Retkikunnan lähestyessä uutena vuotena Mukondoku-aluetta, jossa on noin sata pikkukylää, hyökkäsivät aina sodanhimoiset maan-asukkaat etujoukkoja vastaan keihäät pystyssä ja huudolla antaen sotamerkin. Näytettyään urhoollisuuttaan muutamilla kerskaavilla sanoilla ja monilla uhkaavilla tempuilla, rauhoittuivat he pian ja antoivat retkikunnan muitta mutkitta tehdä leirinsä erään varjokkaan apinanleipäpuun juurelle lähellä sitä kylää, missä kuningas asui.

Tämän nimi oli Kalulu; hän oli viekas ja tunnoton; matkustavilta hän tavallisesti kiristi suuret lahjat, antamatta heille pienintäkään lahjaa puolestaan. Hänen monilukuiset, voimakkaat ja urhoolliset alamaisensa pitivät, samoin kuin kuningas, itseään suuressa arvossa ja vimmastuivat vähäpätöisimmästä syystä. Stanleyn oli hyvin vaikea ylläpitää rauhaa, sillä he tahtoivat tulla leiriin ja nuuskia joka teltassa ja vajassa.

Täällä sai Stanley ilmi kapinaliiton väestössään. Viisikymmentä miestä oli päättänyt karata, mutta estettiin hyvissä ajoin aikomastansa toimeenpanemasta siten, että heidän päällikkönsä vangittiin ja heiltä muilta aseet otettiin pois. Kaksikymmentä nimeä oli sairaslistalla; kuume, jalkahaavat, silmäintulehdus ja säilöstäjä raivosivat. Viisi miestä karkasi kiväärineen ja varustuksineen, ja kaksi, jotka olivat melkein sokeita, jätettiin Mukondokuun. Nämät olivat suuria vastuksia ja tappioita muitten lisäksi, joita Stanley jo runsaassa määrin oli kärsinyt.

Riitoja, useinkin hyvin vaarallisia, syntyi vähäväliin retkikunnan jäsenten kesken ja tällaisissa tapauksissa oli Stanleyn väliintulo aina tarpeellinen. Sillävälin teki hän varhaisesta aamusta myöhään iltaan saakka tieteellisiä havaintoja, keskusteli kansakuntien päällikköjen kanssa lahjoista ja sairasten hoidosta. Kaiken tämän lisäksi oli hän itse usein kuumetaudissa ja sopivan ruoan puutteesta heikontuneena. Kun retkikunnan päällikkökin näki näin paljon vaivaa, niin voi helposti arvata, mitä muiden oli kärsiminen.

Matkaa jatkettiin monen neekerikylän läpi. Vaikka nämä kylät eurooppalaisten käsityksen mukaan olivat mitättömiä, oli niissä kumminkin suuret laumat kyttyräselkäistä ja lyhytsarvista karjaa, paljo lampaita ja vuohia, aasia ja koiria. Muutamat nuorista, mustista naisista olivat erinomaisen kauniita; heidän kasvonpiirteensä olivat säännölliset, nenä soreamuotoinen, heidän huulensa pienet, hienot, heidän ruumiinmuotonsa kaunis.

Villit pitivät Eurooppalaisia hyvin merkillisinä olentoina. Kaikki heimojen suurimmat miehet ja vaimot pyysivät mitä kiihkeimmästi heitä jäämään joksikin aikaa luoksensa, ja kauniit, nuoret päälliköt kehoittivat heitä rupeamaan "veriveljikseen". Eräs nuori neekeri tuli sydän-yöllä Stanleyn leiriin ja pyysi hänen "ottamaan vastaan pienen lahjan ystävältä". Hän oli näet tuonut mukanaan lahjaksi astiallisen vielä lypsylämmintä maitoa. Tämä tervetullut lahja palkittiin kullatulla rannerenkaalla, johon oli juotettu suuri viheriäinen kristalli, hopeahelaisella ruusupuusta tehdyllä piipulla, kullatuilla ketjuilla ja kappaleella kirjavaa kangasta; hän tuli kaikesta tästä niin iloiseksi että kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä, ja lyötyään voimakkaasti Stanleyn kättä riisui hän oikeanpuolisen varvakkaan jalastaan, heitti sen kolmesti perättäin ilmaan ja kun se joka kerran putosi pohja ylöspäin, sanoi hän iloisena tämän olevan varman merkin siitä, että Stanleyllä olisi terveyttä ja onnea matkallaan.

Kun Stanley seuraavalla kertaa laati leirinsä, rupesi yöllä rankasti satamaan. Tunnin kuluttua oli vettä kuuden tuuman korkuiselta maassa, ja vesi juoksi virran tavoin hitaasti eteläänpäin. Jokainen retkikunnan jäsen kärsi vaivaa tänä yönä, ja Eurooppalaistenkin, vaikka makasivat teltassa, oli vaikea olla. Stanleyn teltta oli ruoka- ja ampumavara-laatikkojen ympäröimä lätäkkö. Yhtäkkiä kuultuaan rähinää ulkopuolella sytytti hän kynttilän, ja suuresti hämmästyi hän nähtyään sänkynsä olevan saarena matalassa virrassa, joka, jos se tulisi syvemmäksi ja nopeammaksi, varmaan tempaisi hänet mukanaan. Hänen saappaansa uivat venheentapaisesti sinne tänne rapaisilla aalloilla, jotka näyttivät hakevan paikkaa, mistä pääsisivät ulkona olevaan tummaan veteen yhtymään. Teltan keskipuuhun sidottujen pyssyjen perät olivat veden peitossa. Naurettavinta oli kuitenkin nähdä, kuinka "Jack" ja "Bull" olivat kavunneet eräälle ampumavara-laatikolle ja istuivat siinä selätysten, alituisesti toisiaan tuuppien, muristen ja riidellen siitä pienestä mukavuudesta, minkä laatikko heille soi.

Aamulla löysi Stanley varjohattunsa monen kyynärän päässä teltasta ja toisen saappaansa, joka purjehti eteläänpäin; suuri joukko ruutia, teetä, riisiä ja sokeria oli pilaantunut. Keskipäivällä oli vesi kuitenkin jo laskeunut niin että voitiin jatkaa matkaa.

Seuraavana päivänä kulki retkikuuta erään tasangon yli, jolla kasvoi taajassa tiheitä, mataloita pensaita. Tietä oli vaikea löytää; mutta sen opas, jonka Stanley oli sattunut saamaan, vakuutti kuitenkin löytämänsä. Näiden tiheiden pensaiden joukossa ei ollut yhtään suurempaa puuta. Pienet ja suuret pensaat olivat kuin yhteenkudotut, ja retkikunta voi töintuskin tunkeutua niiden alempien oksien välitse, sillä nämä oksat olivat tiheästi ja lujasti toisiinsa kietoutuneet. Ei vielä seuraavanakaan päivänä näkynyt tämän pensastasangon loppua. Opas oli jo varhain aamulla eksynyt tieltä.

Eipä ollut juuri hauskaa johtaa puoleksi nälkäytynyttä retkikuntaa näiden äärettömäin pensaikkojen kautta tietämättä, minne mentiin ja kuinka kauan tämä harhaileminen kestäisi. Vihdoin tultiin erään suuren puun luo, jonka latvaan opas kiipesi katsoakseen, näkyisikö mitään tuttua esinettä tässä synkässä maisemassa. Ympäristöjä tarkkaan tähystettyään sanoi hän näkevänsä kukkulan, jonka tunsi. Hän sanoi Uveriveri'n kylän olevan tämän läheisyydessä. Tämä iloinen uutinen rohkaisi mielet ja kiihoitti uusiin ponnistuksiin ja pian laati Stanley etujoukkoineen leirinsä erään järven rannalle lähellä kylää.

Sillaikaa panivat Barker ja Pocock veljekset kahdenkymmenen johtajan avulla jälkijoukon liikkeelle. Leiristä ammuttiin vähä väliin kovasti ladatuilla kivääreillä ja näiden paukausten johdolla onnistui eurooppalaisten ja johtajien saapua leiriin kello 7 i.p. Viimemainitut kertoivat nyt että neljä miestä ja eräs kahvikuormaista-aasia taluttava poika eivät vielä olleet perillä.

Yö kului ja päivän koittaessa eivät nämä vielä olleet perillä. Vaan kun olo näissä pensaikoissa tuli hetki hetkeltä yhä arveluttavammaksi, lähti Stanley kurjaan Uveriveri'n pikkukylään. Siinä asui ainoastaan kaksi perhettä, joilla ei ollut jyväistäkään antaa! Nälkäkuolema uhkasi siis retkikuntaa. Silloin päätti Stanley lähettää neljäkymmentä vahvimmista miehistään — kymmenen johtajaa ja kolmekymmentä urhoollisinta nuorukaista — maan-asukasten neuvon mukaan lähimpään kylään ruokavaroja hakemaan. Vaikka nälkä heitäkin kiusasi, lähtivät nämä neljäkymmentä vapaaehtoisesti; he aikoivat kaikin keinoin saapua kaukaiseen kylään samana yönä. Heitä käskettiin ostamaan 800 naulaa viljaa, josta määrästä ei tulisi kuin 20 naulan taakka kullekin. Myöskin saivat he käskyn palaamaan mitä pikemmin, sillä heidän vaimojensa ja ystäviensä elämä riippui siitä.

Toinen, kaksikymmenen-miehinen joukko lähetettiin Manwa Seran johdolla etsimään äskenmainituita kadonneita miehiä. Myöhään iltapuolella palasivat he ilmoittaen löytäneensä kolme kaivatuista kuolleina. Nämä olivat eksyneet ja seuraten norsun jälkiä koettaneet saavuttaa retkikuntaa, vaan menehtyneet epätoivoon, nälkään ja uupumukseen. Muita oli mahdoton löytää.

Nälkäkuoleman uhatessa täytyi nyt jokaisen parhaan kykynsä mukaan koettaa hankkia jonkinlaista elatusta, kunnes lähetyskunta palaisi. Ei näkynyt metsäriistaakaan, jota olisi voinut ampua. Wangwanat kuljeksivat ympäröivissä metsissä hakien syötäviä juuria ja marjoja ja tutkien useita puita toivossa, että löytäisivät jotain, mikä voisi lieventää nälän tuskia. Muutamat heistä löysivät mätänevän norsun. Sitä söivät minkä jaksoivat, mutta rangaistus seurasi: he rupesivat oksentamaan ja tulivat sairaiksi. Toiset löysivät jalopeuran luolan, jossa oli kaksi poikaa; nämä ottivat he mukaansa ja antoivat Stanleylle. Sillaikaa oli Stanley tutkinut lääkevarastonsa ja huomannut ilokseen että siellä oli niin paljon kaurajauhoja, että kukin voi saada — kaksi kupillista ohutta kauralientä. Rautapellistä tehty kattila täytettiin heti vedellä, ja kansa, sekä nuoret että vanhat, kokoontuivat nyt kattilan ympärille ja panivat poltto-aineita sen alle, että se kiehuisi pikemmin. Kuinka he pelkäsivät, että joku onnettomuus tapahtuisi keittäessä, ja kun liemi oli valmis, kuinka innokkaasti he pyysivät osaansa! Ja kuinka sanomattoman tyytyväisiltä he näyttivät ja kuinka hartaasti he kiittivät Jumalaa hänen laupeudestaan!

Kello 9 illalla kuului epäselvästi kaukaa kolmen peräkkäin lauaistun pyssyn paukaukset. Siitä tiedettiin että lähetetty ruoanhankkimis-osasto oli tulossa ja seuraavana aamuna saapuivatkin nämä uljaat miehet tuoden mukanaan niin suuren määrän hirssiä, että kukin sai aika aterian.

Retkikunta läksi taas liikkeelle ja kuljettuaan kaksi päivää soiden kautta ja vuorien yli, saapui se taas viljelysmaille. Vesakon rinteesen tehtiin vankka leiri.

Seuraavana aamuna huomasi Stanley, että leirin ulkopuolella kokoontuneet maan-asukkaat näyttivät erinomaisen tyytymättömiltä, ja se ei ennustanut hyvää. He lähettivät pois vaimonsa ja lapsensa ja jättivät kylät autioiksi, sillaikaa kuin toiset uhaten kulkivat leirin ympäri, varustettuina isolla asejoukolla — keihäillä, joutsilla, nuolilla ja sotanuijilla. He aikoivat siis tehdä hyökkäyksen. Sitä välttääkseen meni Stanley aseetonna heidän luokseen, merkiten pyysi heitä istumaan ja tulkin kutsuttuaan, koki hän heille selittää retkikunnan tarkoitusta, joka luonnollisesti etupäässä oli Victoria-järvelle pääsy. Vanhemmille, jotka näkyivät olevan mahdillisimmat, antoi Stanley vähän lasihelmiä hyväntahtoisuuden ja ystävyyden osotteeksi. Vaan ei mikään näyttänyt auttavan, kunnes Stanley sai tietää, että he aikoivat valittaa jostakin. Muutamat wangwanat olivat hulmivassa nälässään ryöstäneet viljasuojat ja varastaneet muutamia kananpoikia. Maan-asukkaita pyydettiin nyt näyttämään varkaat. He tekivätkin niin ja osoittivat sormellaan Stanleyn väestä erästä oikeaa metsänvoroa ja herkkusuuta. Tämä otettiin tutkinnonalaiseksi, huomattiin rikolliseksi ja ruoskittiin villien läsnäollessa. Kuitenkaan ei kovasti, vaan toki kylliksi näyttääkseen, että tämä oli täyttä totta. Varastettujen elintarpeiden arvo maksettiin vääryyttä kärsineille maan-asukkaille ja siten palautettiin sopu ja rauha entiselleen.

Tämän maan asukkaat olivat kaunista kansaa. He olivat vankkoja ruumiinsa rakennukselta, pitkiä kasvultaan, miehuullisia olennoltaan ja säännöllisiä kasvonpiirteiltään. He kulkivat aivan alastomina ja koristeina pitivät he messinkirenkaita käsissään ja jaloissaan. Samasta metallista tehtyjä kaulaimia, paljo lasihelmiä hiuksissa ja noin tusinan kaulaimia, jotka ulottuivat kauas rinnoille. Heidän sotapukunsa olivat sangen kummallisia. Haukanhöyhenet sekä seebran- ja giraffin-harjat peittivät heidän otsansa. Aseinaan käyttivät he suuria keihäitä, joutsia, nuolia ja sarvikuonon päästä tehtyjä kilpiä. Mainittakoon myöskin, että useat ajelivat päänsä ja jättivät ainoastaan kapean, kaarenmuotoisen hiusjuovan otsalle.

Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi pieniä kyläkuntia kaikkialla ja suuret lammas-, vuohi- ja karjalaumat osoittivat, että tämän maan asujamet harjoittavat sekä maanviljelystä että karjanhoitoa.

Retkikunnasta oli yli kolmekymmentä miestä sairaana. Muutamat olivat punataudissa, toiset kuumeessa, sulku-, rinta- ja sydämen-taudissa. Myöskin Edward Pocock sairastui. Hänen kielensä oli mustan liman peitossa, muotonsa kauhean vaalea, ja tuskat, jotka siirtyivät seljästä polviin, sekä pyörrytys ja polttava jano vaivasivat häntä. Pian selvisi, että nuori mies oli pilkkupoltteessa.

Kuitenkin täytyi välttämättömästi jatkaa matkaa. Sidottiin siis neljä rippumattoa kantotankoihin ja siten tehtiin Edward Pocockille mitä mukavimmat purilaat, joissa oli purjevaatteinen katto. Sitte lähdettiin leiristä ja kuljettiin hitaasti väkirikkaan maan kautta. Frank Pocock ja Fred Barker kulkivat sairaan eurooppalaisen rippukoikun kummallakin puolen; yksi johtaja ja neljä miestä saattoivat kutakin sairasta wangwanaa. Satoja aseellisia maan-asukkaita saattoi retkikuntaa.

Merenrannalta lähdettyään ei retkikunta koskaan ollut tuntenut itseään alakuloisemmaksi kuin tänään.

Äskeinen nälänhätä ja se kova koetus, jossa kaikkein voimia oli jännitetty matkalla Uveriverin pensaikon läpi, oli sangen suuressa määrässä tehnyt kaikki alakuloisiksi; nyt tuli vielä lisäksi uhkaava sairastuminen. Väsymyksestä ja uupumuksesta nääntyneenä tuli retkikunta vihdoin Chivyn'iin, joka on neljäsataa Englannin peninkulmaa merenrannasta; leiri tehtiin eräälle kukkulalle.

Frank Pocock kertoi veljensä houreissaan mutisseen: "Stanley on löytänyt oikean", ja sitte sanoneen voivansa sangen hyvin. Kun leiri oli tehty pantiin Lady Alicen osat hänen suojakseen auringolta, kunnes ehdittiin tehdä maja viileästä ruohosta. Oltiin juuri tekemässä aitausta laatien paksua risumuuria sen suuren pyöreän paikan ympärille, jossa ruohomajat pian olisivat valmiit, kun Frank pyysi Stanleytä tulemaan hänen veljensä luo. Hän kiiruhtikin Edwardin luo, vaan ehti ainoastaan nähdä hänen vetävän viimeisiä hengenvetojansa. Frank parahti surusta ja siirrettyään venheenkappaleen syrjään kumartui hän ruumiin yli ja laski tuskansa valloilleen.

Neljän jalan syvyinen hauta tehtiin sitte erään vanhan akaasia-puun juurelle, ja Frank piirsi syvään sen runkoon ristin. Kun ruumis oli kääritty laskettiin se viimeiseen lepokammioonsa, jota laskeva aurinko valaisi säteillään. Stanley luki rukoukset kuolleelle, ja rakkaudesta vainajaan, jonka suora ja miellyttävä käytös oli saattanut wangwanoita häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, olivat he melkein kaikki läsnä vielä viimeisen kerran osoittaakseen huokauksilla Edward Pocock-paralle ystävyyttään.

Eräänä päivänä laati Stanley leirin luisun kukkulan harjalle, metsän ja alapuolella olevien ketojen väliin. Lähimmän kylän asukkaat pakenivat nähtyään muukalaiset, mutta saatiin vihdoin palaamaan. Kaikki siis ennusti rauhallista yötä.

Stanley vähensi kuormitusta ja heitti pois kaiken, mitä suinkin voi välttää. Useat kantajista olivat näet sairaita, kaksikymmentä oli kuollut ja yhdeksänyhdeksättä karannut tiellä.

Juuri näin puuhatessa tuli muuan taikatohtori kylästä täällä käymään, tuoden mukanaan kauniin, lihavan härän rauhanlahjaksi. Hän saatettiin Stanleyn telttaan, missä hänelle tarjottiin hyvin imelää kahvia ja muutamia imeliä korppuja; sitte sai hän lahjaksi viisitoista kankaanpalasta, kolmekymmentä kaularengasta ja messinkilankaa; täten palkittiin hänen härkänsä hinta nelinkertaisesti. Hyödyttömiä kapineita, niinkuin tyhjiä sardiinilaatikkoja, liemi- ja liharasioita sekä tyhjiä ruokapönttöjä lahjoitettiin myöskin hänelle, kun hän vaan pyysi niitä. Vihdoin pyysi hän Stanleytä rupeamaan "veriveljeksi", ja sen tekikin jälkimäinen niin järkähtämättömän vakavasti kuin pakana ainakin. Kun taikatohtori vihdoin oli lähtemäisillään ja näki väen juuri rupeavan härkää teurastamaan, pyysi hän saada sen sydämen. Hänen Hänen odottaessaan sitä, silmäili hän ja toverinsa ahneesti leirissä olevia kuivamaan ripustettuja vaatepalaisia.

Puoli tuntia taikatohtorin lähdöstä, kun joukko wangwanoita oli viljaa ostamassa ja toisia oli mennyt metsään polttopuita hakemaan, kuului sotahuutoja. Näitä ei juuri tärkeinä pidetty; luultiin vain kehoitukseksi sotaan naapureja vastaan. Vaan kun nämä omituiset sotahuudot "hehuu-a hehuu" kuuluivat lähenevän, kokosi Stanley pienen joukon leirin korkeimmalle paikalle ja näki pian suuren joukon, keihäillä, joutsilla, nuolilla ja kilvillä varustettuja maan-asukkaita noin kolmensadan jalan päässä eräällä toisella pienellä kukkulalla leirin ulkopuolella.

Kaksi aseetonta miestä lähetettiin heidän luokseen kysymään mitä he tarkoittivat.

He sanoivat silloin, että muuan wangwana oli varastanut maitoa ja että he sentähden aikoivat "tehdä sotaa" muukalaisia vastaan. Stanleyn onnistui kuitenkin lepyttää heidät, mutta juurikuin joukko oli rauhallisesti hajautumaisillaan, hyökkäsi toinen miesvoipa joukko pohjoisesta, ja kiivas keskustelu syntyi kumpaistenkin neekerijoukkojen välillä, joista äskentulleet näyttivät innokkaasti haluavan sotaa.

Keskustelun kestäessä tuli toinen Stanleyn miehistä juosten. Oikeanpuolisen kyynärpään lähellä oli vielä värisevä keihäs ja pieni naarmu, jonka ohilentävä keihäs oli tehnyt, näkyi hänen vasemmassa kyljessään. Nuijan tekemän kauhean haavan pohjasta näkyi hänen otsaluunsa. Hän kertoi veljensä makaavan kuolleena metsässä länteenpäin leiristä.

Stanley käski nyt Frank Pocockia jakamaan kaikessa hiljaisuudessa joka miehelle kaksikymmentä kannosta ampumatarpeita ja järjestämään väen portin kummallekin puolen, jos viholliset yrittäisivät hyökätä.

Kovasti hälisevä joukko huusi, että olisi paras tapella "arkojen wangwanoiden ja valkoisten miesten kanssa, jotka varmaankin olivat vaan naisia".

He järjestyivät äkkiä, huusivat kova-äänisesti sotahuutonsa, virittivät joutsensa ja ampuivat ensimäiset nuolensa. Mutta kun eivät huomanneet mitään elonmerkkiä leirissä, luulivat he kaiketi Stanleyn miehiä puolikuolleiksi pelosta ja lähestyivät niin rohkeasti, etteivät enää olleet sadankaan jalan päässä. Stanley käski nyt miehiään hyökkäämään, ja hyökkäyksensä kovuudella karkoittivat he villit, ampumatta yhtään laukausta.

Villit, jotka eivät käsittäneet tätä erinomaista kärsivällisyyttä, hyökkäsivät vielä kerran ja ampuivat nuolensa. Silloin käski Stanley hyökkäämään täydellä toella. Koko tunnin ajan vilkkaasti tapeltua ajettiin villit pakoon.

Sillaikaa tekivät Frank ja kuusikymmentä kirveillä varustettua miestä lujaa vallitusta ja wangwanoiden palattua käskettiin heitä rakentamaan ampukoria leirin kaikkiin kulmiin. Myöskin raivattiin leirin ympäristö 600 jalan laajalta. Yön tullessa oli leiri turvassa ja suojeltavissa. Stanleyllä oli ainoastaan seitsemänkymmentä sotakelpoista miestä, sillä kaikki muut olivat sairaita, pelästyneitä kantajia, vaimoja, aasinkuljettajapoikia ja lapsia. Muissakin suhteissa oli tila tuskallinen. Kuukauden paaston jälkeen ei heillä vielä nytkään ollut muuta syötävää, kuin muutamia kourallisia maissia päivässä.

Kello 9 aamupäivällä hyökkäsivät viholliset taasen monilukuisempina ja itseensä luottavampina, sillä läheiset neekeriheimot olivat kutsutut "sotaan".

Kolme päivää kesti taistelu, jonka ajalla kaikki kylät poltettiin. Kun Stanley kolmannen päivän iltana laski tappionsa, huomasi hän sen tekevän kaksikolmatta kuollutta, kolme haavoitettua, kaksitoista kivääriä, jotka oli menetetty, ja neljä laatikollista ampumavaroja.

Viholliset lyötyään ja karkoitettuaan, läksi retkikunta taas Tammikuun 26 päivänä liikkeelle, poltettuaan paljo tavaroita, joita kantajien puutteessa ei voitu kuljettaa edemmäksi. Tie meni seudun kautta, joka oli täynnä suuria, linnanraunioiden tavoin kohoavia, paljaita kallioita, sekä suurista haljenneen graniitin kappaleista muodostuneita kivikkoja, ja mahdottomia kuperoita paasia.

Sitte kuljettiin suuren tasangon halki. Keskellä ääretöntä, vaakasuoraa maata näkyi metsän-ympäröimä saaren tapainen kumpu, minne kaikki tällä seudulla niin runsaslukuinen metsänriista pakenee sateen aikaan. Nyt kuljeksivat nämä eläimet lukemattomissa laumoissa kedolla — giraffia, seebroja, gnuijia, puhvelihärkiä, pukkia, antilooppia, sekä pientä että suurta laatua, ja metsäsikoja; lintuja oli myöskin monta lajia, niinkuin iibiksiä, ketokiuruja, kalalokkia, jääliukuja, hanhia, sorsia, korppikotkia, flamingoja, lusikkahanhia ja kurkia. Ilolla katseli nälkääntynyt väki näitä.

Eräänä päivänä ampui Stanley giraffin ja pienen antiloopin; seuraavana päivänä, lähellä metsäistä kumpua tasangolla, viisi sebraa; ja kolmantena päivänä ampui hän läntisen rajan luona kaksi gnuijia, puhvelin ja seebran, kaksi hanhea, neljä helmikanaa ja viisi sorsaa. Nyt melkein hyljittiin leirissä lihaa. Sitä laitettiin eri ruoiksi, joko muhennettiin, halstaroitiin, paistettiin ja survittiin tahi kuivattiin matkalle eväiksi.

Helmikuun 9 p. kulki matkue erään kuivuneen virranuoman poikki, ja seuraavana päivänä saavuttiin vierasvaraiseen Mombitin kylään. Nyt oli matkue vihdoinkin saapunut Ufukaman rikkaalle alueelle, missä matkustajan ei koskaan tarvitse kärsiä puutetta.

Kaikkia viljavan vuoritasangon tuotteita oli matkustajille täällä tarjona, viljaa, papuja, perunoita, herneitä, sesamia, hirssiä, kasvaksia, meluunia ja eri lajisia puutarha-hedelmiä, vettä ja tupakkaa, kaikkea oli ostettavana. Kananpoikien ja vuohien lukumäärä, mitä täällä teurastettiin, oli uskomaton. Stanley jakoi sitten palkintoja miehilleen niistä monista erinomaisista uskollisuuden osoitteista, joita he olivat näyttäneet, ja täällä sai hän uudestaan sen mielistelevän nimityksen, joka kolme vuotta ennen annettiin hänelle Afrikassa — "runsaskätinen valkea mies" — "huyu msungu u'u sungua mikona".

Wangwanat — miehet, naiset ja lapset — pitivät nyt hyviä päiviä sillä mitä olivat saaneet, ja kolmena päivänä söivät he niin paljon kuin jaksoivat. Juhlallisessa ilossa ja yltäkylläisyydessä vietettiin siten kolme päivää Mombitissa.

Veres kantajajoukko pestattiin tuottamaan tuolle kärsivälliselle väelle jotain huojennusta; ja uusia voimin, uudella rohkeudella, varamytyt olkapäillä kulki matkue eteen päin.

Helmik. 17 p. saapui matkue Usihan kylään, jossa alkaa se mitä kauniin maapalsta, mikä päättyy vasta Victoria-järven luona. Näiden, kaiken yli kohoavien salaperäisten, harmaiden kalliomöhkäleiden huipuilta voi nauttia sanomattoman viehättävää näköalaa, taivaanrannan näyttäessä äärettömältä. Joka puolella leviää mittaamaton ympyrä, täynnä omituisia toisistaan erillään olevia kukkuloita, jättiläisten tavoin päällettäin kasattuja joukkioita kuluneita, teräviä kallioita ja ylöspistäviä vuorenhuippuja, joiden välillä nousee ja laskee mataloina, laajoina aaltoina vihanta, ruohoisa tasanko, jolla tuhansittain nautaelukoita käy pienissä laumoissa.

Kulettuaan sata suom. peninkulmaa merestä Usihaan, tunsi Stanley nyt rintansa paisuvan mielihyvästä, katsellessaan tätä ihanata maata. Tuoreen ruohon suloinen haju nousi tasangolta ja herätti hänessä maaelämän muistoja hänen kotiseudultaan. Pensasaitojen erottamista kylistä kuului nuorten vasikkain inuminen ja lehmien ammominen; kili- ja vuohi- sekä lammaslaumoja valppaine paimenpoikineen näkyi läheisyydessä — kaikki tämä muodosti erittäin suloisen ja rauhallisen kuvaelman.

Täältä vaelsi virkistynyt matkue ylös ja alas aaltoisia laidunmaita, satojen ystävällisten maan-asukasten seuraamina, jotka vaihettivat hyväntahtoista leikkipuhetta väen kanssa ja nauroivat kovalla äänellä ja rajusti ilmoittaakseen iloansa siitä että vieraat olivat tulleet heidän maahansa. "Tulkaa takaisin", sanoivat he, kun kääntyivät takaisin palatakseen kotiinsa, seurattuaan matkuetta puolen peninkulman verran. "Tulkaa koska hyvänsä; te olette tervetulleita".

Melkein koko tien merestä tänne oli matkue vaivaloisesti tungeskellut esiin tiheiden, toisiinsa tarttuneiden pensaiden läpi tai myös olivat he ryömineet niinkuin muurahaisparvi, rantaseutujen tavallisten ruoholajien kohotessa niinkuin bamburuoko-metsän heidän päidensä yli — ja nyt saattoivat nämä avonaiset, lyhyttä ruohoa kasvavat, ihanat seudut heihin mahtavan, sanomattoman vapauden-tunteen.

Nyt kulettiin useiden kylien ohi. Suolattoman veden lähteitä kumpusi esiin joka paikassa, varsinkin kallioisten alkuvuorten juurilta, jotka vuoret ympäröitsivät niinkuin seinät sitä leveää luonnollista laaksokäytävää, jonka yläpäässä oli Usihan kuninkaan pääkaupunki, ihanain apinanleipäpuiden ja tiheäin, tuuheain lehtojen varjoamana.

Pohjaiseen päin oli maa aaltoista, avonaista ja vapaata, ikäänkuin puutonta puistoa, siinä kun ei kasvanut tuskin yhtään puuta tai ainoatakaan pensasta. Ruoho oli vaan tuuman korkuista. Kallioiset kukkulat olivat kuitenkin vielä lukuisia. Kaikki näiden kylien täysikasvuiset nuorukaiset kulkivat ympäri ilki-alastomina, mutta naiset olivat puettuja kankeisin nahkoihin ja puoleksi parkittuihin lehmänvuotiin. Ihana puistomaisema ihan sanaa myöten loisti valkoiselta lukemattomista karjalaumoista ja vuohi- ja lammasparvista.

Kun Stanley seuraavan kerran asettui leiriin, tapahtui että eräs päälliköistä tahtoi ikisokin avata hänen telttansa ovea, johon hän oli asettunut lepäämään pitkästä marssista. Stanley kuuli telttapoikien estelevän häntä, mutta ei sekaantunut asiaan, ennen kuin päällikkö väkisin tunkeutui sisään, jolloin "Bull" ja "Jack", jotka myöskin nauttivat hyvin ansaittua lepoa, äkkiä syöksähtivät hänen kimppuunsa ja tarttuivat kiinni hänen käsiinsä. Päällikön kauhistusta ei voi mitenkään kertoa, varsinkaan kun hän näytti luulevan että teltassa oleva valkea mies oli muuttunut kahdeksi äkäiseksi koiraksi. Stanley vapautti hänen kohta hänen epämieluisasta asemastaan ja saavutti siten hänen kiitollisuutensa ja sai häneltä apua maan-asukasten rauhoittamisessa, ne kun olivat täällä erittäin nenäkkäitä.

Täältä oli, sanoivat maan-asukkaat, ainoastaan yhden päivän matka enään suuren Ukerewee eli Victoria-järven luo, matkan ensimmäiseen päämaaliin. Siellä ottaisi matkue itselleen moniviikkoisen levon vaivoistaan ja tapaisi runsaasti ruokatavaroita.

Rivakkaasti ja hyvällä mielellä kulki matkue laaksokäytävien ja vuorenharjujen yli, kahlasi läpi vesien ja kuivuneiden joen-uomain, meni läpi viljeltyjen ketojen ja kylien, joissa väkevä haju osoitti että niissä oli karjaa, ja ohi hyväntahtoisten maan-asukasten, kunnes äkkiä, heidän kiivetessään ylöspäin loivaan kohoavaa rinnettä, hurraa-huutoja kuului etujoukosta; nyt tiesivät myöskin ne, jotka olivat jälkijoukossa, että etummainen osasto oli saanut tuon suuren järven näkyviinsä!

Frank Pocock kulki suoraan eteenpäin, siksi kuin hän oli saapunut kukkulan harjulle. Hän loi pitkän, laajan silmäyksen johonkin, heilutti hattuaan ja riensi alas Stanleyn luokse ilosta loistavin kasvoin, nuoruuden hehkulla ja elämäinnolla huudahtaen:

— Minä olen nähnyt järven, herra, ja se on suuri!

Fredrik Barker, joka vaan vaivoin voi ratsastaa aasilla, koska hän oli kipeä ja häntä vaivasi väsymys pitkällisen matkan vaivoista, kohotti päätänsä ja hymyili kiitollisesti toverilleen.

Pian tulivat kaikki kukkulalle, johon etujoukko oli seisahtunut, ja ensimmäinen silmäys näytti pitkän, leveän vedenpinnan, joka huikaisevassa auringonpaisteessa näytti sulatetulta hopealta, noin 600 jalkaa alempana ja puolen peninkulman päässä. Kauimpana etäisyydessä näkyi tummansinisiä kukkuloita ja vuoria, ja järvessä oli sirotettuna useampia pieniä harmaita kalliosaaria.

Ilossaan lauloi eräs nuori mies Stanleyn neekereistä riemulaulun, tilaisuutta varten tehdyn, ja kun kööri yhtyi laulamaan, sai se vuoret kaikumaan hurjasta ja harvinaisesta soinnusta. Iloisen soiton elähyttäminä antoivat he lippujen liehua tuulessa ja menivät verkalleen alas penkereitä Kagehyi'in maan kedoille.

Noin virstan päässä kylistä hämmästyivät he nähdessään sadoittaisin soturia töyhtöillä koristetuin päähinein ja aseistettuina kiireestä kantapäähän saakka lähestyvän juoksumarssissa, sill'aikaa näyttäen taitoaan joutsen, nuolien ja keihään pitelemisessä. Nämä olivat ensin säikähtyneet siitä pitkästä jonosta, joka tuli alas vuorta ja luulleet vihollisten lähestyvän; mutta vaikka he pian huomasivat erehdyksensä, katsoivat he olevansa velvolliset käyttämään tilaisuutta, näyttääkseen urhoollisuutensa, jonka vuoksi he toimittivat tämän sotaleikin.

Eräs Kagehyissa asuva arapialainen, Sungoro Tarib, lähetti sanan pyytääkseen matkuetta olemaan tervetullut ja kehottaakseen heitä asettumaan leiriin siellä, koska Kagehyin päällikkö, Kaduma, oli hänen uskollinen liittolaisensa.

Pieni ke'onmuotoinen maja, huonosti valaistu ja jossa oli kova haju mädänneistä aineista ja jonka katossa vilisi rohkeita rottia, jotka pahankurisella kestäväisyydellä jatkoivat tungeskelemistään sisään ja ulos pesistään olkikolossa ja juoksemistaan seinien yli, annettiin Stanleylle. Toinen pieni maja annettiin Frank Pocockille ja Fred Barkerille heidän asunnokseen.

Matka merestä tänne, matkueen ensimmäiseen päämaaliin, oli kestänyt 103 päivää, — pitkää vaivaloista päivää, ponnistusten, nälän ja vaarojen uhatessa tuntemattomain seutujen kautta. Nyt oli matkaa jatkettava meritse, ja uudistuneella rohkeudella ja vahvistunein toivoin siitä että tämä vaarallinen matka onnellisesti loppuisi, meni jokainen levolle, lepäyttääkseen väsyneitä jäseniään.

Siten oli Stanley nyt sanomattomien vaivojen, ponnistusten ja puutteiden jälkeen tullut tarkoituksensa ensimmäiseen päämaaliin. Täällä olisi hänen matkansa tärkein ja merkillisin osa alkava. Oli nyt tutkittava järven koko ranta-alue sen seikan selville saamiseksi eikö näillä viljavilla ja ihanilla seuduilla keski Afrikassa olisi mitään mahdollisuutta mukaviin välitysteihin sivistyneen maailman kanssa, joita teitä järvet ja purjehdittavat joet muodostavat. Se oli perinpohjaisen tärkeä kysymys, joka siten oli Stanleyn tutkittavana. Sen onnellisesta ratkaisusta olisi riippuva, jos oli mitään toivoa siitä että sivistyksen ja järjestetyn yhteiskuntaelämän siunauksille voitettaisiin tämä äärettömillä luonnonrikkauksilla varustettu maan-osa ja sen musta väestö, joka, vaikka omistaakin oivalliset sielunkyvyt, vielä elää raa'an luonnontilan portaalla.

Seuraavana aamuna heräsivät kaikki kertomattoman kevennyksen tunteella. Oli lopussa marssit, lopussa torvien toitotukset, jotka käskivät uusiin koittavan päivän vaivoihin varustaumaan, nälänkin pelko oli poissa — ainakin joksikin aikaa.

Kello 9 oli vastaanotto. Ensiksi tulivat Frank ja Fred — kuumeesta jo täydellisesti parantuneina — Stanleylle hyvää huomenta tekemään. Sitte saapuivat wangwanoiden johtajat lausumaan toivonsa että hän oli nukkunut rauhallisesti, ja heidän jäljestään retkikunnan nuoret rivakat miehet; sitte tulivat Kaduma ja Sungoro saadakseen tietoja matkasta ja kuullakseen uutisia Sansibarista, ja vihdoin viimeksi Kaduman puoliso paraimpine ystävineen. Vastaanotto kesti kaksi tuntia ja sen päätyttyä läksivät vieraat kukin askareitaan hoitamaan. Maanasukkailla näitä ei monta laatua olekkaan; he loruilevat, valmistavat tahi paikkaavat verkkojaan, tekevät kirveitä, kanootteja, ruokakaukaloita, aitauksia ja majoja — siinä kaikki. Stanleyn väki taasen teki asemapiirroksia omien nurmihökkeleidensä rakentamiseksi; täten se osoitti tyytyväisyyttään pitempään oloon Kagehyi'ssä.

Stanleyn tultua Kagehyin kylään, muuttui se tärkeäksi paikaksi. Sinne tulvaili mahdoton joukko maassa syntyneitä kauppiaita kaikilta suunnilta kahden- tahi kolmenkymmenen peninkulman takaa. Kalastajat tulivat kanooteissaan tuoden suuret varastot kuivia kaloja; toiset toivat maniok'ia ja kypsiä banaaneja; paimenet lähettivät härkiään, ja venheittäin tuli kaikilta haaroilta kuokkia, rautalankaa ja suolaa sekä suuria varastoja bataateja ja jamsia.

Stanley pyysi ruhtinas Kadumalta neuvoja ja apua järvi-matkalleen. Tämä kutsui silloin kansan vanhimmat neuvotteluun. Kun he olivat asettuneet istumaan maahan, alkoi Kaduma kokouksen seuraavilla sanoilla:

"Voiko nälkäinen mies tehdä työtä? Voiko janoinen puhua?" Vanhimmat katsoivat silloin veitikkamaisesti toisiinsa ja nyykäyttivät päitään, ja Kaduma rupesi kähisten kakistelemaan. Silloin toi noin neljän- tahi viidentoista vuotias alaston nuorukainen suuren ruukun käyvää pombeeta [olutta, jota maanasukkaat valmistavat hiivasta tahi karkeista jauhoista]. Hän koitti asettaa tämän pyöreäpohjaisen astian maahan niin vakavasti kuin suinkin estääkseen sen kaatumista. Sen viereen pani hän yhtä tukevasti Kaduman mahdottoman mielikki-maljan, suuren kurbitsin. Kaduma rupesi istumaan pienelle matalalle rahille ja kääriytyi rasvaiseen huntuunsa, sitte ojensi hän kätensä, ja polvillaan tarjosi hänelle poika pikaria, jota hän piti molemmilla käsillään. Tuntikauden nautittiin pombeeta ja Kaduman puhe osoitti ymmärrystä ja harrastusta. Vaan pahaksi onneksi loppui pombee ja Kaduma meni maata. Herättyään tyhjensi hän taas kaksi tahi kolme ruukullista; vihdoin hoiperteli hän sijalleen ja keskustelusta ei tullut mitään.

Kuitenkin alkoi Stanley laittaa Lady Alicea kuntoon.

Seitsemän päivän kuluttua oli venhe varustettu meren vaaroissa kestämään. Jauho- ja kuivakala-varastot, suuret pakat kaikenlaisia kankaita ja helmiä sekä mitä oli jäljellä pieniä tarvekaluja vietiin laivaan ja vihdoin ilmoitettiin Lady Alicen ainoastaan odottavan miehistöään.

— Tahtooko kukaan tulla mukaani vapaaehtoisena? kysyi Stanley miehiltään.

Kaikkialla vallitsi kuolonhiljaisuus.

— Eikö edes palkkiosta tahi lisämaksusta?

Taaskin sama hiljaisuus; ei kukaan tahtonut omasta taipumuksestaan.

— Vaan kuitenkin täytyy minun lähteä, sanoi hän. Tahdotteko jättää minut yksinäni matkalle?

— Ei.

— Mitäs sitte tahdotte? Ettekö tunne ketään urhoollista miestä, joka tulisi herransa toveriksi matkalla järven ympäri?

Taaskin vaikenivat kaikki. Kun hän kysyi kultakin erittäin, sai hän vastaukseksi, että he eivät olleet tottuneet meri-elämään; kukin vakuutti suoraan kovin pelkäävänsä vettä.

— Mitäs minun sitte on tekeminen?

Silloin sanoi Manwa Sera:

— Herra, älkää kyselkö enempää. Käskekää miehiänne. Koko miehistönne on lapsianne, ja he eivät liene teille tottelemattomia. Jos kysytte heiltä ystävän tavoin, niin ei kukaan rupea palvelukseenne. Käskekää heitä, niin he tottelevat kaikki.

Stanley teki silloin luettelon kymmenestä venemiehestä ja yhdestä peränpitäjästä, joiden uskollisuuden nojaan hän jätti itsensä ja tavaransa matkalla pitkin Victoria-järven rantoja. Muut jäivät leiriin; Frank ja Fred pantiin heidän johtajikseen.

Sitte käski Stanley soutamaan. Taivas oli pilvinen ja vaaleanharmaa vesi oli käynyt tuhkaharmaaksi; vuoret olivat paljaat ja haljenneet, ja synkän taivaan kanssa ikäänkuin sopusoinnussa oleva maisema oli hiljainen ja autio. Soutajat huokasivat syvään. Heidän soutunsa oli sellaisten tapainen, jotka varmaan tietävät perikatoon syöksyvänsä; välistä vilkasivat he huolissaan Stanley'yn, ikäänkuin olisivat odottaneet käskyä palaamaan. He näkyivät aivan selvään aavistavan jotakin pahaa.

Jonkun ajan kuluttua tavattiin muuan neekeri nimeltä Saramba, joka istui kanootissaan kalastamassa. Hänet saatiin matkalle oppaaksi. Tästä olivat Stanleyn miehet ylen onnelliset.

Tuuli alkoi kiihtyä; pilvet, jotka kauan olivat kokoontumistaan kokoontuneet luoteiselle taivaan-rannalle, synnyttivät äkkiä kovan tuuliaispään, ja koko ympäristö kävi pian sanomattoman rajuksi. Tuuli ajeli retkikuntaamme yli raivokkaiden aaltojen; Lady Alice kiiti eteenpäin villin varsan tavoin ja pieksi vettä kuohuksi ja vaahdoksi, joka sitte roiski avuttoman miehistön ja venheen yli. Vaikka ainoastaan pieni purje oli viritetty, lensi venhe sanomattoman nopeasti eteenpäin. Pursimiehet kumartuivat tuuleen päin; Saramba istui pelosta kyyristyneenä ja oli nöyrästi peittänyt pörröisen päänsä kuvevaatteellaan.

Seuraava päivä oli kaunis. Järvi, joka edellisenä päivänä oli ollut raivoissaan, oli nyt rasvatyynenä. Jylhien vuorten kuivuneet ja puuttomat muodot kuvastuivat selvästi taivasta kohden. Vastaiselta puolelta näkyi metsistyneitä kumpuja, ja niiden välissä kimalteli se leveä ja komea lahdelma, johon Niilin äärimmäinen eteläinen lisävesi juoksee.

Victoria-järven ympäristössä oleskelevat virtahevot ovat hyvin taistelunhimoisia luonnoltaan, ja matkustavaista, joka varomattomasti lähestyy heidän olopaikkaansa, uhkaa suuri vaara. Usein niitä ahdistettiin venheestä, vaan koska se kuitenkaan ei ollut varustettu sotaan näitä paksunahkaisia vastaan, olisi taistelu voinut tulla tuhoa tuottavaksi.

Kerran törmäsi venhe erään vedestä nousevan virtahevon selkään. Eläin säikähti tästä raskaasta ja omituisesta kapineesta seljässään ja sysäsi niin rajusti venhettä, että kaikki luulivat sen särkyvän kappaleiksi. Sittenkuin virtahepo täten oli ilmaissut tyytymättömyytensä, sukelsi se taasen muutaman jalkaa venheen perästä ja ulvoi kovalla äänellä ikäänkuin olisi taisteluun vaatinut. Vaan Stanley oli jo saanut kyllin kokea eläimen voimaa, sentähden käski hän soutamaan pakoon niin nopeaan kuin mahdollista.

Eräänä päivänä laskettiin ankkuri muutaman kylän edustalla, josta toivottiin ruokavaroja saatavan, ja kauan keskusteltua myöntyivät villit muutamista sinisistä lasihelmistä antamaan kaaliksia ja lampaan. Miehillä ja naisilla ei ollut muuta vaatetusta kuin lyhyt banaanilehdistä tehty esiliina; tämä äärettömän yksinkertainen puku muistutti paljon Aatamin ja Eevan viikunalehti-vaatetuksesta. Omituista oli myöskin että miehiltä puuttui etuhampaat sekä ylä- että alaleuassa. Päänsä olivat he myöskin ajelleet; ainoastaan säännöttömän puolikuun muotoisen harjan olivat he jättäneet päälaelleen ja otsalleen.

Seuraavana jälkeenpuolenpäivänä, jolloin ankkuri taaskin laskettiin, lähestyi venhettä muudan kanootti, joka värinsä ja muotonsa tähden herätti yleistä kummastusta. Sen kokka oli näet korkealla taivutetun käsivarren tavoin; köysi oli jännitetty tämän päästä korkeaan peräkeulaan saakka. Tälle köydelle oli ripustettu hienoa heinää, joka heilui harjan tavoin, kun kanootti lähestyi vakavasti ja rohkeasti neljänkymmenen venemiehen kuljettamana. Puolet kokassa olevista miehistä kavahti seisoalleen, kun olivat tulleet 150 jalan päähän, ja tartuttuaan pitkiin tupsuilla koristettuihin keihäisinsä ja kilpihinsä, alkoivat uhaten heiluttaa niitä. Kun Stanleyn väki ei yrittänytkään vastarintaa tekemään, lähestyivät he varovasti ja tultuaan noin 60 jalan päähän, laskivat he tuulen puoleen ja kääntyivät venheen perää kohdin uhkaavasti viittoellen. Sitte tulivat he hiukan lähemmäksi ja laskivat lopulta kanoottinsa pitkinpäin laivaa. He olivat jokseenkin julkeita, ja kuin heitä kuitenkin lempeästi kohdeltiin kiihtyi heidän loukkaamis-intonsa kiihtymistään; he tuuppivat toisiaan ja hoipertelivat sekaisin venheessään, sillä suurin osa heistä oli juovuksissa, tarttuivat keihäisinsä ja kilpihinsä ja alkoivat laulaa lallatella viinasta käheillä äänillään. Muutamat ottivat linkonsa ja heittivät kiviä kauas järvelle; tälle taputteli laivan miehistö käsiään. Banaani-viinin lämmittämänä ja laulun rohkaisemana rohkaisi eräs heistä luontonsa ja alkoi tähdätä Stanleyhyn, joka vaieten ja tarkkaavaisena istui venheensä perässä; kivi lensi hänen päänsä yli, ja kova, humalainen rääkynä palkitsi heittäjää hänen rohkeudestaan.

Huomattuaan ettei lempeydellä ollut toivottua vaikutusta otti Stanley revolverinsa ja ampui nopeasti veteen siihen suuntaan, johon kivi oli lentänyt. Tästä seurasi surullinen näky. Kuultuaan laukauksen hyppäsivät nuo rohkeat, hävyttömät veitikat veteen ja uivat minkä kerkesivät rantaa kohden, jättäen kanoottinsa jälkeensä.

"Rakkaat ystävät, palatkaa, palatkaa!" huusi Stanleyn miehistö heille. "Mitä pelkäätte? Tarkoituksemme oli vaan näyttää teille, että meillä on yhtähyvin aseita kuin teilläkin. Palatkaa, tulkaa noutamaan kanoottinne; kyllä me työnnämme sen teille, että voitte ottaa sen".

Vihdoin saatiin villit naurulla ja lempeillä sanoilla palaamaan. He olivat nyt arvokkaampia käytöksessään. He nauroivat, huudahtelivat kummastuksesta ja matkivat pistoolin-laukauksia; "bum, bum, bum".

Sitte lähestyi vielä viisi muutakin kanoottia, täynnä seudun asukkaita. villit huusivat ja pyysivät että Stanley tulisi heidän kuninkaansa luo, vaan hän oli huomannut heidät liian sivistymättömiksi ja väkivaltaisiksi ja piti sentähden viisaimpana olla maalle nousematta. Villit rupesivat silloin uhkailemaan, jonkatähden Stanley piti parhaimpana olla myöntyvinään heidän pyyntöönsä. Hän käski hinaamaan ankkurin laivaan ja käymään airoihin käsiksi; sitte käski hän suuntaamaan matkan ulapalle päin, äskenmainittujen kuuden kanootin seuraamana. Kun oli soudettu tuhannen jalan verran, käski Stanley yhtäkkiä nostamaan purjeita ja upeana kiiti Lady Alice nuolennopeasti ohi kanoottien, villien suurimmaksi ihmeeksi ja hämmästykseksi.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja tuntikauden purjehdittua antoi Stanley sentähden taas laskea ankkurin. Tuuli tyveni, paksuja pilviryhmiä alkoi taas nousta idästäpäin, järvi oli rasvatyyni kuin peilinpinta ja pilkkopimeä peitti maan, sen metsät ja vuoret. Pian alkoi salama salaman perästä halkaista pilviä, raju myrsky syntyi sellaisella voimalla että venhe oli vähällä painua veden alle, ja rakeiden sekainen sade syöksi kuin olisi pilvistä kaadettu. Melkein joka silmänräpäys kuului mitä kauhein ukonjyrinä, joiden ääntä vuoret synkästi mylvien matkivat. Miehistö, jonka Stanley ennen myrskyn alkua oli asettanut olemaan varuilla napot kädessä, ilmoitti vähä väliin veneen olevan hukkumaisillaan. "Ammentakaa nopeammin!" vastasi Stanley. Kaksi tuntia kesti kamala raju-ilma ja sen lakattua antoi Stanley soutaa erääsen saareen, jonne virittivät valkean kuivatakseen läpimärkiä vaatteitaan ja keittääkseen lämmintä lientä.

Seuraavana aamuna oli ilma mitä ihanin. Taivas oli selkeä ja sininen, rannat mehuisat ja viheriät, järvi välkkyili kiillotetun teräksen tavoin ja ilma oli raitis ja virkistävä. Rohkaistuna ja virkistynein voimin astui Stanley miehineen bambu-lehtimajastaan ja pian leijuili venhe taaskin vesillä soutajien laulaessa iloisimpia laulujaan.

Hetken aikaa soudettua ohjattiin venheen kulku erästä saarta kohti, jossa näkyi maan-asukkaita olevan. Stanley antoi tulkin alkaa puhetta heidän kanssaan, ja vihdoin lähettivät he pojan kanootissa puhumaan muukalaisten kanssa. Vaan tultuaan lähelle rupesi tämä hämmästyneenä töllistelemään. Stanley heitti helmivyön hänen kanoottiinsa, ja se antoi ikäänkuin uutta eloa hänelle. Hän huusi rannalla seisoville toverilleen, ja heti läksi parikymmentä kanoottia liikkeelle, täynnä rauhallisia, säveämielisiä maanasukkaita, jotka suurimmalla mielihartaudella katselivat tuota kummallista venhettä ja heidän mielestään vielä kummallisempaa valkoista miestä, jommoista he eivät koskaan olleet nähneet eikä edes voineet uneksuakaan voivan löytyä maan päällä.

Saatuansa kuulla, että voivat saada niin paljon lasihelmiä kuin halusivat, jos vaan toisivat ruokavaroja, kiiruhtivat he maalle ja palasivat pian tuoden mukanaan suuren varaston banaaneja, kanoja ja munia sekä imelää palmuviiniä. Kaikesta tästä osti Stanley niin paljon kuin varoi riittävän kolmeksi päivää. Ihastuneina muukalaisten ystävällisyydestä ja anteliaisuudesta tarjosivat maanasukkaat laivan miehistölle isoja ryyppyjä palmuviiniä ystävyyden vahvistamiseksi, ja kun purjeet vihdoin nostettiin, seurasivat kaikki kanootit venhettä pitkän matkaa, yhä vaan kestiten laivan miehistöä, laulaen, lallattaen ja kovaäänisesti huutaen ilosta.

Kerran täytyi venheen kulkea erään niemekkeen ohitse, jolla kasvoi pitkää ruohoa. Suuri joukko maanasukkaita näkyi hyökkäävän sinne, saadakseen mukavia asentoja. Venheen verkalleen nientä lähestyessä, meni muutamia villeistä kallioille ja viittasivat venhettä tulemaan lähemmäksi. Kun Stanley suostui heidän pyyntöönsä ja lähestyi muutamia jalkoja, huusivat he jotakin hänelle, ja kohta sinkoili kiviä satamalla humisten ympäri venhettä. Kun soutajat taasen tarttuivat airoihin, hyökkäsi joukko villejä esiin piilopaikoistaan, lingoilla varustettuina, joilla he heittivät kiviä ja osasivat venheeseen ja perämieheen. Enemmän vahingon välttämiseksi laukasi Stanley nuolennopeudella revolverinsa; yksi villeistä kaatui, jolloin toiset lakkasivat taistelua pitkittämästä ja vetäytyivät takaisin korkeaan ruohostoon.

Eräässä pienessä kylässä, joka oli soman lahdelman rannalla, otettiin Stanley mitä ystävällisimmin vastaan. Kylän päällikkö kutsui heidät luokseen, valmisti pidot, joissa nautittiin äskenlypsettyä maitoa, viiliä, kypsiä maukkaita banaaneja, vuonaa, bataateja ja munia. Hän lennätti myöskin sanan maan hallitsijalle, keisari Mtesalle, ja ilmoitti muukalaisen tulleen hänen maahansa. Samalla ilmoitti hän Stanleylle ei aikovansa laskea häntä lähtemään ennenkuin oli asettanut hänet vastattain suuren afrikkalaisen hallitsijan kanssa, jossa, kuten hän hymysuin vakuutti, Stanley olisi löytävä ystävän, jonka suojassa hän voisi nukkua rauhallisesti.

Vielä oli Stanley päivän täällä, nauttiakseen päällikön runsaasta kestitsemisestä. Joka hetki sai hän tuta uusia liehakoitsevia kohteliaisuuden osoituksia. Maa oli ikäänkuin sopusoinnussa kansan kanssa, ja tuskinpa koko Afrikassa on monta miellyttävämpää maisemakuvaa kuin tämä oli. Huojuvan ruohoston ympäröimältä rannalta aina vuorien korkeimpiin huippuihin saakka oli kaikki viheriäistä — eri värinvaihteissa. Vaalean-viheriän matele-puun lehtipuku oli somana vastakohtana erilajisten viikunapuiden tummemmalle vihannuudelle, banaanin silkinkiilloista lehtilatvasta peittivät tamarindin vaalean lehdistön leijuvat ryhmät ja ympärillä olevien laidunten, jotka vilisivät täynnä karjaa, tumman viheriät pellot ulottuivat korkeille kummuille saakka. Vapaissa, sekavissa vaan somissa jonoissa ikäänkuin reunustivat vuoret tätä maisemakuvaa, milloin paisuen uhkeiksi ja pyöreiksi, milloin köyristyen sulkeakseen syliinsä komean banaanilehdon, milloin rohkeasti kohoten poikittaisiksi, jyrkiksi kallionhuipuiksi, milloin taas laskeutuen moniksi komeiksi ylängöiksi; nämä ylängöt ovat yhteydessä seutujen kanssa, joilla kenenkään valkoisen miehen jalka vielä ei ole käynyt.

Stanley jatkoi sitte matkaansa ja eräänä aamuna huomattiin kuusi kaunista, täydellisesti miehitettyä kanoottia, jotka juuri olivat kääntymässä erään niemen ympäri. Stanley luuli ensin heidän olevan jonkun kaapparilaivaston, joka oli lähetetty hänen matkaansa estämään, mutta oppaat, joiden joukossa myöskin oli kylän vierasvarainen isäntä, sanoivat niiden olevan keisarin väkeä. Niiden tultua lähemmäksi näkyi laivanpäällikkö pukeutuvan juhlapukuunsa. Hän pani päähänsä helmillä kirjaillun päähineen, jossa liehui pitkiä valkoisia kukonhöyheniä, pukeutui lumivalkoiseen, pitkäkarvaiseen vuohennahkaan ja hartioilta riippuvaan huntuun.

Päällikkö oli komea, roteva noin kahdenkymmenen vuoden vanha nuorukainen; hypättyään Stanleyn veneesen laskeutui hän polvilleen hänen eteensä ja esitti asiansa seuraavin tavoin.

"Ugandan kabaka (keisari) lähettää mukanani paljo salaam (terveisiä) teille. Hän toivoo innokkaasti että käytte hänen luonaan, ja hän on laatinut leirinsä Usavaraan ollakseen läheisyydessä, kun te nousette maalle. Hän ei tiedä mistä maasta tulette, vaan minulla on erityisessä kanootissa mukanani nopea sanansaattaja, joka ei kaipaa lepoa, ennenkuin on ilmoittanut kabakalle teidän lähestyvän. Hänen äitinsä näki muutamia öitä sitten unen, ja siinä näki hän valkoisen miehen tulevan järvellä venheessään tännepäin, ja — te olette nyt tulleet! Vastatkaa minulle, että voin lähettää sanansaattajan. Twiyanzi-yanzi-yanzi (kiitos, kiitos, kiitos)!"

Nuori päällikkö, jonka nimi oli Magassa, sai nyt tietää Stanleyn matkan tarkoituksen ja sanansaattaja lähetettiin heti keisarin luo.

Kun Stanley ja hänen seuralaisensa olivat noin kahden peninkulman päässä Usavarasta, näkivät he ihmisiä tuhansittain asettuvan järjestykseen hiukan viettävälle maalle. Heidän tultuaan lähemmäksi käski Magassa ampuma-aseilla ilmoittamaan heidän tuloansa. Rannalla oleva kansa oli asettunut kahteen taajaan riviin, joiden kumpaisissakin päissä näkyi monta miestä, jotka pukunsa puolesta erosivat muista. Heillä oli karmosiinipunaiset, mustat ja lumivalkeat vaatteet yllänsä. Stanleyn lähestyessä rantaa kuului pyssynlaukauksia noista pitkistä riveistä. Magassan kanootit jakaantuivat oikean- ja vasemmanpuolisiin osastoihin, ja 200 tahi 300 kovalatinkista pyssyä ilmoittivat kaikille että se valkoinen mies, josta keisarin äiti oli unta nähnyt, oli noussut maalle. Lukuisat vaski- ja paassi-rummut sanoivat hänelle jymisevät tervetulijaiset; liehuttimia, lippuja ja viiriä leijaili ilmassa ja kansa huusi kovaäänisesti. Sangen hämmästyneenä tästä juhlallisesta ja komeasta tervehdyksestä läksi Stanley suurta lippua kohti. Sen läheisyydessä seisoi lyhytkasvuinen mies puettuna karmosiinipunaiseen levättiin, jonka alla hänellä oli valaistusta pumpulikankaasta tehty valkoinen puku. Magassa, joka jo oli kiirehtinyt maalle, lankesi kunnioittavasti polvilleen tämän miehen eteen, ja käännyttyään Stanleyn puoleen ilmoitti tämän miehen olevan "katekiron" eli pääministerin. Stanley kumarsi ja tämä vastasi hänen tervehdykseensä vielä sirommin ja syvempään kumartaen. Stanley tuli aivan hämmästyneeksi ja hämilleen tästä ruhtinaallisesta vastaanotosta.