Kaksitoista hyvinpuettua maanasukasta astui sitte esiin, tarttui hänen käteensä ja sanoi hänet tervetulleeksi Ugandaan. Katekiro nyykäytti päätään, ja lukuisien rumpujen rämistessä, jotka tekivät kaiken kanssapuheen mahdottomaksi, kulkivat he vierekkäin ja tuhansien uteliasten seuraamina erääsen pihaan. Joukko ruohokattoisia majoja oli ympyränmuotoisesti erään suuremman rakennuksen ympärillä, jonka sanottiin aiotun Stanleyn asunnoksi.
Katekiro ja monta päällikköä seurasivat Stanleytä hänen uuteen majaansa, ja heidän kesken syntyi hyvin tuttavallinen keskustelu.
Lukemattomia kysymyksiä sateli Stanleyn terveydestä, hänen matkastaan ja sen tarkoituksesta, Sansibarista, Euroopasta ja sen kansasta, järvistä ja taivaista, auringosta, kuusta ja tähdistä, enkeleistä ja perkeleistä, lääkäreistä, papeista ja käsityöläisistä yleensä. "Kaikkitietävien" kansakuntien edustajana täytyi hänen käydä mitä ankarin tutkinto. Sitte muuttui juhlallinen mieliala ystävällisemmäksi. Pitkiä, laihoja, jänteviä, mustia käsiä tarttui Stanleyn käteen, ja muutamia miehiä kiiruhti heti ilmoittamaan kabakalle, että tämä valkoinen mies oli älyniekka, että hän tiesi kaikki ja oli erinomaisen kohtelias ja seuraa rakastava. Kabakan sanottiin silloin "hieroneen käsiään aivan kuin olisi päässyt jonkun aarteen omistajaksi".
Vahvemmaksi todistukseksi edullisesta arvostelmastaan Stanleystä lahjoittivat he hänelle neljätoista lihavaa härkää, kuusitoista lammasta ja vuohta, sata kimppua banaaneja, kolme tusinaa lintuja, neljä puuastiallista maitoa, neljä kappaa bataatteja, viisikymmentä tähkää vastaleikattua maissia, kopallisen riisiä, tiun tuoreita munia ja kymmenen ruukullista palmuviiniä. Keisarin hovimestari, joka kulki kaikkien niiden etunenässä, jotka kantoivat tahi veivät hevosella kaikkia näitä erilaisia ruokavaroja, lankesi polvilleen Stanleyn eteen ja sanoi:
"Kabaka lähettää salaams ystävälleen, joka on matkustanut niin kauas häntä tavatakseen. Kabaka ei voi katsella ystäväänsä, ennenkuin tämä on aterioinut ja tuntee itsensä tyydytetyksi. Kabaka on lähettänyt orjansa tuomaan näitä hänen ystävälleen, hänen aterioidakseen. Yhdeksännellä tunnilla, kabakan ystävän levähdettyä, lähettää hän sanansaattajan pyytämään häntä tulemaan saapuville. Olen puhunut. Twiyanzi-yanzi-yanzi!"
Päivän yhdeksäs hetki lähestyi. Kaksi hovipoikaa, puettuina valkoiseen villapaitaan, vyöhyt tahi nauha vyöllä ja yllään pitkä kirjava kappale pumpulikangasta, joka riippui oikeanpuoliselta olkapäältä jalkoihin saakka, tulivat ja ilmoittivat määräajan olevan kulunut. Stanley läksi heidän kanssaan ottaen mukaansa miehistöstä viisi miestä, jotka olivat kivääreillä varustetut ja kulkivat hänen kummallakin puolellaan. Astuttiin pitkin lyhyttä, leveää katua, jonka päässä oli maja. Tässä istui keisari, Mtesa oli hänen nimensä, päällikkö-joukon ympäröimänä, jotka istuvassa tahi polvia-notkistavassa asennossa olivat järjestetyt kahteen, toisiaan vastapäätä oleviin riviin jonkun matkan päässä valta-istuimesta. Näiden rivien päissä oli rummunlyöjiä, vahteja, teloittajia, hovipoikia j.n.e. Kun Stanley miehineen lähestyi lähintä joukkoa, hajosi se, ja rummunlyöjät pärähdyttivät kovasti rumpujaan. Keisari nousi silloin seisoalleen ja meni Stanleytä vastaan. Silloin nousivat pystyyn kaikki polvillaan olevat ja istuvat rivit — kenraalit, överstit, päälliköt, ruoanlaittajat, hovimestarit, hovipojat ja teloittajat.
Keisari oli korkeakasvuinen, laiha, ulkomuodoltaan voimakas, hienokasvoinen ja suurisilmäinen neekeri; nyt oli hän puettu valkoiseen villapaitaan, jonka päällä oli kullattu vyöhyt ja musta vaippa. Hän puristi Stanleyn käsiä lämpimästi ja voimakkaasti, kumarsi jotenkin somasti ja pyysi häntä istumaan eräälle rantatuolille.
Tämä Stanleyn ja keski-Afrikan mahtavimman miehen ensimmäinen yhdessä-olo loppui molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi ja Stanley rupesi heti ensi silmänräpäykseltä tätä mustaa keisaria innokkaan ystävän tavoin suosimaan. Kasvultaan oli Mtesa keisari pitkä ja solakka. Hänellä oli erinomaisen kauniit ja hienot kasvonpiirteet. Suuret, säihkyvät, vilkkaat silmänsä loi hänen muodolleen erinomaisen ihanuuden. Hänen ihonsa oli tumman-punaisen ruskea. Häntä huvitti sangen kuulla kerrottavan eurooppalaisten hovien tavoista ja sivistyksen ihmeistä. Hän koitti niin paljon kuin suinkin voi olla valkoisten miesten tapainen. Kaiken, mitä hänelle kerrottiin, käänsi hän tavallisesti vaimoilleen ja päälliköilleen. Kauan aikaa juteltua, täytyi Stanleyn taas ottaa jäähyväiset levähtääkseen matkan jälkeen.
Noin kello 7 aikaan läksi Mtesa asunnostaan vahtien, hovipoikien, lipunkantajien, toitottajien, rummunlyöjien, päällikköjen ja orpanoivien maanasukkaiden ja muiden seuraamana. Noin kaksisataa hoviinsa kuuluvaa naista oli hänellä myöskin mukanaan. Kulkiessaan Stanleyn majan ohi lähetti hän yhden hovipojistaan kysymään, tahtoisiko Stanley tulla hänen luokseen. Hetken aikaa kuluttua siitä kuin Stanley oli tullut Mtesan luo, joka hovinsa ympäröimänä oli istautunut järven rannalle, kiiti eräästä mutkasta neljäkymmentä komeaa, keltaisen ruskeaksi maalattua kanoottia.
Kanooteissa istui yhteensä noin 1,200 henkeä. Kunkin kanootin kapteeni oli puettu valkoiseen villapaitaan ja somapoimeiseen turbaaniin. Laivaston päälliköllä oli paidan päällä karmosiinipunainen, kultaneuloksilla tiheään koristeltu nuttu ja päässä punainen lakki. Kukin kapteeni, joka kulki keisarin ohi, tarttui kilpeensä ja keihääsensä ja teki merihyökkäys- ja puollustustemppuja. Laivaston päällikkö voitti suurimman suosion. Kun tämä näytös oli loppunut, käski Mtesa erään kapteeneistaan etsimään jonkin krokodiilin tahi virtahevosen. Viidentoista minuutin kuluttua palasi tämä ja kertoi löytäneensä krokodiilinpennun, joka oli nukkunut eräälle kalliolle.
"Nyt, Stamlee", sanoi Mtesa, "tulee sinun näyttää naisilleni, kuinka valkoiset miehet ampuvat".
Stanley ampui ja osasi niin hyvin, että kolmensadan jalan matkan päästä luodillaan melkein erotti krokodiilin pennun pään sen ruumiista, ja kaikki läsnäolevat tervehtivät tätä mainiota laukausta kajahtavilla mieltymyksen osoituksilla.
Sitte läksi keisari pääkaupunkiinsa, jossa hän kutsui Stanleytäkin käymään. Tie kulki aaltomaisten maisemien ja tyynien järvien poikki sekä laajojen banaanilehtojen ja viikuna-kasvikkojen kautta. Omituisia, holvattuja majoja oli rakennettu pisangipuu-lehdikköjen helmaan; näiden puiden kypsien hedelmien tuoksu täytti ilman. Vihannuutta, joka loisti mitä heleimmällä värillä, virkisti tuo kuuman vyöhykkeen säännöllinen sade; taivas oli aivan tummansininen, ja vaikka kuumuus oli suuri, miedonsi sitä kuitenkin kukkuloilta tulevat tuulenpuuskat ja usein myöskin pään yläpuolella oleva tiheä lehtiverkko.
Kahden tunnin matkan jälkeen näkyi eräällä pyöreällä kukkulalla oleva pääkaupunki. Etäällä näkyi joukko suuria, keilamaisia ja heinittyneitä majoja, jotka olivat erään suuremman, korkean ja ladontapaisen rakennuksen ympärillä. Tämä suurempi rakennus oli palatsi, ja kaikki majat yhteensä olivat keisarillinen pääkaupunki.
Ruohomajoja ympäröivän kaisla-aidan molemmilta puolilta läksi sädemäisesti hyvin leveitä teitä. Ne olivat täydelleen sadan jalan levyisiä ja koviksi poljettuja. Vähitellen kohosivat ne ja johtivat sille tielle, joka kulki palatsin ulkopuolella olevan aitauksen ympäri. Kun katseli palatsin etuseinän kohdalta lähtevää leveää tietä pitkin, niin huomasi niin pitkälle kuin silmä kantoi tien kummallakin puolen taloja ja huoneita, joiden ympärillä oli banaani- ja viikunapuutarhoja.
Illalla kutsuttiin Stanley palatsiin. Joukko ruskeisin tahi valkoisiin pukuihin puettua väkeä, vieläpä muutamilla valkoinen vuohennahkakin ruskeiden vaatteiden päällä, meni myöskin vastaanotto-saliin. Muutamat olivat kiertäneet nauhoja päänsä ympäri, niin että näyttivät pitävän turbaania päässään; tämä merkitsi, kuten Stanley myöhemmin sai tietää, että he olivat teloittajia. He kulkivat talosta taloon ja tulivat vihdoin kummun tasaiselle huipulle, tuon suuren ruohoista ja oljista tehdyn rakennuksen eteen, joka oli palatsina. Tästä oli ihana näkyala.
Joka puolella levisi viljava, aaltomainen maa, jonka teki vielä ihanammaksi auringonpaiste, rehevyys ja varhainen kesänvihannuus. Korkeiden vuoriharjanteiden huipuilla olevat kylät ja banaanilehdot ilmoittivat Mtesalla olevan maan, jota voi rakastaa. Suuremmilla alankomailla olivat viljellyt puutarhat ja viljamaat, ja kaukaisen taivaanrannan luona suli tuo hurmaava maisema ikäänkuin yhteen sinisen taivaan kanssa. Tällä maisemakuvalla oli omituinen tenhovoimansa.
"Mistä syystä", kyselee kai moni itseltään, "on tämä villi, kasvatusta kaipaava ja taika-uskoinen yksivaltias rakentanut palatsinsa tälle kukkulalle?" Varmaankaan ei sentähden, että olisi siellä paremmassa turvassa, sillä hän on tasoittanut mäkisen maan ja tehnyt leveitä teitä, jotta helposti voi päästä hänen luokseen; yksi ainoa tulisoihtu riittäisi, sitäpaitsi maan tasalle hävittämään hänen palatsiansa ympäröivät varustukset. Onko hän ehkä ajatellut näkyalojen ihanuutta? Voisiko hänelläkin ehkä olla huomiota luonnon sulouteen?
Jos tämä hallitsija olisi yhtä raaka kuin Afrikan muut päälliköt, olisi hän etsinyt jonkin vesilammikon, jonkun vuoriharjanteen rinteen tahi jonkun järven rannan, missä hänen karjallaan olisi ollut parhaat laitumet; sellaisiin paikkoihin olisi hän rakentanut ruohomajansa. Tämä mies on päinvastoin rakentanut eräälle kukkulalle, että vapaasti voisi nähdä ympärilleen ja heittää keisarillisen silmäyksen maansa yli. Häntä miellyttää tilavuus, hänen asuntonsa on korkea ja avara afrikkalainen palatsi, suuria pihoja on sen ympärillä. Ylhäiset ja alhaiset hänen kansassaan koettavat kukin kykynsä mukaan olla hänen kaltaisensa. He ovat hyviin vaatteisiin puettuja, ja hävyttömyyttä pidetään rikoksena. —
Rummut pärisivät. Mtesa istui valta-istuimelleen ja kaikki kiirehtivät paikoilleen.
Joka kerta kun Stanley oli ollut Mtesan puheilla, oli hän käyttänyt tilaisuutta hyväkseen koettamalla kääntää keskustelua sellaiseen suuntaan, että kristinusko joutuisi puheenaineeksi. Jos mitä tapahtui, koki hän aina saattaa sen kristinuskon yhteyteen. Hän kertoi Mtesalle Kristuksesta, jonka jumalattomat ihmiset ottivat kiinni ja ristiin-naulitsivat ja pilkkasivat hänen jumaluuttaan; kuinka hän, ristillä kärsiessäänkin, suuresta rakkaudestaan ihmisiin pyysi taivaallisen isänsä antamaan heille anteeksi. Hän osoitti hänelle erotuksen luonteen suhteen sen Herran välillä, jota valkoiset ihmiset palvelevat ja Muhammedin, jota arapialaiset palvelevat ja jonka uskoon Mtesakin oli kääntynyt; kuinka kristinusko opettaa ihmiskuntaa rakastamaan kaikkia, ilman poikkeusta, Muhammed taasen opetti uskolaisiaan että tappamalla pakanan tahi uskottoman voi päästä Paratiisiin.
Kaikki tämä teki syvän vaikutuksen mustaan keisariin ja kantoi ajallansa hedelmän.
Eräänä päivänä ilmoitti Mtesa Stanleylle että erästä valkoista miestä odotettiin leiriin. Tämä oli muudan englantilainen upseeri, översti Linant, englantilaisen kenraalin Gordonin lähetti Kairosta Egyptissä. Kuvitelkoon kukin mielessään, kuinka iloiselta näille kahdelle eurooppalaiselle tuntui, kun näin aavistamatta tapasivat toisensa mustien maanosan sydämessä.
Niitä uskonnollisia kanssapuheita, joita Stanley oli alkanut pitää Mtesan kanssa, jatkettiin översti Linant'in läsnäollessa. Kun Mtesa kyseli Linantilta yhtä ja toista, josta Stanley oli puhellut ja joka tarkkaan oli muistiin kirjoitettu, käytti tämä Mtesan suureksi ihmeeksi melkein samoja sanoja ja vastauksia. Se omituinen asianlaita, että kaksi valkoista miestä, jotka vielä koskaan eivät olleet nähneet toisiaan, ja joista toinen tuli pohjoisesta toinen kaakosta, kuitenkin voivat tietää samoja asioita ja vastata samoilla sanoilla, kaikki tämä tuntui kokoussalin ulkopuolella olevalle kansalle hyvin kummalliselta ja painui Mtesan mieleen jonakin ylenluonnollisena asiana.
Silloin täytyi Stanleyn lähteä pois ja palata väkensä luo.
Mtesa, joka oli luvannut veneitä ja väkeä viemään matkuetta Ugandaan Kagehyistä, jossa se yhä oli ja odotti Stanleytä, käski Magassan lähteä hänen mukanaan 30 veneen kanssa leiriin.
Stanleytä seurasi Usavaraan, johon hän oli jättänyt Lady Alicen, englantilainen upseeri ja Stanley lupasi kuukauden päästä tulla takaisin, jonka ajan överstin piti odottaa häntä.
Kello 5 aamulla lyötiin rumpuihin ja ne veneet, joiden oli lähdettävä Stanleyn mukana, kokoontuivat. Lady Alice nosti ylös ankkurin; tavaramytyt, lampaat, vuohet ja siipi-eläimet olivat jo asetetut paikoilleen. Upseeri seurasi Stanleyta hänen venheesensä; he pudistivat toisensa kättä ja jättivät toisensa Jumalan haltuun. Stanley tarttui peräsimeen ja Lady Alice riensi pitkin Victoria Nyanzan selkää. Amerikan tähdillä koristettu lippu nostettiin ja se levisi ylpeänä tuulessa. Upseeri huusi rannalla hurraata jäähyväisiksi. He liehuttivat viimeiset jäähyväiset nenäliinoillaan, ja erosivat toisestaan ikävöivin mielin, kulkeakseen kumpikin tuntemattomia vaiheita kohden.
Eräänä iltana laski Stanley rantaan eräässä lahdessa. Rannalla istui noin tusinan verta likaisiin vuohennahkoihin puettuja maan-asukkaita juomassa palmuviiniä kurpitsin kuorista. Stanley vedätti veneen ja kanootit kuivalle maalle. Safenin tervehdyksiin vastasivat maan-asukkaat aivan ystävällisesti ja kohteliaasti. Ollen itse jotensakin päissään palmuviinistä, tarjosivat he tulijoille vähäsen tätä Afrikan päiväntasaajan-seutujen jumaljuomaa. Matka oli ollut pitkä tänä päivänä, jonka vuoksi Stanley ja hänen väkensä olivat väsyneitä ja olivatkin he jo melkein ikävöineet niin virkistävää juomaa kuin heille tarjottiin. He ottivat siis vastaan maan-asukasten vierasvaraisen lahjan ja nauttivat sitä halukkaasti.
Aurinko meni nyt mailleen ja toivottiin toisilleen hyvää yötä. Keskiyön aikana heräsi Stanley kovasta rummuttamisesta. Hänen rauhattomaan kysymykseensä vastattiin kaikki olevan rauhallista, mutta lakkaamatta kuului kuitenkin tuo kamala rummuttaminen pimeässä yössä ja karkoitti kaiken makaamishalun. Kun Stanley aamulla nousi ylös, näki hän että heidät oli ympäröinyt 2-300 maanasukasta, kaikki sotatamineissa ja varustettuina keihäillä, joutsilla, nuolilla ja pitkäpäisillä aseilla, jotka näyttivät eteenleikkaajan-veitsiltä, jota paitsi he suojaksi kantoivat suuria ja pitkiä ruokokilpiä. Tämä maanasukas-joukko oli heistä ainoastaan kolmenkymmenen askeleen päässä ja tähysteli heitä värähtämättä hurjin silmäyksin.
Stanley näki niiden joukossa erään heimon vanhimmista, joka edellisenä päivänä oli tarjonnut hänelle juomista, ja Stanleyn selitettyä ei tulleensa heidän rannikoilleen vihamielisessä aikomuksessa, vaan levätäkseen ja ostaakseen ruokavaroja, sanoi tämä:
"Jos tahdotte jotain syömistä, niin lähetän minä vähäsen banaania tuonne saarelle, mutta täältä täytyy teidän lähteä, ettei kansa, joka tahtoo kanssanne tapella, ryhtyisi väkivaltaisuuksiin."
Stanley soudatti sitten eräälle edempänä olevalle saarelle, ja päällikkö lähetti lupauksensa mukaan kymmenen kimppua vereksiä banaania, jotka yhdeksi päiväksi riittivät väelle.
Senjälkeen lähti Stanley yksinään leirin takana olevaan tiheään viidakkoon. Hän tiesi ettei mikään vihollinen häiritsisi leiriä, sillä saari oli asumaton, ja oli niin harvinaista hänelle saada nauttia yksinäisyyttä ja hiljaisuutta häiritsemättömässä rauhassa. Vapaana siitä vakavuudesta ja totisuudesta, johon häntä pakotti hänen asemansa puolivillien ihmisten johtajana heidän näkyvissään, saavutti hän taas koko notkeutensa. Hän ryömi tietä sulkevien oksien alatse, tai hyppäsi kumoonkaatuneiden puunrankojen ylitse, tunkeutui läpitse, missä oli melkein mahdotonta päästä edemmäksi, lonkeroitsi ja viiletti käärmeen tavalla läpi toisiinsa kietoontuueiden pensaiden, sukelsi suuriin tiheihin lehdikkoihin ja taisteli hurjasti varjoavien köynnös- ja kärhikasvijoukkoja vastaan, jotka kasvit lukuisuutensa vuoksi olivat takkuuntuneet toisiinsa tiheäksi ryhmäksi.
Täältä tuli hän tasangolle, jossa maa vierti jyrkästi ylöspäin sekä kaikkialla oli korkeain puiden ynnä köynnöskasvien ja pensaiden peittämä. Kiivetessään vuoren rinnettä ylös oli hänellä runsaasti tukea valittavana; tässä oli tamarindipuu ja tuossa ihan vieressä silkkipumpulipuu; milloin riippui mimosan esiinpistävä oksa, milloin joku paksu köynnöskasvi, jotka tarjosivat apuansa koetuksissa päästä eteenpäin eli ylöspäin; nuoret ja hentoiset teakkipuut tahi taipuisa jasmiini mukasivat, kun hän tarttui niihin. Viimeinkin seisoi hän keihäskaislaa, ananaspuuta, kämmekkäisiä ja aloe-pensaita kasvavalla vuorenhuipulla. Tämä on paikka mistä silmä estämättä voi nähdä yhden Afrikan omituisimpia ja kauniimpia osia — kymmeniä neliöpenikulmia kauniita järvimaisemia — suuria aloja vuorenseiniä, joihin pistää viehättäviä, tuuheain banaanien puoleksi sulkemia lahtia kymmeniä neliöpenikulmia ruohoista ylänkömaata, missä kyliä ja banaanimetsiä on sirotettuna sekaisin. Siltä kukkulalta, jolla Stanley seisoi, voi hän nähdä toisen karjalauman toisen perästä ja joukon pieniä valkoisia ja mustia pilkkuja, jotka eivät voineet olla muuta kuin lammas- ja vuohilaumoja. Hän näki vaaleansiniset tulista nousevien savujen patsaat ja niiden ympärillä laihoja haamuja liikkumassa.
Mikä maa näillä on, näillä villeillä! Ja mikä määrätön järvi sitten! Jos höyrylaiva kyntäisi tätä järveä, eivätkö he silloin tulisi toistensa luo ystävinä! Koko maasta katoaisi villiys, maan-asukasten toimellisuus ja työvoima kiihtyisi, orjakaupan kirous lakkaisi ja kaikkiin maihin siinä ympärillä tunkeutuisi jalommat tunteet ja korkeampi ihmisellisyys. Mutta nyt on jokaisen käsi nostettu, toisen toista vastaan — murha asuu heidän sydämissään; villiys leimahtaa esiin heillä nähdessään matkustavaisen; merirosvous on oikeutettu ammatti, kansat useissa valtakunnissa käyvät ihan alastomina ja jokainen heimo, palavana kostonhimosta ja vihasta, pitää itsensä kaukana toisista.
Myöhään illalla astui Stanley maalle toisella saarella. Kun oli pilkkosen pimeä, osuivat he maalle ainoastaan siten että ohjasivat matkansa erästä roihuavaa tulta kohden, joka näkyi rannalla. Valo tuli tulesta, jonka kaksi miestä ja eräs poika olivat sytyttäneet. Nämä olivat kuivaamassa kaloja eräässä luolassa, jonka suu oli järvelle päin. Kalastajat kauhistuivat suuresti, mutta rauhoittuivat siitä ystävällisyydestä, mitä Stanley osoitti heille. Hän valmistautui sitten viettämään yötä perä-istuimen alla veneessä, mutta juuri kun hän oli maata panemaisillaan, sai hän kuulla maan-asukasten toruvan. Hän arvasi kohta että miehistö oli ruvennut anastamaan kalastajain saalista, jonka vuoksi hän juoksi ulos ja tuli juuri parhaiksi varjellakseen neekeriparkoja melkoisesta vahingosta. Eräs hänen miehistään oli jo ottanut yli puolen tusinaa suuria kaloja, kun Stanley tuli käyden avojaloin hänen taaksensa ja antoi hänelle sivalluksen, joka pani hänen hoipertelemaan syrjään. Pikemmin kuin kaikki suosion tai ystävyyden vakuutukset todisti tämä seikka kalastajille, ettei heillä Stanleyn puolelta ollut mitään pelkäämistä, ja wangwanat huomasivat, ettei hän salli mitään vääryyttä tapahtuvan. Kalastajat saivat sitä paitsi kourallisen helmiä palkinnoksi aijotusta ryöstöstä ja sitä varten että wangwanat eivät enää joutuisi kiusaukseen, saivat he kaksinkertaiset ruoka-annokset.
Sillaikaa oli Stanleyn heittänyt Magassa, joka jo ennemmin oli kääntynyt takaisin väkineen, tehden kyllä lupauksen tulla leiriin Kagehyin luona, johon lupaukseen Stanley kuitenkaan ei voinut luottaa. Tämä oli kova vastus; sillä kuinka saisi hän nyt matkueen viedyksi tämän suuren järven yli Ugandaan, kun ei hänellä ollut kanoottia? Kuitenkaan ei sillä haavaa ollut muuta tehtävänä kuin jatkaa palausmatkaa leiriin.
Seuraava yö vietettiin erittäin hankalasti eräässä pienessä, läpitunkemattoman pensaikon ympäröimässä lahdessa. Rankkaa sadetta kesti koko yön ja se seikka pakotti jokaisen istumaan paikoillaan, täristen vilusta ja ilman illallisetta, sillä päällen päätteeksi ei heillä ollut mitään syömistä. Sen surkuteltavampia olentoja on vaikea kuvitella mieleensä, kuin nämä ihmiset, jotka olivat veneessä pilkkopimeän yön. Koko miehistö oli pakkautunut yhteen läjään niin likettäin kuin mahdollista, selkä vasten selkää tai kylki kylessä kiinni. Itse istui Stanley telttakatoksen alla perässä, ainoastaan vaivoin erottaen heidän haamujaan tahi katsellen pensaiden säännöttömyyksiä, sill'aikaa kun silloin tällöin salama nopeasti vilahti synkeällä taivaalla ja näytti kaukaisten saarien suurta mustaa ryhmää — sateen sillä välin roiskuessa alas vähentymättömällä kiivaudella.
Kuten tavallisesti tapahtuu, seurasi tätä ikävää yötä kaunis, kirkas aamu. Jokainen pilkku luonnossa näytti olevan herätetty uuteen elämään, vilpastuneena ja hymyilevänä, paitsi sitä pientä maailmaa, joka oli veneessä. He ikävöivät päästäksensä ihmisten luokse, sillä muussa tapauksessa täytyi heidän kuolla nälkään. Kun he olivat purjehtineet kappaleen matkaa pitkin erään saaren. Bumbireh-saaren, rannikkoa, huomasivat he muutamia haamuja, jotka silmiinpistävästi erosivat ruohoisan kukkulan piirteistä, ja pian sen jälkeen kuului tuo hyvintunnettu soinnukas sotahuuto, jota useimmat keski-Afrikan kansat käyttävät, "Heyua-hehu-u-u-u-u!" kimakkaasti, pitkänveteisesti ja raikuvasti.
Haamuja tuli yhä lisää, ja uusia ääniä tuli lisäksi tuohon taisteluun-vaativaan ja huolestuttavaan kööriin. Nälkäisiä raukkoja kun Stanley ja hänen miehensä olivat, kaikenlaisten vaikeuksien keskellä, nälän kalvaessa heidän sisälmyksiään, monen penikulman erottaessa heitä ystävistään, sekä ilman ainoatakaan palasta ruoaksi kelpaavaa veneessä, oli heidän pakko astua maalle, huolimatta uhkaamasta vaarasta. Kun vene lähestyi rantaa, tulivat maanasukkaat aina vedenrajaan saakka vastaan, ja muutamat ottivat käsiinsä suuria kiviä, muiden sill'aikaa jännittäessä joutsiaan.
Kuitenkin näytti Safenin ystävälliset sanat villeille heissä tekevän hyvän vaikutuksen, sillä kivet heitettiin pois taas, joutset päästettiin jännityksestä, ja ojennetut keihäät saivat olla tukina siinä rauhallisessa, hitaassa kulussa, jolla maan-asukkaat nyt lähestyivät venettä.
Nämä, joiden luku nyt nousi noin kahteen sataan, neuvottelivat hetkisen, jonka jälkeen muutamat niistä — nyt itse vuorostaan liehakkaasti hymyillen — varovaisesti astuivat veteen niin kauas, kunnes he tapasivat veneen etukeulan. Muutaman sekunnin ajan seisoivat he siinä ja puhuivat ystävällisesti, mutta äkkiä tempasivat he yhdellä nykäyksellä veneen rantaan, jonka jälkeen kaikki muut, tartuttuaan kiinni veneenlaitoihin, vetivät sen noin 60 jalkaa ylös kuivalle, kiviselle rannalle, Stanleyn ja hänen miestensä istuessa siinä mykkinä hämmästyksestä!
Nyt seurasi kohtaus, jota on turha koettaakaan kuvailla. Kokonainen helvetti — kaikki sen mustat pirut aseilla varustettuina — oli täydessä raivossa Stanleyn ja hänen miestensä ympärillä. Joukko keihäitä ojennettiin; kolme- tai neljäkymmentä jousta jännitettiin; yhtä monta väkäkärkistä nuolta näytti jo lentävän ilmassa; paksuja, pahkuraisia nuijia heilutettiin heidän päidensä yli; kaksisataa rääkyvää mustaa haamua tuuppaili ja tungeskeli voidakseen näyttää kiukkuansa tai hankkiakseen tilaisuuden antaa niille vaikka edes vaan yhdenkin lyönnin tai piston.
Niinpian kun ensimmäiset villien raivon purkaukset näkyivät, hyppäsi Stanley ylös ja piti ladattua revolveria kumpasessakin kädessään, valmiina tappamaan tai itse tulemaan tapetuksi. Mutta silminnähtävä toivottomuus voida tehdä noin suurelle joukolle mitään erityistä vahinkoa, pidätti häntä.
Myöskin miehistö vastusti melkein yli-inhimillisellä levolla ja vakavuudella raivoavan joukon ensimmäisen hyökkäyksen. Safeni näytti kämmeniään ja kysyi rauhallisesti ja lempeästi: "Mitä tämä merkitsee, ystävä kullat? Pelkäättekö te tyhjiä käsiä ja hymyileviä ihmisiä. jommoisia me olemme? Me olemme ystäviä, me tulemme ystävinä ostamaan ruokatavaroita, pari kolme banaania, muutamia suullisia viljaa tai bataattia tai maniokkia, ja teidän luvallanne menemme me myös matkoihimme ystävinä".
Tämä ryhti teki hyvän vaikutuksen. Pauhina ja meteli näytti jo asettuvan, kun noin viisikymmentä vastatullutta sytytti taasen hillitsemättömän raivon. Uudelleen heilutettiin suuria keihäsjoukkoja veneen ympäri, uudelleen nostettiin pahkuraisia nuijia heidän päidensä yli, uudelleen jännitettiin joutset ja uudelleen olivat he jo näkevinänsä nuolia ilmassa. Eräs sai kohtauksen, niin että hän hoiperteli, eräs toinen sai jysäyksen päähänsä keihäänvarresta ja kolmas kirkaisi, kun nuija sattui hänen selkäänsä.
Nyt hypähti Stanley ylös mennäksensä väliin molemmat revolverit vasemmassa kädessään. Hän kääntyi erään vanhan miehen puoleen, joka näytti koettavan pidättää muita ryhtymästä väkivaltaisuuksiin, näytti hänelle helmiä, kangasta, vaskilankaa ja koetti herättää heissä kunnioitusta hokemalla heidän kuninkaansa nimiä Mtesa ja Antari.
Tämä helmien ja kankaiden paljous herätti nyt villien ahneuden. Tappamisen yritys voisi, näyttivät he alkavan ajatella, tuottaa kuoleman muutamille heistä itsistäkin. "Ne voivat tarttua ampuma-aseihin ja vielä kuollessaankin tehdä niillä kauheaa tuhoa, ja kuka tietää mitä nuo pienet rautakapineet tuon valkoisen miehen kädessä ovat?" näyttivät he sanovan toisilleen. Mitä äsken mainittu vanhus lieneekään ajatellut, vastasi hän kumminkin väelleen teeskennellyllä närkästyksellä, kohotti keppinsä ja ajoi raivosta riehuvat villit edemmä oikealle ja vasemmalle. Muutamat etevät maan-asukkaat yhdistyivät nyt tämän vanhuksen kanssa, joka, kuten Stanley sittemmin sai tietää, oli Shekka, Bumbiree'n hallitsija.
Sittenkun Shekka oli tehnyt tämän voimannäytteen, viittasi hän puolelle tusinalle miehiä ja vetäytyi takaisin joukon taakse. Toinen puoli joukkoa seurasi päällikön ja hänen neuvoskuntansa mukana, mutta toinen jäi jälelle ja uhkasi yhä keihäillä tai nuijilla. Eräs rohkea osasto kulki ympäri veneen perän ja loukkasi Stanleytä hyvin suuresti hävyttömillä ilmeillä; tarttuipa vielä yksi niistä kiinni hänen tukkaansakin. Kuitenkin kosti Stanley sieppaamalla hänen kätensä, ja kun hän sitä äkkiä kiersi taaksepäin, oli hän vähällä vääntää sen pois tiloiltaan, villin ulvoessa tuskasta. Hänen toverinsa heiluttivat keihäitään, mutta Stanley hymyili heille vaan, sillä jokainen itsensäpuolustamisen ajatus oli häneltä likimain kadonnut.
Ratkaiseva silmänräpäys näytti tulleen. Stanley oli kärsinyt muutaman hetken kuolemantuskaa, ajatellessaan kuinka vastenmieliseltä kuolema näytti siinä muodossa kuin se nyt häntä uhkasi. Mitä ajattelisi hänen väkensä, joka murheellisena odotti kauan poissa olevaa herraansa! Mitä sanoisivat Pocock ja Barker, kun vihdoinkin saisivat tiedon onnettomuudesta Bumbiree-saarella! Ja hänen ystävänsä Amerikassa ja Euroopassa sitten! "Viis' niistä, ainoastaan yhden silmänräpäyksen tuskat, ja mitä voivat nuo verenjanoiset koirat enää tehdä sen enempää! Se on lohdutus että voi kuolla nopeasti — hengenveto ja sitten hiljaisuus — ainaiseksi ja iankaikkisesti!" Sellaiset olivat Stanleyn ajatukset tässä kauheassa silmänräpäyksessä.
Eräs sanansaattaja päällikön ja neuvoskunnan luota saapui nyt ja viittasi Safenille.
"Mene ja käytä ymmärrystäsi!" sanoi Stanley hänelle.
"Jos Jumala tahtoo, herra", vastasi hän.
Safeni veti melkein koko lauman perässään, sillä uteliaisuus on suuri Afrikalaisissa. Stanley näki hänen rupeavan asentoon. Hänen kätensä liikkuivat ylös ja alas, ulospäin ja sisäänpäin, sydämellinen rohkeamielisyys oli luonnostaan hänen kasvoillaan; hänen liikkeensä olivat miellyttävät; mies oli puhuja, joka taisteli lempeyden ja oikeuden puolesta.
Safeni palasi loistavin kasvoin.
"Kaikki hyvin, herra; ei mitään vaaraa. He sanovat vaan, että meidän tulee pysähtyä täällä huomiseen."
"Tahtovatko ne myödä ruokavaroja?"
"Kyllä, kun ovat ensin pitäneet neuvottelua."
Safenin puhuessa syöksi kuusi maan-asukasta esiin ja anastivat Stanleyn airot.
Kova riemuhuuto tervehti tätä valloitusta.
Hetken perästä tuli toinen sanansaattaja pyytämään viittä kangaskappaletta ja viittä nippua kaulahelmiä. Hän sai mitä hän tahtoi. Mutta koska nyt oli lähellä puolenpäivän aika ja villit olivat vakuutetut siitä, ettei Stanley voinut päästä pakoon, vetäytyivät he takaisin lähimpään kylään vahvistamaan itseään ruoalla ja juomalla.
Sittenkun sotilaat olivat menneet tiehensä, tuli muutamia naisia katsomaan muukalaisia. Stanley puhui ystävällisesti niille ja vastalahjaksi antoivat he sen ystävällisen vakuutuksen, että vieraat tulevat tapettaviksi; mutta he sanoivat, että jos Stanley voisi saada Shekan yhtymään "veriveljeyteen" tai syömään hunajata jonkun kanssa heistä, olisivat he pelastetut. Mutta jos he sitä vastaan eivät onnistuisi, ei ollut muuta valittavana kuin pako tai kuolema. Paras olisi sen vuoksi koettaa lahjoilla houkutella Shekkaa yhtymään veriveljeyteen Stanleyn kanssa.
Noin k:lo 3 j.pp. kuului kova rummunpärinä.
Pitkä rivi maan-asukkaita täydessä sotipuvussa näkyi sillä kukkulalla, missä banaanimetsä ja kylä olivat. Heidän kasvonsa olivat mustiksi ja valkoisiksi maalatut. Melkein kaikilla heistä oli omituiset kilvet. Heidän liikkeistään voi tyhminkin ymmärtää, että he aikoivat ryhtyä hyökkäykseen.
Myöskin Safeni säikähtyi ja sanoi: "ole valmiina, herra. Tämä näyttää kamalalta."
"Älä huolehdi minusta", vastasi Stanley, "minä olen ollut valmis pahinta vastaan-ottamaan kokonaista kolme tuntia. Oletteko te järjestyksessä, teidän kiväärinne ja revolverinne ladattuina ja teidän korvanne auki nyt?"
"Olemme", oli kaikkien uskalias vastaus.
"Älkää olko peloissanne vaan täydellisesti rauhallisia. Nyt, kun ne ovat kokoontuneet, tahdomme me seurata naisten neuvoa. Safeni, mene rohkeasti ja hymyilevänä Shekan luokse tuonne mäelle, tarjoo hänelle nämä kolme helmeä ja kysy häneltä, tahtooko hän sekoittaa vertansa minun vereni kanssa."
Safeni kiiruhti mielellänsä toimittamaan tehtäväänsä. Noin kymmenen minuuttia keskusteli hän niiden kanssa, joll'aikaa rummut lakkaamatta pärisivät ja uusia joukkoja täydessä sotavarustuksessa tuli lisäksi Shekan laumaan. Muutamat niistä huvittivat itseään keihäällä näyttämällä taistelutapaansa; toiset heiluttivat nuijiaan kuin juopuneet. Heidän liikkeensä olivat villiä, heidän äänensä kovia ja äkäisiä, ja he kiihottivat toisiaan kuumeentapaiseen tappeluvimmaan.
Safeni palasi. Shekka oli hylännyt hänen rauhanpyyntönsä. Maan-asukkaiden luku oli nyt kasvanut yli 300.
Samassa syöksi viisikymmentä rohkeaa soturia raivoisasti kirkuen alas mäeltä. Epäröimättä tulivat he aina veneen sivulle saakka ja valloittivat veneen rummun, sähisten muutamia sanoja. Korkeaääninen suostumus tervehti tätä urostyötä.
Kaksi miestä tuli sen jälkeen ja alkoi ajaa pois muutamia lehmiä, jotka olivat laitumella veneen ja mäellä olevien villien välillä. Safeni kysyi eräältä heistä miksi hän sitä teki.
"Koska me alamme tappelun kohta ja jos te olette miehiä, voitte te alkaa valmistamaan itseänne siihen", vastasi hän pilkallisesti.
"Kas tässä, Safeni", sanoi Stanley, "ota nämä kaksi kaunista kankaankappaletta ja käy hitaasti kappaleen matkaa, mutta käänny takaisin kohta, kun kuulet minun huutavan; ja te, toverini, muistakaa että elämä tai kuolema on kysymyksessä; asettukaa molemmin puolin venettä, tarttukaa huolettomalla näöllä lujasti kiinni siihen; ja kun minä käsken, niin lykätkää se sadan miehen voimalla rantaa pitkin veteen saakka. Oletteko te kaikki valmiit ja luuletteko te voivanne tehdä sen? Muussa tapauksessa voimme me yhtä hyvin alkaa taistelun siellä missä nyt olemme."
"Kyllä, herra", huusivat he yhdestä suusta.
"Mene, Safeni!"
Stanley odotti kunnes hän oli päässyt 150 jalan päähän ja huusi silloin:
"Tarttukaa kiinni pojat! Elämä on kysymyksessä."
Hänen miehensä kumartuivat ja pingottivat käsivarsijäntäreensä; vene alkoi liikkua ja natiseva, raappiva ääni kuului pohjan alta.
"Safeni, Safeni, käänny takaisin!"
Maan-asukkaat olivat tarkkanäköisiä. He näkivät että vene liikkui, ja silmänräpäyksessä alkoivat he rientää alas mäkeä kauheasti kirkuen.
Vene oli veden rajassa.
"Lykätkää se ulos järveen, toverini; älkää välittäkö vedestä" — ja vapaana kaikista esteistä kiikkui vene luonnollisessa elementissään.
Safeni seisoi silmänräpäyksen vedenrajassa kangaskappaleet kädessä. Etumaisin maan-asukasten parvessa oli noin kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä. Hän nosti keihäänsä ja tähtäsi.
"Hyppää veteen, mies, päistikkaa!" huusi Stanley.
Juuri kun keihästä oltiin heittämäisillään ja toinen maan-asukas tähtäsi omallaan, laukasi Stanley pyssynsä ja luoti lävisti molemmat villit. Joutsimiehet seisahtuivat ja jännittivät joutsiaan. Stanley laittoi parven järeitä haulia ihmisjoukkoon, jossa se vaikutti mitä kauheimman säikähdyksen. Maan-asukkaat vetäytyivät takaisin rannalta, jossa vene juuri hiljan oli ollut.
Sittenkun Stanley oli karkoittanut pois maan-asukkaat, veti hän yhden miehistään ylös veneesen ja käski hänen auttaa muita ylös, ladatessaan itse sillaikaa oivallisia pyssyjään, pitäen tarkasti varalla maan-asukkaita.
Stanleyn miehet tarttuivat nyt pyssyihinsä, mutta hän pyysi heidän antaa niiden olla rauhassa ja sen sijaan repiä irti pohjalaudat veneestä ja käyttää niitä airoina, sillä kaksi virtahepoa lähestyi avatuin kidoin, ja näytti siltä kuin tulisi näiden urhoollisten miesten kohtaloksi hukkua vedessä, sittenkun he niin töin tuskin olivat päässeet eheinä villien kynsistä maalla. Hän antoi toisen virtahevon lähestyä 30 jalan matkalle, jonka jälkeen hän tähtäsi sen molempien silmien väliin, lävisti sen kallon järeällä luodilla ja antoi myöskin toiselle sellaisen haavan, ettei heidän tarvinnut siltä mitään pelätä.
Kun hölmistyneet ja raivostuneet villit näkivät saaliinsa pakenevan heidän kynsistään, olivat he hetken neuvoteltuaan rientäneet alas kahden kanootin luo, jotka olivat vedettyinä rannalle lahden luoteisessa kulmassa. Toisen toisensa perään ampui Stanley kaksi villiä, jotka koettivat lykätä vesille veneitä, mutta toisia tuli heidän sijaansa ja viimein saivat he kanootit veteen ja alkoivat kiihkeästi ajaa takaa. Kaksi muuta kanoottia näkyi tulevan rannikkoa pitkin saaren itäpuolelta.
Kun siten oli mahdotonta ehtiä paeta, antoi Stanley airojen levätä ja rupesi odottamaan vihollisia. Hänen norsupyssynsä oli ladattu räjähdysluodeilla. Neljä laukausta tappoi viisi villiä ja upotti kaksi veneistä. Kahdessa muussa olevat takaa-ajajat kääntyivät takaisin auttamaan ystäviään ylös laineista. He eivät uskaltaneet enää ollenkaan ajaa takaa, mutta osa rannalla olijoista oli rientänyt niemelle, ja erään äänen huutaessa: "menkää kuolemaan Nyanzassa", ampuivat he nuoliaan, jotka tapaamatta putosivat veteen muutamien jalkojen päässä veneen takapuolella.
Kello oli 5 iltapuoleen. Heillä oli ainoastaan neljä banaania veneessä, ja heitä oli kaksitoista nälkäistä miestä. Jos he saisivat myötäisen tuulen, voisivat he yhdessä päivässä ja yössä ehtiä takaisin leiriin. Mutta jos he saisivat vastatuulta, voi matka viedä yhden kuukauden. Ja mistä saisivat he sill'aikaa ruokavaroja, jos kävisi samalla tavalla kuin viime päivinä. Raitista vettä oli niin runsaasti, että kaikki maailman sotajoukot yhden vuosisadan olisivat voineet sammuttaa janonsa siitä. Mutta ruokaa? Mihinkä kääntyisivät he sitä saadakseen?
Läpi koko yön tekivät he työtä, rohkaisten toisiaan. Aamun valjetessa ei näkynyt siinnettäkään maasta; kaikki oli ääretöntä alaa harmaata vettä.
Seuraavan yön tullessa olivat he noin penikulman päässä eräästä etelässä päin olevasta saaresta ja ponnistivat kaikki voimansa päästäkseen sinne. Mutta myrsky kasvoi luoteessa, jota vastaan heidän voimansa eivät voineet mitään. He olivat väsyneet ja aivan menehtyneet neljänkolmatta tunnin soudosta, jolla ajalla he eivät olleet saaneet mitään syömistä. Vene jätettiin laineiden, rankan sateen ja raivoavan myrskyn haltuun. Ylös alas heittäytyi se valtavilla aalloilla, kieppui ympäri, viskaantui alas pimeihin syvyyksiin ja tuli aivan vaahtoon yltä päältä. He tyhjensivät veden veneestä ja istuivat taasen alas. Keskiyön aikaan tyyntyi myrsky ja nouseva kuu lähetti lumoavan paisteensa järven pinnan ja sen pitkien, kiehuvien aaltojen yli, joiden harjoja vielä koristi valkoinen vaahto. Ylös alas nousi ja laski vene. Kuun paiste valaisi kummituksentapaisesti noita kokoon kyyristyneitä, perin väsyneitä ja epätoivoisia olentoja, jotka silloin tällöin päästivät syviä huokauksia, jotka kovin koskivat Stanleyta sydämeen. "Olkaa rohkeat, toverini, älkää ajatelko sitä kirousta, minkä Bumbiree-villit viskasivat peräämme; pahojen ihmisten kiroukset voivat usein vaihtua siunauksiksi", sanoi Stanley rohkaistakseen heitä. Yksi tuhdoista hakattiin haloiksi, tulta tehtiin veneesen ja siitä vähästä määrästä kahvia, minkä Stanley oli saanut englantilaiselta upseerilta oleskellessaan Mtesan luona, tunsivat he kaikki itsensä vähäsen vahvistuneiksi. Ja senjälkeen nukkuivat he kaikki, väsymyksen raukaisemina kuin he olivat; Stanleytä yksinään pitivät ajatukset valveilla.
Aamu koitti. Vaikka hänen miehensä kolmeen vuorokauteen olivat saaneet ainoastaan neljä banaania keskenänsä jaettavaksi ja sen lisäksi juoneet ainoastaan kupin kahvia, tottelivat he kumminkin Stanleyn käskyä tarttua airoihin vilppaudella, joka sai hänen ihmettelemään.
Hetken ajan päästä, k:lo 2 j.pp. — seitsemänkymmentäkuusi tuntia siitä kun olivat jättäneet viime leirinsä, lähestyivät he erästä lahtea asumattomalla saarella. Kiittäen Jumalaa myöskin tästä armosta, kömpivät he ylös veneestä ja asettuivat sitten makaamaan tulikuumalle hiekalle.
Mutta ruokaa piti hankkia ennen yötä. Safeni lähetettiin tutkimaan saaren sisustaa yhteen suuntaan ja pari muuta toiseen. Itse otti Stanley lintupyssynsä ja lähti ampumaan lintuja. Puolessa tunnissa hän oli saanut pari suurta lihavaa sorsaa, lähetetyt palasivat tuoden neljä nippua banaania ja eräänlaisia makeita marjoja, maultaan kirsimarjan tapaisia.
Kuinka iloisia he olivat tänä iltana, kun he, — myrskyn kulettamat, runnellut, nälkäiset olennot, jommoisia he olivat olleet muutamaa tuntia ennen, nyt istuivat nuotiovalkean ympäri tämän tervetulleen illallisen ääressä. Banaania, sorsia, marjoja ja kahvia! Ennenkuin he kävivät levolle tänä iltana — suloisimpana mitä Stanley arveli koskaan nähneensä — virkistivät he vielä itseään piipullisella tupakkaa.
He veistivät itselleen uudet airot ja matkustivat eteenpäin, sekä tulivat sitten erääsen paikkaan, jossa he aikoivat astua maalle, mutta maan asukkaat ottivat heitä vastaan kivenheitoilla. He jatkoivat sitten kulkuaan erääsen toiseen kylään, jossa heidät tienosoittaja Saramban vuoksi, joka oli syntynyt tässä maassa, otettiin vieraanvaraisesti vastaan ja he saivat täällä helposti ostaa lihaa, bataattia, maitoa, hunajaa, sekä kypsiä että raakoja banaania, munia ja lintuja. He keittivät näitä herkkuja veneessä ja söivät sillä maulla ja ruokahalulla, jonka ainoastaan puoleksi nälkääntyneet ihmiset voivat kuvitella mielessään.
Kun he lähtivät täältä eteenpäin, nousi myrsky, joka hakkasi heitä ajoittain rakeilla, niin suurina kuin pähkinät. Taivas oli pikimusta, ei yhtään tähteä näkynyt, nopeat salamat leimahtelivat ja niitä seurasi kova ukkosenjyrinä, ja riehuvat aallot heittelivät venettä ympäri niinkuin pähkinänkuorta. Taas täytyi heidän jättää veneensä vesiajolle, sillä kaikki ponnistukset pitää suuntaa olivat turhia.
Harmaa, kolkko aamu koitti viimein. Purjeet nostettiin ja vaikka tuuli alussa oli kaikkea muuta kuin myötäinen, kääntyi se pian ja vei heitä iloisesti korkeiden laineiden yli suoraan leiriä kohti.
Tervehdyshuutoja kajahteli rannalta heille vastaan, sillä kansa oli tuntenut heidän purjeensa peninkulman päästä, ja heidän tultua lähemmäksi muuttuivat huudot pyssynlaukauksiksi ja lippujen liehumiseksi, ja koko ranta vilisi kokoontuneista iloisista ihmisistä. Olivathan tulijat olleet poissa leiristä seitsemänkuudetta päivää, ja monta väärää huhua heidän perikadostaan oli kuulunut sinne, ja päivä päivältä tullut yhä todenmukaisemmaksi heidän pidentyneen poissaolonsa kautta. Vaan leiriä kohti purjehtivan venheen iloinen näky poisti huolet ja pelon.
Kun venheentakka karahti järven pohjaan, juoksi viisikymmentä miestä veteen, tempasivat Stanleyn venheestä ja kantoivat hänet olkapäillään leirin ympäri nauraen, taputtaen käsiään, iloisesti hyppien ja hurraata huutaen.
Frank Pocock oli siellä, ja hänen muotonsa loisti ilosta, vaan kun Stanley kysyi Frankilta missä Fredrik Barker oli ja miksi hän ei ollut tervetulijaisia sanomassa, pimeni hänen muotonsa ja hän vastasi: "Sentähden että hän kuoli kaksitoista päivää takaperin, herrani, ja hän lepää tässä" — ja hän osoitti juhlallisesti erästä kivikumpua lähellä järveä.
Monet vaivat ja ponnistukset olivat hyvin uuvuttaneet Stanleyn voimia ja hän tunsi mitä suurimman levon tarpeen.
Retkikunnan tila ei myöskään ollut kovin hyvä. Monet kunnollisimmista miehistä olivat kuolleet ja joukko muita oli aikonut karata.
Palattuaan leiriin ei Stanley siis saanut kuulla juuri mitään iloisia uutisia.
Lisäksi alkoi nyt kivuloisuus raivota. Kuume ahdisteli Stanleytä päivä päivältä yhä enemmän. Nauttimalla aamusta iltaan kiniiniä kykeni hän kuitenkin viidentenä päivänä jättämään vuoteensa.
Kuitenkaan ei Magassaa vielä kanoottineen kuulunut.
Päivä päivältä toivottiin hänen tulevan, vaan hänen laivastoaan ei voitu huomata näkörajalla.
Hän oli luultavasti pelännyt laivastonsa joutuvan haaksirikkoon suurella järvellä. Maan-asukkaiden kanootit ovat näet täällä tehdyt laudoista, jotka ovat kasvilustoilla yhteenliitetyt; ne uppoavat siis helposti myrskyssä. Sen lisäksi on hyvin vaarallista sade-aikana lähteä järvelle näillä heikoilla aluksilla.
Vihdoin heitti Stanley toivonsa saada nähdä hänet tahi vesitse päästä Ugandaan. Hän päätti sentähden lähteä jalkasin Mwereen, kuningas Nwoman maan kautta.
Kuningas Nwoma ei kuitenkaan ollut sovussa wangwanoiden kanssa ja hänellä oli aivan liioiteltu käsitys valkoisten miesten ulkonäöstä. Joku noista yksinkertaisista luonnonlapsista oli kertonut hänelle että siellä oli valkoinen mies, "pitkä- ja punatukkainen ja suuri-, puna-silmäinen".
Tämä huhu saattoi Nwoman lähettämään sanansaattajan Kagehyihin.
"Nwoma lähettää salaams valkoiselle miehelle", sanoi sanansaattaja. "Hän ei tarvitse valkoisen miehen kankaita, helmiä tahi vaskilankaa eikä hän salli valkoisen miehen kulkea maansa läpi. Nwoma ei tahdo nähdä häntä eikä ketään muuta valkoista miestä, jolla on pitkä, olkapäihin ulottuva punainen tukka, valkoinen muoto ja suuret punaiset silmät; Nwoma ei pelkää häntä, mutta jos valkoinen mies lähestyy hänen maataan, aikoo Nwoma käydä sotaa häntä vastaan."
Stanley piti kuitenkin velvollisuutenaan lähteä eteenpäin Ugandaan, sillä hän oli luvannut sen kunniasanallaan. Ja kuitenkin oli mahdoton kulkea maitse ja, kuten näytti, myöskin meritse!
Silloin sanoi Sungoro: "Lukongeh'lla, Ukereween kuninkaalla, on monen monta kanoottia, ja hänestä voi tulla hyvä ystävä, jos hän mieltyy johonkin".
Uusi kuumeenpuuska keskeytti kaikki Stanleyn tuumat. Hänen hermorakennuksensa oli hyvin turmeltunut kaikellaisista puutteista ja vaivoista. Houreissaan oli hän hierovinaan sopimusta kuninkaan kanssa ja kuumehaaveissaan kuuli hän yhä korvissaan "Lukongeh, Lukongeh" — alituisesti vaan "Lukongeh".
Ollessaan parantumaan päin lähetti Stanley Kamuda-päällikön ja Frank Pocockin Lukongeh'n luo. He veivät mukanaan kymmenen kaunista kangaskappaletta, kymmenen helmirihmaa sekä viisi syltä vaskilankaa, saattaaksensa hänet keskusteluun kanoottien ostamisesta tahi vuokraamisesta.
Frank ja hänen seuralaisensa palasivat viidenkymmenen kanootin sekä kahden päällikön ja Ukereween "pääministerin" johtaman miehistön kanssa. Stanley tuli alakuloiseksi kuullessaan näiden kanoottien aikovan viedä retkikunnan Ukereween eikä suoraan Ugandaan. Hän ilmoitti ei tahtovansa suostua tähän määräykseen ja sanoi päälliköille, että he saisivat saattaa hänet takaisin Ukereween, sillä hän tahtoi itse tavata Lukongeh'n.
Sittenkun Stanley oli varustainnut lahjoilla, kauniilla pitkävillaisilla kankailla, huovilla, tulipunaisilla ja juovikkailla kankailla, sekä erinomaisen hyvillä lasihelmillä ja muilla tavaroilla noin 4,800 markan arvosta, lähti hän matkalle Mfossiin, Lukongeh'n pääkaupunkiin, joka on Ukereween pohjoispuolella.
Kuljettua eräästä salmesta, joka muutamin paikoin oli ainoastaan kuusi jalkaa leveä ja niin täynnä ruohoa ja vesikasvia, että melkein oli mahdoton päästä sen läpi, voitiin mennä eteenpäin sauvomalla kanootteja.
Vihdoin saavuttiin Mfossiin. Stanley ja hänen miehensä pääsivät katon suojaan ja saivat härän ia banaaneja syötäväksi sekä maitoa juotavaksi.
Kello 9 aamulla 31 päivänä astui Stanley Ukereween kuninkaallisen neuvoskunnan eteen, joka oli asettunut niitylle muutamille kallionlohkareille; — olipa sitä sangen lysti katsella: Lukongeh'n iloisa naama keskellä, vähempiarvoiset ympärillä. Kuningas, kuuden- tahi kahdeksankolmatta vuoden vanha, kaunis, vaalea-ihoinen mies, suora katsannoltaan, silmäili tarkkaan noita valkoisia; hänen etevimmät päällikkönsä ja muut hänen kansastaan, miehet, naiset ja lapset, seurasivat hänen esimerkkiään.
Sinä päivänä ei voitu ryhtyä mihinkään keskusteluun. Valkoisten miesten tuli syödä; seuraavana päivänä voisi Stanley, jos kuningas jaksaisi hyvin, ryhtyä toimeen.
Toisena päivänä oli Lukongeh kaikeksi onneksi hyvällä tuulella ja terve. Niin oli myös Stanleynkin laita. Hän esitti sentähden mitä suurimmalla herkkätuntoisuudella kuninkaalle, että tämä möisi tahi lainaisi kolmekymmentä kanoottia.
Kuningas oli ensin vastustavinaan, mutta myöntyi heti nähtyään nuo kauniit lahjat. Kun hän näki Stanleyn näin julkisesti näyttelevän noita komeita kankaita, vapisi hän ja käski hänen heti käärimään ne kokoon. Hän lupasi illalla käydä Stanleyn luona ja tehdä hänen hyväkseen minkä voi.
Illalla 4 päivänä Kesäkunta hiipi hän Stanleyn mökkiin, uskollinen ministerinsä ja neljä etevimpää päällikköänsä seurassaan.
Stanley antoi hänelle kaksi kaunista huopaa, yhden skottilaisen saalin, kaksi punaista sänkypeittoa, viisikymmentä helmirihmaa ja kaksi rengasta vaskilankaa, paitsi paljo muuta tavaraa, niinkuin vaskivatia, tina-astioita j.n.e.
Hänen päällikkönsä saivat kukin viisi kangaskappaletta, viisi helmirihmaa ja kaksi syltä vaskilankaa.
Näiden runsaiden lahjojen vaikutuksesta lupasivat he ennen pitkää vastata, mutta sillävälin tulisi Stanleyn olla maltillinen.
"Syö ja liho", sanoi Lukongeh, mennessään tiehensä, runsaista lahjoista onnellisena.
Seuraten kuninkaansa esimerkkiä, kohtelivat maan-asukkaat Stanleytä ja hänen miehiään kunnioituksella. He tutkivat heitä tarkkaan, varsinkin heidän kasvojensa muotoa; nämä olivat kuitenkin ajan pitkään tottuneet siihen eivätkä olleet tästä ilkeästä kohtelusta milläänkään.
Täällä pitävät alamaiset kuningastaan varustettuna ylenluonnollisella voimalla, ja Lukongeh käyttää jokaista tilaisuutta vahvistaakseen alamaisiaan tässä heidän uskossaan. He luulevat muun muassa, että hän mieltänsä myöten voi saattaa satamaan, tehdä poudan tahi vedentulvan maallensa.
Onnellista kyllä hänelle, että hänen astuttuaan valtaistuimelle sade on ollut sekä säännöllinen että runsas.
Vaan "sateentekijän" maineesen hän ei tyytynyt; kunnianhimossaan tahtoi hän myös saavuttaa "suuren lääkemiehen" eli noidan nimeä. Hän rukoili sentähden Stanleytä ilmoittamaan muutamia eurooppalaisten suuria salaisuuksia — niinkuin ihmisten muuttamisen leijoniksi ja leopardeiksi, sateen, poudan ja tuulen nostattamisen, j.n.e. Sangen usein afrikkalaiset päälliköt esittivät semmoisia pyyntöjä.
Kun Stanley sanoi, ettei kyennyt sellaista tekemään, kuiskasi Lukongeh päälliköilleen:
"Hän ei tahdo tehdä, mitä häneltä pyydän; pelkää kaiketi, ettei saa kanootteja, mutta saattepa nähdä että hän antaa minulle kaikki, mitä vaan haluan, kun mieheni palaavat Ugandasta".
Täällä tervehditään kuningasta sangen omituisesti:
Kansan lähestyttyä kuningasta, lyövät he käsiään yhteen ja heittäytyvät polvilleen hänen eteensä. Jos tämä kunnianosoitus on hänelle mieleinen, osoittaa hän sen sillä, että hän puhaltaa ja sylkee heidän käsiinsä, jonka jälkeen hänen alamaisensa ovat hierovinaan kasvojansa ja silmiänsä hänen sylellään.
Maan-asukkaat tervehtivät toisiaan taivuttamalla polviaan, taputtamalla käsiään ja huutaen: "Wachee, wachee!" "Wachee sug!" "Mohorro!" "Eg fura?" — joka käännettynä merkitsee: "Huomenta, huomenta!" "Hyväähuomenta!" "Hyvää päivää!" "Kuinka voitte?"
Jos Ukereweessä tahtoo ostaa vaimon, tulee maksaa hänen vanhemmilleen kaksitoista vuohta ja kolme kuokkaa. Erään arapialaisen täytyi maksaa Lukongeh'lle 350 naulaa erilaisia lasihelmiä ja 300 kyynärää hyvää kangasta ennenkuin hän sai yhden hänen nuorista sisaristaan vaimokseen. Jos kosija on niin köyhä, ettei hänellä ole vuohia eikä kuokkia, antaa hän niiden sijaan keihäitä, jousia ja nuolia, mutta hän ei voi hankkia itselleen puolisoa, ennenkuin on tilaisuudessa tarjoamaan tytön vanhemmille kyllin suuret lunnaat.
Varkaat ja murhaajat mestataan. He voivat kuitenkin päästä kuolemanrangaistuksesta, jos rupeevat niiden orjiksi, joita ovat vahingoittaneet.
Vaskilankakieput ovat täällä kallisarvoiset ja vaimot käyttävät niitä koristuksinaan. He kiertävät vaskilangan moneen kertaan kaulansa ympäri, jonka vuoksi heillä kaukaa katsoen näyttää olevan käherretyt kaulukset. Vaskiset, messinkiset ja rautaiset rannerenkaat sekä samallaiset säärirenkaat ynnä norsunluiset rannerenkaat ovat miesten tavallisia koristuksia.
Surun osoitukseksi kannetaan pään ympärillä pisangi-lehdistä tehtyjä seppeleitä; sitä paitsi käytetään jonkunmoista mustaa poskimaalia, joka on tehty jauhettua hiiltä ja voita sekoittamalla.
Miehet ja naiset käyttävät pukuinaan puoleksi muokattuja härän tahi vuohen nahkoja ja vyöhyitä banaanilehdistä, sekä esiliinoja karkeasta ruoho-kankaasta.
Kesäkuun 6 päivänä illalla tuli Lukongeh pääministerinsä seurassa Stanleyn luo ja sanoi: "Alamaiseni ovat arkoja tullessaan vieraasen maahan. He eivät ole niin paljon matkustelleet kuin wangwanat. Minun täytyy sentähden pettää heidät, sillä muulla tavalla en voi auttaa sinua. Aion antaa sinulle kolme kolmatta kanoottia airoineen. Ne eivät ole paljon arvoisia ja jos et niihin tyydy, niin älä moiti minua siitä. Sanon kansalleni palaavasi Ukereween. Älä sitä kiellä. Älä puhu siitä; jos puhut, niin voit olla varma siitä, että karkaavat luotasi. Jos olet viisas ja varovainen, seuraavat he sinua Usukuma-maahan. Kun olet sinne saapunut, otat kanootit ja airot, sillä minä lahjoitan ne sinulle. Tässä on nuori veljeni poika ja serkkuni, jotka seuraavat sinua Ugandaan ja aina Ihangiroon saakka ja tekevät puolestasi liiton sen maan asukkaiden kanssa. Tahtoisin, että sinä tultuasi Ugandaan pyytäisit Mtesaa ystäväkseni, niin vaihtaisimme lahjoja. Älä unhota lähettää nuorukaisiani takaisin Ugandasta. Jää hyvästi. Olen sanonut kaikki".
Lukongeh käski Stanleyn myöskin lähettämään itselleen hänen nuoren nepansa ja serkkunsa mukana kaksi sinisestä ja tulipunaisesta flanellista tehtyä pukua, säilöstäjätaudin ja päänkivistyksen lääkkeiksi, yhden revolverin ynnä ampumavaroja, yhden vaatepakan, viisikymmentä naulaa erilaisia helmiä, kaksi punaista lakkia, yhden englantilaisen huovan, yhden neljäkymmentä miestä kantavan kanootin, kaksi norsunluu-hammasta, vuohen ja saukon nahkoja sekä rauta- ja vaskilankaa.
Kaiken tämän lupasi Stanley tietysti huolellisesti lähettää hänelle.
Lukongeh ja hänen päällikkönsä olivat Kesäkuun 7 päivänä jo varhain aamulla ulkona sanoaksensa jäähyväisiä. Mutta ainoastaan viisi kanoottia oli valmiina lähtöön!
"Mitä tämä merkitsee, Lukongeh?" kysyi Stanley.
"Lähde huoleti ja muista, veljeni, mitä sinulle sanoin".
"Lukongeh on rehellinen", lisäsi hän arvokkaasti.
Kummallinen mies, ajatteli Stanley, joka huolii totuudesta tässä maassa! Hän on varmaan ensimmäisiä siinä suhteessa. "Saammepa nähdä."
Stanley läksi miehineen matkalle, ja tiellä kasvoi hänen kanoottiensa luku seitsemäksikolmatta.
Onnellisesti nousivat he sitten maalle Kagehyi-nimisen kylän luona. Stanley antoi vetää kanootit maalle ja pyysi Lukongeen ministeriä ja molempia nuoria sukulaisia houkuttelemaan kanoottien miehistön, 216 luvultaan, viemään aironsa hänen majaansa säilytettäviksi.
Miehistö sai nyt tiedon kuninkaan petoksesta ja sille ilmoitettiin, että neljä kanoottia oli saatavissa, jos se tahtoisi palata Ukereweesen, ja koska se tarvitsisi neljä päivää palausmatkaan, niin annettaisiin ruokavaroja kymmeneksi päiväksi. Tämän kuullessaan hämmästyivät he ja suuttuivat suuresti. He nuhtelivat pääministeriä, vaan hän lykkäsi kaikki nuorukaisten syyksi. He sitoivat silloin Lukongeen nuoret sukulaiset ja olisivat epäilemättä tappaneet heidät, ellei Stanley olisi ryhtynyt varokeinoihin. Saatuansa viittauksen hyökkäsi viisikymmentä wangwanaa esiin ja tähtäämällä pyssyillään vimmastuneesen joukkoon ajoivat sen pois Kagehyin kylästä.
Kun tyytymättömät olivat karkoitetut, alkoi Stanley keskustella jälelle jääneiden kanssa.
Viisiviidettä miestä otti, sittenkuin heille oli määrättyjä ehtoja asetettu, nuo neljä kanoottia, jotka heille oli tarjottu, ja palasivat Ukereweesen neuvotellakseen Lukongeen kanssa.
Ystäviensä seuraavana päivänä lähettämällä kuudella kanootilla palasivat myöskin maan-asukkaat Ukereweestä omaan maahansa. Kolmantena päivänä oli heistä tuskin ainoatakaan leirissä. Vaikka Stanley odotti seitsemän päivää Kagehyissä, niin ei tullut mitään sanaa Lukongeelta; sentähden laski hän ministerin ynnä hänen viisi palvelijaansa lähtemään.
Sillä aikaa oli Stanley lähettänyt sanan kaikkiin ympärillä oleviin alueisin, kehottaen niitten asukkaita viljaa tuomaan. Kesäkuun 10 päivänä oli hän jo ostanut 12,000 naulaa sesamia, hirssiä ja maissia sekä 500 naulaa riissiä. Kaikki tämä pantiin säkkeihin.
Koska kanootit kovasti vuosivat, niin opetettiin kunkin venheen miehistöä niitä korjaamaan. Työ toimitettiin siten että laudat uudestaan liitettiin yhteen kasvillistoilla ja senjälkeen tukittiin banaani-lehdillä.
Päivän koittaessa astuivat 150 miestä sekä vaimoa ja lasta kanootteihin, joihin sitäpaitse pantiin sata takkaa kankaita, helmiä ja messinkilankaa, 88 säkkiä viljaa ja 30 laatikkoa ampumavaroja. Loput miehistöstä sai veneitten puutteesta odottaa, kunnes ennätettäisiin heitäkin noutaa.
Koska Stanley pitämättä mitä suurinta huolta ei voinut uskoa venehistön johtoa muille, suuntasi hän kello 9 aamulla kanootti-parvensa, jonka etunenässä oli Lady Alice, lastattuna suurimmalla osalla ampumavaroja, läheisimpiä saaria kohden.
Kova vihuri puhalsi luoteesta. Suurella vaivalla soudettiin korkeita aaltoja vasten.
Päivä laski. Synkkä pimeys ympäröitsi laivaa ja kanoottia. Ei voitu nähdä toinen toistaan, kuului ainoastaan airojen säännöllinen loiske veteen, vaan kukaan ei puhunut mitään. Silloin tällöin heilutti Stanley pimeässä palavaa vahakynttilää johdoksi ajattelemattomille ja varomattomille. Täten ja rangaistuksen uhkauksilla niille, jotka poikkeaisivat oikeasta suunnasta, pidettiin kanootit yhdessä.
He olivat näin soutaneet kolme tuntia alituisessa pimeässä. Silloin kuului äkkiä kimakkaasti huudettavan "venhettä". Kun Stanley käänsi laivansa, näki hän tummia, vedessä uiskentelevia esineitä, jotka huomattiin olevan eräästä uponneesta kanootista laivaa lähestyviä ihmisen päitä. Pelästyneet raukat otettiin laivaan; yksi laatikko ampumavaroja ja 400 naulaa viljaa oli kuitenkin uponnut pohjaan.
Tuskin oli Stanley päässyt virstan päähän siitä paikasta, jossa onnettomuus oli tapahtunut, kun uudestaan kuului hätähuutoja synkästä pimeydestä. "Venhe, voi venhe!" huudettiin epätoivon äänellä.
Stanley läksi heti sinnepäin. Hän sytytti vahakynttilän ja sillä kirjan, jota hän iltapäivällä oli lukenut, valaistakseen vedenpintaa venheen ympärillä. Myös tässä näkyi ihmisen päitä ja tavarapakkoja vedessä sekä kaatunut kanootti, jolla oli suuri aukko laidassa. Viisi kivääriä oli uponnut, vaan onneksi ei yhtäkään ihmishenkeä menetetty; lastista meni hukkaan ainoastaan neljä säkkiä viljaa.
Stanleyn venhe oli lastissa reunojaan myöten, ja jos tuuli olisi kiihtynyt, olisi sen täytynyt ehdottomasti upota, ellei lastia olisi vähennetty.
Silloin taas matkan päässä kajahti ilmoihin hätähuudot: "Herra, kanootti uppoaa! Joudu pian tänne! Ah herra, emme osaa uida!"
Stanleyn tuumiessa, miten voisi auttaa heitä, kuului taas uusia huutoja: "Venhe! Tuo venhe tänne! Kiiruhda — venhe, venhe!" Toisaalta kuului: "Ah, me hukumme — vesi ulottuu jo polviimme saakka! Tule, herra, tahi kuolemme! Tuo venhe tänne!"
Oli selvää, että nämä pelkurimaiset ihmisraukat olivat säikähtyneet ja että heidän pelkonsa oli levinnyt kaikkiin muihinkin. Vastaukseksi heidän hätähuutoihinsa ja ainoana pelastuskeinona huusi Stanley ankaralla äänellä heille:
— Te, jotka tahdotte pelastua, seuratkaa minua saareen niin pian kuin voitte; ja te, jotka huudatte tuolla, voitte pysytellä kanooteissanne kiinni, kunnes palaamme.
Soudettiin kaikin voimin.
Kuu nousi ja heitti puolen tunnin ajan valonsa saarien yli, joita kohden kuljettiin. Kuun valo rohkaisi myös wangwanoiden mieliä; mutta vielä kuului takaa surkeat huudot: "Herra, voi herra! Tuo tänne venhe — venhe!"
Saaret näyttivät yhä suuremmilta ja selvemmiltä kuun valossa. — Hurraa, poikani, jo saavumme saariin! sanoi Stanley. "Vetäkää voimakkaasti älkääkä peljätkö tummaa vettä — veljenne ovat hukkumaisillaan!"
Stanleyn venhe saavutti pian lähimmän saaren, lasti poistettiin, haaksirikkoon joutuneet laskettiin maalle, ja täten kevennetty venhe lensi takaisin tumman veden pintaa ja kuohu tyrskyili keulassa.
Stanley puhalsi torveen ilmoittaakseen tuloansa. Kolme tahi neljä kanoottia tuli hänen vastaansa; kilvan ne kiitivät saariin päin. Onneksi oli järvi tyyni.
Miehistö ponnisti kaikki voimansa, että olisi luullut heidän sydämensä pakahtuvan; heidän nopeat liikkeensä, heidän rinnoistaan nousevat syvät huokaukset, kiitävä venhe, innokas perämies — kaikki oli ikäänkuin sopusoinnussa tämän kamalan tilan kanssa. Itse tarttui Stanley airoon vapauttaakseen erästä poikaa soudannasta, ja vielä enentääkseen sitä voimaa, joka vei venhettä vedenpinnalla. Oli ikäänkuin olisi itse venheessä ollut henkeä.
Vielä kerran kajahtivat hätähuudot.
— "Ah, venhe, tuo tänne venhe!" kuului yli kullalle hohtavien aaltojen uppoavista kanooteista.
— Kuulkaa, miehet, soutakaa kovemmin, vaikka airot taittuisivat! Vielä kovemmin. Meidän täytyy pelastaa heidät. Tänä yönä tahi ei koskaan! huusi Stanley.
Enennetyllä voimalla lensi venhe eteenpäin. Jokainen hermo näissä uupuneissa ruumiissa jännitettiin, ja viimeisten voimien ponnistuksella tapasi venhe viiden minuutin kuluttua ensin yhden kanootin, sitte toisen ja vihdoin kolmannen; hukkuvat nostettiin venheesen, kunnes se oli niin syvässä vedessä, että sen laitaa näkyi ainoastaan tuuman verran.
Kaikki olivat kuitenkin pelastetut — miehet, vaimot ja lapset. Koska jäljelle jääneet kanootit olivat keveistä aineksista tehdyt, pysyivät ne vedenpinnalla lastineen päivineen. Pelastustyössä oli erittäin muuan Stanleyn miehistä, nimeltä Uledi, kunnostanut itsensä. Väsymätön oli hän nostaessaan kanoottiinsa hukkuvia kansalaisiaan ja saattaessaan heitä turvaan.
Stanley menetti tänä kauheana yönä viisi kanoottia, viisi kivääriä, yhden laatikon ampumavaroja ja 1,200 naulaa viljaa.
Seuraavana aamuna jätettiin kolmas osa miehistä ja tavaroista saareen, ja Stanley jatkoi matkaansa muiden kanssa seuraavaan pysäyspaikkaan. Muutamia kanoottia lähetettiin sitten takaisin noutamaan saareen jääneitä.
Erään Komeh-nimisen saaren kuningas tuli seuraavana päivänä Stanleyn luo ja pian iloitsivat kaikki monien suurien, väkevää olutta sisältävien ruukkujen ja monien tapettujen vuohien ääressä. Sitäpaitsi ostettiin kuninkaalta neljä hyvää, melkein uutta kanoottia, jotka olivat kyllin kestäviä turviksi vastaisissa vaaroissa.
Seitsemän tuntia soudettua saapui Stanley Kesäkuun 24 päivänä "Refuge"-saareen ja alkoi heti varustaa vahvaa leiriä sen etelärannalle.
Hän valitsi neljäviidettä miestä sotaväeksi, määräsi Frank Pocockin kapteeniksi ja Manwa Seran luutnantiksi, sekä jätti neljä kanoottia, että sotaväki mielensä mukaan voisi päästä manterella olevien maan-asukasten yhteyteen. Sitte lähti hän 26 päivänä paluumatkalle venheineen, seitsemäntoista kanuutin ja 106 miehen kanssa. Neljän päivän kuluttua saapui Stanley Kagehyihin, vaan koska matka oli ollut erinomaisen vaivaloinen, saapui ainoastaan neljätoista kanoottia lahteen. Pari viikkoa myöhemmin saapui kaksi kaivatuista kanooteista, joita tuuli oli ajellut. Kolmannen miehistö oli karannut ottaen pyssyt mukaansa.
Heinäkuun 6 päivänä jakeli Stanley jäähyväislahjoja Kaduma-päällikölle ja hänen herttaiselle puolisolleen, arabialaiselle Sungorolle, sekä monille muille. Sitte komennettiin kaikki jäljelle jäänyt kansa venheisin, retkikunnan eläimet ja tavarat kannettiin kanootteihin ja kello kymmenen jätti Stanley Kagehyin viimeisen kerran.
Heinäkuun 11 päivänä saapui retkikunta terveenä ja mitään onnettomuuksia kärsimättä "Refuge" saareen, jossa kaikki oli hyvin ja parhaassa järjestyksessä. Nuoren Lukanjaan — Ukereween kuninkaan serkun — vaikutuksesta oli mannermaan asukkaat saatu muuttamaan matkustavaisille nurjan mielialansa ystävällisemmäksi, ja veriveljeys oli oikein solmittu matkustavaisten puolelta, Manwa Seran ja maanasukkaiden puolelta Komeh'n kuninkaan Kijajun välillä.
Sen alituisen huolen tähden väestä ja tavaroista, joka Stanleyllä oli ollut "Refuge" saaren ja Kagehyin välisillä matkoilla, oli hän tullut niin arveluttavan taudin omaksi, ettei viiteen päivään kyennyt majastaan lähtemään.
Kuudentena päivänä jätti hän kuitenkin vuoteensa ja alkoi kuljeksia ympäri saarella, jossa he sinä hirveänä päivänä, jolloin pakenivat Bumbireestä, olivat löytäneet turvapaikan ja lievitystä huolissaan ja jossa nyt puolet retkikunnasta aikoi viipyä noin kuukauden ajan. Sotaväestön nuoremmat jäsenet tunsivat joka kolkan ja sopen saarella ja olivat oikein mieltyneet tilapäiseen kotiinsa. Itärannalla olivat he keksineet noin viisitoista hedelmäpuuta, jotka olivat mitä herkullisimpia, kypsille karviaismarjoille maistuvia marjoja täynnä. Sotaväki oli syönyt ainoastaan puolet marjoista; Stanleyn palatessa 150 miehisen lisäväestön kanssa oli niitä siis kyllin paljo kaikille jäljellä.
Samana päivänä kävi Komehin kuningas Kijaju Stanleytä tervehtimässä. Hän antoi hänelle kaksi opasta, jotka veisivät Stanleyn Ugandaan.
Samoin tavoin kuin retkikunta oli jättänyt Kagehyin, täytyi sen myöskin lähteä "Refuge" saaresta eli siten, että sotaväki nousi veneisin ja ne, jotka olivat oleskelleet Kagehyissä, jätettiin "Refuge" saareen siksi aikaa kuin Stanley palajaisi heitä noutamaan.
Yö vietettiin hurjassa tanssissa, joka pidettiin kuuvalossa ja jossa kolme kuningasta oli läsnä. He ottivat osaa aivan lapsen vallattomalla iloisuudella tähän iloiseen leikkiin.
Vanha Kijaju kunnosti itsensä etenkin villien, lystillisien hyppyjensä kautta. Eräs nuori päällikkö, hänen veljensä poika, joka näkyi kadehtivan setänsä tanssitaitoa, ponnisti voimansa hullun tavoin, ja tämä voimakas nuori päällikkö hyppäsi niin korkealle, että kaikki olivat siitä hämmästyksissään. Nuori Lukanjah Ukereweestä ja hänen kuninkaallinen sukulaisensa Mikando näyttivät tänä yönä nuorallatanssijan suurta notkeutta ja tanssivat vallattomasti iloiten; sata sotilasta mannermaalta säestivät tanssia laulullaan sellaisilla keuhkovoimilla, että "Refuge" saaren suuret paadet kajahtelivat villeistä äänistä. Wangwanat, joita Frank ja urhoollinen Manwa Sera johtivat, lisäsivät tätä suurta joukkoa 150 miehellä ja 20 naisella, ja kaikki yhtyivät täyttä kurkkua siihen lauluun, jonka vanha Kijaju lauloi sen päivän kunniaksi, jolloin valkoinen päällikkö liittyi veljeyteen Komehin kuninkaan kanssa.
Virvoituksia oli kyllin tanssivia varten; suuret joukot häränlihaa paistettiin komeilla tulilla, ja monilla ruukullisilla olutta ja palmuviiniä, joita päälliköt olivat sinne tuoneet, oli oivallinen menekki janoisten joukossa.