämänsä henkilön valitukset hän oli pistänyt hänen päähänsä aasinkorvat.
Fontanet ymmärsi hyvin, että sellaisten tekojen saastuttaman sielun täytyi iäksi menettää ilonsa ja rauhansa, mutta minulle hänen selityksensä eivät riittäneet, joten etsin toisia.
Totta puhuen oli neiti Lefortin koulussa vaikea etsiä mitään, sillä siellä vallitsi alinomainen meteli. Oppilaat kävivät keskenään tuimia taisteluita neiti Lefortin edessä, joka oli näkyvissä, mutta ei mitään nähnyt. Me heittelimme toistemme päähän milloin katkismuksia, milloin leivänkannikoita, niin että ilma oli niitä sankkana ja huoneen täytti alinomainen rätinä. Vain kaikkein nuorimmat oppilaat pitelivät jalkojaan käsissään, kieli suusta ulkona, ja katselivat kattoa tyynesti hymyillen.
Äkkiä neiti Lefort sekaantui taistelun tuoksinaan kuin unissakävijä, rankaisten jotakin syytöntä palatakseen jälleen murheeseensa niinkuin linnaan. Ajatelkaahan, millaisessa mielentilassa oli pieni kahdeksanvuotias, joka tämän käsittämättömän hälinän ympäröimänä kirjoitti jo seitsemättä viikkoa kivitaululleen:
Niin vaipui hautaan Malfilâtre, hän kuoli nälkähän.
Se oli tehtäväni. Aika ajoin minä painoin pääni käsiini, voidakseni pitää ajatuksiani koossa; mutta yksi ainoa ajatus oli selvä: neiti Lefort oli murheellinen. Lohduton kasvattajani askarrutti minua alinomaa. Fontanet yllytti uteliaisuuttani merkillisillä kertomuksilla. Hän tiesi, että neiti Lefortin huoneesta aamuisin aina kuului surkeita huutoja, joihin sekaantui kahleiden helinä.
— Aikoja sitten, lisäsi hän, ehkäpä kuukausi takaperin, hän luki nyyhkyttäen koko luokalle kertomuksen, joka lienee runomittainen.
Fontanet'n selostuksessa oli kauhun ilme, joka tunki luihin ja ytimiin. Jo seuraavana päivänä oli minulla aihetta uskoa, ettei selostus ollut kuviteltu, ainakaan mitä tulee kertomuksen lukemiseen. Mitä taas tulee niihin kahleisiin, jotka olivat saaneet Fontanet'n kalpenemaan, en ole niistä sen koommin kuullut ja otaksun nyt, että kahleiden helinä todellisuudessa oli hiilikihvelin ja tulipihtien kalinaa.
Seuraavana päivänä tapahtui näin:
Neiti Lefort koputti viivoittimella pöytään saadakseen aikaan hiljaisuutta, yskähti ja lausui kaunein äänin:
— Jeanne rukka!
Vähän aikaa vaiti oltuaan hän lisäsi:
— Kylän neidoista Jeanne oli kaunihin.
Fontanet tyrkkäsi minua kyynäspäällään rintaan ja alkoi nauraa hihittää. Neiti Lefort loi häneen närkästyneen katseen ja esitti sitten edelleen Jeanne rukan tarinaa niin murheellisin äänin kuin olisi lukenut katumuspsalmeja. On luultavaa, jopa varmaakin, että tämä tarina oli runopukuinen alusta loppuun, mutta minun on pakko kertoa se sellaisena kuin muistini on sen säilyttänyt. Toivottavasti löytyvät suorasanaisesta esityksestäni runoilijan hajalliset jäsenet.
Jeanne oli morsian; hän oli lupautunut eräälle nuorelle, uljaalle vuoristolaiselle. Tämän onnellisen paimenen nimi oli Osvald. Kaikki on jo valmiina häitä varten, Jeanne'in toverit tuovat hänelle hunnun ja kruunun. Onnellinen Jeanne! Mutta hänet valtaa riutumus. Hänen poskensa peittää kalman kalpeus. Osvald tulee vuoristostaan. Hän rientää morsiamensa luo lausuen: "Etkö ole elämäntoverini?"
Sammuvin äänin vastaa Jeanne: "Rakas Osvald, jää hyvästi! Minä kuolen!" Jeanne rukka! Hauta oli hänen aviovuoteensa, ja kyläkirkon kellot, joiden piti soittaa hänen häitään, soittivatkin hänen hautajaisiaan.
Tässä tarinassa oli melkoinen määrä sananparsia, jotka kuulin ensi kerran ja joiden merkitystä en tiennyt, mutta kokonaisuudessaan se tuntui minusta niin surulliselta ja kauniilta, että minut sitä kuunnellessani valtasi outo väristys: alakuloisuuden salainen tenho virtasi mieleeni noista muutamasta kymmenestä säkeestä, joiden sananmukaista merkitystä en olisi kyennyt selittämään. Seikka on se, ettei tarvitse paljoa ymmärtää voidakseen paljon tuntea, kunhan ei ole vanha. Hämärät asiat voivat olla liikuttavia, ja varmaa on, että epämääräisyys miellyttää nuoria mieliä.
Kyynelet kumpusivat ylen täydestä sydämestäni, ja Fontanet ei voinut irvistyksillään eikä ivallaan estää minua nyyhkyttämästä. Kuitenkin olin aivan vakuutettu Fontanet'n etevämmyydestä. Vasta kun hänestä tuli vara valtiosihteeri, aloin tuota epäillä.
Kyyneleni olivat neiti Lefortille otolliset; hän kutsui minut luokseen ja virkkoi:
— Pietari Nozière, te olette itkenyt; tässä on kunniaristi. Tietäkää, että runoelman tekijä olen minä. Minulla on paksu vihko täynnä yhtä kauniita säkeitä, mutta minä en ole vielä löytänyt niille kustantajaa. Eikö se ole kauheata, jopa käsittämätöntäkin?
— Neiti hyvä, vastasin minä, olen kovin tyytyväinen. Nyt tiedän murheenne syyn. Te rakastatte Jeanne rukkaa, joka lepää kuolleena kylässä, ajattelette vain häntä, olette surullinen ettekä ollenkaan huomaa mitä me oppilaat teemme?
Otaksumani, ikävä kyllä, ei häntä miellyttänyt; hän silmäili minua vihaisesti:
— Jeanne on kuvitelma. Te olette hölmö. Antakaa risti takaisin ja palatkaa paikallenne.
Minä palasin itkien paikalleni. Tällä kertaa minä itkin itseäni ja täytyy tunnustaa, ettei näissä uusissa kyynelissä ollut sitä suloisen nautinnon vivahdusta, joka oli liittynyt Jeanne'in vuoksi vuodattamiini. Huolestumistani lisäsi eräs seikka: en voinut aavistaakaan, mitä kuvitelma oli; Fontanet ei tiennyt sen enempää.
Kotiin tultuani tiedustelin asiaa äidiltä.
— Kuvitelma, sanoi äiti, kuvitelma on valhe.
— Mikä vahinko, äiti, sanoin minä, että Jeanne on valhetta.
— Mikä Jeanne? kysyi äiti.
— Kylän neidoista Jeanne oli kaunihin.
Minä kerroin Jeanne'in tarinan niin hyvin kuin osasin.
Äiti ei virkkanut mitään, mutta minä kuulin hänen kuiskaavan isän korvaan:
— Mitä surkeata lapselle opetetaankaan!
— Surkeata, todellakin surkeata, vastasi isä. Mutta mitä luuletkaan sellaisen vanhanpiian ymmärtävän kasvattamisesta? Olen itse suunnitellut kasvatusjärjestelmän, jonka esitän sinulle piakkoin. Järjestelmän mukaan on Pekan ikäistä poikaa opetettava tuntemaan niiden eläinten ominaisuuksia, joita hän vieteiltään ja älyltään muistuttaa. Hän kykenee käsittämään koiran uskollisuuden, norsun uhrautuvaisuuden, apinan pahanilkisyyden. Niistä on hänelle kerrottava, eikä Jeanne'ista, kylästä ja kelloista, joissa ei ole tervettä järkeä.
— Olet oikeassa, sanoi äiti. L,apsi ja eläin ymmärtävät hyvin toisiaan, he ovat kumpikin lähellä luontoa. Mutta usko minua, ystäväiseni, on olemassa eräs asia, jonka lapset oivaltavat vieläkin paremmin kuin apinain juonet, nimittäin suurten henkilöiden kauniit teot. Sankarillisuus on selvä kuin päivä pienelle pojallekin. Jos Pekalle kerrotaan urhean ritarin kuolemasta, niin hän käsittää sen, Jumalan avulla, yhtä hyvin kuin sinä ja minä.
— Päinvastoin, sanoi isäni huokaisten. Minä olen sitä mieltä, että sankarillisuus on käsitettävä eri tavoin, ajasta, paikasta ja henkilöistä riippuen. Mutta vähätpä siitä; uhrautumisessa on tärkeätä itse uhrautuminen. Jos antaumuksen hehku on pelkkää mielenlumetta, on antaumus siitä huolimatta todellinen, ja sellainen todellisuus on loistavin koriste, jolla ihminen voi kaunistaa henkistä viheliäisyyttään. Sinun luonnollinen ylevä mielisyytesi, rakas ystäväni, on kirkastanut sinulle nämä totuudet paremmin kuin kokemus ja harkinta minulle. Minä sovitan ne järjestelmääni.
Niin keskustelivat tohtori ja äiti.
Viikkoa myöhemmin minä kirjoitin viimeisen kerran kivitauluuni ankaran hälinän vallitessa:
Niin vaipui hautaan Malfilâtre, hän kuoli nälkähän.
Me erosimme yht'aikaa, Fontanet ja minä, neiti Lefort'in lastentarhasta.
6.
Teutobochus.
Minusta näyttää mahdottomalta, että ihminen voi olla ihan jokapäiväinen, jos hän on kasvanut Pariisin rantalaitureilla, Louvre'in ja Tuileries'n tienoilla, lähellä Mazarinin palatsia, mainehikkaan Seine-virran vierellä, joka virtailee vanhan Pariisin katonharjain ja torninhuippujen välitse. Siellä levittelevät kirjojen, muinaiskalujen ja vaskipiirrosten kauppiaat näkyviin valtaisen määrän mitä kauneimpia taideteoksia ja mitä mielenkiintoisimpia menneitten aikojen muistoja. Lasikkojen omituinen viehätys ja huvittava sekasorto kiehtoo silmää samoinkuin mieltäkin. Ohikulkija, joka osaa nähdä, vie niistä aina mukaansa jonkin aatoksen, niinkuin lintu kiidättää oljenkorren pesäänsä.
Se on maailman kaunein paikka, sillä siellä on puita ja kirjoja ja ohi astelevia naisia.
Minun lapsuuteni aikana näillä markkinoilla oli vanhanaikaisia huonekaluja, vanhoja vaskipiirroksia, tauluja ja kirjoja, veistettyjä tarjoilupöytiä, itämaisia porsliinimaljakoita, emaljipiirroksia, maalattua fajanssia, kultapäärmettä, kirjailtuja kankaita, kuvikkaita seinä verhoja, kuvitettuja kirjoja ja sahviaanisiteisiä ensipainoksia paljon runsaammin kuin nykyjään. Nuo viehättävät esineet olivat tarjona hienovaistoisille harrastelijoille ja tiedemiehille, joiden ei silloin vielä tarvinnut kilpailla välikauppiaitten ja näyttelijättärien kanssa. Ne olivat tuttuja Fontanet'lle ja minulle jo niinä aikoina, jolloin meillä vielä oli leveät kirjaillut kaulukset, lyhyet housut ja paljaat pohkeet.