Kota on hyvin suuri ja kodikas. Kohta sisään-astuessa tuntuu se vähäsen pimeältä, mutta silmä tottuu pian hämärään. Kaikkien ensiksi herättää huomion se seivästen paljous, jolla kodan sisusta on täytetty katon kannattamista varten. Kaikki tämä vaikuttaa sen että luulee olevansa pimeässä loukossa tiheän metsän keskellä. Seipäiden tarkoituksena on myöskin johdattaa omistajaa ruokahuoneesen, mutta yöllinen murtovaras tai sisälle-astuva muukalainen eksyisi varmaan niiden paljouden vuoksi. Seiväsrivit muodostavat nimittäin erityisiä käytäviä, joita myöten kodan asukkaat voivat löytää tiensä mihin paikkaan tai minkä esineen luo haluavat.
Kota on jaettu kahteen osastoon, etumaiseen ja taemmaiseen. Väliseinänä on pystyssä olevia ruokoja, vähäsen raollaan keskipalkalla, niin että isäntä, tulematta itse nähdyksi, voi nähdä kaikki sisääntulijat.
Taemmaisessa huoneessa on seiniä pitkin asetettuna joukko sänkyjä isännän ja hänen perheensä tarpeeksi. Oven päällä kodan sisäpuolella näkee erityisiä taikakapineita, joille isäntä uskoo talon ja omaisuuden varjelemisen.
Muutamia huone- ja talouskaluja on, mutta ne ovat harvat luvultaan ja huonoa laatua. Edellisiin luettakoon kaksi kirveellä-veistettyä tuolia ja eräänlainen pöytä maanasukkaiden lautapeliä varten; jälkimäisiin noin puoli tusinaa saviruukkua ja muutamia pajunoksista ja ruohoista tehtyä kopsaa. Vähäsen niinikangasta, pari keihästä, kilpi, tynnyri, yksi tai kaksi sirppiä, pari puutarha-kuokkaa, muutamia pahkurasaumoja ja piipunvarsia sekä kaukalo banaaniviinin valmistamista varten, siinä on muu osa talon irtaimistosta.
Isännän oman kodan takana on kaksi pienempää yksinkertaisemman näköistä kotaa ja niitä ympäröi myöskin pihat. Nämä ovat perheen naispuolisia jäseniä varten. Jos menee sisälle näihin, näkee toisia sotkemassa banaania mehun pusertamista varten, joka mehu käyneenä on hyvin suloisen makuista; toiset erottelevat ruohokasvia, joita käytetään lihakeittoihin, lääkkeiksi tai taikomisiin, toiset taas asettavat tupakanlehtiä kuivamaan, sill'aikaa kun vanhat imevät pitkiä piippuja ja muille kertovat tapauksia elämästään.
Suurin osa kansasta nauttii runsasta, hyvää ja vaihtelevaista ravintoa ja asuu niin mukavasti kuin heidän tarpeensa vaativat; he ovat melkein kaikki naimisissa ja turvattuina vihollista vastaan, niin suuresti kuin voi olla mahtavan hallitsijan alamaisena, kun hallitsijalla on käytettävinään lukemattomia mahdottoman suuria joukkoja asekuntoisia ja sotaisia miehiä. Kuitenkin on yksi seikka, joka puuttuu talonpojan onnesta — hänellä ei ole mitään turvaa hallitsijaansa vastaan.
Luokaamme nyt silmäys Ugandan keisarin asuntoon.
Näkee kukkulan suurine keilanmuotoisine kotineen, joiden katot pilkottavat korkean ruokoaidan yli pisanki- ja banaani-puiden runsaiden lehdistöjen välistä. Kukkulan rinteillä näkyy tasaisia, leveitä pensailla-aidattuja teitä, joita ruokoaidat rajoittavat; näiden takana näkee joukon harmaita kotia, joita polttava aurinko valaisee ja varjoisat lehdot ympäröivät. Tiet ovat täynnä kirjavapukuisia maan-asukkaita. Valkeat vaatteet loistavat siellä ja täällä auringon paisteessa ja eroavat jyrkästi punaisista ja ruskeista. Kansaa menee ylös keisarilliseen palatsiin kukkulan huipulla, mutta kun ei kukaan vielä pääse sisään, kokoontuvat he ympäri portteja, tekevät toisilleen "hyvän-päivän" ja lörpöttelevät keskenään.
Äkkiä lakkaa hälinä ja kuuluu vaskirummun pitkäveteinen, kumiseva ääni, joka on sen merkki että keisari nyt istun valta-istuimellaan. Portit avataan ja joukko sotapäälliköitä, sotamiehiä, talonpoikia ja muukalaisia syöksee yhdessä mylläkässä kahdeksan tai kymmenen pihan yli vastaanotto-saliin.
Perällä tässä huoneessa, johon tulee valo leveästä ovesta, näkyy mies, puettuna valkoiseen pukuun ja korko-ompeluilla kaunistettuun, tulipunaiseen nuttuun. Hän istuu valta-istuimella ja häntä vartioi molemmin puolin kaksi keihäillä varustettua sotamiestä ja kaksi pyssysoturia. Päälliköt ja korkea-arvoiset henkilöt, jotka äskettäin riensivät sisään porteista, kumartavat syvään hänen edessään, muutamat suutelevat, muhamettilaisten tavan mukaan, hänen oikean kätensä kämmentä ja rystyitä, toiset seuraavat maan alkuperäistä tapaa ja heittäytyvät alas tomuun; he ojentavat kätensä keisaria kohden, notkistaessaan polvensa ja huutaessaan tervehdyksen, jonka jälkeen kaikki, arvonsa mukaan, menevät paikoilleen. Kaksi pitkää riviä istuvia miehiä muodostuu siten pitkin ruokopeittoisia seiniä salissa. Kaikki kääntävät kasvonsa huoneen keskiosaan päin, joka on jätetty tyhjäksi muukalaisia, rukoilijoita ja semmoisia henkilöitä varten, jotka tulevat saapuville asioimis- tai oikeudenkäynti-hommissa.
Keisari näyttää nuorelta mieheltä, viidenkolmatta ja viidenneljättä vuoden vaiheilla olevalta. Hänen kasvonsa ovat hienot, lempeät ja aivan rypyttömät; parta on ajettu ja päätä peittää fez, punainen turkkilainen lakki. Paljaat jalat lepäävät leopardinnahalla, jonka toisessa päässä näkee kiillotetun, valkoisen norsunhampaan ja likellä sitä yhdet karmosiinipunaiset turkkilaiset tohvelit. Oikean käden pitkät sormet pitävät arabialaista käyrää sapelia kultakahvasta; vasen lepää ojennettuna polvella.
Melkein kaikki korkeimmat palvelushenkilöt hovissa osaavat kirjoittaa arapialaista kirjoitusta. Keisari ja useat päälliköistä osaavat sekä lukea että kirjoittaa arapian kieltä erittäin helposti ja he käyttävät usein tätä taitoansa, kun he lähettävät sanoja toisilleen tai vieraille, jotka asuvat kaukana. Paperin sijasta käyttävät he hyvin hienoja, ohuita pumpulipuun lastuja. Mtesalla on kymmenittäin sellaisia, joihin hän on kirjoittanut "viisaudenkirjansa", kuten hän kutsuu muistoja keskusteluistaan eurooppalaisten matkustajain kanssa. Jonakin päivänä arvelee ehkä joku utelijas matkustaja maksavan vaivan toimittaa käännös näistä keisarin muistiinpanoista.
Maan-asukkaitten näkö on erinomaisesti tarkka. Usein näkevät he paljaalla silmällä paremminkin kuin sotakiikarilla. Niiden kuulo on myöskin erittäin herkkä.
On todella ihmeellistä kuinka monella hyödyllisellä tavalla kekseliäs villi näissä seuduin osaa käyttää yhtä ainoata kasvia. Otamme esim. banaanipuun. Ensi katsannossa ja oppimattoman eurooppalaisen silmissä ei se näytä kelpaavan muuhun kuin kantamaan hedelmää, sillä runkoa ei voi käyttää polttopuuksi ja lehdet kuihtuvat pian eikä niissä ole mitään voimaa. Hedelmä, raakana tai kypsänä, on kansan etevin ruoka. Edellisessä tapauksessa kuorivat he ensin banaaninsa. Käärivät ne huolellisesti muutamiin banaanilehtiin, niin että kääre saa paketin muodon, kaatavat vähäsen vettä pataan ja keittävät kaikki höyryksi. Tämä tapa keittää kypsymättömiä banaania tekee ne jauhoisiksi ulkomuodoltaan ja antaa niille erittäin hyvän ja suloisen maun.
Banaanista saavat maan-asukkaat perin makeata viiniä, joka, sekoitettuna vähällä määrällä hirssiä, myös muodostaa jonkunlajista olutta. Banaaninlehtiä käytetään huoneiden kattamiseen, aitauksiin ja sänkyvaatteiksi. Niitä käytetään myös suojelemaan maitoa, vettä ja maitoastioita tomusta ja liasta, liinoina pöydillä, joille pannaan ruokaa, kääreenä ruokatavarain, niinkuin kypsien banaanien, voin, lihan, munain ja kalojen y.m. ympärillä, jota paitsi niitä joka päivä käytetään pusseiksi, kun keitetään puuroa.
Se viileä, täydellinen varjo, minkä banaanipuu antaa, on hyvin tunnettu. Runkoja käytetään välistä aidoiksi, niistä laitetaan usein myös teloja, kun siirretään raskaita möhkäleitä, tai kun maisin kuletetaan veneitä paikasta toiseen sotaliikkeiden niin vaatiessa. Sydämestä tehdään pesusieniä. Usein hieroo laiskuri mieluummin puun sydämestä itselleen tuoreen pesusienen puhdistamistaan varten, kuin menee pesemään itseään joessa, järvessä, lammessa tai lähteessä, tai viitsii nähdä sitä vaivaa että tuo astialla vettä saapuville.
Rungon syitä käytetään köysiksi ja ovat ne sopivia melkein kaikkiin tarkoituksiin, mihin niitä tarvitaan. Köyhimmät talonpojat tekevät myöskin rungosta jykeitä, mutta tarkoituksenmukaisia kiipiä, ja kalastajat laittavat siitä järvellä oloaan varten suuria aurinkohattuja. Monia muita sen käyttämisiä voisi luetella, mutta ylläoleva riittää näyttämään, että banaanipuun, sen oivallista varjoa lukuunottamatta, myöskin varustaa talonpojan: leivällä, perunoilla, viinillä, oluella, lääkkeellä, huoneella ja aidalla, sänkyvaatteilla, kankailla, paidoilla, pöytäliinoilla, käärepaperilla, rihmalla, nuoralla, köydellä, sienillä, kylvyllä, kilvillä, aurinkohatuilla, ja vieläpä veneilläkin. Yhdellä banaanipuulla on talonpoika onnellinen, lihava ja hyvinvoipa; ilman sitä on hän nälkäinen, tyytymätön ja kurja raukka, joka joka hetki odottaa itselleen kuolemaa.
Kun Stanley muistutti keisaria hänen lupauksestaan antaa hänelle oppaita ja seuralaisia Muta Nzigee eli Albert Nyanza-järvelle asti, antoi Mtesa hänen itse valita joitakuita päälliköistä ja sanoa sen miesluvun, jonka piti olla matkueelle avullisena Muta Nzigeen ja Viktoria-järven välillä olevan maan tutkimisessa. Hän valitsi Sambuzin, nuoren noin kolmenkymmenen vuoden ikäisen miehen, joka sodassa wawumalaisia vastaan monta kertaa oli näyttänyt uljauttaan ja persoonallista rohkeuttaan.
Lähdön edellinen ilta vietettiin keskustelussa keisarin kanssa, joka näytti olevan hyvin pahoillaan siitä että se hetki oli tullut, jolloinka heidän välttämättömästi täytyi sanoa toisilleen hyvästi. Puhelun pääaineena oli se kristillinen kirkko, jota hiljan oli alettu rakentaa ja jossa jumalanpalvelusta tuli pitämään Dallington, niinkuin hän oli saanut oppia yliopistolähetyksessä Sansibarissa.
Onnellisena siitä että kaikki oli käynyt hyvin, vaikka olikin pitänyt niiden harmillisten, välttämättömien syiden tähden viipyä, lähti Stanley matkaan 40 suurella veneellä ja samana päivänä lähti Sambuzi maata myöten viemään tuhatta miestä yhtymispaikalle Katongavirran rannalla.
Neljä päivää matkustettuaan pitkin rannikkoa saapui Stanley Dumoon, jonne hän oli jättänyt matkueen oltuaan poissa kolme kuukautta ja viisi päivää. Kaikki oli täällä hyvässä kunnossa.
Seitsemäntenä päivänä sinne palaamisen jälkeen alettiin marssia yhtymispaikkaan Katonga-joen rannalla, jossa matkue tapasi kenraali Sambuzin ja hänen tuhat miestänsä. Stanley laittoi leirinsä noin puolen penikulman päähän kenraalista ja otti haltuunsa kokonaisen kylän, jossa oli runsaasti ruokavaroja.
Täältä tehtiin matkaa eteenpäin, ensin kauniiden, hymyilevien seutujen läpi, sitten autioimman maiseman, joka aina mitä lännemmäksi tultiin, sai sitä vuorisemman luonteen. Maisema muuttui vähitellen korkeaksi vuorimaisemaksi — paljaita ja monihuippuisia vuorenharjuja näkyi, sekä yksinäisiä, kallioisia mäkiä, joita erotti aallonmuotoiset maantienoot. Joka päivä nähtiin kaksi tai kolme tavattoman korkeata vuorta, joiden rinnalla kaikki muut vajosivat ihan mitättömiksi; ne olivat suureksi hyödyksi, kun Stanley niiden johdolla helpommin voi määrätä marssin eikä niin helposti erehtynyt tiestä.
Tammikuun 2 p. kulki matkue erään joen poikki ja tuli viholliseen maahan Unyoro, ja leiriintyi muutamiin kyliin.
Viisipäiväisen marssin kuluessa vihollisessa maassa ei yhtään maan-asukasta ollut vielä näkynyt, jonka vuoksi Stanley pelkäsi salahyökkäystä. Lopuksi huomattiin muutamia miehiä, jotka selittivät, että matkue pelkäämättä voi kulkea eteenpäin, vaikka sanoivat epäilevänsä, pääsisikö se enää takaisin, joll'ei se hankkisi siipiä ja lentäisi lintuparvena. Stanley äkkäsi myöskin sattumalta muutamia maan-asukasten piilopaikkoja korkeassa ruohossa ketojen takana. Jonkun matkan päässä kylästä nähtiin joukko syviä kuoppia, joihin oli pienet, ympyriäiset sisäänkäytävät. Lähemmin tutkittaessa huomattiin, että nämä erityisten käytävien kanssa olivat isompien luolien yhteydessä, jotka muodostavat yhtä monta huoneusta. Näitä maanalaisia asumuksia löytyy hyvin lukuisasti eteläisessä Unyorossa.
Vielä muutaman päivän marssittuaan tuli matkue omituisen villiin ja kauniisen maahan, Afrikan Sveitsiin.
Vuorenhuippuja, kallion-ulkonemia, keilanmuotoisia ja holvimaisia mäkiä kohosi joka suunnalla, ja jääkylmät virrat luikertelivat esiin halenneiden ja alasvierreiden kallioiden välissä tai kovasti kohisten laskivat eteenpäin luonnon tekemien kivisiltain alitse.
Kohta päivällisen jälkeen saapui pääjoukko erään vuoriharjun huipulle, joka oli 5,600 jalkaa korkealla merenpinnasta, ja josta kaukaa alhaalta näki ketoja, puutarhoja ja kyliä kuningas Ruigin väkirikkaasta maasta. Etujoukon äkkinäinen esiintyminen säikähtyneiden maan-asukasten luo, sen liehuva lippu ja kova rummunpärinä olivat silmänräpäyksessä saattaneet kauniin, hymyilevän maiseman kansattomaksi ja jättäneet vapaan avoimen tien päävoimalle.
Alaslaskeutuminen tapahtui niin odottamattomasti, että asukkaat olivat aivan tietämättömiä siitä, ketä matkuelaiset olivat ja mistä maasta ne tulivat. Noin kymmenen henkilöä otettiin kiinni ja päästettiin irti, sittenkuin he olivat saaneet lahjaksi kankaita ja helmiä; heidän piti sitten päälliköilleen kertoa, että Sambuzi oli tuonut mukanaan valkoisen miehen, joka halusi nähdä järveä ja pyysi lupaa saada oleskella muutaman päivän maassa tulematta häirityksi; että valkoisella miehellä oli aikomuksena maksaa kaikki, mitä muukalaiset nauttivat; ett'ei hän tahtonut valloittaa yhtään kylää eikä vahingoittaa kenenkään omaisuutta, vaan tehdä leirinsä matkojen päähän kylistä; hän pyysi niitä maan-asukkaita, joilla oli jotain ruokatavaroita myytävänä, tulemaan sinne; he saisivat maksun kankaissa, helmissä, kuparissa tai messingissä. Hän pyysi heitä olemaan vakuutettuja siitä, että niin kauvan kun he itse eivät antaisi mitään aihetta taisteluun, rauha pidettäisiin eikä ketään hätyytettäisi.
Seuraavana päivänä saatiin vastaukseksi, että maan-asukkaat eivät olleet tottuneet muukalaisiin, eivät pitäneet siitä että niitä tuli maahan, että Stanleyn sanat kyllä olivat hyviä, mutta että he kuitenkin olivat vakuutettuja siitä, että hänen aikeensa olivat pahoja; hänen täytyi sen vuoksi olla valmiina heidän kanssansa taistelemaan seuraavana päivänä.
Tämän vastauksen toi noin 300 maan-asukasta, ja sittenkun he olivat toimittaneet asiansa, vetääntyivät he takaisin.
Tämä sodanjulistus peljästytti Ugandalais-päälliköitä; alemmat päälliköt ja Mtesan henkivartiat tulivat varsinkin rauhattomiksi, ja myrskyinen kokous pidettiin, jossa he käyttivät kaiken kaunopuhelijaisuutensa saadakseen Stanleyn kääntymään takaisin, johon mielipiteesen myöskin Sambuzi yhtyi.
Stanley koetti kaikkia keinoja saadaksensa heitä pysähtymään, mutta kun tämä näytti mahdottomalta, päätti hän mukaantua pakkoon ja kääntyä takaisin, sillä Sambuzi oli taipumaton.
Muutamia päiviä myöhemmin, kun matkue levähti, lähetti Stanley kirjeen Mtesalle, jossa hän ilmoitti hänelle Sambuzin ei laisinkaan tehneen sitä, mitä hän oli luvannut ja että hän sitä paitsi oli varastanut kolme säkkiä helmiä.
Kun Mtesa sai kirjeen, hämmästyi hän, tuli häpeään ja raivoon. Kirjeentuojan täytyi kovalla äänellä kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut Sambuzin ja Stanleyn välillä. Mtesa ja hänen päällikkönsä kuuntelivat tarkkaavaisesti ja kertomusta keskeytti keisari usein kiivailla huudahduksilla ja uhkaavilla sanoilla.
Sen jälkeen lausui Mtesa:
"Te näette nyt, kuinka minun kansani saattaa minut häpeään. Tämä on kolmas kerta kun he ovat saaneet minun rikkomaan lupaukseni valkoisille miehille. Mutta Sunaan, minun isäni haudan nimessä (voimakas vala Ugandassa) minä olen opettava Sambuzille ja teille kaikille, ett'ette te saa rankaisematta pitää pilkkananne kabakia! Stamlee tuli tälle järvelle yhtä paljo minun etuni vuoksi kuin omansakin, mutta te näette nyt, kuinka minun aikomukseni saattaa mitättömiksi tuommoinen alhainen orja kuin Sambuzi, joka uskaltaa esiintyä mahtavampana kuin minä itse vieraani edessä. Koska minä tohdin olla niin epäkohtelias vieraalleni, kuin tämä mies on ollut Stamleelle? Sinä", sanoi hän kiukkuisena henkivartiostonsa päällikölle, "ota mukaasi sotaväkeä, valloita Sambuzin maa ja tuo hänet vangittuna minun luokseni. Sinä, Dallington", sanoi hän sitten lähetysoppilaalle, joka oli jätetty hänen hoiviinsa, "rupea kirjoittamaan kirjettä Stamleelle. Pyydä häntä tulemaan Katongaan vielä kerran, jolloin me 60,000:lla, ei, 100,000:lla miehellä viemme hänet Muta Nzigeesen ja viivymme siellä siksi, kunnes hän on saanut työnsä päättymään. Sano hänelle, että jos nämäkin väistyvät, saa hän itse, millä tavalla tahtoo, rangaista jokaista päällikköä, joka kääntyy takaisin Ugandaan."
Kauan ja tyynesti mietittyään katsoi Stanley kumminkin, ettei ollut viisasta tuhlata aikaa tällä tavalla; sitä paitsi olisi niin järjestämätön joukko vaikea pitää kurissa ja tuottaisi epäilemättä onnettomuutta matkueelle, joka nyt myöskin oli liian kaukana Muta Nzigeestä. Hän kirjoitti tästä päätöksestään Mtesalle ja lopetti kirjeen monilla kiitoksilla hänen ystävällisyydestään ja sydämellisillä jäähyväisillä.
Vastaisen varaksi päätti Stanley, näiden vastoinkäymisten varoittamana, olla enää riippumatta jonkun muun miehen juonista, voimasta tai suosiosta.
Helmikuun 25 p. saapui matkue arapialaiseen kylään Kasurroon Karagweessä.
Kasurron on tehnyt tärkeäksi kaksi tai kolme täällä asuvaa rikasta arapialaista kauppamiestä. Kylä on syvennyksessä eli laaksossa, joka on runsaasti 1,200 jalkaa alempana kuin ympärillä olevien vuorien huiput, ja erään joen lähteillä, joka juoksee itään ja sittemmin pohjoiseen Aleksandra-Niiliin. Stanley päätti käydä kylän kuninkaan, vanhan Rumanikan puheilla.
Kuningas oli jo saanut tiedon aijotusta luonakäynnistä, ja kolmantena päivänä siitä kun oli sinne saapunut, meni Stanley arapialaisten Hamed Ibrahimin ja Sayid hen Saysin kanssa Rumanikan, Karagween kuninkaan ja Mtesan alikuninkaan luoksi.
Viheriällä rinteellä oli Rumanikan kylä, vahvan, pyöreän aitauksen ympäröimänä.
Ei viipynyt kauan ennenkuin Stanley näki olevansa satojen ihmisten piirittämänä, useimmat nuorukaisia ja kaikki, jotka eivät vielä olleet täysikasvuisia, ihan alastomina.
"Ketä on nämä?" kysyi hän Hamedilta.
"Muutamat nuorimmista ovat Rumanikan poikia", vastasi hän.
Rumanikan pojilla, joita oli elätetty maidolla, näytti olevan merkillisen hyvä terveys. Heidän öljymäinen, musta ihonsa kiilsi, niinkuin jos rasvasolusto sen alla olisi sulamaisillaan kuumuudessa, ja heidän pyöreät ruumiinsa olivat kankeat kuin rumpunahka. Heillä oli suuret, kirkkaat silmät, jotka sädehtivät elämänilosta.
Pian vietiin Stanley siihen majaan, jossa Rumanika odotti, ja hän otti vieraansa vastaan sangen hyväntahtoisella ja isällisellä hymyllä.
Ei ollut ihmeellistä että käskeväinen, vallanhimoinen ja vilkasluontoinen Mtesa kunnioitti ja rakasti tätä lempeämielistä pakanaa. He eivät tosin olleet koskaan nähneet toisiaan, mutta Mtesan palvelijat olivat kuvailleet häntä, ja kun he olivat koko mestaria matkimisessa, oli Rumanikan lempeä, sointuisa ääni tullut hänen korviinsa yhtä uskollisesti, kuin ne ystävälliset tervehdykset, joita he olivat tuoneet häneltä.
Kuningas, joka istui puettuna punaiseen viittaan, näytti tavallisen kokoiselta mieheltä, mutta kun hän nousi ylös, huomasi Stanley hänellä olevan 6 jalkaa 6 tuumaa pitkän jättiläisruumiin, ja kun he kulkivat vieretysten, ei Stanley ulottunut korkeammalle kuin hänen olkapäihinsä saakka.
Hän kuunteli vilkkaalla tarkkaavaisuudella joka kysymystä, mitä Stanley teki hänelle. Kun Stanley puhui, käski kuningas ystäviänsä olemaan vaiti ja nojautui eteenpäin jännittäen huomiotansa. Jos kysymyksenä oli saada tietää jotakin paikkakunnan maantieteestä, hän lähetti kohta noutamaan jonkun, joka erittäin tunsi kysymyksessä olevan seudun ja pani hänen tekemään tarkan selon siitä.
Hän selitti olevansa erittäin mielistynyt siihen, että Stanley aikoi matkustaa hänen maansa läpi. Se oli hänen mielestään maa, jota valkoisten miesten pitäisi tuntea. Siinä oli joukko järviä ja jokia ja vuoria ja lämpimiä lähteitä ja paljo muuta hyvää, josta ei mikään muu maa voinut kerskailla. Hän lopetti kehottamalla Stanleytä kuletuttamaan veneen erääsen järvistä ja purjehtimaan sen ympäri.
Maaliskuun 6 p. oli Frank vedättänyt veneen maallenousupaikasta Kazingan luona Windemere-järvelle, ja seuraavana päivänä saattoi Rumanika Stanleytä juhlallisesti järven rantaan. Puoli tusinaa kiilloitetusta vaskesta tehtyjä raskaita renkaita koristi hänen sääriään, ranteilla oli hänellä samasta metallista tehdyt renkaat ja olkapäiden yli riippui tulipunainen villaviitta. Hän kulki pitkillä askeleilla, nojaten seitsemän jalan pituiseen sauvaansa. Rummunpäristäjät ja huilunpuhaltajat pitivät villiä soitantoa ja kirjavassa parvessa seurasi paitsi hänen poikiaan ja sukulaisiaan viisikymmentä keihäänkantajaa ja lukuisa joukko muuta kansaa.
Neljä miehitettyä kanoottia oli valmiina siellä kilpaa soutamaan veneen kanssa. Stanley ja kuningas asettuivat kilpasoutua katsomaan Kazingan rantatöyräälle.
Kilpasoutu veneen ja kanoottien kesken Windemere-järvellä Karagweessa 1,200 rauhallista mustaa maan-asukasta katsojina! Se oli aivan uusi taulu. Rumanika sädehti riemusta katsellessaan odotettua huvia. Hänen poikansa, jotka istuivat hänen ympärillään katseet kiinnitettyinä isän kasvoihin, näyttivät yhtä ihastuneilta. Utelijaat maan-asukkaat ilmoittivat myöskin mielihyvänsä.
Kilpasoutu päättyi pian. Erotus ei näkynyt olevan suuri, mutta kilpailu herätti sanomatonta huvia. Seisoen pitkine airoineen ja maanmiestensä huutojen kiihottamina koettivat kanootinsoutajat kaikin voimin päästä ensiksi perille, kun wangwanat puolestaan rannalta yllyttivät veneen miehistöä kovimpiin ponnistuksiin.
Seuraavana päivänä aloitettiin Windemeren ympäripurjehtiminen. Järven suurin pituus on sateisella vuodenajalla noin yksi ja yksi kolmasosa penikulmaa ja sen suurin leveys kolme virstaa. Se on pisin etelään ja pohjoiseen, ruohoisten, 1,200 à 1,500 jalan korkuisten vuorten ympäröimänä.
Päätettyään ympäripurjehtimisen meni Stanley jalkasin muutamien oppaiden kanssa katsomaan lämpimiä lähteitä, joita oli läheistössä. Tie kulki pohjoiseen päin pitkin erästä korkeata vuorenharjua, ja sen jälkeen pitkin kiertelevää viheriäistä laaksoa. Täällä nähtiin seitsemän sarvikuonoa, joista kolme oli valkoista ja toiset neljä tumman ruskeata.
Erään joen rannalla nähtiin tumman ruskea, kaksisarvinen virtahepo. Stanley hiipi jättiläisen luo tulematta huomatuksi ja lähetti hänelle luodin juuri korvan taakse, niin että eläin pyllähti kuolleena maahan.
Elukasta saatu liha oli tervetullutta ruoaksi. Stanley leiriytyi täällä, huolimatta niistä viileistä vuorituulista, jotka jo illan suussa tulivat hyvin tuimiksi. Maan-asukkaat kokosivat kumminkin polttopuuta yltäkyllin ja, huomatessaan tuota huvittavaa ja tärkeätä tointa, lihan paistamista, roihuvien liekkien ääressä, eivät he näyttäneet tuulesta paljo välittävän. Paikka oli hyvin tiheäpuinen ja jylhä.
Suuria babiaania ja pitkähäntäisiä apinoita kirkui ja rääkätti puissa, joiden oksat ratisivat ja heiluivat, kun nämä eläimet ajoivat toisiaan takaa puusta toiseen.
Kun Stanley muutamia päiviä marssittuaan tuli lähteille, oli näiden luona joukko sairaita eri paikkakunnista, sillä, kuten oli luultavaa, ne ovat joka paikassa Karagweessa ja ympärillä olevilla seuduilla suuressa maineessa terveellisyydestään.
Maan-asukkaat kehuivat näiden lähteiden vettä suuresti. Ihotautia vastaan se — tai ehkä pikemmin tarkempi puhtaanapito — on näyttänyt hyvin tehokkaalta. Oli erittäin omituinen näköala, kun katseli tätä kylpypaikkaa keski-Afrikassa kylpyvieraineen, joita ei mikään ylellisyys vaatetuksessa vaivannut. Niinä harvoina päivinä, jotka Stanley viipyi täällä, tuli ja meni maan-asukkaita suurissa laumoissa ja pieni laakso tarjosi vilkkaan taulun pulikoitsevine, meluavine ja laulavine kylpyvieraineen.
Palattuaan Rumanikan luokse koetti Stanley hankkia itselleen enemmän tietoja seudusta, jossa hankkimisessa kuningas oli hyvin avulias. Hyvä suhde heidän välillään tuli yhä ystävällisemmäksi, ja vihdoin Rumanika näytti Stanleylle aartehistonsa.
Tämä oli ympyriäinen maja, ulkomuodoltaan näyttävä holvatulta tornilta, ja oljilla peitetty. Se oli noin 30 jalkaa läpimitaten.
Aseita ja muita kaluja messingistä, vaskesta ja raudasta oli täällä, kaikki hyvässä järjestyksessä, ja näkyi selvään ettei Rumanika pidellyt huolimattomasti aarteitaan.
Siellä oli kuusitoista köntikästä messinkistä ankankuvaa, varustettuja vaskirenkailla, kymmenen huonosti tehtyä messinkihirveä, kymmenen vaskista päätöntä lehmää. Sitä paitsi mainion hyvästi tehtyjä rautaisia sotakirveitä, kaksiteräisiä heittokeihäitä, useita erittäin teräviä säiliä, 8 tuumaa leveitä ja 18 tuumaa pitkiä, sekä mainion hyviä keihäitä. Siellä löytyi myöskin aimo veitsiä, oikein piilujen näköisiä, terät kiilloitettuina. Muutamia vaatekappaleita, mustia ja punaisia, raitaisia ja muun näköisiä, valmistettuja ruohosta, oli myöskin täällä. Ne olivat merkillisiä hienoudestaan, ja niitä voi todella verrata pumpulikankaisiin. Kuninkaallinen istuin oli mestarikappale maan sorvaustaiteesta: se oli nimittäin koverrettu yhdestä ainoasta pumpulipuun palasta. Paitsi näitä näytteitä maan taiteesta, oli siellä puisia juoma-astioita, pikaria, talrikkia ja maitovatia, kaikki siistiä ja kauniita. Tulisijana oli aivan pyöreä, hyvin aistikkaasti rakennettu liesi rakennuksen keskellä. Lattialla seinien vieressä oli kasattuna arapialaisilta ystäviltä saatuja lahjoja, niinkuin esim. raskaita vaskitarjottimia ja muutamia tinaisia kansia. Erään eurooppalaisen lahjoittamaa rihlapyssyä ei saa unohtaa, sillä se oli kunniasijalla ja Rumanukalla oli usein tapana katsella sitä erityiseksi huvikseen, koska se muistutti häntä hänen valkoisista ystävistään.
Suuret rummut, joita, luvultaan 52 kappaletta, oli asetettuna rakennuksen ulkopuolelle, panivat jo ulkonäöllään aavistamaan sitä kauheata ääntä, millä uutta kuuta tervehditään tai sodanmerkkiä lyödään.
Viivyttyään yhden kuukauden Kasurrossa, jonka ajan Stanley yksinomaan oli käyttänyt tutkimusmatkoihin läntisessä Karagweessa, jatkoi retkikunta Maaliskuun 26 p. matkaansa, mutta tuli Huhtikuun 7 p. maan-asukasten vihollisuuden vuoksi estetyksi tunkeutumasta edemmäksi siihen suuntaan, johon hän ensin oli aikonut.
Tammikuun 17 p:stä 1875 Huhtikuun 7 p:ään 1876 oli Stanley ollut toimessa etsiä Niilin eteläisimpiä lähdehaaroja, aina niistä soisista tasangoista ja viljellyistä seuduista alkaen, joista ne alkavat, siihen suureen järveen saakka, jonka nimi on Viktoria-järvi. Hän oli kulkenut pitkin koko tätä laajaa järveä, tunkeutunut joka lahteen, joka poukamaan, joka soppeen, tehnyt tuttavuutta melkein joka villin ihmisluonnon lajin kanssa — lempeän ja rauhallisen, julman ja luokseen laskemattoman, vierasvaraisen ja tylyn, jalon sekä konnamaisen; hän oli nähnyt villien sodankäyntiä ja katsonut, kuinka he olivat pesseet käsiään toistensa veressä hirmuisella voitonriemulla ja hillitsemättömällä iloisuudella; viisi kertaa oli heidän sodan ja murhan halunsa saattanut hänelle kärsimyksiä, ja hän oli kadottanut monta miestä heidän pahuutensa ja villiytensä vuoksi; hän oli matkustanut satoja penikulmia edestakaisin pitkin Viktoria-järven pohjaista rannikkoa, ja lopuksi hän oli lukuisan joukon kanssa tunkeutunut niiden suurten maiden läpi, jotka ovat Muta Nzigeen ja Viktoria-järven välillä sekä myös saanut tilaisuuden nähdä yhden lahden tuosta ensinmainitusta järvestä. Voimatta löytää turvallisia leiripaikkoja järvenrannoilla, hän oli lakannut pitemmistä tutkimuksista tälle suunnalle ja vetäytynyt etelään Aleksandra-Niilin varrelle. Tämä on suurin niistä jo'ista, jotka juoksevat Viktoria-järveen ja johon juoksee kaikki pienemmät purot lännestä ja lounaasta. Suurella kärsivällisyydellä hän oli tutkinut puolen sen juoksusta, siksi kun hän voimatta varojen puutteesta tyydyttää Aleksandra-Nyanzan seuduilla asuvien roistomaisten heimojen saaliinhimoisuutta ja tahtomatta vasten maan-asukkaiden tahtoa tunkeutua eteenpäin, hänen oli täytynyt Huhtikuun 7 p. jättää ne seudut, joissa Niilin lähteet ovat, ja kääntää katseensa Tanganikaa kohden.
Onko Viktoria-Nyanza yksi järvi vai kuuluuko siihen viisi järveä, kuten Livingstone ja muut olivat ilmoittaneet? Tämä kysymys oli nyt luotettavasti ratkaistu ja suurin sisäjärvi Afrikan mannermaalla oli nyt koko äärettömässä laajuudessaan voitettu tieteelle ja vastaisen sivistyksen mahdollisuudelle.
Nyt jatkettiin sitten matkaa Tanganika-järveä kohden. Silloin tapahtui että vanha "Bull", viimeinen niistä koirista, joita Stanley oli tuonut Englannista, vaipui vanhuuden rasituksesta ja retkikunnan kulkemasta 250 penikulman matkasta. Dogg-koiran itsepäisyydellä ja kestäväisyydellä seurasi se edelleenkin pyssyinkantajain joukkoa, jonka perässä se ahtaalla tiellä oli tottunut käymään. Vaikka se tavasta kompastui ja päästi vinkuvia ääniä, koetti se kaikin voimin pysyä mukana, mutta vihdoin heittäytyi se tielle ja näytti valittavan sen ruumiin heikkoutta, joka oli voittanut siltä tahdon, jonka jälkeen se hetken päästä heitti henkensä — katse viimeiseen saakka ojennettuna siihen suuntaan, jonne se niin innokkaasti oli retkikunnan kanssa koettanut matkaa jatkaa.
Koira parka! Kuinka monta palvelusta se oli tehnyt Stanleylle! Kuka iloitsi enemmän kuin se kuullessaan laukauksien pamahtelevan synkän metsän läpi! Kuka riemuitsi enemmän kuin se edistyksistä, ilmoittaen iloansa kaikuvalla haukunnalla! Kuinka monta metsätaivalta, vuorenkukkulaa ja keltaisenruskeaa tasankoa se oli kulkenut! Millä innolla se tunkeutui pensastoihin ja rämeikköihin, suohon ja virtaan! Yön pimeydessä karkoitti sen kovaääninen haukunta monta vaanivaa roistoa ja hiipivää petoa nukkuvasta leiristä. Sen viisas katsanto ja rohkea ryhti pani villit ihmettelemään, kun se rohkeudellaan sai heidät pakenemaan ja todellisella urhoollisuudella oli se apuna taisteluissa.
Eräänä päivänä kun Stanley saapui muutamaan kylään, tuli äkkiä sanansaattaja ilmoittamaan että pelätty sodankävijä Mirambo oli tulossa ja hänen mukanaan summaton joukko rosvoja.
Voi kuvitella mieleensä sitä hämmästystä, levottomuutta ja kauhistusta, minkä tämä tieto herätti kylän väestössä ja niitä monia neuvotteluja ja keskusteluja, mitä nyt tapahtui. Vallia luotiin ja ampumatöyräitä paalustoineen jykevistä hirsistä laitettiin kuntoon ampujia varten. Naiset kiiruhtivat etsimään taikakalujaan, miehet kysyivät neuvoa suojeluspyhiltään, jokainen soturi tutki ja latasi pyssyjään sill'aikaa, kun kylän kuningas riensi edestakaisin vaatteet liehuen ympärillään.
Kuningas sanoi Stanleylle:
"Sinähän pysähdyt taistelemaan Miramboa vastaan, etkös teekin niin?"
"Ei, sitä en tee, ystäväiseni; minä en ole riidassa Mirambon kanssa ja me emme voi auttaa jok'ainoata heimoa sotimaan naapureinsa kanssa. Jos Mirambo hyökkää kylän päälle silloin, kun minä olen täällä, eikä tahdo lähteä täältä pois, kun minä hänen käsken niin tekemään, niin me taistelemme, mutta me emme voi tänne jäädä häntä odottamaan", vastasi Stanley.
Kuningas parka oli hyvin alakuloinen, kun Stanley jätti hänet seuraavana aamuna.
11 p saapui retkikuuta erääsen Unyamwezin suurimmista kylistä tai kaupungeista; sen nimi oli Seromba. Se oli lähemmä puoli penikulmaa ympärimitaten ja siinä näytti olevan toista tuhatta suurta ja pientä majaa sekä asukkaita noin 5,000.
Seromban kuningas, jonka nimi oli Nilaga, oli naimisliiton kautta sukua Mirambon kanssa, ja pian rauhoitti hän kaikki levottomat mielet sillä ilmoituksella että se kuuluisa mies, joka nyt lähestyi Serombaa, ihan äskettäin oli tehnyt rauhan arapialaisten kanssa ja ettei tarvittu pelätä mitään vaaraa hänen käynnistään, koska tarkoituksena oli hänellä vaan käydä ystävällisesti tervehtimässä nuorta sukulaistaan.
Samana iltana kuului pyssynlaukauksia, jotka ilmoittivat, että tuo peljätty mies ei enää ollut kaukana.
Hämärässä antoivat rummut merkin vaikenemiseen, kohta sen jälkeen kuului kellojen soitto ja viimein huutajien äänet.
"Kuulkaa, te Seromban miehet. Mirambo, Nilagan veli tulee tänä aamuna. Olkaa sen vuoksi valmiit, sillä hänen nuoret miehensä ovat nälkäisiä. Lähettäkää kaivamaan bataattia huomenna. Mirambo tulee! Kaivakaa bataattia, bataattia, bataattia!"
Aamulla k:lo 10 aikaan ilmoitti sadottain kovia pyssynlaukauksia Mirambon tulon, ja nyt seurasivat kaikki Stanleyn miehet Seromban asujamia kylän ulkopuolelle katselemaan kuuluisaa päällikköä. Hetken perästä ilmoittivat sotarummut ja tuhansien ihmetteleväin maan-asukasten huudot että hän oli tullut kylään.
Pian palasi eräs Stanleyn miehistä ja sanoi:
"Me olemme nähneet Mirambon. Hän on saapunut. Me olemme katselleet hänen miehiään, niitä on paljo ja kaikki ovat varustetut pyssyillä. Noin sadalla heistä on turkinpunaiset vaatteet ja valkoiset paidat niinkuin meidän wangwanoillamme. Mirambo ei ole ollenkaan vanha mies."
Toinen sanantuoja puhui:
"Mirambo on komea mies, hyvin vaatetettu, ihan arapialaisen näköinen. Hänellä on turbaani eli punainen lakki ja arapialaisen verkatakki; hänellä on myöskin sapeli. Hän käyttää tohvelia ja hänen liinavaatteensa ovat hyvin valkoiset. Minä luulen hänellä olevan tuhat viisisataa miestä mukanaan ja he ovat kaikki varustettuja musketeilla ja kaksipiippuisilla pyssyillä. Mirambo on todellakin suuri mies!"
Nyt tuli Manwa Sera Stanleyn majaan, mukana nuoria miehiä, puettuina erittäin kauniisin punaisesta ja sinisestä kankaasta tehtyihin vaatteisin, lumivalkoisiin paitoihin ja suuret turbaanit käärittyinä pään ympäri. He olivat korkea-arvoisia kapteenia Mirambon henkivartioväessä.
"Mirambo lähettää salaam'ia (terveisiä) valkoisille miehille", sanoi ylhäisin heistä. "Hän toivoo että valkoinen mies on ystävällinen häntä kohtaan; ja että hän ei ole samoissa ennakkoluuloissa kuin arapialaiset, sillä nämä luulevat että Mirambo on paha mies. Jos on valkoiselle miehelle mieluista, haluaa Mirambo että valkoinen mies lähettäisi rauhan sanoman hänelle."
"Sano Mirambolle", Stanley vastasi, "että minä ikävöin saadakseni nähdä häntä ja olen tuleva iloiseksi kun saan tarjota kättä niin suurelle miehelle ja koska minä olen tehnyt ystävyysliiton Mtesan, Rumanikan ja kaikkein kuningasten kanssa pitkin tietä Ugogosta Unyamweziin, olisi minulla iloista tehdä liitto myöskin Mirambon kanssa. Sanokaa hänelle että minä toivon hänen tulevan minun luokseni niin pian kuin mahdollista."
Sittenkun Mirambo seuraavana päivänä oli lähettänyt sanansaattajan ilmoittamaan hänen tuloaan, sai Stanley nähdä hänen tulevan kahdenkymmenen ylhäisimmän miehensä seurassa.
Stanley pudisti lämpimästi hänen kättänsä, jolloin Mirambo hymyili ja sanoi:
"Valkoinen mies pudistaa kättä niinkuin todellinen ystävä."
Hänen olentonsa miellytti Stanleytä täydellisesti, sillä hän oli ulkonäöltään siisti mies eikä ollenkaan vastannut sitä käsitystä, minkä Stanley oli saanut huhun mukaan tuosta kauheasta rosvosta, joka jakeli kuolettavia iskujaan maan-asukkaille, päälliköille ja arapialaisille.
Mirambo jätti Stanleyn hyvän aikaa puheltuaan, ja illalla kävi Stanley, kymmenen etevimmän wangwanan kanssa, vastavierailulla. Hän tapasi Mirambon kellonmuotoisessa teltissä, joka oli kaksikymmentä jalkaa korkea ja kaksikymmentä viisi jalkaa läpimitaten. Kaikki hänen päällikkönsä ympäröivät häntä.
Manwa Seraa kehotettiin vahvistamaan ystävyyttä toimittamalla veljeytys-juhlamenot Mirambon ja Stanleyn välillä. Sittenkun he olivat laskeutuneet olkimatolle vastatuksin, leikkasi hän molempien oikeaan sääreen haavan, muutti verta toisesta toiseen, sill'aikaa lausuen:
"Jos jompikumpi teistä rikkoo sen veljeysliiton, jonka te nyt olette keskenänne solminneet, saa jalopeura niellä hänen, käärme ruiskuttaa myrkkyään hänen päällensä, hänen ystävänsä jättäkööt hänen, hänen pyssynsä räjähtäköön rikki hänen kädessään ja haavoittakoon häntä ja kaikkea pahaa tapahtukoon hänelle kuolemaan saakka."
Stanleyn uusi veli antoi hänelle viisitoista kangasmyttyä jaettavaksi hänen päällikköjensä kesken, mutta tahtoi itse ainoastaan ottaa vastaan kolme. Koska Stanley ei tahtonut olla Miramboa huonompi anteliaisuudessa lahjoitti hän hänelle revolverin ja 200 patronaa ynnä muutamia Englannista tuotuja pikkukaluja. Haluten olla vieläkin anteliaampi käski Mirambo viisi nuorta miestä menemään edeltä päin ja valitsemaan kolme lypsylehmää vasikoineen ja kolme nuorta sonnia, jotka olivat ajettavat erääsen kylään odottamaan siellä Stanleytä. Hän antoi Stanleylle myöskin kolme opasta viemään häntä ryöstöhimoisten watutain maan rajaa pitkin.
Aamulla 23 p. seurasi hän Stanleytä kappaleen matkaa ulkopuolelle Seramboa, jossa he erosivat ystävällisimmin tuntein toisistaan.
Kauniin ratsastusaasin, jonka Stanley osti, kutsui hän Miramboksi, koska wangwanat, jotka myöskin olivat ihastuneet Mirambon miellyttävästä käytöksestä, tahtoivat niin.
Vielä ei ole mikään matkailija tehnyt tuttavuutta villimmän kansaheimon kanssa keski-Afrikassa kuin watutain.
Tappaa yhden heistä missä hyvänsä tapaa, pitää arapialainen ansiollisena tekona, paljo välttämättömämpänä kuin kyykäärmeen tappamisen. Näitä mustia rosvoja vastaan tarvitsee se matkustaja, joka kulkee heidän tyyssijainsa sivuitse, kaiken taitavuutensa, kylmäverisyytensä ja viisautensa. Uudistalollisen heidän läheisyydessään täytyy talonsa ympäröidä läpipääsemättömillä aitauksilla ja pitää vahtia yötä päivää; hänen lapsillaan ja naisilla täytyy olla suojelusvahti, polttopuuta on miesväestön hankittava suuremmissa määrin kerrallaan ja maata voi viljellä ainoastaan keihäs kädessä, niin alituisen pelon on tämä villi ja hurja rosvoheimo voinut vaikuttaa.
Sittenkuin Stanley uudelta veljeltään Mirambolta oli saanut lypsylehmät, vasikat ja sonnimullikat, lähti retkikunta Toukokuun 4 p. matkalle etelälounaiseen suuntaan ihan watutain maan rajaa pitkin.
Liikuttavia muistomerkkiä watutain julmuudesta ja hävittävistä hyökkäyksistä näkyi siellä täällä ja muinoin väkirikas maa näytti olevan tulemaisillaan alkuperäiseen muotoonsa, tyhjäksi erämaaksi.
Päivällisaikaan Toukokuun 27 p. näkyi Tanganikan kirkkaat laineet ja iltapuoleen saapui matkue Ujijin kylään.
Se uljas, Englannissa rakennettu vene, joka oli tehnyt tuttavuutta kaikkien poukamain ja lahtien kanssa Viktoria-järvellä, jonka voimakkaat miehet olivat kantaneet tasankojen ja Unyoron rotkoteiden kautta, jonka etukeula oli tunkeutunut Aleksandra-Niilin papyrus-kaislistoon, joka iloisesti oli keinunut Karagween tummilla järvillä, joka oli kulkenut pitkin tulvillaan olevia tasankoja ja krokotiileistä viliseviä virtoja, ui nyt vihdoin Tanganikan tummansinisessä vedessä.
Sen oli nyt seurattava niitä vuoriryhmiä, jotka sulkevat järven, keksiäkseen sitä aukkoa, joka laskee tai jonka luullaan laskevan ulos sitä ylenmääräistä jokivettä, joka jo hämäristä, ammoisista ajoista saakka kaikilta puolin on laskenut Tanganikaan.
Sillä oli myöskin seuralainen, jykeä, hidas mutta luotettava toveri, kanootti, koverrettu mahdottoman suuresta puusta.
Purjeet levitettiin veneessä ja kanootissa ja keula käännettiin pitkin rantaa eteläänpäin.
20 p. näkivät he hyvin suuren kylän. Kun he täysin purjein lähestyivät sen rantoja, kummastelivat he suuresti sitä hiljaisuutta, joka vallitsi kaikkialla.
Oppaat sanoivat ainoastaan viisi viikkoa sitten olleensa täällä ja tehneensä kauppaa päällikön kanssa, eikä voivansa ymmärtää että, vaikka kaksi venettä täysin purjein ehdottomasti täytyi herättää maan-asukasten huomiota, väkeä ei näyttäytynyt rannalla.
Stanley päätti uskaltaa astua maalle, keksiäkseen syytä tähän. Kuoleman hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Pitkin rantaa ja kaislistoa, joka reunusti kylään vievää polkua, oli paitsi pallia, keppiä, vastoja, kalebassia j.m.s., sinne tänne viskeltyjä kokonaisia ja, kuten selvästi näkyi, ainoastaan vähä käytettyjä saviastioita.
Kun he olivat ehtineet sen mäen päälle, jolla kylä oli, kohtasi heitä näky, joka melkein pani veren jähmettymään heidän suonissaan, — vanhan miehen ruumis syvä keihäänhaava selässä ja lähellä kuivanut verilätäkkö. Hän oli luultavasti ollut kuolleena viisi tai kuusi päivää ja oli jo mätänemisen tilassa.
Muutamia askeleita edempänä nähtiin vielä miehen ruumis, jonka pää oli katkaistu, ja 10 jalkaa siitä neljä ruumista, yksi nainen ja kolme miestä, yksi niistä silvottu.
Aitaukset kylän ympäri olivat alas murretut tai poltetut. Noin viisikymmentä majaa oli vielä polttamatonta, mutta kaikki muut olivat porona. Muutamia harvoja kärventyneitä pisankirunkoja oli jälellä todistuksena palon raivokkaisuudesta. Mutta huolimatta mustuneista raunioista ja poltetuista hiilistä, joita oli hajallaan kaikkialla maassa, voi selvästi nähdä että pako oli ollut äkkinäinen ja pakollinen. Muutamista hirsistä nousi vielä savua, poltetut kyökinliedet olivat vielä lämpöisiä, kuolleet vielä mätänemättömiä. Sysimusta kissa syöksähti ulos eräästä jälellä olevasta huoneesta ja tämä odottamaton elämän ilmaus keskellä tätä koston ja kuoleman paikkaa melkein pelotti.
Vihollishyökkäyksen siten hävittämä kylä oli ollut linnoitettu. Leveä hauta — toisin paikoin 10 jalan syvyinen — ja vahva paalusto multavallien kanssa ympäröitsi kylää. Aivan lähellä oleva järvi varusti heitä vedellä, seutu yltympäri oli avonainen ja ampujain linnunpesän näköinen torni valliisi laajaa alaa. Sen mukaan mitä voi päättää yli kolmestakymmenestä vaalenneesta, päällikön oman talon eteen asetetusta kuolleen pääkallosta, ei hän liioin näyttänyt tottuneen vihollisiaan vastaan käyttämään mitään armeliaisuutta. Se on tuo vanha tavallinen historia Afrikassa.
31 p. saapui Stanley taas Ujijin kylään, oltuaan pois viisikymmentä yksi päivää, jona aikana hän, kohtaamatta mitään onnettomuutta tai tautia, oli purjehtinut 122 penikulmaa. Koko Tanganika-järven ranta nousee noin 140 penikulmaan, ja Stanley tutki ja kartoitti tuon rannan sekä huomasi että järvellä vastoin luuloa ei ole mitään uloslaskua.
Taivas oli pilvetön ja sininen ja uinaileva järvi heijasti takaisin sen hienon värin, sillä ei henkäystäkään kuulunut liikuttamaan tyyntä vedenkalvoa. Kun he tulivat Ujiji-lahteen, oli heillä molemmin puolin palmuista alituisesti viheriä viikunalehto ja edessä juova korkeata kaislistoa pitkin mehuisessa vihannassa uljailevia rantoja, joilla banaanien ja pisankien väliin sijoitetut, keilanmuotoiset majat seisoivat liki toisiaan.
Vilkastuttava näköala satamassa antoi eloa kaikille käsivarsille. Hilpeää merimieslaulua alettiin laulamaan ja sen ääni, joka kuului aina rannalle saakka, ilmoitti että ylpeä ja iloinen venemäki lähestyi kotia.
Pitkäsarvista karjaa ajettiin veteen juomaan; rajusti kirkuvia aaseja hyppeli siellä täällä; vuohia, lampaita ja koiria vilisi kaikkialla kylän torilla, ja rantaa lähestyessä huomattiin tuttuja kasvoja.
Viidentenäkolmatta päivänä jatkoi retkikunta matkaansa; sen miehistö oli kuitenkin melkoisesti vähentynyt, sillä muutamia oli kuollut rotkoon, toisia karannut.
Tie vei erään seudun kautta, joka oli verrattoman ihana. Väestö oli hyvänsuopaa ja retkikunnalla oli pian yltäkyllin palmuvoita ruoanvalmistusta varten, sokeriruokoja, kauniita vuohia, ruokittuja kananpoikia, bataatteja, papuja, herneitä, pähkinöitä ja maniokijuuria, hirssiä ja muuta viljaa jauhoiksi, kypsiä banaaneja jälkiruoaksi, pisankia ja palmuviiniä virkistäväksi juomaksi ja runsaasti kylmää, kirkasta lähdevettä janonsa sammuttamiseksi.
Täällä olevat kylät ovat muodostuneet monista mataloista, huippupäisistä heinämajoista, jotka ovat rakennetut riveihin erään ympyriäisen paikan ympärille. Tämän keskeen jätetään kolme tahi neljä viikunapuuta kasvamaan siinä kaksinkertaisessa tarkoituksessa, että ne hyödyttäisivät kansaa varjollansa ja päällikköä kankaalla, jota niiden kuorista valmistetaan. Majojen ovet ovat hyvin matalat. Tällä ruohomökkien ympäröimällä paikalla näkyy selvästi maan keltainen väri ja tämä piha on niin kovin kovaksi tallattu, etteivät minkäänlaiset kasvit voi siinä menestyä.
Kun Stanley näyttäytyi tällä yhteisellä kävelypaikalla, houkutteli hänen läsnäolonsa jokaisen asujamen ruohomajastaan, ja lopuksi seisoi hän siinä suuren väkijoukon keskellä, jonka kylän alastomat miehet ja naiset, pienet ja suuret lapset olivat muodostaneet hänen ympärilleen. Siinä oli yli sata inhimillistä olentoa, jotka kaikki olivat mitä kovaonnisinta ja tomppelimaisinta laatua.
Stanley kääntyi erään vanhan miehen puoleen ja sanoi, maan tavan mukaan tervehdittyään:
"Veljeni, istahda viereeni tälle matolle ja olkaamme ystävällisiä ja toverillisia"; ja hän pisti hänen käteensä kaksikymmentä pientä raakkua, jotka ovat maan käypänä rahana. Olisipa sarvikuonon nahasta voinut paljoa somemman käden tehdä kuin mitä tällä ukolla oli. Hänen muotonsa oli ruman, joitakin eriskummallisesta, mustanruskeasta kankaasta kömpelömäisesti ja huonosti tehdyn naamion näköinen. Huulista voi selvään nähdä, kuinka paksulla nahalla luonto hänet oli varustanut, ja sen uppiniskaisuuden tähden, jolla huulet kieltäytyivät tapaamasta toisiansa, jäi suun muoto jotenkin epävarmaksi, vaikka se tosin oli mahdottoman suuri, ja täysilukuisilla, hyvässä kunnossa olevilla hampailla varustettu. Nenä oli aivan litteä. Iholle silatun värimullan alta näkyi kummallisia pistelmiä, ympyröitä, neliöitä ja ristiä.