Ovikello soi. Menin avaamaan ja sisään astui pitkä, nuorehko, tumma nainen. Hän muistutti niin suuresti erästä helsinkiläistä tuttavaani, jota en muutamiin vuosiin ollut nähnyt, että olin juuri aikeissa kysellä missä asioissa hän nyt kulki. Mutta samassa vieras rupesi puhumaan saksaa, sanoi tulevansa Naantalista, jossa oli ollut kylpemässä, ja saanut sikäläiseltä lääkäriltä suosituskirjeen minulle. Kutsuin hänet sisään ja olin valmis kuulemaan mitä hän tahtoi ja toivoi.

Hän tuntui erittäin hillityltä ja miltei ujolta ruvetessaan esittämään asiaansa ja jotta sen paremmin ymmärtäisin, kertoi hän aluksi työstään eräässä perustamassaan kasvatuslaitoksessa Pietarissa. Tapa millä hän siitä puhui, koko hänen hienostunut olentonsa, kaunis katseensa, herttainen hymyilynsä oli erittäin huomiota herättävä. Hän ei ollut mikään tusina-ihminen, sen havaitsin hyvinkin pian, kuten myöskin sen, että hän ei kuulunut niihin kansankerroksiin, kuin esim. Sveitsissä tapaamani venäläiset naisylioppilaat, jotka, kaikista pyrinnöistään ja korkealle lentävistä puheistaan huolimatta, kuitenkin tuntuivat varsin naiveilta ja puolisivistyneiltä. Vieraani oli rotuihminen, siitä ei ollut epäilystäkään, enemmän kuin siitäkään, että hän kuului Venäjän ylimyspiireihin.

Hänen asiansa supistui siihen, että neuvoisin mihin hän voisi sijoittaa ne nuoret tytöt hänen kasvatuslaitoksestaan, jotka muutaman päivän päästä tulisivat Helsinkiä katsomaan. Kun tämä tapahtui v. 1912, jolloin Helsingissä vielä oli huoneita ja halpoja yömajapaikkoja, oli asia piankin järjestetty. Telefoonasin »Valkonauhan» majataloon Vladimirinkadun varrella ja tilasin sieltä yösijat tulijoille, ja sitten päätettiin, että he saavuttuaan tulisivat johtajattarensa kanssa luokseni viettämään ensi iltaansa.

Tämä oli ensi kosketukseni Zenaïda Maslowskin kanssa, josta sitten seurasi mitä vilkkain vuorovaikutus ja paljon uusia vaikutelmia. Hänen kauttaan tulin venäläistä kansansielua paljoa lähemmäksi kuin ennen ja opin tuntemaan mitä lahjoja ja kykyjä Venäjän kansassa piilee, miten joustava ja taipuisa se on, mutta miten siltä puuttuu sitkeyttä, johdonmukaisuutta ja todellisuuden pohjalle rakentamistaitoa.

Oikeastaan Zenaïda Maslowski oli ensimäinen tapaamani venäläinen, jolla oli hyvinkin selvillä kansansa sekä valo- että varjopuolet, niinkuin hän myöskin tykkänään erosi muista tuntemistani vapaamielisistä ja uudistushaluisista venäläisistä siinä, ettei hän kiinnittänyt toiveitaan Venäjän tulevaisuudesta yksinomaan vallankumoukseen ja pitänyt olemassa olevien olojen hävittämistä hetken kaikkein tärkeimpänä tehtävänä. Hän ajatteli ja suunnitteli paljon enemmän kansansa kasvattamista ja kehittämistä ahkeraksi, raittiiksi, siistiksi ja ammattikykyiseksi. Näistä asioista hän puhui paljon ja oli niin innostunut uusista opetustavoista ja psykologisista kysymyksistä, että eräs meikäläinen joka oli muutamia kertoja ollut hänen seurassaan, jo säälien tuumi, että tämä muuten niin lahjakas nainen osoittautui aivan välinpitämättömäksi kansansa vapauspyrintöjen suhteen. Erehdyttävämpää arvostelua ei juuri voi langettaa.

Sen jälkeen kun me jo olimme pitemmän aikaa tunteneet toisemme, tulivat nämäkin asiat kerran puheeksi ja Zenaïda Maslowski tuli lausuneeksi, että hän itse teossa oli suuri vallankumouksellinen, mutta hän ymmärsi paremmin kuin tuhannet muut, että tietämätön ja orjuutettu kansa ei voi käyttää vapauttaan hyödykseen ja siksi hän asetti sen kasvattamisen ensi sijaan, eikä voinut hyväksyä sitä tapaa, jota monet uudistajat ja vapaudensankarit käyttivät, että vain saarnasivat tietämättömille ihmisille vallankumousta.

Kerran hänen kasvatuslaitoksessaankin oli sellainen opettaja, joka rupesi noitten nuorten holhokkien kesken levittämään vallankumouksellisia aatteita ja siten sai heidät aivan pois suunniltaan. Hänet täytyi eroittaa, siinä ei muu auttanut.

Syynä siihen, että Zenaïda Maslowski katseli näitä asioita niin paljon laajemmalta kannalta kuin muut ja ymmärsi kuinka lapselliset ne ihmiset olivat, jotka luulivat, ettei tarvittu muuta kuin romahdus ja tsaarivallan syrjäytys, niin ihanneolot jo olivat alkaneet, oli tietysti hänen lahjakkuutensa, mutta myöskin hänen syntyperänsä, kasvatuksensa ja ihmistuntemuksensa ansio. Hän ei ollut elänyt pienessä rajoitetussa piirissä ja nähnyt vain yhdenlaisia ihmisiä, vaan hän tunsi kaikki yhteiskuntaluokat ja niissä liikkuvat mielipiteet – aina hovipiireistä rantajätkiin asti.

Zenaïda Maslowski on nimittäin kotoisin Venäjän ylhäisimmistä piireistä ja nautti nuorena tyttönä niitä etuja, joita vanhempien korkea asema, varallisuus ja synnynnäiset edut tarjosivat. Mutta hänen isänsä vakava maailmankatsantokanta ja uudistuvat kehoitukset tyttärilleen antautua joko opintojen harjoittamiseen tai yhteiskunnalliseen työhön vaikutti, että hän jo seitsemäntoista vuotiaana rupesi ottamaan selkoa niistä kasvatuslaitoksista ja hyväntekeväisyysseuroista, joita Pietarissa oli ja antoi kirjoituttaa itsensä jäseneksi niihin.

Jo silloin mahtoi hänellä olla hyvin kehittynyt pedagoginen aisti, sillä hän huomasi piankin tässä hyväntekeväisyys-järjestelmässä olevan varsin paljon nurinkurisuutta, ulkokultaisuutta ja todellisen ytimen puutetta. Hyväntekeväisyysrouvat, jotka tuon tuostakin kävivät näitä laitoksia katsomassa, eivät ymmärtäneet kasvatuksesta eikä työläisluokan tarpeista niin mitään. Tyytyivät vain siihen, että laitoksien johtajattaret olivat hyvin nöyrät ja alamaiset, ja siksi he aina valitsivat näihin toimiin sivistymättömiä ja epäitsenäisiä naisia.

Jonkinmoista ulkonaista järjestystä kyllä harjoitettiin, mutta itse teossa holhokit eivät oppineet niissä yhtään mitään muuta kuin viekastelemaan ja vetelehtimään. Ja siksi niiden tilastotietokin tiesi kertoa, että he miltei järjestänsä laitoksen jätettyään joutuivat perikatoon.

Zenaïda Maslowski rupesi ahkerasti miettimään syytä tähän, hän matkusti ulkomaillekin katsomaan sikäläisiä kasvatuslaitoksia, vertaili niitä venäläisiin ja teki johtopäätöksiä.

Kerran hän valmisti muutamalle kurjalle lapselle kesäoleskelua maalla ja vuokrasi heille pienen tuvan terveellisessä seudussa tällä puolen rajaa. Useimmat lapsista olivat niin heikkoja ja kurjia, niin täynnä vammoja, että lääkäri jo aikoja sitten oli tuominnut heidät kuolemaan. Mutta tämä ainoa kesä terveellisessä ympäristössä ja siihen liittyvä hyvä hoito, vaikutti suuren muutoksen. Useimmat palasivat koteihinsa aivan uusiintuneina, monta kiloa painavampina, punaposkisina ja reippaina.

Mutta kun he sitten taas joutuivat entisiin surkeisiin koteihinsa, menettivät he vähitellen kaiken mitä olivat voittaneet. Eikä siinä kyllin. He kun olivat tottuneet puhtauteen, järjestykseen ja sivistyneeseen seuraan, kärsivät nyt moninverroin siitä kaikesta mikä heitä ympäröi. Rumat, rivot puheet, joita eivät ennen olleet huomanneetkaan, loukkasivat nyt heidän korviaan, lika ja syöpäläiset vaivasivat heitä nyt aivan toisella tavalla kuin ennen. He kävivät puhumassa kaikesta tästä uudelle ystävälleen, rva Maslowskille, ja silloin hänessä kypsyi ajatus perustaa oma seisova kasvatuslaitos, joka sai nimekseen

      »Olga asyyli».

Aluksi hänellä oli siellä vain pari-kolmekymmentä tyttöä ja varsin pieni asunto. Oli sellainen tilanpuute, että iltasin aina täytyi nostaa kaikki pöydät ulos käytävään, jotta saataisiin sijaa kaikille pikku vuoteille. Aineellisesti oli koti myöskin hyvin ahtaissa olosuhteissa, ja monta kertaa ei ollut tietoa siitä, mistä saataisiin ruuan apua seuraavaksi päiväksi.

Kerran kun varastot taas olivat tyhjät ja vain jokunen kopeekka kilisi kukkarossa, päätti rva Maslowski hankkia itselleen kirjallista ansiotyötä ja selitti tytöille, että heidän nyt puolestaan myöskin piti miettiä keinoja, miten ylläpitää kotia ja auttaa häntä.

Tytöt, joista vanhimmat olivat kahdentoista ja kolmentoista ikäiset, pitivät heti yhteisen neuvottelun ja kirjoittivat kaikki hyvät päätöksensä paperille, jota sitten tulivat ilosta säteilevinä näyttämään. Ensimäinen päätös oli, etteivät enää pitäisi palvelijaa, vaan suorittaisivat kaikki kotiaskareet: siivoomiset, pesut, torilta ostot ja keittämiset itse. Toinen päätös oli, että he kesäisin kulkisivat paljain jaloin, jotta kengät säästyisivät, kolmas, etteivät enään kesän kuluessa söisi marjoja kuten ennen, vaan että kaikki keitettäisiin ja säästettäisiin talven varaksi j.n.e. Monta hyvää päätöstä oli tehty ja ne he siitä päivästä alkaen panivat täytäntöön harvinaisella innolla, johdonmukaisuudella ja kestävyydellä.

Ja samassa oli ruvettu astumaan aivan uutta uraa venäläisessä kasvatustyössä, sillä sitä ennen ei oltu vielä ainoassakaan laitoksessa opetettu lapsia kotiaskareita itse suorittamaan ja omalla työllään toimeen tulemaan.

Rva Maslowskin laitos sai uusia ystäviä ja kannattajia ja tyttöjen lukumäärä lisääntyi samassa suhteessa vuosi vuodelta. Aikaa myöten se muodostui yhä enemmän pieneksi »lasten tasavallaksi», missä jokainen tunsi edesvastuunsa kokonaisuuden suhteen ja ymmärsi, että hänen tulee myötävaikuttaa sen onnistumiseksi.

Sitten kun tyttöjen lukumäärä jo oli noussut sataan, pidettiin siellä joka syksy suuri kokous, missä lapset valitsivat keskuudestaan kymmenen luottamushenkilöä. Kaikki pienimmätkin, jotka eivät vielä osanneet kirjoittaa, kuiskasivat johtajattarelle niiden nimet, jotka he tahtoisivat, ja hän pani ne paperille. Kun kaikki olivat antaneet vaalilippunsa, luettiin äänet ja ne, jotka olivat saaneet enin, olivat nyt valitut seuraavan vuoden johtajiksi.

Rva Maslowski kertoi, että lapset tässä tilaisuudessa aina osoittivat erinomaista oikeudentuntoa ja arvostelukykyä, sekä aina poikkeuksetta osasivat oikeaan.

Kun luottohenkilöt oli määrätty, valitsi kukin heistä itselleen n. s. perheen, yhdeksän tai kymmenen eri ikäistä tyttöä, joista hänen tuli pitää huolta. Tätä tehdessään osoittivat pienet johtajat kiitettävää tasapuolisuutta ja hienotunteisuutta. Ei kukaan ollut niin itsekäs, että olisi poiminut itselleen kaikki parhaat ainekset, vaan ymmärsi heti, että jos sattui esim. saamaan hyvin lahjakkaan tytön ryhmäänsä, niin täytyi heti myöskin ottaa vähälahjainen. Jos oli saanut hyväluontoisen ja ahkeran, täytyi sen ohessa myöskin ottaa vähemmän ahkera ja pahasisuinen, j. n. e.

Kun kukin oli saanut pikku perheensä kokoon, jakoi hän työt sen kesken. Ken määrättiin siivoojaksi, ken ostoksien tekijäksi, vaatteiden parsijaksi ja paikkaajaksi, pienempien tyttöjen läksyjen valvojaksi. Pikku tytöt kävivät nimittäin kansakoulua, joka Pietarissa kuitenkin vain oli kolmiluokkainen.

Kullakin ryhmällä oli oma huoneensa, jonka se järjesti parhaan ymmärryksensä mukaan, hankki tai piirsi itse kuvia sen seinille, asetti kukkia ikkunoille j.n.e. Kansakoulunkäyneitä varten oli kodissa jonkinmoista jatko-opetusta – aivan vapaaehtoisilla työvoimilla tietenkin johon myöskin kuului piirustaminen ja maalaaminen. Sitäpaitsi annettiin siellä perusteellista ompeluopetusta ja lahjakkaimmat edistyivätkin niin hyvästi, että voivat ottaa vastaan töitä ulkoapäin ja siten hankkia kodille pieniä tuloja.

Sillä varojen hankkiminen oli yhä eteenkinpäin kodin kaikkein pulmallisin kysymys. Joka syksy pidettiin sen hyväksi myyjäiset, jotka tuottivat noin parituhatta ruplaa. Niihin oli keisarinnallakin aina tapana lähettää joku arvokas lahja, sillä kuultuaan »Olga asyylistä» ja siellä toteutetuista periaatteista, oli hän heti selittänyt, että sellainen kasvatusmuoto oli ainoa oikea. Sitten oli pieni yhdistys, joka tuki rva Maslowskin työtä ja lopullisesti hän itse ja hänen läheisimmät omaisensa antoivat siihen mitä suinkin irti saivat.

Laitoksen etevimmille tytöille oli jo monta kertaa tarjottu sekä ompeluliikkeissä, konttoreissa että perheissä oikein hyväpalkkaisia paikkoja, mutta kaikkien useimmat heistä olivat niin kiintyneet kotiin, etteivät raskineet sitä jättää. He tunsivat olevansa tarpeelliset siellä ja tahtoivat kiitollisuudesta siitä mitä olivat saaneet, antaa sille työnsä ja huolenpitonsa. Ja yhtä lämpimästi kuin he tahtoivat tätä yhteistä kotia palvella, yhtä innokkaat he olivat auttamaan sellaisia onnettomia lapsia, joista tiesivät, ettei niillä ollut suojaa eikä ruokaa. Kerrankin he kuulivat kerrottavan kymmenen kuukauden vanhasta lapsesta, jolla oli niin tunnoton äiti, että hän, sitä ensin kauan aikaa kidutettuaan, lopulta myi sen eräälle kerjäläiselle, joka sitten taas käytti sitä omiin tarkoituksiinsa.

He rupesivat heti pyytämään, että saisivat ottaa sen laitokseen. Rva Maslowski pani ensin vastaan huomauttaen, että heillä jo laitoksen niukkoihin varoihin ja ahtaaseen tilaan nähden oli liiaksikin lapsia, ja että sellaisen pienen, kivulloisen raukan hoito sitäpaitsi kysyi paljon aikaa. Mutta tytöt vakuuttivat, että he tekisivät ylityötä ansaitakseen sen elatuksen, ja että he vuorotellen hoitaisivat sitä. Ja sen he sitten tekivätkin omantunnon mukaisesti ja vaalivat sitä sellaisella rakkaudella, että tyttönen kaikkien ihmeeksi jäi eloon.

Lauantaisin saivat ne äidit, joiden lapset olivat laitoksessa, tulla heitä tervehtimään. Tämä käynti ei suinkaan aina ollut hauska, ei johtajattarelle, eikä lapsillekaan, sillä monikin äiti saapui päihtyneenä ja käyttäytyi muutenkin varsin sopimattomasti. Kun rva Maslowski kerran antoi kasvateilleen kirjallisesti vastattavaksi kysymyksen: »Ketkä lapset ovat onnellisimmat?» selitti monikin, että se on onnellisin, jolla ei ole äitiä. Äidin rakkaudesta eivät nämä lapset siis paljoakaan tienneet, mutta sen enemmän he saivat johtajattareltaan ja olivat kiintyneet häneen. Hänen takiaan he koettivat parastaan, hänen esimerkkinsä ja olentonsa vaikutti heihin niin syvästi, että se lopulta leimasi koko heidän käytöksensä.

Rva Maslowski oli innokkaana kasvattajana käynyt monessa eri maassa, m. m. Ruotsissa ja Tanskassa tutkimassa kasvatuslaitoksia ja kouluja, ja eräänä kesänä hän otti osaa Jenassa pidettyihin lomakursseihin saadaksensa tilaisuutta kuulla professori Reinin yhteiskunnallis-pedagogisia luentoja.

Näiltä matkoiltaan toi hän aina raikkaita tuulahduksia omaan laitokseensa ja kertoi tytöilleen millaista muualla maailmassa oli. Eipä ihme, jos heissäkin heräsi halu kerran päästä muualle maailmaan jotakin näkemään. Mutta se ei ollut niinkään helppoa tyhjin kukkaroin. Tuumittiin ja mietittiin, kunnes lopulta tultiin siihen, että pistäydyttäisiin Suomen kouluja katsomassa, sillä matka tänne oli siksi lyhyt, että se ei voinut tulla järin kalliiksi, varsinkin kun »Olga-asyylin» holhokeilla oli vapaapiletit kaikkialla Venäjän rautateillä, ja he siis saattoivat matkustaa ensin Rääveliin ja sitten sieltä päästä yhtäkkiä laivalla Suomeen.

Mutta tietysti tämäkin kysyi hiukan varoja ja nyt matkaan aikovat niitä ahkerasti itselleen kokoomaan. He tekivät iltasin ylityötä, he ottivat kodin suurpesonkin suorittaakseen, joka muuten aina annettiin pois, he puuhasivat ja ahersivat saadakseen kokoon jonkun ruplan. Ja kun sitten kaikki valmistukset oli tehty, saapuivat he eräänä kauniina syyskuun iltapäivänä opintomatkalle Helsinkiin.

Ne olivat varsin sisältörikkaita päiviä, jotka he viettivät täällä meillä. Käytiin kansakouluissa, lastentarhoissa, ammattikoulussa, Ateneumissa, Korkeasaaressa, Kansankirjastossa y. m. ja iltasin he olivat kutsutut eri perheisiin. Ei tosin heidän kanssaan osattu juuri paljonkaan puhua, mutta he lauloivat sen enemmän ja huvittivat siten sekä itseään että muita.

Sitten tuli tavaksi, että Zenaïda Maslowski joka vuosi kävi Helsingissä. Hän oli saanut täällä paljon ystäviä ja ihailijoita, jotka aina suuresti iloitsivat hänen tulostaan. Jotta niin moni kuin suinkin olisi tilaisuudessa hänet näkemään ja kuulemaan, pantiin joka kerta N. Ä:n toimistossa toimeen illatsut, jolloin hän oli keskushenkilö ja kertoi työssään ja toiminnassaan saaduista kokemuksistaan. Eikä parempaa kertojaa koskaan voinut toivoa. Onhan puhuminen yleensä venäläisten vahva puoli. Ja kaikessa mitä hän esitti, oli sellaista herttaista kodikkuutta ja samalla syvää elämänviisautta ja ennen kaikkea ilmeni siinä hänen suuri rakkautensa kasvatteihinsa.

Kerran hän esim. kertoi uskonnonopetuksesta laitoksessaan. Venäjällä oli vielä siihen aikaan sellainen määräys, ettei nainen saanut opettaa uskontoa, mutta juuri sen aineen hän tahtoikin ottaa omiin käsiinsä huomattuaan, ettei niistä opettajista ollut juuri mitään, joita hän siihen tarkoitukseen oli käyttänyt. Hän löysi vihdoin erään vapaamielisen papin, joka otti Olga-asyylin uskontotunnit nimelleen, mutta antoi Zenaïdan niitä hoitaa. – Ensimäisenä tuntina hän silloin asetti lasten katseltavaksi jäljennöksen Böcklinin »Der heilige Hain» (Pyhä lehto) nimisestä taulusta, jossa näkee uhrialttarin ja valkeiksi puettuja naisia astuvan juhlallisessa rivissä salaperäisen hämärältä tuntuvaa lehtokujaa.

Oppilaiden piti olla aivan hiljaa viisi minuuttia, vain katsella ja antaa kuvan puhua. – Tämän jälkeen ruvettiin nähdystä keskustelemaan ja saatiin selville, miten kaikilla kansoilla ja kaikilla yksityisilläkin on ollut aavistus Jumalan olemassaolosta ja miten tämä tunne heissä vähitellen on kasvanut ja vienyt siihen, että he ovat tahtoneet uhrata hänelle jotakin. Siinä jo tulivat sellaiset käsitteet esiin kuin omatunto, Jumalan kaikkivaltius, kaikkialla läsnäolo, y. m.

Seuraavalla tunnilla johdatettiin nuoret Rooman katakombeihin, joista taas näytettiin kuvia ja puhuttiin ensimäisten kristittyjen hautakammioista ja niistä symbolisista kuvista, joilla he ne koristivat, sekä heidän maan alla pitämistään hartaushetkistä. Tällä tavalla tultiin seurakuntaelämään ja julkiseen jumalanpalvelukseen menoineen, joita varsinkin on runsaasti kreikkalaiskatolisissa kirkoissa ja joilla kaikilla on vertauskuvallinen merkityksensä. Niiden selittäminen on näet hyvin tärkeä osa uskonnonopetusta venäläisissä kouluissa. Mutta tässä ne otettiin historiallisesti ja osoitettiin miten ne olivat syntyneet ja kuinka kauaksi niiden juuret ulettuivat.

Ja niinkuin Zenaïda Maslowski käytti paljon maailman kuuluisimpien mestarien kuvajäljennöksiä opettaessaan, hän toisaalta antoi lasten itsekin kuvittaa sitä mitä olivat lukeneet.

Kerran otettiin esim. 104:s psalmi tutkittavaksi ja kukin sai valita siitä värssyn, joka hänen tuli kuvittaa. Hän oli ottanut mukaansa näitä kuvia Helsingissä sidottaviksi ja näytti niitä nyt meille. Ne herättivät yleistä ihmettelyä sekä niissä ilmenevän rohkean sommittelun että reippaan tekotavan takia. Niissä oikein taas näyttäytyi tuo rikas venäläinen mielikuvitus ja taipumus taiteellisuuteen.

Muuten kaikista Zenaïda Maslowskin kertomuksista ilmeni, että keskusteleminen uskonnollisista asioista sikäläisten lasten elämässä, täytti suuremman tilan kuin meikäläisten. Tuntui siltä kuin olisivat he ottaneet nämä asiat paljoa läheisemmältä ja tuttavallisemmalta kannalta kuin meillä on tapana, jos se sitten riippui siitä, että heidän kirkkonsa ovat täynnä raamatullisia kuvia ja että jokaisessa huoneessa on jonkinmoinen jumalankuva lamppuineen, tai että Zenaïda itse niin usein kootessaan hoidokkinsa ympärilleen, kertoi heille uskonnollisaiheisia kertomuksia. Varsinkin olivat hänen joulukertomuksensa hyvin ihmeellisiä. En, ikävä kyllä, tullut kiinnittäneeksi niitä paperille, enkä siis uskalla ruveta niitä toistamaan, mutta eräästä joulusta, jonka hän lastensa kera vietti Suomen puolella Kuokkalassa – joku venäläinen perhe oli luovuttanut sikäläisen kesähuvilansa heidän käytettäväkseen – hän kirjoitti minulle seuraavasti:

»Me olemme viettäneet joulumme aivan harvinaisella tavalla. Me menimme jo aamulla metsään ja valitsimme itsellemme sieltä kauniin joulukuusen, johon kiinnitimme niin paljon kynttilöitä, kuin vain saimme siihen sopimaan ja yltympärille lumeen me myöskin asetimme kynttilöitä. Sitten me laitoimme seimen puun alle ja lainasimme naapuriltamme hänen sievän pikku aasinsa. Vanhemmat tytöt pyysivät, että he saisivat sytyttää kynttilät ja sitte vasta minä pikku tyttöjeni kera sain tulla sinne. Kynttilät loistivat hyvin ihanasti kirkkaan tähtitaivaan alla ja kaikki lapset lauloivat jouluvirren, joka usein kaikuu niin tavalliselta ja ontolta kirkossa – mutta täällä, lumipeitteisen metsän keskellä, se soi melkein yhtä ihmeelliseltä kuin tuo ylistyslaulu: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa», jonka paimenet lähes kaksituhatta vuotta sitten kuulivat. Sen jälkeen oli minun vuoroni kertoa lapsilleni tavallinen joulu-satuni, jota he aina kiihkeästi odottavat. Edellisenä vuotena olin kertonut heille jotain Selma Lagerlöfiltä, mutta tänä vuonna valitsin legendan pyhästä Frans Assisista, sen nimittäin, jossa kuvataan miten hän sytytti joulupuunsa metsässä ja miten sielläkin oli seimi, aasi ja lampaita. Seimi vain oli tyhjä, mutta kun hän sitten oli lopettanut voimakkaan saarnansa, jonka hän piti luokse kiirehtineille köyhille ja vaivaisille, havaitsi hän seimessä pienen lapsen. Se oli Kristuslapsi itse, ja hän otti sen syliinsä ja suuteli sitä.

Lapset olivat ihastuneet legendasta ja kuuntelivat sitä niin täydestä sydämestä, että kokonaisvaikutus oli todella suurenmoinen. Eräs pieni tyttökin, jonka minä luulin talonmiehen tyttäreksi ja joka meidän metsään tullessamme jo istui aasin selässä, kuunteli hyvin tarkkaan, vaikka olikin vasta neljän vanha. Kun minä olin lopettanut kertomukseni, sanoi minun vanhin tyttöni Jennia, samassa kun hän nosti pienokaisen aasin selästä ja toi sen minulle: ’Me tahdoimme valmistaa teille kauniin joululahjan – ja silloin me löysimme tämän pienen tytön Pietarin kadulta ja toimme sen tänne antaaksemme hänet teille joululahjaksi. Kaikki ne meistä, jotka jo ansaitsevat, ovat luvanneet maksaa hiukan kuukausittain hänen edestään, – siten hän ei tule teidän menojanne lisäämään, vaan ainoastaan iloa tuottamaan’.

»Ja niinpä siis mekin keskuudessamme saimme kokea jonkunmoisen ihmeen tänä jouluiltana, aivan kuin pyhä Frans Assisi. Pienokainen onkin todella suloinen, vaikka on katukerjäläisen tytär – – –»

Syksyllä v. 1916 Zenaïda Maslowski taaskin toi muutamia vanhimmista tytöistään Helsinkiin. Tällä kertaa oli jo sodan vaikutus hyvin tuntuva monella alalla, m.m. siinä, että oli varsin vaikea sijoittaa näitä nuoria. Käännyin viiteen kuuteen eri paikkaan kuten Lähetysmajaan, Palvelijataryhdistyksen kotiin, Saylors Homeen y.m. ja aina vain oli kieltävä vastaus kaikkien tiedustelujen tulos. Tilanne rupesi jo tuntumaan aivan toivottomalta, kunnes siskoni tälläkin kertaa kuten monasti ennenkin pulaan jouduttuani, keksi keinon. Talossa oli alakerroksessa tyhjä puotihuoneisto ja sen hän nyt luovutti tähän tarkoitukseen. Zenaïda Maslowskin helsinkiläiset ihailijat ja ystävät lähettivät puolestaan tyynyjä, patjoja ja peitteitä ja niin saatiin tämä pulmallinen majoituskysymys ratkaistua.

Taaskin käytiin tämän uuden joukon kera katsomassa meidän koulujamme, laitoksiamme, kokoelmiamme, ulkoilmamuseotamme ja Korkeasaarta, jossa rva Sigrid Heinricius piti heille hauskat kahvikestit. Iltaisin taas oltiin yksityisten kodeissa. Niinpä oli Maila Talvio järjestänyt heille sisältörikkaat iltakutsut, samaten lehtori Palmroos ja hänen puolisonsa Dagmar o.s. Berg. Lehtori, joka oli venäjänkielen opettaja ja sitä paitsi hyvä laulaja, esitti heille kaikenlaisia venäläisiä lauluja, joka innostutti pienokaisia niin suuresti, että he tuota pikaa itsekin tahtoivat antaa jotain ja rupesivat esittämään pientä satunäytelmää lauluineen ja tansseineen. Suomalaista näytelmätaidettakin he tällä kertaa saivat nähdä, sillä kansannäyttämön innokas johtaja, Mia Backman, kutsui heidät »Laulua tulipunaisesta kukasta» katsomaan ja Kansallisteatterissa he saivat nähdä Minna Canthin »Anna Liisan».

Heidän Helsingissä olonsa huippukohta oli kuitenkin ne päivälliset, jotka he täällä parille kymmenelle kutsuvieraalle valmistivat, näyttääkseen miten he suomalaisen talousopettajattaren johdolla olivat edistyneet. Rva Maslowski oli nimittäin kiinnittänyt laitokseensa opettaja Onerva Lahdensuun jo syksyllä v. 1915. Hän oli edellisellä kerralla meidän ammattikoulussamme käydessään ihastunut niin suuresti sen talousosastoon, että hän, vaikka Olga Asyylin tyttöset jo kyllä ennenkin olivat suorittaneet kaikki talousaskareet, tahtoi että he saisivat säännöllistä ammattiopetusta tällä alalla, ja kun Venäjällä ei ollut talousopettajaa saatavissa, hankki hän sen Suomesta.

Näytti aluksi miltei mahdottomalta saada huoneistoa näitä päivälliskutsuja varten, mutta tyttöjen ammattikoulun aina hyväntahtoinen ja toimelias johtaja Mathilda Blomqvist sai vaikutetuksi koulunsa johtokuntaan niin, että se luovutti keittiön ja ruokasalin tähän tarkoitukseen. Siitä syntyi niin hienot ja hyvin järjestetyt kutsut, ettei parempia voi toivoa. Maukkaat kasvisruokalajit seurasivat toisiaan ja siinä välillä oli aina laulua ja puheita, Siis sekä aineellista, että henkistä hyvää.

Mutta niinpä nämä nuoret olivatkin ahkeroineet, hyörineet ja pyörineet kuin pienet kerät saadakseen kaikki kuntoon. He olivat esim. piirtäneet ja maalanneet kunkin ruokalistan ympärille mitä sievimmät, erilaisilla kuvilla varustetut kansilehdet, koittaen niin paljon kuin suinkin tavoitella kunkin makua ja luonnetta. He olivat ommelleet itselleen edellisenä päivänä kaikessa kiireessä ruudullisesta pumpulikankaasta uudet leningit ja esiintyivät nyt niissä sekä lumivalkeissa esiliinoissaan ja päähineissään tarjoillessa. Vieläpä he olivat yhteisvoimin ja aivan ominpäin sommitelleet puheenkin talousopettajalleen kuten täkäläisille ystävilleenkin, joihin nämä tietysti vastasivat.

Ei kukaan sentään puhunut niinkuin Zenaïda Maslowski itse. Hän huomautti tervehdyspuheessaan, että ne siemenet, jotka he ensimäisellä käynnillään olivat vastaanottaneet, nyt olivat itäneet ja antaneet ensimäisen sadon. Ja sittemmin hän pitemmässä puheessa esitti, mikä hänet oli johtanut tälle alalle, mitä vaikeuksia siinä oli ollut, mitä hän oli toivonut ja tahtonut. Juuri sinä päivänä oli kulunut 25 vuotta siitä, kun hän aivan nuorena tyttönä oli aloittanut työnsä ja ollut siinä jotenkin yksin, ilman syvempää ymmärtämystä ympäristönsä puolelta. Hänen pietarilaiset tuttavansa olivat ehdottaneet, että tätä päivää vietettäisiin, mutta se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Kun useimmat heistä vain olivat epäillen katselleet hänen työtään ja mieluummin pysyneet siitä loitolla, ei yhteinen juhliminenkaan silloin ollut paikallaan.

Tämä oli maailmantapahtumien kauhuista huolimatta vielä sittenkin suhteellisesti onnellinen aika, oli elintarpeita, hinnat eivät vielä olleet ylittäneet kaikkia kohtuuden rajoja, korttijärjestelmästä ja sitä seuraavasta gulashaamisesta ei tiedetty vielä mitään, itäisessä naapurimaassa vallitsi vielä jonkinlainen järjestys, vaikka Venäjän valtakunnan loppunäytös jo tuntuikin ilmassa. Zenaïda Maslowski sanoi hyvin totisesti näistä asioista keskustellessamme: »Me joudumme perikatoon, meitä ei nyt enään mikään voi pelastaa».

Yleensä tuntui siltä, kuin olisi hänellä ollut jonkinlainen kuudes aisti, jonka avulla hän tunsi, mitä tulisi tapahtumaan, vaistosi useinkin vaarat, jotka uhkasivat hänen ympäristöään ja sai ne monasti vain senkautta aikoinaan torjuttua; näki kauas tulevaisuuteen. Kun hän esim. kesällä 1916 oleskeli Helsingissä ja erään yhteisen ystävämme juuri vastikään ylioppilaaksi tullut poika makasi Eiran sairaalassa keuhkokuumeessa, ei sanoma tämän lupaavan nuorukaisen kuolemasta ollut hänelle mikään yllätys, sillä hän sanoi jo edellisenä päivänä, käydessään häntä tervehtimässä, nähneensä mustien siipien varjon sen huoneen ovella, missä sairas lepäsi. Hänellä oli usein ihmeellisiä, ilmestyksen tapaisia unia, hän tunsi jo aivan ilmassa millaiset ne ihmiset olivat, jotka tulivat hänen luokseen, j. n. e. Tämä tunneherkkyys ja henkinen kaukokatse on varsin omituinen piirre slaavilaisessa luonteessa, sillä ken esim. on lukenut kuvauksen Sonja Kovalewskista, on varmaan pannut merkille, että hänellä oli juuri sama ominaisuus.

Kevättalvella 1917 ilmestyi Zenaïda Maslowski taaskin Helsinkiin, mutta tällä kertaa niin murtuneena ja väsyneenä, että häntä oli sääli katsella. »Hyvä etten osaa ampua» sanoi hän, »sillä muuten olisin ehkä jo ajanut kuulan otsaani, niin toivottomat ovat olot meillä».

Hän tuntui kuitenkin virkistyneen täällä, kuten aina ennenkin ja kertoi tuossa tavallisessa N. Ä:n toimistoon kokoontuneessa ystäväpiirissä paljon ihmeellisiä asioita sodasta ja sen uhreista. Mutta sitten tuli yhtäkkiä sanoma, että vallankumous Venäjällä oli puhjennut ja silloin hän suinpäin lähti kotia. Vaikeroi vain mennessään, että sen nyt juuri piti tapahtua, kun hän oli tullut Suomeen lepoa etsimään. Pitkin talvea siitä oli puhuttu yhtämittaa, mutta juuri viime aikoina oli ollut suhteellisesti hiljaista. Pyysimme ja houkuttelimme häntä jäämään, kun ei edes tiennyt pääsikö junalla perille saakka, mutta hän ei ottanut sellaisia ehdotuksia kuuleviin korviinsakaan. Siellä missä kuularuiskut rätisivät ja kanuunat jyrisivät piti hänen olla pienokaisiaan suojelemassa ja rauhoittamassa.

Sitä vapauden tuulahdusta, jonka Venäjän vallankumous toi tänne, seurasi piankin tuo kamala aika meillä jolloin venäläiset matroosit ja suomalaiset huligaanit yhteenliittyneinä tekivät voitavansa saadakseen yhteiskunnan nurinniskoin. Kun he pitkin kevättä ja kesää olivat aikaansaaneet lakkoja, sekä maalla että kaupungissa, tuli syystalvella ryöstöjen ja murhien aika, joka oli valmistus häpeän ja kauhun talveemme 1918. – Venäjällä ei suinkaan ollut vähemmin levotonta ja synkkää, ja niinpä en kuullut Zenaïda Maslowskista mitään ennenkuin kesällä 1918. Silloin saapui yksityistä tietä kirje, jossa hän sanoi seuranneensa tapahtumia meillä ja olleensa iloinen ja ylpeä siitä, että järjestys ja lailliset muodot olivat voittaneet. Hän oli myöskin hyvin halukas tulemaan Suomeen ja pyysi minulta tietoja, oliko siihen mitään mahdollisuuksia, mutta kaikesta päättäen kirjeeni ei koskaan joutunut perille, sillä ei häntä kuulunut, eikä näkynyt.

Olosuhteet Venäjällä kävivät yhä sekavimmiksi, kaikki, jotka suinkin voivat päästä pois, jättivät tuon hukkuvan laivan, ja ketkä eivät päässeet, joutuivat helposti uusien vallanpitäjien uhreiksi ja lähetettiin toiseen maailmaan.

»Mitenkä Zenaïda Maslowski siellä toimeen tullee? Onko hän ollenkaan enään elävien joukossa, tai ovatko bolschevikit, vanhaa kulttuuria vainotessaan, jo hänetkin murhanneet?» tuumin joka päivä, ja samaa kysyivät kaikki hänen täkäläiset tuttavansakin sekä ihmettelivät, etten ollut kuullut mitään hänestä. Eräs luuli voivansa saada kirjeen hänelle menemään, ja sen johdosta minä kyhäsin hänelle muutaman rivin, koko ajan kuitenkin sillä tunteella, etteivät ne arvattavasti joudu hänen käsiinsä. Ja siksi en ollutkaan monisanainen. Kysyin vain oliko hän vielä hengissä ja voisimmeko me, hänen suomalaiset ystävänsä, häntä jolloin tavalla auttaa.

Muutaman viikon kuluttua tuli vastaus, ties mitä tietä lie saapunut, mutta postilaatikostani sen eräänä päivänä löysin. Niin ihmeelliseltä tuntui taas monen vuoden perästä nähdä tuo tuttu käsiala, kuin olisi ollut kysymys haudantakaisesta viestistä.

»Minä en ole kuollut, elän vielä tämän sanan parhaassa merkityksessä, sillä en ole menettänyt uskoani ja rakkauttani ihmisiin ja elämään», aloittaa hän kirjeensä. Sitten hän kertoo, että hän aina vuoteen 1920 johti kasvatuslaitostaan, mutta silloin hän, vasten tahtoaan, sijoitettiin Tsarskoje Selo’hon, siellä olevien palatsi-museojen näyttäjäksi. Joka kerta kun työläisryhmät tai eri koulujen oppilaat tekevät sinne retkiä, kuului hänen tehtäviinsä pitää heille taidehistoriallisia esitelmiä. Edelleen hän kertoo, että hänellä on kaunis asunto, jonka hän jakaa äitinsä kanssa, itse palatsissa, mutta siinä on talviseen aikaan vain 2 astetta lämmintä, ja vuosiin hän ei ole nähnyt voita, sokeria, maitoa ja munia.

Tämä oli niin vähentänyt hänen voimiaan, ettei hän enään jaksanut nostaa kolmea kiloa raskaampaa myttyä ja hänen oma painonsa oli alentunut 30 kg. Mutta kaikki tulisi jälleen paremmaksi, jos hän vain pääsisi Suomeen lepäämään ja ystäviään tapaamaan, ja siksi hän mitä lämpimimmin, oikein sydäntäsärkevimmin vetoaa meihin ja pyytää, että me valmistaisimme hänelle ja hänen äidilleen mahdollisuuden tulla tänne ja neuvoi miten meidän oli menetteleminen, jotta hänet laskettaisiin sieltä irti muutamaksi viikoksi. Hän ehdottaa, että joku helsinkiläinen naisyhdistys tai pedagoginen seura kääntyisi sikäläisten viranomaisten puoleen ja pyytäisi häntä tänne esitelmöimään esim. palatseista museoina ja niiden kasvatuksellisesta merkityksestä, tai koulunuorison retkeilyistä Venäjällä, sekä antoi tarkat osoitteet minne nämä pyyntökirjeet olivat lähetettävät.

Me seurasimme kaikessa hänen neuvojaan. Kutsu tapahtui Suomalaisen Naisliiton Helsingin osaston nimessä, eräs saksalainen rouva, joka oli Pietarissa kasvatettu ja toiminut ja päälle päätteeksi oli ollut Zenaïdan koulutoveri, otti kirjoittaakseen kaikki tarvittavat paperit venäjäksi, sitten hankittiin hänelle maahantulolupa meidän omilta viranomaisiltamme, joka heti onnistuikin, ja lopulta käytiin bolshevikien lähetystössä. Kaikki oli siis järjestetty meidän parhaan ymmärryksemme mukaan, mutta Zenaïdaa ei vain kuulunut.

Piakkoin on tästä jo kulunut vuosi ja hän voi jo otaksua, etteivät hänen suomalaiset ystävänsä ole tehneet mitään hänen hyväkseen, sillä vaikka kaikesta tästä on hänelle kirjoitettu, ei ole ensinkään sanottu, että kirje on joutunut perille.

Taaskin on talvi edessä ja sama ravitsevan ruuan puute ja kylmä asuinhuone odottamassa kaikkia niitä venäläisiä, jotka eivät kuulu tuon uuden suunnan kätyreihin. Ja näiden kärsivien joukossa on myöskin Zenaïda, hän, joka on omistanut koko elämänsä ja työnsä kansansa kohottamiseksi, sen pienten ja hyljättyjen kasvattamiseksi, ja nyt häntä ei tänä kuuluisana »kansanvallan aikana» edes lasketa naapurimaahan matkustamaan. Se on jo täydellistä orjuutta, se on vankilassa elämistä ja todistaa selvemmin kuin mikään muu, millainen se valtio on, jonka bolshevikit ovat luoneet, ja jonka he koittavat saada kaikkialle leviämään.

Voi säälittävä Zenaïda, säälittävä jokainen, ken siellä mieli hehkuvana ja tulevaisuuden toiveita täynnä, on raatanut ja parhaansa antanut!

[1] Edellisellä sivulla oleva kuva, joka jo on otettu 90-luvulla, on viimeinen mikä rva Sinebrychoffista on olemassa.

[2] Teoksesta tuli »Herön kartanon lapset», joka on suomennettu kuten Gunvor Thorintytärkin.

[3] Undine on eräs Alvilde Prydzin kirjoittama näytelmäkappale.