Fontanet asui Bonaparten kadun kulmassa, missä hänen isänsä asianajokonttori sijaitsi. Vanhempaini huoneisto kosketti Chimayn palatsin kylkirakennusta. Me olimme, Fontanet ja minä, naapurit ja ystävät. Lähtiessämme lupapäivinä Tuileries'n puistoon leikkimään me kuljimme Voltaire'in rantalaituria pitkin, astellen näitä viisauden maita vanne kädessä ja pallo taskussa, tarkastellen myymälöitä vanhain herrain tavoin ja muodostellen itsellemme omia käsityksiä noista merkillisistä esineistä, jotka polveutuivat menneisyydestä, salaperäisestä menneisyydestä.
Me kuljeskelimme, pengoimme kirjalaatikoita ja katselimme kuvia.
Se huvitti meitä kovin. Mutta täytyy tunnustaa, ettei Fontanet kunnioittanut näitä vanhoja tavaroita siinä määrin kuin minä. Hän naureskeli nähdessään muinaisaikuisia parranajoastioita ja pyhiä piispoja, jotka olivat menettäneet nenänsä. Fontanet oli niistä ajoista alkaen se edistyksen mies, jonka olette kuulleet puhuvan edustajakamarin korokkeelta. Hänen halveksivat huomautuksensa karsivat selkäpiitäni. Minua ei ollenkaan miellyttänyt, että hän nimitti piipunpesiksi vanhojen omituisia muotokuvia. Minä olin vanhoillinen. Siitä on minuun jäänyt jotakin: koko filosofiani on pysyttänyt minut vanhojen puiden ja maalaispappien ystävänä.
Minua erotti Fontanet'sta vielä taipumukseni ihailemaan sitä, mitä en ymmärtänyt. Minä ihailin hieroglyfejä, ja kaikki, tai lähes kaikki, oli minulle hieroglyfimäistä. Fontanet sitävastoin halusi tarkastella esinettä ainoastaan mikäli tajusi sen käytännön. Hän sanoi: "Näetkös, siinä on sarana, se aukee. Siinä on ruuvi, sen voi irroittaa." Fontanet oli täsmällinen luonne. On kuitenkin lisättävä, että hän kykeni haltioitumaan katsellessaan taisteluja esittäviä maalauksia. Kulku Beresinan poikki vavahdutti häntä. Asekauppiaan myymälä kiinnitti meidän kummankin mieltä. Kun peitsien, kilpien ja haarniskain keskeltä ilmestyi näkyviimme herra Petit-Prêtre, vyötäisillään viheriä esiliina, ja kun hän Vulcanuksen tavoin ontuen nouti työpajansa perältä muinaisaikaisen miekan, jonka sitten laski pöydälle ja ruuvasi viilapenkkiin puhdistaakseen sen terää ja korjatakseen kahvaa, niin me olimme varmat siitä, että näimme jotakin suurenmoista; herra Petit-Prêtre näytti meistä sadan kyynärän pituiselta. Me seisoimme ääneti, nenät ikkunanruudussa. Fontanet'n mustat silmät loistivat, ja hänen ruskeiden, sievien kasvojensa ilme vilkastui.
Iltasella muisto meitä kovin innostutti ja tuhansia haaveellisia suunnitelmia iti aivoissamme.
Fontanet sanoi minulle kerran:
— Pahvista ja suklaan ympärillä olevasta hopeapaperista me voimme tehdä samanlaisia aseita!…
Aate oli oivallinen, mutta meidän ei onnistunut sitä kunnolla toteuttaa. Minä tein itselleni kypärin, jota Fontanet luuli noidan päähineeksi.
Sitten minä ehdotin:
— Emmekö perusta museota?…
Erinomainen ajatus! Sillä hetkellä meillä kumminkaan ei ollut muuta museoon pantavaa kuin puolisen sataa palloa ja tusinan verta hyrriä.
Kolmas mieleenjohtuma oli Fontanet'n. Hän huudahti:
— Kirjoitetaan Ranskan historia, kaikkine yksityiskohtineen, viisikymmentä nidosta.
Tämä ehdotus hurmasi minut. Käsiä paukuttaen ja ilosta huutaen minä sen hyväksyin. Päätimme ryhtyä työhön seuraavana aamuna huolimatta latinanläksystä, joka oli vielä opittava.
— Kaikkine yksityiskohtineen, toisti Fontanet. Meidän on otettava siihen kaikki yksityiskohdat!
Minä olin samaa mieltä. Kaikki yksityiskohdat.
Meidät lähetettiin makuulle. Mutta minä valvoin vuoteessani ainakin neljännestunnin, siinä määrin minua kiihoitti tuo ylevä ajatus, että kirjoittaisimme Ranskan historian, viisikymmentä nidosta, kaikkine yksityiskohtineen.
Me aloitimme historiamme kirjoittamisen. En totisesti enää tiedä, miksi ensimmäisenä kuvailtavanamme oli kuningas Teutobochus. Suunnitelmamme sitä joka tapauksessa vaati. Ensimmäisessä luvussa meitä kohtasi kuningas Teutobochus, joka oli kolmenkymmenen jalan pituinen, kuten on voitu todeta mittaamalla hänen sattumalta löydetyt luunsa. Heti ensi askeleella sellainen jättiläinen vastassa! Kohtaus oli kamala. Itse Fontanetkin oli ihmeissään.
— Teutobochus meidän täytyy jättää pois, arveli hän.
Minulta puuttui rohkeutta.
Viisikymmennidoksinen Ranskan historia pysähtyi Teutobochukseen.
Kuinka monesti eläissäni olenkaan aloittanut uudelleen tuon seikkailun, jossa pääosia esittivät kirja ja jättiläinen. Kuinka monesti, kun olin ryhtymässä suureen työhöni tai suorittamassa laajaa suunnitelmaa, minut pysähdyttikään Teutobochus, jota tavallisesti nimitetään kohtaloksi, sattumaksi, välttämättömyydeksi! Olen puolestani päättänyt kiittää ja siunata kaikkia niitä jättiläisiä, jotka ovat sulkeneet minulta maineen vaaralliset tiet jättäen minut molempain uskollisen suojelijatarteni, tuntemattomuuden ja keskinkertaisuuden, hoiviin. Minä iloitsen niistä kummastakin, ja molemmat ne minua rakastavat. Minun on osoitettava niille kiitollisuutta!
Entä Fontanet, nokkela ystäväni Fontanet, asianajaja, neuvosmies, erinäisten yhtiöitten johtaja, edustajakamarin jäsen? On ihmeellinen ilo nähdä hänen leikkien pyörähtelevän kaikkien julkisen elämän Teutobochusten jaloissa, joihin minä hänen sijassaan olisin jo tuhat kertaa kompastunut.
7.
Pastori Jubalin sädekehä.
Sydämeni oli tulvillaan pelkoa ja ylpeyttä, kun astuin ensimmäiseen valmistavaan luokkaan. Tämän luokan opettaja, pastori Jubal, ei ollut sinänsä kovinkaan peloittava; hän ei näyttänyt julmalta mieheltä, pikemmin oli hänessä jotakin neitimäistä. Mutta hän istui suuressa mustassa tuolissa ja se teki hänet silmissäni peloittavaksi. Hänen äänensä oli yhtä lempeä kuin hänen katseensa, tukka kähärä, kädet valkoiset, mieli hyvänsuopa. Hän muistutti lammasta, ehkä enemmän kuin on opettajalle soveliasta.
Äitini näki hänet eräänä päivänä vastaanottohuoneessa ja hymähti: "Onpa hän nuori!" Ja tuo lausuttiin erikoisella äänenpainolla.
Minä lakkasin häntä pelkäämästä, huomattuani, että häntä täytyi ihailla. Se tapahtui minun lausuessani läksyä, jonka muodostivat apotti Gauthier'n säkeet Ranskan ensimmäisistä kuninkaista.
Minä lausuin jokaisen säkeen yhteen menoon, ikäänkuin siinä olisi ollut yksi ainoa sana:
Pharamondensimmäinenorniitäkuninkaita
jotk'aromoinGalliassahallitsitfrankkeitimaita
ClodionvaltaaCambrainMerovigiinonpäästy…
Siihen minä auttamattomasti pysähdyin. Toistelin toistelemistani: Merovigiin on päästy, on päästy, päästy. Muistin vain, että kun Merovigiin on päästy, niin Lutetiamme säästyy… Mutta mistä? Minun oli mahdoton sitä sanoa, koska olin sen kerrassaan unohtanut. Asia ei totta puhuen ollut minua kovin järkyttänyt. Minä pidin Lutetiaa vanhana naishenkilönä. Olin hyvilläni siitä, että hän säästyi, mutta hänen asiansa kiinnittivät ylipäänsä erinomaisen vähän mieltäni. Ikävä kyllä näytti pastori Jubal pitävän aika tärkeänä, että sanoisin mistä vahingosta hän oli säästynyt. Minä yritin: "Hm… Merovigiin on päästy!… hm, hm, hm!" Olisin antanut kieleni kissalle, jos siitä olisi ollut vähänkään apua ensimmäisessä valmistavassa luokassa. Naapurini Fontanet ivaili minua, ja pastori Jubal viilaili kynsiänsä. Vihdoin hän sanoi:
— Attilan julmuuksista Lutetiamme säästyy.
Kun olitte unohtanut tämän säkeen, herra
Nozière, olisi teidän pitänyt se uudelleen sommitella, sen sijaan että pysähdyitte. Voisittehan sanoa:
Attilan rynnäköltä Lutetiamme säästyy, tai:
Tylyltä Attilalta Lutetiamme säästyy, tai aistikkaammin:
Jumalan vitsaukselta Lutetiamme säästyy.
Sanoja voi vaihtaa, kunhan runomitta säilyy.
Minä sain huonon arvosanan, mutta pastori Jubal kohosi silmissäni runollisen kätevyytensä vuoksi. Hänen etevämmyytensä oli ilmenevä vieläkin selvempänä.
Jubal, jota virkatehtävät kiinnittivät Noëlin ja Chapsalin kielioppiin ja apotti Gauthier'n Ranskan historiaan, ei kumminkaan laiminlyönyt siveellistä ja uskonnollista opetusta.
En tiedä, miten hän eräänä päivänä johtui vakavin ilmein meille puhumaan:
— Lapseni, jos teidän olisi otettava vastaan ministeri, niin te yrittäisitte parhaanne mukaan häntä kestitä, koska hän on hallitsijan edustaja. Kuinka teidän siis onkaan kunnioitettava pappeja, jotka edustavat Jumalaa maan päällä? Niin paljon kuin Jumala on hallitsijoita korkeampi, niin paljon on pappi korkeampi ministereitä.
Minä en ollut milloinkaan ottanut vastaan ministeriä ja otaksuin, ettei se pitkiin aikoihin tulisi kysymykseenkään. Olinpa varma siitäkin, että jos jokin ministeri sattuisi meille tulemaan, äiti lähettäisi minut syömään päivällistä palvelijattarien keralla, kuten ikävä kyllä sattui aina, kun talossa oli juhlapäivälliset. Siitä huolimatta minä oivalsin, että papit ovat suunnattoman kunnianarvoisia, ja kun sovellutin tämän totuuden herra Jubaliin, kävi mieleni kovin levottomaksi. Minä muistin kiinnittäneeni hänen läsnäollessaan paperinuken Fontanet'n selkään. Oliko se kunnioittavaa? Olisinko kiinnittänyt paperinuken Fontanet'n selkään jonkin ministerin läsnäollessa? Epäilemättä en. Ja kumminkin olin kiinnittänyt tuon nuken, tosin salaa, mutta joka tapauksessa pastori Jubalin läsnäollessa, Jubalin, joka oli kaikkia ministereitä korkeampi. Se näytti vielä kieltänsäkin, tuo nukke! Mieleni oli valaistu. Minä olin tunnonvaivoissa. Päätin alkaa kunnioittaa pastori Jubalia, ja jos myöhemmin sattuikin, että pistin tunnin aikana pieniä kiviä Fontanet'n niskaan ja piirustin ukonkuvia itsensä pastori Jubalin tuoliin, niin liittyi tekoihini ainakin lohdullinen tietoisuus ylitsekäymiseni koko laajuudesta.
Vähän aikaa myöhemmin sain tilaisuuden mitata pastori Jubalin hengensuuruutta.
Olin kappelissa parin kolmen toverin kanssa odottamassa rippivuoroani. Hämärsi. Ikuisen lampun valo värähdytteli tummenneen holvin kultatähtiä. Kuorin perällä häipyi Neitsyen kuva ilmestyksenIaiseen epämääräisyyteen. Alttarilla oli joukko kullattuja maljakoita täynnä kukkia. Ilmassa lainehti pyhänsavun tuoksu, näkyi hämärästi lukemattomia esineitä, ja ikävystyminen, ikävystyminenkin, tuo lasten pahin onnettomuus, ilmeni tämän kappelin ilmakehässä lievänä, leppoisena. Minusta tuntui, että alttarin tuolla puolen alkoi autuaitten maa.
Päivä oli mennyt mailleen. Äkkiä tuli näkyviini pastori Jubal, joka lyhty kädessä kulki aina kuoriin saakka. Hän polvistui, nousi, avasi ristikko-oven ja nousi alttarin portaita. Minä pidin häntä silmällä: hän avasi käärön, josta kirposi esiin tekokukkakiehkuroita, jotka muistuttivat niitä kirsikkapuunoksia, joita vanhat eukot heinäkuussa kaduilla kaupitsevat. Ihmeekseni näin opettajani lähestyvän Tahratonta Synnytystä. Te pistitte suuhunne hyppysellisen pieniä nauloja, herra pastori; minä pelkäsin aluksi, että aioitte ne niellä, mutta niin ei ollut laita: tahdoitte vain pitää ne kätenne ulottuvilla. Te näet nousitte jakkaralle ja aloitte naulita köynnöksiä pyhän Neitsyen komeron ympärille. Silloin tällöin te sentään astuitte alas jakkaralta nähdäksenne minkä vaikutuksen järjestelynne teki loitompaa katsoen ja olitte tyytyväinen. Poskenne punoittivat, silmänne loistivat, olisitte hymyillyt, ellei hampaittenne välissä olisi ollut nauloja. Ja minä, minä ihailin teitä sydämestäni. Ja vaikka lattialla oleva lamppu valaisi sieraimianne naurettavalla tavalla, olitte te mielestäni sangen kaunis. Minä käsitin, että olette ministereitä ylhäisempi, kuten olitte meille vihjannut taitavassa puheessanne. Ajattelin, ettei ollut läheskään yhtä kaunista ja toivottavaa päästä töyhtöpäisenä nousemaan valkoisen ratsun selkään lähteäkseen voitokkaaseen taisteluun kuin saada ripustaa köynnöksiä kappelin seiniin. Minä oivalsin, että kutsumuksenani oli noudattaa teidän esimerkkiänne.
Minä jäljittelin teitä jo samana iltana kotonani leikkelemällä äidin saksilla kaiken löytämäni paperin kaistaleiksi ja punomalla niistä köynnöksiä. Velvollisuuteni joutuivat siitä kärsimään. Varsinkin ranskankielen kirjalliset harjoitukset tulivat melkoisessa määrässä laiminlyödyiksi.
Harjoitus oli suoritettava erään herra Coquempot'n oppikirjan mukaan, joka kirja oli julma kirja. Minä en ole lainkaan pitkävillainen, ja jos tekijän nimi olisi ollut vähemmän mieleensyöpyvä, olisin sen jalomielisesti unohtanut. Mutta Coquempot ei unohdu. En halua väärinkäyttää tätä satunnaista seikkaa hänen vahingokseen. Sallittakoon minun kuitenkin ihmetellä, että on suoritettava niin tuskallisia harjoituksia oppiakseen kieltä, jota nimittää äidinkielekseen ja jota äiti opetti minulle mainiosti pelkästään juttelemalla. Hän näet jutteli ihastuttavasti, minun äitini!
Mutta pastori Jubal oli varmasti vakuutettu Coquempot'n hyödyllisyydestä, ja koska hän ei voinut hyväksyä perusteluitani, antoi hän minulle huonon arvosanan. Kouluvuosi päättyi ilman mitään huomattavia tapauksia. Fontanet ryhtyi kasvattamaan pulpetissaan lehtimatoja. Itserakkauden yllyttämänä minä tein samoin, vaikka ne minua kammottivat. Fontanet vihasi Coquempot'ta, ja tämä viha yhdisti meitä. Coquempot'n pelkän nimen kuullessamme me loimme toisiimme ymmärtäviä silmäyksiä ja irvistelimme ilmehikkäästi. Se oli kostomme. Fontanet uskoi minulle, että jos Coquempot'ta on vielä ensimmäisellä luokalla, niin hän lähtee laivapojaksi suureen alukseen. Tuo päätös miellytti minua; minä lupasin lähteä Fontanet'n mukaan. Me vannoimme pysyvämme ystävinä.
Palkintojenjakcpäivänä meitä ei voinut tuntea, Fontanet'ta ja minua. Seikka johtui epäilemättä siitä, että olimme siistityt. Uudet nuttumme, valkoiset housumme, sukulaisten paljous, lippujen kaunistama koroke, kaikki tuo liikutti mieltäni kuin valtava näytelmä. Kirjat ja seppeleet muodostivat loistavan ryhmän. Minä koetin arvailla, mikä osa siitä kuului minulle, ja vapisin siinä penkillä istuessani. Fontanet oli viisaampi, hän ei pyytänyt ennakolta tietää kohtaloaan. Hän pysyi ihailtavan rauhallisena. Alinomaa pyörittäen pientä kärpänpäätänsä hän osoitti isien muodottomain nenäin ja äitien naurettavain hattujen havaitsemisessa mielenmalttia, joka minulta kokonaan puuttui.
Soitto alkoi pauhata. Johtaja, jolla oli kauhtanansa päällä pieni juhlaviitta, ilmestyi korokkeelle, vierellään juhlaunivormuun puettu kenraali ja jäljessään opettajat. Minä tunsin heidät kaikki. He istuutuivat arvonsa mukaan kenraalin taakse: ensin varajohtaja, sitten yläluokkain opettajat, sitten laulunopettaja, herra Schuwer, kaunokirjoituksen opettaja, herra Trouillon, ja voimistelun opettaja, kersantti Morin. Pastori Jubal istui perimmäisenä pienellä jakkarapahasella, jonka neljäs jalka ei mahtunut korokkeelle, vaan puhkoi lavaa reunustavan teltan seinämää. Kauan hän ei saanut rauhaa edes tässä vaatimattomassa paikassa. Uudet tulijat työnsivät hänet nurkkaan, missä hän hävisi lipun peittoon. Hänen päällensä siirrettiin pöytä ja siinä kaikki. Fontanet'ta tuo poisto kovin huvitti. Minä puolestani olin ihan ymmällä nähdessäni henkilön, joka osasi mestarillisesti punoa köynnöksiä ja säkeitä ja oli Jumalan edustajana maan päällä, joutuvan sysätyksi loukkoon ikäänkuin mikäkin kävelykeppi tai sateenvarjo.
8.
Fontanet'n lakki.
Meitä käytettiin ripillä joka lauantai. Olisin iloinen, jos joku voisi sanoa minkätähden. Tämä toimitus herätti minussa melkoista kunnioitusta ja ikävystymistä. En luule, että syntieni kuuleminen oli rippi-isälle erikoisen mielenkiintoista, mutta minulle niiden kertominen oli varmasti epämieluista. Ensimmäisenä vaikeutena oli niiden keksiminen. Kenties uskotte minua, kun sanon, ettei minulla kymmenvuotiaana ollut riittäviä henkisiä kykyjä eikä esittelytaitoa voidakseni järkiperäisesti tutkia tajuntani sisäosia.
Syntejä täytyi kumminkin olla, sillä ellei ollut syntejä, ei ollut mitä tunnustaa. Tosin olin saanut pienen kirjan, joka sisälsi ne kaikki. Minun ei tarvinnut muuta kuin valita. Mutta valintapa se olikin vaikea. Niitä oli niin paljon ja niin hämäriä: näpistelyä, simoniaa, vilpillisyyttä, haureutta ja lihan himoa koskevia! Minä luin pienestä kirjastani: "Tunnustan olleeni epätoivoinen. — Tunnustan kuulleeni huonoja keskusteluja." Tuo minua saattoi sitäkin enemmän ymmälle.
Niinpä pysyttelinkin yleensä hajamielisyysluvussa. Minä tunnustin kaikki, hajamielisyyteni jumalanpalveluksen aikana, hajamielisyyteni aterioidessa, hajamielisyyteni "seuroissa", ja tajuntani surkea hajanaisuus hävetti minua kovin.
Synnittömyyteni masensi mieltäni.
Eräänä päivänä mieleeni vihdoin johtui Fontanet'n lippalakki. Olin keksinyt synnin, olin pelastettu!
Siitä päivästä lähtien minä vapauduin joka lauantai rippi-isän edessä
Fontanet'n lakin aiheuttamasta painostuksesta.
Mainittuun päähineeseen kohdistuva lähimmäisen tavaran vahingoittaminen sai minut joka lauantai muutaman hetken kovin epäilemään sieluni pelastumista. Minä ajoin sen hiekkaa täyteen, heitin sen puuhun, josta se oli pudotettava kivittämällä kuin kypsymätön hedelmä, käytin sitä riepuna, jolla pyyhin muscan taulun liitukuvioita, heitin sen luukusta tuntemattomaan kellariin, ja kun kekseliäs Fontanet koulutuntien päätyttyä onnistui sen löytämään, oli se pelkkä likainen rääsy.
Mutta sen kohtaloa valvoi haltijatar, sillä se ilmestyi seuraavana aamuna jälleen Fontanet'n päähän odottamattoman siistinä, moitteettomana, melkeinpä hienona. Niin kävi joka päivä. Haltijatar oli Fontanet'n sisar. Jo tämän seikan nojalla voi arvata hänet hyväksi emännäksi.
Sattui useita kertoja, että polvistuessani rippituoliin Fontanet'n lakki lepäsi minun toimestani linnanpihan vesialtaan pohjassa. Silloin oli tilanteeni hieman tukala.
Minkälainen tunne minua sitten yllytti tuon lakin kimppuun? Kostonhimo.
Fontanet vainosi minua vanhanmallisen, omituisen koululaukkuni vuoksi, jonka enoni, taloudellinen mies, oli onnettomuudekseni minulle lahjoittanut. Se oli aivan liian iso minulle ja minä olin aivan liian pieni sille. Sitäpaitsi tämä koululaukku ei ollut koululaukun näköinen. Siitä ainoasta syystä, että se ei ollut mikään koululaukku. Se oli vanha salkku, joka venyi kuin paljepeli ja jonka suutari oli enon pyynnöstä varustanut hihnoilla.
Salkku oli minulle vihapito, eikä suottakaan. En kumminkaan usko sen olleen niin ruman, että se olisi ansainnut kaikki ne häväistykset, joiden uhriksi se joutui. Se oli punaista sahviaania, koristeena leveä kultapitsi. Messinkilukon yläpuolella oli kruunu ja särkynyt vaakuna. Vuori oli haalistunutta, sinistä silkkiä. Jos salkku olisi vielä olemassa, kuinka huolellisesti sitä tutkisinkaan! Kun näet muistan kruunun, joka varmaan oli kuninkaallinen, ja vaakunan, jossa vielä näkyi (ellen ole unta nähnyt) kolme kynä veitsellä huonosti pois hivutettua liljaa, niin otaksunpa, että salkkuni oli alkujaan kuulunut jollekin Ludvig XVI:n ministerille.
Mutta Fontanet, joka ei ollenkaan ottanut huomioon sen entisyyttä, ei voinut sitä nähdä selässäni heittelemättä sitä lumipalloilla tai kastanjilla, aina vuodenajan mukaan, ja kumipalloilla pitkin vuotta.
Oikeastaan ei Fontanet, enempää kuin toisetkaan toverini, moittinut laukkuani kuin yhden ainoan ominaisuuden, sen outouden vuoksi. Se ei ollut samanlainen kuin muut laukut; siitä kaikki se paha, minkä se minulle aiheutti. Lapsissa elää väkivaltainen yhdenvertaisuuden tunne. He eivät siedä mitään erikoista tai omituista. Tätä seikkaa ei enoni ollut pitänyt riittävässä määrin silmällä antaessaan minulle turmiollisen lahjansa. Fontanet'n koululaukku oli kamala. Hänen molemmat vanhemmat veljensä olivat sitä viljelleet kumpikin vuorollaan, joten se ei voinut enää tulla likaisemmaksi; nahka oli ihan hankautunut ja halkeillut, hävinneet soljet oli korvattu nuorasolmuilla. Mutta koska laukku ei ollut mitenkään erikoinen, ei Fontanet'lla ollut siitä koskaan ikävyyttä. Kun minä astuin koulun pihamaalle salkku selässä, kajahti heti korviasärkevä kirkuna, minut piiritettiin, minua tyrkittiin, minut paiskattiin maahan mahalleni. Fontanet nimitti sitä kilpikonnaleikiksi ja nousi itse minun selkäkilvelleni. Hän ei ollut kovin painava, mutta asia nöyryytti minua. Päästyäni jälleen jaloilleni hyökkäsin heti hänen lakkinsa kimppuun.
Hänen lakkinsa oli aina uusi ja minun laukkuni auttamattoman kestävä, valitettavasti! Ja meidän väkivaltaisuutemme punoutuivat heltymättömän kohtalon voimasta jatkuvaksi jaksoksi kuten Atridein suvun rikokset muinaisina aikoina.
9.
Decius Musin viimeiset sanat.
Penkoessani tänä aamuna rantalaiturin kirjavarastoja löysin eräästä kymmenen sentiimin laatikosta yksinäisen nidoksen Liviuksen historiaa. Selailin sitä umpimähkään ja osuin tähän lauseeseen:
105
"Rooman armeijan jäännökset pääsivät Canusiumiin yön suojassa." Tuo toi mieleeni herra Chotardin. Nyt on seikka se, että herra Chotardin muisto aina ilahduttaa minua. Minä ajattelin häntä vielä palatessani kotiin aamiaiselle. Ja koska huulillani väikehti hymy, kysyttiin minulta, mistä mielihyväni johtuu.
— Se johtuu siitä, lapsukaiseni, että muistelin herra Chotardia.
— Kuka on tuo Chotard, joka saa sinut hymyilemään?
— Minä kerron sen. Jos ikävystytän teitä, niin olkaa kuuntelevinanne ja jättäkää minut siihen luuloon, ettei itsepintainen kertoja kerro juttujaan vain omaksi huvikseen.
"Olin neljäntoista vuoden ikäinen ja kuudennen luokan oppilas. Opettajani, nimeltään Chotard, oli verevä kuin vanha munkki ja olikin todella vanha munkki.
"Veli Chotard, joka oli ollut pyhän Fransiskuksen lammaslauman säyseimpiä karitsoja, vaihtoi vuonna 1830 munkkikaavun maallikonpukuun, jota hän ei kuitenkaan oppinut moitteettomasti kantamaan. Mitä syytä oli veli Chotardilla tähän menettelyyn? Toiset sanovat syynä olleen rakkauden, toiset taas väittävät asian aiheutuneen pelosta: kun itsevaltias kansa oli vallankumouksen jälkeen pommittanut kaalinkannoilla erästä kapusiinimunkkia, hyppäsi veli Chotard luostarimuurin yli pelastaakseen vainoojansa sellaisesta ankarasta synnistä.
"Kunnon veljemme oli oppinut mies. Hän suoritti tutkintonsa, toimi opettajana ja eleli edelleen niin menestyksellisesti, että hänen hiuksensa hohtelivat harmaata, posket rusottivat ja nenä punerteli, kun minä tovereineni jouduin hänen oppituolinsa eteen.
"Kuinka sotaisa kuudennen luokan opettaja meillä olikaan! Olisittepa nähneet hänet, kun hän teksti kädessään johti Brutuksen sotilaita Filippin luona! Mikä urheus, mikä mielen ylevyys, mikä sankarillisuus! Mutta hän valitsi erikoisen ajan sankarillisuuttaan varten, ja se aika ei ollut nykyinen. Herra Chotard esiintyi todellisessa elämässä huolestuneena ja pelokkaana. Hänet oli helppo säikyttää.
"Hän pelkäsi varkaita, vihaisia koiria, ukkosta, ajopelejä ja ylipäänsä kaikkea, mikä voi läheltä tai kaukaa vahingoittaa kunnon miehen nahkaa.
"Todellisuudessa vain hänen ruumiinsa oli meidän keskellämme; hänen henkensä asui menneisyydessä. Hän eli Thermopylen luona Leonidaan rinnalla, Salamis-salmessa Themistokleen laivassa, Cannaen kentällä Aemilius Pauluksen seurassa; hän vaipui verta vuotaen Trasimenus-järveen, josta kalastaja oli kerran löytävä roomalaisen ritarin sormuksen. Farsaloksen luona hän uhmasi Caesaria ja jumalia; hän heilutti katkennutta kalpaansa Varuksen ruumiin yläpuolella Herkynian metsässä. Hän oli mainehikas sotilas.
"Herra Chotard, joka oli päättänyt myydä henkensä kalliista Aigospotamoksen rannoilla ja tyhjentänyt ylväänä vapauttavan pikarin piiritetyssä Numantiassa, ei ollenkaan halveksinut viekkaitten sotapäällikköjen tavoin turvautua mitä kavalimpiin sotajuoniin.
"Eräs sotajuoni, jota sopii suositella, sanoi herra Chotard meille eräänä päivänä selittäessään Aelianusta, on siinä, että houkutellaan vihollinen vuorensolaan ja murskataan se kallionlohkareilla.
"Hän ei maininnut mitään siitä, suvaitseeko vihollisarmeija useinkin antautua sellaisen käsittelyn alaiseksi. Mutta minä riennän siihen kohtaan, jossa Chotard esiintyi koko loistossaan kaikille oppilailleen.
"Hän määräsi meille kirjoitelmain — latinan- ja rankankielisten — aiheiksi taisteluita, piirityksiä, sovitus- ja lepytysmenoja, ja näitä kertoelmia takaisin antaessaan hän kehitteli ilmi koko kaunopuheisuutensa. Hänen tyylinsä ja esitystapansa ilmaisivat kummallakin kielellä samaa sotaista innostusta. Toisinaan hän keskeytti ajatusjuoksunsa jaellakseen meille ansaitsemiamme rangaistuksia, mutta hänen äänensä pysyi aina sankarillisena. Kun hän siis puhui vuorotellen samalla äänensävyllä joukkojaan innostavana konsulina ja rangaistusläksyjä jakelevana kuudennen luokan opettajana, niin oppilaiden mielet siitä kovin hämmentyivät, sitäkin enemmän, kun oli mahdotonta tietää, kuka kulloinkin puhui, konsuliko vai opettaja. Eräänä päivänä hän kunnostautui entistä enemmän pitämällä meille verrattoman puheen. Me osasimme kaikin sen ulkoa, ja minä kirjoitin sen vihkoon jättämättä mitään pois.
"Minä kerron sen tässä sellaisena kuin sen kuulin, sellaisena kuin sen kuulen vieläkin, sillä minusta tuntuu, että herra Chotardin sorahteleva ääni yhä kaikuu korvissani täyttäen ne yksitoikkoisella juhlallisuudellaan."
Decius Musin viimeiset sanat.
Decius Mus lähti uhrautumaan jumalille ja painoi jo kannukset tulisen ratsunsa kupeisiin, mutta kääntyi vielä viimeisen kerran aseveikkojensa puoleen sanoen:
"Ellette jo ole hiljaa, saatte kaikin jäädä istumaan. Minä lähden kuolemattomuuteen isänmaan puolesta. Rotko odottaa minua. Minä kuolen yleisen menestyksen hyväksi. Herra Fontanet, te saatte jäljentää kymmenen sivua latinan alkeiskielioppia. Niin on päättänyt viisaudessaan Jupiter Capitolinus, ikuisen kaupungin ikuinen suojelija. Herra Nozière, jos te, kuten minusta näyttää, vieläkin jätätte kirjoitelmanne herra Fontanet'n jäljennettäväksi, kuten hänen tapansa on, niin minä kirjoitan isällenne. On oikein ja välttämätöntä, että kansalainen uhrautuu yhteisen menestyksen hyväksi. Kadehtikaa minua; älkää enää minua itkekö. On typerää itkeä aiheettomasti. Herra Nozière, te jäätte torstaina kotiarestiin. Minun esimerkkini on jäävä eloon teidän keskuuteenne. Hyvät herrat, teidän virnistelynne on sopimatonta ja sietämätöntä. Minä ilmoitan rehtorille käyttäytymisenne. Ja Elysiumin helmasta, joka avautuu sankareitten hengille, olen näkevä tasavallan neitsyitten laskevan kukkaseppeleitä minun kuvapatsaitteni juurelle."
"Siihen aikaan minä osasin nauraa uskomattomasti. Decius Musin viimeiset sanat ottivat koko kykyni käytäntöön, ja kun herra Chotard, annettuaan meille mitä valtavimman naurun aiheen, vielä huomautti, että on typerää nauraa aiheettomasti, niin minä piilotin pääni sanakirjaan ja menin ihan tajuttomaksi. Niille henkilöille, joita viisitoistavuotiaina ei ole järkyttänyt mieletön, satelevain rangaistusläksymääräysten säestelemä nauru, on eräs hekuman laji ihan tuntematon.
"Ei pidä kumminkaan luulla, etten minä kyennyt koulussa muuhun kuin kujeilemiseen. Minä olin tavallani pieni kelpo humanisti. Tunsin varsin elävästi kaunokirjallisuuden miellyttävät ja hienot ominaisuudet.
"Minä harrastin jo siihen aikaan kaunista latinaa ja kaunista ranskankieltä, ja tämä harrastukseni on yhä säilynyt huolimatta onnellisempien aikalaisteni neuvosta ja esimerkeistä. Minun on käynyt tässä suhteessa niinkuin yleensä käy henkilöiden, joiden mielipiteitä halveksitaan. Minä olen tehnyt itselleni ylpeyden siitä, mikä kenties on vain naurettavaa. Olen itsepintaisesti kiintynyt kirjallisuuteen ja olen säilynyt klassikkona. Minua voidaan pitää ylimyksenä ja mandariinina, mutta minä uskon, että kuusi-, seitsenvuotinen kirjallinen kulttuuri luo hyvin valmisteltuun mieleen sellaista jaloutta, hienoa voimaa ja kauneutta, jota muilla keinoin ei käy hankkiminen.
"Minä puolestani olen ihastuen tutustunut Sofokleeseen ja Vergiliukseen. Tunnustan mielelläni, että herra Chotard, herra Chotard Liviuksen avustamana, loi minuun yleviä unelmia. Lasten mielikuvitus on ihmeellinen. Pienten veitikkain päässä liikkuu paljon suurenmoisia kuvia. Milloin herra Chotard ei minua mielettömästi naurattanut, hän täytti minut heleällä innostuksella.
"Joka kerta, kun hän vanhan saarnamiehen sorahtelevalla äänellä verkalleen lausui sanat: 'Rooman armeijan pirstat saapuivat Canusiumiin yön suojassa', näin kuun valossa, autiolla kentällä, pitkin hautojen reunustamaa tietä ääneti astelevia Rooman sotureita, kasvot kalmankalpeina, veren ja pölyn peittäminä, kypärät kuhmuisina, haarniskat tummenneina ja murtuneina, miekat katkenneina. Ja tuo puolihämärä näky, joka vähitellen häipyi, oli niin ankara, niin synkkä, niin ylväs, että sydän povessani vavahteli tuskaa ja ihastusta."
10.
Humanistiset opinnot.
Kerronpa teille, mitä muistuu mieleeni joka vuosi, kun syksy synkentää taivaan, kun ensi kertoja syödään päivällistä lampun valossa ja kun värisevien puiden lehdet kellastuvat, kerron teille, mitä näin kulkiessani lokakuun ensimmäisinä päivinä halki Luxemburgin puiston, joka silloin on hieman murheellinen ja kauniimpi kuin milloinkaan muulloin, sillä niihin aikoihin putoelevat lehdet yksi kerrallaan kuvapatsaitten valkoisille olkapäille. Silloin minä näen tässä puutarhassa pienen miekkosen, joka menee kouluun kädet taskussa ja laukku selässä, hypähdellen kuin varpunen. Vain ajatukseni näkee hänet, sillä tuo miekkonen on pelkkä varjo, sen minän varjo, joka olin viisikolmatta vuotta sitten. Hän kiinnitti tosiaankin mieltäni, tuo pienokainen. Kun hän oli olemassa, en välittänyt hänestä mitään, mutta nyt, kun hän on ollut ja mennyt, minä kerrassaan rakastan häntä. Hän oli ylipäänsä parempi kuin kaikki ne minät, joita minulla on ollut hänen katoamisensa jälkeen. Hän oli kovin ajattelematon, mutta paha hän ei ollut, ja minun on myönnettävä, ettei hänestä ole jäänyt yhtään huonoa muistoa. Hän on viaton kadottamani, on luonnollista, että häntä kaipaan, on luonnollista, että näen hänet ajatuksissani ja että mieltäni huvittaa hänen muistonsa elvytteleminen.
Viisikolmatta vuotta sitten hän vaelsi tähän vuodenaikaan, ennen kello kahdeksaa, tämän kauniin puiston halki menossa kouluun. Hänen sydäntään hieman ahdisti: uusi lukukausi oli alkamassa.
Hän tepsutti sentään eteenpäin, kirjat selässä ja hyrrä taskussa. Johtuessaan ajattelemaan tovereitaan hän jälleen ilahtui. Hänellä oli paljon kerrottavaa ja kuultavaa! Eikö hänen pitänyt saada tietää, oliko Laboriette todellakin ollut metsästämässä Aigle'in metsässä? Eikö hänen pitänyt mainita, että hän, hän itse, oli noussut hevosen selkään Auvergne'in vuorilla? Sellaista temppua ei tehdä sitä varten, että se salattaisiin. Ja olihan muutenkin hauska jälleen tavata tovereita. Kuinka hän halusikaan nähdä Fontanet'n, ystävänsä, joka teki sievästi hänestä pilkkaa, Fontanet'n, joka ei juuri ollut rottaa suurempi, mutta neuvokas kuin Odysseus, ja joka luontevan sirosti asettui aina ensimmäiselle sijalle.
Hän tunsi mielensä ihan keveäksi, kun ajatteli näkevänsä jälleen Fontanet'n. Niin hän asteli halki Luxemburgin puiston aamun raikkaassa ilmassa. Kaiken, minkä hän silloin näki, näen minä nyt. Sama taivas ja sama maa; olioissa on entinen henki, henki joka minua ilahduttaa, surettaa tai tekee levottomaksi. Mutta astelijaa itseänsä ei enää ole.
Siksipä minä, sitä mukaa kuin vanhenen, seuraan yhä suuremmalla mielenkiinnolla uuden lukuvuoden alkamista.
Jos olisin ollut lukiossa täysihoitolaisena, niin opintojeni muisto olisi sietämätön ja minä sen karkoittaisin. Mutta vanhempanipa eivät panneet minua kuritushuoneeseen. Minä olin ulko-oppilaana eräässä hieman luostarimaisessa ja syrjäisessä vanhassa kymnaasissa; minä näin joka päivä kadun ja kodin enkä ollut täysihoitolaisten tavoin eristetty julkisesta ja yksityisestä elämästä. Niinpä tunteeni eivät olleetkaan mitään orjan tunteita; ne varttuivat meheviksi ja voimakkaiksi, kuten kaikki mikä kasvaa vapaudessa. Niihin ei sekaantunut vihaa. Niiden uteliaisuus oli hyväntahtoista: minä halusin tietää voidakseni rakastaa. Kaikki, mitä kadulla näin, ihmiset, eläimet ja esineet, auttoivat minua uskomattomassa määrin tuntemaan elämää teeskentelemättömyydessään ja voimassaan.
Mikään ei opeta lasta tajuamaan yhteiskunnallista koneistoa niin hyvin kuin katu. Hänen tulee nähdä aamuisin maitomuijat, vedenkantajat, hiilenkuljettajat; hänen tulee tarkastella maustekauppiaan, makkarakauppiaan ja viinikauppiaan myymälöitä, hänen tulee nähdä rykmenttien marssivan ohi, soittokunta etunenässä, hänen tulee vetää henkeensä kadun ilmaa tunteakseen että työn laki on jumalallinen ja että jokaisen on suoritettava tehtävänsä tässä maailmassa. Minuun on jäänyt näistä illan ja aamun retkistä — kotoa kouluun ja koulusta kotiin — ystävällinen uteliaisuus ammatteja ja ammatinharjoittajia kohtaan.
Minun on kumminkin tunnustaminen, etten pidä kaikista yhtä paljon. Paperikauppiaat, jotka levittelevät myymäläinsä ikkunoihin Epinalin kuvia, olivat aluksi suosikkejani. Kuinka monesti olenkaan painanut nenäni vasten ruutua ja lukenut useiden pienten kuvanäytelmäin tarinan alusta loppuun asti!
Minä opin tuntemaan niitä paljon vähässä ajassa. Niiden joukossa oli toisia haaveellisia, jotka askarruttivat mielikuvitustani kehittäen minussa tuota kykyä, jonka puutteessa ihminen ei löydä mitään, ei edes kokemuksen piirissä eikä eksaktisten tieteitten alalla. Oli toisia, jotka esittivät olioita koruttomalla ja järkyttävällä tavalla näyttäen minulle ensi kerran kaikkein kauheimman, tai oikeammin ainoan kauhean asian, kohtalon. Sanalla sanoen: minä saan kiittää Epinalin kuvia paljosta.
Myöhemmin, neljän- viidentoista ikäisenä, minä en enää pysähtynyt maustekauppiaitten ikkunain ääreen, vaikka säilyhedelmärasiat kauan aikaa näyttivätkin ihastuttavilta. Minä halveksin rihkamakauppiasta enkä yrittänyt enää saada selkoa siitä arvoituksellisesta Y:stä, joka hohtaa kullattuna heidän nimikilvessään. Tuskin enää pysähdyin selvittelemään vanhojen viinimyymäläin koristeltujen ristikkoikkunain lapsellisia kuva-arvoituksia.
Hienostunutta mieltäni kiinnittivät nyt vain vaskipiirrosmyymälät, rihkamakauppiaitten näyteikkunat ja kirjalaatikot.
Te Cherche Midi-kadun likaiset juutalaiset, te rantalaiturien yksinkertaiset kirjainkaupustelijat, te mestarini, kuinka kiitollisia minun tuleekaan olla teille! Yhtä hyvin ja paremmin kuin yliopiston professorit olette te ohjannut älyllistä kasvatustani. Te kunnon miehet olette levittäneet ihastuneiden silmieni nähtäviin menneen ajan salaperäisiä muotoja ja kaikenlaisia inhimillisen ajatuksen kallisarvoisia muistomerkkejä. Teidän laatikoitanne penkoessani, tutkiessani nähtäville asettamianne vähäisiä muistoja isistämme ja heidän kauniista ajatuksistaan minuun juurtui huomaamattani kaikkein tervein filosofia.
Niin, ystäväni, kun lueskelin kuluneita, vanhoja nidoksianne, tarkastelin ruostunutta rautaromuanne ja madonsyömiä seinälaudoituksianne, joita möitte hankkiaksenne itsellenne elatuksen, niin minussa heräsi jo lapsena syvä olioitten katoavaisuuden ja kaiken turhuuden tunto. Minä aavistelin jo silloin, että oliot ovat vain pelkkiä yleisen harhakuvitelman vaihtuvia kuvia, ja olen siitä pitäen taipunut surumielisyyteen, lempeyteen ja sääliväisyyteen.
Kuten näette, opetti ulkoilmakoulu minulle korkeita tieteitä. Kodin koulu oli minulle sitäkin hyötyisämpi. Kuinka viehättäviä ovatkaan perheateriat, kun karahvit välkkyvät kirkkaina ja pöytäliina valkoisena helottaa, kuinka miellyttävä onkaan jokapäiväinen, tutunomainen pöytäkeskustelu ja kuinka tämä kaikki totuttaakaan lasta suosimaan ja tajuamaan kotoisia asioita, elämän vaatimattomimpia ja pyhimpiä asioita. Jos hänellä on, kuten minulla, onni omistaa älykkäät ja hyvät vanhemmat, niin pöydässä kuullut puheet kehittävät hänessä hyvää arvostelukykyä ja taipumusta rakkauteen. Hän syö joka päivä sitä siunattua leipää, jonka henkinen isämme mursi ja jakoi vaeltajille Emmauksen majatalossa. Ja hän sanoo kuten he: "Minun sydämeni on hehkuvainen minun rinnassani."
Ne ateriat, joita täysihoitolaiset nauttivat koulun ruokasalissa, eivät ole läheskään yhtä miellyttäviä ja kasvattavia. Kodin koulu on todellakin hyvä koulu!
Minut ymmärrettäisiin kumminkin kovin väärin, jos luultaisiin minun halveksivan klassillisia opintoja. Olen sitä mieltä, että vanhain ranskalaisten humanistien menetelmää noudattava vanhan Kreikan ja Rooman sivistyksen oppiminen muovaa ihmishenkeä paremmin kuin mikään muu. Sana humanistinen, joka merkitsee yleissivistyksellistä, aistikasta, hienoa, soveltuu hyvin klassilliseen kulttuuriin.
Se pieni miekkonen, josta teille vast'ikään kerroin myötätunnolla, joka annetaan minulle anteeksi, kun otetaan huomioon, ettei siinä ole mitään itsekästä ja että se kohdistuu varjo-olentoon, se pieni miekkonen, joka vaelsi Luxemburgin puiston halki hypähdellen kuin varpunen, oli sangen hyvä humanisti. Hänen lapsenmielensä nautti roomalaisesta voimasta ja muinaisen runouden suurista kuvista. Se, mitä hän vapaana ulko-oppilaana näki ja kuuli kuljeskellessaan myymälästä toiseen ja aterioidessaan vanhempainsa kanssa, ei ollenkaan vieroittanut häntä siitä kauniista kielestä, jota kymnaasissa opetetaan. Kaukana siitä: hän oli perehtynyt Attikan ja Ciceron kieleen jokseenkin niin hyvin kuin niihin voi perehtyä kunnon koulumestarien paimentamassa aapispoikain laumassa.
Hän ei ponnistellut paljoa maineen saavuttamiseksi eikä laisinkaan loistellut palkittujen luettelossa, mutta hän teki paljon työtä omaksi huvikseen. Hänen käännöksensä olivat varsin sujuvia ja hänen latinankieliset esityksensä olisivat ansainneet itsensä tarkastajan kiitokset, ellei niitä tavallisesti olisi ollut rumentamassa jokin lauseopillinen virhe. Enkö jo kertonut, että Liviuksen kertomukset hellyttivät kaksitoistavuotiaan jaloihin kyyneliin?
Mutta vasta Kreikkaan saavuttuaan hän näki kauneuden ylevässä yksinkertaisuudessaan. Hän saapui sinne myöhään. Aisopoksen sadut olivat aluksi synkistyttäneet hänen mieltänsä. Niitä selitti hänelle kyttyräselkäinen opettaja, kyttyräselkäinen ruumiiltaan ja sielultaan. Näettekö Thersiteen nuorine seuralaisineen runottarien lehdoissa? Pieni miekkonen ei tuota tajunnut. Voisihan otaksua, että hänen kyttyräselkäinen kasvattajansa oli varsin sovelias pyhittämään itsensä Aisopoksen satujen selittäjäksi. Mutta ei! Hän oli väärä kyttyräselkäinen, kyttyräselkäinen jättiläinen, jossa ei ollut henkeä eikä ihmisyyttä, pahaan taipuvainen ja kaikkein väärämielisin ihminen. Hän ei kelvannut mihinkään, ei edes selittämään kyttyräselkäisen ajatuksia. Muutenhan nuo pienet kuivat tarinat, joita mainitaan Aisopoksen nimellä, ovat säilyneet meille siinä siloitellussa muodossa, jonka niille antoi eräs ahdas- ja tyhjäkalloinen byzantilainen munkki. Minä en tiennyt neljännellä luokalla ollessani niiden alkuperää enkä siitä paljon välittänytkään, mutta minä arvostelin niitä aivan samoin kuin nyt.
Aisopoksen jälkeen annettiin käteemme Homeros. Minä näin Thetiksen kohoavan valkean pilven lailla yli meren, näin Nausikaan tovereineen, näin Deloksen palmupuun ja taivaan ja maan ja meren ja Andromakeen kyynelhymyn… Minä tajusin, tunsin. Kuuteen kuukauteen en voinut irtautua Odysseiasta. Siitä aiheutui lukuisia rangaistuksia. Mutta mitäpä haittasivat rangaistustehtävät? Minä olin Odysseuksen seurassa "sinipunervalla merellä"! Sitten minä keksin traagikot. Aiskhylosta en paljoakaan ymmärtänyt, mutta Sofokles ja Euripides aukaisivat minulle sankarien ja sankaritarten tenhoisan maailman ja perehdyttivät minut onnettomuuden runouteen. Jokainen lukemani murhenäytelmä soi uusia riemuja, uusia kyyneleitä ja uusia väristyksiä.
Alkestis ja Antigone herättivät minussa ylevimpiä unelmia, mitä lapsenmielessä milloinkaan on elänyt. Pää puskettuna sanakirjaan, joka lepäsi musteen tahrimalla pulpetinkannella, minä näin jumalallisia hahmoja, näin norsunluukäsivarsia, jotka lepäsivät valkoista tunikkaa vasten, kuulin ääniä, jotka helisivät kauniimmin kuin mikään musiikki, helisivät sopusointuista murhettansa.
Siitä koitui uusia rangaistuksia. Ne olivat oikeutettuja: minä askartelin asioissa, jotka eivät kuuluneet koulutehtäviini. Valitettavasti olen säilyttänyt tuon tottumuksen. Mihin elämänluokkaan minut suljettaneenkin loppuiäkseni, pelkään kovin, että vielä minua vanhoilla päivilläni uhkaa se moite, jonka seitsemännen luokan opettaja minua vastaan sinkosi: "Herra Pietari Nozière, te askartelette asioissa, jotka eivät kuulu koulutehtäviinne."
Varsinkin talvi-iltoina, kun palasin koulusta, tuo valkeus ja laulu minua huumasivat. Katulyhtyjen ja valaistujen ikkunain alla minä luin säkeitä, joita sitten kulkiessani puoliääneen toistelin. Talvi-illan vilkas liike vallitsi etukaupungin ahtailla kaduilla, jotka jo peittyivät hämäriin.
Sattui sangen usein, että törmäsin leipurin juoksupoikaan, joka kori päälaellaan uneksi omia unelmiansa kuten minäkin, tai tunsin äkkiä poskessani rattaitansa kiskovaa hevosparan kuuman hengityksen. Todellisuus ei lainkaan tärvellyt unelmaani, koska olin kovin kiintynyt näihin etukaupungin katuihin, joiden kivet olivat nähneet minun kasvavan ja varttuvan. Eräänä iltana minä luin Antigonen säkeitä erään kastanjakauppiaan lyhdyn valossa, ja vielä nytkin, neljännesvuosisadan kuluttua, palauttaa tämä säe:
"Häävuode, hautani!…" ehdottomasti mieleeni auvergnelaisen, joka puhaltaa paperipussiin, ja kylkeäni kuumentavan paistinpannun, jossa kastanjat kärisivät. Ja tuon kunnon miehen muisto liittyy mielessäni sopusointuisesti teebalaisen neidon valituksiin.
Niin minä opin paljon säkeitä. Niin minä keräsin hyödyllisiä ja arvokkaita tietoja. Niin minä hankin itselleni humanistista sivistystä.
Menettelytapani oli hyvä minulle, muille se ei kelpaisi ollenkaan.
Niinpä varonkin sitä kenellekään suosittelemasta.
Minun on muuten tunnustettava, että Homeroksen ja Sofokleen kasvatilta puuttui maku, kun hän tuli rhétorique-luokkaan. Opettajani vakuutti, että niin oli laita, ja minä uskon sen mielelläni. Maku, joka seitsentoistavuotiaana on tai jota hän osoittaa, on harvoin hyvä. Parantaakseen minun makuani opettajani kehoitti minua tarkoin perehtymään Casimir Uelavigne'in koottuihin teoksiin. Minä en noudattanut hänen neuvoansa. Sofokles oli ohjannut minut määrättyyn suuntaan, jota en enää voinut muuttaa. Opettajani ei minusta näyttänyt eikä näytä vieläkään hienosti sivistyneeltä kirjamieheltä, mutta hän oli ärtyneisyytensä ohella oikeamielinen ja rohkea. Jos hän istuttikin meihin joitakin kirjallisia harhaoppeja, näytti hän joka tapauksessa esimerkillään, millainen on kunnon mies.
Sellainen tiede palkitaan. Herra Charronia kunnioittivat kaikki hänen oppilaansa. Lapset näet osaavat antaa täsmälleen oikean arvon opettajiensa moraaliselle kelpoisuudelle. Mitä viisikolmatta vuotta sitten ajattelin väärämielisestä kyttyräselästä ja kelpo Charronista, ajattelen yhä vieläkin.
Mutta illan himmeys laskeutuu jo yli Luxemburgin puiston plataanien ja esiin loitsimani pieni haamu painuu pimeään. Hyvästi, sinä pieni minäni, jonka olen kadottanut ja jota aina surren kaipaisin, ellen löytäisi sitä entistään ehompana pojastani!
11.
Myrttimetsä.
I.
Lapsena minä olin ollut sangen älykäs, mutta seitsemäntoista ikävuoteni paikkeilla minä tuhmennuin. Olin niin ujo, etten osannut seurassa ollessani tervehtiä enkä istuutua ilman että hikikarpaloita kihosi otsalleni. Naisten läsnäolo herätti minussa jonkinlaista kauhua. Minä noudatin kirjaimellisesti seuraavaa Kristuksen seuraamiseen sisältyvää ohjetta, jonka olin oppinut jollakin alaluokalla ja joka oli säilynyt muistissani, koska säkeet, jotka ovat Corneillen sepittämät, olivat minusta tuntuneet eriskummallisilta:
Kavahda valppahasti seuraa vaimoin.
Ne vihamiestä vastaan sulta riistää suojan.
Sulkeos yhteisesti huomaan hyvän Luojan
Ne, jotka kaunistetut ovat hyvein aimoin;
Heit' älä koskaan viivy katsomassa.
Rakasta kaikkia, vaan Jumalassa.
Minä noudatin vanhan mystikko-munkin neuvoa, mutta tein sen tahtomattani. Olisin mielelläni hieman viivähtänyt naisväkeä katsomassa.
Äitini ystävättärien joukossa oli eräs, jonka seurassa olisin erikoisen mielelläni viipynyt. Hän oli nuorena ja kuuluisana kuolleen pianistin Adolphe Gance'in leski. Hänen nimensä oli Alice. Minä en ollut koskaan kunnolla nähnyt hänen hiuksiansa, silmiänsä, hampaitansa… Mitenkä voisikaan kunnolla nähdä sellaista, mikä häilyy, säihkyy, säteilee, häikäisee? Mutta hän näytti minusta unelmaa ihanammalta; hänestä hohti yliluonnollinen kirkkaus. Äidilläni oli tapana sanoa, ettei rouva Gance'in piirteissä tarkkaan eritellen ollut mitään tavatonta. Joka kerta kun äiti ilmaisi tämän mielipiteensä, pudisti isä epäuskoisena päätänsä. Hän menetteli varmaan samoinkuin minä, minun kelpo isäni: hän ei eritellyt rouva Gance'in piirteitä. Ja miten yksityiskohtien laita lieneekään ollut, kokonaisuus oli ihastuttava. Älkää uskoko äitiä; minä vakuutan teille, että rouva Gance oli kaunis. Rouva Gance veti minua puoleensa; rakkaus on suloinen; rouva Gance peloitti minua: rakkaus on hirmuinen.
Eräänä iltana, kun isäni luona oli muutamia vieraita, astui rouva Gance saliin niin hyväntuulisena, että minä tunsin rohkeuteni hieman lisääntyvän. Miesten seurassa hän toisinaan näytti huvikseenkävelijältä, joka heittelee murusia pikkulinnuille. Sitten hän yht'äkkiä paneutui ynseäksi, hänen kasvonsa jäykistyivät ja viuhka liikkui nyrpeän hitaasti. Minä en kyennyt seikkaa selittämään. Nyt sen oivallan varsin hyvin: Rouva Gance keimaili, siinä kaikki.
Sanon siis vieläkin: astuessaan mainittuna iltana saliin rouva Gance heitti jokaiselle, vähäpätöisimmällekin, joka oli mies, hymyn murusen. Minä en irroittanut hänestä katsettani ja olin havaitsevani hänen kauniissa silmissään surun ilmeen. Se järkytti minua. Minä näet olin hyvänluontoinen. Häntä pyydettiin soittamaan pianoa. Hän soitti erään Chopinin nocturnon. En ole koskaan kuullut niin kaunista soittoa. Olin tuntevinani Alice'in sormien, noiden pitkäin, valkoisten sormien, joista hän oli riisunut sormukset, hipovan korviani taivaallisin hyväilyin.
Hänen lopetettuaan minä vaistomaisesti ja mitään ajattelematta hain hänet takaisin paikalleen ja istuuduin hänen viereensä. Tuntiessani hänen povensa tuoksun suljin silmäni. Hän kysyi minulta, pidinkö musiikista. Hänen äänensä värähdytti minua. Minä avasin silmäni ja näin hänen katsovan minua; tuo katse oli minun tuhoni.
— Pidän, herra… vastasin hädissäni.
Kun maa ei sinä hetkenä auennut minua nielemään, oli syynä se, ettei luonto välitä ihmisen hartaimmistakaan toivomuksista.
Minä vietin yön huoneessani nimittäen itseäni tylsämieliseksi ja hölmöksi ja takoen nyrkeillä kasvojani. Aamulla harkitsin asiaa kauan pääsemättä sovintoon itseni kanssa. Puhuin itsekseni näin: "Kun tahtoo sanoa naiselle, että hän on kaunis, että hän on liian kaunis ja että hän osaa loitsia pianosta todellisia huokauksia, nyyhkytyksiä ja kyyneleitä, ja kykeneekin virkkamaan hänelle vain nämä kaksi sanaa: Pidän, herra…, niin osoittaa olevansa kohtuuttomassa määrin kykenemätön ilmaisemaan ajatuksiansa. Pietari Nozière, sinä olet sairaalloinen, mene ja kätke itsesi!"
Valitettavasti en kyennyt edes täysin itseäni kätkemään. Minun oli näyttäydyttävä koulussa, ruokapöydässä, kävelyllä. Minä kätkin käsivarteni, jalkani ja kaulani niin hyvin kuin osasin. Minut nähtiin sittenkin ja minä olin perin onneton. Tovereitteni joukossa minä voin antaa ja saada nyrkiniskuja; se on jonkinlainen asenne, se. Mutta äidin ystävättärien seurassa oli olo surkeata. Minä oivalsin, miten hyvä on tämä Kristuksen seuraamisen neuvo:
Kavahda valppahasti seuraa vaimoin.
— Mikä terveellinen neuvo, puhelin minä itsekseni. Jos olisin kavahtanut rouva Gance'ia tuona turmion iltana, jolloin hän esitti yötunnelman niin runollisen kauniisti, että ilma tuntui väreilevän hekumaa, olisin silloin häntä kavahtanut, niin hän ei olisi kysynyt minulta: "Pidättekö musiikista?" enkä minä olisi vastannut: "Pidän, herra…"
Nuo kaksi sanaa: "Pidän, herra…" soivat alinomaa korvissani. Ne olivat alinomaa läsnä muistissani, tai pikemminkin oli asia niin, että jokin kauhistava tajunnan ominaisuus näytti äkkiä pysähdyttäneen ajan, joten minä jäin auttamattomasti siihen silmänräpäykseen, jona nuo korjaamattomat sanat: "Pidän, herra…" oli lausuttu. Minua ei kiduttanut tunnonvaiva. Tunnonvaiva on leppoinen asia verrattuna minun kärsimykseeni. Minä vaivuin synkkään raskasmielisyyteen kuudeksi viikoksi, joiden kuluttua vanhempanikin havaitsivat minut tylsämieliseksi.
Tylsyyteni teki täydelliseksi se, että olin mielessäni yhtä rohkea kuin käyttäytymisessäni arka. Nuorten ihmisten mieli on yleensäkin jyrkkäkäänteinen. Minun mieleni oli vääjäämätön. Minä uskoin omistavani totuuden. Olin väkivaltainen ja kumouksellinen, kun olin yksinäni.
Millainen vallaton veitikka minä olinkaan yksin ollessani! Myöhemmin olen melkoisesti muuttunut. Nykyjään en kovin pelkää lähimmäisiäni. Minä koetan mahdollisuuden mukaan asettua omalle paikalleni minua henkevämpäin ja vähemmän henkeväin välimaalle luottaen edellisten älyyn. Sitävastoin en ole lainkaan varma ollessani yksinäni… Mutta minähän kerron teille tarinaa seitsemänneltätoista ikävuodeltani. Niin ollen käsitätte, että arkuuteni ja rohkeuteni toisiinsa yhtyneinä tekivät minusta kerrassaan mahdottoman olennon.
Kuusi kuukautta kertomani hirveän seikkailun jälkeen, kun olin joltisellakin kunnialla päässyt rhétorique-luokaltani, isä lähetti minut loma-ajaksi maaseudulle. Hän kirjoitti puolestani eräälle sangen vaatimattomalle ja sangen kunnianarvoiselle virkaveljelleen, eräälle vanhalle maalaistohtorille, joka harjoitti ammattiaan Saint-Patrice'issa.
Sinne minä sitten lähdin. Saint-Patrice on pieni, Normandian rannikolla sijaitseva kyläkunta. Se on metsän kainalossa ja laskeutuu tasaisesti kohti rantakallioiden saartamaa hiekkarantaa. Ranta oli silloin asumaton, autio. Meri, jonka näin ensi kerran, ja metsä, jonka rauha tuntui ihmeen leppoisalta, herättivät minussa aluksi jonkinlaista ihastusta. Veden ja lehväin häilyväisyys sointui mieleni häilyväisyyteen. Minä ratsastelin metsässä, kieriskelin puolialastomana hiekkarannalla ikävöiden jotakin tuntematonta, jota kaikkialla aavistelin, mutta en mistään löytänyt.
Olin yksin kaiket päivät ja itkeskelin ilman syytä. Toisinaan saatoin tuntea sydämeni äkkiä paisuvan, niin että luulin siihen paikkaan kuolevani. Sanalla sanoen: olin kovin levoton. Mutta onko maailmassa rauhaa, joka vetäisi minun levottomuudelleni vertoja? Ei ole. Todistakoot puut, joiden oksat pieksivät kasvojani, todistakoon rantakallio, jolle kiipesin katselemaan auringon mereenmenoa, ne todistakoot, ettei mikään vedä vertoja sille kivulle, joka minua silloin ahdisti, ettei mikään vedä vertoja ihmisten ensimmäisille unelmille! Jos kaipuu kaunistaa kaikki lie oliot, joihin se kohdistuu, niin tuntemattoman kaipuu kaunistaa maailmankaikkeuden.
Suhteellisen terävyyden ohella on minussa aina ilmennyt omituista yksinkertaisuutta. Levottomuuteni ja epämääräisten kaipioitteni syy olisi kenties kauankin vielä pysynyt minulle tuntemattomana, ellei eräs runoilija sitä olisi minulle kirkastanut.
Minä olin jo koulussa mieltynyt runoilijoihin, ja tämä mieltymys on onneksi jäänyt pysyväiseksi. Seitsentoistavuotiaana minä ihailin Vergiliusta ja olisin ymmärtänyt hänet jokseenkin yhtä hyvin ilman opettajien selityksiä. Loma-aikoina minulla oli aina Vergilius taskussani. Se oli Bliss'in julkaisema pieni, kehno Vergilius; minulla on se vieläkin. Minä säilytän sitä niin huolellisesti kuin mitään ylipäänsä voin säilyttää; siitä putoaa kuivuneita kukkia joka kerta kun sen avaan. Vanhimmat näistä kukista ovat kasvaneet Saint-Patrice'in metsässä, tienoolla, jossa olin ylen onnellinen ja ylen onneton seitsemäntoistavuoden iällä.
Eräänä päivänä kuljin jälleen yksinäni metsänrinteeseen hengittäen mielihyvin niitetyn heinän tuoksua. Tuuli toi meren suolaa huulilleni, minä tunsin auttamatonta väsymyksentunnetta, istuuduin maahan ja katselin kauan taivaan pilviä.
Sitten avasin tapani mukaan Vergiliukseni ja luin: Hic, quos durus amor…
"Ne, jotka ankara rakkaus on menehdyttänyt säälimättömään riutumukseen, käyskelevät siellä salaperäisten lehtokujien peitossa ja myrttimetsä levittää siimestään ylt'ympäri…"
"Ja myrttimetsä levittää siimestään…" Tunsinhan sen, myrttimetsän: se sijaitsi minussa itsessäni. Sen nimi vain oli minulle tuntematon. Vergilius ilmaisi minulle sairauteni syyn. Hän opetti minut tietämään, että rakastin.
Mutta minä en vielä tiennyt ketä rakastin. Se kävi ilmi vasta seuraavana talvena, kun jälleen näin rouva Gance'in. Te olette epäilemättä tarkkanäköisempi kuin minä olin. Olette arvannut, että rakastin Alice'ia. Mikä ihmeellinen kohtalon oikku! Minä rakastin juuri sitä naista, jonka kuullen olin esiintynyt ylen naurettavasti ja jolla varmaankaan ei ollut minusta mitkään hyvät ajatukset. Olihan siinä epätoivon aihetta. Mutta siihen aikaan ei epätoivo ollut käytännössä; esi-isämme olivat käyttäneet sitä liiaksi, joten se oli kulunut loppuun. Minä en tehnyt mitään hirmuista tai suurta. En piiloutunut minkään vanhan luostarin luhistuvien holvien suojaan, en kuljettanut masentunutta mieltäni erämaihin, en yrittänyt manata esiin rajuilmoja. Olinhan vain kovin onneton ja suoritin päästötutkintoni.
Onnenikin oli raateleva. Alice'in nähdessäni ja kuullessani hänen puhuvan minun täytyi ajatella: "Hän on ainoa nainen, jota voin rakastaa; minä olen ainoa mies, jota hän ei voi sietää." Hänen soittaessaan pianoa minä kääntelin nuottilehtiä katsellen kuinka kevyet hiukset leikkivät hänen valkoisella kaulallaan. Mutta jotten jälleen joutuisi vaaraan nimittää häntä herraksi, vannoin kalliisti, etten virkkaisi hänelle enää mitään. Elämässäni sattui pian senjälkeen muutoksia, ja Alice hävisi näkyvistäni ilman että olin rikkonut kallista valaani.
II.
Tänä kesänä, ollessani vuoristossa terveysvettä juomassa, tapasin jälleen rouva Gance'in. Puoli vuosisataa rasittaa nyt sitä kauneutta, joka aiheutti ensimmäisen levottomuuteni, kaikista hurmaavimman. Mutta tuossa raunioituneessa kauneudessa on vielä suloa. Harmaahapsisena minä itse vapautin itseni nuoruudessa vannomastani valasta:
— Hyvää päivää, hyvä rouva, sanoin minä rouva Gance'ille.
Ja tällä kertaa, — valitettavasti! — ei nuoruusvuosien tunne häirinnyt katsettani eikä ääntäni.
Hän tunsi minut jokseenkin helposti. Muistelomme punoutuivat toisiinsa, ja me koetimme keskustelemalla sulostuttaa hotellin tyhjänpäiväistä elämää.
Pian muodostui välillemme uusia siteitä ja nämä siteet ovat liiankin kestävät: ne muodostaa ponnistusten ja' vaivain yhteisyys. Me juttelimme joka aamu viheriällä penkillä, auringon paistaessa, jäsentemme kolotuksesta ja muista huolistamme. Siitä riitti puhumista. Huvin vuoksi me sekoitimme menneisyyttä nykyaikaan.
— Olittepa te kaunis, hyvä rouva, sanoin minä eräänä päivänä, kaunis ja ihailtu!
— Epäilemättä, vastasi hän hymyillen. Minä voin sen sanoa nyt kun olen vanha: minä miellytin. Tämä muisto lohduttaa minua vanhentuessani. Osakseni on tullut sangen imartelevaa ihailua. Mutta minä hämmästyttäisin teitä kovin, jos sanoisin, mikä ihailunosoitus minuun on syvimmin vaikuttanut.
— Olisipa hauska kuulla.
— No niin, minä sanon sen teille. Eräänä iltana, (siitä on jo pitkä aika) joutui pieni koulupoika minua katsellessaan niin hämilleen, että nimitti minua herraksi vastatessaan johonkin kysymykseeni. Mikään muu ihailunosoitus ei ole minua imarrellut ja tyydyttänyt siinä määrin kuin tuo omituinen vastaus ja sen lausumisessa ilmennyt sävy.
12.
Varjo.
Kahdennellakymmenennellä ikävuodellani minä jouduin kokemaan jotakin tavatonta. Isäni oli lähettänyt minut maaseudulle järjestämään erästä perheasiaa. Minä lähdin eräänä päivänä iltapuolella pienestä, sievästä Ernéen kaupungista käydäkseni seitsemän peninkulman päässä, Saint-Jeanin köyhässä pitäjässä sijaitsevassa, nykyisin autiossa talossa, joka oli kolmatta sataa vuotta ollut isäni suvun asuntona. Oltiin joulukuun alussa. Satoi lunta aamusta pitäen. Tie, joka kulki pensasaitojen keskitse, oli monin paikoin kovin kuoppainen, joten meidän, hevoseni ja minun, oli aika vaikea välttää lätäköitä.
Kuuden, seitsemän kilometrin päässä Saint-Jeanista tie näytti käyvän paremmaksi, joten minä aloin ajaa täyttä laukkaa huolimatta nousevasta rajutuulesta ja lumesta, joka pieksi kasvojani. Tietä reunustavat puut pakenivat molemmin puolin niinkuin muodottomat, surulliset öiset haamut. Ne olivat kamalannäköisiä, nuo mustat puut halkaistuine latvoineen, pahkoineen ja haavoineen, vääntyneine käsivarsineen. Ne melkein minua peloittivat, kun muistin, mitä Ernéen varapastori oli edellisenä iltana minulle niistä kertonut. Erään näistä puista, oli varapastori kertonut, erään näistä metsäseudun raajarikoista, kastanjan, joka oli menettänyt päänsä jo pari sataa vuotta sitten ja oli ontelo kuin torni, halkaisi salama ylhäältä alas asti helmikuun 24 p:nä 1849. Siten syntyneessä halkeamassa näkyi miehen luuranko pystyssä, pyssy ja rukousnauha kupeellansa. Ontelosta löydettyyn taskukelloon oli merkitty nimi Claude Nozière. Tämä Claude, isäni isän setä, oli eläessään salakuljettaja ja rosvo. Vuonna 1794 hän otti osaa chouanien kapinaan. Pahoin haavoittuneena, sinisten takaa-ajamana,hän piiloutui puun onkaloon kuolemaan. Hänen kohtalostaan eivät tienneet ystävät enempää kuin vihollisetkaan; vasta puolen vuosisadan kuluttua vanhan chouanin kuolemasta toi salamanisku hänet ilmoille.
Minä ajattelin häntä, nähdessäni pakenevat puut kummallakin puolen tietä, ja joudutin hevoseni kulkua. Oli pimeä yö, kun saavuin Saint-Jeaniin.
Tulin majataloon, jonka nimikilpi vingutti tuulessa surkeasti vitjojaan. Vietyäni hevoseni talliin astuin matalaan vierashuoneeseen ja heittäydyin vanhaan nojatuoliin lieden luo. Siinä lämmitellessäni voin tulen valossa katsella emännän kasvoja. Ne olivat kauhistuttavat vanhuksen kasvot, näyttivät jo osalta olevan mullan peitossa. Näkyvissä oli vain syöpynyt nenä ja kuolleet silmät veristävien luomien peitossa. Hän tarkasteli minua epäluuloisesti, kuten muukalaista ainakin. Rauhoittaakseni häntä minä mainitsin nimeni, jonka täytyi olla hänelle sangen tuttu. Hän vastasi päätään pudistaen, ettei Nozière-sukua enää ollut olemassakaan. Siitä huolimatta hän suostui toimittamaan minulle illallisen. Hän heitti lieteen kimpun risuja ja poistui.
Olin alakuloinen ja väsynyt ja sanomattoman pelontuskan vallassa. Minua ahdistivat synkät ja väkivaltaiset mielikuvat. Minä vaivuin hetkiseksi unenhorroksiin, mutta puolinukuksissakin kuulin yhä uuninpiipussa ulvovan tuulen, joka puuskittain sirotteli saappailleni lieden tuhkaa.
Kun muutaman minuutin kuluttua jälleen avasin silmäni, oli edessäni näky, jota en milloinkaan unohda. Minä näin selvästi huoneen perällä, valkeaksi kalkitulla seinällä, liikkumattoman varjon. Se oli nuoren tytön varjo. Kasvojen ääriviiva oli niin suloinen, puhdas ja viehättävä, että sen nähdessäni tunsin koko väsymykseni ja koko alakuloisuuteni sulautuvan hurmaavaksi ihastuksen tunteeksi.
Minä katselin varjokuvaa luullakseni minuutin ajan. Mahdollista kumminkin on, että hurmioni kesti enemmän tai vähemmän aikaa, sillä minulla ei ole mitään keinoa mitata sen todellista kestoa. Sitten käänsin päätäni nähdäkseni kenen tuo kaunis varjo oli. Huoneessa ei ollut ketään… ei ketään muuta kuin vanha kapakanemäntä, joka parhaillaan asetteli pöydälle puhdasta liinaa.
Katsoin uudelleen seinälle: varjoa ei enää näkynyt.
Silloin valtasi mieleni jonkinlainen lemmentuska ja katoaminen suretti minua.
Minä harkitsin hetkisen, täysin kirkkaasti, ja kysyin sitten:
— Muori hoi, kuka siellä oli, äsken juuri?
Emäntä vastasi ihmeissään, ettei hän ollut nähnyt ketään.
Minä juoksin ovelle. Tiheä lumisade peitti pihan, ja lumessa ei näkynyt yhtäkään jalanjälkeä.
Muori, oletteko varma siitä, ettei talossa ole ketään naishenkilöä?
Muori vastasi, ettei ollut muuta kuin hän.
— Entä varjo? huudahdin minä.
Hän ei vastannut.
Sitten minä koetin täsmällisten fysikaalisten periaatteiden mukaan määritellä sen kappaleen paikan, jonka varjon olin nähnyt; ja osoitin paikkaa sormellani:
— Hän oli tuossa, uskokaa, jos tahdotte…
Vanhus lähestyi minua kynttilä kädessä, katsoi minua jäykästi elottomilla silmillään ja virkkoi:
— Nyt minä näen, ettette petä minua, vaan että todellakin olette eräs Nozière. Oletteko kenties Jeanin, Pariisin tohtorin poika? Minä tunsin hänen setänsä, Renén, kun hän oli vielä nuori. Hän näki, hänkin, naisen, jota kukaan muu ei nähnyt. On luultavaa, että se on Jumalan koko suvulle säätämä rangaistus siitä synnistä, johon teki itsensä syypääksi chouani Claude, joka menetti sielunsa autuuden antautuessaan tekemisiin leipurin vaimon kanssa.
— Puhutteko, kysyin minä, siitä Claude'ista, jonka luuranko löydettiin ontosta puusta, pyssy ja rukousnauha vierellään?
— Nuori herraseni, rukousnauhasta ei hänellä ollut mitään hyötyä. Hän on syössyt itsensä ikuiseen kadotukseen vaimon vuoksi.
Vanhus ei kertonut minulle sen enempää. Minä voin tuskin maistaa hänen tarjoamaansa ruokaa: leipää, munia, silavaa ja omenaviiniä. Katseeni kääntyi alinomaa seinälle, jossa olin nähnyt varjon. Olinhan sen todella nähnyt! Se oli hyvin selvä, tarkkapiirteisempi kuin olisi voinut olla lieden häilyvän valon ja kynttilän savuavan liekin luoma luonnollinen varjo.
Seuraavana päivänä minä kävin siinä autiossa talossa, jossa olivat aikoinaan asuneet Claude ja René, kuljin seudun ristiin rastiin, tiedustelin asioita kirkkoherralta, mutta en saanut minkäänlaista tietoa siitä nuoresta tytöstä, jonka varjon olin nähnyt.
En tiedä vielä nytkään, onko uskottava vanhaa kapakanemäntää. En tiedä, onko jokin haamu käynyt tässä tuiman yksinäisessä metsäseudussa tervehtimässä talonpoikia, joista polveudun, ja onko perinnöllinen Varjo, joka ilmestyi juroille ja mystillisille esi-isilleni, näyttäytynyt uusin suloin heidän uneksivalle lapsellensa.
Olenko nähnyt Saint-Jeanin majatalossa Nozière-perheen sukuhaltijan, vai ilmoitettiinko minulle ehkä tuona talviyönä, että minulle lankeisi elämässä kaikkein paras osa, että laupias luonto oli suonut minulle kalleimman lahjansa, unelmien lahjan?