Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla uusi virkeys ilmestyi melkein kaikilla henkisen elämän aloilla erään miehen vaikutuksesta, joka astui esiin kansallistunteen herättäjänä ja tieteellisyyden varsinaisena perustajana. Tämä mies, Henrik Gabriel Porthan, oli syntynyt Viitasaaren pappilassa Keski-Suomessa 9 p:nä Marraskuuta 1739. Hänen isänsä oli siellä kirkkoherrana; äiti oli Daniel Jusleniuksen veljentytär. Isää vaivasi surkea ruumiin ja sielun sairaus; sentähden poika jo nuorena joutui enojensa kasvatettavaksi, joista toinen oli Kronoby’n kirkkoherra Juslenius, toinen Piikkiön ja Halikon tuomari Jusleen. Tultuansa viidentoista vuoden iällä ylioppilaaksi Turun yliopistoon, hän vuonna 1760 seppelöittiin maisteriksi; senjälkeen Porthan tuli ”kaunopuheisuuden” (s. o. latinan kielen) dosentiksi ja yliopiston kirjaston amanuensiksi, sitten yliopiston kirjastonhoitajaksi ja vihdoin (1777) roomalaisen kirjallisuuden professoriksi, jossa virassa pysyi kuolemaansa saakka, Maalisk. 16 p. 1804.
Porthan’in merkillisyys on etenkin siinä, että hän pani alkuun kotimaisen historiantutkimuksen ja käänsi huomion kaikkeen, mikä koskee Suomen omaa kansallista elämää. Häntä on syystä sanottu Suomen historian isäksi: sillä vanhan, epäkriitillisen tutkimustavan sijaan hän ensiksi asetti toisen tieteellisemmän, joka vasta tunnollisen tarkastuksen nojalla tekee päätöksiänsä.
Muutoin Porthan’in kirjailijatoimi oli sangen runsastuotteinen; paitsi oman maan historiaa ja muinais-oloja hänen kirjoituksensa koskivat Suomen kieltä ja runoutta, vieläpä sen maantieteellisiä ja taloudellisia suhteita, jonka lisäksi tulee joukko akatemiallisia programmeja ja muutamia maisterinvihkiäis-runoja. Ajan tavan mukaan melkein kaikki Porthan’in tieteelliset teokset ilmestyivät väitöskirjoina[11]. Enimmät hänen teoksistaan ovat latinan kielellä, muutamat harvat ruotsiksi. Suomen kieltä Porthan sanoo ”varsinaiseksi äidinkielekseen” ja sen viljelystä hän on suuresti edistänyt; mutta itse ei hän ole mitään suomeksi kirjoittanut.
Porthan’in tärkein kirjallinen teos on Selitykset Paavali Juusten’in piispain-kronikkaan[12]. Näihin hän erinomaisella uutteruudella kokosi kaikki ne tiedot, jotka taisivat valaista Suomenmaan vanhempaa historiaa uskonpuhdistukseen asti, terävällä älyllä ne tarkastaen ja järjestäen (vuosina 1784–1800). Huomattava on myöskin hänen toimittamansa Turun yliopiston kirjaston historia. – Varsin merkillinen on hänen teoksensa De poësi Fennica (Suomen runoudesta, 1766–1778), jossa hän puhuu sekä vanhasta että uudemmasta suomenkielisestä runoudesta, selittää sen luonnetta ja sääntöjä sekä antaa neuvoja sen harjoittajille; tämän kirjoitelman kautta etenkin Suomen kansanrunouden olemassa-olo ja sulous ensiksi saatettiin sivistyneen yleisön huomioon samaan aikaan, kuin muuallakin maailmassa ruvettiin kansanrunoutta tarkastelemaan[13].
Paljon on Porthan sen ohessa vaikuttanut yliopiston opettajana sekä oman oppiaineensa hyväksi että ylimalkain tieteellisten ja isänmaallisten pyrintöjen elähyttämiseksi. Muun muassa hän varsinaisen opetuksensa rinnalla pani toimeen luentoja semmoisissa aineissa, joita yliopistossa siihen aikaan vähemmin harjoitettiin, niinkuin filosofiassa ja historiassa. Eikä Porthan edistänyt tieteellistä kirjallisuutta ainoastaan omilla teoksillaan, vaan paljon hän muillekin antoi ainetta kaikenlaisiin tutkimuksiin. Hänen kehoituksestaan ja avullansa saivat alkunsa esm. Kristfrid Ganander’in ruotsiksi kirjoitettu taru-opillinen sanakirja Mythologia Fennica ja Kristian Eerik Lencqvist’in teos Vanhain Suomalaisten taika-uskosta (De superstitione veterum Fennorum theoretica et practica). Samoin ruotsalainen tiedemies Tuneld, joka kirjoitti Ruotsin valtakunnan maantieteen, sai Porthan’ilta paljon Suomenmaata koskevia tietoja. – Porthan jätti jälkeensä runsaat kieliopilliset ja sanakirjalliset muistoonpanot; jälkimäiset joutuivat sittemmin Renvall’in sanakirja-työssä käytettäviksi.
Muutamat nuoret tieteen harrastajat Turussa, joista Porthan oli etevin ja joiden joukkoon myös kuului ruotsalainen runoilija Kellgren, perustivat vuonna 1770 kirjallisen yhdistyksen, Aurora-seuran; sen rientojen hedelmänä oli Suomenmaan ensimmäinen sanomalehti Tidningar utgifna af ett sällskap i Åbo, joka alkoi ilmestyä 1771. Tämän viikkolehden päätoimittajana oli Porthan ja sen sisällys oli etupäässä tieteellinen. Samaan aikaan syntyi maamme ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Suomenkieliset Tietosanomat, joiden näyttönumero ilmestyi syksyllä 1775 (nimellä ”Suomalaiset Tietosanomat”) ja jotka sitten pysyivät hengissä yhden vuoden. Niiden toimittajana oli Mynämäen provasti Antti Lizelius. Yhteiselle kansalle aiottuina ne paraasta päästä sisälsivät tietoja maanviljelyksestä ja muista taloudellisista toimista.
Porthanin vaikutuksesta virisi Turun yliopistossa vilkas tieteellinen harrastus, jolla yleensä oli isänmaallinen suunta, vaikka sen tuotteet pukeutuivat osittain latinan-, osittain ruotsinkieliseen muotoon. Suomalainen sävel kaikui niin-ikään meidän maan ruotsinkielisessä runoudessa, olletikkin Frans Mikael Franzén’in ihanissa lauluissa.
Lisäys. Yllämainittu Antti Lizelius, Suomenkielisten Tietosanomain toimittaja, oli talollisen poika Tyrvään pitäjän Lietsoilan kylästä, syntynyt 1708, tuli kolleegaksi Turun kouluun, sitten Pöytyän ja vihdoin Mynämäen kirkkoherraksi ja kuoli 1795.
Kristfrid Ganander, ”Mythologia fennica’n” kirjoittaja, syntyi 1741 Haapajärvellä Pohjanmaalla, oli kappalaisena Ranttilassa ja kuoli vuonna 1790. ”Mythologia fennica” (1789) oli oikeastaan aiottu liitettäväksi erääseen suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan, joka Ganander’illa oli tekeillä, vaan joka sitten jäi julkaisematta. Viimeksi-mainitun teoksen runsas-aineinen käsikirjoitus on ollut päälähteenä Renvall’in sanakirjatyössä. Ganander on paitsi sitä kokoellut Suomen kansan sananlaskuja ja arvoituksia, kirjoittanut suomalaisia tilapää-runoja ja antanut ulos useita sekä runomittaisia että suorasanaisia kirjateoksia (”Uudempia ulosvalituita satuja, kootut ja suomexi tulkitut”, ”Runokirja”, muutamia lääkeopillisia kirjoja y. m.).
Suomenmaan sen-aikuisten ruotsinkielisten runoilijain joukosta ansaitsevat Franzén’in rinnalla mainitsemista: Jaakko Frese (synt. Viipurissa 1691, † 1729), haikeatuntoisten lyyrillisten runojen tekijä; Gustav Filip Creutz (synt. 1731, † Ruotsin kunink. kanslian presidenttinä 1785), erittäin tunnettu idyllistään ”Atis ja Camilla”; Mikael Choraeus (synt. 1774, † 1806). Etevin heistä on kuitenkin, niinkuin ylempänä mainittiin, Frans Mikael Franzén, synt. Oulussa 1772, † Hernösand’in piispana 1847 (lyyrillisiä runoelmia, joiden joukossa ”Selma ja Fanny”, ”Vanha sotilas” y. m., kertomarunot ”Emilie eli Ilta Lapissa”, ”Kustaa Aadolf Saksassa”, ”Julie de Julien eli Vapauden kuva” j. n. e.). Suomeksi on Franzén kirjoittanut tunnetun lauhin ”Eläköön armias”.
Haminan rauhanteon jälkeen, v. 1809, oli Suomenmaa joutunut uuteen asemaan; se oli erityisenä valtiona liitetty Venäjän mahtavaan keisarikuntaan. Uudet olot kehoittivat Suomen kansaa ajattelemaan tulevaisuuttansa; ensin, kun ei vielä oltu perehdytty uusiin oloihin, tuli tosin velttouden ja toimettomuuden aikakausi; mutta vähitellen syntyi virkeämpi henki. Se ajatus yhä selvemmäksi selveni, että Suomen kansan oli pyrkiminen itsenäiseen kansalliseen sivistykseen, joka on sen elossa-pysymisen välttämätön ehto. Tämän uuden omakielisen sivistyksen aikaan-saamiseksi ruvettiin nyt hartaasti työtä tekemään. Kansallisten rientojen pohjaksi laskettiin Suomen kielen ja kansamme vanhan runouden ja muinais-olojen tutkiminen, joka suorastaan liittyi Porthan’in tieteellisiin harrastuksiin; samalla ruvettiin varsinaiselle suomenkieliselle kirjallisuudelle perustusta rakentamaan semmoistenkin teosten toimittamisella, jotka nimenomaan tarkoittivat sivistynyttä lukijakuntaa, ja sen ohessa muutamat miehet rohkeasti astuivat esiin selittämään kansallisuuden suurta merkitystä valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Näin siihen aikaan sai alkunsa se suomalaisuuden harrastus, jolle ennen pitkää annettiin fennomaniian, suomikiihkoisuuden nimi.
Ensi tehtävänä oli kansallisen kielen tutkiminen ja sen saattaminen kelvolliseksi sivistyksen välittäjäksi. Kuinka tämä oli tapahtuva, siitä oli eri mieliä; muutamat, joiden etupäässä oli Renvall, tahtoivat perustaa uuden kirjakielen Länsi-Suomen murteelle, toiset, erittäinkin Becker, itämurteen nojalle. Tämä kiista päättyi vasta Lönnrot’in kautta, joka yhdisti molempain periaatteet. Melkein kaikki olivat kuitenkin yksimieliset siitä, että yhteinen kirjakieli oli aikaan-saatava. Ainoastaan muutamat harvat, niinkuin Gottlund ja Lagervall, puolustivat sitä mielipidettä, että jokaisen kirjailijan tulisi käyttää omaa murrettansa; edellinen omasta puolestansa kirjoitti Savon, jälkimäinen Karjalan kielimurteella.
Kustaa Renvall syntyi rusthollarin poikana Halikossa (Varsinais-Suomessa) vuonna 1781; maisteriksi tultuaan pääsi hän Suomen kielen dosentiksi yliopistoon sekä pian senjälkeen kasvatus- ja opetustieteen apulaisprofessoriksi, sitten Uskelan ja vihdoin Ulvilan kirkkoherraksi. Hän kuoli 1841. Renvallin etevin teos on erinomaisen tarkka ja luotettava Suomalainen Sanakirja (1826), johon hän on saanut paljon ainetta Porthan’in ja varsinkin Ganander’in jälkeen-jääneistä käsikirjoituksista (vertaa § 22 ja lis.). Esipuhe ja sanain selitykset ovat latinaksi, sanat on sen lisäksi lyhyesti selitetty Saksan kielellä. Ensi kehoituksen tähän työhön antoi mainio tanskalainen kielentutkija Erasmus Rask, joka siihen aikaan matkusteli Suomenmaassa ja monin tavoin edisti Suomen kielen tutkimista. Hän sai venäläisen tieteenharrastajan, kreivi Rumjantsov’in, suostumaan Renvall’in sanakirjan kustantamiseen. – Toinen Renvall’in teos on Suomen kielioppi ”puhtaan Länsi-Suomen murteen mukaan” (”Finsk spräklära enligt den rena vestfinska, i bokspråk vanliga, dialekten”; oli jo valmiina 1820, vaan painettiin vasta 1840). Ssn ohessa Renvall on antanut ulos muitakin Suomen kieltä koskevia kirjoituksia.
Reinhold von Becker syntyi 1788 Savossa Kangasniemellä, jossa hänen isänsä, entinen tykkiväen kersantti, asui maanviljelijänä. Tultuansa filosofian tohtoriksi, Reinhold von Becker määrättiin historian dosentiksi ylipistoon ja sitten historian apulaisprofessoriksi 1816, jossa virassa pysyi kuolemaansa saakka, v. 1858. Sen ohessa hän toimitti suomalaisen kielenkääntäjän virkaa senaatissa. Hänen tärkein teoksensa on oivallinen, ruotsiksi kirjoitettu Suomen kielioppi (”Finsk Grammatik”), painettu 1824. Tämä teos, jossa itämurteenkin omituisuudet ensi kerta otettiin huomioon, on ollut kaikkien senjälkeen ilmestyneiden kielioppien perustuksena; erittäin ansiokas on Becker’in esitys Suomen kielen lauseopista. – Suuri merkitys on R. v. Becker’in toimilla sanomakirjallisuuden alalla. Vuonna 1820 hän rupesi toimittamaan Turun Viikkosanomia, joille ennen pitkää karttui 2,000 tilaajaa. Ne sisälsivät kaikenlaisia, yhteisen kansan opetukseksi aiottuja hyödyllisiä ja huvittavia kirjoituksia puhtaalla ja sujuvalla kansan kielellä. Kahden vuoden päästä Becker luopui Turun Viikkosanomain toimituksesta, jättäen lehtensä muiden haltuun. – Becker keräili myös kansanlauluja. Varsin huomattava on hänen Turun Viikkosanomissa julkaisemansa kirjoitus Väinämöisestä, johon hän liitti muutamia vanhoja runoja.
Suuren maineen vertailevana kielentutkijana saavutti Antti Juhana Sjögren. Hän oli syntynyt köyhistä talonpoikaisista vanhemmista Iitin pitäjässä 1794, oli Pietarin tiede-akatemian jäsenenä ja kuoli 1855.
Lisäys 1. Sjögren’ille varattomuus teki monta vastusta, ennenkuin hänen onnistui tyydyttää tietohalunsa; mutta rautaisella ahkeruudella hän ne kaikki voitti. Päästyänsä yliopistoon ja maisteriksi tultuaan hän päätti antautua suomalaisten kielten tutkimiseen, jota aikomusta yllämainittu Rask hänessä vahvisti. Sjögren meni Pietariin, jossa pääsi kreivi Rumjantsov’in kirjastonhoitajaksi. Saatuansa raha-avun Suomen valtiovaroista matkusteli hän sitten neljän vuoden kuluessa Pohjois-Venäjällä, tyystin tutkien siellä asuvain suomalaisheimoisten kansain kieliä ja kooten historiallisia, muinais- ja kansatieteellisiä ynnä kaikenlaisia muita tietoja. Nämä tutkimukset antoivat aihetta useihin arvokkaisiin teoksiin, ja tieteellisten ansioinsa tähden Sjögren nimitettiin Pietarin akatemian jäseneksi. Hän teki vielä kaksi matkustusta, toisen – kovin vaivalloisen – Kaukasiaan Ossetien kielen tutkimista varten 1835–1837 (josta oli seuraus, että hänen toinen silmänsä sokeni), toisen Liivin- ja Kuurinmaalle ottaakseen selkoa pienen Liiviläisheimon jäännöksistä, jonka matkustuksen hedelmänä oli Liivin kielioppi ja sanakirja. Enimmät hänen monilukuisista teoksistaan ovat ilmestyneet Saksan kielellä, muutamat latinaksi, ruotsiksi ja venäjäksi.
Lisäys 2. Suomen kielen tutkijat ja viljelijät tähän aikaan pyysivät erittäinkin puhdistaa kieltä niistä ruotsinvoittoisista lausetavoista, joita suuressa määrässä oli kirjakieleen juurtunut, sekä rikastuttaa sitä kansankielestä ammennetuilla sanoilla ja puheenparsilla. Samalla he koettivat parantaa oikeinkirjoitusta, varsinkin poistamalla noita Suomen kielessä tarpeettomia c, q, x ja z kirjaimia sekä muita epäkohtia kirjoitustavassa. Tuo ylempänä mainittu riita itä- ja länsimurteen käyttämisestä koski erittäin d-kirjainta, jota edellisen puolustajat hylkäsivät, vaan jälkimäisen tahtoivat pysyttää. Kiivas vanhan kirjoitustavan puolustaja oli J. Strahlmann eli Stråhlman, Valkjarven provasti, jonka ”Finnische Sprachlehre” (1816) oli kovin puutteellinen, mutta kuitenkin, koska oli saksaksi kirjoitettu, kauan aikaa oli ulkomaan oppineitten päälähteenä Suomen kielen tuntemiseksi.
Samalla kuin kansallista kieltä tieteellisesti tutkittiin, ruvettiin myös harrastamaan omakielisen kirjallisuuden tuottamista. Tienraivaajina tällä alalla tulee mainita Jaakko Juteini ja K. A. Gottlund.
Jaakko Judén eli, niinkuin hän kirjoissaan itseänsä nimittää, Juteini oli talollisen poika Hattulasta (Hämeenlinnan läheisyydestä) ja syntyi 1781. Kotitalon nimi oli Jutila, josta koulussa muodostettiin tuo ruotsalainen nimi. Ylioppilaaksi päästyään, innostui hän Porthan’in opetuksesta tekemään työtä suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. – Vähävaraisuutensa tähden hänen täytyi kauan aikaa olla kotiopettajana maaseuduilla, josta kuitenkin oli se hyöty, että hän tutustui kansankieleen eri osissa maatamme. Jouduttuansa uskonnollisiin epäilyksiin, ei hän ruvennutkaan papiksi, niinkuin ensin oli aikonut, vaan ryhtyi lain-opillisiin tutkimuksiin. Kun vuonna 1810 asetettiin Suomen hallitusneuvosto, olisi Juteini ollut omansa suomalaiseksi kielenkääntäjäksi mainittuun virastoon; mutta sitä virkaa ei hänelle annettu, koska hän ei suostunut vanhan tavan mukaan käyttämään x- ja z-kirjaimia. Niin vaarallisena uudistuksena siihen aikaan pidettiin ks:n ja ts:n asettaminen niiden sijaan. Juteini sitten tuli maistraatinsihteeriksi Viipuriin, jossa kuoli 1855.
Juteini oli hyvin tuottelias kirjailija ja on antanut ulos suuren joukon runomittaisia ja suorasanaisia teoksia, jotka sisältävät mitä erilaisimpia asioita. Niissä on lauluja isänmaasta ja elämän nautinnoista, epigrammeja ja siveellisyyteen kehoittavia virsiä, moite- ja pilkkarunoja j. n. e. Samaten suorasanaisissakin kirjoituksissa puhutaan milloin mistäkin asioista, filosofisista aineista, lasten kasvatuksesta y. m. Onpa hänen kädestään lähtenyt muutamia draamallisiakin kokeita (Perhekunta ja Pila pahoista hengistä).
Useat Juteinin lauluista ovat tulleet yleisesti tunnetuiksi ja suosituiksi Suomen kansassa, esm. Arvon mekin ansaitsemme ja Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla. Ollen katsantotavaltaan menneen vuosisadan valistusfilosofian kannalla, hän ennen kaikkea tahtoo kirjoituksissaan antaa hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia, sotii taika-uskoa ja vääriä luuloja vastaan, moittii huonoja tapoja, niinkuin oman voiton pyyntöä ja eläinten rääkkäystä, levittää tietoja ja siveellisyyttä j. n. e. Kun hän pilkkalauluissaan ei säästänyt hengellistäkään säätyä, sai hän kestää paljon vastuksia pappien puolelta. Poltettiinpa eräs hänen tekemänsä ruotsalainen kirja, Tankar i varianta ämnen, oikeuden päätöksestä vaarallista harhaoppia sisältävänä teoksena, vaikka senaatti sittemmin kumosi tuomion. Näihin rettelöihin kyllästyneenä hän monesti päättikin lakata kirjoittamasta; mutta luontainen halu saattoi häntä yhä uudestaan kynään tarttumaan. Paitsi äskenmainittua kirjaa on hän ruotsiksi antanut ulos muutamia muitakin, enimmiten Suomen kieltä koskevia teoksia, muun muassa Suomen kieliopin. – Juteinin kirjat ilmestyivät useimmat pieninä vihkoina; kieli niissä on hyvää ja puhdasta, esitystapa selvä ja kansantajuinen. Suomenkieliset teokset koottiin hänen kuolemansa jälkeen yhdeksään vihkoon ja julkaistiin nimellä Juteinin kirjoja.
Kaarle Aksel Gottlund syntyi 1796 Ruotsin-Pyhtäällä Uudellamaalla; sieltä hän seitsenvuotiaana muutti Keski-Savoon Juvalle, jonne isä tuli kirkkoherraksi. Hän tuli ylioppilaaksi Turkuun, mutta meni sitten Upsalan yliopistoon ja vaelteli vuosina 1817 sekä 1821 ja 1822 n. s. Suomalaismetsissä Ruotsin ja Norjan rajoilla siellä asuvain Suomalaisten oloja tutkimassa. Nähtyänsä, kuinka surkea heidän tilansa oli sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa, koetti hän sitä parantaa ja lähti Tukholmaan Vermlannin Suomalaisten valitseman lähettiläskunnan kanssa, joka laski anomuskirjan silloin kokoontuneiden Ruotsin säätyjen eteen. Asia nosti ääretöntä melua, ja Gottlund’ia huudettiin Venäläisten palkkaamaksi kansan villitsijäksi; mutta, vaikka Suomalaisille ei suotu omakielisiä pappeja, heidän tilansa kuitenkin sen johdosta muutamissa kohdin parantui. – Vuonna 1834 Gottlund palasi kotimaahansa ja asettui Kuopioon asumaan, josta 1839 muutti Helsinkiin, saatuansa Suomen kielen lehtorin viran yliopistossa. Hän kuoli vuonna 1875.
Gottlund rupesi jo ensimmäisessä nuoruudessaan kansanrunoja, sananlaskuja ja muita muinais-ajan muistelmia keräilemään; Upsalassa antoi hän ulos muutamia vihkoja kansanrunoja: Pieniä runoja Suomen pojille ratoksi (ensimmäinen painettu muinaisrunojemme kokoelma, 1818). Merkillisin Gottlund’in teoksista on Otava (kaksi osaa 1831 ja 1832), ensimmäinen suomenkielinen kirja, joka sisälsi kaikenlaista tieteellistä ja kaunokirjallista lukemista yksinomaisesti sivistyneitä varten. Siinä on kirjoituksia monenlaisista kotimaisista aineista (Suomen historiasta ja Suomen kielestä, muinaistiedettä y. m.) sekä runokokeita, alkuperäisiä ja käännöksiä. Muista teoksista mainittakoon Runola, eepillinen runoelma, jossa Gottlund koettaa luoda uutta suomalaista mytologiaa, runokalenteri Sampo, sanomalehdet Suomalainen ja Suomi sekä Fredmannin lauluja ja loiluja (suomennoksia Bellman’in runoista). Nämä kaikki, paitsi viimeksi-mainittu teos, ilmestyivät 1840-luvulla. Sen lisäksi on Gottlund kirjoittanut useita kirjoja, joissa esittelee monenlaisia mietteitä, varsinkin kieliopillisista ja muinaistieteellisistä kysymyksistä; mutta hänen tieteellisiä tutkimuksiaan yleensä haittaa mielikuvituksen liiallinen valta.
Enimmät hänen myöhemmistä teoksistaan ovat ruotsinkielisiä. Gottlund’in omituinen luonne teki, ett’ei hän voinut yhdessä muiden suomalaisuuden harrastajain kanssa työtä tehdä, vaan kokonaan erosi heistä ja kävi omia polkujaan. Itsepintaisesti hän piti kiinni Savon murteen käyttämisestä, jota muodosteli omalla tavallaan. Esitystapa hänen kirjoituksissaan, samoin kuin kielikin, on aivan omituista laatua.
Siihen aikaan ruvettiin ahkerasti kokoilemaan ja julkisuuteen toimittamaan Suomen muinaisrunoja. Gottlund’in toimista on jo edellisessä puhuttu; vuonna 1819 julkaisi Saksalainen H. R. von Schröter kokoelman suomalaisia kansanrunoja ynnä saksalaisen käännöksen kanssa, jossa työssä Abraham Poppius (katso § 27) tarkkana Suomen kielen osaajana oli hänellä apuna[14]. – Mutta vanhain runojen keräilijänä on mainittava etenkin Sakari Topelius, samannimisen runoilijan isä. Hän syntyi Oulussa 1781, oli lääkärinä Uudessa Karlebyyssä ja kuoli 1831. Hänen runokokoelmansa ilmestyivät viidessä vihossa nimellä Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja (1822–31).
Tämän ajan runoilijoista ovat merkillisimmät:
Jaakko Fredrik Lagervall, syntynyt Kontiolahdella 1787, otti kersanttina Karjalan jääkäriväessä osaa 1808 vuoden sotaan, palveli sitten rauhan jälkeen asetetussa Suomen sotaväessä ja eli loppu-ikänsä maanviljelijänä Parikkalassa. Hän kuoli 1865. Lagervall on kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen murhenäytelmän, vanhalla runomitalla suoritetun mukaelman Shakespearen Macbeth’ista, nimeltä Ruunulinna, joka kuitenkin on runollista henkeä peräti vailla (1834). Paitsi sitä hän on painattanut muitakin kaunokirjallisia teoksia, enimmiten draamallisia, sekä Suomen että Ruotsin kielellä ja jättänyt jälkeensä ruotsinkielisiä muistelmia Karjalan jääkäriväestä. Hänen suomenkielisistä kynäelmistään mainittakoon näytelmät Tuhkapöperö, Kaini, Josephi ja Judithi.
Abraham Poppius syntyi Juvalla 1793, oli ylioppilaana Turussa ja Upsalassa, tuli kappalaiseksi kotipitäjäänsä ja kuoli 1866. Hän on kirjoittanut monta varsin, sievää runoa, jotka ovat parhaimpia siltä ajalta. Ne julkaistiin eri sanomalehdissä, varsinkin Arwidsson’in toimittamassa ”Oskyldigt Ingenting”[15]. Onnistuneimpia ovat: ”Perhosen synty”, ”Kukkasen taivas”, ”Punnittu Amor”, ”Varpunen” ja ”Valistuksen vaikutus”, jossa viimeksi-mainitussa sangen sukkelasti lasketaan pilkkaa nimien muukalaiseksi vääntämisestä.
Kallio eli oikealta nimeltään Samuli Kustaa Bergh oli lahjakkain tämän ajanjakson runoilijoista, vaikka hän valitettavasti on jättänyt jälkimaailmalle vaan muutamia harvoja runoja (Gottlund’in Otavan toisessa osassa ja Oulun Viikkosanomissa). Kauniimmat niistä ovat: Oma maa, Milloin muistelet minua? (alkuansa ”Ystävälleni”), Huolissaan runoileva (alk. ”Runo”), Soidin (mukaelma Goethen pienestä runosta ”Die Bekehrte”), Sirkka ja Kultaperhoset. Hän syntyi 1803 Oulussa. Loistavalla tavalla suoritettuaan tuomarin-tutkintonsa yliopistossa, tuli hän auskultantiksi Vaasan hovioikeuteen; mutta siihen aikaan hänen silmänsä rupesivat heikkonemistaan heikkonemaan ja pimenivät viimein kokonaan. Sokeana hän eli noin kaksikymmentä ajastaikaa, vuoteen 1853. Näinä ilottomina päivinä tuotti huilunsoitto lievitystä kovan kohtalon alaiselle.
Lisäys. Muitakin pieniä runoja, suurin osa suomennoksia, ilmaantui siihen aikaan, varsinkin Oulun Viikkosanomain palstoissa. Niiden tekijöistä seuraavat ovat mainittavimmat.
Ticklén veljekset olivat kotoisin Pyhäjärveltä Pohjanmaalta. Vanhempi, Pietari Ticklén, oli ensin koulun-opettajana, sitten Teuvan kirkkoherrana ja kuoli 1838. Somimpia hänen runoistansa ovat ”Lapsellinen lapsenlaulu” ja ”Leivoselle”. Nuorempi, Eerik Ticklén, Kärsämäen kappalainen, kuoli 1827. Hänen tekemänsä on tuo kaunis runo ”Neidon valitus”, jota kauan aikaa pidettiin kansanlauluna ja jonka Runeberg semmoisena käänsi Ruotsin kielelle.
Klaus Juhana Kemell († 1833 kappalaisen sijaisena Alavieskassa Pohjanmaalla) on enimmän tunnettu mestarillisesta käännöksestään Thomas a Kempis’in kirjasta ”Kristuksen seuraamisesta”, joka puhtaalla ja raikkaalla kielellään suuresti vaikutti sen ajan hengellisen kielen parantumiseen. Kemell oli yhtynyt silloin leviävään herännäisyyteen, jonka suunnan saamamiehet ja kirjoittajat yleensä koettivat muodostaa kieltänsä puhtaan kansankielen mukaan. Nuorempana oli Kemell painattanut useampia runoin suomennoksia; paraita ovat ”Lohdutus haudalla” ja mukaelma Bellman’in laulusta ”Ystävä kullat”.
Suomen kansallisen tehtävän ja valtiollisen aseman, selvittäjänä astui esiin Aadolf Iivari Arwidsson[16]. Hän oli syntynyt Padasjoella (Hämeessä) 1791 ja muutti sitten nuorena poikana vanhempainsa kanssa Laukaaseen, jonne isä tuli kirkkoherraksi. Jo lapsuudesta asti luki hän innolla Ruotsin sankarikuninkaiden historiaa, ja vähällä oli, ett’ei nuorukainen 1808 syöksynyt sodan veriseen leikkiin. Ylioppilaana Arwidsson pääasiallisesti antautui historian tutkimiseen. Nuoruudessaan hän kirjoitteli ruotsalaista runouttakin, liittyen silloin Ruotsissa vallitsevaan romantiseen eli fosforistiseen kouluun, jonka edustajain kanssa hän piti persoonallistakin keskuutta, tehden matkustuksia Ruotsinmaalle[17]. Hänen runolliset tuotteensa ovat kuitenkin vähäpätöisiä; vasta historioitsijana ja valtiollisena kirjailijana joutui hän oikealle alalleen. Hän pääsi 1817 yleisen historian dosentiksi ja rupesi alusta vuotta 1821 toimittamaan Åbo Morgonblad nimistä sanomalehteä. Nuoruuden palavalla innolla ja ankaralla jyrkkyydellä hän siinä soti kaikkia epäkohtia vastaan, joita näki yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa elämässä; mutta etupäässä hän selitti, kuinka Suomenmaan asema vuodesta 1809 kokonaan oli muuttunut, kuinka oma kansallisuus nyt oli olemisen ainoa perustus ja Suomen kieltä ennen kaikkea tuli suojella ja arvossa pitää. Hän se lausui nuo suomalaisuuden pyrintöin ensimmäiset tunnussanat: ”Ruotsalaisia emme ole, Venäläisiksi emme tahdo tulla, meidän täytyy olla Suomalaisia”. – Mutta Arwidsson’in rohkeus ei ollut silloisten vallanpitäjäin mieleen, ja ”Åbo Morgonblad” lakkautettiin, jonka sijaan sitten ilmestyi Oskyldigt Ingenting. Vaan Arwidsson jatkoi kirjallista tointansa toisessa ruotsinkielisessä sanomalehdessä (Mnemosyne), kunnes eräs ”Mietteitä” niminen kirjoitus katsottiin niin vaaralliseksi, että hän erotettiin yliopistosta (1822). Kun Arwidsson näki mahdottomaksi Suomessa saada mitään toimeentuloa, jätti hän seuraavana vuonna kovan sisällisen taistelun jälkeen kotimaansa ja muutti Ruotsiin, jossa sittemmin tuli kuninkaallisen kirjaston hoitajaksi. Hän työskenteli loppu-iällänsä paraasta päästä historiallisissa tutkimuksissa, julkaisten monta arvokasta kirjaa erittäinkin Suomen historian alalla. Kesällä 1858 Arwidsson jälleen kävi isänmaatansa katsomassa; vaan tällä matkalla hän äkkiä sairastui ja kuoli Viipurissa.
Lisäys. Jo vuonna 1817 moitti Juteini eräässä pienessä runossa ”Kivipiirros häpypatsaassa Suomen oppineille” oman maan sivistyneitä siitä, ett’eivät käyttäneet Suomen kieltä; mutta vasta 1819 tuotiin eräässä professori J. G. Linsén’in tekemässä kirjoituksessa Mnemosynessä esiin se vaatimus, että Suomen kieli oli koroitettava korkeamman sivistyksen kannattajaksi Suomenmaassa. Arwidsson’in rinnalla puolusti samaa mielipidettä myöskin Eerik Kustaa Ehrström (Venäjän kielen opettaja yliopistossa, sitten Pietarin ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra, † 1835) eräässä kirjejaksossa, jonka hän julkaisi Åbo Morgonblad’issa vuonna 1821. Näissä kirjoituksissa hän toi esiin selvän ja täydellisen ehdotuksen, miten kansallinen kieli oli saatettava oikeuksiinsa kouluissa, yliopistossa, virastoissa ja kirjallisuudessa.
Tärkeän käänteen tuotti kansallisiin sivistysrientoihin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen. Vuonna 1831 muutamat suomalaisuuden harrastajat Helsingissä, enimmät yliopiston opettajia tai nuorempia yliopiston jäseniä, päättivät yhtyä seuraksi suomalaisen kirjallisuuden viljelemistä, kansanrunojen ja muiden vanhain muistomerkkien kokoilemista sekä Suomen kielen ja historian tutkimista varten. Suurella virkeydellä on tämä seura siitä asti edistänyt suomalaista kirjallisuutta ja useat niistä kirjallisista tuotteista, joita seuraavassa mainitaan, ovat sen toimesta päässeet julkisuuteen.
Lisäys 1. Seuran perustamisen aatteen sanotaan keksineen eräs nuori lääkäri M. J. Lindfors (sittemmin piirilääkäri Kuopiossa). Sen ensimmäiseksi esimieheksi valittiin Kaarle Niilo Keckman (kuuluisan runoilijan F. M. Franzén’in velipuoli, synt. Oulussa 1793, ensimmäinen Suomen kielen lehtori yliopistossa, † 1838); mutta Keckman luopui pian esimiehen virasta ja rupesi sitten sihteeriksi, kun entinen sihteeri, Elias Lönnrot, läksi runonkeräys-matkoille. Paitsi näitä olivat Suom. Kirjallisuuden Seuran perustajain joukossa: R. von Becker ja J. G. Linsén, joista jo ylempänä on puhuttu; E. A. Ingman (katso § 34, lis.); silloinen dosentti, sittemmin professori Gabriel Rein, historioitsija ja tilastontutkija († 1867); Mattias Akiander, tunnettu tutkijana sekä valtiollisen että kirkko- ja kouluhistorian alalla († yliopiston professorina 1871); mainio J. L. Runeberg; Juhana Jaakko Nervander, luonnontutkija ja ruotsinkielinen runoilija (synt. 1805, † 1848 fysiikan professorina yliopistossa), y. m.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran työ-ala on ollut hyvin laaja ja monihaarainen. Ensi aikoina oli suomalaisen kansanrunouden kokoileminen ja julkaiseminen sen päätoimena; sen ohessa annettiin ulos sopivia kansankirjoja. Näin ilmestyi Seuran toimitusten ensimmäisenä osana (1834) Kultala, Keckman’in tekemä suomennos saksalaisen kirjailijan Zschokke’n opettavaisesta kertomuksesta ”Das Goldmacherdorf”. Sitten kääntyi Seura tieteellisten ja kaunokirjallisten teosten toimittamiseen, aina tietä raivaten niille kirjallisuuden haaroille, jotka kulloinkin sen apua tarvitsivat. Niin se valmisteli suomalaisten koulujen perustamista monenlaisten koulukirjojen julkaisemisella, painatti sitten laveita sanakirjoja, joita yksityisten olisi ollut vaikea kustantaa, edisti kaunokirjallisuutta j. n. e. Yhä vieläkin sen merkitys on sangen suuri suomalaisen kirjallisuuden kehittämisessä. Seuran oma tieteellinen aikakauskirja Suomi on ilmestynyt vuodesta 1841.
Lisäys 2. Yhteydessä tämän kanssa sopii mainita, että osa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tehtävästä myöhemmin on joutunut muiden tieteellisten seurojen omaksi. Niin perustettiin ensin Kirjallisuuden Seuran omassa keskuudessa Suomen Historiallinen Seura, jonka toimittama on ”Historiallinen Arkisto”. Sen rinnalle asettui sitten Muinaismuisto-yhdistys, joka edustaa muinaistiedettä, ja nykyisempinä aikoina ovat kielentutkimusta varten syntyneet Suomalais-ugrilainen Seura sekä ylioppilaiden kesken muodostunut Kotikielen Seura. Näilläkin on jokaisella oma äänenkannattajansa. – Yleistajuista kirjallisuutta on Kansanvalistus-seura vilkkaalla toiminnallaan suuresti edistänyt.
Uusi jakso Suomen kirjallisuuden historiassa alkaa Kalevalan ilmestymisestä v. 1835. Uuden ajan alkuunpanija oli Kalevalan toimittaja, Suomen kirjakielen perustaja Elias Lönnrot. Hän syntyi Huhtikuun 9 p:nä 1802 Paikkarin mökissä Sammatin kappelissa (Uudellamaalla); hänen isänsä oli köyhä pitäjänräätäli. Käytyänsä koulua Tammisaaressa ja Turussa pääsi hän Porvoon lukioon; mutta varattomuutensa takia hänen täytyi erota lukiosta ja ruveta oppilaaksi Hämeenlinnan apteekkiin. Siellä jatkoi hän kuitenkin itsekseen lukemistansa, kunnes kaupungin lääkäri huomasi hänen hyvät lahjansa ja auttoi häntä pääsemään Turun yliopistoon. Lönnrot tuli ylioppilaaksi syksyllä 1822 (samalla viikolla kuin Snellman ja Runeberg). Ylioppilas-aikanaan oli hän monta vuotta kotiopettajana professori Törngren’illä Laukon kartanossa Vesilahdella, jossa hänellä oli tilaisuus perehtyä täydellisempään Suomen kielen murteeseen, kuin mitä hänen kotiseuduillaan puhutaan. Vuonna 1827 Lönnrot suoritti kandidaatti-tutkinnon, tuli 1832 lääketieteen tohtoriksi ja määrättiin piirilääkäriksi Kajaaniin. Vuonna 1853, kun ensimmäinen Suomen kielen professori Helsingin yliopistossa, M. A. Castrén, oli kuollut, kutsuttiin Lönnrot mainittuun virkaan, josta täysin-palvelleena erosi 1862. Senjälkeen vetäytyi hän kotiseuduilleen asumaan; vielä vanhoillakin päivillään terveenä ja voimakkaana, hän siellä jatkoi kirjallisia toimiaan samalla ihmeteltävällä ahkeruudella kuin ennenkin. Lönnrot’in täyttäessä kahdeksankymmentä vuotta (1882) vietettiin yleinen juhla hänelle kunnioituksen ja rakkauden osoitteeksi. Maaliskuun 19 p:nä 1884 kuolema vihdoin päätti hänen ikimuistettavista hedelmistä rikkaan elämänsä.
Jo ylioppilaana Lönnrot oli ryhtynyt muinaisrunojen tutkimiseen, ja kandidaatiksi tultuaan hän, Sakari Topeliuksen esimerkkiä noudattaen, läksi runonkeruuseen, tehden useita jalkamatkoja, paraasta päästä Kajaanin kulmalla, Suomen Karjalassa ja toisella puolen rajaa Vienan läänissä, varsinkin sen jälkeen kuin oli muuttanut Kajaaniin asumaan. Näiden retkien ensi tuotteena oli neljä pientä Kantele nimistä runovihkoa. Jo Becker oli Turun Viikkosanomissa lausunut sen ajatuksen, että Suomen kansan kertomarunot saattaisivat muodostaa yhtenäisen eepoksen, ja tämä Lönnrot’ille nyt selviämistään selvisi[18]. Saatuansa aineellista kannatusta Kirjallisuuden Seuralta, hän yhä ahkerammin jatkoi runojen keräilemistä, ja niin valmistui Kalevala Helmikuun 28 p. 1835 (vertaa § 7). Se painettiin, samoin kuin muutkin muinaisrunoutemme tuotteet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella. Sitten seurasi Kanteletar 1840 (vertaa § 8); samalla lailla julkaistiin Suomen kansan Sananlaskuja 1842 ja Suomen kansan Arvoituksia 1844 (vertaa § 11). Kun Lönnrot itse ja useat nuoret miehet, jotka asiaan innostuneina rupesivat runoja keräilemään[19], olivat saaneet kokoon paljon uusia runoja, tuli Kalevalan toinen painos 1849. Viimeinen teos tässä loistavassa sarjassa on Suomen kansan Loitsurunot (1880), joka kirja ko’on puolesta ei ole Kalevalaa vähempi (vertaa § 9). – Kalevalan merkitys Suomen kirjallisuuden historiassa on äärettömän suuri. Paitsi sitä, että Suomen kansa siinä sai mitä kalliimman muiston muinais-ajoiltaan ja mitä jaloimman runoudentuotteen, oman henkensä synnyttämän, kohosi sen kautta Suomen kansan ja Suomen kielen arvo sekä koti- että ulkomaalaisten silmissä, samalla kuin se suuresti vaikutti kirjakielen kehkiämiseen[20].
Toinen puoli Lönnrot’in työstä on hänen kirjailija-toimensa sekä kielentutkimuksen että varsinkin yleisen kansallisen kirjallisuuden alalla, jonka kautta hän vakautti Suomen kirjakielen, yhdistäen itä- ja länsimurteen yhteiseksi sivistyksen kannattajaksi. Pohjaksi hän laski yleisemmin tunnetun länsisuomalaisen kielen säännölliset kieliopilliset muodot, mutta rikastutti sitä itäsuomen runsailla sanavaroilla ja lausetavoilla. Hänen kielitieteellisistä teoksistaan on tärkein tuo suuri Suomalais-ruotsalainen sanakirja, jonka hän valmisti vanhoilla päivillään ja joka täydellisenä ilmestyi vuonna 1880. Useissa arvokkaissa kirjoituksissa selitti hän erityisiä Suomen kieltä, muinaisrunoutta ja suomalaista runous-oppia koskevia kysymyksiä. Suomen sukukieliäkin on Lönnrot tutkinut; sitä varten teki hän kolme suurta matkustustakin Suomen, Venäjän ja Norjan Lappiin, Vienan ja Aunuksen lääneihin, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle (vuosien 1836 ja 1845 välillä). Näiden tutkimusten hedelmiä olivat hänen professorinväitöksensä Vepsän kielestä (”Om det Nordtschudiska spräket”) ja saksaksi kirjoitettu esitys Inarin Lapin murteesta.
Yleisessä kirjallisuudessa liikkui Lönnrot monella eri alalla, taivuttaen nuorta Suomen kirjakieltä eri aineissa käytettäväksi. Vuosina 1836 ja 1837 sekä 1839 ja 1840 antoi hän ulos Mehiläisen, Oulussa ilmestyvän aikakauskirjan. Hänen monilukuisista käännöksistään tulee ennen muita mainita Kauppa- ja Maakaaren suomennos ja Palmén’in lain-opillinen käsikirja, joissa hän kehitti suomalaista lakikieltä, sekä muutamia runoelmain suomennoksia, erittäinkin Homerosta (Odysseen vastaan-otto Faiakilaisten saarella ja kappaleita Iliaasta). Lönnrot’in omatekoisista teoksista ansaitsee erityistä huomiota Suomen Kasvisto (1860, – uudempi laitos Suomen Kasvio), jossa hän toi esiin oivallisen kasviopillisen sanaston. Etevin Lönnrot’in toimittamista rahvaankirjoista on Suomalaisen talonpojan kotilääkäri. – Vuonna 1863 Lönnrot kutsuttiin suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäseneksi, ja suurella innolla hän ryhtyi tähän työhön; komitean erottuakin jatkoi hän sitä, julkaisten vielä kaksi virsikirjan ehdotusta (joista jälkimäinen ilmestyi vuotta ennen hänen kuolemaansa). Kesken jäänyt uusi Kantelettaren laitos ja virsien paranteleminen olivatkin hänen viimeisenä työnänsä. – Hänen kuolemansa jälkeen toimitti Suom. Kirjallisuuden Seura uuden Kantelettaren laitoksen, johon ensimmäisen ja toisen kirjan runot painettiin muuttumattomina, mutta kolmannen, niinkuin Lönnrot ne oli uudistanut (1887; vrt. § 8).
Kantelettaren alkulauseessa puhuu Lönnrot niistä nykyaikaisista loppusointuisista kansanlauluista, jotka sekä henkensä että värssymittansa puolesta eroavat vanhasta runoudesta. Hän se myös käänsi huomion siihen kansan keskuudessa elävään runouteen, joka on yksityisten runoniekkain tekemä ja joka siis on ikäänkuin kansan- ja taiderunouden rajalla. Nämä runot harvemmin ovat varsinaista lyriikkaa, useammin ne tarkoittavat joko opetusta tai pilantekoa tai kertoilevat milloin mistäkin merkillisestä tapauksesta. Noiden talonpoikaisten runoilijain teoksia ruvettiin siihen aikaan painattamaan, ja muutamat kansanrunouden harrastajat toimittivat vuonna 1845 kolme heistä, Makkosen, Kymäläisen ja Puhakan, Helsinkiin kuvautettavaksi. Sentähden tämä lienee sovelias paikka heitä tarkemmin katsella[21].
Paavo Korhonen syntyi 1775 Sonkarijärven rannalla Rautalammin pitäjässä (Kuopion läänissä); perhe muutti sitten isän perustamaan Vihtajärven uutistaloon, josta poika sai Vihta-Paavon nimen. Hänen ensimmäinen laulunsa oli sattuva pilkkaruno Nimismies Kokista. Enimmät Korhosen runoista ovat kiitos- tai moiterunoja taikka kertoilevat jostakin paikkakunnalle tärkeästä tapauksesta; muutamat koskevat yleisempiäkin asioita, niinkuin runot Suomen kielestä, Talonpojille, Aikain paranemisesta y. m. Onpa joukossa iloisia laulujakin, esm. tuo tunnettu hääruno; ”Noh, miehet, miehet, veikkoset, Näin näitä häitä juodaan!” – Talonpito ei Korhosta huvittanut; sentähden antoi hän, isän kuoltua, isännyyden nuoremmalle veljellensä. Vuonna 1840 syksyllä hän kuoli järvelle veneeseensä, josta tapauksesta hänen tyttärensä teki murherunon. Lönnrot toimitti 1848 Korhosen runot painosta, liittäen niihin hänen elämäkertansa.
Pietari Makkonen syntyi 1785 Hanhijärven talossa Kerimäellä (Savossa). Vasta viidenkymmenen vuoden iällä ryhtyi hän runontekoon, tehden pilkkalaulun eräästä toisesta runoniekasta, joka siihen oli antanut aihetta kaikenlaisilla koirankureilla. Sitten Makkonen tuli hyvin tunnetuksi runoistansa, joista enimmät ovat opettavaista laatua. Huomattavimmat ovat hauska ja sievä Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta sekä Viinan töistä. Makkonen kuoli 1858, suuressa arvossa pidettynä kotipitäjässään.
Olli Kymäläinen, synt. Leppävirroilla 1790, sitten myllärinä Heinävedellä (Savossa), † 1855, oli runolahjaltaan etevin nyt puheena olevista runoilijoista. Erittäin kaunis on hänen tekemänsä Kiitos Luojalle hyvästä vuodentulosta. Onnistunut on niin-ikään runo Punkaharjusta. Valitettavasti ovat useimmat hänen runoistansa hävinneet, koska hän ei itse osannut niitä paperille panna.
Antti Puhakka, synt. Kontiolahdella (Karjalassa) 1816, † 1893, on erittäinkin pilkkarunoilijana osoittanut taitoansa. Hän on kirjoittanut koko joukon runoja, jotka enimmäkseen ovat ilmaantuneet sanomalehdissä. Paraat niistä ovat Tuhman Jussin juttureissu, joka varsin osaavasti kuvailee vieraan oikeudenkielen tuottamia epäkohtia, ja Surulaulu 1850 vuoden kiellosta (vertaa § 34). Puhakka oli edusmiehenä talonpoikaissäädyssä monilla valtiopäivillä v:sta 1863 alkaen.
Jaakko Räikkönen, Inkeriläinen, oli orjuudessa syntynyt Valkeasaaren pitäjässä 1830. Kun orjuus Venäjällä lakkautettiin, sai Räikkönen arvokkaan aseman kotiseudullaan. Hän kuoli 1882. Erinomaisilla luonnonlahjoilla varustettuna, hän hankki itselleen paljon tietoja ja seurasi tarkasti sekä Suomen että muidenkin maiden oloja, niinkuin näkyy hänen runoistaan Suomelle, Kenpä tuon on kaiken tehnyt? ja Paavin maallisen vallan loppu. Muutamat Räikkösen runot sisältävät hyvinkin syvää mietiskelyä, esm. Mietteitäni.
Lisäys. Näiden lisäksi sopii vielä mainita: Pietari Väänänen, vanhimpia tunnettuja kansanrunoilijoita (synt. 1764, † 1846), joka edusmiehenä otti osaa valtiopäiviin sekä Ruotsissa että Porvoossa ja sai aihetta runoihinsa ajan valtiollisista tapauksista, Elias Tuoriniemi Pohjanmaan Pyhäjärveltä, jonka sommittelemia ovat ”Juttu juomareista” ja ”Lystillinen laulu suuresta tupakan puutteesta”, Pentti Lyytinen, kestikievari Suonnejoella († 1871), joka on kirjoittanut leikillisen runon ”Kestikievarin virasta”, ja työmies Heikki Väänänen Oulusta, joka tämän vuosisadan alussa teki tuon tunnetun ”lystillisen runolaulun kummasta kalakukosta”, niin myös Pietari Mansikka Viipurista (”Oravan valitus” y. m.) ja Opatti Lyytinen Vesannolta, äsken mainitun Pentti Lyytisen veljenpoika.
Edellisessä (katso § 8, lis.) sanottiin kansanlyriikan toisen muodostusjakson käsittävän uuden-aikuiset laulut eli ne kansanlaulut, jotka nykyisempinä aikoina syntyneinä eivät noudata vanhaa suomalaista runomittaa, vaan käyttävät loppusointua ja uuden-aikuisia värssymittoja. Useat niistä saattavatkin olla vieraskielisten laulujen mukaelmia, herrasmiesten tekemiä, jotka sitten ovat kansaan levinneet; toiset lienee kansa itse näiden esikuvain mukaan keksinyt. Näistä runoista Lönnrot puhuu Kantelettaren alkulauseessa, jossa niitä on koko joukko julkaistuna. Niissä on paljon kauniin nuottinsa tähden yleisesti tunnettuja ja suosittuja lauluja, niinkuin Onneton nuorukainen, Toivoton rakkaus, Kultani kaukana kukkuu, Kultaansa ikävöivä, Kultaansa sureva y. m. Ulkomuoto on monessakin kankea ja ylipäänsä huonompi kuin vanhoissa runoissa; mutta useat miellyttävät hellän tunteellisuutensa vuoksi, esm. Merille lähtevä. Aineena on tavallisesti rakkaus, milloin toivoisa, milloin toivoton. Ballaadintapaisia ovat Morsiamen kuolo, Velisurmaaja (joka muistuttaa eräästä skotlantilaisesta ballaadista), tuo soma runo Nauru ja itku, Rannalla itkijä ja humoristinen kuvaus Varpusen olut. Näytelmärunouteen vivahtaa lystillinen laulu Poika ja tyttö. Leikillisiä ovat vielä Häälaulu, Mutkainen matka ja Laulu, olut ja viina.
Se kansan keskuudessa syntynyt, yksityisten tekemä runous, josta ylempänä oli puhe, on tavallansa vanhan kansanrunouden jatkoa, ja sitä sopisi siis pitää kansanrunouden kolmantena ja viimeisenä muodostusjaksona. Mutta luonteeltaan se on tämän ja taiderunouden keskivälillä. Käyttäin osittain vanhoja, osittain uusia runomuotoja, eriää se etenkin siinä muinais-ajan runoudesta, ett’ei se ole yhteisen kansanhengen tuottama, vaan esittelee ainoastaan erityisten tekijäin ajatuksia ja tunteita. Muutamissa runoissa kyllä huokuu ihana lyyrillinen kauneus; mutta enimmissä on käytöllinen elämänviisaus saanut voiton runollisesta innosta. Sen sijaan terävää pilkkaa usein käytetään mestarillisella tavalla.