Mikä on se virta, jota seudun asukkaat sanovat Laulaboksi ja maantiede sen löytäjän mukaan Livingstone-virraksi? Onko se Niili, tahi Niger tahi Kongo?

Stanleyllä oli tämä arvoitus ratkaistavana; siitä riippui mustan maan-osan maantieteen tunteminen; sen ratkaisemisen vallassa oli näiden maiden ja näiden villien kansanheimojen tulevaisuus. Jos tämä virta laski mereen ja joko koko tahi suurimmalla osalla juoksustaan oli haaksikululle sopiva, niin olisi sen kautta leveä tie kaupalle ja sivistykselle raivattu Afrikan sydämeen. Mutta oli mahdollista että virta oli koskia ja putouksia täynnä, ehkä se juoksi suurten onkaloiden kautta aivan luoksepääsemättömissä seuduissa? Siinä tapauksessa oli Stanley turhaan tehnyt matkansa, ja kaikki vaivat, kaikki vaarat ja altistumiset olisivat olleet melkein turhat.

Siitä kohdasta, millä Stanley nyt oli, oli Livingstonen ja myöhemmin parin muun kuuluisan tutkijan täytynyt kääntyä takaisin. Maan-asukkaat tiesivät näet kertoa, että se tuntematon maa, jonka läpi virta juoksi, oli täynnä julmia, ihmissyöpiä kansanheimoja, joiden maan kautta oli mahdoton kulkea, ja etenkin oli eräs raivoluonteinen kääpiökansa heidän suurimman pelkonsa esineenä. Oli sentähden näille tutkijoille ollut mahdotonta saada matkakumppaneita ja heidän täytyi sentähden kääntyä takaisin.

Täällä virran rannalla asui Nyangween kylässä arapialainen siirtokunta, joka teki kauppaa maan-asukkaiden kanssa. He tulivat Stanleytä vastaan, ja heidän joukossaan oli myöskin eräs rikas arapialainen, Tippu-Tib nimeltä, joka oli palvellut oppaana eräällä löytöretkeilijällä, joka muutamia vuosia ennen Stanleytä oli käynyt näillä seuduilla. Hän oli pitkäkasvuinen, mustapartainen, iholtaan neekerin-karvainen mies, ikänsä kukoistuksessa, komea ryhdiltään ja vilkas liikkeissään, oikein voiman ja pontevuuden esikuva, muodoltaan, josta suun valkoiset hampaat loistivat, oli hän kaunis ja viisaan näköinen. Hänellä oli mukanaan kokonainen palveluskunta nuoria arapialaisia, jotka pitivät häntä päällikkönään, sekä parikymmentä wangwanaa, jotka olivat seuranneet häntä tuhansia peninkulmia läpi Afrikan.

Sivistyneen arapialaisen ryhdillä ja melkein hovimiehen tavoin tervehti Tippu-Tib Stanleytä, ja hänen orjiensa kannettua esiin mattoja ja patjoja, rupesi hän istumaan Stanleytä vastapäätä, ihastushuminan kohistessa katsojien kesken hänen käytöksestään. Hänen ulkomuotonsa oli komea ja hänen vaatteensa lumivalkoiset, hänen punainen lakkinsa aivan uusi; kallisarvoinen vyö ympäröi hänen vyötäisiään.

Myöskin Stanleylle kerrottiin kaikki kauhistavat kertomukset näistä ihmissyöjistä. Vaan hän ei peljästynyt; koetti vaan saada Tippu-Tibiä seuraamaan itseään ja retkikuntaansa.

Tippu-Tib neuvotteli ystäviensä ja sukulaistensa kanssa ja sanoi sitte, etteivät he tahtoneet antaa hänen panna elämäänsä vaaraan niin turmiollisella matkalla. Vaan koska hän ei tahtonut että Stanley tulisi estetyksi jatkamasta matkaansa, oli hän päättänyt seurata häntä kuudenkymmenen leirinmatkan päähän, neljän tunnin marsseissa kunkin leirin välillä.

Kuitenkaan ei Stanley vielä ollut puhunut miestensä kanssa koko matkasta. Ensiksi tuli kysyä Frankin mielipidettä.

Kello 6 iltapuolella kannettiin Stanleyn majaan kaksi maljaa, täynnä palmuöljyä ja varustetut pumpulisydämillä, jotka sytytettiin. Nyt oli hänen iltapäivän-levähdyksensä aika, piippujen ja kahvin aika, jota Frank aina kutsuttiin viettämään Stanleyn kanssa.

Kun hän tuli sisään, kiehui kahvipannu ja pieni Mabruki seisoi valmiina tarjoamaan tätä lemuavaa juomaa. Tupakkakukkaro, joka oli Afrikan parasta tupakkaa täynnä, oli esillä. Mabruki kaasi kahvia kuppeihin ja meni sen tehtyään tiehensä.

"Frank, poikani", sanoi Stanley, "istu tuolille. Minulla tulee olemaan pitkä ja vakainen keskustelu kanssasi. Elämä ja kuolema — sekä sinun ja minun että kaikkien retkikunnan jäsenten elämä — riippuvat siitä päätöksestä, minkä tänä iltana teen."

Sitten muistutti Stanley häntä hänen kotona-olevista ystävistään, sekä myöskin niistä vaaroista, jotka häntä uhkasivat; siitä surusta, minkä hänen kuolemansa tuottaisi ja siitä kunniasta, joka palkitsisi hänen menestystään tulevissa yrityksissä; helppoudesta palata Sansibariin ja niistä vaarallisista vastuksista, jotka heitä matkalla kohtasivat, jos läksisivät eteenpäin.

Oli mahdottoman vaikeaa saada kuljetusneuvoja. Ei voitu hankkia kanootteja Nyangweessä. "Vaan voisimmehan", sanoi Stanley, "ostaa kaikki ne kirveet, jotka näemme matkallamme tästä Nyangweehen, ja jos kuljemme maata myöten Lualaban tämänpuolisella rannalla, voisimme ehtiä, ennenkuin Tippu-Tibin kauppakirja menettää arvonsa, jonkun heimokunnan luo, joka suostuisi myömään kanoottinsa. Meillä on varoja pitkäksi aikaa, ja aion ostaa vielä enemmän Nyangweestä. Jos maan-asukkaat eivät tahdo myydä kanoottejansa, niin voimme itse tehdä kanootteja, kuuhan vaan on kirveitä tarpeeksi, että kaikki voivat ryhtyä työhön. Ja nyt, Frank, tahdon tietää mielipiteesi siitä, mitä olisi tehtävä."

Frankin vastaus ei kauvan viipynyt.

"Minä sanon: lähtekäämme eteenpäin."

"Ajattele tarkoin asiaa, rakas ystäväni; älä hätäile. Elämä ja kuolema riippuu päätöksestämme."

"Kulkekaamme virran juoksua myöten, sir!"

"Niin, jos oikein asiaa ajattelemme, Frank, on tämä suuri virta kuitenkin se, jonka Livingstone ensiksi näki ja jonka äyräiltä hänen murtunein sydämin täytyi palata takaisin ja jättää se salaperäisyytensä peittoon, jalo päämaali. Ajatteleppa, kuinka me, ostettuamme kanootteja, päivä päivältä purjehdimme pitkin virtaa, joko Niiliin tahi johonkin suureen kaukana pohjoisessa olevaan järveen, tahi Kongoon ja Atlantin mereen! Ajatteleppa kuinka suuren hyväntyön teemme Afrikalle tämän matkamme kautta! Höyryaluksia Kongon suusta Bemba-järveen saakka ja kaikille niille suurille virroille, jotka siihen laskevat!"

"Kuulkaa, sir, antakaa onnen ratkaista tämä asia; kaksi onnistunutta kertaa kolmesta ratkaisee koko jutun."

"Olkoon menneeksi; tässä on rahaa."

"Myntti Lualaballe; kotka paluumatkalle."

Frank nousi seisomaan loistavin silmin. Hän heitti rahan korkealle ilmaan. Se putosi.

"Kumpiko oli?" kysyi Stanley.

"Kotka!" vastasi Frank tyytymättömän näköisenä.

"Heitä uudestaan!"

Hän heitti uudestaan ja kotka tuli — kuusi kertaa peräkkäin tuli kotka.

Sitte rupesivat he "kortta vetämään" — lyhyt korsi etelälle, pitkä korsi Lualaba-virralle — ja taaskin veti Frank aina lyhyemmän korren ja jätti pitemmän Stanleyn käteen.

"Ei siitä ole mihinkään, Frank. Tulemme koettamaan kohtaloamme huolimatta rahasta ja oljenkorsista. Sinun avullasi, rakas poikani, tulen seuraamaan joen juoksua", sanoi Stanley silloin.

"Luottakaa minuun, herra Stanley. Tulen olemaan tukenanne. Rakkaan, vanhan isäni viimeiset sanat olivat: 'Pysy herrasi mukana'. Ja tuossa on käteni, sir; ette tule koskaan saamaan tilaisuutta epäillä rehellisyyttäni."

"No hyvä — aion siis jatkaa, kuten olen alkanutkin. Tulen tekemään sopimuskirjan Tippu-Tibin kanssa, sillä kun wangwanat näkevät, että hän seuraa meitä, niin hekin ehkä suostuvat tulemaan mukaan. Meidän tulee myöskin Nyangweessä hankkia enemmän väkeä. Ja sitä parempi, jos maan-asukkaat antavat meidän rauhallisesti kulkea heidän maansa läpi. Jos taas ei — sanoo velvollisuutemme meille: 'eteenpäin'".

Seuraavana iltana kutsuttiin wangwanoiden päälliköt kokoon ja ilmoitettiin, että Tippu-Tib aikoi 140 kiväärin ja seitsemänkymmenen keihäsmiehen kanssa seurata retkikuntaa ja jos ei muita kauppiaita tavattaisi ja maan asukkaat rupeaisivat vihollisiksi, niin retkikunta palajaisi sijoitettuaan kuusikymmentä leiriä hänen kanssaan takaisin Nyangweehen.

Sitte luettiin määrätty luku raakkuja ja helmiä, jotka jätettiin samana iltana Tippu-Tibille elatusvarojen hinnaksi kymmenestä päivästä.

Seuraavana aamuna, Lokakuun 24 päivänä, jätti retkikunta leiripaikkansa, täynnä toivoa ja luottamusta.

Kauniin ja aaltomaisen, vaan autioksi jääneen maiseman kautta, jossa aina peninkulman päässä näkyi hävitettyjä kyliä, kuljettiin nyt luoteiseen suuntaan.

Täällä oleva nurmikko on, kuten kaikki muukin kasvullisuus näin hedelmällisessä maassa, mahdotonta ja tiheämpää kuin parhaalla vainiolla. Ruohon varret ovat ympärykseltään tuuman vahvuiset ja noin kahdeksan jalan korkuiset.

Marraskuun 6 päivänä tuli retkikunta erääsen pimeään ja synkkään metsään. Puiden tuuheat ja tiheät oksat poistivat melkein kaiken päivänvalon. Ei voitu tietää oliko kaunis vai ruma, sumuinen ja pimeä ilma, sillä kuljettiin alituisesti himmeässä, juhlallisessa hämärässä. Tie muuttui vähitellen hyvin savensekaiseksi maaksi, ja joka askeleelta räiskähti vettä ilmaan. Kuumasta maasta näkyi höyryjä kohoavan ilmaan, ja kokoontuivat siellä harmaaksi pilveksi matkustavaisten päiden yläpuolelle. Varhain aamulla olivat nämä sumupilvet olleet niin tiheitä, että tuskin voitiin tuntea puut niiden lehdistä päättäen.

Seuraavien päivien vaivoista oli Stanley kirjoittanut muistikirjaansa seuraavat muistiinpanot:

"Olemme kärsineet hirmuisesti tänään näissä metsissä. Ryömien, kömpien ja kontaten olemme tunkeneet märkien pensaikkojen läpi. Välistä oli niin pimeä metsässä, etten nähnyt lukea, mitä kirjaani olin kirjoittanut. Kello 3.30 i.p. saavuimme erääsen leiripaikkaan, aivan uupuneina siitä työstä, joka meillä oli ollut kulkiessamme yhteenkasvaneiden pensaiden läpi ja raskaan ilman melkein tukehduttamina. Oi, jos saisi hengittää puuskauksenkaan vuori-ilmaa! — —"

"Vieläkin päivän vaivat metsässä ja pensaikoissa. Retkikuntamme ei ole enää sama taaja ja luja joukko, josta ennen niin ylpeilin. Kukin kulkee metsissä eteenpäin parhaan kykynsä mukaan; polku, joka vie savimaan yli, on niin liukas, että meidän täytyy jännittää viimeiset voimamme, päästäksemme eteenpäin. Jalkojen täytyy oikein lujasti polkea, päiden kuljettaa kuormat; käsi kääntää syrjään tiellä olevat pensaat ja kyynärpää pienemmät puut. Monet suuremmista puista olivat maahan sortuneet juuri niillä kohdin, joilla kuljimme. Ne muodostivat vuoria haaroista ja oksista, niin että meidän täytyi tunkeutua eteenpäin sivulla olevien pensaiden läpi ja siten usein tehdä suuria mutkia."

Metsä vilisi eläimistä. Milloin nähtiin kymmenen jalan pituinen käärme, milloin taas myrkyllisiä viheriäisiä kyykäärmeitä, tusinoittain kiikkui puissa valkoniskaisia apinoita, kiljuvia babiaaneja juoksi puiden välissä, ja ihmisennäköinen simpansi oli rakentanut pesänsä korkealle puiden oksien väliin.

Polkua myöten mateli noin kuuden tuuman pituisia mustia ja ruskeita tuhatjalkaisia; kuoriaisia oli lukemattoman paljon ja armeijoittain kulki maassa mustanruskeita muurahaisia.

Kasvikunnan todellisia ihmeitä olivat ne hirmuiset pensaikot, jotka näillä tienoin täyttivät kaikki paikat ja rehottivat pylväsmäisten puiden varjossa. Siinä oli sanajalkoja, keihäsruohoa, kaislikkoa ja kämmenkasveja sekaisin villien viinirypäleiden, paksujen köynnöskasvien, erilajisten palmujen, viljelemättömien taatelipalmujen, öljypalmujen, rottingin ja satojen muiden kasvien kanssa, jotka kaikki riitelivät kustakin tuumanlevyisestä maanpalasta ja pyrkivät kasvamaan niin komeina ja tiheinä, että sellaista ainoastaan tällainen hyötöhuoneen ilman-ala on kykenevä synnyttämään. Limainen kosteus, epäterveellinen, höyrynsekainen ilma ja ikuisesti yhteenkiertyneet oksat, korkeat, ylöspäin pyrkivät rungot, jotka kasvoivat esiin viidakoista ja rämeistä, joiden läpi täytyi raivata tie itselleen ja välistä villien eläinten tavoin kontata käsin jaloin, kaikki tämä teki kulun miltei tuskalliseksi.

Seuraavassa levähdyspaikassa tuli Tippu-Tib ja arapialaiset Stanleyn majaan. Pitkän esipuheen pidettyään, jossa Tippu-Tib kertoi matkan vaivoista ja vastuksista, lopetti hän puheensa sanomalla, että hän oli tullut pyytämään suostumuskirjeen purkamista. Hän sanoi:

"En ole koskaan ennen ollut tässä metsässä, eikä minulla ollut vähintäkään aavistusta siitä, että tällainen metsä olisi maailmassa olemassa; ilma tukehduttaa väkeni, se on kärsimätön. Te tulette syypääksi oman kansanne kuolemaan, jos lähdette eteenpäin. He nurisevat päivä päivältä yhä enemmän. Ei tässä maassa voi matkustaa; ainoastaan kurjat pakanat, apinat ja villipedot sen tehkööt. Minä en voi lähteä edemmäksi."

Pitkän houkuttelemisen jälkeen myöntyi hän vihdoin kuitenkin seuraamaan parikymmentä marssia eteenpäin.

Seitsemäntenätoista päivänä saapui retkikunta taasen virran luo, ja koska ei ketään ihmistä asunut lähempänä kuin kahden virstan päässä toisesta rannasta, niin sijoitutti Stanley leirinsä tähän paikkaan.

Ylevänä vaelsi suuren, leveän ja syvän Lualaba-Livingstonen ruskea vesi katsojan ohi. Toisella rannalla levisi toinen synkkä metsä, aivan sen näköinen, jossa he äskettäin olivat kärsineet niin paljon vastuksia.

Alaspäin juoksi se tietämättömiin — nokimustaan salaperäisyyteen; peninkulma peninkulmalta virtaa se tuntemattomien maaseutujen kautta, joissa asuu tusinoittain eri kansaheimoja. Näistä on tuskin kukaan muiden maanosien asukas voinut mitään aavistaakaan.

Haen tietä merelle, sanoi Stanley itsekseen, kun hän ajatuksiin vaipuneena seisoi ja katseli virtaa. Olemme tunkeneet hirmuisen metsän läpi ja miehuullisesti työskennelleet hämärässä. Väkeni on nulomielinen. Haen tietä. Ah — tuossahan on leveä vesi-ura, joka valonsäteen tavoin tunkee tuntemattomuuden läpi ja luultavasti vie jollekin järvelle! Täällä on kaikkialla metsiä, jotka kyllä riittävät kanoottilaivaston rakentamiseen. Miksi sitte emme rakenna sellaisia?

Sitte käski hän rummunlyöjän kutsumaan väen katselmukseen. Se totteli, vaan hitaasti se tuli. Frank ja päälliköt saapuivat ensiksi. Arapialaiset ja heidän miehensä tulivat myöskin, joten Stanleyn ympärillä pian oli tiheä joukko uteliaita muotoja. Hän kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

"Ystävät, kuulkaa sanojani! Etsimme tietä. Etsimme keinoa voidaksemme päästä eteenpäin. Haen tietä, jota myöten pääsisin merelle. Olen löytänyt sen."

"Ah! ah!" huudahtivat kaikki mutisten ja heittivät kysyviä silmäyksiä toisiinsa.

"Niin! Olen löytänyt sen. Katselkaa tätä valtavaa virtaa! Alusta on se juossut aivan niin, kuin sen näette tänäänkin juoksevan. Se on kulkenut hiljaisuudessa ja pimeässä. Minne? Suolamereen, jonne kaikki virrat juoksevat! Lähellä tätä suolamerta, jolla suuret alukset purjehtivat edestakaisin, asuvat minun ja teidän ystävänne. Eikö niin?"

Huudettiin "Niin! niin!"

"Kuitenkaan, mieheni — vaikka tämä virta on niin suuri, niin leveä ja syvä, ei ole kukaan ihminen vielä purjehtinut sitä matkaa, joka vie tästä paikasta suolamerelle, missä valkoiset ystävämme asuvat. Minkätähden? Sentähden että sallima oli antanut sen meidän tehtäväksemme."

"Ah, ei! ei, ei!" huusi kansa pudistaen päätänsä.

"Niin", jatkoi Stanley korottaen äänensä, "minä sanon teille, ystäväni, että aikojen alusta tähän päivään saakka on ollut sallittu, että me sen tekisimme. Se on meidän työmme, eikä kenenkään muun. Se on salliman ääni! Ainoa Jumala on määrännyt, että virta tulee tänä vuonna koko pituudessaan tunnetuksi! Meidän ei enää tarvitse ponnistaa ja kärsiä, ei peljätä kauheassa pimeässä; me purjehdimme virtaa myöten, emmekä poikkea siitä muille teille. Tänään työnnän venheeni virran vesille enkä jätä sitä, ennenkuin olen lopettanut työni. Sen vannon."

"Ja kuulkaa nyt, te wangwanat. Te, jotka olette seuranneet minua matkallani erämaiden läpi ja purjehtineet kanssani suurien järvien ympäri. Te, jotka olette seuranneet minua lasten tavoin, seuranneet isäänne aina tänne asumattomaan maahan saakka — tahdotteko todella jättää minut tänne? Täytyykö minun valkoisen veljeni kanssa yksinämme lähteä matkalle? Tahdotteko palata takaisin ja sanoa valkoisille ystävilleni, että jätitte minut tänne, tähän villiin seutuun, ja heititte minut tänne kuoleman omaksi? Taikka tahdotteko Te, joita kohtaan minä olen ollut niin hyvä ja joita minä rakastan aivan kuin omia lapsiani, tahdotteko Te sitoa minut ja viedä minut väkivallalla takaisin? Puhukaa, arapialaiset! Missä ovat nuoret leijonamieliset mieheni? Puhukaa wangwanat, ja näyttäkää minulle ne, jotka uskaltavat seurata minua?"

Uledi, majoitusmestari, juoksi Stanleytä kohden, heittäytyi maahan hänen eteensä ja sanoi syleillen hänen polviansa:

"Katso minuun, herra! Minä olen yksi niistä. Minä tahdon seurata teitä kuolemaan saakka!"

"Ja minä", huusi Kasheeshe.

"Ja minä", sanoi pieni Mabruki ja astui esiin.

"Ja minä, ja minä, ja minä!" huusi laivanmiehistö.

"Hyvä! Tiesin, että minulla on ystäviä. Te, jotka tahdotte ottaa osaa tuleviin seikkailuihini, asettukaa toiselle puolelleni, että voin laskea lukunne."

Heitä oli kahdeksanneljättä luvultaan! Yhdeksänkymmentä viisi seisoi paikoillaan virkkamatta sanaakaan.

"Minulla on kyllin monta miestä. Niin, ainoastaan teidän kanssanne, ystäväni, pääsen merelle. Vaan meillä on aikaa kyllin. Emme vielä ole rakentaneet kanoottejamme. Emme vielä ole eronneet arapialaisista. Tulemme vielä kulkemaan pitkät matkat Tippu-Tibin kanssa. Ehkäpä vielä tapaamme ystävällisiä ihmisiä, joilta saamme ostaa kanootteja. Ja olen varma siitä, että ne yhdeksänkymmentäviisi miestä, jotka nyt pelkäävät jatkaa matkaa kanssamme, eivät eron hetkellä jätä veljiänsä, herraansa ja valkoista veljeänsä, vaan purjehtivat heidän kanssaan virtaa alas. Kuitenkin kiitän teitä, enkä tule unhottamaan nimiänne."

Väkijoukko hälveni, ja kukin meni askareihinsa.

Vähän ajan kuluttua näkyi pieni kanootti, jossa istui kaksi miestä, lähestyvän vastaiselta rannalta. Stanley käski yhden tulkeista pyytämään heiltä kanootteja, että päästäisiin toiselle rannalle.

"Ndugu, oo, ndugu" ("veli, oi, veli"), tervehti tulkki heitä, "me olemme ystäviä, jotka tahdomme purjehtia virran yli. Tuokaa tänne kanoottinne ja viekää meidät toiselle rannalle, niin saatte paljo helmiä ja raakkuja."

"Ei kymmenestä tuhannestakaan, veli. Me emme ensinkään tahdo teitä tälle puolelle. Virta on syvä, palatkaa takaisin, te olette huonoja, huonoja, huonoja! Virta on syvä ja siipiä teillä ei ole. Palatkaa takaisin."

Tämän sanottuaan alkoivat he laulaa mitä hurjinta ja salaperäisintä laulua. Virran yli kajahteli "Ooh-hu, ooh-hu-hu-hu!" Vastaukseksi kuuluivat sadat äänet laulavan samanlaista laulua, joka myöskin loppui sanoilla "Ooh-hu-hu-hu!" Se oli villien sotahuuto.

Kuitenkin sai Stanley heidät ystävikseen ja luvan tulla virran yli. Yön alkaessa istui retkikunnan miehistö tyytyväisenä villien kylissä iloisesti loimuavien nuotioiden ääressä.

Seuraavana päivänä ei näkynyt yhtään villiä. Kylät olivat autioina. Stanley käski lähtemään liikkeelle.

Virtaa alas kulki venhe, jossa istui kolmeneljättä henkeä. Frankin, Tippu-Tibin ja maaosaston piti kulkea pitkin virran rantaa, kunnes saapuivat johonkin kylään, mistä retkikunta saisi ostaa ruokavaroja. Matkalla virtaa myöten kuljettiinkin monen kylän ohi, vaan kun Stanley koetti keskustella asukasten kanssa, vastasivat he ainoastaan pistämällä päitänsä esiin pensaista ja huutaen: "Ooh-hu-hu! Ooh-hu-hu-hu! Ooh-hu-hu!"

Kylissä näkyi paljo pääkalloja, jotka olivat järjestetyt kummituksentapaisiin riveihin pitkin katuja — monen juhla-aterian jäännöksiä.

Metsien ja pensaikkojen läpi marssimisen, vähän ruokamäärän, väsymyksen ja alituisten kärsimisten täytyi vihdoin synnyttää tauteja. Maaosastossa rupesi rokko ja punatauti raivoamaan. Monen miehen jalat haavoittuivat orjantappuroista, kunnes kauheita mätähaavoja syntyi, joka teki heille mahdottomaksi jalkaisin jatkaa matkaansa. Kahden päivän matkan jälkeen löydettiin kuusi autiota kanoottia, jotka, vaikka olivatkin huonoja, pantiin kuntoon ja korjattiin, niin että ne yhteensidottuina muodostivat vesillä kulkevan sairashuoneen.

Kun retkikunta muutamia päiviä myöhemmin oli jälleen liittynyt yhteen, ja taistellut ankaran taistelun villien kanssa eräässä paikassa, missä virta muodosti koskia, tulivat Tippu-Tib ja arapialaiset Stanleyn luo keskustelemaan. He tahtoivat tietää, eikö hän nyt tahtoisi hyljätä tuumaansa jatkaa matkaa virtaa myöten — koska kaikki näytti niin synkältä, koska heidän oli taisteleminen koskien, ihmisiä syövien maan-asukasten ja raivoavan rokon kanssa ja miehistökin oli niin alakuloinen.

"Mitä muita toiveita", kysyivät he, "on meillä edessämme, kuin pelko ja kauhistus, välttämätön onnettomuus ja perikato? Parempi olisi ajoissa kääntyä takaisin."

Stanley käski heitä rauhoittumaan huomiseksi. He palailivat leiriinsä, joka oli noin virstan päässä koskista.

Wangwanat tarkastettiin sittemmin. He nostivat venheen vedestä hartioilleen ja kantoivat sitä varovaisesti noin tunnin matkan koskien alapuolelle, jossa he laskivat sen taasen lahden tyynille vesille. Sanansaattaja lähetettiin sitten käskemään Safenia laskemaan neljä kanoottiansa koskesta. Tunnin kuluttua olivat nämä onnellisesti saapuneet.

Sitte läksi retkikunta taas liikkeelle ja tuli seuraavana päivänä erääsen markkinapaikkaan.

Nämä Livingstone-virran rannoilla olevat markkinapaikat, jotka ovat noin puolen tahi koko peninkulman päässä toisistansa, ovat virran kummallakin rannalla asuvien maan-asukasten kokouspaikkoja ja pidetään yhteisenä maana, jota ei kukaan päällikkö voi anastaa eikä kukaan yksityinen vaatia itselleen. Monet näistä ovat suuria, ruohottuneita, korkeiden ja tuuheiden puiden varjoamia tasankoja. Niiden reunalla on synkkä, tumma, silminnähtävästi niin tiheä metsä, että sen läpi on mahdoton tunkea; siellä täällä näkyy jättiläispuu, joka on eronnut ystävällisestä liitostaan toisten kumppaniensa kanssa ja nyt kohottaa huippunsa naapurejansa korkeammalle. Sen oksia rakastelee valkokaulainen kotka ja kirkuva iibis. Siellä täällä näkyy viuhkapalmun höyhenmäiset ja hienot lehdet. Edustalla juoksee leveä, musta virta.

Markkinapäivinä ovat nämä ruohon peittämät paikat aamuin tungokseen asti täynnä kansaa. Synkistä metsistä, etäisistä siirtopaikoista ja yksinäisiltä saarilta tulivat maan-asukkaat kokoon kantaen vasuissaan maniokkia, tuoden palmun rihmoista ja kaisloista tehtyjä mattoja, palmuviinillä täytettyjä astioita, papuja ja maissia, hirssiä ja sokeriruokoja, savenvalajan tavaroita, kuparista, raudasta ja puusta tehtyjä taideteoksia, punaista kampesch-puuta, kaaliksia, banaaneja ja pisangeja, tupakkaa, piippuja ja rannerenkaita, kalanverkkoja, vasuja, kaloja ja paljo muita tavaroita, joita tarve ja kaunoaisti oli opettanut heitä valmistamaan. Kaikkialla näkyy liikettä ja vilkasta kauppaa aina myöhään iltaan saakka, jolloin paikka taasen tulee tyhjäksi ja autioksi, pimeyden ja varjon kodoksi, missä haukka ja kotka, iibis, harmaa papukaija ja apina rauhassa voivat lentää, kirkua ja ulvoa.

Joulukuun 4 päivänä pysähdyttiin, koska ankara sademyrsky nousi riehumaan ja sitä paitsi tarvittiin hankkia ruokavaroja; tämä kuitenkin onnistui ainoastaan osaksi.

Seuraavana päivänä tultiin erääsen erinomaisen pitkään kylään, tahi pikemmin pitkään jonoon kyliä, jotka olivat 150 ja 300 jalan päässä toisistaan. Siellä oli leveä, yksitoikkoinen katu, joka oli kolmenkymmenen jalan levyinen ja kolmen virstan pituinen. Kylän takana oli banaani- ja palmu-lehtoja, joista asukkaat saivat hedelmiä, viiniä ja öljyä.

Tämän omituisen kaupungin nimi oli Ikondu. Majat olivat erittäin somista kaisloista rakennetut ja kaksinkertaisten häkkien näköiset. Ne olivat 7 jalan pituisia, 5 jalan levyisiä ja 6 jalan korkuisia, päärakennukset aivan erillään, vaan katon kautta yhdessä, niin että kumpaisenkin häkin keskimäiset huoneet olivat yhteydessä toistensa kanssa; nämä olivat perheen kokoushuoneita, missä ystäviä vastaanotettiin ja heidän kanssaan keskusteltiin ja missä perheellisiä toimia hoidettiin.

Nämä kaislahäkit ovat yhtä mukavat ja kuivat kuin laivankajutat; sen tuli Stanley huomaamaan niiden sateenpuuskien aikana, jotka vähä väliin syöksivät alas.

Aina kahden naapurikylän välissä olivat kuolleiden kuningasten hautauspaikat eli hautaholvit, joita peitti lehtikatto.

Ikondun kaupunki oli aivan autio, vaan ruokavaroja oli yltäkyllin; viiniruukut olivat palmuihin kiinni sidotut, banaaneja riippui tertuissa ja puutarhoissa kasvoi suuria, kauniita melooneja, reheviä maniok-istutuksia; siellä näkyi myös leveitä maapähkinä-viljelyksiä, ja suuria aloja, joilla tuuli sokeriruohoja heilutteli.

Retkikunta oli kuitenkin hyvin alakuloinen. Minne oli niin suuri asukasmäärä karannut? Sillä varmaan oli heitä ollut yli pari tuhatta.

Heitä teki alakuloiseksi myöskin muut syyt. Rokko raivosi, moni joutui punataudin uhriksi, yli viidenkymmenen iho oli rohtumissa, noin parillakymmenellä oli mätähaavoja, ja monet valittivat rintaansa; yksi tahi kaksi lavantaudin kohtausta oli myöskin. Lyhyesti sanoen oli tässä onnettomassa retkikunnassa työtä tusinalle lääkärejä. Joka päivä heitettiin kaksi tahi kolme ruumista Livingstone-joen syvyyteen. Frank ja Stanley tekivät, minkä suinkin voivat, kurjuutta lieventääkseen, vaan kun tämä pitkä karavaani astui leiriin, täytyi Stanleyn usein kääntää kasvonsa toisaannepäin, etteivät kyynelet tirahtelisi hänen katsellessaan näitä kurjia taudin-uhreja, jotka hoipertelivat ja kompuroivat kaduilla.

Ikondussa oli vanha käytäntöön kykenemätön kanootti, jonka vuosia takaperin jonkun suuren tulvan aikana virta oli maalle viskannut. Sillä oli mahdottomia reikiä pohjassa ja oli sekä keulasta että perästä rappiolla; kuitenkin oli se kyllin suuri kantamaan kuusikymmentä sairasta. Jos se sidottaisiin nuoralla venheesen, niin voisi sen helposti ottaa peräänsä. Stanley kutsutti sentähden kirvesmiehensä kirveineen ja piiluinen; he veistelivät yötä päivää hirsistä ohuita lautoja, rakennusmiehet liittivät laudat paikoilleen ja naulasivat ne kiinni puusuutteilla, sekä tilkitsivät ja tukkivat kanootin banaanipuun rouhitulla ytimellä ja puiden kuorista tehdyllä kankaalla. Sitte kutsuttiin wangwanat kokoon työntämään sitä kummitusta virtaan. Se vuoti tosin melkoisesti, vaan muutamat sairaista jaksoivat toki sen verran ammentaa vettä pois, että venhe pysyi veden päällä.

Iltahämärässä seuraavana päivänä löydettiin muuan päällikkö pensaikosta lähellä kylää. Hänellä oli kädessä pieni jousi ja pienenpuoleinen viini, ja koska nämä näyttivät epäluulonalaisilta, otettiin hän kiinni ja vietiin Stanleyn luo. Hän oli mitä omituisin sotilas, ainoastaan 4 jalkaa ja 6 1/2 tuumaa pitkä. Päänsä oli iso, muotonsa varustettu hyvin harvalla poskiparralla ja ihonsa vaalean ruskeahko. Hän oli hyvin heikko ja vääräsäärinen. Stanleyn opas selitti, että hän kuului johonkin niistä kääpiöheimoista, jotka asuivat näillä seuduilla ja joista muutamat sukukunnat olivat vielä päätä lyhyemmät ja pitkä-, tuuheapartaiset. Hänen pienet ruokonuolensa olivat voidellut jollakin mustalla aineella, joka haisi espanjankärpäselle. Kaikki näkyivät tarkkaan karttavan, nuolia tutkiessaan, koskettaa niiden kärkiä, sillä ne olivat myrkytetyt.

Joulukuun 8 päivänä jatkettiin matkaa virtaa myöten Unya-Nsingeesen, erääsen suurempaan kahden virstan pituiseen kaupunkiin.

Kauan ei siellä ehditty olla, kuin sotatorvet kuuluivat kajahtelevan vastaiselta rannalta, ja noin kello 4 tienoilla nähtiin kahdeksan suurta kanoottia, jotka pysyttelivät saarissa keskellä virtaa; kuusi muuta venhettä kulki länsirantaa myöten virtaa ylös. Lähestyessään leiriä järjestyivät ne taisteluriviin lähellä erästä pientä heinittynyttä saarta, noin kaksitoista sataa jalkaa maalta, ja huusivat että muukalaiset tulisivat tapaamaan heitä keskellä virtaa. Stanley käski tulkkien sanomaan heille, että hänellä oli ainoastaan yksi venhe ja viisi kanoottia, jotka olivat täynnä sairaita, ja koska hän ei ollut tänne tullut taistelemaan, niin hän ei myöskään rupeaisi hieromaan riitaa heidän kanssaan.

Pilkkanaurulla vastasivat villit tähän ilmoitukseen, ja hetken kuluttua kiitivät nuo neljätoista kanoottia maata kohden, venheiden miehistön rajusti kiljuessa. Stanley asetti väkensä pitkin rantaa ja odotti. Kun villit olivat tulleet 90 jalan päähän rannasta, alkoi toinen puoli heistä ampua myrkyllisiä nuoliaan, toinen puoli taasen yhä souti rantaan päin. Juuri kuin maan-asukkaat olivat maalle nousemassa, annettiin käsky noin kolmellekymmenelle ampujalle laukaisemaan pyssynsä. Villit vetäytyivät takaisin. Kun Stanley oli käskenyt rannalle asetetun väkensä yhä ampumaan, valitsi hän osan venhemiehistöstään, ja läksi keskelle virtaa. Villit näkyivät ihastuvan tästä, sillä he tulivat Stanleytä vastaan hurjasti huutaen; tämä kesti kuitenkin ainoastaan vähän aikaa, sillä nyt oltiin ainoastaan noin 150 jalan päässä villeistä, ja pyssyt tekivät tuhoja. Minuutin kuluttua oli taistelu loppunut, ja villit viholliset soutivat virtaa alas. Stanley taasen palasi leiriinsä, iloisena siitä että koko juttu oli niin pian päättynyt. Kolme hänen miehistään oli haavoittunut nuolista, vaan ajoissa haavalle pantu syövytysaine ehkäisi myrkyn vaikutukset, ettei mitään muuta niistä seurannut, kuin kipeät ajettumat.

9 ja 10 päivinä pysähdyttiin odottamaan Frankin johdolla tulevaa maa-osastoa.

Hän oli eksynyt ja vasten tahtoaan täytynyt taistella. Neljä hänen miehistään oli pahasti haavoittunut ja yksi kaatunut. Kolme oli sitäpaitsi kuollut rokkoon matkalla Ikondusta. Stanley lähetti sitte kääpiön kotiinsa, ja antoi hänelle kourallisen raakkuja ja neljä helmi-kaularihmaa. Hän ei pystynyt ymmärtämään, miksi he eivät häntä syöneet, ja vaikka hänen kättänsä pudistettiin, vaikka hänelle hymyiltiin ja hänen olkapäätänsä taputettiin, niin ei hän kuitenkaan tuntenut itseään aivan varmaksi, ennenkuin oli näkyvistä kadonnut ja vielä kerran päässyt kotimetsiinsä. Tippu-Tib päätti jatkaa matkaa maitse. Taaskin sairastui neljä henkilöä rokkoon, ja ennenkuin lähdettiin Unya Nsingeestä, heitettiin kahdeksan ruumista Livingstone-virtaan.

Eräänä päivänä, kun soudettiin pitkin rantaa, kirkasi muuan sairashuone-kanoottien vahdeista. Kun Stanley kääntyi häneen päin, huomasi hän nuolen miehen rinnassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi joukko maan-asukkaita viidakossa, ja nuoli toisensa perästä lensi aivan läheltä Stanleyn päätä. Äärimmäisellä voimain ponnistuksella noustiin pian maalle lähellä erästä autiota markkinapaikkaa. Stanley lähetti kymmenen vakoojaa, joiden tuli väijyä viidakossa, ja tarkasti kaikki terveet, joita oli luvultaan noin kolmekymmentä. Sitte käski hän risuista ja oksista tekemään aitauksen, ja kiirehti työtä minkä voi.

Yhtäkkiä kajahti viidakosta Stanleyn erään toisen miehen tuskan parkuminen, jota heti seurasi kovat paukaukset väijyjien kivääreistä. Oitis tämän jälkeen kuului pirullinen toitotus sotatorvista ja villiä kiljumisia; nuolet lensivät ristiin rastiin ilmassa. Kaksikymmentä miestä lähetettiin silmänräpäyksessä metsään auttamaan vakoojia; toiset kaikin voimin kokivat suojella leiriä mainitulla risuaitauksella, johon oli tehty suojassa olevia ampuma-aukkoja pyssymiehiä varten.

Tunnin työn jälkeen pidettiin leiri kyllin vahvana, ja merkillä käskettiin joukkoa palaamaan. Vakoojat tulivat sitte juosten ja huusivat matkalla:

"Olkaa valmiit, olkaa valmiit! He tulevat!"

Noin 15 jalan leveydeltä oli leirin ympärillä oleva maa raivattu. Kun vakoojat, jotka olivat pitäneet vihollisia etäämmällä, olivat taantuneet, oli tämä paikka pian täynnä satoja villejä, jotka tunkivat kaikilta paitsi virran puolelta, varmasti vakuutettuina siitä, että Stanleyn miehet olivat pelosta paenneet.

Näin lyhyen matkan päästä, kuin tässä, tuli taistelu kauheaksi. Aina vähän ajan päästä syöksivät villit varustuksille, voimakkaasti heittäen nuolen toisensa jälkeen leiriin, vaan joka kerta karkoitettiin he takaisin. Joskus olivat kiväärien suut melkein heidän rinnassaan kiinni. Kiljumiset, huudot, rämähtävät pyssynlaukaukset, rähisevät sotatorvet, taistelevien parkunat ja uhkaukset, sairaiden vaimojen ja lasten valitukset ja voivottamiset, kaikki tämä kuului korvissa kuin kamala soitto.

Kaksi tuntia kesti tämä ankara taistelu. Usein olivat wangwanat karkaamaisillaan ja kiiruhtivat kanooteillensa, vaan majoitusmestari Uledi ja Frank ajoivat heidät pyssynperillä ja piipuilla takaisin. Hämärässä poistui vihollinen aukealta paikalta, vaan yhä kesti vielä heidän norsunluisista torvistaan lähtevä kauhea toitotus, johon synkän metsän kaiku vastaeli; silloin tällöin tuli humisten joku myrkyllinen nuoli, joka onnettomuutta ennustavalla huminalla vapisten iski maahan, tahi putosi virtaan vahingoittamatta ketäkään.

Unesta ei puhettakaan asiain näin ollessa; ja kuitenkin oli Stanleyn leirissä monta heikkoa, epätoivoista sielua, joita ei edes sen pelko, että heidät syötäisiin, jos villit voittaisivat, voinut saattaa käsittämään puolustusta tarpeelliseksi. Kun Stanley huomasi tämän, käski hän heittämään kattiloittain kylmää vettä heidän päälleen, niinpian kun he vähääkään näyttivät olevan nukkumiseen taipuvaisia.

Noin kello 11 illalla näkyi muuan musta olento nelinkontin ryömivän viidakosta ja lähestyvän leiriä. Stanley hiipi hiljaa siihen paikkaan, missä tarkka Uledi oli vahdissa, ja kuiskasi hänelle, että hän ottaisi pari miestä mukaansa ja kokisi vangita tuon mustan olennon. Uledi suostui kernaasti ja ryömi ulos erään pienen aitauksessa olevan läven kautta.

Pian näkyi Uledi heittäytyvän maassa ryömivän villin päälle ja vangitsevan hänen. Tuhoa tuottava ratina heidän takanaan olevissa pensaissa osoitti kuitenkin, että viekkaat viholliset olivat varuillaan. Villit syöksivät esiin pelastaakseen toveriaan. Uledi tempasi keihään vankinsa kädestä ja vetäytyi ystävineen ja vankineen takaisin leiriin; sillä välin kajahteli pyssynlaukausten kaiku metsissä ja herätti leirissä olevat uniset miehet keskiyön taisteluun, joka oli yhtä ankara kuin lyhyt.

"Pfiit, pfiit" kuului vielä kerran satamalla sinkoilevista nuolista, jotka tunkivat aitauksen läpi, tekivät tien itselleen lehdikön kautta tahi viistivät puunrunkoja ja oksia, johon leirissä olevat, ryömien maassa paaluston syvän varjon suojassa, vastasivat haulilla ja luodeilla, jotka hyppelivät sinne tänne viidakossa.

Aamu valkeni ja valaisi tämän omituisen näyttämön. Kokit rupesivat rannalla olevien korkeiden kallioiden juurelle tekemään nuotiota keittääkseen jotakin ruuaksi.

Sittenkun Stanley mitä ankarimmin oli käskenyt Frankia olemaan varuillaan hänen poissaollessaan, varustettiin venhe, jossa hän soudatti itseään oikeanpuolista rantaa kohti. Hän oli hyvin ihmeissään nähdessään ainoastaan puolen virstan päässä leiristä suuren kaupungin, joka kuten yläpuolella olevatkin, oli muodostunut säännölliseen jonoon pitkin korkeahkoa rantaa rakennetuissa kylissä; banaani- ja palmupuiden suuri luku osoitti runsasväkisen alueen rikkautta.

Oli tarpeellista valloittaa kauimpana etelässä oleva kylä. Stanleyn palattua leiriin, komennettiin heti kaikki miehet paikoilleen; sitte kuljettiin sukkelaan se puolen virstan matka, joka erotti heitä ensimmäisen kylän maallenousemispaikasta.

Matkalla vilisi vihollisten nuolia heidän päittensä ympärillä, vaan he eivät joutaneet pysähtymään eikä vastaamaan.

Kylä oli autio, ja kaatamalla muutamia puita, joilla tie suljettiin molemmista päistä, tuli kylä pian puolustuskelpoiseksi.

Villit olivat kuitenkin taas rohkaisseet mielensä ja ponnistivat viimeiset voimansa karkoittaakseen viholliset, vaan kylän kumpaisessakin päässä ampuivat pyssymiehet lakkaamatta. Stanley käski myöskin kolmen tarkkampujan kapuamaan rannalla oleviin korkeisin puihin, ja sieltä salaa tarkastamaan suuria, heinittyneitä tasankoja ja kylän toisia puolla, etteivät viholliset vaan sytyttäisi sitä tuleen.

Taistelu kesti päivällisiin asti, jolloin Stanley viidenkolmatta miehen kanssa teki hyökkäyksen ja siksi päivää karkoitti viholliset kaupungin läheistöstä. Uledi sai erään päällikön vangituksi tarttumalla hänen jalkaansa ja vei hänet kylään, jossa hän vangittiin, erittäin tervetulleena saaliina. Hänen kauttaan näet mahdollisesti voisi saada näitä uppiniskaisia ihmisiä kuritetuiksi.

Iltapuolella näkyi suuri kanoottilaivasto kulkevan rantaa pitkin virtaa ylös; siinä oli niin paljo villejä, että heidän lukunsa nousi noin viiteen tahi kahdeksaan sataan henkeen. Kun he olivat tulleet virstan matkan päähän kylän yläpuolelle, ohjasivat he kulkunsa virtaa myöten kylään päin puhaltaen torviinsa ja hirveästi rummuttaen. Samassa silmänräpäyksessä vastasivat — ikäänkuin jos tämä olisi ollut merkki maalla oleville — sotatorvet metsästä, ja nuolisade lensi metsästä.

Tässä silmänräpäyksessä tiesi joka mies, että hänen joko täytyi taistella elämänsä edestä tahi antautua sen kohtalon alaiseksi, joka hänellä vastaisessa tapauksessa oli odottamassa — tulla päätönnä virtaan viskatuksi.

Oli puolen tunnin kuluessa taisteltu epätoivon voimilla. Epävarmaa on kuitenkin, miten lopulta olisi käynyt, jollei Tippu-Tibin johtama etujoukko ja maaosasto olisi tullut juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä ja peljästyttänyt metsän villejä, jotka puhaltaen torviinsa ilmoittivat kanooteissa oleville tovereilleen tämän apujoukon tulon; monet näistä kanooteista olivat juuri silloin maalle nousemaisillaan. Kun joessa olevat maan-asukkaat kuulivat nämä merkit, vetäytyivät he takaisin, mutta soutaessaan pois ilmoittivat he aikomuksensa olevan estää kaikkea pakoa sekä ylös että alas jokea, ja näyttivät ääretöntä ylenkatsettaan heittämällä ylös vettä airoilla.

Kun kaikki olivat saapuneet, kutsui Stanley yhteen neljäkymmentä leirinpuolustajaa ja sanoi heille, että jos vihollinen oli vienyt kanoottinsa vastapäätä sijaitsevan saaren taakse, oli luultavaa että villit alkaisivat uudestansa taistelun, että sen vuoksi oli välttämätöntä koettaa estää tätä, mikäli mahdollista oli, tekemällä yöllisen retken ja huomaamatta katkaisemalla touvit vihollisen kanooteista, niin että nämä joutuisivat vesiajolle, jolloin villit näkisivät olevansa pakotettuja jättämään hyökkäyshommat.

Frank Pocock sai käskyn valita miehistöstä itselleen apulaiset ja miehittää ne neljä pientä kanoottia, jotka voivat kantaa noin kaksikymmentä miestä. Hänen piti sitten mennä pikku saaren eteläpuolelle ja panna kanoottinsa riviin poikki kanavan suun, saaren ja oikeanpuolisen rannan välillä, sill'aikaa kun Stanley veneellä menisi saaren pohjaispuolelle ja, seuraten kanavaa alaspäin, etsisi vihollisen kanoottia, katkaisisi köydet ja panisi ne vesiajolle, jonka jälkeen Frank, niiden liikkuessa alaspäin, koettaisi ottaa niitä kiinni.

Oli sateinen, pimeä ja myrskyinen yö, mutta kello 10 illalla, syvimmän unen aikana, lähtivät he matkaan käärityin airoin, Frank hänelle määrättyyn paikkaan ja Stanley ylös virtaa, pitkin vasempaa rantaa, kunnes he, ehdittyään melkein saaren pohjoispään kohdalle, nopeasti suuntasivat joen yli oikeanpuoliselle rannalle. Lakaten soutamasta, he tutkivat tarkkaan rantaa ja huomasivat pian tulen. He soutivat hiljaa sinnepäin ja keksivät kahdeksan suurta kanoottia, jotka rottingista tehdyllä lyhyellä köydellä olivat sidotut syvälle saveen hakattuun paaluun. Uledi, Hamadi ja Stanley olivat pian katkaisseet köyden, jonka jälkeen he antoivat joka venheelle survauksen, niin että ne toisensa perästä kulkivat kauas virtaan. He odottivat hetkisen ja seurasivat sitten niitä veneellä. Neljä muuta kanoottia irroitettiin myöskin vesiajolle kappaleen matkaa alempana. Kun he tulivat sisälle pienen saaren ja rannan välillä olevaan kanavaan, näkivät he lukuisista tulista, että suurin osa vihollisia oli majoittunut siellä ja että heidän kanoottinsa mahtoivat olla kiinnitettyinä eri leirien alapuolelle. He kuulivat selvään äänien sohinaa. He liukuivat kumminkin eteenpäin korkeain rantain varjossa ja puiden juhlallisen pimeyden peitossa kenenkään näkemättä heitä. Kanootti kanootin perästä, kullakin airot ja äyskärit sisässä, survaistiin kovaan virtaan, joka vei ne alas jokea, missä he tiesivät Frankin olevan valmiina virkkuine ja tarkkanäköisine seuralaisineen. Tällä tavalla pantiin vesiajolle kuusineljättä kanoottia, joista muutamat olivat hyvin suuria, ja koska he eivät voineet keksiä useampia, seurasivat he myös hiljaa alas virtaa kunnes tulivat Frankin kanoottien luokse.

Kaikki kanootit otettiin kiinni ja vietiin leiriin.

Seuraavana päivänä tehtiin sitten rauha ja veljeys villien kanssa, jotka huomasivat että valkoinen mies oli heitä etevämpi sotimistaidossa.

Iltapuoleen ilmoitti Tippu-Tib aikomuksensa olevan palata väkensä kanssa Nyangweesen toista tietä kuin he olivat tulleet, ja niin varmalla äänellä että Stanley ei yrittänytkään kehottaa häntä muuttamaan päätöstään. Sairaiden kurja tila, korkea jokapäiväinen kuolemantapausten luku, alinomaiset hyökkäykset ja viimeinen kauhea taistelu olivat niin suuresti masentaneet Tippu-Tibin väkeä, ettei sitä millään rahamäärällä olisi voitu saada edes silmänräpäystäkään ajattelemaan matkan jatkamista.

Ilmoitettiin sittemmin, että koska Stanleyn velvollisuus pakotti häntä panemaan kaikkensa päästäksensä suurta virtaa alaspäin ja koska päälliköt ja etevimmät miehet retkikunnassa olivat päättäneet seurata mukana, mihin vaan hän veisi heitä, lähtisi hän viidentenä päivänä matkalle ja muodostaisi uuden, erityisen leirin, jonka jälkeen he kuudentena päivänä astuisivat veneisin ja alkaisivat matkan jokea alas päästäksensä valtamereen tai kuollakseen.

Manwa Sera lausui muutamilla sydämellisillä sanoilla arapialaisille, että mustat miehet tekisivät mitä arapialaiset eivät uskaltaneet. Uledi, majoitusmestari, sanoi Stanleylle venepoikain puolesta, että he pitivät häntä isänään ja että vaikka kaikki muut kieltäytyisivät tulemasta mukaan, Frank ja Stanley voisivat astua veneesen, jonka jälkeen hän ja hänen ystävänsä uskaltaisivat lähteä tuolle pitkälle matkalle, vieläpä jo sinä päivänä!

Joulupäivä vietettiin erittäin iloisesti ja hupaisesti. Aamulla tarkasti Stanley kaikki miehensä ja osoitti heille heidän kanoottinsa.

Kilpasoutu eri kanoottien välillä pantiin sitte toimeen ja ne miehistöt, jotka olivat kunnostaneet itsensä, saivat kankaita palkinnoksi. Ilta vietettiin kilpajuoksulla, johon palkinnon vuoksi myöskin arapialaiset osaaottivat, suureksi huviksi kansalle. Loistokohta oli kilpailu mainion Tippu-Tibin ja Francis Pocockin välillä. Arapialainen valmistautui tavattomalla päättäväisyydellä kilpailemaan palkinnosta, jona oli runsaasti koristettu isonlainen hopeapikari ja malja. Vaikka Frank pani kaikkensa, teki jäntevän arapialaisen jäntäreet kamminkin sen, että hän jäi jälkeen. Sen jälkeen kilpailivat retkikunnan pikku pojat Tippu-Tibin väen pikku poikain kanssa ja lopuksi tuotiin kymmenen nuorta naista kilpailemaan palkinnosta. Heidän esiintymisensä kilpajuoksuradalla herätti meluisaa iloa satojen katselijain joukossa, joita oli kokoontunut saapuville tähän tavattomaan tilaisuuteen. Muutamat olivat erittäin kankeita liikunnoissaan, toiset sitävastoin olivat hyvin miellyttäviä ja notkeita ja juoksivat suurella nopeudella.

Nämä harvinaiset juhlallisuudet päätettiin tanssilla, jota toimitti sata villiä, kantaen kaikkia niitä höyhenkoristuksia, jotka osoittavat sodan kunniaa ja vaaraa. Sitä säestettiin rumpujen soitolla ja soinnukkailla puhalluksilla norsunluu-torvesta.

Muutamia päiviä sen jälkeen meni Stanleyn väki, miehet, naiset ja lapset veneisin; heitä oli kaikkiaan 149 henkeä. Ratsastusaasit vietiin myöskin veneisin, jonka jälkeen retkikunta matkusti eräälle saarelle lähellä oikeanpuolista rantaa kappaleen matkaa ylöspäin virtaa.

Illalla kun kaikki, paitsi virkut vartijat, joiden huolena oli vene ja kanootit, nukkuivat, oli Frankilla ja Stanleyllä vakava keskuslelu.

Frankilla oli sisimmässä sielussaan yhtä rohkeat toiveet kuin Stanleyllä lopullisesta onnistumisesta, mutta sen vuoksi että tuo suuri joki alinomaa juoksi pohjoiseen ja siis eteni merestä, näyttäytyi jonkun tapainen levottomuus hänen muistutuksissaan.

"Ennenkuin me lopullisesti lähdemme matkaan, herra", sanoi hän, "tahdon minä kysyä teiltä luuletteko te oikein todella, että me onnistumme. Minä kysyn näin sen vuoksi, kun huomaan että meillä on paljon vastahakoisuuksia."

"Luulenko? luulen, minä luulen että me kaikki kerran pääsemme ihmisten ilmoille. Tosi kyllä on että meidän toiveemme ovat niin synkkiä kuin tämä yö. Me olemme täällä 1,650 jalan korkeudella merenpinnasta. Mitä johtopäätöksiä me tästä voimme tehdä? Joko niin että tämä joki juoksee pitkän matkan pohjoispuolella päiväntasaajaa, tekee suuren mutkan ja laskee Kongoon — siinä tapauksessa ei ole luultavaa että joessa on paljo koskia, — tai myös niin, että me ennen pitkää huomaamme joen päiväntasaajan likellä kääntyvän Kongoa kohden ja sen jälkeen syöksyvän jotakin syvää rotko-uraa myöten tahi suurina koskina; tai myöskin on se joko Niger tai Niili. Minä luulen kuitenkin että tämä on Kongo, ja jos niin on, on tiellämme arvattavasti paljo koskia. Toivokaamme kuitenkin että ne ovat kaikki yhdessä jaksossa, aivan lähellä toisiaan. Missä tapauksessa hyvänsä. olkoon tämä Kongo, Niger tai Niili, olen minä valmis, muuten ei minulla olisi sellaista lohdutusta. Vaikka minä rakastan elämää yhtä suuresti kuin te tai mikä muu ihminen hyvänsä, olen minä kuitenkin paneva tämän yrityksen menestykselle elämäni, kaikkeni alttiiksi. Uhratakseni sitä ainoastaan hätätilassa, olen minä miettinyt joukon keinoja, miten taistella villiä ihmisiä, villiä luontoa ja tuntemattomia vaaroja vastaan. Me kyllä antaudumme kauheaan vaaraan, mutta te tunnette sananlaskun: joka ei mitään uskalla ei mitään voitakaan."

Joulukuun 29 p. koitti. Harmaa sumu oli laskeutunut niin tiheäksi virran yli, ettei edes voitu nähdä palmupuita kasvavia rannikoita. Väestö oli yhtä synkeän näköistä kuin ilma. Aamutuuli karkoitti vähitellen tuon raskaan, ikävän sumun, aurinko pääsi taas näkyviin ja kappale kappaleelta esiintyivät kauniit, metsäiset rannat vitkaan ja juhlallisesti. Viimein vihdoin näkyi harmaa joki ja kello 9 aamupuoleen loisti sen pinta kirkkaana kuin peili.

"Veneisin, ystäväiseni! Lähtekäämme kohta matkaan! Ja tulkoon matkamme onnelliseksi", komensi Stanley.

Rumpu ja vaskitorvi ilmoittivat kuuntelevalle Tippu-Tibille että retkikunta lähti liikkeelle.

Väkevä, tumma virta vei heitä alaspäin ja pian saivat he kuulla kaikuvan jäähyväislaulun sointuvat säveleet. Kuinka se soi kauniilta, kun he tulivat lähemmäksi! Säveleet näyttivät tunkeutuvan tiheäin pensastojen ja synkän metsän läpitse, ja joki näytti lempeästi vievän säveleet poismenijäin luokse. Yhä korkeammiksi tulivat säveleet, täynnä valittavaa nuottia. Pidättäen hengitystään kuuntelivat kaikki ihanaa laulua, joka hellästi puhui erosta, irronneista ystävyydensiteistä, pitkistä, ehkä ikuisista jäähyväisistä. Se oli Tippu-Tibin väki, joka seisoen pitkin rantaa kirjavissa puvuissaan lauloi poismeneville viimeistä lauluaan; he tulivat niin likelle että voi nähdä heidät, ja liehuttivat niille käsillään. Tumma joki vei retkikuntaa yhä tasaisesti eteenpäin, heikommiksi ja heikommiksi tulivat äänet ja viimein hiljenivät kokonaan.