Jatkettiin matkaa samaan suuntaan ja purjehdittiin päivän ja yön aikana ainoastaan kaksikymmentäviisi meripenikulmaa, kun oli tullut tyven; kirjaan merkittiin kaksikymmentä kaksi. Tänä päivänä kello kymmenen aikaan lensi laivalle pelikaani (alcatraz), ja illalla nähtiin toinen. Näiden lintujen tapana ei ole etääntyä kauemmas kuin kahdenkymmenen meripenikulman päähän maasta. Nousi sumua ilman tuulta, joka on varma maan läheisyyden merkki. Amiraali ei halunnut viivytellä purjehtimalla sivutuuleen vakuuttautuakseen maan läheisyydestä. Vaikka hän olikin varma siitä, että sekä pohjoisessa että etelässä oli sivuilla saaria, kuten todella olikin, hän pysytteli kuitenkin niiden välissä, koska hän halusi mennä suorinta tietä Intiaan. »Sää on edullinen; jos Jumala suo, näemme kaiken muun kotimatkallamme»; nämä olivat hänen omat sanansa. Luotsit laskivat matkan; Niñalla laskettiin 440 meripenikulmaa Kanarian saarilta, Pintalla 420, mutta amiraalilaivalla tasan 400. (Viimeksimainittu laskelma oli paikkansa pitävä.)

Tänään purjehdittiin L1/4P ja edettiin ainoastaan 7 tai 8 meripenikulmaa. Kaksi pelikaania, joita pian seurasi kolmas, tuli amiraalilaivalle; se oli merkki läheisestä maasta. Näimme paljon uiskentelevaa ruohoa, jota edellisenä päivänä ei ollut nähty; muuan merimies sai käsin kiinni linnun, joka muistutti valkovästäräkkiä.—Pari kolme pientä lintua lensi laulaen laivalle ja ennen auringon nousemista jälleen pois. Tuli vieläkin yksi pelikaani (aamulla) länsiluoteesta ja lensi lounaaseen; merkki siitä, että länsiluoteessa oli maata, koska nämä linnut nukkuvat maalla ja lentävät aamulla merelle etsimään ruokaansa.

Melkein koko päivän tyventä; myöhemmin jonkun verran tuulta. Kuljimme kolmetoista meripenikulmaa. Aamun sarastaessa näimme niin paljon uivaa meriruohoa, että meri näytti siitä jähmettyneen (cuajada); se tuli lännestä käsin. Meri oli tyven kuin joki, ilma maailman leudoin. Näimme valaan; merkki siitä, että olimme maan läheisyydessä.

Purjehdimme länsiluodetta kohden suuremmin tai pienemmin poikkeamin, etenimme noin kolmekymmentä meripenikulmaa; meriruohoa emme enää nähneet, mutta sensijaan myrskylintuja ja muita siivekkäitä. Amiraali sanoi, että tämä vastatuuli tuli hänelle hyvin toivottuna, sillä väkeni oli hyvin tyytymätöntä, koska he luulivat, ettei näillä merillä ollut lainkaan tuulta, joka veisi heidät takaisin Espanjaan.

Suuntanamme oli luode, ja purjehdimme kaksikymmentäkaksi meripenikulmaa. Sepelkyyhkynen, pelikaani, västäräkki ja muita lintuja nähtiin. Meriruohoa esiintyi jälleen runsaasti; siitä löydettiin rapuja. Kun meri pysyi tyynenä ja sileänä, miehistö murisi (murmuraba la gente) ja sanoi: »Kun näillä vesillä ei koskaan ole kovaa aallokkoa, niin ei täällä ole tuultakaan, jolla pääsisi palaamaan Espanjaan. Heti kuitenkin meri alkoi liikehtiä ilman että nousi mitään tuulta, mikä kummastutti kaikkia. Sen johdosta amiraali sanoi: »Tämä merenkäynti tuli minulle oikeaan aikaan, eikä sellaista ole koskaan sattunut muulloin kuin juutalaisten aikana, kun Egyptin faarao ahdisti Moosesta, jolloin meri pelasti hänet vankeudesta.»

Aluksi oli kauan tyventä, sitten nousi tuuli. Purjehdimme läntiseen suuntaan yöhön saakka. Amiraali keskusteli Martin Alonzo Pinzonin, Pintan kapteenin, kanssa kartasta, jonka hän oli tälle lähettänyt hänen karavelilleen päivää aikaisemmin. Siihen karttaan amiraali oli piirtänyt enemmän saaria kuin tässä meressä oli. Ja Martin Alonzo sanoi niiden sijaitsevan näillä tienoilla, mihin amiraali vastasi, että hänestäkin näytti siltä; syynä minkä tähden he eivät olleet saaria löytäneet, olivat virtaukset, joiden tähden he yhtä mittaa olivat ajautuneet luoteeseen päin, eivätkä he sitäpaitsi olleet purjehtineet niin pitkää matkaa kuin luotsit sanoivat. Sitten amiraali pyysi häntä lähettämään kartan takaisin, ja kun hän oli heittänyt sen hänelle köydessä, otti amiraali sen eteensä ja ryhtyi luotsiensa ja eräiden muiden laivaväkeen kuuluvien kanssa tekemään laskelmia. [7] Auringon laskiessa Martin Alonzo nousi aluksensa peräosaan ja suuresti riemuiten huusi amiraalille: »Hyviä uutisia! maata! maata!» Ja kun amiraali kuuli hänen sanovan sen tosissaan, hän huusi hänelle, että hänen pitäisi polvillaan kiittää Herraa, jolloin Martin Alonzo miehistöineen lauloi: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!» Samoin teki amiraalin laivaväki, ja kaikki Niñan miehet nousivat mastopuihin ja köysistöön, ja kaikki vahvistivat, että se oli maata.—Amiraali käski poiketa läntisestä kurssista ja kääntyä lounaaseen, mistä maa oli näkynyt. Tänä päivänä edettiin neljä ja puoli meripenikulmaa länteen päin ja yön aikana seitsemäntoista, mikä teki yhteensä 21-1/2. Miehistölle ilmoitettiin vain kolmetoista, koska amiraali aina sanoi purjehtivansa pienemmän matkan, jotta taival ei heistä tuntuisi liian pitkältä. Meri oli hyvin tyven, niin että monet merimiehet hyppäsivät uimaan. Näkyi paljon kultakaloja ja muita kaloja.

Puoleenpäivään saakka purjehdittiin länteen; sitten suunnattiin lounaaseen, kunnes vakuuttauduttiin siitä, että se, mitä oli pidetty maana, oli ollut vain taivasta (pilvenlonkia). Edettiin kolmekymmentäyksi meripenikulmaa; amiraali merkitsi vain kaksikymmentäneljä.

Kaksikymmentäneljä meripenikulmaa läntiseen suuntaan.

Tyventä; kuljettiin vain neljätoista meripenikulmaa länteen päin.

Tyventä; kuljettiin kaksikymmentäneljä meripenikulmaa länttä kohti. Nähtiin yksi lintu, jonka nimi on rabiforcado (fregattilintu). Sillä on ominaisuutena pakottaa pelikaani luovuttamaan saaliinsa (kaloja sen kuvusta) pois; siten se syö, mitä pelikaanit jo ovat syöneet, ja elää sillä tavoin. Fregattilintu on merilintu; kuitenkaan se ei koskaan laskeudu mereen eikä etäänny kahtakymmentä penikulmaa kauemmas maasta. Niitä on paljon Kap Verden saarilla. Sää oli leuto ja lenseä, ei puuttunut muuta kuin satakielen laulua; meri oli tyven kuin virta. Kolme eri kertaa ilmaantui kolme pelikaania ja yksi fregattilintu; nähtiin paljon meriruohoa.

Tyventä; neljätoista meripenikulmaa länteen. Laivalle tuli neljä västäräkkiä, mikä on maan varma merkki, koska niin monta saman lajin lintua yhdessä eivät lennä etäälle eivätkä ainakaan eksyksiin. Magneettineulain poikkeama länteen päin suureni illalla; aamulla ne osoittivat Pohjantähteen, mistä tuntuu ilmenevän, että se tähti tekee kierroksensa kuten muutkin, ja magneetit näyttävät aina oikein.

Kuljimme kaksikymmentäviisi meripenikulmaa länteen (miehistölle ilmoitettiin kaksikymmentä) ja saimme tänään kovan rankkasateen. Amiraalin luotsi puheli tänään peloissaan, että olimme Ferron saarelta kulkeneet 568 meripenikulmaa; sen laskelman mukaan, jonka amiraali esitti miehistölle, oli kuljettu 584; mutta sen luettelon mukaan, mitä hän säilytti itseään varten, oli edetty 700 meripenikulmaa.

Etenimme kolmekymmentäyhdeksän meripenikulmaa läntiseen suuntaan; vain kolmekymmentä ilmoitettiin. Meri pysyi yhä rauhallisena ja hyvänä: »Jumala olkoon tuhannesti kiitetty!» virkkoi amiraali. Ruohoa uiskenteli idästä länteen, mitä suuntaa sillä ei ollut ennen ollut. Kaloja näkyi paljon; yksi pyydystettiin; näimme yhden valkoisen linnun, merilokin, kuten näytti.

Tavanmukaiseen suuntaan kuljettiin neljäkymmentäseitsemän meripenikulmaa. Näkyi myrskylintuja (pardelas) ja ruohoa, osaksi hyvin vanhaa, osaksi hyvin nuorta, joka tuntui hedelmöivän. Amiraali otaksui, että ne saaret, jotka oli piirretty hänen karttaansa, olivat jo takanapäin; hän sanoi, ettei hän menneellä viikolla eikä näinä päivinä, jolloin oli nähnyt näin paljon merkkejä maasta, ollut tahtonut pitkittää matkaa luovimalla; tosin hänellä oli todistuksia siitä, että näillä tienoilla oli tiettyjä saaria, mutta hän ei halunnut tuhlata aikaa, koska hänen tarkoituksensa oli päästä Intiaan. Jos hän viivyttelisi täällä, niin hän ei olisi kaiketikaan järjissään.

Kuljettiin tavanmukaiseen suuntaan kuusikymmentäkolme meripenikulmaa, mutta vain neljäkymmentäkuusi tiedoitettiin. Enemmän kuin neljäkymmentä myrskylintua lensi parvessa amiraalin laivalle ja kaksi pelikaania; toisen niistä muuan karavelin poika tappoi kivenheitolla. Fregattilintu ja joku muu valkea lintu, joka muistutti lokkia, tulivat laivalle.

Samaan suuntaan purjehdittiin viisikymmentäseitsemän meripenikulmaa, kun tuuli yöllä hiukan helpotti; miehistölle ilmoitettiin vain neljäkymmentäviisi. Meri oli tyven ja tasainen. »Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos!» sanoi amiraali. Ilma oli lenseä ja leuto, ei ruohoja; paljon myrskylintuja, lentokaloja liiti paljon amiraalilaivalle.

Suuntana pidettiin edelleenkin Vueste eli Oueste, mikä merkitsee samaa (länsi), ja purjehdittiin neljäkymmentä meripenikulmaa; vain kolmekymmentäkolme merkittiin. Martin Alonzo sanoi tänä yönä, että olisi hyvä ohjata L1/4E. Amiraalista tuntui, että Martin Alonzo sanoi tämän vain Cipangon saaren [8] takia, mutta hän oli sitä mieltä, että jos he muuttaisivat suuntaa, he eivät niin pian pääsisi manterelle.

Amiraali noudatti edelleenkin läntistä suuntaansa; edettiin kaksikymmentäkolme meripenikulmaa. Tänään auringon noustessa karaveli Niña, joka pikapurjehtijana oli toisten edellä (vaikkakin kaikki kolme purjehtivat niin kovaa kuin pääsivät nähdäkseen ensiksi maan ja voittaakseen siten sen palkinnon, jonka majesteetit olivat luvanneet sille, joka ensin näkee maata), kohotti lipun mastopuuhun ja laukaisi lombardan (laivakanuunan) merkiksi siitä, että he havaitsivat maata, kuten amiraali oli käskenytkin. Samoin hän oli käskenyt, että auringon nousun ja laskun aikaan molempien muiden laivojen tuli pysytellä hänen läheisyydessään, koska näinä ajankohtina, missä usva sallii, näkyväisyys on laajin. Mutta kun Niñan miehistö iltaan mennessä ei voinut näyttää kenellekään maata, jonka he luulivat nähneensä, ja kun lisäksi paljon lintuja lensi pohjoisesta lounaaseen, mikä saattoi otaksumaan, että ne lensivät yöpymään maihin taikka olivat lähestyvän talven vuoksi, mikä näillä seuduin ei varmaankaan enää ollut kaukana, muuttamassa sieltä pois, ja amiraalin tietämiin portugalilaiset saivat kiittää enimpiä saarilöytöjään lintujen lennosta, hän suostui luopumaan läntisestä kurssista ja ohjaamaan lounaiseen, päättäen kulkea siihen suuntaan kaksi päivää. Tämä tapahtui tuntia ennen auringonlaskua.

Edettiin lounaiseen suuntaan yksitoista ja puoli tai kaksitoista meripenikulmaa. Meri oli niin tyven kuin joki Sevillan kohdalla. »Jumalalle ylistys ja kiitos!» sanoi amiraali, »ilmat ovat niin leutoja kuin Sevillassa huhtikuussa; mikä nautinto onkaan niitä hengittää, niin tuoksuvia ne ovat». Uiva ruoho oli hyvin tuoretta, nähtiin paljon maalintuja, jotka lensivät etelään, ja pyydettiin niistä yksi; myös variksia, sorsia ja yksi pelikaani.

Lounaiseen suuntaan kaksikymmentä ja puoli meripenikulmaa. Koko yön kuultiin lintujen lentävän ohi.

Länsilounaiseen suuntaan viisikymmentäyhdeksän meripenikulmaa; vain neljäkymmentä neljä merkittiin. Nyt miehistö ei enää halunnut jatkaa matkaa; he valittivat tien pituutta, mutta amiraali rohkaisi heitä niin paljon kuin voi, herättäen heissä edessäpäin olevan ison voiton toiveita. Hän lisäsi, että oli ihan turhaa valitella, koska hän oli vakaasti päättänyt purjehtia Intiaan ja jatkaisi matkaansa, kunnes hän Herramme avulla olisi päässyt siihen maahan.

Purjehdittiin länsilounaiseen suuntaan. Aallokko kävi korkeampana kuin koko matkan aikana. Amiraalilaivalta nähtiin myrskylintu ja västäräkki. Pintan miehistö näki putken, sauvan ja kepakon, joka näytti olevan raudalla leikattu, vielä putken ja muuta ruohoa, jota kasvaa maissa, sekä pienen laudan. Niñan väki näki vielä muita maan merkkejä, myös villiruusun oksan. Nämä merkit elähdyttivät kaikkien mieltä, ja he iloitsivat. Auringonlaskuun saakka kuljettiin kaksikymmentäseitsemän meripenikulmaa.

Auringonlaskun jälkeen amiraali otti entisen läntisen suunnan; kahden tunnin kuluttua puoliyöstä oli kuljettu kaksikymmentäkaksi penikulmaa. Ja kun karaveli Pinta oli nopea purjehtija ja kulki amiraalin edellä, se havaitsi maan ensin ja antoi sovitun merkin. Sen maan näki ensiksi merimies, jonka nimi oli Rodrigo de Triana. Kun amiraali kymmenen aikaan illalla (edellisenä iltana) oli seisonut aluksensa peräkastellilla, hän näki valon, mutta ei ollut asiasta kuitenkaan niin varma, että olisi uskonut sen olevan maata; hän kuitenkin kutsui Pedro Gutierrezin, kuninkaallisten jalkamattojen kaitsijan, ja sanoi hänelle, että hän oli näkevinään valon, ja myöskin Gutierrez näki sen. Amiraali kertoi siitä senjälkeen vielä segovialaiselle Rodrigo Sanchezille, jonka tehtäväksi kuningas ja kuningatar olivat jättäneet laivaston tilinpidon; hän ei kuitenkaan sitä nähnyt, kun hän ei seisonut sellaisella kohdalla, mihin se näkyi.

Amiraalin havainnon jälkeen se huomattiin vielä kaksi eri kertaa; se oli kuin vahakynttilä, väliin korkeampana, väliin matalampana ja tuntui vain harvoista olevan maan merkki. Amiraali oli kuitenkin lujasti vakuuttunut, että he olivat maan läheisyydessä. Kun sitten matruusit lausuivat salven (rukouksen), minkä kukin joko lausui tai lauloi, kuinka osasi, kerääntyen siihen toimitukseen yhteisesti, amiraali pyysi ja kehoitti, että he pitäisivät keulakorokkeella hyvää vartiota ja huolellisesti tähystäisivät maan suuntaan, ja lupasi lahjoittaa sille, joka ensiksi näkisi maan, silkkisen ihokkaan kuninkaan ja kuningattaren määräämän palkinnon lisäksi, joka oli 10.000 maravedin suuruinen vuotuisraha.

Kello kaksi puolen yön jälkeen maa ilmaantui näkyviin kahden penikulman päässä. Kokosimme kaikki purjeet ja etenimme pelkällä treolla (iso nelikulmainen, reivitön purje) ja olimme piissä aina päivän koittoon asti, jolloin tulimme eräälle Lucayn ryhmän [9] saarelle, jota intialaiset omalla kielellään nimittivät Guanahaniksi. Heti nähtiin ihan alastomia ihmisiä, ja amiraali lähti aseistetussa veneessä yhdessä Martin Alonzo Pinzonin ja hänen veljensä Vincente Yanesin, Niñan kapteenin kanssa, maihin. Amiraali otti kuninkaallisen viirin ja kumpikin kapteeni viirin, jossa oli vihreä risti merkkinä ja kruunatut F toisella ja Y toisella puolen ristiä (Ferdinand ja Isabella). Maissa he tapasivat vihreitä puita, paljon vesistöjä ja erilaisia hedelmiä. Amiraali huudahti molemmille kapteeneille sekä muille, jotka olivat tulleet maihin, Rodrigo de Escovedolle, laivaston notaarille, ja segovialaiselle Rodrigo Sanchezille: hän vaati heitä todistamaan, että hän heidän kaikkien nähden otti saaren haltuunsa kuten nyt muodollisesti teki, kuninkaan ja kuningattaren, heidän hallitsijainsa, nimessä oikeudellisen todistusvoimaisesti kaikin muodoin, kuten kirjallisesti laadittuun pöytäkirjaan merkittiin. Pian kerääntyi ympärille paljon saaren alkuasukkaita. Seuraavat sanat ovat amiraalin omasta kädestä:

»Jotta he säilyttäisivät ystävällisyyden kanssamme ja koska hyvin tiesin, että tämä kansa paljon helpommin lempeydellä ja suostuttelulla kuin väkivallalla kääntysi pyhään uskoomme, annoin joillekuille heistä värikkäitä lakkeja, lasihelmiä, jotka he ripustivat kaulaansa, sekä muita pikkuesineitä, joista he suuresti ilostuivat, ja meistä tuli niin hyviä ystäviä, että se aivan ihmetytti.

Sitten he uimalla tulivat veneille, joissa me olimme, toivat papukaijoja, pumpulilankakeriä, heittokeihäitä (azagayas) ja paljon muita tavaroita, vaihtaen niitä lasihelmiin ja tiukuihin, joita me annoimme heille. Lopulta he ottivat mitä tahansa ja mielellään antoivat kaiken, mitä heillä oli mukanaan. Mutta minusta näytti siltä, että he olivat aivan köyhää kansaa. He olivat ihan alasti, kuten äiti oli heidät synnyttänyt, myöskin naiset, näissä huomasin vain yhden ainoan, joka vielä oli hyvin nuori. Miehet, jotka näin, olivat vielä kaikki nuoruudeniässä eikä yksikään kolmeakymmentä vuotta vanhempi, hyvin muodostuneita, kaunisvartaloisia ja sieväkasvoisia. Heidän tukkansa oli melkein yhtä musta kuin hevosenhäntäjouhet; se oli lyhyt, vain silmäkulmiin saakka, ja pieni osa oli vedetty taaksepäin, ja sen he pitivät pitkänä ja koskaan leikkaamattomana. Jotkut heistä maalaavat itsensä mustahkoiksi—heidän ihonvärinsä on samanlainen kuin Kanariansaarten asukkaiden [10] —he eivät ole neekereitä eivätkä valkoisia; eräät maalaavat itsensä valkoisiksi, toiset punaisiksi, muut mikä milläkin värillä, mitä löytävät. Toiset maalaavat pelkästään kasvonsa, jotkut koko ruumiinsa, muutamat vain silmänsä ja eräät pelkän nenän.

Heillä ei ole mitään aseita [11] eivätkä he niitä tunnekaan; sillä kun näytin heille miekkaa, he tarttuivat siihen terästä ja leikkasivat tietämättömyydessään itsensä. Rautaa heillä ei ole; heidän assegainsa ovat pelkkiä raudattomia keppejä; joillakuilla on kärkenä kalanhammas tai jokin muu. He ovat järjestään toinen niinkuin toinenkin hoikkia ja pitkäkasvuisia (de buena estatura de grandeza), hyvärakenteisia, ja heidän liikkeensä ovat hienoja. Huomasin joitakuita, joiden ruumis oli arpien peittämä; kysyin heiltä eleillä, mitä ne olivat, ja he antoivat minun ymmärtää, että heille tuli ympärillä olevilta saarilta miehiä, jotka tahtoivat viedä heitä mukanaan ja että he puolustautuivat heitä vastaan. Uskoin ja uskon vieläkin, että mannermaalta käydään täällä sieppaamassa näitä ihmisiä vangeiksi.

Heistä tulee varmasti hyviä palvelijoita, heillä on hyvät lahjat, sillä huomasin, että he varsin pian lausuivat jäljessä kaikki, mitä heille sanottiin edeltä, myöskin uskon, että heidät voisi helposti kääntää kristinuskoon, koska he, kuten minusta näyttää, eivät kuulu mihinkään uskontoon (secta). Jos Herramme sallii, otan täältä lähtiessäni mukaani heitä kuusi Teidän Korkeudellenne, jotta he oppisivat puhumaan. Tällä saarella en ole nähnyt minkäänlaista eläintä, paitsi papukaijoja.»

»Päivä oli tuskin koittanut, kun näimme rannalla joukon näitä miehiä, kaikki nuoria, kuten jo olen sanonut, hoikkia ja pitkiä; hyvin kauniita ihmisiä. Heidän tukkansa ei ole kähärä, vaan suora kuin hevosen harja. Otsa ja pää ovat heillä korkeammat kuin olen vielä millään kansalla nähnyt, heidän silmänsä kauniit eivätkä vähääkään pienet. Jalat ovat itsekullakin hyvärakenteiset; yhtään möhömahaa en nähnyt heidän joukossaan. He tulivat laivalleni kanooteilla, jotka olivat yhdestä puusta veistettyjä pitkiä veneitä, kaikki täkäläisittäin hyvin taidokkaasti tehtyjä ja jotkut niin isoja, että niissä istui neljäkymmentä tai neljäkymmentäviisi henkeä, toiset taas pienempiä, ja joissakuissa vain yksi mies. He soutivat eräänlaisilla leipälapioilla aivan ihmeteltävästi, ja kun kanootti meni kumoon, he kaikki heittäytyivät uimasilleen, käänsivät sen jälleen pystyyn ja ammensivat veden pois puukurpitsan kuorilla, joita sanottiin kalabasseiksi.

He toivat jälleen mukanaan papukaijoja, puuvillalankaa ja muuta sellaista, mitä he vaihtoivat rihkamaan. Tein hyvin tarkkoja huomioita ja yritin saada selville, olisiko saatavissa kultaa. Huomasin, että jotkut käyttivät pientä kappaletta kellumassa nenään lävistetyssä reiässä, ja merkeillä sain heiltä tietää, että jos kääntyisin etelään tai purjehtisin heidän saarensa ympäri etelän puolelta, siellä olisi kuningas, jolla oli sitä isoja astiallisia ja joka omisti sitä paljon. Koetin suostutella heitä lähtemään mukaani, mutta he eivät olleet halukkaita matkaan. Päätin viipyä seuraavaan iltapäivään ja lähteä sitten purjehtimaan lounaaseen päin, missä monelta saamieni merkkien mukaan on maata, samoinkuin etelässä ja luoteessakin. He kuvailivat, että luoteiset naapurit tulivat monesti sotimaan heitä vastaan ja kävivät usein myöskin lounaassa tuomassa sieltä kultaa ja jalokiviä.

Guanahanin saari on hyvin suuri ja laakea, siinä on paljon puita, paljon vesiä ja keskellä hyvin suuri järvi, mutta ei ainoatakaan vuorta; se on niin viheriöivä, että sitä aivan mielellään katselee. Asukkaat ovat oikein hyväluontoisia, mutta haluavat kovasti tavaroitamme. Kun he huomasivat, etteivät he saisi mitään, jos heillä ei ollut mitään antamista vastaan, he varastivat mihin pääsivät käsiksi ja uivat maihin tavaran kanssa. Mutta he antavat kaikkea omaansa vähäisimmästäkin, mitä he saavat; he tyytyvät kupin palasiin ja lasinkappaleihin, niin että näin, kuinka muuan intialainen vaihtoi kuusitoista isoa puuvillakerää, painoltaan kahdestakymmenestäviidestä neljäänkymmeneen naulaan, kolmeen portugalilaiseen centaan [12] . Kielsin puuvillan vaihtokaupan enkä sallinut kenenkään sitä ottaa, samalla kun varasin sen kaiken takavarikkoon Teidän Korkeuksianne varten, jos sitä täällä olisi runsaasti. Se on tämän saaren tuotetta, mutta se lyhyt aika, jonka aion täällä viipyä, ei salli minun ottaa siitä asiasta täyttä selkoa.

Kultaa, jota he kantavat nenässään, löydetään myöskin tältä saarelta; mutta jotta en kuluttaisi aikaa, koetan päästä Cipangon saarelle. Ja nyt, kun tulee yö, kaikki intialaiset palaavat kanooteissa maihin.

Päivän sarastaessa annoin varustaa alukseni veneen ja karavelin parkaasit ja lähdin kulkemaan, saarta seuraillen, koilliseen suuntaan tutustuakseni muihin seutuihin ja niiden asukkaisiin. Havaitsin vielä pari kolme asutusta, joiden väestö tuli rannalle huutamaan meille ja ylistämään taivasta. Jotkut toivat meille vettä, toiset ruokatavaroita. Kun he näkivät, ettei minulla ollut aikomusta laskea maihin, he heittäytyivät mereen ja uivat luoksemme. Oivalsimme heidän kysyvän meiltä, olimmeko tulleet taivaasta. Muuan vanha mies tuli ihan veneeseeni; muut huusivat kuuluvasti miehille ja naisille: »Tulkaa katsomaan ihmisiä, jotka ovat tulleet alas taivaasta! Tuokaa heille juotavaa ja syötävää!»

Paljon tuli miehiä ja naisia, ja kukin toi jotakin tullessaan; he kiittivät Jumalaa, heittäytyivät maahan, kohottivat kätensä taivaaseen päin ja huutelivat meille kutsuen meitä maihin; mutta minä pelkäsin haaksirikkoa, kun näin karien kaikkialla ympäröivän saarta. Täällä on kuitenkin käytettävissä lahdelma, johon koko kristikunnan alukset mahtuisivat; sen sisääntuloväylä vain on liian ahdas. Epäilemättä täältä löytyy vielä useampiakin satamia, eikä meri liiku sen enempää kuin jos olisi kaivovettä. Tätä kaikkea tutkimaan lähdin matkaan tänä aamuna voidakseni antaa kertomuksen Teidän Korkeuksillenne tiedoksi ja ratkaistakseni, mihin kohtaan voitaisiin perustaa linnoitus.

Panin merkille maakappaleen, jossa oli kuusi asumusta ja joka on melkein saari, niin että se kahdessa päivässä voitaisiin eristää saareksi, vaikka se mielestäni ei olekaan tarpeellista, kun tämä kansa on aseiden käyttöön hyvin perehtymätöntä, niinkuin Teidän Korkeutenne saattaa todeta niistä seitsemästä, jotka olen ottanut mukaani, jotta he oppisivat kieltämme ja palaisivat sitten tänne. Jos Teidän Korkeutenne käskevät, voidaan heidät kaikki tuoda Espanjaan tai käsitellä heitä vankeina heidän omalla saarellaan, koska minä viidenkymmenen miehen kera voisin pitää heidät kaikki alamaisuudessa ja pakottaa heidät tekemään kaikki, mitä heiltä vaaditaan.

Tällä niemekkeellä näin puutarhassa puita, joissa oli niin vihreät lehdet kuin Espanjassa huhti- ja toukokuussa, ja hyvin runsaasti vettä. Tutkin tarkasti sataman, palasin sitten alukselleni ja lähdin taas purjehtimaan. Näin niin paljon saaria, etten osannut päättää, mihin niistä ensiksi menisin. Mukaani ottamat alkuasukkaat selittivät merkeillä niitä olevan niin paljon, ettei niitä osaisi laskeakaan, ja sanoivat minulle useamman kuin sadan saaren nimen. Koetin saada selville, mikä niistä olisi suurin ja päätin lähteä sille, kuten myöskin tein. Se on noin viiden meripenikulman päässä siitä, jonka olen nimittänyt San Salvadoriksi; toisia on lähempänä sitä, toisia taas kauempana. Kaikki ovat hyvin laakeita, vuorettomia, hyvin hedelmällisiä ja asuttuja. Alkuasukkaat käyvät sotaa toisiaan vastaan; he ovat hyvin yksinkertaisia, mutta hyvänmuotoisia ihmisiä. [13]

Viivyttelin tämän, yön uskaltamatta lähestyä maata, kun en tiennyt oliko rannikolla lahtia ja löytäisimmekö sataman. Kun tämä saari oli pikemminkin seitsemän kuin viiden penikulman päässä siitä, jolta läksin, ja kun luode pidätteli minua, oli jo lähes puolipäivä, kun saavuin mainitulle saarelle. Mutta kun täältä näin vielä suuremman saaren olevan lännessäpäin, annoin jatkaa matkaa ja purjehtia koko lopun päivää aina yöhön saakka. Auringon laskiessa tulin saarelle, jolle annoin nimen Santa Maria de la Concepcion. Tarkoituksenani oli tutkia, esiintyisikö täällä kultaa, kun ne intialaiset, jotka olin ottanut mukaani San Salvadorilta, olivat kertoneet, että täällä käytettäisiin käsivarsissa ja jaloissa isoja kultasolkia. Arvelin kylläkin, että kaikki, mitä he minulle selittivät, oli pelkkää puijausta, jonka perässä ei kannata juosta. [14] Siitä huolimatta en tahtonut sivuuttaa mitään saarta ottamatta sitä ensin haltuuni, jos kohtakin yhden saaren haltuunotolla ne tulivat kaikki vallatuiksi. Niinpä laskin täällä maihin ja viivyin tähän päivään saakka, tiistaihin, lokakuun 16:denteen, ja nousin täällä maihin aseistetulla parkassilla saaren länsikärkeen. Astuessani rannalle tapasin enemmän alkuasukkaita kuin San Salvadorilla, aivan ilman vaatteita ja samaa rotua kuin siellä. He sallivat meidän esteettömästi kierrellä saarella ja antoivat meille mitä heiltä halusimme. Mutta kun nousi vireä tuuli lounaisesta, en tahtonut vitkastella, vaan purjehdin laivalleni takaisin. Kun tulin sinne, oli karaveli Niñalle nostettu iso kanootti, jossa oli yksi intialainen San Salvadorilta. Hän paiskasi sen äkkiä mereen ja lähti soutamaan niin nopeasti, ettei ainoakaan laivaveneemme tavoittanut häntä, ja sai meiltä pitkän etumatkan. Yrityksistämme huolimatta hän pääsi rantaan, mutta intialaiset antoivat kanootin takaisin. Yksi miehistä juoksi maihin tavoittamaan pakolaista, ja kaikki intialaiset juoksivat karkuun kuin kanat. Otimme kanootin mukaamme takaisin karavelille.

Pian senjälkeen näimme pienessä kanootissa yksinäisen intialaisen tulevan luoksemme vaihtamaan lankaa. Kun hän ei tahtonut tulla laivaan, hyppäsi joitakuita matruuseja mereen ja otti hänet kiinni. Alukseni peräkastellilta, missä seisoin, saatoin nähdä kaiken; tuotatin hänet luokseni, annoin hänelle punaisen lakin, joitakin vihreitä lasihelminauhoja rannerenkaiksi ja kaksi pientä tiukua korvakellukkeiksi. Sitten päästin hänet taas kanoottiinsa ja lähetin takaisin maihin. Olin utelias näkemään, mitä tapahtuisi intialaisen tullessa maalle, kun olin antanut hänelle lahjat ottamatta häneltä puuvillaansa. Kaikki muut ympäröivät hänet ja saivat häneltä kuulla suureksi ihmeekseen, kuten näytti, että olimme aivan hyviä miehiä, eikä se, joka oli meiltä paennut, ollut tehnyt meille mitään vahinkoa, vaikka olimmekin ottaneet hänet mukaamme. Syy, miksi menettelin hänen kanssaan tällä tavalla, käskemällä vapauttaa hänet ja antamalla hänelle lahjoja, oli se, että sen kautta voittaisin näiden ihmisten kunnioituksen, niin että jos Teidän Korkeutenne joskus tulevat näille saarille, te ette kohtaa täällä epäystävällistä seuraa. Kaikki, mitä hänelle lahjoitin, ei lisäksi ollut monenkaan maravedin arvoista.

Jatkaessani purjehdusta kello oli tällä välin jo tullut kymmenen; etelälounaisella tuulella purjehdin suurimmalle kaikista saarista, ja kaikki intiaanit, jotka olin ottanut mukaan San Salvadorista, ilmaisivat minulle merkein, että täällä oli paljon kultaa ja että asukkaat käyttävät sitä renkaina käsissään, jaloissaan ja kaulassaan sekä kellukkeina nenässä ja korvissa. Tämä saari on hyvin tasainen ja vuoreton, ihan kuten San Salvador ja Santa Maria. Tällä rannalla ei ole kallioita, mutta rannan läheisyydessä veden alla on kaikkialla kareja, niin että maata lähestyessä täytyy pitää silmät hyvin auki eikä saa mennä liian likelle rantaa, vaikka meri onkin hyvin kirkas ja pohjan näkee selvästi.

Kahden kanuunankantomatkan päässä kaikista näistä saarista vesi on niin syvää, ettei pohjaa löydy. Kaikki nämä saaret ovat hyvin viheriöiviä, hedelmällisiä ja niiden ilmasto hyvin leutoa. Täällä voi olla vielä paljonkin sellaista, mistä en tiedä, koska en tahdo seisahtua, vaan käydä mahdollisimman monella saarella löytääkseni kultaa. Ja kun nämä miehet ovat merkeillä antaneet minun ymmärtää, että siellä käytetään kultaisia ranne- ja nilkkarenkaita—ja ihan varmaan se on kultaa, sillä näytin heille kappaleen sitä metallia—niin Vapahtajamme avulla en voi olla löytämättä sitä paikkaa, mistä sitä saadaan.

Ollessani näiden kahden saaren välillä, nimittäin Santa Marian ja sen suuren saaren, jonka aion nimittää Fernandinaksi, tapasimme kanootissa yksinäisen miehen matkalla Santa Mariasta Fernandinaan. Hänellä oli nyrkinkokoinen leipäpala, kalabassillinen vettä, kappale punaista multaa, joka ensin oli hienonnettu ja sitten jälleen puristettu lujaksi, sekä kuivattuja lehtiä, joita he varmaan pitävät hyvin arvokkaina, koska niitä oli tuotu minulle lahjaksi jo San Salvadorilla. Hänellä oli mukanaan myös pieni vasu, jossa oli joitakin lasihelmiä ja muutamia espanjalaisia rahoja, mistä huomasin hänen tulevan San Salvadorilta.

Hän tuli laivani viereen, ja kun hän halusi, otin hänet alukseen ja annoin nostaa hänen kanoottinsakin laivaan ja käskin tallettaa kaikki tavarat, mitä hänellä oli. Annatin hänelle hiukan leipää ja hunajaa sekä vähän viiniä ja otin hänet mukaan Fernandinalle, missä luovutin hänelle takaisin kaiken hänen omaisuutensa, jotta saisimme hyvän maineen, niin että jos Jumala näkisi hyväksi, että Teidän Korkeutenne lähettäisi tänne ketä tahansa, ne, jotka tulevat tähän maahan, otetaan vastaan hyvin ja heille annetaan kaikkea, mitä täällä on.

Puolenpäivän vaiheilla lähdimme purjehtimaan Santa Maria de la Concepcionin saaresta Fernandinan saareen, joka lännen puolelta näyttää hyvin suurelta. Kuljimme koko päivän ilman tuulta emmekä löytäneet heti sopivaa maihinnousupaikkaa, kun täällä pitää olla hyvin varovainen, ettei menetä ankkuriaan. Olimme senvuoksi koko yön piissä, kunnes päivä valkeni, jolloin tulimme eräälle asutukselle, missä menin maihin.

Täällä tapasin sen intialaisen, jonka olin eilen kohdannut yksinään merellä ja päästänyt pois lahjojen kera. Hän oli kertonut meistä niin paljon hyvää, että laivoillemme tuli kaiken yötä kanootteja, joissa intialaiset toivat meille vettä ja kaikkea, mitä heillä oli. Lahjoitutin jokaiselle jotakin, kuten esimerkiksi nauhoja, joissa oli kymmenen tai kaksitoista lasihelmeä, pieniä messinkitiukuja, jotka Espanjassa maksavat maravedin kappale, sekä joitakin nauhanpätkiä, kaikki selvästikin esineitä, joille he antoivat suuren arvon. Annoin jakaa heille myös sokerisiirappia, joka heidän oli syötävä laivassa. Kello kolmelta lähetin maihin veneeni noutamaan vettä; alkuasukkaat osoittivat meikäläisille kernaasti, mistä he löytäisivät vettä, kantoivat itse täysinäiset nassakat veneeseen ja tekivät kaiken niin hyvin, että se oli meille mieleen. Tämä saari on hyvin iso, ja olen päättänyt kulkea sen läpi, koska, mikäli olen ymmärtänyt, joko tällä saarella tai läheisyydessä on kultakaivos.

Tällä hetkellä, jolloin kirjoitan näitä rivejä, nousee etelätuuli, jonka kanssa voin purjehtia saaren ympäri niin kauan kunnes olen löytänyt Samoet-nimisen paikan, joka on se saari tai kaupunki, missä on kultaa, kuten intialaiset vakuuttivat minulle.

Fernandinan asukkaat ovat samanlaisia kuin muidenkin saarten sekä kieleltään että tavoiltaan, vain sillä erotuksella, että he näyttävät olevan sävyisämpiä, valistuneempia ja sikäli ovelampia, minkä huomasin siitä, että he toivat laivaani puuvillaa ja muita pikku kapineita ja ovat taitavampia kauppamiehiä kuin muut. Tällä saarella näin myös puuvillasta kudottuja kankaita pitsipäähineiden tapaan valmistettuina; asukkaat ovat hyvin iloisia. Naisilla on esiliinana pieni palanen puuvillakangasta, joka tuskin peittää heidän luontonsa (que escasamente les cobija su natura). Tämä saari on hyvin tasainen, vihreä ja hedelmällinen, ja uskon, että asukkaat täällä vuoden ympärinsä voivat kylvää tattaria (panizo) ja korjata satoa kuten paljosta muustakin.

Olen nähnyt täällä paljon puita, jotka ovat ihan toisenlaisia kuin meillä; niissä on erilaisia oksia, vaikka ne kasvavat samassa rungossa. Lehtien muoto on keskenään niin erilainen, että se ihmetyttää. Niinpä jossakin oksassa lehdet ovat kuin ruo'on, toisessa kuin mastiksipuun, ja sillä tavalla yhdessä puussa voi olla viiden- tai kuudenlaisia lehtiä. Puut eivät ole millään lailla oksastettuja, niin että siten voisi selittää ympättyjen varpujen erilaisuuden; ne ovat metsissä, eivätkä asukkaat niitä hoida. [15] En ole huomannut, että heillä olisi mitään uskontoa, ja luulen, että heidät olisi helppo kääntää kristityiksi, kun he ymmärtävät helposti.

Kalat ovat muodoltaan niin toisenlaisia kuin meillä, että se hämmästyttää. On joitakuita, jotka kukon tapaan heloittavat maailman koreimmin värein, muita tuhatkirjavia niin kaunisvärisiä, että niitä jokainen ihmeissään ja mielikseen katselee. Papukaijoja ja sisiliskoja lukuunottamatta en ole maalla nähnyt mitään eläimiä. Eräs pojista sanoi minulle nähneensä ison käärmeen. Minä en ole nähnyt lampaita, en vuohia enkä mitään muitakaan eläimiä. Olen tosin ollut täällä vain lyhyen ajan, ainoastaan puoli päivää, mutta jos täällä olisi karjaa, niin varmaan olisin niitä huomannut.

Puolen päivän aikaan amiraali lähti tältä asutukselta purjehtimaan saaren ympäri. Hän halusi lähteä matkaamaan etelään päin, koska intialaisten kertoman mukaan heidän Samoetiksi nimittämänsä saaren, jossa on kultaa, pitäisi olla sielläpäin.»—

»Martin Alonzo Pinzon, karaveli Pintan kapteeni, jonka huostaan olin antanut kolme intialaista, huusi minulle, että miehet neuvoivat häntä purjehtimaan pohjois-luoteiseen suuntaan saaren ympäri. Kun tuuli kääntyi, lähdinkin siihen suuntaan. Kun olin tullut saaren kärjestä kahden penikulman päähän, huomasin sataman tai ehkä paremminkin kaksi, joissa olisi ollut tilaa sadalle alukselle. Ennen satamaan suuntautumista heitin ankkurin ja lähdin kaikilla veneillä tutkimaan niitä. Huomasimme, ettei siinä ollutkaan syvää, ja kun näin joen suun, käskin miehiäni ottamaan vettä; toiset ottivat mukaan tynnyrin, toiset lähtivät asein maihin.

Maalla tapasin kahdeksan tai kymmenen intialaista, jotka näyttivät meille, missä heidän asutuksensa eli kylänsä oli. Täällä kävelin kaksi tuntia näiden puiden alla: ne ovat kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Niiden lehvistö on niin tuore ja täyteläinen kuin Andalusiassa toukokuussa, ja kaikki puut eroavat meikäläisistä niinkuin päivä yöstä; samoin myöskin hedelmät, kukkaset, kivet ja muutkin esineet.

Asukkaat muistuttavat aivan niitä, joita olen nähnyt muilla saarilla; he liikkuvat alastomina ja antavat kaiken, mitä heillä on, rihkamasta. Laivapoikamme vaihtoivat lasinpalasilla heiltä itselleen assegaita. Ne, jotka olivat käyneet hakemassa vettä, kertoivat minulle pistäytyneensä asunnoissa, jotka he olivat sisältäpäin havainneet hyvin lakaistuiksi ja erinomaisen siisteiksi. Heidän vuoteensa ja ne laitokset, joissa he nukkuivat, näyttivät olevan puuvillalankaverkkoa. [16] Heidän talonsa ovat rakennetut teltan tapaan, niissä on hyvät ja korkeat savupiiput. Lukuisissa asutuksissa, jotka täällä näin, missään ei ollut enempää kuin kaksitoista tai viisitoista taloa.

Panimme merkille, että naimisissa olevilla naisilla oli pienet esiliinat, tytöillä ei, lukuunottamatta muutamia, jotka saattoivat olla kahdeksantoista täyttäneitä. Täällä oli myös suurempia ja pienempiä koiria. Mieheni kohtasivat intialaisen, jonka nenässä oli castillanin [17] kokoinen jonkinlaisella kirjoituksella varustettu kultakappale. Nuhtelin heitä kovasti siitä, etteivät he olleet vaihtaneet sitä kultakappaletta ja antaneet intialaiselle mitä vain hän olisi siitä pyytänyt, jotta olisimme nähneet, minkälainen raha se oli. He vastasivat, etteivät he olleet uskaltaneet hänelle esittää vaihtokauppaa. Otettuani vettä menin laivaani ja jatkoin matkaa luoteiseen suuntaan. Kun kaikki intialaiset sanoivat, että Samoetin saari oli päinvastaisella taholla, käännyimme ja purjehdimme kaiken yötä väliin itään, väliin kaakkoon. Tarkoituksenani oli loitota maasta, kun oli hyvin pimeää.

Satoi virtoina puoliyöstä aamunkoittoon, ja vieläkin taivas on niin pilvessä, että näyttää kuin saisimme lisää sadetta. Olemme palanneet Fernandinan kaakkoiseen kärkeen, jossa aion lähestyä maata ja laskea ankkurin siihen asti kuin tulee päivä, jotta tunnen saaret ja voin valita tieni. Siitä saakka kuin tulin tänne Intiaan, on joka päivä satanut enemmän tai vähemmän. Uskokaa minua, Teidän Ylhäisyytenne, tämä maa on hedelmällisin, leudoin, tasaisin ja paras, mitä maan päällä voi olla.

Jatkoimme purjehdusta Fernandinan saaren ympäri poikkeamatta maihin.

Päivän koittaessa nostimme ankkurin. Emme olleet purjehtineet vielä kolmeakaan tuntia, kun näimme idässä saaren, jota kohti ohjasimme, ja kaikki kolme laivaamme ankkuroivat täällä aamupuolella pohjoiskärjen edustalle. San Salvadorin intialaiset, joita oli laivallani, sanoivat sitä Samoetiksi, ja minä annoin sille nimen Isabella. [18]

Tämän saaren rannat, niin pitkälle kuin voin nähdä, ovat kasvullisuuden peitossa. Siinä on joitakin kohoutumia, joita ei oikeastaan voi sanoa vuoriksi, mutta tasangosta erotessaan ne kuitenkin kaunistavat tienoota. Läntisen niemen kärjelle, johon nyt olen saapunut, annoin nimen Cabo Fermoso (kaunis niemeke), koska se on todella kaunis. En menekään ankkuriin muualle, sillä jo ollessani merellä sen kohdalla näin kuinka kaunis se oli ja kuinka viheriöivä, niinkuin kaikki, mitä näillä ihanilla saarilla osuu eteemme, niin etten osaa päättää, niihin ensinnä menisin maihin, eivätkä silmäni väsy näkemään näin kaunista lehvistöä, joka perin paljon poikkeaa meikäläisestä. Myöskin luulen täällä olevan paljon yrttejä ja puita, joilla Espanjassa olisi arvoa väripuina, lääkitykseen ja mausteeksi, mutta minä en niitä tunne, mitä suuresti pahoittelen. Tullessani tälle niemekkeelle henki meitä vastaan niin miellyttävä ja suloinen tuoksu, että ihanampaa ei missään maailmassa voi olla.

Huomenna menen maihin; asutus lienee syvemmällä sisämaassa, kuten intialaiseni sanovat, ja samoin kuningas, jolla pitäisi olla paljon kultaa. Menen niin kauas, kunnes kohtaan asukkaita; haluan myöskin tavata kuninkaan ja seurustella hänen kanssaan. Intialaiset ovat merkeillä minulle selittäneet, että hän hallitsee kaikkia näitä ympärillä olevia saaria, kulkee vaatteisiin pukeutuneena ja käyttää runsaasti kultaa. En kuitenkaan kiinnitä heidän kuvailemiseensa paljon huomiota, osaksi koska en ymmärrä heidän kieltänsä ja osaksi senvuoksi, että kun heidän maassansa on niin vähän kultaa, se vähä, mitä heidän kuninkaallansa mahdollisesti on, tuntuu heistä paljolta.

Ehkä tämä niemeke onkin vain saari; tarkoituksenani ei ole perehtyä kaikkeen ihan perinpohjin, koska en saisi sitä tehdyksi viidessäkymmenessäkään vuodessa. Sitävastoin haluan löytää niin monta maata kuin suinkin ehdin ja olla jälleen huhtikuussa Teidän Korkeuksienne luona, jos Herra suo. Totena pysyy, että kun löydän sen seudun, missä on runsaasti kultaa ja mausteita, viivyn vain niin kauan, että saan niitä niin paljon kuin suinkin mahdollista; se on kaikki, mitä lähden etsimään.

Vaikka intialaiset sanoivatkin, että tapaisin kuninkaan tällä saarella (Samoetolla), en voinut jatkaa matkaa matalikkojen takia.—