Hän näkee nyt, hän tuntee nyt, kuinka se suuri elämä, jonka hän on järkensä silmällä nähnyt ja johon hän uskoo, mahtavana voimana virtaa hänen sieluunsa. Hän tuntee kuinka avaruuden äärettömyydestä elämän henki liitelee hänen sieluunsa ja kuinka ikuisuuden syvyydestä elämän lähdevesi pulppuaa hänen sieluunsa. Nyt hän tietää aivan uudella tavalla että me muodostamme yhden suuren kokonaisuuden, että me totisesti kaikki olemme saman isän lapsia, sillä hän tuntee olevansa yhtä kaikkien kanssa. Se suuri elämä, joka oli hänelle ainoastaan älyllinen todellisuus, muuttuu eläväksi todellisuudeksi ja selvittää hänelle elävän kokemuksen avulla, mitä on rakkaus. Silloin kun hänelle tapahtuu tämä ihmeellinen hetkellinen uudestasyntyminen, silloin hän tietää mitä rakkaus on siitä yksinkertaisesta syystä, että hän sillä hetkellä rakastaa kaikkia, ja samalla hän ymmärtää koko olemuksellaan, ettei ole muuta vapahtajaa olemassa kuin Jumala. Hän ei voi itse itseään vapahtaa eikä tehdä itseään hyväksi— kuinka hän kuolevainen ihminen voisi itseään pelastaa ja millä voimalla? Ei, vaan se ääretön voima, se suuri ihmeellinen, yhtenäinen elämä, joka on kaiken takana, se hänet täyttää, se hänet puhtaaksi pesee. Se on rakkaus ja se opettaa häntä rakastamaan. Sen avulla, sen täyttämänä hän osaa rakastaa. Se yksin, Jumala itse, on pelastaja, vapahtaja. Kaikki teologiset riidat ja kiistat Jumalan armosta, ihmisen omasta voimasta j.n.e. tulevat aivan arvottomiksi hänen silmissään. Ihmiset, jotka eivät asioista tiedä, saattavat niistä puhua, mutta kun ihminen itse tietää, kun hän on itse kokenut, mikä voima se on, joka hänet nostaa, mikä voima se yksin on, joka hänet tekee hyväksi, puhdistaa, täyttää rakkaudella kaikkea kohtaan, kun hän sen tietää, silloin hänen ei tarvitse riidellä kysymyksestä sellaisten kanssa, jotka eivät sitä tiedä. Yhdentekevää on, kutsuuko ihminen tuota voimaa Jumalan voimaksi vai kutsuuko hän sitä omaksi itsekseen, sillä totisesti se on hänen oma itsensä, joka asuu auran ulkopuolella, joka tulvaa häneen, mutta totisesti se samalla on itse ääretön elämä. Nimi on toisarvoinen asia eikä muuta sitä tosiseikkaa, että personallinen minä ei voi nostaa itseään, jollei se täyty elämällä, joka personallisesti katsoen tulvaa siihen ulkoapäin, tulkoon se sitten äärettömyydestä tai ihmisen korkeammasta itsestä, sillä käytännöllisesti katsoen nämä ovat yhtä.

Tällainen on toinen jakso totuudenetsijän elämässä. Ja kun hän on tähän kohtaan päässyt, ei hän tiellä enää pysähdykään, ei hän enää jääkään seisomaan vaan hän etenee itsestään eteenpäin ja hänen kokemuselämänsä yhä rikastuu. Päivä päivältä hän oppii selvemmin ja laajemmin rakastamaan. Päivä päivältä hänelle esiintyy uusia elämän ongelmia, jotka vaativat ratkaisua. Päivä päivältä hänen kykynsä niitä ratkaista kasvaa.

Aiomme tänään jatkaa viime luentoa, joka jäi kesken siinä merkityksessä, että en ehtinyt kuvata kolmatta askelta totuuden etsijän tiellä. Tietysti askeleita tällä tiellä on useampia. Totuuden etsiminen ei lopu, ennenkuin ihminen on kehittynyt täydelliseksi Mestariksi, ja tietysti kehitystä on senkin jälkeen, vaikkei sitä silloin enää kutsuta totuudenetsimiseksi. Mutta totuudenetsimisen alkupäässä on ne kolme askelta, joista viime kerralla lupasin puhua ja joista en ehtinyt kuvata muuta kuin kahta.

Kuten muistatte oli ensimäinen askel totuudenetsimisessä totuuden älyllistä etsimistä, joka päättyi sellaiseen huippukohtaan, että ihminen heräsi älyllisesti, jolloin ihminen ensin järkensä silmillä näki ja ymmärsi, että elämän moninaisten ilmiöitten takana oli olemassa yksi yhtenäinen elämä. Ihminen älyllisesti näki niin sanoaksemme Jumalan olemassaolon ja siitä johtuvan seurauksen, että kaikki ihmiset ovat tämän Jumalan lapsia ja siis ytimeltään yhdenvertaisia.

Tätä älyllistä heräämistä seuraa luonnollisesti velvollisuus toteuttaa sitä jumalallista yhtenäistä elämää, jonka ihminen näkee olevan kaikkien ilmiöitten takana ja piilevän hänessä itsessäänkin, toisin sanoen velvollisuus toteuttaa veljeys.

Sentähden totuudenetsijä, joka ei pysähdy älylliseen totuudenetsimiseen, yrittää elää veljellisesti. Hän koettaa järjestää omaa personallista elämäänsä niin paljon kuin hän osaa ymmärtämäinsä veljeysperiaatteiden mukaisesti. Näiden siveellisten pyrkimysten luonnollisena palkkana seuraa sitten toinen heräymys eli uudestasyntyminen, joka ei ole enää älyllistä vaan siveellistä laatua. Ihminen silloin kokee kummallista ekstasia, jolloin jumalallinen elämä tulvaa hänen personallisuuteensa, tehden sen pyhäksi ja täyttäen sen suurenmoisella rakkaudella kaikkia kohtaan koko luomakunnassa. Se, joka on pyrkinyt veljellisyydessä eteenpäin, varmasti joskus on tehnyt tällaisen kokemuksen. Ennen hän ei ole osannut rakastaa, ei ole tuntenut yleis-inhimillistä, kosmillista rakkautta, vaikka hän on ymmärtänyt ja älynnyt sitä yhtenäistä elämää, mikä hänen sisässään voisi tuntua ja siinä on

vaikkei vielä

. Mutta noina ekstasin hetkinä hän tuntee voivansa rakastaa kaikkia, voivansa syleillä koko maailmaa. Näitä kokemuksia ihminen tekee pyrkiessään toisella tien kohdalla eteenpäin, ja ne kohoavat huippuunsa suurimmassa rakastamiskyvyssä ja voiman kokemuksessa, minkä ihminen voi saavuttaa.

Mutta nämä kokemukset ovat vain hetkellisiä ekstasi-tiloja. Ihminen ei vielä ole joka hetki sellainen. Hän tietää, mitä Mestarin rakkaus on, hän on saanut kokea, mitä on täydellisen ihmisen elämä, hän käsittää, että jos hän olisi täydellinen, hän joka hetki rakastaisi siten kuin hän rakastaa ekstasin hetkinä, ja koko hänen elämänsä olisi yhtä ainoata rakkauden unelmaa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ja tämä tieto velvottaa. Hänen velvollisuutensa on kehittyä siihen elämään, jossa hän aina voisi tuntea tuota ihmeellistä äidin eli Mestarin rakkautta kaikkia kohtaan. Hänen velvollisuutensa on siihen pyrkiä. Ja silloin hän ymmärtää tärkeän seikan. Hän ymmärtää, miksikä hänessä tämä rakkaus ei elä yhtämittaa. Hän ymmärtää sen riippuvan siitä tosiseikasta, että hän ei ole kyllin viisas. Hän ei voisi sitä rakkautta vielä käyttää. Jos se hänessä aina asuisi, mitä hän tekisi? Millä tavalla hän ihmiskuntaa auttaisi, millä tavalla hän rakastaisi, kuinka hänen rakkautensa ilmenisi?

Ekstasin hetkenä tai sen perästä on tavallista, että ihminen ajattelee: »oi, jos olisin rikas, jos minulla olisi kaiken maailman rikkaudet, niin minä auttaisin kaikkia, jotka tulevat tielleni ja kärsivät ruumiillisesti,—oi jos olisin rikas!» Mutta vähänkin asiaa punnittuaan hän huomaa, että sellainen ratkaisu olisikin humbugia, sillä silloin kaikkien muiden ihmisten pitäisi olla sellaisessa asemassa, että he kaipaisivat hänen rikkauttaan. Siis kaikkien muiden pitäisi olla köyhiä, puutteessa, hänen yksin rikas, jotta voisi näyttää heille rakkauttaan. Mitä tämä olisi muuta kuin humbugia? Minkätähden hänen pitäisi olla sellainen ihmeellinen olento, joka näyttäisi muille rakkauttaan? Ja mitä hyötyä toisilla olisi tällaisesta avunsaannista, joka tekisi tyhjäksi heidän oman yritteliäisyytensä, heidän omat ponnistuksensa?

Totuudenetsijä ymmärtää selvästi, että siihen päin ei ole pyrittävä. Hän ymmärtää, että luonnollinen taloudellinen ratkaisu on, että toinen ihminen ei tarvitse toisen apua suoranaisesti. Hän ymmärtää, että näitä kysymyksiä köyhyydestä ja rikkaudesta, aineellisesta puutteesta ja avuliaisuudesta pitää ratkaista siten, että olosuhteet maan päällä järjestetään niin, ettei ole köyhiä eikä rikkaita, ei puutteellisia eikä yltäkylläisiä. Ja näin ollen hänen täytyy osata näyttää rakkauttaan toisella tavalla: «jos oikein rakastan ihmisiä, pitää minun osata näyttää heille rakkauttani, vaikka olisin niin köyhä, etten voisi heille mitään aineellista apua antaa.»

Mitenkä sitten voidaan ihmisiä auttaa? Kaipaavatko ihmiset muuta kuin aineellista apua? Ei tosiaan ole muu tarve niin lähellä. On kyllä ihmisiä, jotka kaipaisivat rakkautta ja hyvyyttä; esim. jokainen sairas on kiitollinen toisen hyvyydestä; jokainen surun painama on kiitollinen siitä, että toinen ihminen osottaa hänelle myötätuntoa, osanottoa hänen surussansa, mutta usein on kuitenkin elämässä niin, että niillä ihmisillä, jotka ovat surullisia tai sairaita, onkin lohduttajansa. Sillä kaikkein enimmän tietysti voi surevaa tai sairasta lohduttaa ja hänelle osottaa myötätuntoa sellainen, joka jo personallisesti häntä rakastaa ja ymmärtää hänen personallisia omituisuuksiaan. Sairas ihminen ottaa mieluummin vastaan hoitoa sen puolelta, joka häntä rakastaa kuin vento-vieraalta. Totuudenetsijä vetää näistä huomioistaan sen johtopäätöksen, että elämässä täytyy olla ala, jossa ihmiset todella kaipaavat apua ja jossa he eivät voi saada keltä tahansa apua, ei niiltäkään, jotka heitä rakastavat. Ja sellainen ala onkin. Mikä? Yleensä elämän tieto. Siinä ihmiset kaipaavat apua. Heillä ei ole tietoa siitä, mitä elämä on. Ihmiset eivät tiedä, ovatko he kuolevaisia vai ovatko he kuolemattomia olentoja. He eivät tiedä, elävätkö kuoleman jälkeen, ovatko täällä vain yhden kerran vai tulevatko useamman kerran tähän maailmaan. Ihmiset eivät ole osanneet ratkaista itse elämän kysymystä. He elävät tietämättömyydessä ja kaipaavat tietoa. »Siis», huudahtaa totuudenetsijä, »jos minulla olisi tietoa ja viisautta, silloin voisin ihmisiä auttaa.»

Ihminen, joka on tehnyt rakkauden ekstasin kokemuksia, hän kaipaa tietoa, ei itseänsä varten, vaan sentähden että hän muuten on hyödytön maailmassa, että hänellä ei ole maailmassa muuten mitään tehtävää. Hän tahtoo rakastaa ihmisiä, auttaa heitä ja olla hyödyksi ihmiskunnalle, mutta siihen kyetäkseen hän tarvitsee tietoa. Siveellisestä uudestasyntymisestä seuraa välttämättömänä vaatimuksena ja velvollisuutena totuudenetsijälle hankkia itselleen tietoa elämän ja kuoleman salaisuudesta.

Tämä tieto elämän ja kuoleman salaisuudesta, jota hän kaipaa ja jota hän tahtoo itselleen hankkia ihmiskunnan vuoksi, ei ole psyykillistä vaan henkistä laatua. Ei hän kaipaa yliaistillisia kykyjä, ei hypnotista voimaa, ei tavallista selvänäköisyyttä, ei mitään hermoja kiihottavaa, vaan todellista tietoa siitä, onko mitään olemassa kuoleman jälkeen, onko totta, että on olemassa taivaita ja helvettejä, onko olemassa iankaikkinen elämä, onko totta, että ihminen syntyy monta kertaa maailmaan. Tätä tietoa hän tarvitsee, tätä henkistä tietoa elämän ja kuoleman salaisuudesta, toisin sanoin tietoa siitä, onko hän itse sellainen olento ihmisenä, että hän voi elää kuoleman jälkeen.

Millä tavalla hän voi tästä saada tietoa? Mitä tapahtuu kuolemassa? Aivan selvästi kuolemassa tapahtuu se, että fyysillinen ruumis jää elottomaksi. Jos siis ihminen on olemassa kuoleman jälkeen, on hän jokin muu kuin fyysillinen ruumis. Fyysillinen ruumis jää elottomaksi, se kuolee. Jos ihminen on sama kuin fyysillinen ruumis, ei hän ole olemassa kuoleman jälkeen. Mutta jos ihminen on olemassa kuoleman jälkeen, silloin hänen täytyy olla joku muu kuin fyysillinen ruumis, ja siinä tapauksessa on hän tämä muu nyt jo eläessään. Tämä on aivan selvää logiikkaa. Jos ihminen on olemassa kuoleman jälkeen ilman fyysillistä ruumista, täytyy hänen voida olla olemassa eläessäkin ilman fyysillistä ruumista. Sille ihmiselle, joka tahtoo tietoa elämän ja kuoleman salaisuudesta, muodostuu aivan selvä problemi ratkaistavaksi. Hänen täytyy päästä tietoon siitä, voiko olla olemassa ihmisenä, vaikkei ole fyysillistä ruumista käytettävänä. Ja kun itse kysymys on selvä, on syytä toivoa vastausta.

Nyt tietysti kun ihminen asettaa ratkaistavakseen tällaisen problemin, hän joutuu tekemisiin yliaistillisen maailman ja tavallaan tuntemattomien voimien kanssa, sillä kuolemantakaiset asiat eivät ainakaan ole fyysilliselle silmälle näkyviä, vaan asettavat hänet yhteyteen psyykillisen, yliaistillisen maailman kanssa. Hän saattaa nähdä näkyjä ja kummallisia unia, aavistaa asioita ja kehittyä erityisen herkkätuntoiseksi. Ja lopulta hän tulee sellaiseen kummalliseen kohtaan, että kokee olevansa ulkopuolella fyysillistä ruumista ja tietää elävänsä fyysillisesta ruumiista riippumatta.

Nyt meidän täytyy tätä kysymystä hieman tutkia, mitä se merkitsee ja kuinka se on ymmärrettävissä. Jokainen fysiologi ja jokainen psykologi, joka on tutustunut n.k. kokemusperäiseen sielutieteeseen, tietää että ihminen on olento, jossa sielulliset tajunnan ilmiöt käyvät käsi kädessä aineellisten ilmiöitten kanssa. Kun ihminen ajattelee ja tuntee, tapahtuu samalla vastaava aineellinen, muutamat sanovat sähköllinen ilmiö hänen fyysillisessä koneistossaan, aivoissa ja hermostossa. Tämän nojalla materialistinen katsantokanta on tehnyt tuon tunnetun johtopäätöksensä, että koska kaikkia sielullisia ilmiöitä seuraa rinnakkain jonkinlaiset fysiologiset ilmiöt, ei ole ilman näitä fyysillisiä eli fysiologisia ilmiöitä olemassa mitään tajunnallisia sieluilmiöitä. Sentähden sanovat materialistiset fysiologit ja kokemusperäiset psykologit, että ihmisen koko personallinen sielu-elämä sisältyy hänen ruumiilliseen elimistöönsä, ja lisäävät: kun te esim. tutkitte ihmisen unielämää, huomaatte, kuinka ihminen todella on riippuvainen aineellisesta koneistostaan, ruumiistaan, sillä unielämässä ihmisen tajunta siirtyy isoista aivoista pieniin aivoihin ja selkäytimeen eikä siis unielämä saata olla personallisesti itsetietoisaa samalla tavalla kuin päiväelämä; isot aivot välittävät päivätajunnan sielullisia ilmiöitä, ja kun nämä isot aivot ovat horrostilassa (nukkuvat) ja tajunta on laskeutunut alaspäin pieniin aivoihin ja selkäytimeen, niin ihminen ei ole sama itsetietoinen, tekojaan ja tunteitaan hallitseva olento kuin päivällä vaan hän muuttuu olennoksi, jonka kaikki tajunnalliset elonilmaukset ovat sekasotkuisia tai ainakin toisten lakien hallitsemia kuin päivätajunnallisen itsetietoisuuden. Sentähden ihminen unessa saattaa menetellä toisin kuin päivätajunnassa. Unessaan hän saattaa tehdä hullunkurisia tekoja eikä ihmettele, että tapahtuu yhtämittaa mitä merkillisimpiä vaihteluita. Päinvastoin on ihmisen alitajunnalla, joka tulee näkyviin, kun päivätajunta laskeutuu aivokynnyksen alapuolelle, luonnostaan esim. dramatisoiva eli näytelmällinen kyky. Aivan yksinkertaisia fyysillisiä ilmiöitä tulkitaan monimutkaisten unien välityksellä. Jos ihmisen nenän alle hänen nukkuessaan pistetään tuoksuva ruusu, hän alitajunnassaan, silloin kun se ottaa vastaan hermojen välittämän sanoman tuoksuvasta ruususta, selittää tämän draamallisesti unen muodossa esim. siten, että hän kävelee ihanassa ruusutarhassa. Ihminen on ikäänkuin paljon lapsellisempi, tyhmempi ja itsetiedottomampi olento unissaan, sanovat fysiologit, kuin päivätajunnassa.

Ja tietysti pitäisi niin olla kaikkien teoriojen mukaan, ellei olisi olemassa ihmeellinen tosiseikka, jota eivät fysiologit ja tavalliset kokeelliset psykologit saata ottaa lukuun, koska he yleensä eivät sitä tunne. Se ei ole siksi yleinen ilmiö, että jokainen nykyaikainen sielutieteilijä kohtaisi sitä luvuissaan tai empiirisissä tutkimuksissaan. Mutta ilmiö on olemassa ja se ilmiö on, että ihminen uni-elämässään saattaa olla aivan sama olento kuin päivällä, saattaa tuntea itsensä aivan samaksi ja olla yhtä itsetietoinen ja yhtä vapaa kuin päivätajunnassaan sekä ulkomaailman että omien sielullisten tajuntatilojensa suhteen, saattaa siis yhtä paljon hallita itseään ja olla itsensä herra unessa kuin päivällä. Minä tunnen ihmisiä, joille tällainen unitila on aivan luonnollinen. He nukkuessaan kummallisella tavalla jatkavat päivä-elämäänsä, liikkuvat keveämmin ja nopeammin, mutta toimivat muuten samalla tavalla kuin päivällä. Tietysti tämä tapahtuu sielullisesti, ruumiillisesti he eivät saata toimia samalla tavalla. Uni-elämässään, vaikka ovat mielestään aivan hereillään, eivät voi esim. nostaa fyysillisiä huonekaluja, mutta muuten ovat kaltaisiaan, puettuja niinkuin päivällä, tunteiltaan ja ajatuksiltaan samoja.

Tällaisen unitilan pitäisi tietysti fysiologien ja tavallisten kokeellisten psykologien mielestä olla aivan mahdoton, sairas, epänormaali, sillä eihän ihminen sellaisessa tilassa saata nukkua. Jos hän on sama kuin päivällä, täytyy hänen tajuntansa toimia isojen aivojen välityksellä. Vai olisiko hän niin epänormaalinen olento, että hänellä pikku-aivot ja selkäydin olisivat samalla tavalla organisoidut kuin isot aivot? Ei, sillä tutkiessaan tiedemiehet voivat huomata, että hänen pikku-aivonsa eivät ole samanlaisia kuin isot aivot vaan ovat rakennetut niinkuin vastaavat elimet muilla ihmisillä.

Kuinka nyt tätä salaperäistä ilmiötä voimme ymmärtää ja onko tämä sitä yliaistillista tietoa, jota ihminen tarvitsee? Me voimme okkultisesti aivan hyvin ymmärtää, mistä ilmiö johtuu. Emme saata kumota sitä selvää lakia, jonka kokeelliset sielutieteilijät ovat keksineet, että sielulliset ja aineelliset ilmiöt käyvät rinnakkain, käsi kädessä. Laki kuin laki, jos kerran laki pitää paikkansa. Mutta mitä voimme okkultisesti huomata? Sen kummallisen seikan, että ihminen fyysillisessä ruumiissa on muuta kuin vain—käyttääkseni vanhojen filosofien ja alkemistien lausetapaa—maata, vettä, ilmaa ja tulta. Hänen fyysillinen ruumiinsa on kokoonpantu paitsi niistä aineista, joita me fyysillisillä aistimilla havaitsemme, sellaisistakin aineista, joita emme tavalliselta fyysillisellä silmällä näekään ja joita me okkultismissa eli salatieteessä olemme tottuneet kutsumaan eetteri-aineiksi. Nämä ainekset muodostavat aivan kuin näkymättömän puolen fyysillisestä ruumiista. Ihmisen tajunta toimiessaan fyysillisessä ruumiissa ja sen aivoissa ei ole ainoastaan fyysillisten solujen välittämä vaan kulkee myös niihin sisältyvien eetteriainesten kautta. Siis ihmisen tajunnan välittäjänä on suurempi joukko aineellisia ilmiöitä kuin fysiologit tuntevat. Fysiologit ja kokeelliset psykologit tuntevat ainoastaan niitä ilmiöitä, joita he saattavat aistimilla ja koneilla havaita fyysillisessä ruumiissa, mutta toinen puoli niistä ilmiöistä, jotka ovat ulkopuolella fyysillisen aistihavainnon, jää heiltä huomaamatta. Kun ihminen ajattelee tai tuntee, ei siis tapahdu aineellinen parallelli-ilmiö yksinomaan karkeasti fyysillistä laatua—ei siis vain sähkö-ilmiö, vaan myös värähtely hienommassa aineessa jota emme näe mutta jota kutsumme eetteriksi.

Tämä eetteri on nyt sitä laatua ja siinä suhteessa fyysilliseen ruumiiseen, että se saattaa siitä erkautua. Se saattaa epänormaalisissa tapauksissa eristäytyä fyysillisestä aineesta. Ihminen saattaa ikäänkuin jakautua kahtia fyysillisesti. Yliaistillisten ilmiöitten esimerkkikokoelmiin on keräilty useita sellaisia tapauksia, että sama ihminen on nähty kahdessa paikassa yhtaikaa. Niinkin selvä ilmiö kuin seuraava on näissä kokoelmissa: opettajatar Emilie Sagée, joka kirjottaessaan taululla luokkansa edessä tyttöjen häntä katsellessa, oli samalla heidän nähtensä, kun joku ensin sattui huomauttamaan, ulkona puutarhassa kävelemässä. Tällaisia tapauksia on ja ne näyttävät meille objektivisesti, että ihmisen fyysillinen olemus saattaa jakautua kahtia. Salatieteen kannalta muuten vanhastaan tiedetään, että ihmisen fysiologinen olemus saattaa näin jakautua. Ehdottomasti pitää paikkansa tuo laki, että sielullisia ilmiöitä vastaavat määrätyt aineelliset ilmiöt, mutta itse aineelliset ilmiöt ovat kaksinaisia: fyysillisiä ja eetterisiä ja saattavat ilmetä kahtena. Personallinen tajunta on vain toisessa paikassa. Jos personallinen tajunta on eetterisessä haahmossa, joka kulkee puutarhassa, silloin opettajatar seisoessaan taulun luona, on aivankuin hetkeksi poissa tajunnastaan. Mutta jos hän on itsetietoinen fyysillisessä olemuksessaan, niin toinen puoli hänestä, joka on ulkona, on vain aineellinen ilmiö. Samalla tavalla ihmiset, jotka näkevät selviä unia sitä laatua, josta äsken puhuin, että he ovat itsetietoisia ja hereillään ja saattavat nähdä oman fyysillisen ruumiinsa,—ovat tietoisia haamussa eli kaksoisolemuksessa, sillä fyysillis-personallisesti itsetietoinen ihminen ei saata olla ilman fyysillis-eetteristä ainetta.

Tämä on ensimäinen tosiseikka, minkä ihminen ymmärtää, joutuessaan tekemisiin yliaistillisen maailman kanssa. Hän ei voi olla toisessa maailmassa sama personallinen olento kuin hän on tässä ilman tätä fyysillis-eetteristä ainetta. Siis hän ei voi olla olemassa kuolemankaan jälkeen ilman fyysillis-eetteristä ruumista, joka välittää hänen personallista itsetietoisuuttaan, ellei hän muutu toiseksi olennoksi. Ja minkä kokemuksen itse asiassa ne ihmiset tekevät, jotka ovat hereillään ja personallisesti oma itsensä ulkopuolella fyysillistä ruumista? He tekevät sen kokemuksen, etteivät tiedä minkälainen on ihmisen tila kuoleman jälkeen. He eivät tapaa kuolleita, ellei joku vainaja tule heidän luokseen puhumaan heille. Joskus kuollut sukulainen tai ystävä saattaa tulla heidän luoksensa, ja he voivat tietää, että hän on kuollut, he voivat puhua hänelle, mutta he eivät kykene itse lähtemään vainajien valtakuntaan, helvetteihin ja taivaisiin ottamaan selvää, kuinka siellä on. Tämän huomion he pian tekevät. He kyllä ovat päässeet ihmeelliseen tietoon siitä, että ihminen saattaa olla olemassa ulkopuolella karkeata fyysillistä välinettään, mutta he eivät saata päästä vainajien yhteyteen muitta mutkitta. Itse asiassa tämä ilmiö on epänormaali. Se on pohjaltaan aineellinen ilmiö eikä sellainen henkinen ilmiö, jonka tarpeessa totuudenetsijä on. Se ei anna hänelle sitä henkistä tietoa, jota hän kaipaa.

Sillä henkisen tiedon kaipuu on lyhyesti määriteltynä tämä: »onko ihminen toinen olento kuin fyysillisen ruumiin välityksellä ilmenevä personallisuus? Onko ihminen todella sellainen kuolematon olento, joka on olemassa kuoleman jälkeen? Missä ovat vainajat olemassa kuoleman jälkeen?» Jos heitä on olemassa, täytyy elävässä ihmisessä jo piillä kuolemattomuuden siemen. Ja jotta ihminen eläissään voisi päästä tietoon vainajien olotilasta, täytyisi hänen tulla tietoiseksi siitä puolesta itsestään, joka on riippumaton fyysillis-eetterisestä personallisuudesta. Tämä on se henkinen tieto, jota totuudenetsijä kaipaa toisen heräymyksen jälkeen.

Puhuttiin viime kerralla siitä elämästä, jota salatiedettä harjottava ihminen saattaa elää ruumiin ulkopuolella. Mainittiin, että on ero tehtävä kahdenlaisen ruumiin ulkopuolella olon välillä. Toinen on oikeastaan fyysillisen ruumiin kahtiajakoa vain, toinen on varsinaista elämää ja oloa fyysillisen ruumiin ulkopuolella. Edellisenlaatuiseen elämään ruumiin ulkopuolella, joka perustuu fyysillisen ruumiin kahdistumiseen on taipumusta herkkätuntoisilla henkilöillä, jotka luonnostaan ovat fyysillisesti mediumistisia, ja myöskin henkilöillä, jotka ovat salatieteilijöitä sillä tavalla, että vaikutin, joka heitä elähyttää, on uteliaisuus tai ainakin tiedonhalu, jota emme teosofeina saata täydellisesti hyväksyä. Kun näet ihminen on ulkona fyysillisestä ruumiistaan eetterisessä haahmossa, niin hänelle ei ainoastaan ole mahdotonta pyrkiä vainajien varsinaiseen valtakuntaan, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, vaan hän on myöskin altis samoille haluille ja himoille kuin fyysillisessä ruumiissaan ollessaan. Hän ei itse ole välttämättä siveellisesti eli moraalisesti parempi kuin päivätajunnassaan, ja on vielä lisättävä, että hän päivätajunnassaankaan ei tarvitse olla erittäin kehittynyt siveellisesti voidakseen saada aikaan tällaisia kaksistumisilmiöitä.

Kun n. 15 vuotta sitten erityisesti tutkin näitä asioita käytännöllisesti, näytettiin minulle esimerkeillä ero eetterisen ja varsinaisesti henkisen ruumiista ulkonemisen välillä. M.m. selveni minulle ero seuraavan tapauksen kautta. Eräs ranskalainen salatieteilijä, joka ei ollut teosofi eikä ollenkaan hyväksynyt teosofista liikettä, istui huoneessaan, luultavasti Parisissa, ja kirjotti kirjotuspöytänsä ääressä, joka oli akkunan luona. Vaikka hän muuten oli tavallisen ihmisen näköinen, kiintyi huomioni hänen silmiinsä, joissa paloi tumma, synkkä hehku. Kadulta kuului rattaiden ajoa ja hän kääntyi äkkiä katsomaan, aivankuin olisi aavistanut jotakin. Kadulta ajoivat vaunut ohi, niissä istui upea, kaunis nainen ja herrasmies. Silloin tämä ranskalainen salatieteilijä tunsi voimakasta mielenliikutusta enkä minä ymmärtänyt muuta kuin että hän, joka nähtävästi oli rakastunut tuohon naiseen, äkkiä tuli mustasukkaiseksi sen takia, että vieras herrasmies ajoi vaunuissa naisen seurassa. Luultavasti hänellä oli syvempikin syy, minkätähden hän samassa menetteli niinkuin menetteli, mutta sitä en silloin osannut nähdä. Näin ainoastaan nämä selvästi näkyvät tunteet hänessä. Nyt hän heti heittäytyi pitkälleen sohvalleen huoneessaan, eikä kestänyt monta sekuntia,—niin harjaantunut hän oli tässä okkultisessa tempussa,—ennenkuin hän nousi eetterihaahmossaan fyysillisestä ruumiistaan ja kiirehti seinän kautta vaunujen jälkeen ja sisään vaunuihin. Hän tietysti oli aivan näkymätön niille, jotka vaunuissa ajoivat, mutta itse hän saattoi täydellisesti nähdä ja kuulla heitä. Hän oli heidän luonaan kuin fyysillinen olento ainakin, mutta näkymättömänä. Tämä näky vaikutti minuun erittäin inhottavasti ja ymmärsin selvästi, että tuo ei ollut korkeata okkultismia. Sehän oli kerrassaan salaisten voimien prostituoimista, niiden käyttämistä personallisiin tarkotuksiin!

Todellinen salatieteellis-henkinen oleminen fyysillisen ruumiin ulkopuolella on aivan toista laatua. Se on käyttääkseni muuatta raamatullista vertausta, joka mielestäni tähän kohtaan hyvin sopii, ottamista osaa kuninkaanpojan häihin. Te muistatte tämän Kristuksen vertauksen kuninkaanpojan häistä, joihin kaikkia kutsuttiin: ovella kuitenkin katsottiin, kuka on puettu häävaatteisiin, kuka ei. Ken ei ollut häävaatteisiin puettu, hän ei päässyt ovesta sisälle. Tämä on kirjaimellisesti totta salaisen maailman suhteen ja todellisen elämän suhteen ulkopuolella fyysillisen ruumiin. Jos ei ihminen ole riisunut päältään fyysillistä personallisuuttaan ja pukeutunut häävaatteisiin—tämä sana on sekä vertauksellinen että myöskin realistisesti tosi—ei hän voi astua sisään salaiseen elämään, todelliseen okkultiseen elämään ruumiin ulkopuolella. Sentähden hänen olemisensa siinä maailmassa, jota me kutsumme henkimaailmaksi, ja hänen kuulumisensa siihen maailmaan jäsenenä perustuu ja nojautuu siihen, että hänessä on herännyt uusi inhimillinen sielu, uusi personallisuus niin sanoaksemme.

Ja mikä voima se tämän personallisuuden saattaa herättää? Ainoastaan jumalallinen rakkaus ja sääli.

Kaikille teosofeille ja kaikille ihmisille, jotka tahtoisivat, että heidän elämänsä nukkuessaan —illan ja aamun välillä—ei menisi hukkaan, vaan jotka soisivat silloinkin elävänsä ja olevansa jollakin tavoin tietoisia, kaikkialla on aina viisaiden puolelta annettu se neuvo, että heidän ei pidä pyrkiä väkinäisesti itsetietoisiksi. Ei kenenkään pidä ajatella maatapannessaan: »jospa minä nyt olisin itsetietoinen ulkopuolella ruumiin, jospa voisin elää personallista elämää ja muistaa huomenna herätessäni, mitä olen tehnyt, missä olen liikkunut ja ollut yön aikana!» Ei kenenkään pidä ajatella näin, sillä kun näin ajattelee, on siinä personallinen ja itsekäs värähtely mukana, joka vaikuttaa, että kun poistuu fyysillisestä ruumiistaan, niinkuin jokainen ihminen yöllä poistuu, tulee vetäneeksi vähän eetteristä ainetta mukanaan. Tämä pidättää ihmistä maanpiirissä eikä anna hänen henkensä kohota asianomaiseen olotilaansa. Sitä vastoin meidän kaikkien, jos tahdomme kehittyä henkisessä ja salatieteellisessä elämässä, pitää ajatella kun laskeudumme levolle: joko ylimalkaisesti »jospa minua voitaisiin nyt yöllä käyttää hyvän palvelukseen ja rakkauden töihin, ei ollenkaan niin, että minun tarvitsisi siitä mitään tietää, että minulla pitäisi olla siitä mitään muistoa herätessäni aamulla, vaan ainoastaan niin, että voisin jotakin hyvää tehdä. Tahdon antaa itseni rakkauden palvelukseen—jospa voisin jotakin hyvää tehdä!»—tai sitten, jos tiedämme erityisen henkilön, joka olisi lohdutuksen tai henkisen valistuksen tarpeessa,—»oi, jospa nyt nukkuessani voisin olla hänelle hyödyksi ja häntä auttaa.» Toinen tai toinen. Kysymyksessä pitää olla epäitsekäs personaton työ, ei mikään salatieteellinen voitto itselleen, ei mikään merkillinen tietoisuus eikä erityisiä okkultisia huomioita, joita voisi muistaa päivällä. Ja iloinen voi ihminen olla, jos hän saa niin nukkua, ettei »muista» mitään aamulla herätessään, vaan jos hänellä vain on hyvä olla ja ihana tunnelma sielussaan, sillä silloin häntä varmasti on voitu käyttää hyvän palvelukseen. Muuta meidän ei pidä toivoa. Kaikki salatieteelliset kyvyt ja okkultiset voimat tulevat itsestään, kun niiden aika on, ja jos on tarpeellista. Meidän ei pidä toivoa muuta kuin että voisimme olla hyödyksi maailmassa.

Varsinaisessa elämässään ruumiin ulkopuolella ihminen on toinen olento. Hän on siinä tilassa niin suuressa määrin toinen olento, että miltei kauhulla tai vieromisella ajattelee fyysillistä käyttövälinettään, joka silloin merkitsee hänelle koko fyysillistä personallisuutta. Hän ajattelee: »tuo inhottava olento, joka on niin alhainen, että se elää tietämättömyydessä ja pimeydessä, tuntematta mitään korkeampaa, tuo on minun vankeuteni.» Näin hän alussa ajattelee kokiessaan todellista elämää fyysillisen ruumiin ulkopuolella toisessa maailmassa. Vähitellen hänen fyysillinen personallisuutensa kehittyy sellaiseksi, ettei hänen tarvitse kauhulla sitä ajatella,—ja tietysti, ohimennen sanoen, hänen kauhunsa fyysillistä personallisuutta kohti ei merkitse, että meidän kannaltamme katsoen hänen päivätajuinen personallisuutensa olisi mikään huono tai ala-arvoinen personallisuus; se on tietysti fyysillisesti katsoen sangenkin valistunut, mutta salatieteilijän itsekritiikki tapahtuu henkisen elämän kannalta.

Voimme nyt syystä kysyä, mitenkä on ymmärrettävä, että uusi olento ihmisessä muodostuu. Mistä se uusi olento tulee, kuinka ihminen on toinen salatieteellis-yliaistillisessa elämässä kuin personallisessa elämässä? Kuinka tämä on ymmärrettävissä? Mistä se johtuu ja mitä se merkitsee? Muistatte, että eräässä näistä luennoista sanottiin, että ihminen oppiessaan vähitellen tuntemaan Jumalaa tulee lopulta siihen kohtaan, että hän näkee Jumalan kaikkialla. Ensin hän näki Jumalan minässä, sitten lähimäisessään, lopuksi kaikkialla, ja tämä kokemus, kun hän näkee Jumalan kaikkialla, on erityisen ihana autuaallinen kokemus, josta lähtien hänelle alkaa onnellinen elämä. Eräässä toisessa esitelmässä, kun totuuden etsimisen tietä kuvailtiin toiselta kannalta, sanottiin, että ihminen kulettuaan älyllisen heräymyksen läpi tulee siveelliseen heräymykseen, jolloin suuri yhtenäinen elämä eli Jumala rupeaa liikkumaan ja tuntumaan ihmisen sisässä, niin että hän ei ainoastaan näe älynsä silmällä, että on olemassa yhtenäinen elämä, vaan että hän myös tuntee sen sisässään nostavana, puhdistavana voimana ja rakkautena kaikkia kohtaan.

Nämä mystilliset kokemukset, Jumala kaikkialla ja yhtenäisen elämän tunteminen, ovat itse asiassa samaa, vaikka kuvatut eri tavalla. Ja kun ihminen tekee tämän kokemuksen Jumalasta, että jumalallinen elämä, joka on kaikkialla, on myös hänessä, silloin hänessä tosin alussa, hänen itsensä tietämättä, sikiää uusi olento. Sillä tämä on hänen ensimäinen varsinaisesti henkinen eli salatieteellinen kokemuksensa.

Nyt ymmärrämme, mitenkä tämä käy päinsä, jos muistamme seuraavia tosiseikkoja.

Tämä yhtenäinen elämä, jota kutsumme Jumalaksi, tämä suuri rakkaus ja armeliaisuus, tämä ihmeellinen voima, autuus, viisaus ja elämä kaiken ilmiöllisen olemisen takana, tämä on tajunta, jossa elävät kaikki ne ihmiset ja kaikki ne olennot, enkelit ja jumalat, jotka ovat kehittyneet niin pitkälle, että he ovat tulleet tästä yhtenäisestä elämästä tietoisiksi. Tässä eri nimillä, milloin Herraksi, milloin Kristukseksi j.n.e. kutsutussa tajunnassa he kaikki elävät. He ovat eri pitkällä kehityksessään tässä tajunnassa, he käsittävät sitä eri tavalla, ovat siihen eri määrässä uppoutuneet, ovat eri mitassa sillä täyttyneet, mutta siinä he kaikki elävät. Kaikki vihityt, Mestarit, jumalat ja niiden yläpuolella olevat olennot, jotka ovat todellisesti tietoisia jumalallisesta elämästä, elävät tässä tajunnassa. Eikä tämä jumalallinen elämä ole mikään »prinsiippi», mikään kylmä, personaton todellisuus, mikään koneellinen luonnonlaki, vaan elävä, personallinen todellisuus. Se on personallinen niiden olentojen kautta, jotka siinä elävät. Jumalallinen elämä on itsessään mittaamaton, ääretön, käsittämätön. Jokainen olento, joka siihen uppoutuu, joka sitä tajuaa, tulee osalliseksi siitä toisen olennon välityksellä. Me voimme jo paikallisesti ymmärtää, etteivät kaikki yksilö-tajunnat tässä suuressa elämässä ole vieretysten, vaan samassa paikassa; ne ovat aivankuin yhtä. Siinä Kristus-tajunnan piirissä, johon yksilö joutuu, on ennestään olemassa toisia olentoja, ja heidän tajuntansa eli auransa vaikuttaa uuteen tulokkaaseen, tunkee häneen, niin että hän tulee siitä osalliseksi ja jumalallinen elämä, johon hän uppoutuu, ilmenee hänelle personallisena. Kaikki ihmiset, jotka ovat tehneet varsinaisia henkisiä kokemuksia, olkoot ne kuinka alkuperäistä laatua tahansa, ovat aina olleet huomaavinaan, että jokin olento täyttää heidän sielunsa. He kutsuvat sitä personalliseksi Jumalaksi. Täällä kristikunnassa sitä useammin vielä kutsutaan Kristukseksi. Sellainen ihminen, joka todella tekee henkisen kokemuksen, hän sanoo aina: »hengessäni tulen tekemisiin Kristuksen kanssa.» Tai jos hän käyttää toista nimeä, hän sanoo: »minä joudun yhteyteen Isän kanssa.» Mutta joka tapauksessa joku mystillinen olento aivan kuin ottaa hänet syliinsä. Tämä ei ole erehdystä. Tämä tunne on aivan oikea. Jumalallisessa tajunnassa on personallinen puoli edustettuna niiden olentojen kautta, jotka siinä elävät. Sentähden on aivan oikein sanoa, että kun kehitymme henkisesti, joudumme tekemisiin—yhteyteen—Kristuksen kanssa.

Nyt kutsutaan ensimäistä suurempaa kokemusta tästä sisäisestä Kristus-elämästä ja mystillisestä yhteydestä Jumalan kanssa, niinkuin tiedätte, Kristuksen syntymäksi ihmisen sisällä. On usein kysytty, mitä on tuo Kristuksen syntymä ihmisen sisässä, josta puhutaan teosofisessa kirjallisuudessa. Meillähän on korkeampi minä. Korkeampi minämmekö se syntyy ja tulee tietoiseksi? Minkätähden sitä kutsutaan Kristuksen syntymäksi? Aivan täydellä syyllä, kuten heti selitän. Korkeampi minä ja personallisuus on jokaisessa ihmisessä, mutta silta korkeamman minän ja personallisuuden välillä kulkee aivankuin sumun läpi, niin että ihminen tavallisessa minässään ei tiedä korkeammasta minästään. Eikä hän voi tietää siitä eikä se voi hänessä herätä eikä hän voi alkaa elää siinä, ennenkuin Kristus syntyy hänen sisässään. Mutta Kristustajunta ei voi syntyä, ennenkuin hän saa apua henkisen maailman puolelta. Kristusmaailman avulla tapahtuu puhdistus hänen personallisessa tajunnassaan, niin että silta personallisuuden ja yksilöllisyyden eli korkeamman minän välillä edes hetkeksi häipyy ja häviää. Ihminen ei voi omin voimin nousta personallisesta tajunnasta korkeamman minän tajuntaan. Hänen täytyy saada jumalallisen elämän puolelta se apu, että se täyttää hänet ja nostaa hänet ja puhdistaa hänet. Kun hän tämän kokemuksen tekee, silloin hän vaikkapa hetkeksi yhtyy omaan todelliseen minäänsä, korkeampaan minäänsä, ja silloin on Kristustajunta vaikuttanut hänen personallisuuteensa ja ikäänkuin syntynyt hänen sisäänsä. Ja vaikka ihminen ei aivan yksityiskohtia myöden tästä tietäisi, vaikkei hänellä olisi ollut sellaisia yliaistillisia kokemuksia, että hän varmasti tietäisi Kristuksen hänessä syntyneen, niin jos Kristus on ihmisessä edes siinnyt, jos Kristustajunta on sellaisessa suhteessa ihmiseen, että hän aivan kuin kantaa sitä sielunsa kohdussa, silloin on kuitenkin olemassa varma tunnusmerkki saman ihmisen personallisuudella. Ihminen, jonka sisällä vaikuttaa Kristuksen voima, hän on näet personallisessa tajunnassaan ehdottomasti hyvä, anteeksiantavainen ja rehellinen eikä koskaan tahtoisi mitään pahaa. Sentähden Kristus-kokemus on äärettömän tärkeä ihmisen koko kehitykselle. Sen perästä ihminen ei enää tahdo pahaa. Silti hän ei ole täydellinen olento. Päinvastoin vielä myöhemmin, kun Kristus hänessä varsinaisesti syntyy, hän syntyy tallissa, s.o. keskellä eläinten joukkoa, sillä hänen personallisuutensa on vielä eläimellinen. Sen voimat ovat näet kuin tuntemattomia luonnonvoimia, joita ihminen ei osaa käyttää hyvän palveluksessa. Kristuksen syntymän jälkeen alkaa totuudenetsijälle varsinainen elämäntaistelu. Hänen silmänsä aukenee uudella tavalla personallisuuden vaistoille ja haluille. Ennen, kun hänellä ei ollut Kristusta, hän ei osannut niitä arvostella muuten kuin käytännöllisen järjen kannalta ja avulla— sen mukaan, missä määrin ne olivat hänelle itselleen ja toisille personallisina olentoina hyödyllisiä tai vahingollisia, mutta nyt hän arvostelee niitä toisella tavalla. Hän tuntee, että hänen pitäisi kaikki voittaa eli paremmin: muuttaa kaikki salaisiksi taikavoimiksi. Hänen heikkoutensa sisältävät yhtä suuria mahdollisuuksia kuin hänen hyveensä. Kaikkien kykyjen arvotus on käytännöllisesti ratkaistava. Paheista on tehtävä portaita, joille ihmisveljet voivat astua matkallaan ylöspäin. Hyveistä on tehtävä loistavia tähtiä, jotka näyttävät ihmisille tietä pimeässä.

Tällä tiellä edetessään ihmisessä vahvistuu Kristus-voima ja henkisesti eli selvänäköisesti katsoen hänessä silloin kasvaa uusi olento, uusi ihminen. Tästä uudesta ihmisestä hän tulee tietoiseksi, niin pian kuin hänen itsetietoisuutensa voi vaikkapa hetkeksi siirtyä näkymättömässä maailmassa uuteen ihmiseen, häneen itseensä uutena ihmisenä. Vielä myöhemmin tulee hetki, jolloin tapahtuu se, mikä Uudessa Testamentissa kuvataan kertomuksella kasteesta. Ihminen käy itse asiassa läpi kaste-kokemuksen toisessa olotilassaan, ulkopuolella fyysillisen ruumiin, kaste-kokemuksen, jolloin Jumala eli näkymätön suuri elämä sanoo hänelle: »sinä olet minun poikani, ja minä rakastan sinua.» Tämä on ihmiselle mitä ihmeellisin kokemus ulkopuolella fyysillisen ruumiin. Silloin hän itse huomaa tosiaan olevansa toinen olento kuin hänen fyysillinen personallisuutensa. Ja silloin hän myös tietää olevansa tuon salaisen maailman kansalainen, ottavansa hääpukuun puettuna osaa kuninkaanpojan häihin ja kykenevänsä tekemään työtä näkymättömässä maailmassa.

Mikä on nyt hänen elämänsä sisältö, mikä hänen pyrkimyksensä, mihin hänen katseensa on suunnattu? Siihen että hän kehittyisi— käytän nyt sanaa, jolla on kummallinen, ehkä vähän epämiellyttävä kaiku meidän teosofien korvissa—että hän kehittyisi mediumiksi; ei mediumiksi kaikenlaisille astraalisille ja personallisille eli itsekkäille voimille, vaan Mestarin eli salaisen veljeskunnan eli Kristuksen eli Isän Jumalan mediumiksi ja välikappaleeksi—kaikki nämä nimitykset tarkottavat käytännöllisesti samaa asiaa. Hänen pyrkimyksensä ei ole tulla itse suureksi tietäjäksi tai ihmeelliseksi olennoksi. Hänen pyrkimyksensä on yksinomaan tulla sellaiseksi, että rakkauden ja totuuden voima voisi häntä esteettä käyttää. Hänen elämänsä on suurta työtä, todellista työtä itsensä puhdistamiseksi ja voittamiseksi. Salatieteilijänä hän ei saa kehittyä ikäänkuin koneeksi, jota korkeampi voima ilman hänen myötävaikutustaan voisi käyttää ja panna liikkeelle, vaan hänen on tultava eläväksi palvelijaksi, raamatun nimityksellä »pojaksi talossa», joka aina tahtoo pienimmässäkin totella Isän käskyä, mutta ei ole orjan tasalla eikä kuin orja sokeasti, ymmärtämättä täytä isännän käskyjä. Pojaksi hänen tulee kasvaa, pojaksi, joka ymmärtää Isää hyväksi ja viisaaksi ja itse aina näkee, että mitä Isä käskee, on oikeata ja välttämätöntä, ja heti ilomielin täyttää isänsä pyynnön. Sellaiseksi hänen tulee kehittyä, ja sentähden hänen saavutuksiinsa kuuluu kaikenlaisten yliaistillisten voimien hankkiminen, mutta hän tietää nyt, mitä hänen tulee hankkia, millä tavalla ja miksikä.