Aleksander suuri (336-323).

Aleksanderin nuoruus.

Alusta loppuun asti oli Aleksanderin elämässä jotain ihmeellistä ja erinomaista. Aristoteles, aikakauden suurin ajattelija, tuli hänen opettajaksensa. Filippos kutsuessaan häntä sanoi kirjeessään vähemmin kiittävänsä jumalia siitä, että hänellä oli poika, kuin siitä, että poika oli syntynyt Aristoteleen aikana. Tämän opettajan johdolla sai Aleksander tietoja, jotka asettivat hänet aikansa sivistyksen kukkulalle. Senpä tähden hän sanoikin saaneensa isältään elämän, vaan Aristoteleelta oppineensa sitä käyttämään. Aikaisin jo näkyi hänessä rohkeutta ja neuvokkaisuutta. Niitä hän näytti kesyttäessään hänen isällensä lähetettyä tessalialaista Bukefalos-ratsua, joka oli niin kipakka ja hurja, ett'ei kukaan uskaltanut nousta sen selkään. Kun moni jo turhaan oli yrittänyt ohjata hevosta, lähestyi Aleksander, tarttui Bukefalon suitsiin ja käänsi ratsun kohti aurinkoa, hän kun oli huomannut hevon pelkäävän omaa varjokuvaansa. Ripeästi hypähti hän nyt selkään ja hillitsi ratsua ja Bukefalos sitte nöyrästi totteli häntä, vaikk'ei koskaan toista ratsastajaa. Filippos ylpeillen pojastaan lausui silloin: "Etsi, Aleksander itsellesi toinen kuningaskunta; Makedonia on sinulle liian pieni!"

Palava kunnianhimo liikkui aikaisin Aleksanderin mielessä. Kuullessaan kerrottavan isänsä voittoja lausui hän pahoillaan: "Isäni toden totta ei jätä minulle enää mitään tekemistä." Kun Aristoteles kertoi hänelle, että moni taivaankappale kyllä oli yhtä suuri kuin maakin, itki nuorukainen ajatellessaan, että hän luultavasti ei saisi noista monista maailmoista yhtäkään valloitetuksi. Enimmin kaikista kuolevaisista ylisteli hän Akilleuta onnelliseksi, koska hänellä oli ollut sellainen ystävä kuin Patroklos ja hänen kunniansa oli tehnyt kuolemattomaksi sellainen runoilija kuin Homeros. Ja tämän muinaisen laulajan runoelma olikin hänelle niin rakas, että hän sotaretkillään aina piti kanssansa Aristoteleen tarkastamaa Iliadin kopiota ja yöksi asetti sen päänsä alle miekkansa viereen.

Tulinen kiivaus, joka eksytteli verisiin kostotöihin oli jo alusta alkaen Aleksanderin luonteen pahin vika. Kun hän kahdenkymmenen vuoden ikäisenä nuorukaisena nousi isänsä kuoltua valtaistuimelle, uudistivat Tebe ja Atena entisen liittonsa Makedoniaa vastaan. Nopeasti kuin leimaus riensi Aleksander Tebeä vastaan, joka kiivaalla taistelulla valloitettiin. Kiukuissaan Aleksander hävitytti kaupungin kokonaan; ainoastaan temppeli säästettiin sekä se talo, joka oli ollut runoilija Pindaron omana. Atenalaiset, kauhistuen rangaistusta, joka oli kohdannut Tebeä, laittoivat lähettiläitä pyytämään Aleksanderilta rauhaa. Hän vaati, että hänelle annettaisiin kymmenen puhujaa, niiden joukossa Demostenes. Mutta eräs atenalainen Aleksanderin ystävä saattoi kuninkaan luopumaan siitä vaatimuksestaan. Atenan täytyi vain luvata pysyä vast'edes horjumattoman uskollisena Aleksanderille.

Persian valtakunnan valloitus.

Korintossa pidetyssä kokouksessa, jossa oli läsnä valtuutettuja kaikista Kreikan valtioista, päätettiin ryhtyä jo Filippon varustamaan sotaretkeen persialaisia vastaan. Ennen lähtöänsä Aasiaan päätti Aleksander kysyä neuvoa Delfin orakelilta; mutta kun hän saapui eräänä sellaisena päivänä, jota katsottiin onnettomaksi, ei temppelin naispappi suostunut istuutumaan kolmijalalle. Aleksander silloin otti rohkeasti hänet kiinni käsivarresta ja talutti istuimelle. "Poikani, sinä olet voittamaton", lausui papitar vähän äkeissään, kun näki, ett'ei vastusteleminen auttanut. Mutta silloin Aleksander päästi hänet irti ja lausui olevansa aivan tyytyväinen siihen orakeli-vastaukseen. Ennen lähtöään jakeli hän maatiluksia, kyliä ja kaupunkeja ystävilleen. Perdikkas, eräs Aleksanderin sotapäälliköistä, kysyi sen johdosta: "Mitäs sitte jää itsellesi?" Aleksander vastasi: toivo!

Kevään tultua purjehti Aleksander Hellesponton yli Vähä-Aasiaan. Hänen sotaväessään oli lähes 40,000 miestä, kaikki karastuneita ja hyvin harjautuneita sotilaita. Vanhan Trojan luona toimitti Aleksander juhlalliset leikkitaistelut Akilleun haudan ympärillä.

Persian kuningas Dareios Kodomannos osoitti sellaista halveksimista vihollistansa kohtaan, että kuultuaan Makedonian sotajoukon nousseen Aasian rannalle lähetti maaherroilleen käskyn ottaa kiinni Aleksander, antaa hänelle keppiä selkään ja toimittaa hänet väkinensä valtakunnan kaukaisimpaan maakuntaan. Noin 120,000 miehen suuruinen persialaisjoukko koottiin Granikos-joen varrelle Frygiaan (334) panemaan toimeen käskyä. Aleksanderin päälliköt eivät olisi lähteneet kaalamalla joen yli ryntäämään, mutta hän lausui: "Hellespontos häpeäisi, että on kantanut ylitsensä meidät, jos nyt pelkäisimme tätä pientä puroa." Hän syöksyi sotamiehinensä jokeen ja kaaloi onnellisesti ylitse. Lyhyellä taistelulla persialaiset kokonaan voitettiin ja heidän rikkailla aarteilla täytetty leirinsä joutui voittajan käsiin.

Granikon taistelun jälkeen valloitettiin helposti koko Vähä-Aasia. Otettuaan haltuunsa rantakaupungit marssi Aleksander sisämaahan, ja saapui Frygiaan Gordion-kaupunkiin. Siellä säilytettiin vanhoja kuninkaan vaunuja, joiden aisaan ies oli kiinnitetty hyvin mutkikkaalla solmulla. Vanha tarina kertoi, että ken aukasi solmun, oli pääsevä Aasian herraksi. Aleksander sivalsi miekkansa ja leikkasi yhdellä iskulla solmun rikki, sanoen: "Millä tavalla se auaistaan, ei merkitse mitään."

Tarsossa kääntyi Aleksander kovin sairaaksi, kun oli varomattomasti uinut Kydnos-joessa. Lääkäri Filippos oli tehnyt lääkejuoman. Silloin tuotiin kirje uskolliselta päälliköltä Parmenionilta, joka kirjoitti: "Älä luota Filippoon; persialaiskuningas on suurella rahasummalla lahjonut hänet ja luvannut tyttärensä hänelle puolisoksi." Mutta kun Filippos levollisesti astui sisään ja hyvästi kesti Aleksanderin tutkivan katseen, otti Aleksander toisella kädellään pikarin ja tyhjensi sen, samalla antaen toisella kädellään lääkärille Parmenionin kirjeen. "Paranemisesi vapauttaa minut", sanoi lääkäri, ja Aleksander parani.

Dareios oli tällä välin lähestynyt 600,000 miehen kanssa. Mutta pysymättä tasangolla, jossa olisi voinut levittää joukkonsa ja kokonaan piirittää makedonialaiset, siirtyi hän ahtaille poluille, joilla niin suuren ihmispaljouden oli vaikea liikkua. Tämän tyhmyyden syynä oli imartelevain hovimiesten lausuma pelko, että Aleksander pakenemalla ehkä pelastuu pian tapahtuvasta rangaistuksestaan.

Dareion kulku tapahtui seuraavassa järjestyksessä. Edellä kannettiin hopea-alttarilla tulta, jota persialaiset sanoivat pyhäksi ja ijankaikkiseksi. Sitte seurasivat magilaiset, laulaen maansa pyhiä lauluja. Näiden jälkeen astui 365 purpurapukuista nuorukaista. Heidän jäljessään vetivät valkoiset hevoset auringonvaunuja, joita vähän matkan päässä seurasi kahdentoista kansakunnan ratsuväki erilaisine aseineen ja tapoineen. Jäljempänä astui "kuolemattomain joukko", kymmenen tuhatta miestä, kalliimmin koristettuina kuin mitkään muut barbarit, sillä heillä oli kultaiset kaulavitjat sekä nutut koristettuna kullalla ja aluspuku jalokivillä. Vähän matkan päässä näistä marssi se viidentoista tuhannen suuruinen joukko, jota sanottiin "kuninkaan sukulaisiksi" ja joka oli koristeltu melkein naisten tapaan; heidän aseensa olivat komeat ja muotonsa ylellinen. Kammaripalvelijoita edellänsä ajoi sitte Dareios komeissa vaunuissa korkeammalla kaikkia muita; kullasta ja hopeasta tehdyt jumalankuvat koristivat vaunujen molempia sivuja. Jalokiviä loisti ikeen alta, jonka päällä seisoi kaksi kyynärän pituista jumalankuvaa, tehdyt puhtaasta kullasta. Kuninkaan puku oli ylellisen komea; mantteli loisti kullasta ja sapelin tuppi oli tehty jalokivistä. Kymmenen tuhatta keihäsmiestä seurasi häntä, joilla oli hopealla silatut ja kultakärkiset keihäät, ja näiden jäljessä kolmekymmentä tuhatta miestä jalkaväkeä. 600 jalan päässä ajoi Dareion äiti vaunuissa ja toisissa Dareion puoliso, joukko ratsastavia naisia seuranansa. Heidän jäljestänsä tuli muu sotajoukko kirjavassa epäjärjestyksessä.

Makedonialaisjoukko sen sijaan oli aivan toisen näköinen; ei miehet eikä hevoset loistaneet kullasta eikä kirjavista vaatteista, vaan olivat sen sijaan puetut rautaan ja vaskeen. Se joukko voi helposti sekä pysähtyä että marssia eteenpäin, sitä ei haitannut tarpeeton väki eikä liiat kantamiset.

Aleksander vei joukkonsa mitään häiriötä kohtaamatta ahtaan Issos-solan läpi. Suurella tasangolla solan suun pohjoispuolella seisoi Persian sotavoima. Kokenut päällikkö Parmenion, joka johti vasenta siipeä, koetti estää vihollista äkkiarvaamatta piirittämästä ja levitti sentähden rintamansa aina alas mereen asti. Oikealla siivellä ryhtyi Aleksander rohkeasti rynnäkköön ja eteni vastustamattomasti vihollisjoukkojen lävitse. Uljaasti riensi hän joukkonsa etupäässä Dareiota vastaan, joka istui vaunuissansa korkeammalla kaikkia muita ja siten kiihotti sekä omaa väkeänsä puolustukseen että vihollisia rynnäkköön. Siellä nyt alkoikin tulisin taistelu. Turhaan Dareion veli johti ratsumiehensä vaunujen eteen ja turhaan myöskin persialaisväen urhollisimmat päälliköt riensivät sinne; kaikki he kunnialla kaatuivat kuninkaansa silmäin edessä. Vaunuhevoset, joita oli pistelty keihäillä, joutuivat tuskasta raivoihinsa ja alkoivat hyppiä, niin että näytti kuninkaan täytyvän pudota vaunuista; silloin Dareios hyppäsi maahan ja peljäten muuten joutuvansa elävänä vihollisen käsiin nousi ratsun selkään ja kiiruhti pois taistelukentältä.

Silloin muutkin läksivät pakoon, heittäen pois aseensa. Makedonialaiset ajoivat voitettuja takaa ja saivat persialaisten valloitetusta leiristä suuren saaliin. Dareion äiti ja puoliso joutuivat Aleksanderin käsiin, joka heitä kohteli erinomaisen arkatuntoisesti.

Isson taistelun jälkeen saavutettiin menestys toisensa perästä. Koko Foinikia, paitsi Tyroa, antautui heti. Rohkealla sillan teolla yhdisti Aleksander saaren, jossa Tyros oli, mannermaahan ja siten saatiin viimein sekin valloitetuksi kiihkeän vastarinnan jälkeen. Vihoissaan tuosta itsepäisyydestä naulitutti kuningas 2,000 vankia ristiin ja 30,000 Tyron asujanta myötiin orjiksi. Palestina antautui vapaaehtoisesti ja Egyptissä otettiin Aleksander vapauttajana vastaan.

Oleskellessaan Egyptissä perusti Aleksander Nilin suuhun Aleksandrian, tulevan maailmankaupungin, ja teki retken Libyan hieta-aavikoille, jossa hän Ammonin papeilla julistutti itsensä jumalan pojaksi. Tällä välin kokosi Dareios Eufratin tasangolle lukemattoman sotajoukon. Saatuaan siitä tiedon palasi Aleksander Egyptin ja Syrian kautta sekä meni Eufratin yli. Suurella tasangolla Arbelan luona, lähellä vanhaa Nineveä, tapasivat armeijat toisensa.

Ennen taistelun alkua lähetti Dareios Aleksanderille kirjeen, tarjoutuen luovuttamaan sen puolen valtakuntaa, joka oli Eufratin länsipuolella, ja antamaan tyttärensä hänelle puolisoksi. Aleksander vastasi: "Kaksi aurinkoa ei voi paistaa rinnakkain taivaalla, eikä myöskään kaksi maailman-valtakuntaa vallita vierekkäin maan päällä." Parmenion silloin lausui: "Minä ottaisin tarjouksen vastaan, jos olisin Aleksander." Kuningas vastasi: "Niin minäkin tekisin, jos olisin Parmenion."

Vielä taistelun edellisenä aamuna makasi Aleksander niin raskaasti, että Parmenionin täytyi häntä herättää. "Herra," sanoi päällikkö-vanhus, "sinähän makaat, niinkuin jo olisimme voittaneet." "No emmekö sitte ole voittaneet," vastasi kuningas, "kun vihollinen kerran on edessämme?"

Aleksander johti nytkin oikeaa siipeä ja Parmenion vasempaa. Molempain siipien taistellessa riensi eräs persialainen ratsuosasto kiertotietä ryöstämään makedonialaisten kuormastoa. Parmenion sen huomattuaan lähetti heti sanansaattajan ilmoittamaan vaaraa kuninkaalle. Mutta Aleksander vastasi: "Mene takaisin ja sano Parmenionille, että jos voitamme, niin saammehan takaisin oman omaisuutemme, vieläpä anastamme vihollisenkin tavarat." Aleksander tunkeutui oikean siipensä etupäässä siihen paikkaan, jossa Dareios istui vaunuissansa. Kun Dareion ajaja, joka istui hänen edessänsä hevosia ohjaamassa, lävistettiin keihäällä, levisi persialaisarmeijaan huhu, että kuningas itse oli surmattu, ja siitä syntyi suuri häiriö.

Makedonialaisten vasen siipi oli Parmenionin johdolla täll'aikaa ahdingossa. Mutta viimein kuitenkin makedonialaiset pääsivät voitolle sielläkin, kun persialaiset menettivät rohkeutensa, kuullessaan kumppaniensa joutuneen tappiolle toisella siivellä. Siten tuli Aleksanderin voitto täydelliseksi.

Sitte seurasi läheisten tärkeäin maakuntain valloittaminen. Molemmat pääkaupungit, Susa ja Babylon, antautuivat heti ja voittaja sai niistä äärettömän saaliin. Aleksander kiirehti nyt Persepoliisen, koska sai kuulla asujanten aikovan ryöstää Dareion aarteet: hän ehtikin perille hyvään aikaan ja jakeli aarteet urhollisimmille sotilailleen. Mutta kohta Persepoliisen tultuaan hairahtui hän juovuspäissään poltattamaan kauniin kuninkaallisen palatsin, ollen itsekin sen sytyttämisessä osallisena. Pakomatkalla Baktraan kavalsivat Dareion omat palvelijansa ja surmasivat hänet. Aleksander ei suinkaan palkinnut murhamiestä, vaan päin vastoin jätti hänet Dareion äitille, joka hänelle kosti hirmuisesti. Mutta samalla Aleksander itse myöskin tahrasi saavutettujen voittojensa kunniaa kopeudella ja sopimattomalla julmuudella; Parmenionin poika Filotas mestattiin ainoastaan perusteettoman epäluulon tähden, ja kohta sai isäkin kärsiä saman kohtalon.

Indian retki. Aleksanderin kuolema.

Valloitettuaan Baktran päätti Aleksander lähteä retkelle Indiaan, jota maata silloin, niinkuin nykyaikaankin, katsottiin koko maailman rikkaimmaksi. Hän marssi pitkin Indus-jokeen laskevan Hydaspeen varsia. Kaikkialla ottivat läheiset ruhtinaat hänet vastaan alammaisuuden osoituksilla. Ainoastaan Poros-kuningas ei tahtonut taistelutta uhrata valtakuntaansa, vaan kokosi kaiken sotavoimansa ja läksi valloittajaa vastaan. Urhollisen puolustuksen jälkeen joutui hän, menetettyään taistelussa kolmatta kymmentä tuhatta miestä, tappiolle ja viimein vangiksi. Hänet vietiin Aleksanderin eteen, joka häneltä kysyi, millaista kohtelua hän toivoi. "Kuninkaallista", vastasi Poros. "Mutta etkö pyydä mitään enempää?" kysyi vielä Aleksander. "En," vastasi Poros, "sana kuninkaallinen käsittää kaikki." Ihmetellen tätä sielun ylevyyttä, jota ei edes vastoinkäyminenkään näyttänyt voivan kukistaa, antoi Aleksander hänelle takaisin valtakuntansa, vieläpä sitä suurensikin uusilla maakunnilla.

Voitettuaan Poron marssi Aleksander sisämaahan, jossa asuvaiset rauhalliset kansat eivät tehneet sanottavaa vastarintaa. Saavuttuaan lähelle erästä kaupunkia, jossa joukko bramaaneja (indialaisia viisaita) oli koossa, halusi Aleksander puhella heidän kanssansa ja lähetti sitä varten heidän luoksensa filosofi Onesikriton. Hän tapasikin viisitoista bramaania, jotka seisoivat liikahtamatta koko päivän auringon noususta laskuun asti ja sitte yöksi palasivat kaupunkiin. Onesikritos taivutti erään heistä, Kalanon, lähtemään Aleksanderin luo, ja tältä bramaanilta kuningas suurella mieltymyksellä kuuli monta kohtaa bramaanein salaperäisestä opista. Tämä Kalanos, sittemmin tuntien vanhuudenheikkoutensa enenevän, päätti kansansa tavan mukaan itse elämänsä. Hän näet teki itse rovion ja sanottuaan jäähyväiset nousi sille palamaan.

Aleksander marssi edelleen aina Hyfasis- (Bejah-) joelle asti. Sotamiehet olivat jo kauan tyytymättöminä seuranneet häntä ja alkoivat nyt julki kinastuksen, kun hän aikoi mennä vielä senkin joen yli, sekä jyrkästi vaativat paluumatkalle lähtöä. Aleksander silloin vimmassa pysyi kolme päivää teltassaan, mutta viimein hän huomasi välttämättömäksi taipua ja antoi, vaikka harmissaan, paluukäskyn.

Laivaston johtaja Nearkos purjehti pitkin Aasian rantaa Persian lahteen. Aleksander sill'aikaa maajoukon kanssa marssi pitkin Gedrosian polttavia hieta-aavikoita. Vaunut siellä upposivat hietaan, juhdat kuolivat ja moni sotamieskin nääntyi janoon. Kerran olivat sotamiehet löytäneet jostakin vuorenkolosta vähän vettä ja toivat sen kuninkaalle. Aleksander kuitenkin kaatoi veden maahan, sanoen: "Liian vähä tätä on jakaa kaikille."

Palattuaan koetti Aleksander sulattaa yhteen makedonialaisia ja persialaisia. Hän itse otti puolisokseen Dareion vanhimman tyttären Statiran ja naittoi ystävälleen Hefaistionille nuoremman sisaren. Kahdeksan kymmentä päällikköä naitettiin ylhäissukuisten persialaisnaisten kanssa ja myöskin alhaisempia makedonialaisia taivutettiin suurilla palkinnoilla, koko 10,000 miestä, ottamaan persialaisia naisia vaimoikseen.

Suosio, jota Aleksander osoitti persialaisille alammaisilleen, teki heti makedonialaiset tyytymättömiksi. Mutta kun hän ilmoitti aikeensa lähettää kotiin ne sotamiehet, jotka eivät enää kyenneet palvelemaan, alkoi julki meteli ja kaikki pyysivät yht'aikaa eroa. Aleksander heti otatti kiinni ja mestautti kolmekymmentä kapinoitsijaa ja lausui vihan voimalla muille: "Menkää nyt ja kertokaa kaikkialla, että olette hyljänneet kuninkaanne ja jättäneet hänet voitettujen barbaarien suojeltavaksi." Ja sitte hän sulkeutui palatsiinsa, eikä näyttäytänyt kahteen päivään. Kolmantena päivänä, kun jo päällikköjen virat oli annettu ylhäisimmille persialaisille, rukoilivat makedonialaiset polvillaan kuninkaalta anteeksi ja saivatkin.

Suuria valloituksia mietiskellen oleskeli Aleksander viimeisen ikävuotensa Babylonissa, jonka hän aikoi tehdä uuden valtakuntansa pääkaupungiksi. Siellä hän otti vastaan vierasten kansain lähettiläitä ja suunnitsi suurenmoisia sotaretkiä kauas skytialaisia, Kartagoa, jopa Italiaakin vastaan. Mutta samalla hän antautui irstaisuuden valtaan ja vietti yöt päivät ylellisissä juomingeissa. Valvottuaan kerran koko yön kääntyi hän tautiin. Tuntien voimansa riutuvan antoi hän sinettisormuksensa eräälle päällikölleen Perdikkaalle. Tämän kysyessä, kuka oli tuleva kuninkaan seuraajaksi, vastasi hän: "Arvokkain." Hänet haudattiin hänen perustamaansa Aleksandriaan.

Aleksanderin alapäälliköt, joita on sanottu diadokeiksi (vallan jakajiksi), taistelivat keskenään vallasta ja perustivat Aleksanderin valtakunnan lohkaistuista osista uusia kuningaskuntia.

Diadokein aika.

Helleniläinen sivistyspiiri.

Varsinaiseen Kreikanmaahan näyttivät Aleksanderin sotaretket ja hänen kuolemansa jälkeiset taistelut hyvin vähän koskeneen. Mutta nämä tapaukset vaikuttivat, että Kreikanmaalle jäi ainoastaan ala-arvoinen sija suuressa helleniläismaailmassa, joka nyt avautui. Silloisen sivistyksen emämaana ja suurien muistojen kotona pidettiin sitä kuitenkin aina kunniassa.

Arvokkaimpana Kreikan valtioista oli edelleenkin Atena, taiteen ja sivistyksen pääpaikka. Siinä kaupungissa vallitsi yhä Perikleen henki. Akropolis-kukkulalta loisti Atena-jumalattaren kuvapatsas maailman kauneimman temppelirakennuksen ylitse. Propylaiain pylväskäytäviä pitkin astuivat öljylehväseppeleillä koristetut nuorukaiset ja neitoset panatenaiain juhlasaatossa. Teaatterissa esitettiin Aiskylon, Sofokleen, Euripideen ja Aristofaneen näytelmiä. Pnyksiltä kaikuivat puhujain sanat kuuntelevalle ihmisjoukolle. Akademian ja Lykeionin metsiköissä keskustelivat viisaat miehet oppilastensa kanssa tieteen suurimmista totuuksista. Elämässä ja tavoissa pysyi täällä, tapain turmeluksen yhä karttuessa, vähäinen jäännös muinaisajan yksinkertaisuutta ja puhtautta. Tebe kohosi vähäksi ajaksi jälleen kukistuksestaan. Lännempänä kolkossa ja yksinäisessä vuoriseudussa oli Delfi ja sieltä kysyivät helleniläiset vielä neuvoa orakelilta, sinne kokoutui hurskasten neuvonkysyjäin anteliaisuudesta suunnattomat rikkaudet. Vielä lännempänä asuivat soiden ja vuorien keskellä hurjat aitolilaiset, kohoten Aleksanderin kuoleman jälkeen melkoisen varakkaiksi ja urhollisuudestaan peljätyiksi.

Istmos-taipaleella oli Korintos kehittynyt maailman mitä vauraimmaksi kauppakaupungiksi, mutta rikkauden mukana seurasi myöskin kaikenlainen ylellisyys. Alussa oli kaupungissa kauan makedonialainen varustusväki uhkaavaisena koko Kreikanmaalle. Argos, vaikka tosin ilman valtiollista merkitystä, oli kauan eräänä kaunotaiteiden pääpaikkana. Spartta oli vaipunut; Lykurgon lait olivat suureksi osaksi unhottuneet; maatilukset olivat kokoutuneet joidenkuiden rikasten sukujen käsiin ja muu kansa eli köyhyydessä. Kuninkaat Agis ja Kleomenes koettivat tehokkaasti uudistaa vanhaa yhteiskunta-järjestystä, mutta turhaan, ja sitte Spartta vähitellen turmeltui rosvovaltioksi. Pohjoisrannalla sen sijaan tekivät Akaian kaksitoista kaupunkia voimakkaan liiton, joka varsinkin sitte tuli mahtavaksi, kuin Aratos (245) pääsi sen johtajaksi (strategoksi); Korintos ja Boiotia yhtyivät silloin liittoon ja myöhemmin myöskin Atena. Siten tuli Akaian liitto Hellaan etevimmäksi vallaksi.

Makedoniassa oli neljänä ensi vuonna Aleksanderin kuoleman jälkeen Antipater valtakunnan-hoitajana. Monien riitojen jälkeen anasti hänen poikansa, väkivaltainen Kassandros, hallituksen ja osoitti sitte verenhimoista kovuutta hävittäessään Aleksanderin sukua. Kun säännöllinen vallanperimys vasta myöhään tuli toimeen, oli jokaisessa hallitsijan muutoksessa kauan levottomuksia ja mylläköitä. Trakian villien asujanten keskuudessa alkoi helleniläinen sivistys vähitellen levitä. Siellä oli kauimpana Bosporon rannalla rikas kauppapaikka ja mahtava yhteiskunta Byzantion.

Vähä-Aasian länsirannalla viljavissa ja hyvin viljellyissä seuduissa kukoistivat vielä helleniläiset siirtopaikat. Miletos, joka oli persialaissotain aikaan ollut maailman etevimpiä kauppakaupunkeja, oli tosin jo vähän vaipunut silloisesta kukoistuksestaan, mutta tärkeä vaikutusvalta sillä sentään vielä nytkin oli. Efesos sitä vastoin oli kasvanut; komea Artemiin temppeli, joka paloi samana yönä, kuin Aleksander syntyi, rakennettiin jälleen entiseen loistoonsa. Smyrna, jonka Aleksander uudestaan perusti, vaurastui kohta Vähä-Aasian tärkeimmäksi kauppapaikaksi. Aleksanderin kuoltua syntyi monta pikku valtakuntaa, joissa helleniläinen sivistys vallitsi. Sellaisia oli Pergamos samannimisine pääkaupunkineen (lähellä vanhaa Trojaa) luoteisrannalla. Sen maan kuninkaat olivat kuuluisat tieteiden rakkaudestaan, jota sinne koottu suuri kirjasto todistaa. Kun papyruksen tuonti tuli estetyksi, keksittiin täällä sittemmin niin tärkeäksi käyneen pergamentin teko eläinten nahoista. Pohjoisrannalla olivat Bitynian ja Ponton valtakunnat, edellisessä pääkaupunkina Nikomedia; sisämaassa Kappadokia ja Armenia. Etelärannan ulkopuolella oli Rodos-saari mahtavana ja itsenäisenä kauppa-tasavaltana. Samannimisessä, lujasti linnoitetussa pääkaupungissa kukoistivat rauhalliset toimet ja kaunotaiteet. Kuuluisa oli suuren suuri Rodon kolossi, vaskinen Apollonin kuva, joka seisoi toinen jalka toisella, toinen toisella sataman haarakkeella ja oli niin suuri, että laiva pääsi täysissä purjeissa laskemaan jalkojen välitse.

Syriaan perusti Aleksanderin sotapäällikkö Seleukos mahtavan ja kauan pysyvän valtakunnan, johon Palestinakin kauan kuului. Siellä syntyi loistavia, sivistykseltään helleniläisiä kaupunkeja, joista etevimmät olivat Antiokia ja Seleukeia.

Egypti tuli Aleksanderin päällikön Ptolemaion aika kukoistavaksi valtakunnaksi, jonka kuninkailla oli yhä edelleenkin sama nimi. Tästä valtakunnasta ja sen kukoistavasta pääkaupungista kerrotaan kohta laveammin.

Mustameren rannoilla oli helleniläisiä kaupunkeja, enimmäkseen Mileton siirtopaikkoja, ikäänkuin sivistyksen majakka tulina tiettömissä metsäseuduissa ja raakalaisheimojen keskellä. Ne harjoittivat tuotteliasta kauppaa lähikansain kanssa, vaihtaen heiltä turkiksia ja merenkultaa (bernsteiniä). Etevin tämän kaupan varastopaikka oli rikas Byzantion.

Lännen puolella oli Italian etelärannalla niin paljo kreikkalaisia siirtopaikkoja, että sitä seutua yleensä sanottiin "Suur-Kreikaksi". Huomattavin niistä oli rikas, ylellisyydessä elävä Tarentum. Sisilian koko itäpuolta hallitsi mahtava Syrakusa, joka oli kehittänyt voimansa lakkaamattomissa sodissa Kartagoa vastaan.

Aleksandrian mahtavuus.

Helleniläistyneistä valtakunnista, jotka syntyivät Aleksanderin kuoleman jälkeen, ei mikään kehittynyt niin kukoistavaksi kuin Ptolemaiojen kuningassuvun hallitsema Egypti. Molemmat ensimmäiset Ptolemaiot olivat rauhalliset ja suosivat kauppaa ja teollisuutta, tieteitä ja taiteita. Kolmas hallitsi samaan tapaan, mutta oli myöskin voitollinen sotapäällikkö ja valloittaja. Hänen aikanaan oli valtakunnan mahtavuus suurin.

Aleksandria, valtakunnan äsken perustettu pääkaupunki, kasvoi jo ensimmäisten Ptolemaiojen aikana itämaiden suurimmaksi, komeimmaksi ja rikkaimmaksi kaupungiksi. Elämä ja tavat olivat täällä kreikkalaiset, vaan muissa valtakunnan osissa viisasti säilytettiin ja uudistettiin suuri osa siitä yhteiskuntajärjestyksestä ja niistä tavoista, jotka olivat vallinneet muinaisten egyptiläis-faraoiden aikana.

Kaupunki oli vähän matkan päässä eräästä Niilin suurimmasta suuhaarasta, pitkällä maankielekkeellä, joka sulki sisäpuolellensa neljä eri satamaa. Etevimmän eli "suuren sataman" vierellä oli lujasti linnoitettu ja muurilla muusta kaupungista erotettu osa Brukeion. Siinä seisoi meren rannalla muhkea ja komea kuninkaallinen palatsi. Vähän matkan päässä siitä, samoin meren rannalla, oli Aleksanderin hautarakennus, sekin muhkean kartanon kaltainen. Lähimmässä viereisessä kaupunginosassa yleni komea Serapeion, temppelirakennus, pyhitetty muinaisegyptiläiselle jumalalle Serapiille, jonka palvelus nyt oli yhteinen helleniläisille ja egyptiläisille. Suuren sataman vieressä oli myöskin Rakotis-niminen kaupunginosa, juutalaisten asuinpaikka, joita suurin joukoin muutti Aleksandriaan. Kauimpana lännessä sijaitsi "hautakaupunki" (nekropolis), kallioihin hakattuja katakombeja sekä niiden yhteydessä palsamoimista varten aiotut rakennukset.

Aleksandrian suuruus oli muinaisaikaan hyvin kuuluisa. "Kun minä", kirjoittaa eräs, joka oli kaupungin nähnyt omin silmin, "astuin sisään aurinkoportista, huikenivat silmäni komean kaupungin näöstä. En ole koskaan ennen nähnyt mitään niin ihanaa. Aurinkoportista kulki kummallakin puolella pylväskäytävä suorassa linjassa kuuportille. Keskellä näin avaran torin, johon lukemattomia katuja yhtyi, ja kaikki ne kadut olivat tungokseen asti täynnä ihmisiä, ikäänkuin kaikki kansa olisi ollut matkustamassa. Hyvän aikaa käveltyäni saavuin Aleksanderin kaupunginosaan ja luulin näkeväni ihan toisen kaupungin, sillä niinkuin äsken näin äärettömän pitkiä, suoria pylväskäytäviä, niin oli niitä täälläkin, mutta kaarevia ja mutkikkaita niin pitkälle, kuin silmä kantoi. Kaksi ilmiötä näytti minästä ihmeelliseltä: että niin suuri kaupunki oli kaikkialta niin kaunis ja että kaupungin suuruus näytti niin hyvin vastaavan asujanten paljoutta." Aleksandriassa kihisi monenmoisia kansakuntia ja siellä kuului erilaisimpia kieliä. Kreikkalainen sivistys ja kreikkalaiset tavat kuitenkin pääsivät vähitellen valtaan. Väkiluku näyttää kaupungin kukoistusaikana olleen noin yksi miljoona.

Vilkas teollisuus pani kaikki voimat liikkeelle. "Täällä ei kukaan elää joutilaana", kirjoittaa toinen siellä kävijä samalta ajalta; "eräs puhaltaa lasia, toinen tekee purpuraa, kolmas papyrusta, kaikki kehräävät ja kutovat; he näyttävät osaavan ja harjoittavan kaikkia mahdollisia taitoja." Edullisen asemansa tähden tuli Aleksandria kohta itämaisen kaupan suureksi varastopaikaksi. Faraoiden tekemää ja Ptolemaiojen jälleen aukasemaa kanavaa myöten Niilin itäisimmästä suuhaarasta Punaiseenmereen tuli mukava purjehdustie Indiaan, jonka tuotteita tätä kautta tuotiin Aleksandriaan ja sieltä sitte levitettiin yli koko sivistyneen maailman. Paljon käytettyjen karavaanimatkueiden kautta oltiin yhteydessä Damaskon, Arabian ja Sisä-Aasian kanssa. Toiselle taholle purjehtelivat Aleksandrian kauppalaivat pitkin Välimeren rantaa kukoistavaan kauppakaupunkiin Kyreneen ja rikkaasen, mahtavaan Kartagoon asti. Kauppaa harjoittivat paraastaan juutalaiset, siten vaurastuen hyvin varakkaiksi, mutta myöskin vetäen päällensä maan omain asujanten vihan, joka usein puhkesi verisiksi meteleiksi.

Ensimmäiset Ptolemaiot olivat suuret taiteen ja tieteen suosijat. Heidän turvissaan kehittyi täällä lavea yleissivistys jossa itämainen luonne sekautui yhteen helleniläisen kanssa. Rakennusmestarit ja kuvanveistäjät kilvan kaunistelivat kaupunkeja temppeleillä ja palatseilla, jumalain kuvapatsailla ja muilla kuvilla. Kreikkalaisen muodon-täydellisyyden ohella esiytyi täällä itämainen mieltymys liioittelemiseen, haaveksimiseen ja suunnattomaan suuruuteen. Täällä kukoisti "aleksandrialainen" runous, joka milloin osoitti aikakauden komeilevaa opillisuutta ja liikanaista hienostusta, milloin tavoitteli luonnontilaan ja muinaisaikaan palaamista. Kuuluisimmaksi tuli aleksandrialaisten tieteellinen tutkimus. Ptolemaios II perusti museionin (museon). jonka suuri kartano kohosi lähelle hallituspalatsia. Täällä elätettiin oppineita miehiä, jotka koko ikänsä kuluttivat syvällisiin tutkimuksiin. Etenkin heitä varten koottiin suuri Aleksandrian kirjasto, joka säilytettiin osaksi museionissa ja osaksi myöskin serapeionissa ja joka sisälsi kaukaisimpainkin maiden etevimmät kirjalliset tuotteet. Täten opittiin Aleksandriassa tuntemaan indialaisia kirjoja. "Seitsemälläkymmenellä" tulkitsijalla käännätettiin vanha testamentin kirjat Hebrean kielestä kreikaksi. Paljo hieroglyfikirjoituksia koottiin muinaisegyptiläisen pappissivistyksen ajoilta. Mutta enimmin tietysti kokoutui tänne helleniläisen opin ja terävä-älyisyyden kirjallisuustuotteita. Monipuolinen oli todellakin oppineiden aleksandrialaisten toimeliaisuus. Maneton tutki Egyptin vanhinta historiaa, Eratostenes perusti tieteellisen tähtitieteen ja Eukleides kirjoitti mittaustieteen oppikirjan, jota vielä meidän aikoinammekin käytetään. Tieteellisillä voitoillaan ovat aleksandrialaiset tutkijat paljon vaikuttaneet seuraaviin aikoihin.

Pitkällisen rauhan aikana kehitellen kotoisia elinkeinoja pysyi Egyptin valtakunta kauan varsin voimakkaana. Erääsen aikaan vallitsi se Syriaa ja Palestinaa, ulotti valtaansa ja vaikutustansa syvälle Sisä-Afrikkaan ja vallitsi hedelmällistä Kyrenen rannikkoa. Kreikan pikku valtioiden monissa riidoissa oli Egyptin kuningas mahtavana ja usein käytettynä välittäjänä. Aratos piti häntä tukenaan, Spartan kuningas Kleomenes kuoli vankina Aleksandriassa, Rodon ja Byzantionin kanssa tehtiin likeiset liitot. Paljo sekä Kreikan kaupunkien että monen barbaarikansan lähettiläitä oleskeli aina Aleksandriassa.

Vielä sittekin, kuin Egyptin valtakunnan vauraus väheni ja se viimein kukistettiin, säilyi Aleksandrian kukoistus ja kesti vielä Rooman vallan aikanakin.

Rooman vanhin historia perustuu ainoastaan epävarmoihin tarinoihin. Vasta gallialaisten hyökkäyksestä maahan (noin vuodesta 390 asti) voidaan katsoa täysin luotettavan historian alkavan.

Siinä maassa, jonka nimi nyt on Italia, asui muinaiseen aikaan monta eri kansan heimoa. Pohjoisosa, Gallia cisalpina, s.o. "Alppein etelänpuoleinen Gallia", ei oikeastaan kuulunut Italiaan, vaan se, kuten nimestäkin näkyy, luettiin Galliaan. Tämä maa, Padus- (Po-) joen jakama kahteen puolikkaasen, oli metsäinen, hedelmällinen ja kuuluisa terveellisestä ilmastaan. Asujamet olivat myöskin gallialaista heimoa. Keskiosassa, jota varsinkin sanottiin Italiaksi, asui kolme pääheimoa: etrurilaiset, sabinalaiset; ja latinalaiset. Etrurilaiset, joita vahva pappishallitus piti koossa, pääsivät aikaisin korkeammalle sivistysasteelle kuin muut heimot; he harjoittivat laveaa kauppaa, heillä oli omituinen hyvin kehittynyt rakennustaide, ja varsinkin heidän poltetut saviteoksensa olivat huomattavat. Sabinalaiset, joita mahtavain sukujen päämiehet hallitsivat, olivat Italian suurin heimo, moneen pienempään kansaan jakautuneena. Latinalaiset, joiden yhteiskunta oli luonteeltaan kansanvaltaisempi, tekivät aikaisin keskenään vapaiden kaupunkien liiton, ja sen johtajana oli ensin Alba Longa, sittemmin Rooma. Näiden kolmen heimon asuinala on hedelmällinen seutu, jonka läpi Apenninein raitis vuori-ilma virtailee; luonnonlaatuun katsoen voi se elättää suuren ja elinvoimaisen väestön. "Ison-Kreikan" kaupungit, varsinkin Kuma (Cumae) ynnä sen siirtopaikka Neapoli, ja dorialainen Tarentum, antoivat lähimmälle ympäristölle helleniläisen luonteen ja levittivät tärkeitä sivistyssiemeniä varsinaiseen Italiaan.

Rooma, ollen seudussa, jossa etrurilaisten, sabinalaisten ja latinalaisten alueet sattuivat yhteen, otti itseensä vaikutuksia kaikilta näiltä kolmelta kansalta. Pakolaisia ja irtolaisia oli, kuten tarina kertoo, kaupungin vanhin väestö, kuitenkin sukuperältään latinalainen. Sitte mainitaan sabinalaisia sinne muuttaneen. Ja viimein etrurilaiset pitkälle kehittyneen hallitusmuotonsa kautta mahtavasti vaikuttivat siihen. Jo Rooman vanhimmassa yhteiskunnassa näkyi kaksi jyrkkää vastakohtaa, sabinalais-etrurilainen ylimysvalta ja latinalainen kansanvalta, keskenään taistelleen.

Roomalaisten luonteessa oli varsinkin huomattavana kylmäkiskoinen vakavuus ja pirteä järkevyys, joka enemmin taipui jokapäiväiseen toimeliaisuuteen kuin runollisuuteen tai tieteelliseen tutkimukseen. Roomalaisella ei ollut kreikkalaisen kevyttä suloutta, vaan sen sijaan etevä arvokkaisuus ja horjumaton luonteenlujuus.

Tarumainen aika.

Kuninkaat.

Romulus. Alba Longassa hallitsi kuningas Numitor, jonka nuorempi veli Amulius sysäsi valtaistuimelta. Anastaja Amulius määräsi sitte Numitorin tyttären Rea Silvian vestaaliksi eli Vesta-jumalattaren papiksi, jonka piti elää ikänsä ainaisessa neitsyydessä. Siten hän toivoi voivansa estää Rea Silviaa tulemasta äitiksi ja poikia ilmestymästä, jotka voisivat rangaista häntä. Mutta Rea Silvialle syntyi kuitenkin kaksoispojat Romulus ja Remus, joiden isäksi hän sanoi sotajumalaa Marsia. Amulius panetti molemmat äsken syntyneet pojat arkkuun, joka sitte heitettiin Tiber-jokeen. Mutta joki oli silloin tulvillaan yli reunojensa, niin ett'ei päästy oikeaan virran uomaan asti. Täyttääkseen kuninkaan käskyä panivat palvelijat arkun niin kauas veteen, kuin helposti pääsivät. Vaan kun vesi laskeutui, jäikin siis arkku kuivalle. Kerrotaan silloin naarassuden läheisiltä vuorilta tulleen sinne hentojen lasten itkua kohti ja säälistä hoitaneen niitä. Siitä tilasta löysi lapset eräs paimen, vei kotiinsa ja kasvatti heidät.

Romulus ja Remus kasvoivat reippaiksi nuorukaisiksi ja vahvistivat voimiansa ajelemalla metsän petoja ja taistelemalla ympäristön rosvoja vastaan. Mutta nämä kerran ottivat kiinni Remuksen ja veivät Numitorin luo, syyttäen Remuksen raastaneen hänen maitansa. Paimen silloin ilmoitti Romulukselle, mitä tiesi heidän syntyperästään, ja Numitor tuli vakuutetuksi, että Remus oli hänen tyttärensä poika. Veljekset kokosivat joukon nuorukaisia, surmasivat Amuliuksen ja saattoivat Numitorin jälleen kuninkaaksi.

Vaan nyt alkoi veljesten tehdä mieli perustaa kaupunki siihen paikkaan, johon heidät oli jokeen heitetty ja jossa he olivat kasvaneet. He saivatkin luvan. Ympäristön paimenet tulivat tämän uuden yhteiskunnan ensimmäisiksi asukkaiksi. Kun kaupunki oli perustettu, alkoi veljesten kesken riita vallasta ja etevämmyydestä; sillä he kun olivat kaksoiset, eikä siis ikä voinut ratkaista, kumpaisellako oli oikeus antaa nimi uudelle kaupungille ja hallita sitä, tuli tuosta riita, kunnes he viimein sopivat ratkasemaan asian lintujen lentoa tarkastamalla ja sen mukaan. Romulus asettui sitä varten Palatinus- ja Remus Aventinus-kukkulalle. Ensin näkyi Remukselle sovittu merkki, kuusi korppikotkaa. Mutta kun heti sen jälkeen Romulukselle näkyi kaksitoista kotkaa, niin kumpaistakin veljestä oma puolueensa tervehti kuninkaaksi. Siinä tilaisuudessa Romulus tappoi veljensä. Toinen tarina kertoo Remuksen, veljeänsä pilkatakseen, hypänneen alotetun muurin yli, ja silloin kiukustuneen Romuluksen surmanneen hänet, sanoen: "Käyköön samoin jokaiselle, joka yrittää nousemaan minun muurieni ylitse!" Romulus siis pääsi yksin valtaan ja uusi kaupunki nimitettiin hänen nimensä mukaan. Roomalaiset, lukien vuosiansa kaupungin perustuksesta, olettivat tämä tapahtuneen vuonna 753 e.Kr.

Houkutellakseen enemmän väkeä kaupunkiin julisti Romulus sen pyhäksi turvapaikaksi. Hänen kerrotaan myöskin asettaneen alussa 1O0 arvokkainta miestä pysyväiseksi neuvoskunnaksi eli senaatiksi sekä panneen toimeen muutamia jumalanpalvelus-menoja.

Kun uudessa yhteiskunnassa ei ollut vaimoja, eivätkä naapurikansat vapaaehtoisesti antautuneet avioliiton rakentamisiin sen kanssa, päätti Romulus viekkaudella ottaa, mitä ei muuten saanut. Hän valmisti juhlalliset leikit merenjumalan Neptunuksen kunniaksi ja kutsui naapureja niihin tulemaan. Suuri joukko myöskin tuli, varsinkin sabinalaisia. Keskellä leikkejä Rooman nuorukaiset, nähtyään sovitun merkin, sivalsivat miekkansa ja ryöstivät suuren joukon neitosia.

Loukatut isät valmistautuivat taisteluun. Sabinalaiset, jotka olivat mahtavimmat, marssivat suurena joukkona Rooman alueelle. Siitä syttyneen taistelun aikana juoksivat sabinalaiset naiset, jotka nyt olivat roomalaisten vaimoina, tukka hajalla ja vaatteet revittyinä, isäinsä ja miestensä väliin sekä taivuttivat rukouksillaan ja kyyneleillään heidät lopettamaan sodan. Liitto tehtiin, jonka mukaan roomalaiset ja sabinalaiset liittyivät yhdeksi kansaksi, mutta hallituspaikaksi tuli Rooma. Sata sabinalaista sijoitettiin senaattiin ja Romuluksen piti ottaa hallituskumppaniksensa sabinalaisten kuningas Tatius. Kohta sen jälkeen Tatius kuitenkin eräässä kapinassa surmattiin ja tarinan mukaan senaattorit murhasivat Romuluksen.

Varmaankin tässä tarinassa on monta piirrettä Rooman vanhimmasta tilasta. Latinalainen alkuväestö ja sittemmin siirtyneet sabinalaiset näyttävät siis olleen kahtena yhteiskuntana, toinen Palatinus-, toinen Aventinus-kukkulalla. Romulus ja Remus ovat näiden kahden yhteiskunnan vertauskuvia. Tarina perustajasta, jota muka susi imetti ja joka ennemmin surmasi veljensä kuin salli muuriensa yli kenenkään nousta, on myöskin sepitty aivan Rooman kansan hengen ja käsitystavan mukaan.

Tarkvinius Superbus, Rooman viimeinen kuningas, oli suvultaan etrurilainen ja sai Superbus- (tyrannin-) nimen ankaruutensa ja ylpeytensä tähden. Murhattuaan edelläkävijänsä Servius Tulliuksen toimitti hän myöskin monta hänen ystäväänsä, valtakunnan ylhäisimpiä miehiä, mestatuksi tai maanpakoon ajetuksi. Alussa oli hänellä menestystä, koskapahan Rooman herruus latinalaiskansojen yli hänen toimestaan uudistui ja vahvistui. Roomaan rakennettiin muhkeita kartanoita. Niistä ensi sijassa mainittakoon Kapitoliumille perustettu temppeli, pyhitetty kolmelle etevimmälle jumalalle, Jupiterille, Junolle ja Minervalle, sekä koristettu jumalain kuvilla. Sitä paitsi rakennutti hän valmiiksi suuren Circus Maximus rakennuksen, jossa julkiset leikit pidettiin, ja teetti suuret viemärit eli kloakit vetämään pois likavesiä kaupungista.

Mutta Tarkviniuksen piirittäessä Ardea-kaupunkia sattui tapaus, jonka tähden hänet karkoitettiin kuninkaan istuimelta. Kun muutamat kuninkaan miehistä olivat hänen poikansa Sextuksen luona, johtui puhe heidän vaimoihinsa, ja he rupesivat kiistelemään, kuka heistä olisi kiitettävin. Eräs läsnäolijoista Kollatinus sanoi: "No hyvä, nouskaame ratsujemme selkään ja lähtekäämme katsomaan vaimojamme. Miehen äkkiarvaamaton tulo on kyllä hyvä koetuskeino." Ehdotus miellytti, ja kiireesti lähdettiin Roomaan. Kuninkaan poikain vaimot elivät iloiten ja pitoja pitäen. Sitte läksivät he Kollatia-kaupunkiin, jossa huomattiin Kollatinuksen vaimon Lukretian vielä myöhään yöllä istuvan palvelustyttöjensä keskellä villoja kehräämässä. Kunniapalkinto määrättiinkin hänelle.

Muutamain päiväin kuluttua saapui Sextus, Kollatinuksen tietämättä, Kollatiaan ja teki kavalasti väkivaltaa Lukretialle. Hänen lähdettyään kutsui vaimo isänsä, miehensä sekä muutamia sukulaisia, kertoi heille häväistyksensä, vaati heitä kostamaan ja sysäsi itse puukon sydämmeensä. Todistajain joukossa oli myöskin Brutus, kuninkaan sukulainen. Hän oli ainoastaan siten säilynyt kuninkaan epäluuloiselta julmuudelta, että oli olevinaan mielipuoli. Tämä Brutus nyt veti puukon pois haavasta ja vaati läsnäolijoita karkoittamaan Tarkviniusten sukua ja poistamaan kuninkuutta. Kapina, joka siitä alkoi, saattoikin kohta toivotun tarkoituksen perille.

Tasavallan perustus (509).

Kun nyt kuninkaan valta oli poistettu, annettiin hallitusvalta kahdelle joka vuosi valittavalle konsulille, jotka alussa käyttivät samaa valtaa kuin kuninkaat. Arvon merkiksi seurasi heitä 12 liktoria, jotka kukin kantoivat vitsakimppua ja siihen pistettyä kirvestä. Ensimmäiset tähän arvoon valitut olivat vapautustyön molemmat johtajat Brutus ja Kollatinus. Nuoren tasavallan täytyi heti olla valmiina kestämään sekä sisällistä salaliittoa että ulkonaista sotaa.

Ylhäissukuisten nuorukaisten joukossa oli Roomassa montakin, jotka kaipasivat vallatonta elämää, jota olivat saaneet kuningasvallan aikana vapaasti harjoittaa, ja olivat nyt kiukuissaan, että uuden valtiomuodon mukaan oli kaikilla sama laki. He salaa päättivät avata Rooman portit. Tarkviniukselle. Mutta ennen kuin sanansaattajat, jotka he aikoivat lähettää karkoitetun kuninkaan luo, ehtivät lähteä, tuli salaliitto ilmi. Syylliset vietiin vangittuina konsulien eteen, jotka istuivat virkaistuimillaan tuomitsemassa. Ylhäiset nuorukaiset olivat sidotut, häpeäpatsaihin; kaikkein hämmästykseksi oli heidän joukossaan kaksi Brutuksen poikaa ja kaksi Kollatiuksen veljenpoikaa. Horjumattoman vakavasti katseli Brutus, miten hänen poikiansa, niinkuin muitakin salaliittolaisia, ruoskittiin vitsoilla ja miten heidät sitte mestattiin kirveellä, vaikka kyllä hänen isälliset tunteensa näkyivät rangaistusta toimeen pannessa. Kollatinuksen, jolla ei ollut yhtä suurta mielenlujuutta, täytyi, varsinkin siitä syystä, että hän kuului Tarkvinius-sukuun, luopua virastaan ja lähteä maanpakoon. Kohta sen jälkeen kaatui Brutus kaksintaitelussa erästä Tarkviniuksen poikaa vastaan.

Horatius Kokles. Tarkvinius oli yllyttänyt etrurilaisten mahtavan kuninkaan Porsennan sotaan Roomaa vastaan. Tämä oli voittajana tulossa suuren sotajoukon kanssa ja hänen onnistui saada kaupunki piiritetyksi. Ainoastaan Tiber-joki esti häntä enää kaupunkiin pääsemästä; hän ryntäsi sodanhimoisen joukkonsa kanssa sillalle, joka joen molemmat rannat yhdisti. Pieni joukko roomalaisia, jotka olivat sillalla vahdissa, läksi pakoon. Ainoastaan yksi mies Horatius Kokles, jäi sillan korvalle seisomaan. Kaksi muuta, tämän urhollisen esimerkistä rohkaistuen, liittyi häneen, ja ne kolme miestä, sillan portin teljeten, estivät sillä tavoin kilvillänsä ja miekoillansa vihollisrynnäkköä. Sill'aikaa revittiin puusiltaa heidän takanansa; viimeiseen lautaan ryhtyessään huusivat roomalaiset omillensa, että nyt itsensä pelastakoot. Kaksi menikin takaisin, vaan Horatius jäi yksiksensä ja taisteli, kunnes silta hänen takaansa romahti veteen. Sitte hyppäsi hän kaikin aseineen virtavaan jokeen. Ja rohkeasti ui hän omiensa luo, jotka riemuten nostivat hänet virrasta. Vihollisten heittokeihäät eivät tavanneet häntä.

Mucius Scaevola. Vaikka vihollisten kuningas siis ei voinutkaan päästä itse kaupunkiin, esti hän kuitenkin kaiken tavaran tuonnin ja uhkasi nälkään näännyttää hätäytyneen kaupungin. Silloin päätti eräs ylevä nuorukainen, Mucius, tehdä jalon teon, saattaaksensa viholliset hämmästykseen. Hän meni yksinään vihollisten leiriin, pitäen väkipuukkoa salassa viittansa alla. Estämättä pääsi hän kuninkaallisen teltan eteen, jossa sotaväelle juuri palkkaa maksettiin. Mucius, tuntematta kuningasta, töytäsi sen päälle, jota useimmat sotamiehet puhuttelivat, ja puukotti kuninkaallisen kirjurin kuoliaaksi. Sotamiehet paikalla ottivat tuntemattoman kiinni, ryöstivät hänen aseensa ja veivät hänet kuningas Porsennan eteen. Pelkäämättä lausui jalo nuorukainen: "Nimeni on Mucius, olen Rooman kansalainen ja tahdoin tappaa isänmaani vihollisen. Koska olen erehtynyt, tahdon sinulle tunnustaa, ett'en ole ainoa henkeäsi väijymässä." Kuningas peljästyi ja uhkasi poltattaa hänet, jos ei ilmoittanut kaikkia salaliitossa olevia. Roomalainen nuorukainen ei sanaakaan vastannut enää, vaan paljasti oikean käsivartensa, meni likellä olevalle hiilokselle, pisti, kasvojansa väräyttämättä, kätensä tuleen ja antoi sen siinä palaa hiljakseen. Ympärillä seisovaiset hämmästyivät ja ihmettelivät, ja kuningas huusi: "Mene, mene rankasematta! Olet ollut vihollisempi itsellesi kuin minulle. Minä soisin, että tuommoinen urhollisuus sotisi minunkin puolestani!"

Kuningas peljästyi sellaisia miehiä ja tarjosi nyt itse roomalaisille rauhaa. Rooman täytyi antaa muutamia kansalaisia pantiksi ja ennen etrurilaisilta valloittamansa maa takaisin.

Kansa korkeasti ylisti Horatius Koklesta ja Muciusta ja antoi heille runsaita lahjoja; Mucius sai kunnianimen Scaevola, s.o. "vasenkätinen", ja tämän nimen perivät myöskin hänen jälkeisensä.

Kloelia. Roomalaisten panttivankien joukossa, jotka vietiin etrurilaisten maalle, oli myöskin eräs ylhäissukuinen neitsyt Kloelia. Kohta ensimmäisenä yönä petti hän vartijansa, pakeni muiden neitsytten kanssa ja viskausi Tiberiin. Onnellisesti ui hän toiseen rantaan ja tuli Roomaan takaisin. Hänen leikkikumppaninsa jotka seurasivat häntä, olivat samoin päässeet vankeudestansa. Vaan roomalaiset laittoivat karanneet neitoset jälleen Porsennalle takaisin. Hän kiitti ja ihmetteli Kloeliaa ja lahjoitti hänelle vapauden, sekä salli hänen valita vielä muutamia muitakin pantiksi annetuista kanssansa. Kloelia valitsi nuorimmat neitosista ja palasi niiden kanssa ilomielin Roomaan.

Tasavallan nuoruus.

Patrisit ja plebejit.

Rooman väestö oli jaettuna kahteen jyrkästi eroavaan yhteiskunta-luokkaan, patriseihin ja plebejeihin. Patriseja, jotka alussa olivat hallitsevana luokkana, oli monta sukua, ja perinnölliset suku- ja perhenimet erottivat niitä toinen toisestaan. Plebejeillä, jotka suurimmaksi osaksi olivat myöhemmin tulleita latinalaisia, ei ollut mitään osaa yhteiskunnan hallituksessa eikä valtion maan viljelemisessä. Osa köyhimmistä oli antautunut ylhäisten sukujen suojaan, ja heitä sanottiin klienteiksi.

Patrisein kovuus köyhiä plebeijejä ja klienttejä kohtaan, joiden oli täytynyt joutua heille velkaisiksi, ynnä alinomaiset sodat, joissa köyhänkin täytyi itse pitää yllä itsensä, saattoi viimein alemman kansanluokan toivottomuuteen. Patrisit koettivat alussa suojella itseään asettamalla uuden virkamiehen, diktaattorin, joka oli nimitettävä puoleksi vuodeksi niin usein, kuin yhteiskunta oli vaarassa, ja joka siksi ajaksi sai rajattoman vallan.

Kerran kun oli puhe uudesta sotaretkestä, pääsi plebejein kauan kytenyt suuttumus puhkeamaan. He läksivät aseellisena joukkona sabinalaisten alueelle, "pyhälle vuorelle". Kunnianarvoinen senaattori Menenius Agrippa osasi kuitenkin taivuttaa heidät palaamaan. "Kerran", sanoi hän, "paheksuivat ruumiin jäsenet, että heidän piti työllänsä hankkiman kaikki ja että vatsa vain nautti heidän vaivansa hedelmiä. Niinpä he sopivat, että kädet lakkasivat toimittamasta vatsalle mitään ruokaa sekä suu ottamasta vastaan ja hampaat puremasta. Mutta kun vatsa jäi tyhjäksi, kuihtuivat samalla itse jäsenetkin." Kansa käsitti helposti sadun sovituksen ja lupasi palata, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että velalliset oli päästettävä vapaaksi ja plebejeille annettava oikeus siitä alkain joka vuosi valita kaksi (sittemmin viisi) loukkaamatonta virkamiestä, niin sanottua kansantribunia, jotka heitä suojelisivat patrisein sorrolta. Kansantribuneilla ei ollut mitään erityistä virkamies-arvoa, mutta lausumalla pienen veto-sanan (minä kiellän) voivat he tehdä minkä hyvässä senaatin päätöksen voimattomaksi.

Tähän aikaan alkoi kansankokous (comitia) tulla paljon vaikuttavaksi. Siinä oli kolme toinen toistaan myöhemmin syntynyttä muotoa: comitia curiata, comitia centuriata ja comitia tributa. Kuria-kokouksessa eli vanhimmassa kansankokouksessa oli äänivalta ainoastaan vanhain sukujen (gentes) jäsenillä; tässä olivat patrisit kaikkivaltiaina. Centuriain kokouksen, jota tarina sanoo kuningas Servius Tulliuksen asettamaksi, katsotaan saaneen alkunsa siitä pyrinnöstä, että kuninkuuden kukistuessa plebejit taipuisivat uuteen järjestykseen. Näissä kokouksissa olivat äänivaltaiset kansalaiset jaetut varallisuutensa mukaan viiteen luokkaan; joka luokka oli edelleen jaettu centurioihin. joista kullakin oli yksi ääni; mutta ensi eli rikkaimpien luokassa oli enempi centurioita kuin kaikissa muissa yhteensä. Rikkaimmat olivat jäseninä 18 ratsu-centuriassa, siten nimitetyissä sen tähden, että niiden jäsenten (ritarien) piti sotaan saapuman hevosen kanssa. Tämän laista kansankokousta käytettiin enimmiten tasavallan vanhimpina aikoina tärkeimpiä asioita käsitellessä. Kansantribunit alkoivat pitää tribus-kokouksia, joissa kansa oli jaettu ainoastaan eri asuinpaikkain mukaan Rooman alueen sisällä tribuksiin eli piireihin. Näissä kokouksissa olivat plebejit voitolla.

Cincinnatus.

Tätä miestä, joka oli eräästä Rooman ylhäisimmästä suvusta, mainitaan arvokkaana ensimerkkinä isänmaanrakkaudesta ja yhteiskunnallisista hyveistä, joista sen ajan roomalaiset olivat huomattavat. Se hänellä sopi hyvästi yhteen sotilaan jäykän käytöksen ja patrisin ylpeyden kanssa.

Kansalaisriitojen lakkaamatta kestäessä sisällisesti kävi Rooma alinomaisia sotia naapurejansa, varsinkin pieniä ja urhollisia latinalaiskansoja aekviläisiä ja volskilaisia, vastaan. Sekä itsepäisellä kansantribunien vastustamisella että taisteluissa noita ulkonaisia vihollisia vastaan tuli Cincinnatus mainioksi.

Vuonna 458 sattui konsuli Minuciuksen johtama roomalainen sotajoukko joutumaan Algidus-vuorella suureen hätään, kun aekviläiset sen kokonaan piirittivät. Roomassa oli hämmästys niin suuri, kuin olisi vihollinen jo aivan kaupungin porttein edessä. Silloin päätettiin nimittää Cincinnatus diktaattoriksi.

Pienellä maatilallaan työskenteli hän par'aikaa lapiolla ja auralla, kun senaatin lähettiläät tulivat hänelle ilmoittamaan tärkeään virkaan nimitystä. Hän heti riisui työpukunsa, otti ylleen valtiopuvun ja riensi kaupunkiin. Siellä hän viipymättä pani toimeen sotaväen oton ja kokosi miehistön. "Eespäin, lipunkantaja! ja te jäljestä, sotamiehet!" komensi hän lyhyeen, ja väki läksi rientämään Algidus-vuorelle.

Heti perille savuttuaan hyökkäsi Cincinnatus vihollisen päälle. Piiritetyt roomalaiset, elpyen saadusta avusta, tekivät myöskin voimakkaan hyökkäyksen. Vihollisten täytyi siis taistella kahtaanne päin, eivätkä he voineet kestää sitä. Paljo heistä surmattiin, jäännökset piiritettiin ja tehtiin kykenemättömiksi jatkamaan taistelua. He nyt nöyrästi rukoilivat diktaattorilta armoa. Hän vastasi ei tarvitsevansa aekviläisten verta, vaan sallivansa heidän lähteä tiehensä. Mutta heidän täytyi ensin antaa pois aseensa ja omaisuutensa, mitä heillä oli mukana, sekä puoli-alastomina astua ikeen (jugum) alitse, joka tehtiin kahdesta pystytetystä keihäästä ja kolmannesta niiden päähän sitoen. Sellaista pois marssimista pidettiin suurimpana häpeänä.

Voitetun saaliin jakoi Cincinnatus omille sotamiehilleen, mutta Minuciuksen sotamiehet eivät saaneet mitään. Heille hän sanoi: "Teille ei mitään saalista tule viholliselta, jonka saaliiksi itse olitte vähällä joutua, ja sinä, Minucius, johda alempana päällikkönä legiooneja, kunnes osoitat konsulille sopivaa rohkeutta."

Päätettyään, onnellisesti sodan palasi voittaja Cincinnatus muhkeassa riemusaatossa Roomaan. Sitte luopui hän diktaattorin virasta, riisui valtiopukunsa ja palasi maatilalleen jälleen kyntämään.

Decemvirit. Kahdentoista taulun laki.

Kun plebejeillä ei vieläkään ollut täydellistä lain turvaa, vaativat he yhä pontevammin kirjoitettua lakia. Itsepäisen vastarinnan jälkeen täytyi hallitsevaisten taipua. Ensinnä laitettiin lähettiläitä Ala-Italian kaupunkeihin ja Atenaan ottamaan selkoa viisaimmista laeista. Lähettilästen palattua valittiin kymmenen miestä (latinaksi decemviri), ja annettiin heille rajaton valta sekä toimeksi säätää lakia sen mukaan, kuin Rooman valtiolle paraiten soveltui. He astuivat valtaansa vuonna 451, ja oli se annettu heille yhdeksi vuodeksi. Sinä aikana olivat decemvirit taipuvaiset ja oikeuden tuntoiset sekä käyttivät valtaansa kansan mielen mukaan. Virkavuotensa loppuun asti olivat he saaneet valmiiksi kymmenen lakitaulua; mutta kun vielä muutamia oli kirjoittamatta, valittiin decemvirejä myöskin seuraavaksi vuodeksi. Eroavista decemvireistä valittiin Appius Klaudius uudestaan. Hänen onnistui kohta saavuttaa suuri vaikutusvalta myöskin virkaveljeinsä kesken. Heidän hallituksensa muuttui nyt ankaraksi ja rasittavaksi, niin että kansalaiset kohta alkoivat peljätä henkensä ja omaisuutensa vaaraa. Vuoden lopulla decemvirit esittivät kaksi uutta lakitaulua, mutta eivät näyttäneet haluavansa erota, vaan pysyivät virassaan, tehden sen nojalla yhä uusia väkivaltaisuuksia. Eräs niistä tuotti heidän kukistuksensa.

Appius näet koetti häpeällisellä tavalla anastaa kaunista Virginiaa, Virginiuksen tytärtä, joka oli arvokkaimpia plebejejä. Virginia oli kihlattu entiselle kansantribunille Iciliukselle. Kun Appiuksen ei onnistunut saavuttaa häntä imarteluilla eikä lupauksilla, taivutti hän erään klienttinsä julistamaan Virginian orjansa tyttäreksi ja omaisuutenansa vaatimaan häntä takaisin. Klientti otatti Virginian kiinni, vei hänet Appiuksen tuomioistuimen eteen ja tuomitutti itsellensä. Töin tuskin onnistui Iciliuksen taivuttaa Appius jättämään lopullinen tuomio tuonemmaksi. Sill'aikaa ehti tytön isä Virginius, saatuaan sotapalveluksesta loma-ajan, tulla leiristä Roomaan ajamaan tyttärensä asiaa.

Seuraavana päivänä oli koko tori täynnä kansaa, kokoutunutta sinne sekä uteliaisuudesta että osanottavaisuudesta. Virginius saapui tyttärensä kanssa, molemmat syvän surun puvussa ja ystävien saattamana. Kun Appius oli noussut tuomioistuimelle, uudisti klientti väärät lauseensa tytön syntyperästä ja vaatimuksensa, että hänet annettaisiin hänelle. Klientti koetti ottaa kiinni Virginiaa, mutta ystävät valitellen asettuivat piiriin isän ja tyttären ympärille. Silloin Appius käski liktorinsa hajoittamaan ihmisjoukkoa ja ottamaan tyttöä kiinni. Kansa hajautui nyt itsestään ja tyttö seisoi jätettynä väkivallan saaliiksi. Kun Virginius ei enää nähnyt mitään pelastuksen keinoa, pyysi hän Appiukselta lupaa kysyä ennen tytöstä eroamistansa hänen läsnäollessaan hänen imettäjältänsä asian oikeaa laitaa, että voisi hyvillänsä erota tytöstä, ell'ei hän olisikaan hänen oikea isänsä. Vietyään tyttärensä vähän syrjemmäksi tempasi Virginius puukkonsa ja pisti häntä sillä rintaan, sanoen: "Ainoastaan tällä tavalla voin pelastaa sinun kunniasi, lapseni." Sitte kääntyen Appiuksen puoleen lausui hän: "Tällä verellä vihin minä sinun pääsi manalan jumalille." Puukko kädessä tunkeutui hän väkijoukon läpi pois ja läksi leiriin. Icilius näytti veristä ruumista kansalle ja kehoitti kaikkia kansalaisia nousemaan decemvirejä vastaan. Appiuksen liktorit voitettiin ja hän itse pakeni asuntoonsa. Kansa vaelsi toisen kerran Pyhälle vuorelle eikä ennen palannut, kuin senaatti määräsi, että decemvirein piti luopuman virastaan ja konsulien jälleen ryhtymän hallitsemaan entiseen tapaan. Appius Klaudius nyt heti vedettiin oikeuden eteen ja heitettiin vankeuteen, jossa hän itse surmasi itsensä.

Tämän kansanliikkeen kautta kehittyi myöskin hallitusmuoto vapaammaksi. Nyt säädettiin, että tribus-kokouksissa tehtyjen päätösten piti oleman sitovaiset koko kansalle. Näyttää myöskin plebejein pääsy senaattiin tulleen näiden tapausten jälkeen yleisemmäksi, kuin ennen oli luvallista.

Gallialaisten hyökkäys.

Noin vuonna 390 hyökkäsi gallialaisia kansanheimoja Etruriaan, ruveten piirittämään Klusiumia, jonka asujamet hädässään pyysivät roomalaisilta apua. Roomalaiset lähettivät gallialaisten luo sanansaattajia kieltämään heitä anastamasta Etruriaa ja muistuttamaan, että heillä ei ollut mitään oikeutta siihen. Mutta gallialaiset vastasivat: "Meillä on oikeus aseissamme: kaikki on urhollisten omaa." Lähettiläät ottivat sitte osaa hyökkäykseen, jonka kaupungin asujamet tekivät, ja tappoivat erään gallialaisen päällikön. Kostaakseen tätä loukkausta läksivät gallialaiset marssimaan Roomaa kohti. Pienen Allia-joen varrella oli taistelu, vaan roomalaiset, peljästyen vihollisten kovaa huutoa, tavatonta suuruutta ja hurjaa näköä, pakenivat lyhyen taistelun jälkeen; osa heistä pelastui uimalla Tiberin yli, vaan muut hakattiin kuoliaaksi. Ainoastaan oikea siipi pääsi jotenkin eheänä pakoon. Pelastuneet sotilaat kokoutuivat Kapitoliumille, jonne myöskin senaatti ja muut hallitusmiehet menivät. Ainoastaan vanhimmat senaattorit jäivät Roomaan kuoleman uhreiksi. He koristivat itsensä kaikilla arvonsa merkeillä ja asettuivat virkaistuimilleen keskelle toria odottamaan vihollisten tuloa.

Gallialaiset, nähdessään Rooman portit avoinna ja muurit tyhjinä, epäilivät alussa jotakin kavallusta, mutta uskalsivat viimein hyvin varovasti levitä kaupunkiin. Huomattuaan senaattorit, jotka liikahtamatta istuivat torilla, luulivat he alussa heitä Rooman suojelusjumalain kuvapatsaiksi. Eräs gallialainen, rohkeampi muita, astui viimein esiin ja veti jotakuta ukkoa parrasta. Vanhus nosti elefantinluisen sauvansa ja löi gallialaista voimakkaasti päähän. Kiukustuen surmasivat gallialaiset silloin senaattori-vanhukset, jonka jälkeen kaupunki ryöstettiin ja poltettiin.

Gallialaiset ryhtyivät nyt piirittämään Kapitoliumia ja nälkään näännyttämään sen puolustajia. Kerran he löysivät kapean polun, joka vei ylös vuorelle, jolle Kapitolium oli rakennettu. Puolen yön aikaan alkoivat he ihan hiljaa kiivetä sitä polkua myöten yksitellen, ja yritys onnistui niin hyvin, että esimmäinen mies pääsi jo aivan kukkulalle, kenenkään roomalaisen tai edes koirankaan havahtumatta. Mutta hanhet, joita Juno-jumalattaren varalla elätettiin temppelissä, alkoivat yht'äkkiä kovasti kaakottaa. Siitä heräsi roomalainen Manlius. Hän heti riensi vaarapaikalle, sysäsi alas esimmäisen gallialaisen, joka juuri oli päässyt ylös kallion laidalle. Hän pudotessaan veti kaikki muutkin kumppaninsa alas. Manliusta ylistettiin suuresti tästä teostansa.