Samalla ajalla, jolloin Livingstone oli Etelä-Afrikassa tehnyt tutkimusmatkansa, oli monta muutakin tiedemiestä matkustellut Afrikassa sen tuntemattomia maita tutkimassa. Pohjois-Afrikassa olivat Saksalaisen Barth'in ja Englantilaisen Richardsonin yhteiset matkat Saharan erämaan läpi Sudaniin ja Tsad-järven ympäristölle mainittavimmat, Keski-Afrikaa olivat tutkineet hyvin monet tiedemiehet useimmista eri kansakunnista; mainittavimmat niistä ovat Amerikalaiset Du Chaillu ja Stanley, Englantilaiset Burton, Speke, Petherick, Grant, Baker ja Cameron, sekä Saksalaiset Rohlss, Schweinfurth ja Nachtigall. Muutamat näistä matkustelivat yksin, toiset toverien seurassa, olipa innostus Afrikan tutkimista varten saanut pari hollantilaista naistakin rouva ja neiti Tinne'n lähtemään Niilin ympäristöihin; mutta heitä kohtasi onnettomuus. Saharan erämaassa he tulivat murhatuiksi. Viimeisinä aikoina ovat Stanley'n ja portukalilaisen majurin Serpa Pinto'n tutkimusmatkat huomattavimmat.

1-2

Noin monien miesten toimesta oli Afrikan sisämaassa, joka tämän vuosisadan keskipaikoille saakka oli pysynyt Eurooppalaisille melkein täydellisesti tuntemattomana, löydetty suuria järviä ja mahtavia virtoja, joiden ympärillä asui paikoin puolisivistyneitä maata viljeleviä kansoja, paikoin verenhimoisia ihmissyöjiä. Oli tullut Eurooppalaisille tutuksi, että Afrika ei ollut mikään hedelmätön erämaa, vaan että sen keskiosa on maailman hedelmällisimpiä ja rikkaimpia seutuja, joka odottaa, että sivistyneet kansat uudis-asuntoja perustamalla, kristinuskon levittämisellä, sekä järjestetyn kaupan ja turvallisen liikkeen kautta tekisivät näiden seutujen asukkaat osallisiksi sivistyneen ja järjestetyn yhteiselämän hedelmistä.

Niilin alkulähteet, suuret järvet Keski-Afrikassa, olivat jo löydetyt kun Livingstone lähti kolmannelle ja viimeiselle tutkimusmatkallensa. Mutta Keski-Afrikan sisämaa oli vielä peräti tuntematon ja Livingstonen mieli paloi saadaksensa tätä tutkia ja senvuoksi hän lähtikin jo v. 1865 sitä tutkimaan. Hänen tarkoituksensa oli tällä kertaa saattaa Niassa- ja Tanganjika-järvien väliset seudut tunnetuiksi ja koska tämä viimeksi mainittu järvi ei vielä ollut tarkoin tunnettu, toivoi hän löytävänsä jonkun siitä lähtevän virran ja saada selville onko se yhteydessä Niilin kanssa, kuten hän luuli, sekä tutkia sen länsipuolella olevia seutuja.

Livingstone matkusti ensin Bombaihin Intiassa, jossa hän otti mukaansa muutamia nuoria neekereitä, joita siellä lähetyskoulussa kasvatettiin lähetyssaarnaajiksi, sekä kaksitoista intialaista sotamiestä hoitamaan niitä aaseja ja kameleja, jotka hän oli matkaansa varten hankkinut, sillä nämä eivät kuole tsetse-kärpäsen puremasta niinkuin raavaseläimet ja hevoset. Tultuansa Afrikaan hankki Livingstone palvelukseensa myöskin muutamia miehiä Antsuan- eli Johanna-saarelta Mosambik-kanavassa, sillä tämän saaren asukkaita pidetään luotettavina ja kelvollisina tavarankantajina. Hänellä oli siis mukanansa kohtalaisen suuri seurue, jossa oli 12 intialaista sotamiestä, 9 miestä Johanna-saarelta, 1 Komoro-saaristolainen, 7 vapautettua orjaa ja 2 miestä Sambesin varrelta, jotka hän oli ottanut mukaansa koetteeksi. Eläimiä hänellä oli kuusi kamelia, kolme puhvelia, kaksi muulia ja kolme aasia, yhteensä 31 miestä, joista nuo intialaiset sotamiehet olivat varustetut kelvollisilla Enfield-mallin mukaan tehdyillä rihlatuilla kivääreillä. Livingstone oli nämä aseet saanut lahjaksi Intian hallitukselta. Kun raha noissa tuntemattomissa maissa oli aivan arvotonta, sillä maan asukkaat eivät sille antaneet mitään arvoa, vaan tekivät vaihtokauppaa, niin täytyi Livingstonen viedä mukanansa kymmenen pakkaa vaatetta ja kaksi säkillistä lasihelmiä, joilla hän voisi vaihettaa tarpeita alkuasukkailta. Sitäpaitse oli hänellä omaa tarvistansa varten monta laatikkoa lääkkeitä, vaatteita, tieteellisiä koneita ja muita tarpeellisia tavaroita. Livingstone alkoi matkansa Rovuma-virran vasenta rantaa kulkien ja tällä matkalla häntä kohtasi ylen paljo hankaluuksia. Usein hänen täytyi kirveillä hakkuuttaa auki tie edestänsä kun se oli niin kapea, ettei sitä käynyt kulkeminen. Näillä pienillä poluilla, jotka mutkittelivat aivan sinne tänne tiheässä metsässä, oli kamelien vaikea kulkea, sillä niiden korkeus teki, että puiden oksat heitä estivät. Matkan hankaluutta ja hitautta lisäsi vielä Johanna-miesten ja intialaisten haluttomuus jo velttous työnteossa.

Jo matkan alussa olivat sipojit (siksi nimitetään syntyänsä intialaista sotaväkeä) sekä Johanna-saarelaiset kyllästyneet eteenpäin kulkemiseen ja kokivat siten pakoittaa Livingstonea palajamaan takaisin, että he rääkkäsivät juhdat kuoliaiksi. Kun ei tämä koe auttanut, yllyttivät he alkuasukkaita Livingstonea vastaan syytellen häntä kaikella tavoin. Livingstone tuskautui tällaisista kujeista ja erotti sipojit pois seurastansa. Hän antoi heidän palata takaisin rantamaalle ja varusti heille kylliksi tarpeita paluumatkalle. Nuo sipojit olivat niin ilkeätä joukkoa, että alkuasukkaat luulivat heitä Livingstonen orjiksi. Heillä oli tapana pakoittaa ensimmäistä lasta tahi vaimoa, jonka tapasivat, kantamaan heidän pyssyjänsä ja ampumavarojansa, ja käyttivät neekeriä vastaan uhkauksia ja lupauksia, joita eivät kuitenkaan voineet täyttää. Tunnin marssiminen oli kylliksi riittävä aika että he jo valittivat uupumusta; he olivat silloin jo olevinansa aivan voimattomia ja seisattuivat viivytellen siten kulkua, ja miettivät uusia juonia isäntäänsä vastaan. Selvää on, ettei tällaisista puolustajoista olisi ollut muuta kuin vastusta jos joku suurempi vihollisparvi olisi Livingstonea ahdistanut.

Rovuma-laaksossa oli tullut nälkä-aika, ja vaikka asukkaat vastaanottivat Livingstonen ystävällisesti, niin oli hänen kuitenkin ollut vaikea saada seurueellensa kylliksi ruoka-aineita. Hän oli kuitenkin päässyt Rovuma-virran lähteiden ohitse kesäkuussa 1866 erääsen kylään, jonka hallitsija oli Uhijou-nimiseen kansaan kuuluva päällikkö. Tämä kylä oli kahdeksan päivänmatkaa Rovuma-virran eteläpuolella ja siitä oli lavea näköala Niassa-järven ja siihen laskevien jokien ja virtojen yli. Tämän paikan ja Rovuman välinen seutu oli asumatonta erämaata, jossa Livingstonen seurue oli kärsinyt paljon nälkää ja moni hänen miehistänsä oli karannut.

Livingstone saapui elokuussa 1866 Mponda nimisen päällikön kylään, jonka alue on Niassa-järven läheisyydessä. Tällä matkalla karkasi häneltä taas pari miestä, ja eräs kolmas, nimeltä Bekotani, jota Livingstone oli suuresti suosinut, tahtoi myös erota, sanoen syyksi, että hän oli tavannut veljensä, joka muka asui Niassa-järven itäpuolella ja että hänen sisarensa oli Mpondan lempi-vaimo. Kun Livingstone huomasi Bekotanin haluttomuuden seurata häntä, vei hän tämän Mpondan luo, ja siellä tuli ilmi, että Bekotani oli puhunut valhetta. Livingstone jätti tuon vastahakoisen seuralaisen Mpondan luo — saatuansa kuitenkin ensin vakuutuksen, ettei häntä pahoin kohdeltaisi — varusti hänet vaatteilla ja helmillä, kunnes hänen "suuri veljensä" tulisi häntä vastaanottamaan. Tämä hyväntahtoisuus Livingstonen puolelta sai kuitenkin huonon palkan. Bekotani koki kaikin tavoin houkutella entistä toveriansa, erästä toista Livingstonen palvelijaa, nimeltä Chumah luopumaan Livingstonen luota ja jäämään hänen luoksensa. Hän lupasi veljensä kautta toimittaa Chumah'ille vaimon ja niin paljon olutta juoda kuin vaan haluttaisi. Chumah kysyi kuitenkin neuvoa Livingstonelta, joka häntä kielsi uskomasta Bekotanin viettelyksiä, sillä hän epäili tämän aikovan tehdä entisen toverinsa orjaksi. Chumah olikin kylliksi varovainen ettei luottanut tuohon kavalaan viettelijään, vaan pysyi Livingstonelle uskollisena koko matkalla.

Livingstone aikoi kulkea Niassan yli, mutta arapialaiset, jotka kyllä tiesivät, että Livingstone aina julkisesti vastusti heidän ilkeätä orjakauppaansa, eivät antaneet hänelle lainaksi minkäänlaisia venheitä, vaikka niitä kyllä lupailivat, ja viimein täytyi Livingstonen kulkea järven eteläpuolitse sen ympäri, kun hän kauan oli turhaan odotellut arapialaisten lupauksien täyttämistä.

Niassan rantamaalla tuli eräs arapialainen samaan kylään, missä Livingstone oli ja kertoi että parvi järven länsipuolella asuvaa Masitu-kansaa oli ryöstänyt häneltä kaikki hänen tavaransa. Johanna-saarelaisten päällikkö Musa sai tästä kyllin syytä ruvetaksensa juonittelemaan Livingstonea vastaan. Hän tuli Livingstonen luo kertomaan tuota kuulemaansa juttua, eikä mitkään hirveät sivukohdat siinä suinkaan jääneet unhotuksiin. Livingstone kysyi uskoiko Musa tuota kertomusta.

"Aivan varmaan, sillä tuo arapialainen vakuutti että se on totta, oikein totta".

Livingstone arveli, ettei tuon arapialaisen puhetta ollut uskominen, sillä Masitut eivät olisi tyytyneet pelkkään rosvoamiseen, vaan olisivat hänet tappaneetkin. Saadaksensa asiassa luotettavaa tietoa, mentiin kylän päällikön ajatusta kysymään, ja tämä selitti heti arvelematta arapialaisen puheet perättömiksi valheiksi, sillä jos joku hyökkäys olisi hänen alueellensa tehty, niin hän olisi varmaan saanut siitä tiedon.

Tähän ei kuitenkaan Musa tyytynyt, vaan väitti: "Ei, ei, tohtori, ei, ei, ei! Minä en tahdo tulla Masitujen luo, heidän tapettavakseen. Minä tahdon nähdä jälleen isäni, äitini ja lapseni kotona Johannassa. En tahdo tietääkään mitään koko Masituista!"

Tähän vastasi Livingstone, ettei hänkään tahtonut, että Masitut tappaisivat Musan, vaan koska tämä oli peloissaan, niin hän lupasi kulkea suoraan länteen päin kunnes tulisivat niin kauas, etteivät viholliset heitä saavuttaisi.

Musa ei tyytynyt tähänkään lupaukseen, vaan huokaili ja valitteli yhä sittekin: "Jos meillä olisi kaksi sataa kivääriä, niin minä tulisin mukaan, mutta kun nyt olemme näin vähälukuiset, niin viholliset jonakuna yönä tekevät hyökkäyksen meitä vastaan ja tappavat meidät joka miehen".

Livingstone uudisti lupauksensa kulkea suoraan länteen päin, välttäen Masitujen aluetta. — Tuskin oli hän sinnepäin alkanut matkustaa, niin Musa ja kaikki muut Johanna-saarelaiset karkasivat seurueesta. Tällainen käytös oli jo niin suuresti harmistuttanut Livingstonea, että hän sanoo tunteneensa kiusausta ampua Musa ja muutkin rauhattomuuden synnyttäjät, vaan oli kuitenkin jäljestäpäin hyvillänsä, ettei hän ollut saastuttanut käsiänsä heidän verellänsä. Pari päivää myöhemmin koki toinenkin hänen miehistänsä samallaista levottomuutta saada toimeen, mutta Livingstone kielsi ankarasti, ettei Masituista saisi tästälähin hiiskua sanaakaan, ja sai siten uusia karkauksia vältetyksi.

Johanna-saarelaiset, jotka olivat palanneet takaisin meren rantamaalle, levittivät Kilva-kaupungissa sen huhun, että Livingstone oli Masitujen maassa murhattu. Tämä huhu saapui Englantiin ja maatieteellinen seura Lontoossa varusti heti retkikunnan tutkimaan, olisiko asia tosi vaiko ei. Retkikunta kulki Shire-virtaa myöten ylöspäin ja sai luotettavia tietoja siitä, että Livingstone vielä oli elossa, ja häneltä myöhemmin tulleet kirjeet todistivat asian todeksi.

Niassan rannoilta lähdettyänsä oli Livingstone tullut ennen aivan tuntemattomiin maihin, joissa orjakauppakin ja sen turmellukset eivät olleet ollenkaan tunnetut; näitä seutuja eivät mitkään ihmisryövärit olleet vielä saastuttaneet. Kuten Livingstone aina oli ennenkin huomannut tällaisissa maissa olevan asian laidan, olivat asukkaat todella hyviä ja vierasvaraisia ihmisiä, ja vähäisen palkan edestä he kuljettivat hänen tavaroitansa kylästä kylään. Ilman heidän apuansa ei Livingstone olisikaan millään tavoin voinut kulkea niiden tuntemattomien maiden kautta joihin hän nyt oli saapunut.

Sen jälkeen kun Johanna-saarelaiset olivat lähteneet karkuun hänen palveluksestansa, tuli Livingstone Lobisa nimiseen ylänkömaahan, jonka kautta kuljettuansa hän saapui leveään Lobemba-laaksoon, joka sateisella ajalla oli kokonaan tulvillansa. Laaksossa kulkee Kambesi eli Tshambesi niminen virta, jota muutamat matkustajat olivat selittäneet samaksi virraksi kun se, joka laskee Intian valtamereen. Livingstone luuli alussa myöskin tätä samaksi virraksi, mutta kun virran suunta oli aivan toisappäin, alkoi hän virtaa tarkemmin tutkia ja tuli huomaamaan, että se olikin alkuvirta toiseen vesistöön, joka kulki pohjoista kohti, ja laski Bangveolo-nimiseen järveen, josta taas lähti se suuri virta, joka on Tanganjika-järven länsipuolella. Tanganjikan ja tämän virran vesistöt eroitti korkeat vuorimaat, joiden yli kuljettuansa Livingstone löysi Liemba-nimisen järven. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että Liemba on juuri Tanganjikan eteläinen pää. Näiltä seuduilta tuli hän Londaan, jossa mainio päällikkö Kasembe hallitsi. Tämän maan olivat Eurooppalaiset tulleet tuntemaan ensi kerran portukalilaisen matkustajan tohtori Lacerdan kautta, joka v. 1798 oli käynyt Londassa, ja samoin oli majuri Monteiro käynyt siellä v. 1831, mutta nyt ei entistä pääkaupunkia enää ollut, sillä se oli jo muutettu toiseen paikkaan, kuten melkein aina tapahtuu Afrikassa, kun uusi ruhtinas tulee hallitukseen toisen jälkeen.

Ruhtinas Kasembeä sanoo Livingstone älykkääksi rotevaksi mieheksi. Koko henkivartija-joukkonsa läsnäollessa oli tämä vastaan-ottanut Livingstonen ja oli puettuna tavalliseen juhlapukuunsa, lyhyeen tulipunaiseen karttuunitakkiin. Eräs alapäällikkö, joka kuninkaan ja vanhempien päällikköjen neuvostossa oli määrätty hankkimaan tietoja valkoisesta miehestä, nousi kuninkaan edessä seisoalle ja selitti juhlallisella äänellä tutkimuksiensa seuraukset. Hän oli saanut tietää, että valkoinen mies oli tullut etsimään virtoja ja järviä, vaikka hän puolestaan ei voinut ymmärtää mitä valkoinen mies mokomilla tiedoilla tekisi; kuitenkin hän oli siitä vakuutettu, että valkoinen mies oli tullut hyvissä aikeissa. Kasembe tiedusteli mihin päin Livingstone nyt aikoisi kääntyä. Livingstone vastasi aikovansa kulkea eteläänpäin, jossa siellä päin kuuluu olevan järviä ja virtoja. Tähän virkkoi Kasembe: "Mitäs siellä teet? Onhan täällä vettä lähempänäkin". Ennenkun Kasembe lopetti kokouksen, antoi hän käskyn, että valkoisen miehen piti saada esteettömästi kulkea hänen maassansa mihin hän vaan tahtoi. Livingstone oli ensimmäinen Englantilainen, jonka hän oli nähnyt, ja hän oli mieltynyt tähän valkoiseen mieheen.

Vähän aikaa sen jälkeen kun Livingstone oli viety kuninkaan eteen, tuli kuningatarkin suureen huoneesen, ympärillänsä suuri joukko keihäillä varustettuja nais-sotureita. Kuningatar oli kaunis nuori nainen, ja selvästi näkyi, että hän oli tahtonut tehdä valtaavan vaikutuksen tuohon muka sivistymättömään valkoiseen mieheen, sillä hän oli pukeunut oikein komeasti ja piti kädessään summattoman suurta keihästä. Mutta Livingstone oli odottanut hänen näyttäymistään aivan toisellaiseksi, ja hän ei voinut pidättää itseänsä purskahtamasta kaikuvaan nauruun, joka poisti koko vaikutuksen tuosta juhlallisesta näyttäymisestä, sillä hänen naurunsa oli niin raikas, että hänen majesteettinsa kuningatar ensimmäisenä yhtyi nauramaan, ja naissoturit oikeiden hovinaisten tavan mukaan, katsoivat velvollisuudekseen seurata ylhäistä esimerkkiä. Kuningatar joutui tästä varsin hämillensä ja lähti seuralaistensa kanssa pois huoneesta. Tämmöinen peräytyminen ei ole juuri kuningattarelle sopiva, ja oli varsin nolo verraten hänen muhkeaan näyttäytymiseensä.

Vuoden 1867 alusta, jolloin Livingstone tuli Kasemben hoviin, maaliskuun puoliväliin saakka v. 1869, jolloin hän tuli Udshidshiin Tanganjikan itä-rannalla, työskenteli hän oikaisten niitä virheitä, joita portukalilaiset matkustajat ovat tehneet kertomuksissaan. Kun Portukalilaiset puhuvat Kambesi-virrasta, nimittävät he sitä "meidän oma Kambesi", s.o. siksi virraksi, joka heidän alueensa kautta kulkee Mosambikin kanavaan. Saadakseen selkoa näistä asioista, tutki Livingstone näitä seutuja matkustellen useita kuukausia ristiin rastiin, kysellen jokaiselta vastaantulijalta samoja asioita, kunnes hänen täytyi niistä lakata, ettei sanottaisi: "Se mies on hullu; hänellä on vettä aivoissa".

Hänen tutkimustensa kautta on kuitenkin tullut selville, ettei Kambesi ole minkäänlaisessa yhteydessä Intianmereen laskevan Sambesin kanssa, vaan että se päinvastoin laskee aivan toisanne päin. Erhetys on arvattavasti tapahtunut siten, että toht. Lacerda kulkiessaan täällä oli kuullut Kambesin nimen ja arvelematta pitänyt sitä samana kuin Sambesi ja piirtänyt sen suunnan viimeksi mainitun virran mukaan.

Ruhtinas Kasemben hovista lähdettyänsä löysi Livingstone Moero eli Mviru nimisen järven, johon etelästäpäin laskee suuri ja vesirikas virta nimeltä Luapula. Tämän virran hän löysi kun hän kulki ympäri järven rantoja sen eteläpäähän. Kun hän sitte seurasi Luapula-virtaa ylöspäin etelää kohti, tuli hän huomaamaan, että se tuli suuresta Bangveolo- eli Bemba-järvestä, joka pinta-alaltaan on melkein saman kokoinen kuin Tanganjika-järvikin. Tutkiessaan mikä olisi suurin Bangveoloon laskeva virta, huomasi hän, että se oli Kambesi. Tämän virran juoksun hän oli siis tullut tuntemaan sen lähteistä Bangveoloon saakka, ja että virta jatkui eri nimellä (Luapula) Mviru-järveen, eikä lakkaa siihenkään, vaan juoksee yhä pohjoiseen mutkitellen joskus länteenkin päin. Oli siis tullut selväksi, ettei tämä virta ollut laisinkaan sama kuin Mosambikin kanavaan laskeva Sambesi, vaikka sen nimi oli jotenkin yhtäläinen. Livingstone oli vakuutettu, että hän nyt oli löytänyt Niili-virran alkulähteet, sillä hän luuli Luapula-virran olevan yhteydessä Niilin kanssa; mutta myöhemmin on Amerikkalaisen Stanleyn tutkimusmatka selittänyt, että Luapula onkin Kongo-virran alkuvirta. Tultuansa tuntemaan Kambesin ja ne järvet, joiden kautta se kulkee, palasi Livingstone takaisin Kasemben hoviin. Siellä hän näki vanhan harmaapartaisen arapialaisen nimeltä Mohammed ben Sali, jonka Kasembe oli ottanut vangiksi epäluulon alaisena. Livingstone vaikutti, että hän päästettiin vapaaksi, mutta sai sitä kyllä jäljestäpäin katua, sillä tämä palkitsi hyvän työn pahalla ja vietteli Livingstonen palvelijat, jotka kaikki paitsi kahta hylkäsivät isäntänsä ja menivät tuon arapialaisen palvelukseen. Useimmat heistä katuivat kuitenkin käytöstänsä ja palasivat Livingstonen luo, joka Kasemben luota Londasta matkusti Tanganjikan itäpuolelle Udshidshiin, johon hän tuli maaliskuussa 1869.

Pitkälliset vastahakoisuudet, joista tauti ei ollut vähimpiä, pidättivät tämän jälkeen Livingstonea kauan yhdessä kohden Udshidshissa. Hän oli sinne saapunut sairaana palvelijoittensa kantamana. Arapialaiset olivat jos jollakin tavalla koettaneet kiskoa häneltä hänen viimeisiäkin varojansa, joita hän koki kaikin tavoin säästää voidaksensa tarkemmin tutkia Tanganjikan ympäryksiä. Tällä alalla hän kirjoitteli monta kirjettä ystävillensä Englannissa, ja vaikka moni luuli Livingstonen jo kuolleeksi, oli kuitenkin maatieteellinen seura vakuutettu siitä, että hän oli elossa, ja että Musan viekas kertomus oli perätön valhe.

Kesäkuun lopulla 1869 lähtikin Livingstone Tanganjikan poikki sen länsipuolella olevaan maahan Uguhhaan uusille tutkimuksille, joiden seurauksena oli, että hän löysi siihen saakka tuntemattoman ison järven, jonka Moero-järvestä tuleva Lualaba-virta yhdistää samaan vesijaksoon, minkä hän sitä ennen oli löytänyt ja saattanut Eurooppalaisille tunnetuksi. Muutamain kauppiasten seurassa kulki Livingstone Tanganjikan rantamailta länttä kohden ja tuli Bambarre nimiseen kauppapaikkaan, Manjuema nimisessä maassa. Liki puolen vuotta täytyi hänen täällä viipyä, sillä hän sai jalkoihinsa ajoksia, joista vuoti veristä märkää kun hän astui. Päästyänsä näistä tuskista hän jatkoi matkaansa ja tuli silloin leveän virran luo, joka mutkitteli milloin pohjoista milloin länttä kohden ja joskus eteläänkin. Sen leveys oli paikoin yksi paikoin kolme Engl. peninkulmaa. Erinomaisella kärsivällisyydellä seurasi hän virran kaikkia mutkia kunnes hän näki sen laskevan pitkään ja kapeaan Kamolondo-järveen. Hän kääntyi sitte takaisin eteläänpäin samaa virtaa myöten, kunnes hän tuli samaan paikkaan, jossa hän oli nähnyt Luapula-virran laskeuvan Moero-järveen.

Tämän järven ympäristöä kuvaa Livingstone erinomaisen kauniiksi. Järveä ympäröi kaikilla puolilla korkeat vuoret, joiden rinteet ovat huippuun saakka runsaimman kasvullisuuden peitteessä. Kovan kosken pauhinalla rientää virta järvestä syvän ja ahtaan vuorisolan kautta, mutta päästyänsä ulommaksi se laajenee ja tyyntyy hiljaisempaan juoksuun, ensin tehden ison mutkan länttä ja lounatta kohden ja sitte pohjoiseen päin kunnes se laskee Komolondo-järveen. Maan asukkaat nimittävät virtaa Lualabaksi, mutta eroittaaksensa sen muista samannimisistä vesistä on Livingstone nimittänyt sen Webbin virraksi erään hyvin rikkaan Englantilaisen muistoksi, joka oli Livingstonen vanhimpia ja parhaimpia ystäviä, Komolondo-järvestä lounaasen päin on toinen suuri järvi, joka Lomame-virran kautta laskee vetensä Lualabaan. Livingstone nimitti tämän järven Lincoln-järveksi, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain murhatun presidentin Lincoln'in muistoksi. Lukijamme tietänee, että presidentti Aaprahami Lincoln vainaja oli se, joka lakkautti orjuuden kotomaassansa ja siten vapautti häpeällisestä ikeestä 4 miljoonaa neekeriä. Hänen ihmisrakkaudesta hehkuvasta mestarillisesta puheestansa, jonka hän piti astuessaan virkaansa, ja jossa hän selitti ne syyt, joihin nojaten hän oli julistanut orjat vapaiksi kotomaassansa, oli Livingstone Englannissa kuullut osan luettavan ja oli siitä erittäin suuresti innostunut. Tätä muistellessaan päätti Livingstone nimittää löytämänsä järven sen miehen nimellä, jonka jalot toimet ansaitsevat kaikkien rehellisten ja totuutta rakastavien ihmisten suurinta kunnioitusta, ja on siten Lincolnin muistolle pystyttänyt muistopatsaan, joka on pysyväisempi kuin mitkään kiviset tai metalliset muistopatsaat.

Livingstone seurasi Lualaba-virtaa pohjoiseen päin ja näki siihen yhtyvän sangen monta muutakin virtaa, joista hän merkiksi ainoastaan tärkeimmät karttaansa. Hän saapui viimein Nyangve-nimiseen paikkaan, jossa sanottiin, että siitä pohjoiseenpäin on järvi, johon Lualaba laskee; mutta kova sairaus esti häntä jatkamasta matkaansa, ja hänen täytyi vastoin innokasta haluansa lähteä paluumatkalle Udshidshiin, johon oli hyvin pitkä matka. Sinne hän saapui kantotuolissa melkein vähissä hengin, uupuneena ja kärsien kaikellaisia puutteita.

Pitkä aika kului sen jälkeen ilman että Livingstonesta saapui minkäänlaista sanomaa Eurooppaan ja moni arveli jo häntä kuolleeksi. Jo ruvettiin tuumailemaan retkikunnan lähettämistä häntä etsimään, kun Englannin konsuli Sansibarissa, tohtori Kirk, joka oli ollut Livingstonen seurueessa hänen toisella matkallansa Sambesin alavarrella, sai maaliskuussa 1871 kirjeen kahdelta arapialaiselta kauppiaalta, ilmoituksella, että kristitty matkustaja oli loka- tai marraskuussa edellisenä vuonna ollut arapialaisen kauppiaan Mohammed ben Garbin tykönä Monakoso-nimisessä paikassa Tanganjikan länsipuolella ja että hänellä oli vaan muutamia palvelijoita luonansa ja kärsi suurta puutetta.

Kun tämä tieto tuli Eurooppaan, jossa Livingstonen viimeiset tutkimus- ja löytömatkat olivat vetäneet hyvin suuren huomion puoleensa, ruvettiin heti varustamaan retkikuntaa, joka veisi hänelle apua, ja sitä varten koottiin suuria rahasummia. Luutnanttien Dawsonin ja Henn'in sekä Livingstonen pojan Oswaldin johdolla lähti retkikunta Englannista helmikuussa 1872 ja tuli pian Sansibariin, mutta täällä heitä kohtasi se uutinen, että heidän aikomuksensa oli jo eräs toinen mies ennättänyt täyttää, nimittäin Amerikkalainen Henry Morton Stanley.

Stanley oli New-Yorkissa ilmestyvän suuren sanomalehden New-York Herald'in palveluksessa oleva reporteri, eli matkustavainen uutisten urkkija. Mainitun sanomalehden omistaja James Gordon Bennett oli Pariisissa silloin kun sanoma Livingstonen hädän-alaisesta tilasta oli saapunut Eurooppaan. Hän päätti silloin lähettää lehden kustannuksella Stanleyn Livingstonelle apua viemään, ja hankkimaan tietoa oliko Livingstone enää hengissäkään. Stanley oli silloin Espanjassa, jossa Karlistalaissota riehui paraikaa, ja saatuansa sähkösanomalla kutsumuksen tulla Pariisiin, tuli hän sinne ja lähti heti taas sanomalehden kustannuksella matkalle toisaanne. Ennenkun hänen piti Livingstonea lähteä etsimään, piti hänen kuitenkin ensin käydä useassa paikoin Etelä-Euroopassa ja Aasiassa, ja viimein Intian kautta lähteä Afrikan itärannikolle sieltä tunkeutuaksensa sisämaahan kunnes hän löytäisi Livingstonen. Kaikki nämä retket toimitti Stanley ja kuljettuansa satoja peninkulmia Eurooppalaisille ennen tuntemattomia teitä saapui hän vihdoin marraskuussa 1871 Udshidshiin, jossa hän tapasi Livingstonen sairaana ja kärsien paljon puutetta. Sansibarista lähdettyänsä oli Stanleytä kohdannut kaikellaisia vastahakoisuuksia, niin että hänen täytyi taistella milloin rosvoavia maan asukkaita, milloin nälkää ja omia kapinallisia seuralaisiansa sekä tautia vastaan ja viipyi siten matkallansa rantamaalta Tanganjikan itärannalle saakka 236 päivää.

Kun Stanley tapasi Livingstonen, oli tämä sairaana ja kaiken puutteessa, mutta sillä hoidolla, jota Stanley hänelle antoi, sekä sen avun kautta, jonka hän nyt sai, virkistyi Livingstonen ruumiillinen ja hengellinen voima niin suuressa määrässä, että hän taas ryhtyi tutkimuksiansa jatkamaan. Yhdessä Stanleyn kanssa kulki hän venheillä pitkältä Tanganjika-järven pohjoista ja läntistä rantaa pitkin etsien jotakin tästä järvestä muihin vesiin johdattavaa virtaa. Sellaista virtaa he eivät kuitenkaan löytäneet. Päinvastoin tulivat Livingstone ja Stanley huomaamaan, että Tanganjikasta ei lähtenyt pohjoiseenpäin mitään virtaa, vaan että siihen laski Rusisi. Stanley vietti Livingstonen tykönä joulun ja vielä jonkun aikaa eteenpäin; helmikuussa 1872 lähti Stanley palausmatkalle ja Livingstone seurasi häntä Tabora nimiseen suurempaan kylään, johon Stanley oli tulomatkallansa jättänyt suurimman osan tavaroistansa ja aseistansa. Nämä jätti hän nyt Livingstonelle, joka jäi vielä Afrikaan, ja lähti itse takaisin Sansibariin, palataksensa Englantiin. Sansibarissa Stanley kohtasi sen lähetyskunnan, joka Englannin maatieteellisen seuran toimesta oli lähtemäisillään Afrikan sisämaahan Livingstonelle apua viemään, ja joka siis nyt oli myöhästynyt. Tämän retkikunnan johtajat näkyivät suuresti kadehtivan Stanleyn saavuttamaa kunniaa. Luutnantti Dawson ensin, ja hänen jälkeensä Henn luopuivat retkikunnan päällikkyydestä, ja viimein myöskin Oswald Livingstonekin, hyvin vastahakoisesti, sillä sairaus esti häntä lähtemästä pitkälle matkalle. Stanley kokosi silloin retkikuntaan kuuluvat miehet, ja lähetti heidät erään arapialaisen johdolla menemään Livingstonen luo. Itse hän palasi Englantiin, jossa alussa epäiltiin häntä valhettelijaksi ja petturiksi, jopa väitettiin, ettei hän ollut koskaan Afrikassa käynytkään. Kuitenkin täytyi maatieteellisen seuran jäsenten viimein tunnustaa Stanleyn ansiot Livingstonen auttamisessa ja hän sai Englannin kuningattarelta vastaanottaa kauniin muistolahjan.

Taas kului pitkä aika ilman että oli Livingstonesta saatu mitään varmaa tietoa; mutta v. 1873 alkoi uudelleen kuulua huhuja hänen kuolemastansa, ja kohta saatiin varma tieto, että hän huhtikuun 27 p:nä 1873 oli kuollut Tshitambo nimisen päällikön maassa Bangveolo-järven eteläpuolella olevilla suoperäisillä mailla. Hän oli kauan sairastanut punatautia ja toivoi paranevansa saadakseen jatkaa matkustuksiansa, mutta eräänä aamuna hänen palvelijansa löysivät hänen hengettömänä rukoilevassa asennossa siinä majassa, jossa hän oli sitä ennen asunut.

Hänen uskolliset palvelijansa, joista kaksi, nimeltä Susi ja Chumah, olivat kauimman aikaa pysyneet hänen palveluksessaan, kokivat hänen ruumistansa voidella estääkseen sitä mätänemästä, ja lähtivät viipymättä sitä viemään Sansibariin. Kaikki Livingstonen paperit ja muistoonpanot aivan hänen kuolinpäiväänsä saakka ovat säilyneet ja tulleet Englannin maatieteellisen seuran haltuun.

Matkalla Sansibariin joutuivat Livingstonen palvelijat Fipa nimisen kansan maahan, jossa heitä kiellettiin kuljettamasta ruumista etemmäksi. He keksivät silloin sen keinon, että lupasivat sen haudata, ja kun asukkaat olivat siihen tyytyneet, hautasivat he yöllä jonkun osan tavaroista, jotka olivat tarpeettomat, ja käärivät Livingstonen ruumiin siten, että se oli tavaramytyn näköinen. Täten he onnellisesti saapuivat Sansibariin, josta ruumis lähetettiin Englantiin. Englantilaiset, jotka hautaavat mainioimpain miestensä ruumiit Westminster Abbey-kirkkoon, hautasivat sinne Livingstonenkin maalliset jäännökset.

Etelä-Afrikan tutkijasankari, joka väsymättömällä innolla ja uutteruudella oli elämänsä päämaalia kokenut täyttää, oli nyt lakannut toimestansa. Seuraukset hänen työstänsä eivät kuitenkaan koskaan joudu unhotuksiin, siksi ne ovat liian suuret ja mainiot. Hän oli elänyt Afrikassa yhteensä kolmekymmentä vuotta ja oli joka paikassa osannut voittaa niin hyvin alkuasukkaiden kuin muidenkin kunnioituksen ja rakkauden.

Sivistymättömätkin kansakunnat, joista monet eivät olleet kuulleetkaan valkoisista ihmisistä, nimittivät häntä "hyväksi valkoiseksi mieheksi" tai "hyväsydämmiseksi valkoiseksi mieheksi", säilyttäen häntä aina rakkaassa muistossa.

Eurooppalaiselle sivistykselle on Livingstone avannut suuria vaikutusaloja, rikkaita hedelmällisiä maita, joiden asukkaat vuosituhansia ovat olleet sivistyneille kansoille peräti tuntemattomat. Hänen työnsä jäi tosin häneltä keskitekoiseksi, mutta se on kuitenkin ollut voimallisena kiihoituksena muille tiedemiehille jatkamaan hänen tutkimuksiansa, jota onkin tehty viime ajoilla uutterammin kuin koskaan ennen, ja niiden seuraukset ovat suuremmat, kuin vuosisatojen kuluessa ennen saavutetut.

Mutta ei ainoastaan tieteellisessä, vaan myöskin muissa suhteissa on Afrikassa tehdyistä tutkimuksista ollut hyötyä. Hyvin monessa paikassa, jotka nuo mainiot matkustajat ovat saattaneet Eurooppalaisille tutuiksi, on heidän vaikutuksestansa sekä kristinuskon valo ja sen siunausta tuottavat vaikutukset, että kaupan tuottama aineellinen hyöty päässyt levenemään Afrikan raakuudessa ja orjuudessa kauan kituneille kansakunnille.

Saadaksemme täydellisemmän kuvan Livingstonesta, tulee meidän tarkastaa hänen luonnettansa ja uskonnollisia mielipiteitänsä. Muutamat ovat väittäneet häntä lavertelijaksi ja heikkomieliseksi, että hän muka pitkällisen Afrikassa olonsa kautta oli muuttunut aivan toisellaiseksi mieheksi kuin se kunnioitettava ja vakava lähetyssaarnaaja, joksi hänet tulee tuntemaan hänen ensimmäisistä teoksistaan, hänen kertomuksistansa Etelä-Afrikassa. Nämä väitökset, joita ainoastaan hänen kadehtijansa ovat voineet levitellä, ovat kumminkin aivan vääriä. Livingstone, jos kukaan, oli hiljainen ja harvapuheinen mies; hänen puheessaan ilmestyi aina hiljainen leikillisyys, jota hän ei milloinkaan ystäviensä seurassa säästänyt. Hänen naurunsa oli aina niin viettelevä, että se sai kaikki hänen seurassaan olevat nauramaan. Se väitös, jonka hänen entinen matkatoverinsa, Englannin konsuli Sansibarissa tohtori Kirk oli lausunut, että muka Livingstone ei paperille pannut huomioitansa ja tieteellisiä tutkimuksiansa, on myöskin väärä, sillä hänen matkoiltansa on tallessa hänen päiväkirjansa, joissa melkein jokainoalta päivältä on muistoonpanoja ja tarkkoja tietoja kaikista seikoista, joita hän oli ottanut tutkiakseen. Kaikki hänen tekemänsä kartat osoittavat, että hän on ne valmistanut huolellisesti ja ahkerain töiden kautta saavutetulla kokemuksella. Mitä siihen ilkeään väitökseen tulee, että muka Livingstone viimeisellä matkallansa olisi mennyt naimiseen afrikalaisen ruhtinaan tyttären kanssa, siitä ei tarvitse muuta sanoa, kuin että se on perätön valhe, joka on häpeäksi sille, joka julkeaa yhdistää sellaisen parjauksen tohtori Livingstonen nimen kanssa.

Tutkittakoon vaikka kuinka tarkasti Livingstonen luonnetta miltä puolelta hyvänsä, niin ei siitä löydy sellaista puolta, jota voitaisiin sanoa huonoksi. Sitä seikkaa ovat hänen kadehtijansa kyllä moittineet, että hän ei ollut oikein hyvässä ja ystävällisessä suhteessa Englannin maatieteellisen seuran kanssa, mutta siihenkin on aivan luonnolliset syyt. Hän oli hellätuntoinen siinä suhteessa, ettei hän sallinut keksinnöitänsä ja muistoonpanojansa niin muutella ja mestaroida kuin hyvin monet ilmatieteen tutkijat, jotka tätä tiedettä olivat koko ikänsä tutkineet ainoastaan kotonansa oman pöydän ääressä, olivat halukkaat ja valmiit tekemään. Tällainen korjailemisen into yltyi usein niin suureksi, että sellaisia seikkoja, jotka monet matkustajat olivat omin silmin nähneet ja yksimielisesti kertoivat samalla tavalla, kuitenkin Englannissa väitettiin vääriksi, siitä syystä, että kotona olevat tiedemiehet olivat saaneet päähänsä toisellaisen ajatuksen asiasta. Niin olivat esim. tiedemiehet Galton ja Beke väittäneet aivan valheeksi, että mitään Tanganjika-järveä ollenkaan on, koska he olivat saaneet toisellaisen ajatuksen asiasta, vaikka neljä eri matkustajaa oli käynyt tämän järven rannalla ja kukin antanut siitä kertomuksensa. Nuo kotona oppineet olivat näet kuulleet jonkun arapialaisen kauppiaan kertovan, että Keski-Afrikassa on summattoman suuri järvi, ja tahtoivat sen vuoksi kartoillensa piirustaa Tanganjikan, Niassan ja Niilin lähde-järvet yhdeksi ainoaksi järveksi, vaikka monet monituiset matkustajat olivat näyttäneet toteen, että järviä oli ainakin kuusi, joilla jokaisella on oma erityinen nimensä. Oliko siis kumma jos Livingstone ei mielellänsä ehdottomasti jättänyt monivuotisten vaivojensa hedelmiä sellaisten miesten arvosteltaviksi, vaan kääntyi sellaisten ystäväinsä puoleen, joiden hän tiesi oman kokemuksen nojalla pitävän arvossa muiden tutkimuksia, ja tietävän, ettei hän varmana asiana esitellyt kirjoituksissaan muuta kuin sen, minkä hän oli tutkimalla itse tullut varmaan tietämään? Jokainen etevä tutkija on tarkkatuntoinen sen suhteen, ettei hänen tutkimuksiansa väärennetä. Jos Livingstone tunsi harmia siitä, että hänen työnsä hedelmien kanssa siten meneteltiin, niin siitä ei häntä millään tavoin voi moittia; sitäpaitse on hänen suhdettansa Englannin maatieteelliseen seuraan monella taholla kuvattu pahemmaksi kuin se olikaan.

Hänen luonteessansa on monta hyvin miellyttävää ja rakastettavaa puolta. Hänen lempeä tyyneytensä ja rohkea luottamuksensa työnsä menestymiseen eivät häneltä koskaan kadonneet. Hänen suustansa ei päässyt milloinkaan valitusta tuskallisesta levottomuudesta eikä hänen pitkällinen poissa-olonsakaan kotoa omaistensa luota saanut häntä surullisiin vaikeroimisiin. Vaikka hänellä oli tilaisuus kotona viettää rauhallista mukavaa elämää sivistyneen ja hienon yhteiskunnan keskuudessa ja nauttien kaikkea, mitä aineellinen varallisuus ja oppineiden ylhäisimpäin kansalaisten kunnioitus sekä perheen läsnäolo olisivat hänelle voineet tarjota, valitsi hän kuitenkin mieluummin vaivaloiset tutkimukset Afrikan tuntemattomissa aarniometsissä ja terveydelle vahingollisilla suomailla, sillä hän oli pannut elämänsä päämääräksi tutkia ja tunnetuiksi saattaa nämä maat niin suuressa määrässä kuin hänen voimansa sallivat. Hänessä tapaamme todellakin uljuutta, jäykkyyttä ja kestäväisyyttä suurimmassa mitassa. Vaikka hänen mielensä paloi päästä kotiin, ei hän kuitenkaan jättänyt työtänsä kesken.

Hänen sielunvoimistaan on erittäinkin merkillinen hänen erinomaisen hyvä muistinsa. Kun Stanley oli hänen kanssansa Udshidshissa, ihmetteli hän suuresti, että Livingstone ulkoa luki pitkiä runoja Englannin etevimpäin runoilijain teoksista, vaikka hän pitkään aikaan ei ollut tilaisuudessa saada kirjoja käsiinsä. Mutta tämä seikka lienee selitettävä siten, että sellainen muisti, jota ei ylen paljon uusilla asioilla vaivata, uudistaa kaikki ennen saadut tiedot ja painaa ne sitä tarkempaan talteen. Hänen vanha ulkomuotonsa, hänen pitkää ikää ja monia vaivoja osoittava raskas käyntinsä, hänen koukistuneet hartiansa ja harmaa partansa peittivät toisennäköisen kuoren alle sen vilkkaan leikillisyyden ja hänen elonvoimasta hehkuvan ja voimakkaan sielunsa runsaat lahjat, jotka hänessä piilivät ja tulivat aina esiin kun hän kertoi lukemattomia leikillisiä pilajuttuja tai kertomuksia entisistä metsästysretkistä, joissa päätehtävä aina oli jollakin hänen ystävistänsä. Omia ansioitansa hän ei milloinkaan kiitellyt.

Kun Livingstonen luonnetta tarkastetaan uskonnolliselta kannalta, täytyy hänestä sanoa, että uskonto hänessä parhaiten ilmestyy hänen elämässänsä ja töissänsä. Uskonto näyttäytyi Livingstonessa parhaimmalta puoleltansa. Se johti aina hänen käytöstänsä sekä hänen omia palvelijoitansa, että pakanallisia maan asukkaita ja ulkokullattuja Arapialaisiakin kohtaan ja kaikkia muitakin kohtaan, joiden kanssa hänellä oli jotakin tekemistä. Uskonto oli hänen tehnyt hiljaiseksi ja hurskaaksi kristityksi; ihmisluonnossa oleva raakamaisuus ja yksipäisyys oli hänestä kadonnut ja poistunut. Hän oli tullut erittäin ystävälliseksi seurakumppaniksi ja erittäin lempeäksi isännäksi. Ensi kerran tullessaan Udshidshiin sai hän Arapialaisten ja heidän jälkeistensä puolelta kokea vihamielisyyttä ja kaikellaista kiusaa, mutta hänen tyyni ystävällisyytensä ja lempeä iloinen luonteensa muutti kaikkien mielet niin, että häntä siellä viimein yleisesti kunnioitettiin. Yksin muhamettilaiset, jotka yleensä eivät koskaan liioin osoita ystävyyttä kristittyjä kohtaan, olivat häneen mieltyneet eivätkä milloinkaan kulkeneet hänen huoneensa ohitse häntä tervehtimättä, tavallisesti lisäten sanat: "Jumalan siunaus sinua seuratkoon!" — Joka sunnuntaiaamuna keräsi hän ympärillensä vähäisen ystäväpiirinsä ja luki yksinkertaisella luonnollisella äänellä rukouksia ja jonkun luvun raamatusta; sen jälkeen hän piti tästä lyhyen selityksen, jota kaikki kuulijat tarkkuudella ja utelijaina kuuntelivat.

Se seikka, että Livingstone niin suuressa määrässä on jaksanut kestää kaikkia niitä vaivoja, joita Keski-Afrikan Eurooppalaiselle sopimaton ilmanala ja vaivaloisen matkustuksen rasitukset ylenpalttisen runsaasti tarjoavat, ei ole yksinomaisesti sanottava hänen lujan ruumiinrakennuksensa, vaan myöskin hänen kohtuullisen ja säännöllisen elämänsä ansioksi. Hänen oma lääkäri-taitonsa pelasti myöskin hänen monta kertaa turmiollisista taudeista, jotka ovat Afrikan ilmanalassa tavallisia, ja jotka olisivat paljon aikaisemmin tappaneet tottumattoman matkustajan.

Olemme koettaneet täten antaa lukijalle kuvan Livingstonen luonteesta ja hänen vaiherikkaasta elämästänsä sekä lyhykäisesti kertoa pääkohdat hänen toimistansa, jotka parhaiten todistavat mikä suuri ja jalo henki asui hänen rinnassansa ja millä uutteruudella hän pitkitti työtänsä, jonka seurauksena viimein oli, ettei hän kotomaassa omaistensa seurassa saanut päättää päiviänsä, vaan kuoli kaukana villien raakalaisten maassa, etäällä kaikista sivistyneistä ihmisistä ilman mitään helläin ja rakkaiden ystäväin apua.

Mutta häntä elähytti aina se toivo, että Kaikkivaltias hänen työllensä antaisi sen menestyksen, että siitä seuraisi siunausta ja edistystä Keski-Afrikan kurjuudessa eläville asukkaille ja toivokaamme, että myöskin niin tapahtuu, sillä ovathan Eurooppalaiset useissa paikoin jo perustaneet uudisasuntoja, lähetyssiirtokuntia ja kauppapaikkoja noiden pimeydessä vaeltavain pakanain keskuuteen, eikä kukaan voine kieltää, että etupäässä tohtori Livingstonen työ, hänen ihmisrakkautta henkivät kirjoituksensa ja uutterat muistutuksensa kotomaansa hallitukselle ovat aikaansaaneet sen, että orjakauppa on englantilaisten sotalaivojen avulla erittäin suuressa määrässä saatu vähennetyksi sekä Atlantin, että Intian-meren puolella. Kaikkien täytyy myöntää, että uuttera ja vaatimaton lähetyssaarnaaja ja matkustaja Taavetti Livingstone on töillään tehnyt nimensä ikuisesti muistettavaksi ja että hän on osoittanut olleensa sellainen ihmiskunnan ystävä, jommoisia sangen harvoin tavataan.

MUISTUTUS.