»Käsketkö minua ottamaan puheilleni myöskin hänen ystävänsä?»
»Tuon kuusikon?»
»Niinkö sinäkin heitä nimität?»
»Niin, minä noudatan yleistä tapaa. Mutta en minä käske sinua ottamaan vastaan ketään, jollei sinulla itselläsi ole halua.»
»Lukuunottamatta sinua itseäsi?»
»Ei, minä vain pyydän itse puolestani, mutta käskeä en voi.»
Minun vielä puhuessani kuului kadulta huutoja.
»Siellä hän tulee!» sanoi prinsessa. »Se on Strelsaun herttua.»
Minä hymyilin, mutta en vastannut mitään, ja hän palasi paikalleen. Sitten istuimme tuokion ääneti. Melu kadulta vaikeni, mutta eteisestä kuulin askeleita. Rupesin puhelemaan tyhjänpäiväisistä asioista. Siten kului moniaita minuutteja. Minä rupesin vähän ihmettelemään, minne kummaan Michael oli joutunut; mutta sitten arvelin, ettei se minua liikuttanut. Yht'äkkiä löi Flavia hämmästyksekseni kätensä yhteen ja kysyi minulta säikähtyneenä:
»Onko viisasta ärsyttää häntä?»
»Ketä sitten? Mitä sinä tarkoitat? Millä tapaa minä häntä ärsyttäisin?»
»Antamalla hänen odottaa.»
»Rakas serkku, enhän minä käske häntä odottamaan.»
»Saako hän siis tulla sisään?»
»Tietysti, jos sinä haluat sitä.»
Hän katsahti minuun uteliaasti.
»Kuinka hullunkurisella päällä sinä tänään oletkaan!» hän sanoi. »Tietysti ei minulle ilmoiteta keitään muita vieraita, niin kauan kuin sinä olet minun luonani.»
Sepä oli ihana kuninkaallinen etuoikeus, ajattelin.
»Kerrassaan mainio hovitapa!» huudahdin ääneen. »Mutta sitä en tullut yhtään ajatelleeksi. Jos nyt sattuisin olemaan kahdenkesken jonkun toisen kanssa, niin eikö sinuakaan ilmoitettaisi?»
»Tiedäthän yhtä hyvin kuin minä, että minut ilmoitettaisiin, koska olen kuninkaallista verta.»
»Minä en saa koskaan muistaneeksi kaikkia noita typeriä sääntöjä», mutisin hämilläni ja kiroilin sydämessäni Fritziä, joka ei ollut niistä minulle mitään kertonut. Mutta hairahdukseni tahdoin heti sovittaa.
Hypähdin pystyyn, avasin oven ja kävin eteiseen.
Michael seisoi siellä pöytään nojautuen, otsa pahasti rypyssä. Kaikki muut läsnäolevat seisoivat, paitsi tuo häpeämätön Fritz junkkari, joka istua lekotti mukavasti nojatuolissa ja kuherteli aivan julkeasti kreivitär Helgan kanssa.
Minun astuessani huoneeseen hän hypähti pystyyn niin kerkeän kunnioittavasti, että hänen edellinen huolimattomuutensa pisti sitä räikeämmin silmään. Minun ei ollut vaikea ymmärtää, että herttua ei voinut sietää Fritziä.
Minä ojensin veljelleni käteni, Michael tarttui siihen, ja minä syleilin häntä. Sitten vedin hänet mukanani sisähuoneeseen.
»Rakas veljyt», sanoin, »jos olisin tiennyt sinun olevan täällä, niin ei sinun olisi tarvinnut vartoa silmänräpäystäkään. Olisin oitis pyytänyt prinsessalta lupaa tuoda sinut hänen luokseen.»
Hän kiitti minua hyvin kylmästi. Miehellä saattoi olla monia eteviä ominaisuuksia, mutta tunteitaan hän ei osannut salata. Vento vieraskin olisi voinut huomata, että hän vihasi minua ja kuohui raivosta tavatessaan minut yhdessä prinsessa Flavian kanssa; mutta minä voin kuitenkin huomata hänen koettavan hillitä itseään ja luulotella minulle, että hän uskoi minun todella olevan kuninkaan. Tuon kaiken tietysti arvasin helposti; mutta jollei kuningas ollut petturi, joka oli minua ovelampi ja rohkeampi — ja minä aloin jo kuvitella itseäni koko mestariksi siinä osassa — ei Michael voinut sitä uskoa. Ja jollei hän sitä uskonut, niin täytyi hänestä tuntua hirveältä osoittaa minulle kuninkaalle tulevaa kunnioitusta ja kuulla minun puhuttelevan heitä Michaeliksi ja Flaviaksi!
»Teidän majesteettinne on haavoittunut käteen», hän huomautti vilpillisen huolestuneena.
»Niin, satuin leikkimään äpärän pennun kanssa» — en voinut olla härnäämättä häntä — »ja tiedäthän, veli hyvä, ettei sellaisiin voi koskaan luottaa.»
Hän hymähti yrmeästi, ja hänen tummat silmänsä tiirottivat minuun.
»Mutta eikö sen purema ole vaarallinen?» huudahti Flavia hätäytyneenä.
»Ei tällä kertaa», vastasin. »Toinen juttu olisi, jos olisin antanut sen puraista syvempään.»
»Olet kai antanut tappaa sen?» hän kysyi.
»En vielä; me odotamme, käykö sen purema kiusalliseksi.»
»Ja entäpä jos käy?» kysyi Michael, hymyillen katkerasti.
»Silloin se isketään oitis kuoliaaksi, rakas veli», minä vastasin.
»Ethän sinä toki enää leikittele sen kanssa?» pyysi Flavia.
»Ehkäpä, jos halu tulee.»
»Sehän voi purra sinua uudestaan.»
»Sitä se varmasti yrittää», sanoin hymyillen.
Kun rupesin pelkäämään, että Michael voisi ärtyneenä sanoa jotakin, josta minun olisi täytynyt vihastua, ja kun minun tuli näyttäytyä hänelle suosiolliseksi, vaikkapa samalla osoitin vihaanikin, aloin onnitella häntä hänen rykmenttinsä loistavasta ryhdistä ja taatusta kuningasmielisyydestä kruunauspäivänä. Sitten rupesin ihastunein sanoin kehumaan metsästyslinnaa, jonka hän oli ystävällisesti lainannut minun käytettäväkseni. Mutta silloin hän nousi äkisti pystyyn. Hänen oli mahdotonta enää hillitä mieltänsä; sen vuoksi hän kiiruhti siirtymään muihin asioihin ja sanoi:
»Ulkona eteisessä on kolme ystävääni, jotka hyvin halusta tahtoisivat tulla esitellyiksi teidän majesteetillenne. Saanko pyytää heille tätä armoa?»
Astuin oitis hänen luokseen ja työnsin käteni hänen kainaloonsa. Hänen synkkä silmäyksensä oikein lämmitti sydäntäni. Me lähdimme veljellisesti yhdessä eteiseen. Siellä Michael viittasi, ja kolme miestä tuli meitä kohti.
»Nämä herrat», lausui Michael arvokkaaseen sävyyn, joka osoitti mahdollisimman suurta itsehillintää hänen puoleltaan, »ovat teidän majesteettinne kaikkein kuuliaisimmat ja uskollisimmat alamaiset ja minun hartaat ystäväni.»
»Kummastakin syystä on minulla aihetta iloita tullessani heidät tuntemaan», vastasin.
He astuivat vuoron perään suutelemaan kättäni — de Gautet, pitkä laiha veijari, jolla oli pitkät suortuvat ja vahatut viikset; Bersonin, belgialainen, keskikokoinen ja lihavahko mies, joka oli kaljupäinen, vaikka hän ei vielä ollut kolmeakymmentäkään; ja viimeiseksi maanmieheni Detchard, jolla oli kapeat kasvot, lyhyeksi leikattu tukka ja hyvin tumma kasvojenväri. Muuten hän oli siroruumiinen, leveä hartioilta ja lanteilta kapea. Arvasin, että veitikka oli mestarimiekkailija. Hänelle puhuin englantia, vaikka muukalaisittain murtaen; ja tohdinpa vannoa, että se veijari hymyili minulle, vaikka hän oitis salasikin hymynsä.
Herra! Detchard siis tuntee salaisuuden, sanoin itselleni.
Päästyäni eroon rakkaasta veljestäni ja tämän ystävistä palasin takaisin kaunoisen serkkuni luo. Hän seisoi ovella minua vastassa. Kun sanoin jäähyväiset, tartuin häntä käteen.
»Rudolf», sanoi hän hyvin hiljaa, »minä pyydän sinua olemaan hyvin varovainen.»
»Minkä asian suhteen?»
»Tiedäthän, etten voi sanoa sitä julki, mutta minä pyydän sinua muistamaan, mitä sinun henkesi merkitsee…»
»Kenelle?»
»Ruritanialle!»
Teinkö oikein vai väärin näytellessäni edelleen osaani? En osaa itse vastata! Kaikinhan oli hullua, mitä ikinä teinkään; enkä minä saanut ilmaista hänelle totuutta.
»Ainoastaan Ruritanialleko?» kysyin lempeästi.
Hän punastui kovin.
»Myöskin ystävillesi», hän sanoi.
»Ystävillekö vain?»
»Ja serkullesi ja hyvälle ystävällesi», hän kuiskasi.
En voinut siihen enää sanoa mitään; suutelin hänen kättään ja lähdin tieheni — hyvin tyytymättömänä omaan itseeni.
Eteisessä tapasin Fritz veitikan, joka lakeijoista piittaamatta huvitteli itseään pitämällä sormiaan kreivitär Helgan kerinpuuna tämän selvittäessä lankavyyhteään.
»Katti vieköön!» hän sanoi poislähtiessämme. »Eihän aina jaksa juoniakaan sommitella. Rakkauskin vaatii osansa.»
»Totta kyllä», lausuin; ja silloin Fritz, joka oli kulkenut vierelläni, yhtäkkiä keksi, ettei se ollut oikein sopivata, ja vetäytyi kunnioittavasti jälkeeni.
YHDEKSÄS LUKU.
Mihin kaikkeen pientä pöytää voi käyttää.
Jos rupeisin kertomaan kaikista jokapäiväisistä tapauksista silloisessa elämässäni, luulisin siitä tulevan sangen opettavaisen kronikan suurelle yleisölle, joka ei tiedä, miten palatseissa eletään. Jos saisin päähäni paljastaa joitakin silloin keksimiäni salaisuuksia, niin olisi Euroopan valtiomiehillä paljon oppimista. Mutta minä en aio tehdä kumpaakaan. Silloin joutuisin purjehtimaan ikävystyttävyyden Skyllan ja lörpötteleväisyyden Karybdiksen välillä; senvuoksi huomaan parhaaksi, että rajoitun ankarasti siihen maanalaiseen draamaan, jonka juoni tällöin kehittyi Ruritanian kuningashovin siloisen pinnan alla. Sen ainoastaan saatan mainita, että salaista keppostamme ei keksitty. Minä tein tosin virheitä. Minulle sattui useasti sangen tukalia hetkiä, jolloin tarvitsin kaiken minulla suinkin löytyvän tahdikkaisuuden ja siron säädyllisyyden voidakseni selvitä pulasta, kun satuin unohtamaan asioita ja henkilöitä, joita minun olisi tullut muistaa ja tuntea. Mutta yleensä selviydyin näistä kompastuksista sangen hyvin, ja sen saan laskea juuri uhkayrityksemme huimuuden ansioksi. Melkein uskon, että kun kerta olin päässyt täysin omistamaan ulkonaisen yhdennäköisyyden, oli minun paljon helpompi esittää Ruritanian kuningasta kuin jotakin lähinaapuriani.
Eräänä päivänä tuli Sapt huoneeseeni. Hän viskasi jonkin kirjeen eteeni ja sanoi:
»Se on teille. Minusta se näyttää olevan naisen käsialaa. Mutta ennenkuin sen avaatte, on minulla jotakin kerrottavana teille.»
»Mitä sitten?»
»Kuningas on Zendan linnassa», hän sanoi.
»Mistä sen tiedätte?»
»Siitä, että puolet Michaelin kuusikosta on siellä. Olen tutkistellut asiaa, ja siellä ne kaikki kolme ovat — Lauengram, Krafstéin ja nuori Rupert Hentzau — sanalla sanoen kaikkein suurenmoisimmat hirtehiset koko Ruritanian maassa!»
»Entä sitten?»
»Fritz tahtoo, että lähtisitte marssimaan linnaa vastaan ratsu- ja jalkaväen sekä tykistön kera.»
»Ja käydä naaraamaan linnan vallihautaa?»
»Niin, siksi se kai kävisi», myönsi Sapt. »Mutta kuninkaan ruumista emme siitä kuitenkaan löytäisi.»
»Uskotteko te varmasti hänen olevan siellä?»
»Ainakin se on hyvin todennäköistä. Nuo kolme miestä ovat siellä, ja sitäpaitsi pidetään nostosiltaa koko ajan ylös vedettynä, eikä kukaan pääse vanhaan linnaan ilman nuoren Hentzaun tai mustan Mikon määräystä. Meidän täytyy panna Fritz köysiin, jotta hän pysyy aloillaan.»
»Minäpä lähdenkin Zendaan!» sanoin.
»Oletteko hullu?»
»Sen teen jonakin päivänä.»
»Hm, jaha — ehkäpä! Ja sinne te sitten jäättekin.»
»Se on mahdollista, ystäväni», vastasin välinpitämättömästi.
»Teidän majesteettinne näyttää happamelta», pisteli ukko Sapt. »Kuinkas se rakkaus edistyy?»
»Hillitkää saastainen suunne, senkin hornanruoka!» ärähdin.
Hän silmäsi minuun pitkään ja sytytti sitten piippunsa. Totta olikin, että olin pahalla tuulella, ja minä jatkoin ärtyneesti:
»Missä ikinä liikunkin, hiipii aina viisi tai kuusi vakoilijaa kintereilläni!»
»Sen kyllä tiedän; minähän ne olen pannut jäljillenne», virkkoi hän tyynesti.
»Minkä vuoksi?»
»Kas siksi», sanoi Sapt ja sauhutteli piipustaan, »että mustan Mikon tuumiin soveltuisi oikein hyvin, jos te äkkiä katoaisitte maan päältä. Kun te olisitte poissa, alkaisi sama vanha leikki, jonka suulle nyt olemme panneet tulpan, uudelleen alusta.»
»Voin minä itsekin pitää varani.»
»De Gautet, Bersonin, ja Detchard ovat Strelsaussa, ja jok'ainoa niistä katkaisisi yhtä mielellään teiltä kurkun kuin — kuin minä katkaisisin mustalta Mikolta, mutta paljon kavalammin ja petomaisemmin! — No, mitä siinä kirjeessä onkaan?»
Minä avasin sen ja luin ääneen:
»Jos kuningas haluaa kuulla, mikä saattaisi olla hyvin tärkeää kuninkaan tietää, niin tehköön hän niin kuin tässä kirjeessä neuvotaan. Uuden lehtokujanteen toisessa päässä on talo, jossa on hyvin avara tonttimaa. Tässä talossa on pylväskäytävä ja siinä metsänneitoa esittävä kuvapatsas. Puutarhaa ympäröi kivimuuri, jossa on veräjä talon takapuolella. Kun kuningas astuu siitä veräjästä sisään kello kaksitoista ensi yönä ja poikkeaa sitten kolmekymmentä askelta oikealle, tapaa hän edessään huvimajan, johon johtaa kuusi porrasta. Sisään käytyään hän kohtaa henkilön, joka sanoo hänelle jotakin hyvin tärkeätä, mikä koskee hänen henkeään ja kruunuansa. Tämän on uskollinen ystävä kirjoittanut. Kuninkaan täytyy tulla aivan yksin. Jollei hän noudata tätä kehoitusta, on hänen henkensä vaarassa. Hän ei saa näyttää tätä kenellekään, muutoin hän syöksee turmioon naisen, joka rakastaa häntä. Musta Mikko ei anna anteeksi!»
»Ei annakaan!» huomautti Sapt luettuani kirjeen loppuun; »mutta hän osaa sanella hyvin kauniita kirjeitä.»
Itse olin tullut samaan päätökseen ja aioin heittää kirjeen pois, mutta silloin huomasin, että sen takapuolellekin oli jotain kirjoitettu.
»Halloo! Tässähän on vielä enemmänkin!»
»Jos epäröitte, niin neuvotelkaa eversti Saptin kanssa.»
»Mitä hullua!» purskahti tämä oikein ällistyneenä. »Pitääkö se naikkonen minua vielä suurempana nautana kuin teitä?»
Viinasin häntä vaikenemaan.
»Kysykää häneltä, mikä nainen tekisi kaikkein enimmän estääkseen herttuata naimasta serkkunsa ja kuka senvuoksi tekee kaikkensa estääkseen häntä pääsemästä kuninkaaksi. Ja kysykää häneltä, eikö sen naisen nimen alkukirjaimena ole — A?»
Minä hypähdin ylös, ja Saptkin laski piippunsa kädestään.
»Totta vie, sehän on Antoinette de Mauban!» huudahdin.
»Mistä sen tiedätte?» kysyi Sapt.
Minä kerroin hänelle, mitä tiesin tästä naisesta ja millä tapaa olin tullut sen tietämään. Hän nyökkäsi.
»Se ainakin on totta, että hänellä on ollut suuri kiista Michaelin kanssa», sanoi hän miettiväisesti.
»Jos hän vain tahtoo, voi hän olla meille hyödyksi», arvelin.
»Minäpä uskon kuitenkin, että tuo kirje on Michaelin toimesta kirjoitettu.»
»Niin minäkin; mutta minä tahdon saada siitä täyden varmuuden. Minä lähden sinne, Sapt.»
»Ei, minä sinne lähden», hän sanoi. »Te saatte tulla veräjälle asti.»
»Minä menen huvimajaan.»
»Ja minä menen hirteen, jos sen sallin!»
Minä kävelin uunin eteen ja nojauduin sen rintaa vasten.
»Sapt, minä uskon tuota naista, ja minä menen sinne.»
»Minä en usko yhteenkään naiseen», jankutti Sapt itsepäisesti; »ja te ette saa mennä sinne.»
»Joko lähden huvimajaan tahi suoraapäätä Englantiin», minä sanoin.
Sapt rupesi tajuamaan, kuinka pitkälle hän voi mennä ja milloin hänen oli pakko taipua.
»Me kulutamme aikaa turhaan», lisäsin; »jokaisena päivänä, jona annamme kuninkaan virua siellä missä hän nyt on, nousee hänelle uusi vaaran uhka; ja jokaisena päivänä, jona minun on pakko näytellä päähenkilön osaa tässä ilveilyssä, kiristyy nuora oman kaulanikin ympäri. Sapt, meidän täytyy pelata korkein panoksin — meidän täytyy antautua uhkapeliin.»
»No, olkoon menneeksi», sanoi hän huoaten.
No niin — kello puoli kaksitoista sinä iltana Sapt ja minä nousimme hevostemme selkään. Fritz jäi pitämään vahtia kuninkaan huoneissa, emmekä me kertoneet hänelle, mille retkelle lähdimme. Yö oli hyvin pimeä. Minulla ei ollut miekkaa matkassa, mutta oli revolveri, pitkä tikari ja salalyhty. Veräjälle tultuamme minä hyppäsin satulasta.
»Minä odotan täällä», sanoi Sapt. »Jos kuulen laukauksen…»
»Pysykää sittenkin vain täällä; te olette silloin ainoa pelastuksen mahdollisuus kuninkaalle. Teille ei saa tapahtua mitään pahaa.»
»Oikeassa taidatte olla, ystäväiseni. Onnea matkalle!»
Minä työnsin pikku porttia sisäänpäin. Se antoi perään, ja minä tulin keskelle pensasryhmää. Ruohottunutta polkua pitkin poikkesin oikeaan käteen, kuten kirjeessä oli neuvottu, ja etenin hyvin varovaisesti. Salalyhtyni etuverho oli alaspainettuna ja revolverini hana viritettynä. En kuullut ripsahdustakaan ympäriltäni. Pian näin jotain tummaa edessäni. Se oli huvimaja. Nousin pieniä portaita ylös ja tulin kehnolle ovelle. Avasin sen ja astuin sisään.
Vastaani lennähti nainen ja tarttui kiihkeästi käteeni.
»Sulkekaa ovi!» hän kuiskasi.
Tottelin häntä ja käänsin lyhtyni valon häntä kohti. Hän oli upeasti puettu, ja hänen tumma kauneutensa paistoi hyvin hurmaavana tässä oudossa valohämyssä. Huvimajan sisustuksena oli vain pari tuolia ja sellainen pieni pyöreä rautapöytä, jollaisia näkee ulkoravintoloissa.
»Älkää puhelko», hän sanoi, »siihen meillä ei ole aikaa, vaan kuunnelkaa minua! Minä tunnen teidät, herra Rassendyll. Minä kirjoitin tuon kirjeen herttuan käskystä.»
»Sen arvasinkin», sanoin.
»Kahdenkymmenen minuutin perästä tulee tänne kolme miestä, joiden on määrä tappaa teidät.»
»Herttuan kolmikkoko?»
»Niin — ja silloin teidän täytyy jo olla poissa täältä. Jollette ole, niin tulette varmasti surmatuksi tänä yönä.»
»Minä tai nuo toiset!»
»Kuunnelkaa nyt vain minua! Kun teidät on otettu hengiltä, viedään teidän ruumiinne kehnoon taloon laitakaupungille. Sieltä se sitten huomenna löydetään. Herttua vangitsee kaikki teidän ystävänne — kaikkein ensiksi eversti Saptin ja kapteeni von Tarlenheimin —, julistaa sitten Strelsaun piiritystilaan ja lähettää sanan Zendaan; ne toiset kolme murhaavat kuninkaan vanhassa linnassa, ja herttua huudattaa hallitsijaksi joko itsensä tahi prinsessan — itsensä tietysti, jos hänelle karttuu tarpeeksi voimia. Mutta kaikissa tapauksissa hän nai prinsessan ja tulee kuninkaaksi todellisuudessa, joskaan ei heti nimellisesti. Ymmärrättekö?»
»Aika sukkela tuuma; mutta minkä vuoksi te…»
»Siksi, että olen kristitty, tahi kukaties siksi, että olen mustasukkainen. Hyvä Jumala, minkä vuoksi minä tahtoisin nähdä herttuan prinsessan puolisona? — Lähtekää nyt, mutta muistakaa, ettei henkenne ole koskaan turvassa — ei päivällä eikä yöllä. Kolme miestä on aina kintereillänne, kuten vartioisivat teitä, eikö totta? No niin, kolme muuta on jälleen niiden kintereillä. Nuo Michaelin kolme verikoiraa eivät ole koskaan kolmeasataa askelta kauempana teistä. Teidän henkenne ei olisi tulitikunkaan arvoinen, jos yksinänne sattuisitte yhteen niiden kanssa. Menkää nyt! Ei — odottakaa vähän; veräjällä on kukaties jo vahdit. Menkää aivan hiljaa alas ja kulkekaa puolisensataa askelta huvimajan ohitse, sitten tapaatte tikapuut nojallaan puutarhanmuuria vastaan. Kun olette niitä myöten kiivennyt muurin yli, voitte paeta ja pelastaa henkenne.»
»Entäs te?» kysyin.
»Minullakin on oma osani näyteltävänä. Jos hän keksii, mitä nyt minä olen tehnyt, emme me, te ja minä, tapaa enää koskaan toisiamme. Jollei, niin kenties — mutta siitä nyt vähät! Lähtekää oitis täältä!»
»Mutta mitä te aiotte sanoa hänelle?»
»Että te ette tullutkaan — että arvasitte heidän juonensa.»
Minä tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä.
»Te olette tehnyt kuninkaalle tänä yönä hyvän palveluksen», sanoin.
»Missä päin Zendan linnassa häntä pidetään?»
Hän alensi äänensä pelokkaaksi kuiskailuksi, jota minun täytyi kumartua kuulemaan hänen huuliltaan.
»Kun on päästy nostosillan yli, tullaan jykevälle ovelle; sen taakse hänet on teljetty… hys! Mitä se oli?»
Minäkin kuuntelin.
»Ne tulevat! Ne tulevat liian aikaisin! Herra Jumala, ne tulevat aivan liian aikaisin!» — Hän kävi kalmankalpeaksi.
»Minusta ne tuntuvat tulevan aivan parahiksi», sanoin.
»Sammuttakaa lyhtynne! Katsokaa, tuossa on rako ovessa! Voitteko siitä nähdä niitä?»
Sovitin silmäni rakoon. Alimmalla portaalla seisoi kolme tummaa hahmoa. Minä viritin revolverini hanan. Antoinette laski kiireesti kätensä minun kädelleni.
»Te voitte surmata yhden niistä», hän kuiskasi; »mutta entä toiset?»
Ulkoa kuului ääni — ja se ääni puhui aivan puhdasta englantia.
»Herra Rassendyll!» se sanoi.
Minä en vastannut.
»Tahtoisimme halusta puhella teidän kanssanne. Lupaatteko, ettette ammu meitä, ennenkuin olemme sanoneet sanottavamme?»
»Herra Detchardinko kanssa minulla on ilo puhua?» kysyin.
»Nimillä ei nyt ole yhtään väliä.»
»Älkää siis mainitko minunkaan nimeäni.»
»Hyvä on teidän majesteettinne. Meillä on tehtävänä teille eräs tarjous.»
Minä tirkistelin yhä ovenraosta. Kaikki kolme olivat nousseet kaksi porrasta ylemmäksi, ja kaikkien revolverit olivat ojennetut ovea kohti.
»Tahdotteko päästää meidät sisään? Me annamme teille kunniasanamme, ettemme käytä aseita.»
»Älkää uskoko heitä!» kuiskutti Antoinette korvaani.
»Voimmehan puhella oven lävitse», sanoin.
»Mutta te voitte avata sen ja ampua meitä», intti Detchard; »ja vaikkapa me yrittäisimmekin ottaa teidät hengiltä, niin te voisitte yrittää samaa ainakin yhden suhteen meistä. Annatteko kunniasananne, ettette ammu, kun puhelemme keskenämme?»
»Älkää luottako heihin!» kuiskasi Antoinette jälleen.
Minä sain äkkiä valoisan ajatuksen ja pohdin sitä lyhyen tuokion.
Minusta tuntui, että voisin viedä sen perille.
»Lupaan kunniasanallani, etten ammu, jollette te ensin ammutte minua», sanoin; »mutta sisään en teitä päästä. Te saatte seisoa ulkopuolella ja puhua sieltä.»
»Ei sekään ole hullumpi tuuma», hän myönsi.
Kaikki kolme nousivat ylimmälle portaalle ja seisoivat aivan oven takana.
Laskin korvani rakoon. En voinut kuulla hiiskahdustakaan, mutta
Detchardin pää oli aivan kiinni hänen pisimmän seuralaisensa korvassa.
Arvaan sen olleen de Gautet’n.
Hm! Salamyhkäistä kuiskinaa, ajattelin itsekseni.
Sitten sanoin ääneen:
»No niin, hyvät herrat, minkälainen tarjous teillä olikaan esitettävättä?»
»Turvallinen pääsy raialle ja viisikolmatta tuhatta puntaa käteistä.»
»Ei, ei — kaikki on vain petosta!» kuiskutti Antoinette niin hiljaa kuin taisi.
»Sehän kuulostaa sangen kauniilta», sanoin ja kurkistelin jälleen raosta.
Roistot seisoivat aivan kiinni toisissaan oven takana.
Olin arvannut hyvin noiden konnien aikeet, enkä tarvinnut Antoinetten varoituksia. Heidän tuumanaan oli syöksyä kimppuuni, kohta kuin olin ruvennut puhelemaan yhden kanssa heistä ja sen vuoksi käynyt vähemmän varovaiseksi.
»Antakaa minulle minuutti ajatusaikaa», sanoin; ulkopuolelta olin kuulevinani hiljaista naurua.
Käännyin Antoinetten puoleen.
»Pysytelkää aivan seinän vieressä, jotta ne eivät voi ovesta osata teihin», kuiskasin hänelle.
»Mitä aiotte tehdä?» kysyi hän säikähtyen.
»Sen saatte heti nähdä», vastasin.
Minä tartuin pieneen rautapöytään. Se ei ollut varsin raskas niin voimakkaalle miehelle kuin minä olin, ja minä pitelin sitä jaloista. Pyöreä levy, jota pidin edessäni, suojasi kokonaan pääni ja yläruumiini. Kiinnitin lyhdyn sangasta vyöhöni ja pistin revolverin taskuuni, niin että voin sen helposti sieltä tavoittaa. Äkkiä näin sitten oven liikahtavan aivan hiljaa — ehkä tuuli työnsi sitä sisäänpäin, ehkäpä se olikin ihmiskäsi.
Minä vetäydyin kauemmaksi ovelta — niin kauas kuin pääsin — ja pitelin pöytää äskenmainitsemassani asennossa. Sitten sanoin kovaa: »Hyvät herrat, minä suostun tarjoukseenne ja luotan kunniasanaanne. Jos tahdotte avata oven…»
»Avatkaa itse», huusi Detchard.
»Se avautuu ulospäin», sanoin. »Väistykää hiukan taapäin, herrani, muuten ovi satuttaa teitä, kun avaan sen.»
Kävin oven luo ja kosketin sen ripaa. Sitten hiivin varpaisillani takaisin.
»En saa sitä auki», valitin; »lukko taitaa olla epäkunnossa.»
»Oh, minä sen kyllä saan auki!» ärjäisi Detchard. »Älä lörpöttele joutavia, Bersonin! Miksikäs ei? Aristeletko sinä yhtä ainoata miestä?»
Minä nauroin partaani. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi repäistiin auki. Lyhtyni valossa näin kaikkien kolmen seisovan kynnyksellä vieri vieressä ja revolverit ojossa minua kohti. Karjaisten täyltä kurkkua ryntäsin niin sukkelaan kuin pääsin lattian poikki ovelle. Kolme laukausta pamahti miltei yhtaikaa, mutta luodit litistyivät kilpeäni vastaan. Seuraavassa tuokiossa lennähdin ulos, ja pöytäni kaatoi heidät kumoon, niin että he kaikki kolme ja minä ja kelpo pöytäni vyöryimme yhdessä rymäkässä portaita alas, roistojen kiroillessa ja reuhtoessa vastaan kaikista voimistaan. Antoinette de Maubanin kuulin parkaisevan ylhäällä, mutta minä nousin pystyyn ja nauroin ääneen.
De Gautet ja Bersonin viruivat maaperässä liikkumattomina kuin olisivat pyörtyneet. Detchard makasi selällään pöydän alla, mutta minun noustessa pystyyn hän potkaisi sen päältään ja ampui uudestaan. Minäkin kohotin aseeni ja ammuin umpimähkään. Kuulin hänen kiroavan; ja sitten syöksähdin juoksemaan nopeasti kuin jänis ja nauroin koko ajan. Lennähdin huvimajan ohi ja sitten muurinsivua pitkin. Kuulin askeleita takaani, käännähdin kohti ja ammuin jälleen pimeään. Askeleet lakkasivat kuulumasta.
»Jumala suokoon, ettei tuo nainen olisi erehtynyt tikaportaista», ajattelin itsekseni, sillä muuri oli hyvin korkea ja sen harjalla oli tiheässä rautapiikkejä.
Ahaa — tuollapa ne portaat olivatkin; kuin välähdyksessä olin juossut niitä myöten muurin harjalle ja hypähtänyt toiselle puolelle. Sitten näin hevoset ja kuulin laukauksen. Sapt se ampui. Hän oli kuullut meidän taistelumme ja raivosi kuin riivattu lukitulla veräjällä, potkien sitä ja ammuskellen avaimenreikään. Hän oli hädissänsä aivan unohtanut, ettei hän olisi saanut ottaa osaa taisteluun. Minä nauroin jälleen, taputin häntä olalle ja sanoin:
»Lähtekää pois kotiin sänkyyn, vanha veikko. Minulla on ollut niin ihana seikkailu ravintolapöydän kanssa, ettette ole mokomata ennen kuullutkaan!»
Hän hätkähti ja kääntyi minua kohti ja huudahti: »Oletteko te pelastunut — ja ehjänä?» Ja sitten hän puristi kättäni puristamasta päästyään. Mutta seuraavassa tuokiossa hän sanoi kulmiaan rypistäen: »Mille vietävälle te oikein nauratte?»
»Nauranpahan vain lystilliselle seikkailulle, johon otti osaa neljä herraa ja yksi pöytä», vastasin ja nauroin yhä katkerakseni. Sillä perin hullunkurinen näky oli todella ollutkin nähdä tuo peljätty kolmikko pahoin kolhittuna potkivan vimmatusti maaperässä niin viattoman aseen voittamana kuin tavallinen pieni ravintolapöytä itsessään on.
Otettakoon vielä huomioon, että olin rehellisesti pitänyt sanani enkä ampunut, ennenkuin toiset aloittivat.
KYMMENES LUKU.
Konnalla olisi mainiot mahdollisuudet.
Tapana oli, että Strelsaun poliisipäällikkö lähetti minulle joka iltapäivä selostuksen asiaintilasta pääkaupungissa ja väestön mielialasta. Siinä oli myöskin tiedoituksia henkilöistä, joita poliisin oli annettu pitää silmällä.
Sittenkuin minä olin tullut kruunatuksi Strelsaussa, oli Saptin tapana lukea nämä selostukset ja kertoa minulle, mitä niissä sattui olemaan mielenkiintoista. Seikkailuni jälkeisenä päivänä hän saapui sisään, kun istuin lyömässä korttia Fritz von Tarlenheimin kanssa.
»Poliisijuttu on tänään hyvin huvittava», hän huomautti istahtaessaan.
»Puhutaanko siinä mitään eräästä tietystä pienestä ottelusta?» kysyin.
Hän pudisti hymyillen päätään.
»Ensiksikin sisältää se seuraavan mielenkiintoisen pätkän», ja hän rupesi lukemaan. »'Hänen korkeutensa Strelsaun herttua on lähtenyt kaupungista — näköjään aivan odottamatta — eräitten hoviherrojensa seuraamana. Hänen luullaan lähteneen Zendan linnaan, mutta hänen seurueensa ei noussut junaan. Herrat de Gautet, Bersonin ja Detchard seurasivat vasta tunnin päästä, ja viimeksimainitulla oli toinen käsivarsi siteessä. Hänen haavoittumisensa aihetta ei tiedetä, mutta arvellaan hänen olleen kaksintaistelussa jonkin rakkausjutun johdosta.'»
»Totta on siinä vain siteeksi», huomautin ja olin hyvin iloinen saadessani kuulla, että olin »merkinnyt» sen veijarin.
»Kuulkaapa vielä», jatkoi Sapt. »'Rouva de Mauban, jonka liikkeitä on käskyn mukaan pidetty silmällä, lähti täältä puolipäiväjunalla. Hän lunasti junalipun Dresdeniin…'»
»Se näkyy hänellä olevan vanhastaan tapana», huomautin väliin.
»'Dresdeniin menevä juna pysähtyy Zendassa.' — Aika ovela veitikka se mies, joka tämän on kirjoittanut! Ja sitten jatkoa: 'Kaupungissa vallitseva mieliala ei ole lainkaan tyydyttävä; kuningasta arvostellaan jokseenkin tuimin sanoin' — näette, että kirjoittaja koettaa olla aivan avomielinen — 'koska hän ei näy yhtään kiirehtivän naimiskauppaansa. Prinsessa Flavian hovipiiristä siepattujen tietojen mukaan hänen kuninkaallinen korkeutensa kuuluu olevan hyvin närkästynyt hänen majesteettinsa kylmyydestä. Suuri yleisö asettaa prinsessan ja Strelsaun herttuan nimet toistensa yhteyteen, ja siitä syystä herttua voittaa yhä suurempaa kansansuosiota. Olen levittänyt tietoa, että kuningas toimeenpanee tänä iltana tanssiaiset prinsessan kunniaksi. Se tekee varmasti hyvän vaikutuksen!'»
»Tuo on jotakin uutta minulle», huudahdin.
»Kaikkiin varusteluihin on ryhdytty», sanoi Fritz hymyillen. »Minä olen niistä pitänyt huolen.»
Sapt kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin ja sanoi hyvin päättäväisesti:
»Teidän täytyy liehakoida prinsessaa tänä iltana!»
»Sen aionkin tehdä, jos pääsen vain olemaan kahdenkesken hänen kanssaan», vastasin. »Ette kai luule sen käyvän minulle kovin vaikeaksi, Sapt?»
Fritz vihelteli pitkään; sitten hän sanoi:
»Se käy teiltä liiankin helposti. Kuulkaahan nyt, minä sanon teille jotakin, jota en saisi ilmaista, mutta joka minun täytyy sanoa. Kreivitär Helga on kertonut minulle, että prinsessa on tullut hyvin suosiolliseksi kuningasta kohtaan. Kruunauksesta lähtien hänen tunteensa ovat lämmenneet paljon entisestään. Ja totta on, että hän on hyvin loukkautunut kuninkaan näennäisestä välinpitämättömyydestä.»
»Sepä oli hauskaa kuulla!» sanoin.
»Joutavaa!» murahti vanha äkäpussi Sapt. »Niinkuin ette olisi ennenkin makostellut kauniita tyttöjä! Muuta hän ei pyydäkään.»
Fritz, joka oli itse rakastunut, käsitti paremmin pulani kuin tuo kuivettunut vanhapoika. Hän laski kätensä ymmärtävästi minun olalleni, mutta ei virkkanut mitään.
»Minusta tuntuu», jatkoi kylmäverinen vanha peijakas Sapt, »että teette paraiten kun kositte häntä tänäiltana.»
»Hyvä Jumala — mitä te puhuttekaan!»
»Tahi joka tapauksessa ainakin laitatte asiat hyvin lähelle sitä. Minä lähetän siitä sanomalehtiin puolivirallisen tiedonannon.»
»Ettepäs, hitto soi, lähetäkään», minä ärähdin; »ja minä kieltäydyn mitä jyrkimmästi pitämästä prinsessaa millään tapaa meidän narrinamme.»
Sapt tiirotti minuun pienillä, terävillä kissansilmillään. Luihu hymy vilahti hänen kasvoillaan.
»Hyvä on», hän sanoi. »Me emme saa jännittää teidän joustanne liiaksi. Mutta voittehan kuitenkin vähän pehmitellä häntä, jos teillä on tilaisuutta. — Ja sitten meillä on Michael ajateltavana.»
»Piru periköön koko Michaelin!» minä äyskäisin. »Hänestä saamme puhua huomenna! Tulkaa, Fritz, lähdetään kävelemään linnanpuistoon.»
Sapt antoi oitis myöten. Vaikka hän olikin tuima ja yrmeä soturi, oli hänellä verraton tahdikkuus ja — mikäli tulin yhä selvemmin huomaamaan — erinomainen ihmistuntemus. Minkä vuoksi hän tyytyi kiusaamaan niin vähän minua prinsessalla? Siksi, että hän tiesi, että tämän sulous ja minun oma kiintymyksen! auttaisivat hänen asiaansa paljon paremmin kuin kaikki hänen todistelunsa, ja että mitä vähemmän minä mietin hänen ehdotustaan, sitä varmemmasti tulisin noudattamaan hänen mieltään. Hänen täytyi kyllä arvata, kuinka syvästi kaikki tämä tulisi leikin päättyessä loukkaamaan prinsessaa, mutta siitä hän ei piitannut vähääkään. Ja voinko minäkään hyvällä omallatunnolla väittää hänen olleen väärässä? Jos saimme kuninkaan vapautetuksi, tulisi prinsessa olemaan hänelle suosiollinen ja rakastettava, tiesipä hän sitten henkilönvaihdoksesta tai ei. Ja — entäpä jos kuningas ei päässytkään vapaaksi? Sitä käännettä emme olleet vielä ollenkaan pohtineet. Mutta minulla oli aavistus, että Sapt siinä tapauksessa koroittaisi minut Ruritanian valtaistuimelle koko iäkseni ja naittaisi minut prinsessan kanssa. Sapt olisi mieluummin pannut vaikka itsensä paholaisen kuninkaaksi kuin paholaisen, taitavan opetuslapsen, mustan Mikon.
* * * * *
Tanssiaiset olivat kerrassaan upeat. Minä aloitin juhlan astuen sisään prinsessa Flavian kanssa, ja myöhemmin pyörin hänen kanssaan valssissa. Uteliaat silmäparit ja kiihkeät kuiskailut seurasivat meitä. Sitten kävimme illallispöytään, ja istuessamme siinä vierekkäin olin menettää järkeni perin hullusta rakkaudesta, sillä hän vastaili katseihini ja hänen kuuma hengityksensä kohtasi puolitiessä minun sopertelujani. Nousin seisomaan ja koko loistavan seuran nähden otin rinnaltani Ruritanian »Punaisen ruusun» nauhan hohtokivitähtineen ja kiedoin sen hänen valkealle kaulalleen. Jyrisevät suosionosoitukset palkitsivat minua kun jälleen istuuduin, ja minä näin Saptin irvistelevän viinilasi huulilla ja Fritzin rypistävän arvelevasti otsaansa. Aterian loppuaika kului jokseenkin ääneti; en minä eikä Flaviakaan kyennyt juuri puhelemaan. Fritz tuli koskettamaan olkapäätäni; minä nousin pystyyn, tarjosin prinsessalle käsivarteni ja talutin hänet pieneen sivuhuoneeseen, jossa meille tarjottiin kahvia. Muut herrat ja naiset vetäytyivät muuanne, ja me jäimme kahdenkesken.
Pikku huoneen akkuna antoi linnanpuistoon. Ilta oli ihana, viileä ja tuoksuva. Flavia istahti, ja minä asetuin seisomaan hänen eteensä. Minä kävin kuumaa kamppailua oman luontoni kanssa. Jollei hän tällöin olisi katsonut minuun, niin luulen, että sillä hetkellä olisi parempi minuuteni voittanut pahan luontoni. Mutta äkkiä hän silmäsi minuun aivan kuin tahtomattaan, ujosti ja kysyvästi; tumma puna levisi hänen kasvoilleen ja aina kaulalle asti, ja hän hengitti syvään. Ah, hyvä Jumala, kuinka kaunis hän silloin oli! Minä unohdin Zendan kuninkaan. Unohdin Strelsaun kuninkaan. Hän oli prinsessa — ja minä olin petturi! Mutta luuletteko minun tällöin sitä muistaneen? Minä lankesin polvilleni hänen eteensä ja tartuin hänen molempiin käsiinsä. En puhunut yhtään sanaa. Mitä sanoja siinä olisikaan tarvittu? Yön lempeät äänet säestivät äänetöntä kosintaani, kun painoin kuuman suudelman hänen huulilleen.
Sitten hän työnsi minut kauemmaksi ja huudahti hiljaa:
»Onko tämä totta, vai onko se vain siksi, että sinä arvelet olevasi pakotettu siihen?»
»Totta se on», sanoin hillityllä äänellä; »totta on, että rakastan sinua enemmän kuin omaa henkeäni, enemmän kuin totuutta, enemmän kuin miehen kunniaa!»
Hän ei huomannut sanoissani piilevää katkeraa sisällystä, vaan käsitti ne lempivän miehen tavalliseksi liioitteluksi. Hän kumartui minua kohti ja kuiskasi:
»Ah, kunpa et olisikaan kuningas! Silloin vasta voisin oikein näyttää, kuinka suuresti sinua rakastan! Kuinka onkaan mahdollista, että olen sinuun rakastunut? Mistä se johtuu, että nyt rakastan sinua koko sydämestäni ja sielustani?»
»Nyt?»
»Niin — viime aikoina! Koskaan ennen en tuntenut mitään sellaista sinua kohtaan.»
Ylpeys ja ilo täytti minut kokonaan. Minä se olin, Rudolf Rassendyll, joka otin voittanut tämän ihanan kukan — minuna itsenäni hän minua rakasti! Minä kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja puristin häntä kuumasti rintaani vasten.
»Etkö sitten ennen olekaan rakastanut minua?» kysyin.
Hän katseli minua kasvoihin ja hymyili; sitten hän kuiskasi:
»Sinun kruunuusi lienen ennen rakastunut. Mutta tätä aloin tuntea vasta kruunauspäivänäsi!»
»Etkö koskaan aikaisemmin?» kiusasin häntä kiihkeästi.
Hän nauroi hiljaa.
»Sinä puhut niinkuin tulisit oikein iloiseksi, jos vastaisin kieltävästi», hän myhäili.
»Onko se siis totta?»
»On», hän vastasi, ja tuon ainokaisen pikku sanan hän lausui soperrellen. Tuokion perästä hän sanoi: »Mutta ole varuillasi, Rudolf rakas! Nythän yltyy raivoon.»
»Kuka? Michaelko? Niinkuin Michael olisi pahin!»
»Mitä pahempaa sitten tiedät?»
Minun oli vielä mahdollista pelastaa kunniani; hillitsin väkevällä ponnistuksella mieleni kuohunnan, irroitin käsivarteni hänen ympäriltään ja astuin pari askeletta kauemmaksi. Muistan vielä, kuinka yötuuli pani vanhat jalavat akkunan ulkopuolella suhisemaan.
»Jollen olisikaan kuningas», sain soperretuksi — »jos olisin vain ihan tavallinen mies…»
Ennenkuin voin jatkaa, tarttui hän kiihkeästi käteeni.
»Jos olisit vaikka vankina Strelsaun syvimmässä tyrmässä, niin olisit minun kuninkaan!», hän sanoi loistavin silmin.
Minä voihkasin hiljaa: »Jumala antakoon tämän minulle anteeksi!» Ja pidellen häntä kädestä aloitin uudestaan: »Jollen olisikaan kuningas…»
»Hys, hiljaa!» hän kuiskasi. »Tätä minä en ansaitse — minä en ansaitse, että sinä epäilet minua, Rudolf. Kun nainen menee miehelään muusta syystä kuin rakkaudesta, katsooko hän silloin mieheen niinkuin minä katson sinuun?»
Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
Me seisoimme ääneti lyhyen hetkisen — pitkältä, ihanalta iankaikkisuudelta se minusta tuntui! — ja pidellen kättäni jälleen hänen uumillaan kokosin kaikki ne kunniantunnon ja rehellisyyden rippeet, jotka hänen kauneutensa ja raskas toimeni olivat jättäneet jälelle.
»Flavia», minä sanoin — ja merkillisen kuivaa ääntäni en ollut tuntea omakseni — »minä en olekaan…»
Hän katsahti odottavasti silmiini; mutta ennenkuin pääsin jatkamaan, kuului askeleita ulkoa sorakäytävältä, ja miehennaama näyttäytyi avonaisessa akkunassa. Flavia kirahti hiljaa ja väistyi kauemmaksi minusta. Aloittamani lause kuoli huulilleni. Sapt se siellä seisoi akkunan takana; hän kumarsi meille syvään; mutta hänen otsallaan oli tuima ryppy.
»Pyydän tuhat kertaa anteeksi rohkeuttani teidän majesteetiltanne», hän sanoi, »mutta hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali on odotellut jo neljännestuntia sanoakseen jäähyväiset kuninkaalle.»
Minä katselin häntä tiukasti silmiin ja luin mistä vihaisen varoituksen. Kuinka kauan hän lienee kuunnellut akkunan takana, sitä en tiedä; mutta hän oli ilmautunut näkyviin juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä.
»Emme saa antaa hänen korkea-arvoisuutensa enää odotella», lausuin sitten.
Mutta Flavia, joka ei hävennyt rakkauttaan, ojensi loistavin silmin ja hehkuvin poskin kätensä akkunasta Saptille. Hän ei virkkanut sanaakaan; mutta joka on kerrankin nähnyt edessään rakkaudesta hehkuvan naisen, hänen on mahdoton erehtyä tämän ilmeestä. Vanhan soturin huulilla väreili hapan, hiukan surumielinen hymy, ja hänen äänessään oli todellista hellyyttä, kun hän kumartui suutelemaan pienoista kättä ja sanoi:
»Jumala varjelkoon teidän kuninkaallista korkeuttanne ilossa ja surussa, hyvinä ja pahoina päivinä!»
Sitten hän katsoi minuun, ojentautui sotilaallisen suoraksi ja lisäsi:
»Mutta kuningas ennen kaikkea — Jumala varjelkoon kuningasta!»
Ja Flavia tarttui käteeni, suuteli sitä ja kuiskasi liikutettuna:
»Amen!»
Me menimme jälleen tanssisaliin. Koska minun oli pakko hyvästellä vieraita, irtaannuin Flaviasta; ja kun kaikki olivat kumartaneet minulle, menivät he kumartamaan hänelle. Sapt näkyi pyörivän kaikkialla tungoksessa; ja missä hän vain oli käynyt, siellä näkyi hymyjä ja merkitseviä katseita ja kuului kuiskailevaa sohinaa. Olen varma, että hän piti järkähtämättä kiinni säälimättömästä päätöksestään ja levitti ympärinsä iloista sanomaa. Hänen elämänsä ainoana päämaalina oli kannattaa laillista kuninkuutta ja iskeä musta Michael mäsäksi. Flavia, minä — yksinpä Zendan tyrmässä viruva todellinen kuningaskin — kaikki me olimme vain merkityksettömiä shakkinappuloita hänen kädessään. Hän ei edes tyytynyt rajoittamaan toimintaansa palatsin seinien sisälle; sillä kun minä vihdoin talutin Flavian leveitä marmoriportaita alas hänen vaunuihinsa, seisoi ulkona suuri väkijoukko, joka tervehti meitä jyrisevin eläköönhuudoin. Mitä minä voinkaan tehdä? Jos olisin puhunut, ilmaissut kaiken, olisivat he kieltäytyneet uskomasta, etten ollut kuningas; pikemminkin he olisivat uskoneet, että kuningas oli äkkiä tullut hulluksi. Saptin kavalat juonet ja minun oma intohimoni olivat auttamattomasti ajaneet minut paljon kauemmaksi kuin olin uskaltanut ajatellakaan; paluutie oli minulta tukossa; ja intohimoni ajoi minua yhä pitemmälle samaan suuntaan, minne toisen kylmäveriset suunnitelmat minua vetivät. Minä uhittelin koko Strelsauta ja Ruritaniaa sinä yönä, aivan kuin olisin todellakin ollut kuningas ja prinsessa Flavian onnellinen ylkä.
Vasta kello kolmen tienoissa aamulla, kun ensimmäinen harmaja aamunsarastus alkoi paistaa sisään, pääsin vetäytymään pukeutumiskammioon; ja Sapt oli yksin luonani. Minä istuin kuin pökerryksissä ja tuijotin valkeaan, Sapt tuprutteli piippuaan, Fritz oli käynyt levolle — hän ei ollut tahtonut edes puhellakaan minun kanssani. Pöydällä kyynärpääni vieressä oli punainen ruusu; se oli koristanut Flavian valkoista povea, ja erotessamme hän oli suudellut sitä ja antanut sen minulle.
Sapt kurotti laihoja petolinnunkynsiään ruusua kohti; mutta minä sieppasin sen kiireesti häneltä säilyyn.
»Se on minun», sanoin, »teille ei se kuulu — eikä kuninkaallekaan!»
»Me taistelimme tänä yönä kelpo taistelun kuninkaan hyväksi», sanoi
Sapt.
Minä käännähdin kiivaasti häntä kohti.
»Mikä estäisi minua taistelemasta omaksi hyväkseni?» tiuskahdin.
Hän nyökkäsi.
»Kyllä tiedän; mitä te ajattelette», hän sanoi. »Mutta nuori ystäväni, oma kunniannehan kahlehtii teidät.»
»Oletteko te jättänyt minulle edes kunnian rippeitäkään!»
»Oh, joutavaa! Mitäpä merkitystä sillä on, jos vähän leikittelee nuoren ja kauniin tytön kanssa?»
»Tuollaiset puheet te saatte pitää omina hyvinänne. — Eversti Sapt, jollette tahdo, että minusta pitää tulla täysiverinen konna, jollette tahdo, että kuninkaanne pitää vähitellen riutua hengiltä Zendan komerossa, sillä aikaa kuin Michael ja minä pelaamme suurista panoksista ulkopuolella… Seuraatteko ajatukseni juoksua?»
»Kyllä, jatkakaa vain.»
»Niin, meidän on käytävä toimimaan — ja rivakasti! Näittehän ja kuulittehan itse tuonaan…»
»Sen tein», hän keskeytti jäyhästi hymähtäen.
»Teidän kirottu viisautenne sanoi teille jo ennakolta, mitä minä tulisin tekemään. No, antakaapa minun olla vielä viikon päivät täällä, niin saatte aivan uuden urakan! Voitteko vastata siitä?»
»Luulenpa voivani», vastasi Sapt ja rypisti otsaansa. »Mutta jos sen tekisitte, niin saisitte ensin tapella minun kanssani — ja tappaa minut.»
»No niin, ja entäpä jos senkin tekisin — tai tappaisin parikymmentä muuta lisäksi? Minä vakuutan teille, että tunnin kuluessa voisin nostattaa koko Strelsaun teitä vastaan ja tukehduttaa teidät omiin valheisiinne — niin juuri, omiin mielettömiin valheisiinne!»
»Se on totta kuin evankeliumi», hän myönsi.
»Voisin naida prinsessan ja toimittaa Michaelin ja hänen veljensä yhdessä…»
»Sitäkään en kiellä», hän sanoi.
»Lähdetään sitten herran nimessä Zendaan», puuskahdin epätoivoisena ja ojensin hänelle käteni, »murskaamaan tuo juuttaan Michael mäsäksi ja tuomaan kuningas takaisin hänen pääkaupunkiinsa!»
Vanhus nousi pystyyn ja katseli minuun ääneti pitkän aikaa.
»Entä prinsessa?» kysyi hän sitten.
Minä laskin pääni käsiini ja murskasin ruusun huulteni ja sormieni välissä.
Sitten tunsin hänen kätensä olkapäälläni, ja hänen äänensä kuului käheältä, kun hän kuiskasi minulle:
»Jumalauta, te olette paras Elphberg koko joukosta! Mutta minä olen syönyt kuninkaan leipää ja pysyn kuninkaan palvelijana. — Niin, Zendaan me lähdemme!»
Ja silloin minäkin nostin päätäni ja puristin hänen kättänsä, ja kummallakin oli meillä kyyneleet silmissä.
YHDESTOISTA LUKU.
Hyvin isoa metsäkarjua pyytämänsä.
Voinee hyvinkin käsittää sen hirvittäväsi kiusauksen, johon olin, kukistua. Minähän saatoin harjoittaa sellaista pakotusta Michaelia vastaan, että hänen täytyi surmata kuningas. Minä olin, siinä asemassa, että voin uhitella häntä mielin määrin ja pitää kiinni kruunustani — en sen itsensä vuoksi, vaan siksi, että Ruritanian kuninkaan tuli naida prinsessa Flavia. Siitäpä voivatkaan Sapt ja Fritz siihen sanoa?
Niin kyllä — mutta kylmällä järjellä ei mies kykenekään kuvailemaan niitä intohimon ailahduksia ja mustia ajatuksia, jotka tulvavirtana syöksyvät hänen aivoihinsa, kun hillitön, alkeellinen tunnehehku on avannut niille tien. Ja sittenkään, jollei mies tahdo kuvitella olevansa pyhimys, ei hänen tarvitse vihata itseään niiden takia. Minusta on parempi, että hän on kiitollinen siitä vastustuskyvystä, joka hänelle on annettu, kuin että hän rupee raivoamaan pahojen vaikutelmien, johdosta, jotka tulevat pyytämättä ja kutsumatta ja pakottavat heikon ihmisluontomme suomaan niille väkinäistä vieraanvaraa.
Oli kaunis ja kuulea aamu, kun ilman seuralaista kävelin prinsessan asunnolle, kukkavihko kädessäni. Minun noudatettavakseni väkisin tyrkytetty politiikka verhosi hyvästi rakkauteni ja kaiken Flavialle omistamani huomaavaisuuden, samalla kuin se köytti minut itseni yhä tiukempiin kahleisiin ja kiinnitti suurkaupungin väestön, joka rakasti kaunista prinsessaansa yli kaiken, yhä lujemmin minun persoonaani. Puutarhassa tapasin Fritzin mielitietyn, kreivitär Helgan, poimimassa prinsessalle kukkia, ja minä suostutin hänet viemään niiden sijasta minun kukkani valtiattarelleen. Tuo nuori tyttö punastui onnellisena, sillä ei myöskään Fritz ollut edellisenä iltana ollut toimetonna; ja hänen kuherteluaan ei häirinnytkään mikään musta varjo — sitä vihaa lukuunottamatta, jota herttuan tiedettiin tuntevan häntä kohtaan.
»Ja senkin on teidän majesteettinne tehnyt vallan tyhjänarvoiseksi», sanoi kreivitär veitikkamaisesti hymyillen. »Kyllä — minä vien nämä kukat sisään. Saanko sanoa teidän majesteetillenne, mitä prinsessa kaikkein ensiksi tekee niille?»
Me seisoimme ja puhelimine leveällä parvekkeella, joka kiersi talon takasivua, ja päämme päällä oleva akkuna sattui olemaan auki.
»Teidän kuninkaallinen korkeutenne!» huusi kreivitär hilpeästi, ja
Flavia tuli akkunaan. Minä paljastin pääni ja kumarsin. Hänellä oli
valkea aamupuku yllään, ja tukka oli koottu yksinkertaiselle sykerölle.
Hän heitti minulle lentomuiskun ja huusi alas:
»Tuo kuningas sisään, Helga, minä annan hänelle kupin kahvia!»
Kreivitär näytti ilkamoisesti hymyillen tietä ja vei minut Flavian arkihuoneeseen. Yksin jäätyämme me tervehdimme toisiamme, niinkuin rakastavain tapana on. Sitten Flavia näytti minulle kaksi äsken saamaansa kirjettä. Toinen oli mustalta Mikolta — erittäin kohtelias pyyntö, että prinsessa kunnioittaisi häntä viettämällä päiväkauden hänen luonaan Zendan linnassa, kuten Flavian tapana oli joka kesä siihen aikaan, kun puisto kukki kauneimmillaan. Minä heitin ärtyneenä kirjeen menemään, ja Flavia nauroi. Sitten hän kävi jälleen vakavaksi ja viittasi toiseen kirjeeseen.
»En osaa arvatakaan, kuka tuon on lähettänyt», hän sanoi. »Luehan se!»
Minä tiesin sen jo ensi näkemältä. Tällä kertaa ei tosin allekirjoituksena ollut edes lähettäjän nimen alkukirjaintakaan; mutta käsiala oli sama kuin siinä kirjeessä, jossa minua oli varoitettu huvimajaan viritetystä satimesta — se oli Antoinette de Maubanin kirjoittama.
»Minulla ei ole vähintäkään aihetta rakastaa Teitä; mutta Jumala varjelkoon Teitä joutumasta herttuan valtaan. Älkää suostuko mihinkään kutsuun hänen puoleltaan. Älkää lähtekö minnekään ilman kyllin vahvaa saattojoukkoa — kokonainen rykmenttikään ei ole liiaksi suojelemaan Teitä. Jos tahdotte, niin näyttäkää tämä kirje sille, joka hallitsee Strelsaussa.»
»Miksi ei siinä ole suorastaan: kuninkaalle?» kysyi Flavia, joka nojautui olkapääni yli, niin että hänen irtaimet kutrinsa hyväilivät poskiani.
»Niin totta kuin elämä on sinulle rakas, oma kuningattareni», sanoin, »niin noudata ehdottomasti tätä neuvoa. Rykmentti sotamiehiä asettuu vielä tänään leiriin sinun talosi ympärille, etkä sinä saa lähteä ulos ilman riittävää saattojoukkoa.»
»Onko tämä teidän käskynne, kuninkaallinen majesteetti?» kysyi hän hiukan uhkamielisesti.
»On — jos rakastat minua.»
»No, se on toista!» hän huudahti; ja mitäpä muuta minä silloin voinkaan kuin suudella hänen veitikkamaisuudesta väriseviä huuliaan.
»Tiedätkö sinä, kuka tuon kirjeen on lähettänyt?» hän kysyi.
»Voin arvata sen», vastasin. »Se on hyvältä ystävältä ja — kuten pelkään — hyvin onnettomalta naiselta. Voithan ilmoittaa olevasi vaikka sairas, Flavia, niin ettet pääse lähtemään Zendaan Pyydä anteeksi niin kylmästi ja muodollisesti kuin osaat.»
»Sinä siis tunnet olevasi kyllin voimakas vihoittamaan Michaelin?» hän sanoi ylpeästi hymyten.
»Minä olen kyllin voimallinen vaikka mihin koetukseen, kun vain tiedän sinun olevan turvassa», vastasin. Minun täytyi pian tempautua irti rakastettuni lumokehästä ja lähteä suoraapäätä, Saptin kanssa ensinkään neuvottelematta, sotamarski Strakenczin puheille. Olin puhellut jo usein tuon vanhan sotaurhon kanssa ja oppinut pitämään hänestä ja luottamaan häneen. Sapt ei pitänyt häntä erikoisessa arvossa; mutta minä olin tullut kokemuksesta huomaamaan, että Sapt oli tyytyväisin, kun sai itse hoitaa kaiken, ja että kateus suuresti määräsi hänen mielipiteitään ja toimiaan. Mutta nykyisin minulla oli enemmän työtä ja huolta kuin mistä voin edes Saptin ja Fritzin avullakaan selviytyä, sillä heidän piti lähteä minun kanssani Zendaan; ja minä tahdoin saada tarmokkaan miehen suojelemaan sitä naista, joka minulle oli kallein maailmassa, jotta voisin levollisin mielin omistautua tehtävääni — vapauttamaan kuningasta.
Sotamarski otti minut vastaan hartaan kunnioittavasti. Minä ilmaisin hänelle jossakin määrin pelkoni ja annoin hänen toimekseen vartioida prinsessan turvallisuutta. Minä katsoin häntä suoraan silmiin käskiessäni, ettei kukaan, joka oli jossain yhteydessä herttuan kanssa, saanut lähestyä häntä ilman, että marski itse oli vähintään kymmenen miehensä kanssa läsnä.
»Teidän majesteettinne saattaa olla oikeassa», hän sanoi ja pudisti surumielisesti harmaata päätänsä. »Olen nähnyt parempienkin miesten kuin herttuan rakkaudenpuuskassa menettävän järkensä.»
Minä voin sydämeni syvyydestä täysin yhtyä tuohon huomautukseen, mutta ääneen sanoin:
»Vaikuttimena voi olla muutakin kuin rakkaus, herra marski. Rakkaus ilahduttaa sydämen, mutta ettekö luule olevan jotakin muuta, jolla veljeni ehkä haluaa koristaa päänsä?»
»Taivas suokoon, että teidän majesteettinne siinä erehtyisi!»
»Herra marski, minä jätän Strelsaun moniaiksi päiviksi. Joka ilta tulen lähettämään luoksenne kuriirin. Jollei tällaista tule kolmeen päivään, niin on teidän heti julkaistava käsky, jonka annan teille ja jonka kautta herttua Michael erotetaan Strelsaun kuvernöörin toimesta ja teidät nimitetään hänen tilalleen. Sitten te julistatte pääkaupungin piiritystilaan ja lähetätte Michaelille viestin, jossa vaaditte pääsyä kuninkaan puheille, — Ymmärrättekö?»
»Ymmärrän, teidän majesteettinne.»
»Te vaaditte puheillepääsyä neljänkolmatta tunnin kuluessa. Jollei herttua siihen suostu, niin tiedätte kuninkaan kuolleeksi, ja silloin te julistatte hänen lähimmän perillisensä hallitsijaksi. Tiedättehän, kuka se on?»
»Tiedän — prinsessa Flavia.»
»Vannokaa minulle uskollisuutenne ja kunnianne kautta ja niin totta kuin pelkäätte elävää Jumalaa, että seisotte suojellen hänen rinnallaan hamaan kuolemaan saakka ja että tapatte tuon kyykäärmeen sikiön ja asetatte prinsessan sille istuimelle, jolla minä nyt istun!»
»Uskollisuuteni ja kunniani kautta ja niin totta kuin pelkään elävää Jumalaa vannon sen! Kaitkoon ja varjelkoon Kaikkivaltias teidän majesteettinne askeleita; sillä minä luulen teidän nyt lähtevän vaaralliseen toimeen.»
»Minä toivon, ettei se tule vaatimaan kallisarvoisempaa henkeä kuin minun», minä vastasin ja nousin seisomaan. Sitten ojensin hänelle käteni.
»Herra marski, voi käydä niin, että saatte joskus tulevaisuudessa kuulla merkillisiä juttuja siitä miehestä, joka nyt puhuu teidän kanssanne. Älkää välittäkö vähääkään siitä, kuka ja mitä hän on; mutta millä tapaa arvelette hänen tähän asti esiintyneen kuninkaana Strelsaussa?»
Vanha sotilas, joka piteli kiinni kädestäni, vastasi minulle niinkuin mies puhuu miehelle.
»Olen tuntenut montakin Elphbergin suvun jäsentä», hän sanoi, »ja olen nähnyt teidät ja teidän toimenne; ja miten vasta käyneekin, olette te esiintynyt viisaana kuninkaana ja urhoollisena miehenä, ja kosijana olette ollut niin altis ja riuskea kuin kuka hyvänsä sen suvun miehistä.»
»Olkoon tämä minun hautakirjoitukseni», sanoin, »kun se aika tulee, jolloin toinen istuu sijassani Ruritanian valtaistuimella.»
»Taivas suokoon siihen vielä menevän pitkän ajan, ja ettei minun tarvitsisi sitä nähdä!» sanoi sotamarski.
Minä olin hyvin liikutettu, ja voin nähdä marskistakin samaa. Sitten istahdin pöydän ääreen ja kirjoitin mainitsemani käskyn.
»Kirjoittaminen ei tahdo käydä minulta lainkaan», sanoin; »sormeni on vielä aivan jäykkä.»
Tämä olikin todella ensimmäinen kerta, jolloin olin kuninkaana uskaltanut kirjoittaa muuta kuin nimikirjoitukseni; ja vaikka olinkin nähnyt paljon vaivaa koettaessani jäljitellä kuninkaan käsialaa, ei se vieläkään ottanut minulta oikein luonnistuakseen.
»Siltä näyttääkin, teidän majesteettinne», sanoi marski. »Teidän käsialanne ei ole aivan samanlainen kuin se tapaa olla. Tämä on ikävä juttu, sillä jotkut voivat ehkä saada aihetta epäillä, että käskykirje on väärennetty.»
»Herra sotamarski», sanoin hymyillen, »mitä hyötyä on sitten Strelsaun kanuunoista, jollei niillä voi tukahduttaa pienoista epäluuloa?»
Marski hymähti tuimasti ja otti paperin.
»Eversti Saptin ja Fritz von Tarlenheimin otan mukaani», virkoin vielä.
»Aiotteko etsiä herttuan käsiinne?» hän kysyi hillityllä äänellä.
»Niin — herttuan ja vielä erään toisen, jota tarvitsen ja joka nyt oleskelee Zendan linnassa», vastasin.
»Minä tahtoisin mielelläni lähteä mukaanne», huudahti sotavanhus ja veteli valkoisia viiksiään. »Tahtoisin kernaasti vielä kerran iskeä kelpo iskun teidän majesteettinne ja kruunun hyväksi.»
»Minä jätän hoivaanne sen, mikä on henkeäni ja kruunuani kalliimpi», sanoin, »koska te olette se mies, johon luotan kaikkein enimmän koko Ruritaniassa.»
»Teidän majesteettinne tapaa hänet jälleen tervennä ja pirteänä», hän lupasi; »ja jollette palaa, niin teen hänet kuningattareksi.»
Me sanoimme toisillemme jäähyväiset, ja minä palasin palatsiin ja kerroin Saptille ja Fritzille, mitä olin tehnyt. Saptilla oli tietysti vastaväitteitä, mutta muutapa en ollut odottanutkaan; sillä hän näki mieluimmin, että häneltä kysyttiin ennakolta neuvoa, kuin että hänelle vasta perästäpäin ilmoitettiin tapahtuneesta tosiasiasta. Mutta ylimalkaan hän taipui minun tuumiini ja hänen mielialansa kohosi sitä mukaa yhä pirteämmäksi, mitä enemmän toiminnan hetki läheni. Fritz, oli myöskin valmis käymään toimeen, vaikka hänellä, poikaparalla, olikin suurempi panos pelissä, sillä hän oli rakastunut, ja hänen elämänsä onni riippui seuraavien päivien tuloksesta. Ja sittenkin niinä haikeasti kadehdin häntä! Sillä voitokas hyökkäyksemme, joka kaiuttaisi hänen onnensa ja yhdistäisi hänet iäksi rakastettuunsa — tuo uhkayritys, jonka puolesta me kävimme taistelemaan ja josta meidän täytyi toivoa selviytyvämme voittajina — se syöksisi minut varmempaan ja suurempaan suruun kuin mikä sen menettämisestä meille seuraisi. Kuninkaan pelastushan tiesi minulle ikuista eroa rakastetustani! Fritz aavisteli jotain tällaista; sillä yksin jäätyämme hän työnsi kätensä kainalooni ja sanoi:
»Se on teille kova kohta. Älkää luulko, etten luottaisi teihin täydesti. Tiedänhän, että teillä on sielussanne pelkästään rehellisiä ajatuksia.»
Mutta minä käännyin hänestä pois ja olin kiitollinen, ettei hän voinut silmätä sydämeeni, vaan oli ainoastaan niiden tekojen todistajana, joita käsilläni tulisin tekemään.
Ja kuinkapa hän olisi voinut minua ymmärtääkään, sillä eihän hän ollut rohjennut kohottaa silmiänsä prinsessa Flaviaan, niinkuin minä olin tehnyt!
Kaikki suunnitelmamme olivat nyt valmiiksi harkitut. Huomisaamuna meidän oli määrä lähteä metsästysretkelle. Olin ryhtynyt kaikkiin poissaoloni aiheuttamiin toimenpiteisiin — ainoastaan viimeinen ja kaikkein vaikein niistä oli vielä jälellä. Illan tultua ajoin avovaunuissa väkeä kuhisevia katuja pitkin Flavian asuntoon. Minut tunnettiin kaikkialla, ja minua tervehdittiin sydämellisesti. Näyttelin hyvin osaani — onnellisen sulhasmiehen osaa. Mutta vaikka sydämeni ei ollut syttä valkeampi, niin minua melkein huvitti se kylmä ja uhkamielinen sävy, jolla rakastettuni otti minut vastaan. Hänelle oli kerrottu, että kuningas lähti Strelsausta jollekin metsästysretkelle.
»Minä valitan suuresti, ettemme ole kyenneet huvittamaan teidän majesteettianne tarpeeksi asti täällä Strelsaussa», hän sanoi ja polki keveästi kantapäitään permantoon. »Olisin kernaasti keksinyt jotain vaihtelua; mutta olin kyllin typerä uskoakseni…»
»Mitä sitten?» kysyin ja kumarruin hänen puoleensa.
»Että te voitte tuntea itsenne onnelliseksi ilman muuta huvittelua vain pari päivää sen jälkeen kuin… eilisillan jälkeen», hän korjasi sanansa. Ja kääntyen nyrpeästi poispäin hän lisäsi: »Minä toivon vain, että metsäsiat pystyvät paremmin huvittamaan teitä kuin me.»
»Niin — minä lähdenkin ajamaan oikein isoa metsäkarjua», sanoin, enkä voinut olla leikkimättä hänen suortuvillaan; mutta hän käänsi päänsä nyreästi syrjään.
»Oletko suuttunut minuun?» kysyin ja teeskentelin hämmästystä, sillä en malttanut olla kiusoittelematta häntä vähäisen. En ollut vielä koskaan nähnyt häntä vihaisena, ja minulle oli iloksi nähdä hänessä kaikkia mielenvaihteluja.
»Mitä syytä minulla olisi suuttua sinuun? Sanoithan tosin itse vasta eilen illalla, että jok'ainut hetki, jonka olet poissa luotani, on sinulta hukkaan mennyt. Mutta iso metsäkarju — kas, se on jotain aivan toista!»
»Ehkäpä metsäkarju rupeekin ajamaan minua», sanoin; »ehkäpä se saa minut kynsiinsä, Flavia!»
Hän ei vastannut.
»Eikö sinun sydäntäsi edes järkytä, kun ajattelet minun vaaraani?»
Hän ei nytkään virkkanut mitään; mutta kun kävin hänen toiselle puolelleen ja kurkistin hänen kasvoihinsa, näin hänen silmänsä olevan kokonaan kyynelissä.
»Itketkö sinä sen vuoksi, että saatan joutua vaaraan?»
Silloin sanoi hän hyvin hillityllä äänellä:
»Tuollainen sinä olit aina ennen; mutta sellaisena et yhtään muistuta sitä kuningasta, jota… jota minä olen oppinut rakastamaan.»
Syvään huoahtaen puristin hänet sydäntäni vasten.
»Oma armaani!» huudahdin ja unohdin sinä hetkenä kaiken muun. »Luuletko todella minun jättävän sinut joutavan metsästyshuvin vuoksi?»