SUSANNAN KIRJA

I.

LUKIJALLE.

Pietari Nozière'in muistelmat päättyvät äskeiseen kertomukseen. Olemme katsoneet olevan syytä liittää niihin muutamia samalla käsialalla kirjoitettuja sivuja. Susannan kirja on kokonaisuudessaan peräisin ystävämme papereista. Sitä kootessa on otettu herra Nozière'in muistiinpanovihkoista kaikki, mikä kiinteämmin tai höllemmin liittyi hänen tyttärensä lapsuuteen. Siten on voitu muodostaa uusi luku tähän perhekirjaan, jota hän aikoi jatkuvasti kirjoittaa, mutta joka jäi häneltä pelkiksi katkelmiksi.

Julkaisija.

1.

Kukko.

Susanna ei ollut vielä alkanut etsiä kauneutta. Mutta kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäiseksi ehdittyään hän ryhtyi tuohon tehtävään melkoisin innoin.

Se tapahtui ruokasalissa. Sali näyttää vanhanaikuiselta, koska tarjoilupöydät ovat täynnä fajanssilautasia, savileilejä, tinahaarikoita ja pieniä venezialaisia pulloja. Susannan äiti, korukapineisiin hullaantunut pariisitar, on asiat niin järjestänyt. Tämän vanhan rihkaman keskellä Susanna näyttää sitäkin tuoreemmalta valkoisessa, kirjaillussa hamosessaan. Nähdessään hänet siinä ympäristössä johtuu sanomaan: "Siinä on tosiaankin ihan uusi pikku olento!"

Hän ei välitä mitään esivanhempain pöytä- astioista, ei vanhoista, mustuneista muotokuvista eikä seinille ripustetuista suurista kuparilautasista. Olen kumminkin varma siitä, että kaikki nämä vanhat esineet tuonnempana herättävät hänessä haaveellisia mielikuvia, idättävät hänen aivoissaan eriskummallisia, mahdottomia ja lumoavia unelmia. Hän tulee näkemään näkyjä. Jos hänen älynsä ottaa siihen sopeutuakseen, niin hän harjoittaa noiden esineiden avulla yksityiskohtiin ja tyyliin kohdistuvaa somaa kuvitteluvoimaa, joka kaunistaa elämää. Minä kerron hänelle mielettömiä tarinoita, jotka eivät ole paljoa epätodellisempia kuin toiset, mutta paljon kauniimpia; hän hullaantuu niihin. Minä toivon kaikille niille, joita rakastan, rahtusen mielettömyyttä. Se tekee heidän sydämensä iloiseksi. Toistaiseksi Susanna ei hymyile edes tynnyrillään ajelevalle pienelle Bakkokselle. Kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäisenä ihminen on vakava.

Oli aamu, vienon harmaja aamu. Villiviini ja kierto erivärisine tähtineen reunustivat ikkunaa. Olimme päättäneet aterian, vaimoni ja minä, ja juttelimme kuten ihmiset, joilla ei ole mitään sanomista. Oli eräs niitä hetkiä, joina aika kuluu hiljalleen kuin tyynenä vaeltava virta. On näkevinään sen kuluvan, ja jokainen lausuttu sana on kuin virtaan heitetty pieni kivi. Luullakseni me puhuimme Susannan silmien väristä. Siinä onkin ehtymätön puheenaihe.

— Ne ovat harmaansiniset.

— Niissä on vivahdus kullan ja sipuliliemen väriä.

— Ne välkähtelevät viheriää.

— Totta kaikki; ne ovat ihmeelliset.

Samassa saapui itse Susanna. Tällä kertaa hänen silmänsä olivat soman harmaat kuten ilma ulkona. Hän saapui hoitajattarensa käsivarrella. Hienon maailman tapa olisi vaatinut hänen saapuvan imettäjänsä sylissä. Mutta Susanna menettelee niinkuin La Fontaine'in karitsa ja niinkuin karitsat yleensä: hän imee äitiänsä. Tiedän varsin hyvin, että moisessa äärimmäisen talonpoikamaisessa tapauksessa on koetettava ainakin näennäisesti noudattaa soveliaisuuden vaatimuksia palkkaamalla niin sanottu kuiva imettäjä. Kuivalla imettäjällä on myssyssään pitkät neulat ja nauhat kuten imettäjällä ainakin; häneltä ei puutu muuta kuin maito. Maitohan koskee ainoastaan lasta, jotavastoin nauhat ja neulat näkee koko maailma. Kun äiti erehtyy imettämään, ottaa hän häpeänsä peitteeksi kuivan imettäjän.

Mutta Susannan äiti on hupakko; hän ei ole ottanut huomioon tuota kaunista tapaa.

Susannan hoitajatar on nuori, kotikylästään tänne muuttanut maalaistyttö, joka on jo ehtinyt kotonaan kasvattaa seitsemän, kahdeksan pientä veljeä ja laulelee aamusta iltaan Lothringin lauluja. Hänelle myönnettiin vapaa päivä Pariisiin tutustumista varten. Hän palasi ihastuneena: hän oli nähnyt kauniita retiisejä. Muukaan ei ollut näyttänyt ollenkaan kehnolta, mutta retiisit kerrassaan lumosivat hänet, hän kirjoitti niistä kotipuoleensa. Tämä yksinkertaisuus tekee hänet varsin soveliaaksi Susannan seuraan, sillä Susanna puolestaan ei näytä havaitsevan koko luomakunnassa muuta kuin lamput ja karahvit.

Susannan saapuessa ruokasali muuttui sangen rattoisaksi. Me nauroimme Susannalle; Susanna nauroi meille: rakastavaiset keksivät aina ilmaisukeinoja. Äiti ojensi norjat käsivartensa, joilta aamuviitan hiha valahti huolettomasti kuten kesäaamuna ainakin. Sitten Susanna ojensi pienet nukenkätösensä, jotka pistivät jäykkinä esiin nyppykangashihoista. Hän levitti sormensa, joten hihansuulle ilmestyi viisi rusottavaa sädettä. Ihastunut äiti otti hänet syliinsä, ja me olimme kaikki kolme täysin onnelliset, mikä kenties johtui siitä, ettemme ajatelleet mitään. Tämä olotila ei voinut kestää kauan. Susanna kurottautui kohti pöytää avaten silmänsä niin selkosen selälleen, että ne kävivät ihan pyöreiksi, ja pudisteli pieniä käsivarsiaan, jotka näyttivät puusta sorvatuilta. Hänen katseessaan oli hämmästystä ja ihailua. Hänen liikuttavan ja kunnioitettavan typerissä pikku kasvoissaan välähti jotakin henkevää.

Hän huudahti kuin haavoitettu lintu.

— Taisi neula pistää, arveli äiti, joka onneksi oli lujasti kiinni elämän todellisuudessa.

Nuo lukkoneulat aukenevat ihan huomaamatta, ja Susannan vaatetuksessa on niitä kahdeksan!

Mutta ei, Susannaa ei pistänyt neula vaan kiintymys kauniiseen.

— Kiintymys kauniiseen kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäisenä?

— Päätelkää itse. Susanna suoltautui puolittain pois äidin sylistä, heilutti nyrkkejään ja onnistui olkapäätään ja polveaan apunaan käyttäen, huohottaen, yskien ja kuolaten saamaan käsiinsä lautasen. Vanha, hienostumaton strassburgilainen käsityöläinen (epäilemättä sangen yksinkertainen mies; levätköön rauhassa!) oli maalannut lautasen pohjaan punaisen kukon.

Susanna tahtoi saada haltuunsa tuon kukon. Hän ei halunnut sitä syödäkseen, joten hän ilmeisesti piti sitä kauniina. Hänen äitinsä, jolle minä esitin tämän helpon johtopäätelmän, virkkoi:

— Oletpa sinä houkko! Jos Susanna olisi saanut kukon käsiinsä, olisi hän heti pistänyt sen poskeensa sitä ollenkaan ihailematta. Henkeviltä ihmisiltä puuttuu todellakin usein tervettä järkeä!

— Epäilemättä hän olisi niin menetellyt, vastasin minä. Mutta sehän vain todistaa, että hänen jo lukuisien eri kykyjensä valtaelimenä toimii suu. Hän on harjoittanut suutansa ennenkuin silmiänsä ja on tehnyt aivan oikein! Nyt hänen harjoitettu, herkkä suunsa on paras tiedonväline, mitä hänellä toistaiseksi on käytettävissään. Hänellä on täysi syy sitä käytellä. Voitte uskoa, että tyttäremme on pelkkää viisautta. Epäilemättä hän olisi pistänyt kukon suuhunsa, mutta hän olisi sen pistänyt sinne kauniina kappaleena, ollenkaan huolimatta sen ravitsevaisuudesta. Huomatkaa, että tämä tottumus, joka todella on olemassa pienissä lapsissa, jää kuvaannollisena ihmisten kieleen. Mehän puhumme runoelman, maalauksen ja oopperan nauttimisesta.

Minun esittäessäni näitä kestämättömiä väitteitäni, jotka filosofinen maailma kumminkin hyväksyisi, jos ne ilmaistaisiin käsittämättömällä kielellä, Susanna takoi lautasta nyrkeillään, raapi sitä kynsillään, puheli sille (somaa salaperäistä laverrustaan!) ja käänsi kolahdutti sen vihdoin nurin.

Hän ei osoittanut erikoista kätevyyttä, ei tosiaankaan! Hänen liikkeistään puuttui täsmällisyys. Mutta liike, olipa se näennäisesti miten mutkaton tahansa, on sangen vaikea suorittaa, ellei se ole totunnainen. Ja millaisia tottumuksia te oikeastaan vaaditte kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäiseltä henkilöltä? Ottakaa huomioon, että on hallittava hermoja, luita ja lihaksia, jos tahtoo pikkusormeaankaan kohottaa. Siihen verrattuna ei herra Thomas Noldenin kaikkien pelinukkien lankain hoitelu ole yhtään mitään. Darwin, joka oli terävä havaintojentekijä, ihmetteli, että pienet lapset osaavat nauraa ja itkeä. Hän kirjoitti paksun nidoksen, jossa selitti, miten lapset menettelevät. Me olemme armottomia, "me tiedemiehet", kuten herra Zola sanoo.

Onneksi en minä ole niin suuri tiedemies kuin herra Zola. Minä olen pintapuolinen. Minä en kokeile Susannalla, vaan tyydyn huomioimaan, kun voin sen tehdä häntä kiusaamatta.

Susanna kynsi kukkoansa ja joutui ihan ymmälle, koska ei voinut käsittää, kuinka näkyvää oliota on mahdoton saada käsiinsä. Se meni yli hänen ymmärryksensä, kuten ylipäänsä kaikki. Tämä ominaisuus se juuri tekee Susannan viehättäväksi. Pienet lapset elävät alinomaisessa ihmeessä; kaikki oudostuttaa heitä. Siitä johtuu heidän katseessaan ilmenevä runous. Meidän vierellämme ollen he asustavat meille vieraissa maailmoissa. Heitä ympäröi tuntematon, jumalallinen tuntematon.

— Pikku hupakko! virkkoi hänen äitinsä.

— Ystäväiseni, tyttärenne on tietämätön, mutta järkevä. Kun ihminen näkee kauniin olion, niin hän haluaa sen omistaa. Se on luonnollinen taipumus, jonka lainsäädäntökin ottaa huomioon. Béranger'n mustalaiset, jotka sanovat: "mikä mulle on somaa, se mulle on omaa", ovat kovin harvinaiseen ryhmään kuuluvia viisaita. Jos kaikki ihmiset ajattelisivat heidän tavallaan, niin ei olisi olemassa mitään sivistystä, vaan elettäisiin alastomina ja vailla kaikkia taitoja kuin Tulimaan asukkaat. Te ette ole laisinkaan heidän kannallansa; te pidätte vanhoista seinäverhoista, joissa nähdään haikaroita puitten alla, ja te peitätte niillä talon kaikki seinät. Minä en tahdo teitä siitä moittia, kaukana siitä. Mutta käsittäkää toki Susanna ja hänen kukkonsa.

— Käsitänhän minä hänet, hän tekee samoinkuin pikku Pekka, joka tahtoi siepata kuun vesisaavista. Hänelle ei sitä annettu. Mutta ystäväiseni, ettehän väitä hänen pitävän kukon kuvaa todellisena kukkona; eihän hän ole milloinkaan nähnyt elävää kukkoa.

— Eipä kylläkään, mutta hän pitää haavekuvaa todellisuutena. Ja taiteilijat ovat epäilemättä hänen erehdyksestään jossakin määrin vastuunalaiset. Ovathan he jo kauan aikaa yrittäneet viivojen ja värien avulla jäljitellä olioiden muotoa. Kuinka monta tuhatta vuotta sitten onkaan kuollut se kunnon luolaihminen, joka kaiversi norsunluiseen laattaan mammutin kuvan! Onko ihme, että he niin kauan jäljittely taitoansa harjoitettuaan vihdoin kykenevät lumoamaan kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäisen pienen olennon! Ketäpä ei näennäisyys viehättäisi? Pääseekö itse tiedekään, jolla meitä rasitetaan, näennäistä kauemmaksi? Mitä löytää professori Robin mikroskoopistaan? Näennäistä, pelkkää näennäistä. "Suotta meitä liikuttavat turhat luulot", on Euripides sanonut…

Niin minä haastelin valmistautuen selittämään Euripideen säettä. Olisin epäilemättä löytänyt siitä syvää merkitystä, jota yrttien myyjättären poika ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi. Mutta ympäristöni muuttui kerrassaan sopimattomaksi filosofiseen mietiskelyyn; Susanna, joka ei saanut kukkoa lautasesta irti, antautui ankaran kiukun valtaan; hänen kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi, nenä paisui kafferimaisen laajaksi, posket levisivät yli silmien, ja kulmakarvat kohosivat otsan ylärajoille. Otsa, joka sekin oli ihan punainen, kuohuksissa, kupurain, kolojen ja ristiriitaisten vakojen peittämä muistutti suitsuperäistä seutua. Suu venyi korvia myöten, ja ikeneitten välistä tunkeutui ilmoille korviasärkevä ulvonta.

— Kas niin! huudahdin minä. Mikä intohimon purkaus! Intohimoja ei pidä tuomita. Kaikki suuri, mitä tässä maailmassa on tehty, on tehty niiden nojalla. Kas, miten niiden välähdys tekee pienen lapsen melkein yhtä peloittavaksi kuin pieni kiinalainen epäjumalankuva. Tyttäreni, minä olen sinuun tyytyväinen! On hyvä, jos sinussa on voimakkaat intohimot, jos sallit niitten kasvaa ja kasvat itse niitten ohella. Ja jos myöhemmin pääset niiden järkähtämättömäksi valtijattareksi, niin niiden voima on oleva sinun voimasi ja niiden suuruus sinun kauneutesi. Intohimot muodostavat ihmisen koko moraalisen rikkauden.

— Mikä meteli! huudahti Susannan äiti. Eihän tässä enää kuule omaa ääntänsä, kun toisella puolen pauhaa filosofi puhuen puita heiniä, toisella puolen pienokainen, joka luulee kukon kuvaa ties miksi todelliseksi. Naisraukat tarvitsevat kipeästi terveen järkensä voidakseen elää miehen ja lasten kanssa!

— Tyttärenne, vastasin minä, on ensimmäisen kerran etsinyt kauneutta. Se on kuilun hurmausta, sanoisi joku romantikko; minä nimitän sitä yleväin henkien luonnolliseksi harjoitukseksi. Mutta siihen ei tule antautua liian varhain eikä riittämättömin menetelmin. Rakas ystävä, teillä on pätevät taikakeinot Susannan tuskien tyynnyttämiseksi. Tuudittakaa tyttärenne uneen!

2.

Tähti.

Susanna täyttää tänä iltana kaksitoista kuukautta. Sen ainoan vuoden aikana, jonka hän on viettänyt tämän vanhan maan päällä, on hän ehtinyt kokea paljon. Täysi-ikäinen, joka kykenisi kahdessatoista vuodessa keksimään niin paljon ja niin hyödyllisiä asioita kuin Susanna on keksinyt kahdessatoista kuukaudessa, olisi jumalallinen kuolevainen. Pienet lapset ovat väärinarvosteltuja neroja; he ottavat maailman valtoihinsa yli-inhimillisin tarmoin. Mikään ei vedä vertoja tälle elämän ensimmäiselle puuskalle, ihmishengen ensimmäiselle kohonnalle.

Käsitättekö, että nuo pienet olennot näkevät, koskettavat, puhuvat, tekevät huomioita, vertailevat, muistavat? Käsitättekö, että he kulkevat, menevät ja tulevat? Käsitättekö, että he leikkivät, sillä leikki on kaikkien taiteiden perimmäinen aate. Nuket ja laulelmat sisältävät jo melkein koko Shakespeare'in.

Susannalla on iso kori täynnä leluja, joista vain muutamat ovat leluja luonnostaan, kuten puuhevoset ja kuminuket. Toiset on erikoinen kohtalon oikku muuttanut leluiksi. Niiden joukossa on vanhoja kukkaroita, kangastilkkuja, laatikonpohjia, mittanauha, saksikotelo, aikataulu ja kivenkappale. Ne ovat kaikki surkeassa kunnossa. Susanna vetää ne joka päivä korista luovuttaakseen ne äidilleen. Hän ei kiinnitä yhteenkään niistä erikoista huomiota eikä yleensä mitenkään erota tätä pientä omaisuuttaan muusta olevaisesta. Maailma on hänelle suuri paloiteltu ja maalattu leikkikalu.

Jos ottaisi vaivakseen perehtyä tähän luonnonkäsitykseen ja johtaisi siitä kaikki Susannan teot ja mietteet, niin joutuisi ihmettelemään tässä pienessä mielessä vallitsevaa johdonmukaisuutta. Mutta me arvostelemme häntä omien käsitystemme mukaan emmekä hänen. Ja koska hänellä ei ole meidän järkeämme, me päättelemme, että hän on ihan järjetön. Mikä vääryys! Minä, joka osaan asettua oikealle näkökannalle, keksin johdonmukaista mielevyyttä, missä kansanomainen käsitys näkee vain mieletöntä käyttäytymistä.

Minä en kumminkaan elättele turhia luuloja. En jumaloi lastani, tunnustan, ettei tyttäreni ole paljoa ihailtavampi kuin mikä muu lapsi tahansa. Minä en käytä hänestä puhuessani liioittelevia lauseparsia. Sanonhan vain hänen äidilleen:

— Ystäväiseni, onpa meillä sievä tyttö.

Hän vastaa minulle jokseenkin samoin kuin rouva Primerose vastasi naapureilleen heidän lausuessaan tuontapaisia kohteliaisuuksia:

— Ystäväiseni, Susanna on sellainen miksi Jumala on hänet luonut: kyllin kaunis, kunhan hän on kyllin hyvä.

Näin sanoessaan hän luo Susannaan loistavan ja vilpittömän katseen. Sulkeutuvain luomien takana aavistan ylpeyttä ja rakkautta hohtavat silmäterät.

Minä olen itsepintainen. Sanon:

— Hän on sievä, eikö totta?

Mutta äidillä on monta syytä olla myöntämättä, ja minä keksin nuo syyt paremmin kuin hän itse.

Hän haluaa kuulla yhä uudelleen sanottavan, että hänen pikku tyttönsä on sievä. Hän ei sano sitä itse, koska katsoo sen jollakin tavoin sopimattomaksi, hienotunteisuuden puutetta osoittavaksi teoksi. Erikoisesti hän pelkää loukkaavansa jotakin näkymätöntä, salaperäistä valtaa, joka on hänelle outo, mutta jonka hän aavistaa piilevän varjossa, valmiina kostamaan pienokaisille äitien ylpeyden.

Ja kukapa onnellinen ei pelkäisi sitä aavetta, joka varmasti piilee hänen huoneensa verhojen poimuissa? Kukapa uskaltaisi illalla, vaimoaan ja lastaan syleillessään, tuon näkymättömän kummituksen kuullen sanoa: "Sydänkäpyseni, kuinka paljon onnea ja kauneutta onkaan meille suotu!" Siksipä sanonkin vaimolleni näin:

— Olette oikeassa, ystäväiseni, olette aina oikeassa. Onni asuu täällä, meidän kattomme alla. Hiljaa! Muuten se karkaa pois. Ateenalaiset äidit pelkäsivät Nemesistä, tuota aina läsnäolevaa, koskaan näkymätöntä jumalatarta, josta tiesivät vain, että hän oli jumalien kateus, Nemesistä, jonka sormi tuntui kaikkialla, joka hetki, tuossa jokapäiväisessä ja salaperäisessä asiassa: sattumassa. Ateenalaiset äidit!… Minä kuvailen mieleeni erään heistä nukuttamassa laakeripuun alla, kotialttarin juurella, sirkkojen siristessä, rintalastansa, joka on alaston kuin pieni jumala.

"Minä kuvittelen, että hänen nimensä oli Lysilla, että hän pelkäsi Nemesistä niinkuin te, ystäväiseni, sitä pelkäätte, ja että hän, samoinkuin tekin, vältti kaikkea itämaista prameutta ajatellen vain, kuinka saisi anteeksi onnensa ja kauneutensa… Lysilla, Lysilla! Oletteko mennyt menojanne jättämättä maan päälle olemuksenne varjoa, viehättävän sielunne henkäystä? Oletteko ikäänkuin ei teitä olisi milloinkaan ollutkaan?"

Susannan äiti katkaisee näiden mietteiden oikullisen juoksun.

— Ystäväiseni, sanoo hän, miksi puhutte noin tuosta naisesta? Hänellä oli aikansa kuten meilläkin. Niin on maailman meno.

— Te siis käsitätte, rakkaani, että se mikä on ollut, ei voi enää olla?

Epäilemättä. Minä en ihmettele kaikkea, kuten te, ystäväiseni.

Tuon hän lausuu rauhallisella äänellä varustaen Susannaa yöasuun. Mutta
Susanna kieltäytyy itsepintaisesti menemästä makuulle.

Tämä kieltäytyminen voisi Rooman historiassa olla mainittuna jonkin Tituksen, Vespasianuksen tai Aleksanteri Severuksen luonteen kauniina piirteenä. Tästä kieltäytymisestä johtuu, että Susanna saa nuhteita. Inhimillinen oikeus, miten onkaan laitasi! Totta puhuen Susanna ei halua jäädä jalkeille valvoakseen valtakunnan menestystä, vaan penkoakseen vanhan, isomahaisen ja tukevilla vaskisilla kädensijoilla varustetun hollantilaisen lipaston laatikkoa.

Hän penkoo laatikkoa. Nojaten toiseen käteensä hän toisella tempoo myssyjä, villapaitoja ja hameita, jotka hän ankarasti ponnistellen heittää jalkoihinsa, huudahdellen miten milloinkin, kevyesti ja hurjasti. Hänen selkänsä, jota peittää pitsikaista, on liikuttavan naurettava; hänen pieni päänsä, jonka hän tavan takaa kääntää minuun päin, ilmaisee vieläkin liikuttavampaa tyydytystä.

En voi hillitä itseäni. Unohdan Nemesiksen ja huudahdan:

— Katsokaahan, kuinka ihastuttava hän on tuossa penkoessaan!

Vilkkain ja samalla pelokkain elein sulkee hänen äitinsä sormellaan suuni. Sitten hän palaa myllerretyn laatikon luo. Minä taas jatkan mietettäni:

— Rakas ystävä, jos Susannassa on ihastuttavaa se, mitä hän tietää, on hänessä varmaan yhtä ihastuttavaa se, mitä hän ei tiedä. Se, mitä hän ei tiedä, tekee hänet ylen runolliseksi.

Niin sanoen Susannan äiti käänsi katseensa minuun, suupielessä pieni hymy pilan merkkinä, ja huudahti sitten:

— Susannan runollisuus! Tyttärenne runollisuus! Eihän hän viihdy muualla kuin keittiössä, teidän tyttärenne! Taannoin hän istui iloa säteillen perunankuoriläjän ääressä. Nimitättekö sitä runollisuudeksi?

— Epäilemättä, ystäväiseni, epäilemättä. Koko luonto kuvastuu hänessä niin suurenmoisen puhtaana, ettei mikään maailmassa ole hänelle saastaista, ei edes keittiöjätteet. Siksipä te löysittekin hänet ihastuneena istumassa kaalinlehtien, sipulinkuorten ja äyriäistenpyrstöjen keskellä. Hän oli ilmi ihastuksissaan. Yli-inhimillisin kyvyin hän muuntaa luontoa, ja kaikki mitä hän näkee, kaikki mihin hän koskee, saa kauneuden leiman.

Keskustelumme aikana Susanna lähti lipastonsa luota ja kulki ikkunan ääreen. Hänen äitinsä seurasi häntä ja nosti hänet käsivarrelleen. Yö oli tyyni ja lämmin. Läpikuultoinen hämy peitti hienolehväistä akasiapuuta, jonka varisseet kukat muodostivat valkoisia juovia pihamaalle. Koira nukkui, käpälät kopista ulkona. Etäämpänä oli maisema sinervän hämyautereen peitossa. Me vaikenimme kaikki kolme.

Silloin, yön hiljaisuudessa, yön ylevässä hiljaisuudessa Susanna kohotti kätensä niin korkealle kuin voi ja osoitti sormellaan, joka ei koskaan ottanut täysin oietakseen, erästä tähteä. Ihmeen pienoinen sormi koukistui tavan takaa, ikäänkuin kutsuen.

Susanna jutteli tähdelle!

Hänen puheensa ei ollut kokoonpantu sanoista, se oli hämärää ja hurmaavaa haastelua, suloista ja syvästi salaperäistä, se ilmaisi pienokaisen sielua tähden siihen kuvastuessa.

— Oletpa aika hupakko, sinä pikkuinen, sanoi äiti suudellen Susannaa.

3.

Nukketeatteri.

Eilen minä vein Susannan nukketeatteriin. Se huvitti kovin meitä kumpaakin; se on teatteri, jonka esityksiä me kykenemme ymmärtämään. Jos olisin näytelmäkirjailija, niin kirjoittaisin nukkenäytelmiä. En tiedä, olisiko minulla kyllin kykyä onnistuakseni, mutta tehtävä ei minua ainakaan kovin peloittaisi. Sitävastoin en milloinkaan rohkenisi sepittää lauseita Comédie-Française'in kauniiden näyttelijättärien oppinutta suuta varten. Sitäpaitsi on teatteri, sellaisena miksi täysikasvuiset henkilöt sen käsittävät, minulle suunnattoman monimutkainen, kerrassaan liian monimutkainen juttu. Minä en ollenkaan ymmärrä hyvin viritettyjä salavehkeitä. Koko taiteeni rajoittuisi intohimojen kuvailemiseen ja minä valitsisin niistä kaikkein yksinkertaisimmat. Se ei ollenkaan kelpaisi suurille näyttämöillemme, mutta nukketeatterille se olisi erinomaista.

Ovatpa intohimot siellä tosiaankin yksinkertaiset ja voimalliset! Keppi on niiden tavallisena välineenä. Kepissä asuu epäilemättä melkoinen koomillinen voima. Näytelmä saa siitä melkoista joustavuutta; se syöksyy kohti "suurta loppulöylytystä". Niin nimittävät lyonilaiset, joiden keskuudessa nukketeatteriemme perusmuoto on luotu, sitä yleistä käsikähmää, johon kaikki ohjelmistoon kuuluvat kappaleet päättyvät. Se on ikuinen ja kohtalokas juttu, tuo "suuri löylytys"! Se on elokuun kymmenes, se on Thermidorin yhdeksäs, se on Waterloo!

Mainitsin siis vieneeni Susannan eilen nukketeatteriin. Näkemässämme kappaleessa oli epäilemättä paikoitellen vikoja; minä keksin siinä varsinkin epäselvyyttä, mutta se ei voi olla miellyttämättä mietteliästä henkeä, sillä se tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta. Mikäli minä sitä ymmärrän, on se filosofinen; sen luonteet ovat todenmukaiset ja toiminta on vilkasta. Minä kerron sen teille sellaisena kuin sen ymmärrän.

Esiripun noustessa ilmestyi näkyviimme itse Guignol. Minä tunsin hänet, se oli hän, epäilemättä! Hänen leveässä ja tyynessä naamassaan oli jälkiä entisistä kepiniskuista, jotka olivat litistäneet hänen nenänsä, silti tärvelemättä hänen katseensa ja hymynsä herttaista teeskentelemättömyyttä.

Hänellä ei ollut yllään sitä sarssinuttua eikä sitä pumpulimyssyä, jonka nähdessään lyonilaiset vuonna 1815 auttamattomasti ratkesivat nauramaan. Jos joku vielä elossa oleva niistä poikasista, jotka olivat nähneet Rhône-virran rantamilla Guignolin ja Napoleonin, olisi ennen vanhuudenkuolemaansa saapunut meidän seuraamme Champs-Elyséelle, niin hän olisi tuntenut rakkaan pelinukkensa pienen kankipalmikon, joka lystikkäästi sätkähtelee Guignolin niskassa. Muut vaatekappaleet, viheriäinen lievetakki ja musta kaksikolkkahattu noudattelivat vanhaa pariisilaista perintätapaa, joka tekee Guignolista jonkinlaisen lakeijan.

Guignol katseli meitä suurin silmin ja voitti heti suosioni julkean vilpittömällä ulkomuodollaan ja sillä ilmeisellä sydämen yksinkertaisuudella, joka luo paheeseenkin ehdottoman viattomuuden leiman. Siinä hän nyt tosiaankin oli, sielultaan ja ilmeeltään todellinen Guignol, jota kunnon Morguet, Lyonin mies, liikutteli perin ovelasti. Minä olin kuulevinani hänen vastaavan isännälleen herra Canezoulle, joka väittää hänen "lavertelevan, niin että nukkuu seisoalleen":

— Olette oikeassa; mennään makuulle.

Meidän Guignolimme ei ollut vielä sanonut mitään. Hänen pieni kankipalmikkonsa tutisi. Katselijat jo nauroivat.

Gringalet, hänen poikansa, saapui hänen luokseen ja puski häntä vatsaan luontevan sulavasti. Yleisö ei pannut sitä ollenkaan pahakseen; päinvastoin: se oli pakahtua nauruun. Sellainen ensi-esiintyminen on korkeinta taidetta. Ja ellette tiedä, miksi tuo julkea teko kävi täydestä, niin sanon sen teille: Guignol on lakeija ja puettu livereihin. Gringalet'lla, hänen pojallaan, on pusero; hän ei palvele ketään eikä kelpaa mihinkään. Tämä etevämmyys suo hänelle oikeuden pahoinpidellä isäänsä loukkaamatta säädyllisyyden vaatimuksia.

Neiti Susanna tajusi tuon erittäin hyvin, joten hänen mieltymyksensä Gringalet'hen ei joutunut ollenkaan kärsimään. Gringalet on todellakin miellyttävä henkilö. Hän on pieni ja heiveröinen, mutta perin kekseliäs. Hän se kylvettää santarmin. Kuusivuotias neiti Susanna on jo muodostanut itselleen varman mielipiteen esivallan käskyläisistä: hän on heitä vastaan ja nauraa kun Pandora saa keppiä. Hän on epäilemättä väärässä. Myönnän kuitenkin, ettei minua miellyttäisi, ellei hän tässä kohden olisi väärässä. Minä pidän ihmisestä, joka kaikkina ikäkausinaan on hieman kapinallinen. Henkilö, joka nyt teille haastelee, on rauhallinen kansalainen, kunnioittaa esivaltaa ja taipuu mielellään noudattamaan lakeja. Mutta jos hänen nähtensä tehdään sievä kepponen jollekin santarmille, aliprefektille tai vallesmannille, niin hän on ensimmäinen nauramaan. Mutta meidänhän piti puhua Guignolin ja Gringalet'n välisestä riidasta.

Neiti Susanna pitää Gringalet'n puolta, minä Guignolin. Kuulkaa ja päätelkää itse: Guignol ja Gringalet ovat kauan aikaa kulkeneet kohti erästä salaperäistä kylää, jonka he yksin ovat löytäneet ja jonne rohkeat ja ahneet ihmiset rientäisivät joukoittain, jos sen tietäisivät. Mutta kylä on paremmassa piilossa kuin Prinsessa Ruususen linna sadan vuoden aikana. Siinä on jotakin noituutta, sillä seudulla asustaa velho, joka lupaa useiden kokeiden — mieltä pöyristää, kun niitä vain ajatteleekin — voitokkaalle suorittajalle aarteen. Matkamiehemme saapuvat lumottuun tienooseen sangen erilaisessa ruumiin- ja mielentilassa. Guignol on väsynyt; hän paneutuu makuulle. Hänen poikansa moittii moista velttoutta.

— Luuletko, kysyy hän, että tuolla tavoin saamme haltuumme aarteet, joita olemme lähteneet etsimään?

Guignol vastaa:

— Tiedätkö aarteen, joka on unen veroinen?

Minä pidän tuosta vastauksesta. Näen Guignolissa viisaan, joka tietää kaiken olevaisen turhuuden ja pyrkii lepoon, elämän rikoksellisen tai hedelmättömän hyörinnän ainoaan hyvään päämäärään. Mutta neiti Susanna pitää häntä tomppelina, joka nukkuu sopimattomaan aikaan ja armaan menettää virheensä vuoksi ne aarteet, joita oli tullut etsimään, kenties suuretkin aarteet: nauhoja, leivoksia ja kukkia. Hän ylistää Gringalet'ta, joka innokkaasti pyrkii näitä suurenmoisia aarteita saavuttamaan.

Kuten jo sanoin, ovat koetukset peloittavat. On uhmattava krokodiilia ja surmattava Piru. Minä sanon Susannalle:

— Katsohan, Susanna, tuossa on Piru!

Hän vastaa:

— Tuoko? Sehän on neekeri!

Ratsionalismin läpitunkema vastaus saa minut epätoivoon. Mutta minä, joka tiedän, miten asia on, seuraan mielenkiinnoin Pirun ja Gringalet'n kamppailua. Kauhea ottelu päättyy vihdoin Pirun kuolemaan. Gringalet on surmannut Saatanan!

Suoraan sanoen: hän olisi voinut tehdä jotakin parempaa. Minä ymmärrän, että katselijat, jotka ovat vakaumukseltaan spiritualistisemmat kuin pikku neiti Susanna, pysyvät kylminä, jopa hieman säikähtyneinäkin. Kun paholainen on kuollut, on syntikin tiessään! Ehkäpä menee kauneuskin, tuo Pirun liittolainen, samaa tietä! Ehkäpä emme näe enää kukkia, jotka hurmaavat, emmekä silmiä, jotka surmaavat! Miten meidän silloin käy tässä maailmassa? Jääkö meille edes mahdollisuus olla hyveellisiä? Epäilen sitä. Gringalet ei ole ottanut riittävässä määrin huomioon, että paha seuraa välttämättä hyvää, niinkuin varjo seuraa valoa, että hyve on yksinomaan ponnistuksessa ja että pyhimykset jäävät yhtä toimettomiksi kuin syntisetkin, jos ei enää ole paholaista, jota vastaan sopisi taistella. Siitä olisi seurauksena kuolettava ikävystyminen. Sanonpa siis, että Gringalet on menetellyt perin ajattelemattomasti tappaessaan paholaisen.

Ilveilijä on käynyt meille kumartamassa, esirippu on laskeutunut, pienet poikaset ja tyttöset ovat tiessään ja minä istun vaipuneena mietteisiini. Neiti Susanna, joka näkee minun haaveksivan, luulee minun olevan suruissani. Hän otaksuu yleensäkin, että ihmiset, jotka mietiskelevät, ovat onnettomia. Hienotunteisen säälivästi hän tarttuu käteeni ja kysyy miksi olen murheellinen.

Minä tunnustan hänelle olevani pahoillani sen vuoksi, että Gringalet on surmannut Pirun.

Silloin hän kiertää pikku käsivartensa kaulani ympäri ja kuiskaa korvaani:

— Kuulehan, kun sanon: Gringalet tappoi neekerin, mutta ei hän sitä todenteolla tappanut.

Tämä huomautus rauhoittaa mieleni. Minä vakuuttaudun siitä, ettei Piru ole kuollut, ja me lähdemme tyytyväisinä matkaamme.

II.

Susannan ystävät.

1.

Antero.

Tunsittehan tohtori Trévière'in. Muistattehan hänen suuret, avoimet ja loistavat kasvonsa ja hänen kauniin, sinisen katseensa. Hänellä oli suuren kirurgin käsi ja henki. Hänen vaikeissa tapauksissa osoittamansa mielenmaltti oli ihailtava. Kerran, kun hän suoritti vaikeata leikkausta, potilas vaipui kesken kaiken äärimmäisen heikkouden tilaan. Lämpö, hengitys, kaikki oli poissa; mies oli menoteillä. Silloin Trévière tarttui häneen molemmin käsin, rinta vasten rintaa ja ravisteli kuin painija tuota veristä ja silvottua ruumista. Sitten hän tarttui jälleen leikkausveitseen ja käytteli sitä järkevän uskaliaasti, kuten hänen tapansa oli. Mies alkoi jälleen hengittää; hän oli pelastettu.

Riisuttuaan lääkärintakin Trévière heittäytyi koruttoman herttaiseksi. Hänen leveä naurunsa miellytti kaikkia. Muutamia kuukausia mainitsemani leikkauksen jälkeen hän veistään koetellessaan sai käteensä naarmun, johon ei kiinnittänyt huomiota. Se alkoi märkiä ja hän kuoli parin päivän kuluttua, kuudenneljättä vuoden ikäisenä. Hän jätti jälkeensä vaimon ja lapsen, joita hän jumaloi.

Kaikkina aurinkoisina päivinä nähtiin Boulogne'in metsän kuusien siimeksessä nuori surupukuinen nainen, joka kutoi pitsiä katsellen puikkonsa alitse pientä poikaa, joka nelinkontin ryömi lapionsa, rattaittensa ja pienten multakasojensa ääressä. Nainen oli rouva Trévière Aurinko hyväili hänen kuumia, kalpeita kasvojansa, ja elämän yltäkylläisyys purkautui tavan takaa syvinä huokauksina hänen rinnastaan ja sädehtivänä katseena hänen suurista ruskeista, kullanvälkkeisistä silmistään. Hän katseli hellästi poikaansa, joka näytti hänelle valmistamiansa "piirakaisia", kohottaen punatukkaista päätänsä ja sinisiä silmiänsä, isänsä päätä ja silmiä.

Poika oli palleroinen ja rusoposkinen. Mutta kasvaessaan hän alkoi laihtua ja hänen kesakkoiset poskensa kalpenivat. Äiti oli huolissaan. Kun poika pienten toveriensa seurassa juoksenteli pitkin metsää ja sattui hipaisemaan tuolia, jolla äiti istui, sieppasi äiti hänet kiinni, kohotti sanaa sanomatta hänen leukaansa, rypisti kulmiaan tarkastellessaan pojan kalvakoita kasvoja ja pudisti hiljaa päätään pojan lähtiessä jälleen juoksemaan. Yöllä hänet herätti pieninkin ääni; hän nousi ja seisoi kauan aikaa paljain jaloin pienen sängyn ääressä. Lääkärit, hänen puolisonsa vanhat toverit, rauhoittivat häntä. Poika oli vain heiveröinen. Hänet oli vietävä maaseudulle.

Rouva Trévière suoriutui lähtemään maalle. Hän matkusti Brolles'iin, jossa hänen miehensä sukulaiset elivät maanviljelijöinä. Tiedättehän, että Trévière oli talonpoikaista syntyperää ja että hän kahdenteentoista ikävuoteensa saakka kävi rastaanpesillä koulusta palatessaan.

Sukulaiset tervehtivät toisiansa tummuneen salin vuoliaisista riippuvien liikkiöiden alla. Trévière'in mummo istui kumarassa ison lieden ääressä irroittamatta kättään pannunvarresta ja katseli epäluuloisin silmin pariisitarta ja hänen lapsentyttöään. Mutta pienokaista hän piti "sievänä ja ihan isänsä näköisenä". Ukko Trévière istui kuivana ja jäykkänä paksussa verkanutussaan ja oli kovin tyytyväinen saadessaan nähdä pojanpoikansa Anteron.

Illallinen ei ollut vielä ohi, kuu Antero jo suudella paukutti isoisää, jonka leuka pisteli, pisteli. Sitten hän nousi seisomaan ukon polville, työnsi nyrkkinsä vasten hänen poskeansa ja kysyi, miksi isoisän poski oli kuopallaan.

— Siksi, ettei minulla enää ole hampaita.

— Miksi sinulla ei enää ole hampaita?

— Ne muuttuivat ihan mustiksi, ja minä kylvin ne vakoon nähdäkseni, eikö niistä kasvaisi uusia valkoisia.

Antero nauroi sydämen pohjasta. Isoisän posket, ne olivat ihan toista kuin äidin posket!

Pariisittarelle ja pienokaiselle oli varattu talon paras huone. Siinä sijaitsi häävuode, jossa nuo kunnon ihmiset olivat nukkuneet yhden ainoan yön, ja tamminen, lukittu kaappi täpö täynnä liinavaatteita. Pieni sänky, jossa muinoin oli nukkunut talon poika, oli haettu ylisiltä pojanpoikaa varten. Se oli sijoitettu suojaisimpaan nurkkaan, hyllyn alle, joka oli täynnä hillo astioita. Rouva frévière, joka oli järjestystä rakastava nainen, asteli narskuvalla puulattialla kymmeniä kertoja edestakaisin perehtyäkseen ympäristöönsä. Vaatenaulakkoa hän ei ikäväkseen kumminkaan löytänyt.

Katto vuoliaisineen oli kalkittu valkoiseksi. Samoin seinät. Rouva Trévière ei kiinnittänyt suurtakaan huomiota niihin värillisiin kuviin, jotka koristivat tätä somaa huonetta. Kuitenkin hän huomasi häävuoteen yläpuolella piirroksen, joka esitti mustaan takkiin ja valkoisiin housuihin puettuja lapsia, nauha hihassa, kynttilä kädessä kulkemassa jossakin katolisessa kirkossa. Piirroksen alareunassa oli luettavana seuraava merkintö, jonka nimet ja päiväys olivat kirjoitetut käsin: Minä allekirjoittanut todistan, että Pietari Agenor Trévière on käynyt ensi kerran ehtoollisella Brolles'in seurakunnan kirkossa toukokuun 15 päivänä 1849. Gontard, kirkkoherra.

Leski luki kirjoituksen ja huokasi. Se oli niitä järkevän ja tarmokkaan naisen huokauksia, jotka lemmenkyyneleitten ohella ovat maailman kauneimpia aarteita. Niiden, joita rakastetaan, ei pitäisi kuolla.

Riisuttuaan Anteron hän virkkoi:

— Lausuhan iltarukouksesi.

Poika kuiskasi:

— Äiti, minä rakastan sinua.

Tämän hartaushetken jälkeen hän painoi päänsä tyynyyn, puristi kätösensä nyrkkiin ja nukahti rauhallisesti.

Herättyään hän keksi karjapihan. Ihmeissään ja ihastuksissaan hän katseli kanoja, lehmää, vanhaa silmäpuolta hevosta ja sikaa. Sika häntä erikoisesti viehätti. Ja lumous kesti päiväkausia. Kun aterian aika tuli, saatiin hänet vain suurella vaivalla sisään, olkien ja muun rojun peittämänä, hämähäkinverkkoja tukassa ja kengät lantaveden liottamina, kädet mustina, polvet verillä, posket punoittaen, nauravana ja onnellisena.

— Älä tule likelleni, sinä pikku hirviö! huusi hänen äitinsä.

Suutelemisesta ei tahtonut tulla loppuakaan.

Istuessaan siinä pitkän penkin reunalla syöden mahtavan suurta lintupaistin kappaletta hän näytti tapparaansa pureksivalta pikku Herkuleelta.

Hän söi huomaamattaan, unohti juoda ja puhua laverteli.

— Äiti, mikä se viheriä kana on?

— Se ei voi olla muu kuin papukaija, vastasi pariisitar liian ajattelemattomasti.

Siten johtui Antero mainitsemaan papukaijan nimellä isoisänsä ankkoja, mikä teki hänen kertomuksensa ihmeen hämäriksi.

Mutta hänpä ei sallinutkaan itselleen uskoteltavan mitä hyvänsä.

— Äiti, tiedätkö, mitä isoisä minulle sanoi? Hän sanoi kanojen tekevän munia. Mutta minä tiedän, ettei niin ole laita. Minä tiedän, että munia tekee Neuillyn kadun vihanneskauppias; sitten ne viedään kanoille lämmitettäviksi. Sillä tiedätkö, äiti, mitenkäs kanat munia tekisivät, eihän niillä ole käsiä?

Antero tutki edelleen luontoa. Käyskellessään metsässä äitinsä seurassa hän tunsi kaikki Robinson Crusoen tunteet. Eräänä päivänä, rouva Trévière'in istuessa tammen siimeksessä tien vieressä, pitsiänsä kutoen, hän löysi myyrän. Myyrä, se on jotakin! Tämä myyrä tosin oli kuollut. Olipa sen kuonossa vertakin. Äiti huusi:

— Antero, heitätkö heti pois sen inhoittavan… Katsohan pian, mikä tuolla on, puussa.

Antero näki oksalta toiselle hypähtelevän oravan. Äiti oli oikeassa: elävä orava on parempi kuin kuollut myyrä.

Mutta orava oli liian pian tiessään. Antero sai juuri kysyneeksi, onko oravilla siivet, kun eräs ohikulkija, jonka miehekkäitä ja avomielisiä kasvoja ympäröi kaunis ruskea parta, kohotti olkihattuaan pysähtyen rouva Trévière'in eteen.

— Hyvää päivää, rouva; miten voitte? Ainapa sitä toisensa tapaa! Tässäkö on pieni poikasenne? Onpa hän kiltti. Minulle kerrottiin, että asutte täällä ukko Trévière'in luona… Anteeksi. Minä olen tuntenut hänet jo pitkät ajat!

— Me tulimme tänne, koska poikani kaipasi raitista ilmaa. Tehän muistaakseni asuitte näillä tienoilla jo siihen aikaan, kun mieheni vielä oli elossa.

Nuoren lesken äänen sammuessa virkkoi vieras vakavasti:

— Minä tiedän, hyvä rouva.

Hän taivutti varsin luontevasti päätään, ikäänkuin kunnioittavasti tervehtiäkseen ohikulkevaa suuren surun muistoa.

Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:

— Ne olivat onnellisia aikoja! Miten paljon täällä olikaan hyviä ihmisiä, jotka nyt ovat poissa! Maisemamaalari raukkani! Millet parkani! Yhdentekevää. Minä olen pysynyt maalaajien ystävänä, kuten minua nimitetään tuolla, Barbizonissa. Minä tunnen ne kaikki. Ne ovat hyviä poikia.

— Entä tehtaanne?

— Tehtaani? Se käy itsestään.

Antero katkaisi äkkiä heidän keskustelunsa:

— Äiti, äiti! Ison kiven alla on leppäkerttuja, hyvän Jumalan lintuja.
Niitä on siellä ainakin miljoona, varmasti!

— Ole vaiti ja mene leikkimään, vastasi hänen äitinsä kuivasti.

Maalaajain ystävä virkkoi jälleen kauniilla, lämpöisellä äänellään:

— Olipa tosiaankin hauskaa jälleen tavata! Ystäväni kyselevät minulta usein, miten kaunis rouva Trévière nykyjään voi. Minä sanon heille, että hän on yhä — ja entistä enemmän — kaunis rouva Trévière. Näkemiin, hyvä rouva.

— Näkemiin, herra Lassalle.

Antero tuli takaisin.

— Äiti, eivätkö kaikki linnut ole hyvän Jumalan lintuja? Onko pirun lintujakin olemassa? Äiti, sinä et vastaa mitään… Miksi et?

Antero nyki äitiään hameesta. Äiti nuhteli häntä.

— Antero, sinä et saa häiritä minua, kun puhelen jonkun vieraan kanssa. Ymmärrätkö?

— Miksi?

— Siksi, että se ei ole kohteliasta.

Oli muutamia kyyneleitä, jotka kuivasi suudelmain herättämä hymy. Siitä tuli sittenkin kaunis päivä. Maaseudulla näkee toisinaan sateisen taivaan pilviverhon lomitse päivänsä teitä, jotka luovat mieleen haikeutta ja riemua.

Muutaman päivän kuluttua, rankkasateella, kävi herra passaile, jalassaan pitkävartiset saappaat, tervehtimässä nuorta leskeä.

— Hyvää päivää, armollinen rouva. Ja te, isä Trévière, olette entistä ehommassa kunnossa!…

— Runko käy vielä laatuun, mutta jalat ovat jo mitättömät.

— Entä te, muori? Aina nokka padassa, vai kuinka? Te maistatte lientä.
Siinäpä kelpo keittäjätär.

Nämä tutunomaiset kohteliaisuudet saivat eukon hymyilemään. Hänen silmäteränsä sädehtivät ryppyisten poskipäitten takaa.

Vieras otti Anteron polvelleen ja nipisti hänen poskiaan. Mutta poika kiepsahti äkkiä alas, juoksi isoisän luo ja asettui kahdareisin hänen polvelleen.

— Sinä olet hevonen. Minä olen postinkuljettaja. Hei! Kovemmin, kovemmin!…

Vierailu päättyi lesken ja herra L,assalle'in vaihtamatta montakaan sanaa. Mutta heidän hehkuvat katseensa olivat useaan kertaan kohdanneen toisensa, niinkuin salamat, jotka välkkyvät taivaan ja maan välillä lämpöisinä kesäöinä.

— Isä, tunnetteko te hyvin tuon herran? kysyi nuori nainen välinpitämättömän näköisenä.

— Minä olen tuntenut hänet niistä ajoista alkaen, jolloin hänellä ei vielä ollut housuja. Kukapa ei olisi näillä seuduin tuntenut hänen isäänsä? Kelpo ihmisiä, suoria ja rehtejä. He ovat hyvissä varoissa. Herra Philippe'illâ… (me nimitämme häntä herra Philippe'iksi) on kokonaista kuusikymmentä työmiestä tehtaassaan.

Antero luuli tulleen sopivan hetken ilmaista tunteensa:

— Hän on ilkeä, tuo herra.

Äiti huomautti ankarasti, että oli parempi olla vaiti, ellei osannut puhua muuta kuin tyhmyyksiä.

Siitä pitäen sattui niin omituisesti, että rouva Trévière kohtasi herra kassalleni joka tienkäänteessä.

Hän kävi levottomaksi, hajamieliseksi, haaveksivaksi. Hän säpsähteli tuulen kohahdusta puitten lehvissä. Hän unohti aloittamansa pitsin ja tottui nojaamaan leukaa kämmenpohjaansa.

Eräänä syysiltana, ankaran mereltä tulevan myrskyn riehuessa ukko Trévière'in talon tienoilla, kiiruhti nuori leski lähettämään pois hoitajattaren, joka teki lieteen tulta, ja panemaan Anteron makuulle. Hänen riisuessaan pojan sukkia ja koetellessaan hänen pieniä, kylmiä jalkojaan poika kuunteli tuulen kumeata ulvontaa ja sateen rapisemista ikkunaruutuja vasten, kiersi käsivartensa äidin kumartuneeseen kaulaan ja virkkoi:

— Äiti, minua peloittaa.

Äiti suuteli häntä sanoen:

— Älä ole rauhaton; nuku, kultaseni.

Sitten hän istuutui lieden ääreen lukemaan erästä kirjettä.

Mitä kauemmin hän luki, sitä helakampi puna kohosi hänen poskillensa.
Rinnasta nousi kuuma huokaus. Luettuaan kirjeen loppuun hän jäi
nojatuoliinsa, kädet hervottomina ja mieli haaveisiin hautautuneena.
Hän mietti:

"Hän rakastaa minua; hän on hyvä, suora ja rehellinen! Talvi-illat ovat kovin surullisia yksin ollessa. Hän on käyttäytynyt aina perin hienotunteisesti! Hän on epäilemättä hyvin lämminsydäminen. Sen näkee jo siitä, miten hän minua kosii."

Hänen katseensa sattui ensimmäistä ehtoollisellakäyntiä esittävään piirrokseen. Minä allekirjoittanut todistan, että Pietari Agenor Trévière…

Hänen silmänsä painuivat alas. Sitten hän jälleen vaipui mietteisiinsä.

— Naishenkilö ei osaa yksin kunnolla kasvattaa poikaa… Antero saa isän…

— Äiti!

Pienestä vuoteesta kajahtava huuto sai hänet säpsähtämään.

— Mikä sinua vaivaa, Antero? Sinä olet tänä iltana kovin rauhaton.

— Äiti minä ajattelin erästä asiaa.

— Sen sijaan, että olisit nukkunut… Mitä sitten?

— Isä on kuollut, eikö totta?

— Niin on, lapsi rukkani.

— Hän siis ei tule enää takaisin?

— Valitettavasti ei, kultaseni.

— Näetkö, äiti, kaikki on sittenkin hyvin. Minähän rakastan sinua, äiti, minä rakastan sinua kahden edestä. Ja jos hän tulisikin takaisin, niin minä en voisi häntä ollenkaan rakastaa.

Äiti katseli poikaansa vähän aikaa huolestuneena ja vaipui sitten nojatuoliin, johon jäi liikkumattomaksi, pää käsiin painuneena.

Poika oli jo nukkunut pari tuutia myrskyn pauhatessa, kun äiti astui hänen vuoteensa ääreen ja huokasi hiljaa:

— Nuku! Hän ei tule takaisin. Hän tuli sittenkin, kahden kuukauden kuluttua. Hän tuli takaisin herra I,assalle'in, uuden isän, järeässä, ahavoituneessa hahmossa. Pikku Antero alkoi kellastua, laihtua ja riutua.

Nyt hän on terve. Hän rakastaa hoitajatartaan niinkuin aikaisemmin rakasti äitiään. Hän ei tiedä, että hoitajattarella on sulhasmies.

2.

Pekka.

— Kuinka vanha on pikku poikanne, hyvä rouva?

Kuullessaan tuon kysymyksen hän katsoo pikku poikaansa niinkuin katsotaan kelloa, kun halutaan tietää vuorokauden hetki. Sitten hän vastaa:

— Pekka! Hän on kahden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen.

Yhtä hyvä olisi sanoa kahden ja puolen vuoden, mutta koska pikku Pekka on varsin viisas ja suorittaa ikäisekseen lukemattomia ihmeellisiä asioita, pelkää äiti toisten äitien kateuden supistuvan liian vähiin, jos poika esitellään hieman vanhempana ja niinmuodoin hieman vähemmän ihmeellisenä. Onpa vielä eräs toinenkin seikka, jonka vuoksi äiti ei halua Pekkaansa tehtävän päivääkään vanhemmaksi. Hän näet tahtoo säilyttää pojunsa ihan pienenä, pikkuruisena. Hän aavistaa varsin hyvin, että mitä suuremmaksi lapsi kasvaa, sitä vähemmän se on hänen lapsensa. Hän aavistaa pojan vähitellen karkaavan pois. Nuo pienet kiittämättömät eivät muuta ajattelekaan kuin pois vetäytymistä! Bron alkuna on syntymä. Mitäpä auttaa äidin enää silloin; hänellä on vain povi ja kaksi käsivartta pidättämään noita pieniä pakenevia.

Kaikesta tästä johtuu, että Pekka on täsmälleen kahden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen. Se onkin muuten kaunis ikä ja herättää minussa melkoista kunnioitusta; minulla on useita siinä iässä olevia ystäviä, jotka käyttäytyvät erinomaisen hyvin seurustellessaan kanssani. Mutta yhdelläkään näistä nuorista ystävistäni ei ole sellaista mielikuvitusta kuin Pekalla. Pekka liittelee mielikuvia toisiinsa erinomaisen helposti ja hieman oikullisesti.

Hän muistaa eräitä sangen vanhoja asioita. Hän tuntee kasvoja, joita ei ole kuukauteen nähnyt. Hän keksii värikuvissa tuhansia yksityiskohtia, jotka häntä ihastuttavat ja huolestuttavat. Kun hän lehteilee kuvakirjaa, josta hän eniten pitää ja jonka lehdistä hän on repinyt vain puolet, niin hänen poskilleen kohoaa heleä puna ja silmissä välkkää kovin eloisa hohde.

Hänen äitinsä pelkää tuota punaa ja tuota silmien hohdetta. Hän pelkää liiallisen askartelun voivan vahingoittaa päätä, joka on vielä kovin pieni ja pehmeä; hän pelkää kuumetta, hän pelkää kaikkea. Hän pelkää aiheuttavansa onnettomuutta lapselle, josta ylpeilee. Hän melkein toivoo pienokaisensa olevan sellainen kuin leipurin pikku poika, jonka hän näkee joka päivä myymälän kynnyksellä: suunnattomat, litteät kasvot, siniset, älyttömät silmät, poskiin uponnut suu ja tuhmanterve ilme.

Se ei ainakaan herätä mitään huolestumista! Pekka sitävastoin vaihtaa väriä joka hetki; hänen kätösensä ovat polttavan kuumat, ja hän heittelehtii kätkyessä nukkuessaan.

Lääkärikään ei ollenkaan pidä siitä, että pieni ystävämme katselee kuvia. Hän suosittelee mielenrauhaa.

Hän sanoo:

— Kasvattakaa hänet niinkuin kasvatatte koiranpenikan. Eihän se voi olla vaikeata!

Hän erehtyy; se on vaikeata, erittäin vaikeata. Tohtorilla ei ole aavistustakaan pienen, kahden vuoden ja viiden kuukauden ikäisen pojan sielunelämästä. Ja onko tohtori muuten ihan varma siitä, että kaikki koiranpennut kasvavat alinomaisessa mielenrauhassa? Minä olen tuntenut erään, joka suunnilleen kuuden viikon ikäisenä näki unia pitkin yötä ja siirtyi unessaan naurusta kyyneliin kiusallisen nopeasti. Hän täytti huoneeni mitä sekasortoisimpain tunteiden ilmauksilla. Onko se mielenrauhaa, sellainen?

Eipä tietenkään! Pienen eläimen kävikin samoinkuin Pekan: se laihtui.
Siitä huolimatta se eli. Pekassa piilee samaten runsaan elämän idut.
Mikään elimistön osa ei ole sairas. Mutta äiti näkisi hänet mielellään
lihavampana ja verevämpänä.

Pariisi ei ole sovelias olopaikka tälle pienelle pariisilaiselle. Se ei tosin ole hänelle epämieluinen. Päinvastoin: se huvittaa häntä liiaksi, liian monet muodot ja värit ja liikunnot kiinnittävät hänen huomiotansa; hänellä on liian paljon aistittavaa ja ymmärrettävää; hän väsyy.

Heinäkuussa äiti vei hänet ihan kalpeana ja heiveröisenä erääseen Sveitsin kolkkaan, jossa ei näkynyt muuta kuin vuorten kupeilla kasvavia kuusia, ruohoisia rinteitä ja lehmiä laakson pohjukassa.

Tätä lepoa suuren ja rauhallisen ruokkijan povella kesti kolme kuukautta, kolme kuukautta, jotka olivat täynnä hymyileviä kuvia ja joiden kuluessa tuli syödyksi suuret määrät ruisleipää. Lokakuun alkupäivinä minä näin uuden, uudestisyntyneen Pekan: pienen, päivettyneen, kullanhohtoisen, melkein pulloposkisen Pekan, jonka kädet olivat tummat, ääni kaikuva ja nauru helakka.

— Katsokaahan Pekkaani, sanoi riemastunut äiti, hän on kerrassaan kamala, puolentoista markan nuken värinen!

Mutta nuo värit eivät kestäneet. Pienokainen kalpeni, kävi jälleen hermostuneeksi, heikoksi, liian hennoksi ja hienoksi. Pariisi vaikutti kuten ennenkin. Tarkoitan henkistä Pariisia, jota ei ole missään ja joka on kaikkialla, Pariisia, joka luo makua ja henkevyyttä, joka aiheuttaa levottomuutta ja saa ihmisen vaivaamaan päätänsä silloinkin kun hän on ihan pieni.

Niinpä Pekka jälleen kalpenee ja punastuu kuvia katsellessaan. Joulukuun lopulla hän oli kovin hermostunut, silmät katselivat ylen suurina ja pikku kätöset olivat kuivat. Hän nukkui huonosti ja ruoka ei maistunut.

Tohtori sanoi:

— Ei häntä mikään vaivaa; pankaa hänet syömään.

Mutta miten? Äiti parka oli yrittänyt kaikkia keinoja, ja mikään ei ollut onnistunut. Hän itkeskeli, ja Pekka kieltäytyi syömästä.

Joulunaattoiltana Pekka sai suuren joukon puunukkeja, hevosia ja sotamiehiä. Seuraavana aamuna äiti katseli epäillen noita lelujen irvisteleviä naamoja.

— Nuo kiihoittavat häntä vielä enemmän! virkkoi hän itsekseen. Niitä on liikaa!

Varovasti, peläten Pekan heräävän, hän otti syliinsä ilveilijänuken, joka oli ilkeän näköinen, otti sotamiehet, joita kovin pelkäsi, koska uskoi niiden voivan tuonnempana houkutella hänen poikansa taisteluihin, ottipa vielä punaisen hevosenkin ja hiipi varpaillaan lipastonsa luo, johon kätki kaikki nämä lelut.

Hän ei jättänyt lieden luo muuta kuin valkoisen, puisen laatikon, köyhän miehen vaatimattoman lahjan, ja istuutui pienen vuoteen ääreen katselemaan nukkuvaa poikaansa. Hän oli nainen, ja se vieno vilpin leima, joka tuntui hänen hyvään tekoonsa liittyvän, sai hänet hymyilemään. Pienokaisen sinertäviä silmäluomia katsellessaan hän jälleen ajatteli:

— Kamalaa, ettei lasta voi saada syömään!

Pikku Pekka oli tuskin päässyt vaatteisiinsa, kun hän jo avasi laatikon ja näki lampaat, lehmät, hevoset, puut, kähäräkarvaiset puut. Laatikon piti olla lammasnavetta, mutta se olikin oikeastaan kokonainen maatila.

Hän näki isännän ja emännän. Isännällä oli kädessään viikate, emännällä harava. He olivat menossa niitylle heinää tekemään, mutta eivät näyttäneet pääsevän paikaltaan. Emännällä oli olkihattu ja punainen hame. Pekka suuteli häntä, ja hän ryvetti Pekan posken. Hän näki tuvan. Se oli niin pieni ja niin matala, ettei emäntä olisi mahtunut sinne seisomaan. Mutta talossa oli ovi, ja siitähän Pekka sen taloksi tunsikin.

Miten nuo maalatut esineet kuvastuivat pienen lapsen kehittymättömiin ja raikkaisiin silmiin? Sitä emme tiedä, mutta loihtuisa täytyi näyn varmaan olla. Hän tarttui niihin kätösillään, jotka siitä kävivät ihan tahmaisiksi, hän asetti ne seisomaan pienelle pöydälleen ja laverteli niille ihastuksissaan. Kohottaessaan erästä kummallista, sileä- ja suorarunkoista puuta, jonka lastulehvät muodostivat kartion, hän huudahti: "Kuuti!"

Äidille tuo oli jonkinlainen ilmestys. Hän ei olisi sitä milloinkaan keksinyt. Ja kumminkin on viheriä, kartionmuotoinen, suorarunkoinen puu epäilemättä kuusi. Mutta se täytyi Pekan sanoa, jotta äiti tuli sen älynneeksi

— Pikku enkeli!

Äiti suuteli pienokaistaan niin rajusti, että kolme neljännestä lammashuoneesta kaatui.

Niin keksi Pekka laatikon puissa piirteitä, jotka palauttivat mieleen hänen vuoristossa näkemiänsä puita.

Hän näki vielä muitakin seikkoja, jotka äidiltä jäivät näkemättä.
Kaikki nuo pienet, helakanväriset, puiset esineet herättivät hänessä
mieltäliikuttavia kuvia. Hän eli niiden avulla jälleen alppiluonnossa.
Hän oli uudelleen Sveitsissä, joka oli häntä runsaasti ruokkinut.
Silloin ajatus liittyi toiseen, hän muisti ruoan ja virkkoi:

— Minä tahtoisin maitoa ja leipää.

Hän söi ja joi. Ruokahalu kasvoi. Illallinen maistui yhtä hyvältä kuin aamiainen. Seuraavana päivänä ruokahalu heräsi jälleen, kun hän näki karjapihan. Mielikuvitus sen tekee! Kahden viikon kuluttua hän oli tanakka veikko. Äiti oli ihastunut. Hän sanoi:

— Katsokaahan, millaiset posket! Herra —— paran navetta sen on saanut aikaan.

3.

Jessy.

Elisabetin hallitessa eli Lontoossa oppinut mies nimeltä Bog, joka oli Bogus-nimisenä tullut kuuluisaksi Inhimillisiä erehdyksiä koskevan tutkimuksensa johdosta, jota kukaan ei tuntenut.

Bogus oli kirjoittanut sitä jo viisikolmatta vuotta, mutta ei ollut vielä mitään julkaissut. Puhtaaksi kirjoitettu käsikirjoitus, joka oli järjestetty hyllyihin ikkunakomeroon, käsitti kokonaista kymmenen kaksitaitteista nidosta. Ensimmäinen nidos pohti syntymisen erehdystä, kaikkien muiden erehdysten alkujuurta. Seuraavassa nähtiin ne erehdykset, joihin pienet pojat ja tytöt, nuoriso, täysikasvuiset ja vanhukset, eri ammateissa toimivat henkilöt, kuten valtiomiehet, kauppiaat, sotilaat, kokit, valtiolliset kirjailijat y.m. tekevät itsensä syypäiksi. Viimeiset, vielä keskeneräiset nidokset käsittelivät niitä tasavallassa ilmeneviä erehdyksiä, jotka ovat kaikkien yksilöllisten ja ammatillisten erehdysten seurauksena. Ja niin kiinteästi liittyi ajatus toiseen tässä kauniissa teoksessa, ettei olisi voinut ottaa sivuakaan pois siten tärvelemättä kokonaisuutta. Todistelu johti toiseen ja viimeisessä kävi kiistämättömästi ilmi, että paha on elämän ytimenä ja että jos elämää käy mittaaminen, niin voidaan matemaattisen täsmällisesti väittää maan päällä olevan yhtä paljon pahaa kuin elämääkin.

Naimisen erehdykseen Bogus ei ollut langennut. Hän eleli pienessä talossaan vanhan emännöitsijänsä kanssa. Emännöitsijän nimi oli Kat, toisin sanoen Katariina, mutta Bogus nimitti häntä Klausentiinaksi, koska hän oli kotoisin Southamptonista.

Filosofin sisar, joka ei ollut yhtä ylevämielinen kuin veli, oli langennut erehdykseen toisensa jälkeen: oli rakastanut erästä Cityn verkakauppiasta, ottanut hänet miehekseen ja synnyttänyt maailmaan pienen tytön, jolle oli annettu nimeksi Jessy.

Hänen viimeinen erehdyksensä oli siinä, että hän kuoli oltuaan kymmenen vuotta naimisissa ja vei siten kuolemaan verkakauppiaankin, joka ei voinut jäädä eloon hänen mentyään. Bogus otti orvon luokseen, säälistä, mutta myöskin toivossa saada hänestä hyviä lasten erehdysten esimerkkejä.

Tyttö oli silloin kuusivuotias. Viettäessään ensimmäistä viikkoa viisaan enonsa luona hän itkeskeli eikä puhunut mitään. Seuraavan viikon alussa hän sanoi Bogille:

— Minä olen nähnyt äidin. Hän oli ihan valkoinen, hänellä oli helmassaan kukkia, jotka hän levitti vuoteeseeni, mutta minä en löytänyt niitä aamulla. Anna ne minulle, äidin kukat.

Bog merkitsi muistiin tämän erehdyksen, mutta tunnusti siihen liittyvässä muistutuksessaan, että erehdys oli viaton ja tavallaan somakin.

Muutamia päiviä myöhemmin Jessy taas puhutteli Bogia:

— Eno Bog, kuulehan! Sinä olet vanha ja ruma, mutta minä rakastan sinua ja minua pitää myös rakastaa.

Bog tarttui kynäänsä, mutta vähän ajatustaan ponnistaen hän kohta oivalsi, ettei ollut enää kovin nuorennäköinen ja ettei ollut milloinkaan ollut varsin kaunis. Niinpä hän jätti tyttösen sanat muistiin merkitsemättä. Sanoihan vain:

— Minkä tähden sinua pitää rakastaa, Jessy?

— Siksi, että olen pieni.

"Onko totta", kysyi Bog itseltään, "onko totta, että pieniä pitää rakastaa? Voisihan niin olla, sillä he tosiaankin kovin kaipaavat rakkautta. Siten olisi puolustettavissa se yleinen erehdys, johon äidit tekevät itsensä vikapäiksi uhratessaan lapsilleen maitonsa ja rakkautensa. Se osa tutkimuksestani on otettava vielä tarkistettavaksi."

Astuessaan syntymäpäivänsä aamuna huoneeseen, jossa olivat hänen kirjansa ja paperinsa ja jota hän nimitti kirjastokseen, Bog tunsi ilmassa hyvän tuoksun ja näki neilikkaruukun ikkunalaudalla.

Kukkia oli vain kolme, mutta ne siirottivat hajallaan ja päivänpaiste hyväili niitä hilpeästi. Oppineessa salissa näytti kaikki hymyilevän: vanha nojatuoli, pähkiuäpuinen pöytä ja ruskeankeltaisiin vasikannahkakansiin, pergamenttiin ja siannahkaan sidotut vanhat kirjat. Bogus, joka näytti yhtä kuivalta kuin nekin, alkoi hänkin hymyillä.

— Katsohan, eno Bog, katsohan: tuolla on taivas (lapsi osoitti tinakehäisten ruutujen läpi sinertävää ilmaa), ja tuossa alempana on maa, kukkiva maa (hän osoitti neilikkaruukkua), ja kaikkein alimpana on helvetti, nuo isot, mustat kirjat.

Nuo isot mustat kirjat olivat Inhimillisten erehdysten kymmenen nidosta ikkunakomeroon järjestettyinä. Tämä Jessyn erehdys palautti tutkijan mieleen teoksen, jonka hän oli joksikin aikaa laiminlyönyt voidakseen käyskellä sisarentyttärensä kanssa kaduilla ja puistossa. Tyttönen keksi tuhansia miellyttäviä seikkoja, ja samalla keksi ne myös Bogus, joka ei ollut eläessään pistänyt nokkaansa pihalle. Hän avasi jälleen käsikirjoituksensa, mutta ei enää tuntenut omakseen teosta, jossa ei ollut kukkia eikä Jessyä.

Onneksi tuli hänen avukseen filosofia, joka uskotteli hänelle, ettei Jessystä ollut mihinkään. Hän kiintyi tähän totuuteen sitäkin lujemmin, kun se oli välttämätön hänen työnsä menestymiselle.

Eräänä päivänä tätä asiaa aprikoidessaan hän löysi kirjastostaan Jessyn, joka oli ikkunan ääressä pujottamassa lankaa neulansilmään. Bog kysyi, mitä hän aikoi ommella.

Jessy vastasi:

— Etkö tiedä, eno Bog, että pääskyset ovat lähteneet.

Bogus ei tiennyt asiasta mitään; siitä ei kertonut Plinius enempää kuin
Avicennakaan. Jessy jatkoi:

— Kat sanoi minulle eilen…

— Kat? huudahti Bogus. Lapsi tarkoittaa kunnianarvoisaa Klausentiinaa!

— Kat sanoi minulle eilen näinikään: "Pääskyset ovat lähteneet tänä vuonna varhemmin kuin tavallisesti; se ennustaa aikaista ja ankaraa talvea." Niin sanoi Kat. Ja sitten minä näin äidin. Hän oli valkoisessa puvussa ja hänen hiuksensa hohtivat, mutta hänellä ei ollut kukkia, kuten edellisellä kerralla. Hän sanoi minulle: "Jessy, ota kirstusta eno Bogin turkisviitta ja korjaa se, jos se on huonossa kunnossa." Minä nousin ja hain kohta noustuani viitan kirstusta. Se on ratkeillut useista kohdin. Minä korjaan sen.

Talvi tuli sellainen kuin pääskyset olivat ennustaneet. Bogus yritti viittaansa kietoutuneena, jalat liedellä, parsia eräitä tutkimuksensa lukuja. Mutta joka kerta, kun hänen oli onnistunut sovittaa uudet kokemuksensa yleisen pahan teoriaan, saattoi Jessy hänen aatteensa epäjärjestykseen tuomalla hänelle tuopin hyvää olutta tai ainoastaan näyttämällä silmänsä ja hyvän hymynsä.

Kevään tultua eno ja sisarentytär retkeilivät pelloille ja niityille. Jessy toi retkiltä kasvia, joiden nimet eno mainitsi ja jotka Jessy itse illalla luokitteli niiden ominaisuuksien mukaan. Eräänä iltana hän levitteli pöydälle päivällä kokoamiansa kasveja ja sanoi enolle:

— Eno Bog, nyt minä tunnen kaikkien niiden kasvien nimet, jotka olet minulle maininnut. Tässä ovat ne, jotka parantavat, ja tuossa ne, jotka lohduttavat. Minä tahdon ne säilyttää voidakseni ne aina tuntea ja opettaakseni toisiakin ne tuntemaan. Nyi tarvitsisin ison kirjan, jossa voisin ne kuivata.

— Ota tämä, sanoi Bog.

Hän ojensi tytölle ensimmäisen nidoksen Inhimillisiä erehdyksiä koskevaa tutkimustaan.

Kun nidoksen joka lehden välissä oli kasvi, otettiin seuraava nidos.
Kolmen kesän kuluessa oli koko teos muuttunut kasvikokoelmaksi.