Näiden uusien rahvaanrunoilijain lauluissa, samoin kuin niiden taiderunoilijainkin teoksissa, joita ylempänä on mainittu, kaikui kansan oma kieli, vaikka ne aineen ja esitystavan puolesta liikkuivat jokseenkin ahtaassa piirissä eivätkä kohonneet runouden korkeammille kukkuloille. Ylevämpilaatuinen runous sitä vastoin käytti tähän aikaan vielä yksinomaisesti Ruotsin kieltä; mutta kansallinen henki pääsi sitäkin virkistämään, ja isänmaallinen mieli meitä tervehtii Suomenmaan ruotsinkielistenkin runoilijain, Juhana Ludvig Runeberg’in, Fredrik Cygnaeuksen, Sakari Topeliuksen ja Lauri Stenbäck’in teoksissa. Samalla kuin pitivät maassamme vireillä jaloimpia aatteellisia pyrintöjä, he elähyttivät kansallistunnetta ja valmistivat niinmuodoin alaa perin suomalaiselle runoudelle; paitsi sitä useat heidän teoksensa esikuvina suorastaan vaikuttivat suomenkieliseen kirjallisuuteen.

Lisäys. Suurin näistä runoilijoista on Juhana Ludvig Runeberg (synt. Pietarsaaressa Helmik. 5 p. 1804, lukion lehtori Porvoossa, † 6 p. Toukok. 1877). Ennen muita hänen runoelmiansa tulee tässä huomioon ottaa Hirvenhiihtäjät, ihana eepillinen kuvaelma Suomen kansan elämästä, ja nuo yleisesti tunnetut kauniit eepillis-lyyrilliset runot Vänrikki Stoolin tarinat, kertomarunot Hanna, Nadeshda, Joulu-ilta, Hauta Perhossa ja Fjalar kuningas sekä ylevä antiikintapainen draama Salaminin kuninkaat, niinkuin myös hänen lyyrilliset runoelmansa, etenkin Idyllit ja epigrammit. – Etevä runoilija ja kaunopuhuja, esteetikko ja historioitsija, joka innolla edisti kaikkia aatteellisia rientoja, oli Fredrik Cygnaeus (synt. 1807, estetiikan professori yliopistossa, † 1881). Lämpimän isänmaallisuutensa ja puhtaan katsantotapansa vuoksi on Sakari (Zachris) Topelius saavuttanut yleistä suosiota (synt. Tammik. 14 p. 1818, historian professori yliopistossa, jonkun aikaa yliopiston rehtori, † 12 p. Maalisk. 1898). Hyvin tunnettuja ovat hänen lyyrilliset runoelmansa (”Ljungblommor”, ”Nya blad” ja ”Ljung”), murhenäytelmä ”Regina von Emmeritz” sekä ”Välskärin kertomukset” ja novellikokoelma ”Talvi-iltain tarinoita”; Topeliuksen verratonta taitoa lasten-kirjallisuuden alalla todistavat hänen satunsa ja lukukirjansa (”Lukemisia lapsille”, ”Luonnon kirja” ja ”Maamme kirja”). Runoilijan maailmankäsitys ilmenee hänen kuolemansa jälkeen painetussa teoksessa ”Lehtisiä mietekirjastani”. – Ruotsinkielisistä runoilijoista on vielä erittäin mainittava syvämielinen Lauri Stenbäck († 1870), samoin kuin myöhemmältä ajalta Josef Julius Wecksell (synt. 1838), etevän ”Daniel Hjort” nimisen murhenäytelmän tekijä.

Kajahtipa silloin herätyshuuto Suomen kansalle, vielä mahtavampi kuin Arwidsson’in; Juhana Vilhelm Snellman selitti kansallisuuden merkityksen ja arvon ja kehoitti tehokkaaseen työhön tosi-kansallisen sivistyksen perustamiseksi. – Snellman syntyi 12 p. Toukok. 1806 Tukholmassa, jossa hänen vanhempansa, molemmat kotoisin Pohjanmaalta, siihen aikaan pitivät asuntoa. Kun poika oli seitsenvuotinen, muuttivat hänen vanhempansa takaisin kotimaahan ja asettuivat Kokkolaan asumaan. Isä, joka oli merikapteini, vaan ennen oli ollut ylioppilaana, oli hyvin mieltynyt filosofisiin ja jumaluus-opillisiin tutkimuksiin, joka sekin lienee kehittänyt pojan luonnonlahjoja tieteelliseen suuntaan. Kokkolasta nuori Snellman lähetettiin Oulun kouluun ja 1822 hän tuli ylioppilaaksi Turkuun, sitten maisteriksi ja filosofian dosentiksi Helsingin yliopistoon. Siihen aikaan oli yliopistossa joukko lahjakkaita nuorukaisia, joita elähytti isänmaallinen mieli, semmoisia kuin Lönnrot, Runeberg, Cygnaeus, Nervander y. m.; näihin Snellmankin liittyi. Vuosina 1839–1842 hän oleskeli Ruotsissa ja Saksassa; sivumennen hän kävi Tanskassakin. Kaikkialla hän rakensi tuttavuutta etevinten tiedemiesten ja kirjailijain kanssa. Samaan aikaan työskenteli hän ahkerasti kirjallisuuden alalla; silloin ilmestyi monta sekä tieteellistä että kaunokirjallista teosta; merkillisimpiä ovat aikakauskirja Spanska Flugan, joka sisältää etenkin kirjallisia arvosteluita, ja saksaksi kirjoitettu filosofinen teos Die Idee der Persönlichkeit. Mutta ennen kaikkia on tältä aikakaudelta huomattava Snellmanin kuuluisa Valtio-oppi (”Läran om staten” 1842), jossa näytetään kansanhengen olevan valtion perusteen. Filosofina Snellman liittyi Hegel’in oppikuntaan.

Tieteellisten teostensa kautta oli hän saanut suuren maineen niin Suomessa kuin ulkomaallakin, ja monesti häntä kehoitettiin hakemaan professorin virkaa jossain Ruotsin yliopistossa; vaan tahtoen uhrata kaikki voimansa oman maansa hyväksi, ei hän siihen suostunut. Mutta kotimaahan palattuansa, hänen ei onnistunut saada vakinaista paikkaa yliopistossa; hän tuli sen sijaan Kuopion korkeamman alkeiskoulun rehtoriksi. Siellä hän ryhtyi vilkkaaseen kirjalliseen toimeen, antaen ulos ruotsinkieliset aikakauskirjat Saima 1844–1846, Kallavesi 1846 ja Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1847–1849 (jota jälkeenpäin jatkettiin 1855–1863). Sen ohessa toimitti hän alusta vuotta 1844 suomalaista lehteä Maamiehen ystävä. Edellämainituissa ruotsinkielisissä lehdissä hän tuopi esiin ajatuksensa kansallisuudesta ja yleisistä oloista, etupäässä koettaen sivistyneessä yleisössä herättää sen uinailevaa kansallisuuden tunnetta ja vaatien Suomen kielen sivistyskieleksi koroittamista, kansamme edistymisen ja turvallisuuden välttämättömänä ehtona. Muutoinkin hän paljasti useita epäkohtia yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa elämässä, esitellen keinoja niiden parantamiseksi, ja herätti eloon monta tärkeää kysymystä, etenkin yleisen sivistyksen ja kansantalouden alalla. Näissä toimissa Snellman sai kokea paljon vastuksia: sillä aika ei ollut myötäinen suomalaisuuden harrastuksille. Vaikka hänen pontevat sanansa nostivat kaikua monen Suomalaisen ja olletikkin nuorison mielessä, oli kuitenkin vastustajain luku suuri, ja etenkin hallitusmiehet katsoivat epäluulolla kaikkia kansallisia pyrintöjä. Vihdoin meidänkin maassa pääsi voitolle Euroopassa siihen aikaan yleinen taantumisen henki. Snellman, jonka asema oli käynyt yhä tukalammaksi, päätti luopua Litteraturblad’in toimittamisesta ja rehtorinvirasta (1849); hän muutti Helsinkiin, jossa toivoi pääsevänsä yksityisen kauppaopiston johtajaksi; mutta, tämän toivon rauettua, teki hän pari vuotta työtä Borgström’in kauppakonttorissa ja tuli sittemmin erään englantilaisen vakuutus-yhtiön agentiksi.

Mutta joutuipa parempi aika, kun Aleksanteri II oli noussut valta-istuimelle. Vuonna 1856 Snellman määrättiin filosofian eli, niinkuin sitä silloin nimitettiin, ”siveys-opin ja tieteiden järjestelmän” professoriksi yliopistoon ja 1863 senaattoriksi ja valtiovarain toimituskunnan päälliköksi. Valtiomiehenä on Snellman iki-muistettava Suomen historiassa; keisarillinen julistus Suomen kielen oikeuksista vuodelta 1863 on luettava hänen ansiokseen, ja 1865 vuoden rahanmuutoksen toimeenpanijana avasi hän uuden uran Suomenmaan aineelliselle edistymiselle. Snellman erosi senaatista 1868, jonka jälkeen hän yhä asui Helsingissä, vanhuudenkin päivinä vielä hartaasti ottaen osaa isänmaan kirjalliseen ja valtiolliseen elämään, väsymättä taistellen niiden aatteiden edestä, joita oli puolustanut Saimassa ja Litteraturblad’issa. Kun hän Toukokuulla 1881 täytti 75:nnen ikävuotensa, osoittivat kansalaiset kaikilta maan ääriltä hänelle rakkauttaan ja kiitollisuuttaan; mutta pian sen jälkeen kuolema häntä kohtasi Danskarby’n tilalla. Kirkkonummella Heinäkuun 4 p:nä 1881.

Snellman’in teoksista on vaan tärkeimmät tässä lueteltu. Hänen kirjallinen toimensa oli hyvin laaja; se koski etupäässä filosofiaa, valtio- ja taloustiedettä sekä tärkeitä ajan kysymyksiä, mutta käsitti paitsi sitä matkamuistelmia, novelleja, elämäkertoja, arvosteluita koti- ja ulkomaan kirjallisuudesta y. m. Nykyisimpinä aikoina on kaikki Snellman’in teokset julkaistu yhtenä sarjana, ja niiden toimittaja, Th. Rein, on siihen liittänyt oivallisen ja lavean elämäkerran, josta kaksi osaa tähän asti on valmistunut[22].

Snellman’in herättämä uusi henki virkistytti suuresti suomalaista kirjallisuutta, varsinkin 1840-luvun loppupuolella; siihen aikaan ilmestyi monenlaista kansankirjallisuutta, useita koulukirjoja ja joitakuita sellaisiakin teoksia, jotka nimenomaan tarkoittivat sivistyneiden tarpeita. Suurin osa oli käännöksiä, mutta muutamat alkuperäisetkin teokset ovat muistettavia. Mainittakoon tässä erittäin Juhana Fredrik Kajaanin (Cajan’in) Suomen historia, ensimmäinen senkaltainen teos Suomen kielellä, Antero Vareliuksen Enon opetuksia luonnon asioista ja Pietari Hannikaisen lystillinen näytelmä Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään, ensimmäinen varsinainen komedia Suomen kielellä (1847), jossa tehdään terävää pilkkaa muukalaisuuden ylenmääräisestä kunnioittamisesta. Hannikaisen alkuunpanema oli niin-ikään Viipurissa ilmestyvä Kanava, suomenkielinen sanomalehti, joka tarkoitti sivistynyttäkin yleisöä ja otti puheeksi valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita (1845). Samaan aikaan sai alkunsa ensimmäinen pääkaupungissa ilmestyvä, nimenomaan valtiollinen sanomalehti Suomen kielellä, Suometar (1847), jonka perustajat olivat A. E. Ahlqvist, Paavo Tikkanen, A. Varelius ja D. E. D. Europaeus. Suometar jäi sitten paraasta päästä Tikkasen toimitettavaksi. – Käännöskirjallisuuden alalla on huomattava Annikka niminen kirjasarja, joka sisälsi ulkomaan kaunokirjallisia teoksia suomalaisessa puvussa. Suomennoksia Bellman’in lauluista ja alkuperäisiäkin runoja, enimmiten leikillistä laatua, kirjoitteli Juhana Fredrik Granlund.

Mutta tulipa silloin kova halla, joka hävitti suomalaisen kirjallisuuden versovat taimet. Sama taantumiskiihko ja suomalaisuuden kammo, joka oli pakoittanut Snellman’in laskemaan kynän kädestänsä, sai aikaan 1850 vuoden kiellon – kiellon semmoisen, jonka vertaista ei ole nähty sivistyneiden kansojen historiassa, – ett’ei Suomen kielellä saatu painattaa muita kirjoituksia kuin semmoisia, jotka tarkoittivat uskonnollista mielen-ylennystä tahi taloudellista hyötyä. Sittemmin tämä kielto kuitenkin vähitellen joutui unohduksiin ja poistettiin viimein kokonaan.

Lisäys. J. F. Cajan eli Kajaani (synt. 1815, Piippolan kappalainen, † 1887) toimitti ”Suomen historian” ensimmäisen laitoksen vuosina 1839 ja 1840, jolloin se tuli ulos Lönnrot’in Mehiläisen ohessa; toisesta, uudistetusta ja lavennetusta laitoksesta ilmestyi ensimmäinen osa, pakanuuden ja paavin-uskon ajat, 1846. Tästä toisesta laitoksesta julkaistiin sittemmin uudistettu painos.

Antero Varelius (Loimaan kirkkoherra, synt. 1821) on pääasiallisesti tunnettu yllämainitusta ”Enon opetuksia” nimisestä kirjasta, joka oli ensimmäisiä luonnontieteellisiä teoksia meidän kielellämme; paitsi sitä on hän kirjoittanut kansatieteellisiä kirjoituksia, muun muassa kertomuksen kotipitäjästänsä Tyrväästä, erään huvinäytelmän Vekkulit ja kekkulit y. m.

Pietari Hannikainen, lautamiehen poika Säämingistä, syntyi 1813, kävi Savonlinnan siihen aikaan saksalaista piirikoulua, tuli ylioppilaaksi ja rupesi sitten maanmittariksi. Ylempänä jo mainittiin hänen Silmänkääntäjänsä ja Kanava lehtensä. ”Kanava” sisälsi paljon runoelmia, novelleja ja näytelmiä, sekä alkuperäisiä että suomennettuja; mutta yhteiskunnallisten kirjoitusten tähden se ennen vuoden loppua kiellettiin. Senjälkeen Hannikainen vielä toimi ahkerasti sekä sanoma- että kaunokirjallisuuden alalla. Hänen toimittamiansa ovat paitsi muita: Viipurissa ilmaantuneet sanomalehdet ”Aamurusko” ja ”Otava” (1861 – 62), näytelmät ”Lapsuuden ystävät” ja ”Neitsyt Siiri” sekä ”Antonius Putronius”, mukaelma Holberg’in Erasmus Montanuksesta, novellivihot ”Talvikukkaisia” ja ”Läheltä ja kaukaa” (edelliseen on myös ”Silmänkääntäjä”, vähän muutettuna, uudestaan painettu), ”Pitäjään-kirjasto”, kokoelma kansantajuisia kirjoitelmia, ja useat käännökset, varsinkin draamallisista kappaleista. Hannikaisella oli helppotajuinen kirjoitustapa; satiiriset kertomukset paraiten häneltä onnistuivat. Hän kuoli korkealla iällä vuonna 1899.

Juhana Fredrik Granlund eli kirjanpainajana Turussa ja kuoli 1874. Yleisimmin tunnettuja hänen runoistaan on raitis ”Kevät” niminen laulu. Muutamat ovat iloisia juomalauluja, esim. ”Punssipullon kuolemasta”. Eräs näytelmäkin, ”Sisaren sukkeluus”, on hänen kirjoittamansa.

Ylempänä lueteltujen kirjailijain rinnalla tulee vielä muistaa Eerik Aleksanteri Ingman († 1858 lääketieteen professorina), jonka kirjalliset toimet paraasta päästä kuuluvat tähän ajanjaksoon, vaikka hänen suomentamansa ”Anakreonin laulut” ilmestyivät jo 1834. E. A. Ingman koetti määrätä sääntöjä kreikkalaisen heksametrin käyttämiselle Suomen kielellä, tahtoen perustaa sitä yksinomaisesti tavuitten laajuudelle, samoin kuin muinais-ajan kansat. Näitä sääntöjä noudattaen hän muun muassa kirjoitti pienen idyllin ”Elias ja Anna” (painettu Lönnrot’in Mehiläiseen). Hän se myös ensiksi kirjoitti tieteellisen tutkimuksen lääkeopin alalla Suomen kielellä (”Ovatko taudit itsenäisiä olentoja?”).

E. A. Ingman’in nuorempi veli oli uuden Raamatun-suomennoksen tekijä ja jumaluus-opillinen kirjailija Antero Vilhelm Ingman († 1877 teologian professorina yliopistossa). Hän koetti kirjakieleen istuttaa raikkaan kansankielen mehua ja rikkautta, ja hänellä onkin suuri merkitys Suomen kielen kehittäjänä. Erittäin huomattava on yllämainittu Raamatun-käännös, jonka hän toimitti Suomen Pipliaseuran kehoituksesta. Sittemmin julkaisi hän ”Raamatun selityksiä” (useat profeettain kirjat ja muutamia epistolia, uudestaan käännettyinä ja laveilla selityksillä varustettuina), joissa hän, osittain alkusointua viljellen, kielen ulkonaisessakin muodossa mukaili alkutekstiä.

Samalla kuin nuoren suomalaisen kirjallisuuden kautta kielemme yhä enemmin vaurastui, ei sen tieteellistäkään tutkimusta laiminlyöty, ja silloin sen heimokieletkin otettiin tarkastettaviksi. Vertailevan altailaisen kielentutkimuksen varsinainen perustaja oli Mattias Aleksanteri Castrén, joka ensin määräsi suomalais-ugrilaisen kieliheimon rajat ja osoitti, mikä asema sillä on suuressa altailaisessa kielikunnassa. Hän se nimenkin antoi tälle kielikunnalle, koska luuli löytäneensä koko altailaisen eli ”ural-altailaisen” kansasuvun kehdon Altai-vuoriston tienoilla. – M. A. Castrén syntyi 1813 Tervolassa (Oulun läänissä), jossa isä oli kappalaisena. Siellä hän jo pienuudesta asti tottui Pohjan perien ankaraan luontoon ja taitavaksi koskenlaskijaksi ja pyssymieheksi; se oli sittemmin hänen laveilla matkoillansa hänelle hyödyksi. Varhain hän harrastui tieteellisiinkin pyrintöihin. Vaikka isän kuoltua perhe jäi tukalaan taloudelliseen tilaan, hänen kuitenkin onnistui 1830 päästä ylioppilaaksi Helsinkiin. Täällä Lönnrot’in runonkeräykset hänet pian innostuttivat suomalaisen mytologian ja suomalaisten kielten tutkimiseen. Sentähden hän 1838 matkusteli Suomen Lapissa Lapin kieltä oppimassa ja seuraavana vuonna Suomen ja Venäjän Karjalassa, keräten selityksiä Kalevalan runoihin. Näiden tiedustuksien hedelmiä oli muun muassa ruotsalainen Kalevalan käännös. Sillä välin oli Castrén tullut Suomen kielen dosentiksi yliopistoon. Vihdoin toteutui hänen toivonsa päästä noiden kaukaisten suomensukuisten ja muiden altailaisten kansain kieliä, tapoja ja jumalaistaruja tutkimaan. Ensi-alussa Suomen valtion, sitten Pietarin tiede-akatemian kustannuksella teki Castrén kaksi matkustusta (vuosien 1842 ja 1849 välillä). Edellinen, joka kesti kaksi vuotta, kävi Suomen ja Venäjän Lapin sekä Venäjän Karjalan kautta Arkangeliin, sieltä Samojeedien ja Syrjäänien asuinsijoille ja sitten Siperiaan Obdorsk’iin asti; jälkimäinen, pitkä nelivuotinen retki, ulottui kauas Siperiaan Kiinan rajoille saakka ja saattoi hänet tutustumaan useihin sen-puolisiin kansoihin. Kotimaahan palattuansa pääsi hän ensimmäiseksi Suomen kielen professoriksi yliopistoon vuonna 1851; sillä, vaikka 1850 vuoden kielto vielä oli voimassa, asetettiin kuitenkin, pääasiallisesti käytöllistä tarvetta varten, Suomen kielen professorinvirka Helsingin yliopistoon. Mutta ne vaivat, joita Castrén oli saanut kestää Pohjois-Venäjän ja Siperian tundrilla, olivat murtaneet hänen terveytensä; hän vaipui ennen-aikaiseen hautaan keväällä 1852. – Monilukuiset kieli- ja kansatieteelliset teokset (ruotsin, saksan ja latinan kielellä) ovat hänen ahkeran työnsä ja matkustuksiensa tuotteita; useat niistä julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Matkakertomukset sekä taru-opilliset ja kansatieteelliset kirjoitukset, joissa kaikissa on yhtä arvokas sisällys kuin miellyttävä esitystapa, ilmestyivät ruotsiksi kuudessa osassa nimellä Nordiska resor och forskningar, samalla kuin Pietarin akateemikon Schiefner’in (Kalevalan ensimmäisen saksantajan) toimesta tuli ulos saksankielinen kokoelma Castrén’in tieteellisiä tutkimuksia.

Tältä ajalta mainittavia kielentutkijoita ovat vielä Eerik Kustaa Eurén, tunnettu Suomen kieliopistaan ja suomalais-ruotsalaisesta sanakirjastaan, ja etevä tutkija vertailevan kielitieteen alalla Herman Kellgren.

Lisäys. Eerik Kustaa Eurén, synt. Porissa 1818, oli ensin kirjanpitäjänä eräässä rautatehtaassa, kunnes hänen onnistui päästä yliopistoon, rupesi sitten koulumieheksi ja kuoli Hämeenlinnan lukion lehtorina 1872. Eurén’in hyvin tunnetuista Suomen kielen oppikirjoista on kolme toimitettu ruotsiksi – yksi laveampi ja kaksi lyhyempää – ja yksi suomeksi: ”Suomalainen kielioppi Suomalaisille”. Niissä on hän hyväksensä käyttänyt, mitä Lönnrot’in ja Castrén’in tutkimukset olivat ilmi saaneet. Suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaansa (1860) sai hän paljon apua Lönnrot’in runsaista sanakokoelmista. Paitsi sitä on Eurén ollut ahkera suomentaja ja rahvaankirjojen toimittaja.

Abraham Herman August Kellgren syntyi 1822 Kuopiossa, antautui jo nuoruudessaan vertaileviin kielentutkimuksiin, jota varten kahdesti oleskeli ulkomailla, ollen mainion Bopp’in oppilaana Berlin’issä, ja tuli Itämaiden kielten professoriksi Helsingin yliopistoon, mutta joutui aikaisen kuoleman saaliiksi 1856. Kellgren oli lavealta tutkinut sekä indo-germanilaisia että altailaisia kieliä, oli sen ohessa hyvin perehtynyt Suomen kieleen ja otti hartaasti osaa kansallisiin rientoihin. Sekä Suomen että Ruotsin kielellä julkaisi hän kalentereissa ja sanomalehdissä monta kansallisiin asioihin koskevaa kirjoitusta. Eräällä saksankielisellä kirjoituksella (”Die Grundzüge der finnischen Sprache mit besonderer Rücksicht auf den Ural-Altaischen Sprachstamm”) käänsi hän oppineiden huomion suomensukuisiin kieliin.

Kielentutkijoina ansaitsevat vielä mainitsemista Kustaa Aadolf Avellan († 1859), joka sanomalehdissä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Suomi-kirjassa tarkasteli erinäisiä kieliopillisia seikkoja ja itsekin käännöksillä rikastutti suomalaista kirjallisuutta, sekä Fabian Collan († 1851), monipuolinen kirjailija, joka antoi ulos Suomen kieliopin.

Sen jälkeen kuin 1850 vuoden kielto poistettiin, on kirjallisuutemme kohoamistaan kohonnut. Askel askelelta on Suomen kieli käytöllisessä elämässä voittanut yhä enemmän alaa, joka tietysti on ollut edullista kielen kehittymiselle, ja samoin omakielinen kirjallisuuskin on valloittanut yhä uusia viljelys-aloja. Etenkin suomalaisten koulujen perustaminen ja Suomen kielen enenevä käytäntö yhteiskunnallisessa elämässä, niinkuin myös kansallisen kielen palajaminen sivistyneitten perhe- ja seura-elämään, on kirjallisuuden vaurastumista suuressa määrässä edistänyt. Muistettava on myöskin, että se vapaampi ja virkeämpi henkinen elämä, joka alkoi vuodesta 1863, on terveellisesti siihen vaikuttanut. Mitä muutoin tämän ajanjakson kirjallisiin ilmiöihin tulee, on useita niistä jo edellisessä mainittu; seuraavassa otetaan vielä huomioon muutamia kirjallisuuden tärkeimpiä edustajia ja luodaan sen ohessa pikainen silmäys viime aikojen kansalliskirjallisuuden tuotteisiin.

Ennenkuin puhutaan tämän ajanjakson muista kirjallisista tuotteista, sopii muistiin johdattaa Eero Salmelaisen (Rudbeck’in) ulos-antamia Suomen kansan Satuja ja Tarinoita, joita on ilmestynyt neljä vihkoa (1852–1866; vertaa § 10). Niiden julkaiseminen on tavallansa jatkoa Lönnrot’in muinaisrunoutta koskeviin toimiin. Täydellisesti perehtyneenä Itä-Suomen kansankieleen, osasi Salmelainen niitä yhteen-sovittaessaan säilyttää sitä kieltä ja esitystapaa, jota tavataan etenkin itäsuomalaisissa saduissa; puhtaan ja alkuperäisen kielensä vuoksi Sadut ja Tarinat tulivat esikuvaksi, kun suorasanainen kirjoitustapa juuri siihen aikaan rupesi vakaantumaan. – Eero Rudbeck syntyi Iisalmessa 1830 ja kuoli lukion-apulaisena Kuopiossa 1867. Hän on painattanut useita suomennoksia ja mukaelmia sekä muutamia Suomalaisten muinais-elämää koskevia kirjoituksia (”Pääskysen pakinat”, ”Muinaisten Suomalaisten pyhistä menoista” y. m.).

Tämän ajanjakson alkaessa tavataan kolme kirjailijaa, jotka ovat työskennelleet sekä tieteen että yleisen kirjallisuuden alalla ja paljon vaikuttaneet aikansa henkiseen elämään. Nämä miehet ovat August Engelbrekt Ahlqvist, Y. S. Yrjö-Koskinen ja Julius Krohn. Ahlqvist kuuluu osittain edelliseenkin, toiset molemmat yksistään tähän ajanjaksoon.

August Engelbrekt Ahlqvist, runoilija-nimeltään Oksanen, oli etevä suomen ja suomensukuisten kielten tutkija ja on erittäin huomattava suomenkielisen taidelyriikan varsinaisena perustajana. Hän syntyi Kuopiossa 1826, tuli Suomen kielen professoriksi yliopistoon (Lönnrot’in jälkeen) 1863, oli yliopiston rehtorina 1884–1887 ja kuoli 1889. Kansallisiin rientoihin innostuneena, hän jo ylioppilaana ryhtyi Suomen kielen tieteelliseen tutkimiseen sekä keräili runoja ja satuja. Filosofian-kandidaatiksi tultuaan, teki hän matkustuksia suomensukuisten kansojen luo, käyden ensiksi Inkerissä, Virossa, Liivinmaalla ja Aunuksessa, sitten Itä-Venäjällä ja Siperiassa, jolloin tutki erittäinkin Mordvalaisten ja Tsheremissien sekä Ostjakkien ja Voguulien kieltä. Näitä matkustuksia hän on kuvaillut huvittavassa kirjassaan Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854–58. Senjälkeen hän vielä kahdesti kävi Siperiassa Ostjakkien ja Voguulien maassa. Useat kielitieteelliset teokset syntyivät näiden matkustuksien johdosta. Niistä Ahlqvist’in teoksista, jotka yksinomaisesti koskevat Suomen kieltä, on etupäässä mainittava Suomen kielen rakennus, jonka ensimmäinen osa ilmestyi 1877. Professorinvirkaa varten Ahlqvist julkaisi väitöskirjan Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta, jossa vakautti Suomen runokielen ulkonaisen muodon. Lönnrot’in elämän hän lyhyesti esitti hänen kuolemansa jälkeen kirjassa Elias Lönnrot, elämäkerrallisia piirteitä. Mielipiteensä Kalevala-runojen syntyperästä Ahlqvist toi esiin teoksessa Kalevalan Karjalaisuus (vrt. § 7, lis. 2, muistutus).

Ahlqvist’in ensimmäiset kaunokirjalliset yritykset olivat muutamat suomennokset (Runeberg’in runoelmista y. m.). Sittemmin ilmestyneelle runokokoelmallensa antoi hän nimen Säkeniä, joiden ensimmäinen ”parvi” tuli 1860 ja toinen 1868. Senjälkeen on molemmat parvet yhteen sovitettuina moneen kertaan uudestaan painettu. Paitsi runoja on Säkeniin otettu muutamia suorasanaisiakin kappaleita, muunmuassa eräs ”Satu, kansatieteellinen unelma”. Runojen taiteellinen muoto ja se syvä ja miehuullinen tuntoisuus, joka niissä ilmaantuu, käänsivät ensi hetkestä huomion Säkenien puoleen. Niissä on monta runoa, jotka hehkuvat lämmintä isänmaallisuutta; useat niistä ovatkin nyt yleisesti tunnettuja kansallislauluja, esm. Suomen valta ja Savolaisen laulu. Isänmaallisista runoista muistettakoon vielä Miksi aina suret? Tuopa tuopi tuiman tunnon, Silloin saisi Tuoni tulla ja ennen kaikkia tuo innokas, mahtava juhlaruno Porthan’in kuvapatsaan paljastettua (1864). Kauniita ballaadeja ovat Koskenlaskijan morsiamet ja Eräs nälkätalven kuvia; toisissa runoissa lauletaan ilmi runoilijan oman elämän vaihtelevia tunteita. Mainittakoon tässä Oksasen runoista vielä Lähteelle kadussa, Syksytoiveita, Palannut runotar, Kynälampi, Joulupuu ja Pikku Annan kuoltua. Suomennosten joukossa tavataan nuo mestarilliset käännökset Schiller’in tunnetusta runoelmasta Laulu kellosta sekä latinaisista virsistä Marian murhe ja Koston päivä. – Ahlqvist on paitsi muita näytelmiä kääntänyt suomeksi Schiller’in tragedian Kavaluus ja rakkaus (”Kabale und Liebe”) ja virsikirja-komitean jäsenenä antanut ulos Virren-ehdotuksia.

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen on tullut tunnetuksi historioitsijana ja kansallisten rientojen etevimpänä valtiollisena edustajana nykyisempinä aikoina. Hän syntyi Vaasassa 1830, oli ensin koulumiehenä, tuli 1863 yleisen historian professoriksi yliopistoon, jonka paikan sittemmin vaihtoi professorin virkaan Suomen ja Pohjoismaiden historiassa, kutsuttiin 1882 senaattiin ja oli monta vuotta kirkollistoimituskunnan päällikkönä, kunnes erosi senaatista 1899. Aateloittuna hän muutti alkuperäisen sukunimensä Forsman Yrjö-Koskiseksi ja nimitettiin sitten vapaaherraksi. Hänen kirjailijanimenään on ollut Yrjö Koskinen. Nuoruuden innolla hän jo ensi ylioppilas-aikoinaan antautui suomalaisen kansallisuus-aatteen omaksi, ja hänen toimittamansa Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä oli ensimmäinen suomalainen kirja, joka saatiin julkaistuksi 1850 vuoden kiellon jälkeen, vaikka se sisällykseltään ei ollut hengellinen eikä taloudellinen. – Tiedemiehenä on Yrjö-Koskinen etupäässä työskennellyt historian alalla; muutoin hänen kirjallinen toimensa on liikkunut olletikkin valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa asioissa, jonka ohessa hän on kirjoittanut Suomen kielen oppikirjoja, kaunokirjallisuutta y. m. Historiallisista teoksista ovat etevimmät Nuijasota, sen syyt ja tapaukset (1857–59), josta sittemmin ilmestyi uudistettu laitos, yleisesti tunnettu Oppikirja Suomen kansan historiassa (1869–73, toinen painos: Suomen kansan historia), ensimmäinen perin kansalliselta kannalta kirjoitettu esitys meidän maan vaiheista, ja Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879), filosofinen katsaus ihmiskunnan valtiolliseen kehitykseen, yhtä huomattava sisällyksensä itsenäisyyden kuin selvän ja tarkan esityslaatunsa tähden. Eteviä historiallisia teoksia ovat vielä: professorinväitöskirja Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta, toisen osan loppupuoli (Rooman keisari-aika) sekä kolmas ja neljäs osa kirjasta Kertomuksia ihmiskunnan historiasta[23], Yrjö Maunu Sprengtporten’ista ja Suomen itsenäisyydestä sekä puolittain kaunokirjallinen, puolittain historiallinen kuvaelma Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta (juhlakirja Savonlinnan muistojuhlan johdosta 1875), paitsi sitä suuri joukko erityistutkimuksia aikakauskirjoissa (Historiallisessa Arkistossa y. m.), historiallisia lähdekokoelmia j. n. e. Yrjö-Koskisen valtiolliset ja yhteiskunnalliset kirjoitukset, joissa hän voimallisesti ajaa suomalaisuuden asiaa, löytyvät eri sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa, varsinkin ”Kirjallisessa Kuukauslehdessä” ja ”Uudessa Suomettaressa”. Eräs historiallinen novelli, Pohjan piltti, on Yrjö-Koskisen kynästä lähtenyt, samoin kuin muutamat runotkin, joiden joukossa tuo yleisesti laulettu Honkain keskellä.

Julius (Leopold Fredrik) Krohn, runoilija-nimeltään Suonio, oli erittäin tuottelias kirjailija ja on hartaalla innolla työskennellyt monella eri alalla. Hän syntyi Viipurissa 1835, tuli Suomen kielen dosentiksi yliopistoon, sittemmin lehtoriksi ja lopullisesti ylimääräiseksi Suomen kielen professoriksi, ja sai tapaturmaisen kuoleman purjehdusretkellä lähellä Viipuria 1888. – Julius Krohn julkaisi ”Mansikoita ja Mustikoita” nimisessä kalenterissa ensimmäiset runonsa, niinkuin myös kertoelmasarjan Kuun tarinoita ja erään esityksen ”Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta”. ”Kuun tarinat” saavuttivat pian yleistä suosiota; ne ovat tavallansa lyyrillisiä kertomarunoja suorasanaisessa puvussa, samaan tapaan kirjoitettuja kuin tanskalaisen saturunoilijan Andersenin kuvaelmat. Vähittäin ilmestyneet runot sekä ”Kuun tarinat” koottiin sitten kahteen vihkoon, joille annettiin nimi Runoelmia; v. 1882 tuli paljon enennetty painos, Suonion kootut Runoelmat ja Kertoelmat, joka sisältää muutamia novellejakin. – Krohn’in runoelmat, jotka ovat huomattavia puhtaan ja hartaan mielialansa vuoksi, lausuvat ilmi osittain isänmaallisia tunteita, osittain lemmen iloja ja huolia, murhetta armahaisen kuolemasta tai muita mielenliikuntoja; välisti on muualtakin otettu aiheita. Paraita ovat Suksimiesten laulu, Lumisateella, Purjehdusretki, Italian herääminen, Karkuri, Virsi kotimaan puolesta ja Varpunen sekä juhlaruno Runebergin kuvapatsasta paljastaessa, niinkuin myös ne runot, jotka on järjestetty Emma nimiseen sarjaan. Kansantajuisten kirjain ja aikakauslehtien toimittajana on Krohn suuresti edistänyt kotimaista kirjallisuutta; niin hän julkaisi kuvalehdet Maiden ja Merien takaa (1864–1866) ja Suomen Kuvalehti (1873–1880).

Hänen tieteelliset toimensa olivat monta eri lajia. Osittain ne koskivat Suomen kieltä ja sen lähimpiä sukukieliä (Viron kielioppi), osittain oman maan tahi yleistä historiaa; pääasiallisesti olivat kuitenkin Suomen kirjallisuuden historia ja muinaisrunous hänen työalansa. Sitä laatua oli, paitsi yllämainittua kirjoitusta Suomen kansanrunoudesta, jo Krohn’in väitöskirja dosentin-virkaa varten, Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta, ja erittäin huomattava on hänen teoksensa Suomalaisen kirjallisuuden historia, jonka ensimmäinen osa – ainoa, mikä häneltä ehti valmistua, – valaisee Kalevalaa sekä esteettisessä suhteessa että sen kokoonpanon ja syntymätavan puolesta. Näiden tutkimusten hedelmiä ovat vielä Helmivyö suomalaista runoutta, kirjallishistoriallinen kokoelma valittuja suomalaisia runoja, ja toisintojen nojalla lisätty uusi Kullervon runojen laitos. Kirjallishistoriallisiin teoksiin kuuluu myös Suomalaisen virsikirjan historia, johon tekijälle antoi aihetta hänen ahkera työnsä suomalaisessa virsikirja-komiteassa. Uuden suomalaisen virsikirjan muodostus onkin pääasiallisesti luettava hänen ansiokseen. – Krohn on antanut miellyttäviä historiallisia kuvaelmia teoksissaan Kertomuksia Suomen historiasta (4 osaa) ja Suomen historia nuorisolle; paitsi sitä on hän kirjoittanut kuudennen ja seitsemännen osan kirjasta Kertomuksia ihmiskunnan historiasta. Esityksen suomalais-ugrilaisista kansoista, nimeltä Suomen suku, hän on julkaissut Kansanvalistusseuran ”Maantieteellisissä kuvaelmissa”.

Krohn oli hyvin uuttera suomentaja, kääntäen sekä runomittaisia että suorasanaisia teoksia (Körner’in ”Syyn sovitus”, Macaulay’n ”Englannin historia”, I osa, ”Andersen’in satuja” useampia vihkoja, useat Walter Scott’in romaanit y. m.).

Julius Krohn’in jälkeen jäi paljon käsikirjoituksia ja muistiinpanoja, etenkin suomalaista mytologiaa ja kirjallisuudenhistoriaa koskevia. Hänen poikansa, Kaarle Krohn, on jatkanut isänsä työtä muinaistaruston ja kansanrunouden alalla ja on toimittanut julkisuuteen hänen mytoloogiset kirjoituksensa nimellä Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus, niitä täydentäen ja sovittaen uudempain tutkimusten mukaan. Samalla lailla hän nimellä Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet on julkaissut isä vainajansa kirjallisuudenhistorian jatkon Agricolasta eteenpäin.

Lisäys. A. E. Ahlqvist’in tärkeimmät kielitieteelliset teokset ovat paitsi ylempänä mainittuja: ”Länsi-suomalaisten kielten sivistyssanat”, jonka kirjan hän ensin antoi ulos ruotsiksi, vaan sitten uudistettuna saksaksi (”Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen”), Vatjan kielioppi (ruotsiksi) ja Saksan kielellä kirjoitettu Moksha-Mordvan kielioppi, tutkimus Vepsän kielestä ja kirjoitus ”Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta”. Ostjakkein ja Voguulien oloja on hän hauskasti kuvaillut saksankielisessä teoksessa ”Unter Wogulen und Ostjaken”. – Aikakauskirja ”Kieletär” sisältää arvosteluita ja erityistutkimuksia kielitieteen alalta. Nuorisoa varten on Ahlqvist toimittanut selityksillä varustetun laitoksen ”Valittuja Suomen kansan sananlaskuja”. Kalevalan kokoonpanoa koskee yliopistollisena kutsumuskirjana ilmestynyt kirjoitus ”Tutkimuksia Kalevalan tekstissä ja tämän tarkastusta”.

Yrjö-Koskisen teoksista sopii vielä mainita ”Finska språkets satslära”, ensimmäinen Suomen kielen lauseoppi, sekä ”Olavi Maununpoika Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keski-ajalla”, ”Lähteitä Ison-vihan historiaan” ja ranskaksi kirjoitettu tutkimus Liiviläisistä, ”Sur l’antiquité des Lives en Livonie”. Kansantajuista lukemista tarjoo kirjanen ”Opiksi ja huviksi”.

Siihen aikaan, jolloin henkinen elämä Suomessa rupesi kaikin puolin runsaammaksi varttumaan, esiintyi näytelmäkirjallisuuden alalla nuori mies, jossa asui omituinen, valtava runoilijahenki. Se oli Aleksis Kivi eli, niinkuin hänen oikea nimensä kuului, Aleksis Stenvall. Hän syntyi Lokakuun 10 p. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä, jossa hänen isänsä oli räätälinä. Saatuansa kotona ensimmäiset opin-alkeet, lähetettiin nuori Aleksis seitsentoista-vuotiaana Helsinkiin kouluun; köyhyyden tähden monenlaista puutetta nähtyään, hänen onnistui päästä ylioppilaaksi 1857. Kivi ei pyrkinytkään edemmäksi opin tiellä, mutta lukematta ei hän kuitenkaan ollut; päinvastoin hän rikastutti henkeänsä useilla maailmankirjallisuuden parailla teoksilla, joita luki ruotsiksi käännettyinä. Hänen mielikirjansa olivat Raamattu, Kalevala, Shakespearen näytelmät ja Cervantes’in Don Quixote. Ensimmäinen teos, jonka hän toi julkisuuteen, oli murhenäytelmä Kullervo, joka valmistui vuonna 1859, mutta sitten parannettuna 1864 painettiin Suom. Kirjallisuuden Seuran ulos-antamaan ”Näytelmistöön”. Varattomuus ja monenlaiset vastoinkäymiset olivat runoilijan alituisina kumppaneina; mutta hänen kuvausvoimansa ei siitä lannistunut, vaan tuotti yhä uusia runoteoksia. Kiven tila johonkin määrin ulkonaisesti parani, kun eräs jalomielinen nainen, neiti Charlotte Lönnqvist, toimitti hänelle huoneen ja elatuksen omalla asuinpaikallaan Siuntion pitäjässä. Siellä hän kirjoitti enimmät teoksensa vuosien 1864 ja 1871 välillä. Jo loppupuolella vuotta 1864 ilmestyi komedia Nummisuutarit, jossa mestarillisella huumorilla kuvataan Etelä-Hämeen kansan-elämää ja ”Nummisuutarin Eskon” onnistumatonta naimaretkeä. Näyttämöllä esitettynä on se nykyään suomalaisen yleisön mielikappaleita. Nummisuutarien jälkeen tuli runokokoelma Kanervala, hauska yksinäytöksinen komedia Kihlaus sekä Karkurit, näytelmä viidessä näytöksessä, ja pieni draamallinen idylli Yö ja päivä. Vuonna 1869 ilmestyi näytelmä Lea, kokoonpanon ja taiteellisen muotonsa puolesta täydellisin Kiven teoksista, ihana itämaan idylli, jossa kauniilla tavalla kuvataan kristin-uskon voittoa Vapahtajan aikana. Se on, niinkuin eräs arvostelija on sanonut, ”hempeä kukka, jossa itämaiden hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet yhteen”. Seuraavana vuonna tuli ulos Seitsemän veljestä, suuri romaani, jossa samoin kuin Nummisuutareissakin realistisella tavalla ja verrattomalla taidolla kuvataan kansan-elämää sekä lystilliseltä että vakavaltakin puolelta. Moni ihana luonnonkuvaus kaunistaa tätä teosta, ja sen pohjana on se siveellinen aate, ett’ei ihminen voi menestyä ilman sivistystä; vaikka hän, niinkuin Jukolan veljekset, koettaakin sitä paeta erämaan syvyyteen, niin hänen oma luontonsa vetää hänet takaisin sivistyksen helmaan. – Mutta surkea kohtalo odotti onnetonta runoilijaa; hänen sekä ruumiinsa että sielunsa voimat rupesivat raukeamaan; ennenkuin julkisuuteen ehti hänen viimeinen näytelmänsä Margareta (1871), oli pimeys peittänyt hänen järkensä. Aleksis Kivi kuoli veljensä luona Tuusulassa vuoden viimeisenä päivänä 1872. ”A. Kiven Valitut teokset” julkaistiin Suom. Kirjallisuuden Seuran toimesta ja siihen kokoelmaan otettiin myöskin hänen jälkeen-jääneet runoelmansa, muun muassa näytelmä Leo ja Liina ja sievä kertomus Koti ja Kahleet. – Kivellä on vilkas ja rikas kuvausvoima; hänen vahvin puolensa on ihmisluonteiden kuvaileminen. Vähemmin hän huoli teostensa taiteellisesta säännöllisyydestä. Kivi on täysi realisti, mutta rakentaa kuvaelmansa aina ideaaliselle pohjalle. Hän on pääasiallisesti draamallinen runoilija, mutta samalla hyvä kertoilija, niinkuin hänen suuri romaaninsa todistaa. Heikompia ovat hänen lyyrilliset tuotteensa eikä runomittainen kieli häneltä oikein suju; mutta hänen vilkas mielikuvituksensa on silläkin alalla luonut muutamia kauniita kuvauksia, esm. ”Lintukoto” ja ”Lapsi”. Raikkaalta soi niin-ikään ”Metsämiehen laulu”. Muista runoista sopii vielä mainita ”Äiti ja lapsi” sekä ”Suomenmaa”.

Vuonna 1868 ilmestyi murhenäytelmä Saul, jonka tekijä on Tuokko eli Antti Törneroos (synt. Iitissä 1835, † 1896). ”Saul” on enemmän draaman muotoon sovitettu runoelma kuin varsinainen näytelmä; lyyrillinen kauneus siinä voittaa draamallisuuden. Se on varsinkin huomattava erinomaisen sointuvan ja säännöllisen runokielensä vuoksi, jossa suhteessa sillä on suuri merkitys kirjallisuutemme historiassa. Tuokko on paitsi sitä kirjoittanut lyyrillisiä runoelmia, jonka ohessa hän on esiintynyt ahkerana näytelmäin ja muiden runoteosten suomentajana. Hänen kääntämiänsä ovat Runeberg’in ”Hauta Perhossa” ja ”En voi”, Schiller’in ”Maria Stuart”, Tegnér’in ”Aksel”, useat Franzén’in ”Selma-lauluista”, Burger’in ”Lenora” y. m. Näytelmäin suomennoksia ei ole kaikkia painettu.

Vuodesta 1872 meillä on oma kansallisteaatteri, jonka perustaminen on sen nerokkaan johtajan Kaarlo Juhana Bergbom’in ansio (synt. 1843). – Kaarlo Bergbom on suomeksi kirjoittanut näytelmän Paola Moroni, useita arvosteluita ja muita taidetta ja kaunokirjallisuutta koskevia kirjoituksia sekä muutamia novelleja (”Sydämmiä ihmistelmeessä” y. m.).

Lisäys. Suomalaisen kansallisteaatterin perustamista valmistettiin seuranäytelmillä, ja sen varsinainen alku on luettava 10 p:stä Toukokuuta 1869, kun Helsingissä näytettiin Kiven Lea etevän ruotsalaisen taiteilijattaren, rouva Hedvig Charlotte Raa’n (nyk. rouva Winterhjelm’in) avulla. Senjälkeen se taidelaitoksena jo on ehtinyt kantaa sangen kauniita hedelmiä ja on suomalaiseen kirjallisuuteenkin elähyttävästi vaikuttanut. Paitsi monta monituista näytelmää, jotka teaatteria varten on käännetty, on ilmestynyt paljon alkuperäisiäkin draamoja, niiden joukossa monta vallan ansiokasta. Erittäin huomattavia ovat Minna Canth’in ja J. H. Erkon näytelmät; näistä, niinkuin muutamien muidenkin erikseen mainittavien kirjailijain draamoista tehdään edempänä tarkemmin selkoa. – Suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen on myös luettava G. von Numers’in ruotsiksi kirjoitetut, mutta suomennettaessa uuden muodostuksen saaneet teokset ”Kuopion takana” ja ”Elinan surma”; edellinen on oivallinen komedia ja jälkimäinen, jota ei ole vielä kokonaisuudessaan painettu, mahtavasti vaikuttava murhenäytelmä. G. v. Numers’in draamoja ovat vielä ”Tuukkalan tappelu” ja ”Eerikki Puke”. – Inkerin kansan elämästä sai Matti Kurikka aiheen näytelmäänsä ”Viimeinen ponnistus”, joka koskee orjain vapauttamista Venäjänmaalla. Muistettakoon myös Robert Kiljander’in hullunkuriset huvinäytelmät: ”Amalia ystävämme”, ”Mestarin nuuskarasia”, ”Pukkisen pidot”, ”Pahassa pulassa”, ”Kumarrusmatka” j. n. e. Viime aikoina ovat vielä kirjoittaneet näytelmiä Martti Wuori (M. A. Bergh), Juhani Sjöström y. m.

Edellisen ajanjakson kirjailijoista on ainoastaan Pietari Hannikainen muistettava novellikirjallisuuden alalla, ja hänenkin kertoelmansa kuuluvat suureksi osaksi nyt tarkastettavan ajan tuotteisiin (vrt. § 34, lis.). Kuusikymmen- ja seitsenkymmen-luvulla Kaarle Jaakko Gummerus (synt. 1840, lyseon opettaja Jyväskylässä, † 1898) kirjoitteli romaaneja ja novelleja (”Alkuperäisiä suomalaisia Uuteloita”, ”Ylhäiset ja alhaiset” y. m.); nämä, niinkuin myöhemmin toimitetut aikakauslehdetkin (”Kyläkirjasto” ja ”Kyläkirjaston Kuvalehti”), saivat, varsinkin kansan kesken, laajan lukijakunnan. Samaan aikaan aloitti kirjallisen toimensa rouva Theodolinda Hahnsson (o. s. Limón, synt. 1838), nykyään Theodolinda Yrjö-Koskinen, ennen mainitun historioitsijan ja valtiomiehen Y. S. Yrjö-Koskisen toinen puoliso. Hänen somat, idyllintapaiset kertoelmansa kuvailevat enimmiten kansan elämää (”Kotikuusen kuiskehia”, ”Martta” y. m.). Huomattavin hänen teoksistaan on laveanpuolinen novelli ”Huutolaiset”.

Merkillisin teos tällä alalla 1870-luvulta oli Kiven ”Seitsemän veljestä”, josta jo ennen on puhuttu ja jonka vaikutus on selvästi havaittava seuraavan ajan romaani- ja novellikirjallisuudessa.

Vilkkaalla ja sievällä, usein leikillisellä kertomustavallaan viehättää Kaarle (Gustav Samuel) Suomalainen (synt. 1850, lehtori Kymölän seminaarissa), joka salanimellä Samuli S. on julkaissut kaksi sarjaa Novelleja (”Halla-yö”, ”Kesäinen tarina”, ”Kosto”, ”Piispan Ellu”, ”Tulipalo” y. m.). Sen ohessa on Suomalainen osoittanut erinomaista taitoa suorasanaisten kirjain kääntämisessä; paitsi muuta hän on suomentanut useita kaunokirjallisia teoksia, varsinkin ranskan- ja venäjänkielisiä (Sandeau’n, Pushkin’in, Gogol’in ja Turgeniev’in kertomuksia, Topeliuksen ”Nuoruuden unelmia” y. m.). Suomalainen on myös kirjoittanut pari pientä huvinäytelmää sekä runoja lapsia varten.

Huomattava ilmiö suomalaisen kirjallisuuden alalla ovat ne monilukuiset, kansan syvistä riveistä lähteneet kirjailijat, jotka nykyisempinä aikoina ovat julkaisseet romaaneja ja novelleja. Suomen kansan luonnollinen taipumus runolliseen tuotantoon näkyy myös näissä kansankirjailijain suorasanaisissa teoksissa. Vanhin heistä on Pietari Päivärinta (synt. 1827, lukkari Ylivieskassa Pohjanmaalla); hänen kertoelmansa, ollen ensimmäisiä laatuaan, ovat nostaneet paljon huomiota, ja luonnonmukaisella tavalla niissä kuvaillaan kansan-elämää. Parhaat ovat Elämäni (jossa tekijä oikeastaan esittelee omaa elämäkertaansa) ja ne, jotka ilmestyivät yhteisellä nimityksellä Elämän havainnoita (niiden joukossa varsinkin Vaimoni, Uudistalo, Halla-aamuna, Puutteen Matti ja Kontti-Anna). Muista Päivärinnan teoksista ansaitsevat erittäin mainitsemista Tintta-Jaakko ja Minä ja muut, Sakeus Pyöreän kertomuksia.

Lisäys. Romaanikirjallisuutemme vanhempaan kehitysjaksoon kuuluu vielä Evald Ferdinand Jahnsson († 1895), jonka ansioksi on luettava, että hän suomenkielisessä kirjallisuudessa pani alkuun historiallisen romaanin (”Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa”, ”Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudelta”, y. m.); samoin hän draamankin alalla on muistettava ensimmäisenä, joka valitsi aineensa kotimaan historiasta (”Lalli”, ”Bartholdus Simonis”, ”Raatimiehen tytär”). – Historiallisen kertomuksen ”Nevalaiset” on kirjoittanut J. A. Bergman, niinkuin myös novellin ”Aumolan emäntä”. – Onnistuneita kuvaelmia, varsinkin kansan elämästä, julkaisi Vilho Soini Suomen Kuvalehdessä salanimellä ”Pii” (”Kirjavia kuvia pölkkyjen historiasta”, ”Sedän toivo”); saman tekijän kirjoittamia ovat novellit ”Erkki” ja ”Kaarlo Tiira” sekä näytelmät ”Valoa kansalle” ja ”Kevään oikkuja”. – Nimimerkillä Kah on K. A. Heman julkaissut ”Kysymysmerkkiä” ja muita kuvaelmia Hämeen kansan elämästä. – Mainittakoon vielä Emil Nervander (salanimi Emlekyl), jonka ruotsiksi kirjoitetut novellit (”Uotilan isäntä”, ”Katri”) sekä satukokoelma ”Honkain tarinat” ilmestyivät Suomen kielellä.

Melkein kaikki yllämainitut teokset tulivat julkisuuteen 1870-luvulla ja 1880-luvun alkupuolella. – Miellyttävänä kertoilijana ilmaantui samaan aikaan Juhana Viktor Calamnius (synt. 1838, † tuomioprovastina Kuopiossa 1891) niissä muinais-aikaisissa taruissa, joita hän esitteli Ovidion mukaan (Kreikkalaisia satuja kirjeissä Suleimalle). Calamnius on muutoin tunnettu Aristoteleen Runous-opin ja Platonin ”Faidonin” suomentajana.