Colombo oli jumalinen mies, sanoimme juuri. Tämä sielunsuunta hänessä puhkesi täydelliseksi haaveiluksi hänen palattuaan Cubasta ja Jamaicasta. Epäterveellinen ilmanala ja alituinen mielenjännitys oli pannut hänet tautivuoteelle, jossa hän kitui viisi kuukautta. Ne suuret työt, jotka hän oli toimittanut, synnyttivät hänen päähänsä sen hyvin uskottavan luulon, että Jumala oli hänet valinnut aivan tavattomiin töihin. Hän ei enää tyydy maiden löytämiseen Espanjan kruunulle tai millekään maalliselle vallalle; hän tahtoo valloittaa kristikunnalle takaisin Kristuksen haudan ja perustaa Uuden Jerusalemin. Niin, hän on ristiritari nyt.
Mutta tämä hänen haaveksiva luonteensa ei estä häntä pitämästä tarkkaa huolta käytännöllisen elämän vaatimuksista, kuten yllä-mainitut toimet siirtokunnan järjestämiseksi osoittavat. Hänen noustessaan tautivuoteelta, on siirtokunta taas suuressa vaarassa. Indiaanit, urhoollisen ja nerokkaan kazikin Caonabon johdolla, ovat tehneet viimeisen ponnistuksen ja ahdistavat kuokkavieraitaan aika lailla. Mutta veljekset Colombo kokoovat kaikki asekuntoiset miehensä ja ryntäävät huhtikuussa 1495 vihollista vastaan. Tämä voitetaan perin pohjin nykyisen Matanzan aukealla kedolla.
Täll'aikaa olivat kuitenkin siirtokunnasta lähteneet karkulaiset saapuneet Espanjaan ja hovissa tehneet kovia valituksia ja syytöksiä Colomboa ja hänen hirmuhallitustaan vastaan. Tämän johdosta lähetettiin Espanjasta erityinen komisarius — Juan Aguado — asioita tutkimaan. Hän tuli Hispaniolaan 1496 vuoden alussa. Silloin päätti Colombo, joka ei tahtonut alistua tämän herran tutkittavaksi, itse matkustaa Espanjaan asiaansa puolustamaan. Pitkän matkan perästä saapui hän sinne kesäkuun 11 p:nä 1496. Hänen astuessaan maalle Cadizin satamassa, eivät uteliaat katsojat enää nähneet tuota entistä ylpeää, pystypäistä amiraalia, vaan kaapuun ja pääpussiin puetun franciskaani-munkin, joka kaiken kallella kypärin asteli satamasta kaupunkiin.
Mutta hovissa onnistui Colombon puolustaa itseänsä hyvin. Hän oli varsin sukkela kieleltään, kuten jo ennen olemme huomauttaneet. Taitavasti osasi hän nytkin viitata niihin melkoisiin maan-alueisin, jotka hän jo oli voittanut Espanjan kruunulle, ja olihan yhä uusia tulossa, kunhan vain pidettäisiin kiinni aljetusta suunnasta. Pian kyllä aukenisivat kaikki Indian aarre-aitat. Nuori siirtokunta Hispaniolassa vain tarvitsi apua.
Hyväntahtoisesti Colomboa kuunneltiinkin; ja uusi retkikunta oli hänen johdollaan lähtevä tuohon kaukaiseen Kultalaan. Viipyi kuitenkin lähes kaksi vuotta, ennenkun tämä pääsi liikkeelle. Mutta toukokuun 30 p:nä 1498 purjehti Colombo 6 karavellilla ja 200 miehellä ulos San Lucar de Barramedan satamasta lähellä Cadizia kolmannelle retkelleen. Ferron kohdalla jakasi hän laivastonsa kahteen osaan, joista toinen lähti suorastaan Hispaniolaan. Itse purjehti hän toisen osaston etupäässä — 3:l1a laivalla — hieman etelämpään kuin ennen ja saapui heinäkuun 31 p:nä Trinidad nimiselle suurelle saarelle, joka Etelä-Amerikan pohjoisrannikon kanssa yhdessä muodostaa suuren Paria-lahden. Tähän lahteen purkaa vesiänsä valtava Orinoco monen laskuhaaran kautta. Colombo päästi, kuljettuaan lahden poikki, elokuun 5 p:nä ankkurinsa Pato nimiseen satamaan sen länsirannalla. Satunnaisen silmätaudin vaivaamana kun oli, hän ei itse voinut lähteä laivastaan, mutta lähetti osan väkeänsä maalle julistamaan sitä tavallisilla tempuilla Espanjan omaksi. Sinä päivänä — sunnuntaina elokuun 5:nä v. 1498 — Espanjalaiset nyt ensi kertaa panivat jalkansa Amerikan mannermaalle.
Colombo kyllä sen heti mannermaaksi arvasikin. Tarkalla silmällään havaitsi hän ne mahtavat, suolattomat vesivirrat, jotka maalta päin tulvailivat lahden läpi ja kauhealla pauhulla kohisivat ulos sen molemmista salmista. Ne eivät voineet tulla muusta kuin valtavasta joesta, joka juoksi suuren mannermaan halki. "Minä uskon" — kirjoitti hän päiväkirjaansa — "että tämä maa on mannermaa sekä että maallinen paratiisi on täällä." Tuo suuri joki on nyt — niin arveli hän — yksi niitä, jotka raamatun mukaan laskevat ulos paratiisista, ja se seikka myöskin selittää sen hurjan vauhdin.
Colombo ei kuitenkaan ollut ensimäinen Euroopalainen, joka oli löytänyt Uuden Maailman mannermaan. Puhumattakaan Leif Eerikinpojasta ja Islantilaisista, oli jo edellisenä vuonna, 1497, kesä- tai heinäkuussa eräs toinen Italialainen, Giovanni Cabotto, englantilaisella laivalla Bristolista, uudestaan löytänyt Labrador'in, ehkäpä Pohjois-Amerikan koko itärannikon.
Paria-lahdesta ohjasi Colombon laivasto kulkunsa suorastaan Hispaniolaan ja saapui elokuun viimeisenä päivänä Bartolommeon perustamaan uuteen San Domingo nimiseen kaupunkiin saaren kaakkoisrannalla. Siirtokunnan asiat olivat joteskin huonossa tilassa. Indiaanit olivat, raivoissaan vierasten yhä jatkuvista nylkemisistä ja julmuuksista, nousseet uuteen kinastukseen, ja niinikään kapinoitsivat äveriäät espanjalaiset seikkailijat, jotka eivät tyytyneet Bartolommeon komentoon. Colombo ei pystynyt tätä tilaa parantamaan. Hän oli liiaksi raaka voidakseen voittaa ihmisten sydämiä puolelleen. Espanjalaiset eivät saattaneet kärsiä hänen jyrkkää, käskevää olotapaansa. Seuraus oli uudet valitukset hovissa. Karkulaiset Hispaniolasta syyttivät häntä siitä, että hän muka oli pistänyt omaan pohjattomaan säkkiinsä kaikki kullat, joita hän oli antanut indiaanien louhia itselleen San Domingon kaivoksissa; — ja näissä syytöksissä näkyi olevan perää.
Hallitsijat lähettivät uuden komisariuksen asioita tutkimaan, ja niinpä tuli, kun tulikin, elokuun 23 p:nä 1500 Antonio Bobadilla, muuan hovimies, Hispaniolaan. Häntä sanovat ainakin hänen aikalaisensa rehelliseksi ja hurskaaksi mieheksi. Miten lienee ollutkaan asiainhaarain laita, — Bobadilla pani kaikki kolme veljestä — Cristoforon, Bartolommeon ja Diegon — vankeuteen, jossa he istuivat kaksi kuukautta. Sen jälkeen saivat he kahleet jaloissaan La Gorda nimisessä karavellissä matkustaa Espanjaan. Alusta kuljetti katteinina Villejo niminen aatelismies, joka matkalla tahtoi päästää Colombon kahleet; mutta tämä ei siihen suostunut. Raskaat rautaketjut jaloissaan vietiin Amerikan löytäjä marraskuun 22 p:nä 1500 Cadizissa maalle ja jätettiin kaupungin tuomarin huostaan.
Mutta kun hallitsijat, jotka silloin oleskelivat Granadassa, saivat tiedon tästä häpeällisestä käytöksestä niin ansiokasta miestä kohtaan, kuin Colombo kuitenkin oli, antoivat he heti käskyn hänen ja hänen veljiensä laskemisesta vapaiksi, ja Cristoforo sai vastaanottaa armollisen kirjeen, 2,000 dukaatia ja kutsumuksen Granadaan.
Colombon ylpeä luonee oli kuitenkin saanut pahan iskun, jonka haavaa ei edes kuningasten kunnioitus enää saanut umpenemaan. Hän huomasi joutuneensa sysätyksi syrjälle. Viime vuosina, hänen ollessaan retkillään ja Hispaniolassa, olikin koko joukko uusia löytöjä tapahtunut — ilman hänettä. Ja se tietysti hieman harmitti mahtavaa Genualaista. Luettelemme tässä lyhyesti nämä löytöretket.
Vasco de Gama oli v. 1498 vihdoin viimeinkin löytänyt meritien Indiaan, oikeaan Indiaan, ja seuraavana vuonna sieltä palannut, muassaan suuret aarteet. Ja samana vuonna, 1498, oli neljä eri retkikuntaa lähtenyt vesille Espanjan satamista. Alonzo de Hojeda ja Juan de la Cosa, molemmat Colombon seuralaisia hänen ensimäisillä matkoillaan, olivat löytäneet ja kulkeneet Etelä-Amerikan pohjois-rannikon molemmin puolin Paria-lahtea, Surinamista idässä Cabo de la Velaan lännessä. Ja pari viikkoa heitä ennen oli Alonzo Nino, Marigalantan miehiä Colombon ensimäisellä retkellä, tunkeunut Cumanaan saakka Venezuelan rannikolla, niinkuin Hojeda Paria-lahden poikki, ja tämän länsirannalta saanut rikkaan sadon helmiä. Vicente Pinzon, Ninan katteini Colombon ensimäisellä matkalla, oli joulukuussa 1499 löytänyt Brasilian rannikon ja Amazoni-joen suut. Tätä jokea oli hän kuitenkin luullut Ganges-joeksi. Diego de Lepe oli sitten kulkenut Brasilian pohjois-rannikkoa pitkin. Huhtikuussa v. 1500, kolme kuukautta Pinzonia myöhemmin, tuli samalle rannikolle, vaikka hieman etelämmälle, Pedralvarez Cabral. Hänen aikomuksensa oli oikeastaan jatkaa Gaman työtä Indiassa, mutta merivirta oli hänet ajanut Guinea-lahdesta Afrikan rannalla Etelä-Amerikan rannikolle. Löydetylle maalle antoi hän nimen Terra de Santa Cruz, lähetti Portugaliin yhden laivan viemään tietoa tästä löydöstä ja jatkoi sitten matkaansa itään päin.
Etelä-Amerikan pohjois-rannasta tunnettiin siis koko kaistale Cap San Rogue'sta kaakkosessa Cap de la Velaan luoteessa. V. 1500 matkusti Rodrigo Bastidas Panama-kannakselle ja Chiriqui-lahteen saakka.
Näistä retkikunnista oli ainoastaan Ninon tuottanut aineellista voittoa. Ei kultaa eikä mausteita tältä pitkältä rantakaistaleelta tavattu. Pettyneinä kultaisissa toiveissaan olivat retkikunnat kotimatkalla vieneet suuret joukot Bahama-saarten asukkaita muassaan, myydäkseen heitä Espanjassa orjiksi. Colombon antama esikuva oli tuottanut hedelmänsä.
Cristoforo Colombo oli yhä enemmän vajonnut uskonnollisiin haaveiluihin. Hän sepusteli pienen kirjasen, jossa hän koki tyrkyttää aikalaistensa mieliin, kuinka välttämätöntä oli että Jerusalemi jälleen valloitettaisiin mohametilaisilta kristikunnalle. Ja valloituksella oli kiire, sillä 155 vuoden perästä häviäisi tämä matoinen maailma suuren vedenpaisumuksen kautta. Itse tahtoi hän — Cristoforo Colombo — valloitusretkeä johtaa. Mutta siihen tarvittiin tietysti rahaa, ja tätä saataisiin "Indiasta", jonne hän nyt taaskin pyrkii pääsemään. Ja miten lienee ollutkin, hallitsijat toimittivat hänen käytettäväkseen kolme joteskin ränstynyttä karavellia ja yhden pienemmän laivan. Häntä kiellettiin kuitenkin astumasta matkallaan maalle Hispaniolassa.
Tälle neljännelle ja viimeiselle retkelleen otti Colombo mukaansa molemmat poikansa, Hernanin ja Diegon, sekä veljensä Bartolommeon. Veli Diego rupesi papiksi ja jäi Espanjaan. Miehistössä oli 140 henkeä, tällä kertaa ei enää yhtään hoviherraa.
Toukokuun 11 p:nä 1502 lähti pieni laivasto liikkeelle Cadizista ja oli kesäkuun 15 p:nä Martinique nimisen saaren kohdalla Länsi-Indiassa. Sieltä purjehti Colombo (parannettuaan yhden laivoistaan, joka oli mennyt pilalle, muutamassa Hispaniolan satamassa — saaren käskynhaltia ei päästänyt häntä maalle —) Hispaniolan ja Cuban välisen salmen kautta lounaseen päin ja näki heinäkuun 30 p:nä suuren Honduras-niemen rantaviivan edessään. Seuraavana päivänä noustiin maalle pieneen Guanajo-saareen, jossa Colombo tapasi kauppamiehiä Yukatanista. Näiden aluksissa oli suuret joukot tavaroita, jatka osoittivat paljon korkeampaa viljelyskantaa kuin mitä Colombo tähän asti oli näillä maailman kulmilla nähnyt: kauniita puuvillakankaita, taidokkaasti veistetyitä puu-astioita, marmorimaljoja, veitsiä ja kirveitä obsidianista sekä puumiekkoja, joiden terä niinikään oli tästä lasinkaltaisesta aineesta valmistettu. Colombo ei kuitenkaan huolinut lähteä heidän maahansa — tyhmästi kyllä, sillä parin päivän perästä olisi hän purjehtimalla länteenpäin, kuten kauppamiehet viittasivat, tullut Yukataniin ja luultavasti myöskin saanut tietoja Mexikosta, jotka maat todellakin olisivat voineet antaa tukea hänen luulolleen että hän muka nyt oleskeli tuossa kultaisessa Indiassa. Mutta Colombo vain arveli että tarinain ylistämä Cathay Aasian itärannalla oli jossakin läheisyydessä sekä että hän purjehtimalla eteläänpäin tulisi salmeen, joka viepi Indian valtamereen. Tätä ohjelmaa noudattaakseen, ohjasi hän siis ensiksi, kuten rannikon asema vaati, aluksensa itäänpäin, mutta jäi pitkäksi aikaa aaltojen valtaan. Hirveät myrskyt olivat joka päivä ajaa hänen huonot aluksensa syvyyteen, kunnes hän vihdoinkin syyskuun 12 p:nä pääsi Honduras'in itäisimmälle niemelle, jolle hän keventyneellä sydämellä antoi nimeksi Gracias á Dios (Jumalan kiitos!). Purjehdus tästä eteläänpäin kävi sitten helpommasti. Saavuttiin Carial nimisen indiaani-kylän kyljessä olevaan satamaan nykyisen Greytown'in lähellä, jossa hyväntahtoisen väestön avulla laivoja parannettiin ja ko'ottiin ruokavaroja. Pienet, mereen laskevat joet osoittivat olevansa kullan-antavia, mutta kaakkoseen päin olisi tätä metallia vielä enemmän, sanoivat maan-asukkaat. Matkaa jatkettiin siis ja tultiin lokakuun 7 p:nä Chiriqui-lahteen, jonka itärannalla oli maakunta Aburema, nykyinen Veragua. Täällä astui Colombo maalle ja sai asukkailta tietää että 9 päivämatkan perästä suorastaan maan poikki päästäisiin toiselle valtamerelle, jonka rannalla olisi paljon kultaa ja muuta hyvää. Colombo siis nyt tiesi tämmöisen olevan olemassa näillä tienoin, mutta hän arveli — itsepänttäisesti pitäen kiinni vanhasta viisaudestaan — tätä uutta valtamerta Indian mereksi; ja hän teki semmoisen laskun, että nyt ei enää olisi enemmän kuin 10 päivämatkaa Ganges-joelle. Täällä — Veraguassa — luuli hän olevansa Malakka-niemellä ja tahtoi sen eteläisen kärjen ympäri kulkevasta salmesta päästä toisella puolella muka sijaitsevaan suureen mereen. Hän purjehtii sentähden pois — itäänpäin; mutta tropiikien tuimat tuulet pakoittavat häntä palaamaan, ja tammikuussa 1503 on hän kovin surkeassa tilassa olevine laivoineen jälleen Veraguassa. Saatuaan eräältä kazikilta tietää että kultaa löytyisi oikein kosolta lännempänä, lähettää hän sitä etsimään Bartolommeon vahvan väki-osaston etupäässä. Bartolommeo löysikin kultahiekkaa vesistöissä, mutta varsinaista kultamalmia verraten vähäsen. Sitten saatiin tietää että viekas kaziki olikin heitä narrannut ja että rikkahin kultakenttä oli itse Veraguassa. Colombo silloin päätti perustaa siirtokunnan pienen Belen nimisen joen varrelle ja jättää tänne Bartolommeon, purjehtiakseen itse takaisin Espanjaan hankkimaan lisävoimia. Mutta maan-asukkaat katsoivat tätä yritystä karsain silmin ja päättivät hävittää siirtokunnan. Colombo sai tiedon heidän aikeistaan ja pääsi kolmen laivan kanssa turviin joen suuhun; mutta indiaanit pistivät vasta rakennetut pölkkymökit palamaan ja tappoivat yhden hänen laiva-katteineistaan ynnä kokonaisen venheväen kanssa. Bartolommeo, jonka laiva vielä oli ylempänä joessa, joutui saarroksiin ja suljettiin erilleen pää-retkikunnasta. Hän oli kovassa vaarassa. Vasta viikon perästä onnistui Colombon päästä yhteyteen hänen kanssansa. Reipas Pedro Ledesmo ui, käskykirje hampaissaan, kauhean kuohun läpi hänen luokseen. Pian olikin Bartolommeo väkineen veljensä laivalla, mutta hänen oma aluksensa jäi vihollisen saaliiksi.
Kolmella laivalla lähti nyt Colombo tiehensä — etsimään taaskin tuota salaperäistä salmea. Mutta laivat olivat mitä kamalimmassa kunnossa, ja jo oli täytymys jättää niistä yksi ihan hylkynä muutamaan satamaan. Päästiin kuitenkin Daria-lahteen saakka. Mutta jälellä olevat kaksi laivaa uhkasivat niinikään hajota pirstaleisin. Nyt kysyttiin ainoastaan henkien pelastusta, ja kauheiden kärsimysten perästä, joiden kestäessä nuo kurjat hernepalot lensivät toiselta taivaanreunalta toiselle, tultiin onneksi kesäkuun 25 p:nä Jamaican rannalle, jossa Colombo ajoi jo uppoamaisillaan olevat aluksensa maalle. Ainoastaan vähän kansia näkyi veden-pinnan yläpuolella. Se oli täydellinen haaksirikko. Cristoval-lahti, jossa se tapahtui, sai Colombolta nimekseen Santa Gloria (Pyhä kirkkaus). Retkikunnan tila oli joteskin arveluttava. Mutta Colombo kokosi kaiken entisen jäntevyytensä ja neuvokkaisuutensa, vuodattaen rohkeutta alakuloisiin seuralaisiinsa. Indiaanit olivat onneksi hyvin ystävällisiä ja toimittivat vierailleen ruokavaroja. Mutta miten saada sana Hispaniolaan ja apua sieltä haaksirikkoisten poispääsöä varten? Heidän joukossaan oli kaksi urhokasta miestä, Diego Mendez ja Bartolommeo Fiesco, jotka eräänä päivänä elokuussa astuivat kahteen indiaanilaiseen veneesen, ja näiden miehistöksi rupesi kumpaankin 6 Espanjalaista ja 10 indiaanilaista soutajaa. Nämä veneet saapuivat viiden päivän yhtämittaisen soudon perästä Hispaniolaan. Sikäläinen maaherra ei tahtonut uskoa kertomusta Colombon retkikunnan vaiheista ja hädästä, mutta lähetti kuitenkin, kauvan viivyteltyään, laivan Jamaicaan ottamaan selkoa asian todellisesta laidasta. Tätä laivaa kuljetti katteinina Diego de Escobar, joka oli Colombon vihollisia. Hän tosin purjehti saarelle ja näki haaksirikkoisten hädänalaisen tilan, mutta lähti heti laivoineen takaisin, luvattuaan että suurempi laiva muka pian tulisi heitä noutamaan.
Retkeläisten tila kävi nyt kahta kauheammaksi. Indiaanit eivät enää tahtoneet näille vaivaisille antaa ruokavaroja, ja osa upseereista ja miehistöstä nousi kapinaan. Toukokuun 18 p:nä 1504 tapahtui puolueiden kesken julkinen tappelu, jossa kapinoitsijat voitettiin ja heidän päällikönsä Francisco Porras tehtiin vangiksi. Vasta kesäkuun 28 p:nä, retkeläisten oltua kokonaisen vuoden saarella, saapui sinne mainitun Mendezin Hispaniolassa suurella vaivalla vuokraama laiva, joka vihdoinkin pelasti haaksirikkoiset pois ja vei heidät San Domingoon. Kuukauden täällä oltuaan, lähti Colombo poikansa Hernanin ja veljensä Bartolommeon kanssa paluumatkalle Espanjaan, jonne he myrskyisen matkan perästä saapuivat marraskuun alussa v. 1504.
Se oli Cristoforo Colombon viimeinen retki, josta hän nyt oli palannut murtunein voimin. Kotosalla hänestä ei enää paljoa piitattu. Uudet suuret tapahtumat pimensivät hänen nimensä loiston.
Tämä Colombon maanmies oli nyt etupäässä kääntänyt puoleensa maailman huomion. Hän oli syntynyt vuonna 1451 Firenzessä, jossa hän sai huolellisen kasvatuksen paraimmissa oppilaitoksissa. Etenkin hän harrasti tähtitiedettä ja maailmanoppia, kosmografiaa. V. 1493 pääsi Amerigo palvelukseen Berardi nimiseen suureen italialaiseen kauppahuoneesen Sevillassa, joka kruunun puolesta toimitti valmistustyöt Colombon kahta ensimäistä retkeä varten. Vespucci silloin tuli yhteyteen Colombonkin kanssa, ja hänessä heräsi suuri halu löytöretkiin. Ensimäisen merimatkansa sanoo hän tehneensä v. 1498, mutta hänen kertomuksensa siitä on hyvin hämärä.
Toinen matka tapahtui seuraavana vuonna joko Alonzo de Hojedan taikka Diego de Lepen kanssa. Vespucci ei koskaan mainitse niiden johtajien nimiä, joiden retkikunnassa hän matkusti. Mutta sillä matkallaan näki hän Etelä-Amerikan pohjois-rannikon ja kertoi hyvin vilkkaasti havainnoistaan kirjeissä muutamille ystäville. Kirjeet painettiin ja herättivät yleistä ihastusta.
V. 1501-1502 teki Vespucci uuden matkustuksen vasta löydettyyn Brasiliaan, ensiksi tähtitieteilijänä, sitten katteinina yhdellä laivalla. Tällä matkalla kulki hän Etelä-Amerikan melkein koko itärannikon ja oli jo vähällä löytää salmen sen eteläisimmässä päässä. Rio Janeiron lahti löydettiin tammikuun 1 p:nä 1502. Matkan tulokset olivat itsessäänkin melkoiset kyllä, mutta maailman huomio kiintyi niihin vielä enemmän Vespuccin oivallisten kertomusten tähden. Hänen hehkuvat kirjalliset kuvaelmansa uusien maiden luonnosta ja niiden asukkaiden elämän-tavoista saavuttivat aivan tavatonta mieltymystä ja olivat pian koko sivistyneen maailman käsissä, ne kun ennen pitkää käännettiin ranskan-, saksan-, ja englannin-kielille. Amerigo Vespucci oli päivän sankari, ja häntä kunnioitettiin Uuden Maailman löytäjänä. Tätä nimeä käytettiin, näet, nyt ensi kertaa vasta löydettyjen maiden nimityksenä. Vapaana niistä ennakkoluuloista, jotka kaiken aikaa hämärsivät Colombon silmää, oli Vespucci pian saanut selville että maa, jonka rannikko oli niin pitkä ja virrat niin valtavat, oli ihan toinen kuin Vanha Maailma, ihan uusi mannermaa; sillä mitä hän täällä näki ei ensinkään soveltunut siihen, mitä sivistynyt ja oppinut maailma tunsi Indiasta.
Vespuccinkin onnen-tähti kuitenkin pian rupesi sammumaan. Hän sai Portugalin hallituksen toimittamaan retkikuntaa sen salmen löytämistä varten, joka vei Amerikan eteläpäästä toiseen valtamereen, mutta laivasto osaksi hukkui, osaksi hajaantui, ja yritys meni aivan hukkaan, ell'ei ota lukuun sitä että Vespucci sai perustetuksi ensimäisen siirtokunnan Brasiliaan. Palattuaan takaisin Portugaliin sai Vespucci vain nuhteita vaivoistaan. Hän meni sitten Espanjan palvelukseen, jossa hän nimitettiin merikarttalaitoksen päälliköksi ja pysyi siinä virassa kuolemaansa saakka v. 1512.
Cristoforo Colombolta oli, hänen suureksi harmikseen jo v. 1500 riistetty hallitusoikeus hänen löytämissään maissa. Niin kauvan kuin kuningatar Isabella oli elossa, ei kuitenkaan koskettu niihin tuloihin, joita hänellä entisen sopimuksen mukaan oli oikeus sieltä nauttia. Mutta Isabellan kuoltua peruutti kuningas Ferdinand tämän oikeuden, ja kruunu korjasi Colombonkin osan. Vanha juttu mainion löytöretkeilijän suuresta köyhyydestä hänen viimeisinä vuosinaan on kuitenkin perätön. Colombolta on vieläkin kirjeitä tallella, jotka osoittavat että hän tähän aikaan pojallensa Diegolle, joka palveli hovissa ja seurusteli maan mahtavimpien kanssa, tuon tuostakin lähetti suuria summia; ja kuollessaan jätti hän jälkeensä omaisuuden, jonka avulla Diego voi päästä naimisiin suurisukuisen, mutta köyhän aatelisneiden kanssa. Colombo ei ollut niitä miehiä, jotka niin hevillä päästävät kullat käsistänsä. Niin jumalinen ja haaveiluun asti hurskas kuin hän olikin, ei hän suinkaan unohtanut tämän maailman asioita eikä omaa etuansa. Unelma pyhän haudan valloittamisesta saa jäädä sikseen, kun esim. tulee kysymykseen hänen hallitusoikeutensa Länsi-Indiassa, jotka hän väkisinkin kokee saada takaisin ja jälkeläisilleen turvatuiksi —vaikka turhaan. Tässä tarkoituksessa hännystää hän viime päivinään hovin perässä paikasta paikkaan — aivan kuin ennen aikaan —, mutta kuningas ei ota häntä kuullakseen. Vuonna 1506 on hän siten hovin kanssa saapunut Valladolidin kaupunkiin. Täällä pettävät viimeisetkin voimat, loppu on käsissä. Molemmat pojat ovat näinä hetkinä hänen luonaan, ja rakkaan Diegonsa helmassa henkäisee Amerikan löytäjä toukokuun 21 p:nä 1506 viimeisen huokauksensa.
Hänen maalliset jäännöksensä, — käärittynä munkkikaapuun, kuten hän itse oli tahtonut —, pantiin ensiksi läheisen franciskanien luostarin hautaholviin. Kolmenkymmenen kahden vuoden perästä joutuivat ne viimein Diegon lesken, Indian varakuningattaren Maria de Colon y Toledo'n, toimesta San Domingon kirkkokuorin hautaholviin. Maanjäristys, joka 1700-sataluvulla hävitti tämän kirkon ja sen hautaholvinkin, pyyhkäisi Colombon tomun tietämättömiin.
Sevillaan pystytettiin v. 1513 hänen haudalleen — Colombon luut lepäsivät sielläkin jonkun aikaa — muistopatsas, johon piirrettiin kirjoitus:
A Castilla y a Leon nuevo mundo dió Colon.
(Castillalle ja Leonille antoi Colon uuden maailman).
Genovan kaupunki on niinikään mainiolle pojalleen pystyttänyt kauniin muistopatsaan, joka paljastettiin marraskuun 9 p:nä 1862.
Colombon luonne selvenee tietysti paraiten hänen teoistaan. Suuret aatteet liikkuivat hänen aivoissaan, hän oli yritteliäs, kekseliäs, rohkea ja voimallinen, ystäväinsä seurassa iloinen ja puhelias, hän harrasti uskontonsa kunniaa ja oli itse liiankin jumalinen; mutta hän ei ymmärtänyt kaikkein ihmisten synnynnäisiä oikeuksia eikä niistä mitään välittänyt. Löytämiensä maiden asukkaita piti hän "huonompina ihmisinä", tavaranansa, jotka eivät ansainneet parempaa kohtelua kuin sieluttomat luontokappaleet. "Itse hän heitä möi kuin metsän riistaa ja ajoi heitä verikoirilla takaa." Rahaa ja rikkautta piti Colombo, huolimatta kummallisesta hurskaudestaan, kenties suurimmassa kunniassa kaikesta maailmassa. Niinpä kirjoittaa hän muutamassa kirjeessä neljänneltä matkaltaan — kesken hartaimpia hengellisiä haaveitansa —: "Kulta on kuitenkin parahinta kaikesta. Kullalla luopi ihminen rikkautta, ja rikkaudella tekee hän tässä maailmassa kaikki mitä tahtoo. Niin, sillä jopa saattaa lähettää sieluja paratiisiinkin."
Colombo kirjoitteli mielellään ja paljon. Häneltä on vielä tallella koko joukko kirjeitä, kertomuksia ja väitöskirjoja. Muutamat painatti hän itse.
Hänen ulkomuotoaan kuvailee eräs aikalainen vuodelta 1501 seuraavasti: "Amiraali on suurikasvuinen, voimakas, vielä pystypäinen mies. Kasvot ovat pitkulaiset, teirenpilkut punaverisillä poskilla, nenä koukeroinen, kirkkaat silmät täynnänsä vilkkautta. Hiukset, alkuansa punaiset, ovat viime vuosina harmaantuneet."
Colombon jälkeläisistä on huomattava että poika Diego jo v. 1508 sai takaisin kaikki isänsä arvonimet ja oikeudet. Amiraalina ja varakuninkaana hallitsi hän Espanjan suuria alusmaita Amerikassa kuolemaansa saakka v. 1528. Hänen naimisistaan herttuallisen Alba-suvun tyttären kanssa lähti joukko loistavia sukuja. —Diegon poika Luis myi v. 1536 Kaarle viidennelle kaikki varakuninkaalliset oikeutensa. V. 1578 sammui Colombon suku miespuolelta, mutta elää naispuolelta vielä tänä päivänäkin.
Cristoforon molemmat veljet, Bartolommeo ja Diego, kuolivat naimattomina. Samaten myöskin hänen poikansa avioliiton ulkopuolelta, Hernan Colon, jaloluontoinen, hienosti sivistynyt, vaatimaton herra. Hän luki ja tutki paljon, kokoillen muun muassa aikakautensa ehkä suurimman ja kallisarvoisimman yksityisen kirjaston.
Colombo oli alkanut espanjalaisten seikkailijain kultaisen aikakauden. Neljänkymmenen vuoden kuluessa hänen kuolemastaan toimittavat Espanjalaiset nyt hämmästyttäviä töitä löytöretkien ja valloitusten alalla. Ja uusiin voittomaihin rientää parvi toisensa perästä innokkaita, rohkeita, kullanhimoisia ihmisiä kaikista säädyistä — onnen-onkijoita kaikki tyyni.
Tähän ihmisluokkaan on luettava sekin mies, jolle tulee kunnia Tyvenen Meren löydöstä. Hänen nimensä oli Vasco Nunes Balboa, rappeutunut aatelismies Estremadurasta Espanjassa. Siirtolaisena Hispaniolassa harjoitti hän jonkun aikaa maanviljelystä, mutta kyllästyi eräänä kauniina päivänä siihen ja piiloutui — matkarahan puutteessa — Enciso nimisen lakimiehen omistamaan laivaan, joka oli menossa Dariaan perustamaan siirtokuntaa. Santa Maria del Antiguan nimellä perustettiinkin tämmöinen Uraba-lahden länsirannalle; mutta siirtolaiset tekivät Balboan johdolla kapinan Encisoa vastaan, panivat tämän laivaan ja lähettivät hänet takaisin Espanjaan.
Balboa, joka nyt valittiin siirtokunnan hallitusmieheksi, järjesti pontevalla voimalla tämän asiat, muodostaen, näet, varsinaisen ryövärivallan, joka laski allensa läheiset indiaani-heimot ja säälimättömällä julmuudella ryösti kaikki mitä heillä oli. Muutamalla ryöstöretkellään sai Balboa kuulla puhuttavan suuresta merestä, joka olisi kuuden päivämatkan päässä eteläänpäin ja jonka rannalla rikas kultala tavattaisiin. Sinne sitä mennään. Syyskuussa v. 1513 lähti Balboa parin sadan Espanjalaisen kanssa, joiden kapineita 600 indiaania kantoi, liikkeelle pohjois-rannikolta, samosi joukkoineen vuorten poikki ja aarniometsäin halki, voittaen vaarat ja vaivat, ja saapui vihdoin syysk. 25 p:nä Cordillerien vuorten korkeimmalle harjalle, josta ihastunut retkikunta näki edessään äärettömän valtameren. Neljä päivää kuljettiin nyt vuoren rinnettä alaspäin, kunnes syysk. 29 p:nä seisottiin San Miguel-lahden partaalla Etelämeren rannikolla.
Rannikon asujamilta sai Balboa tietää että etelämpänä olisi olemassa erinomattain kultarikkaita maita ja väkirikkaita, suuria kaupunkeja, joissa vilkasta kauppaa käydään. — Tätä tarinaa oli m.m. kuulemassa Balboan lähin apulainen, muuan laiha, kalpea, mustaverinen mies, jonka silmistä kävi kamala ja kavala katse. Se oli Francisco Pizarro. Tapaamme hänet myöhemmin.
Mutta Balboa palasi takaisin, tehtyään kaikki seudun kazikit veronalaisiksi. Ja paluumatkalla ryöstettiin maan-asukkaiden kylät paljaiksi, hävitettiin ja poltettiin. Ihan syyttömästi hakattiin indiaaniparkoja laumottain maahan, Espanjalaisten verikoirat repivät heitä hampaissaan, ja sammumaton viha valko-ihoisia vastaan sytytettiin sitä ennen ystävällisten heimojen sydämiin. Lastattuna kullalla ja helmillä — ja luultavasti myöskin hyvällä omatunnolla — palasi Balboan kunnianarvoisa retkikunta tammikuussa 1514 takaisin Uraba-lahdelle.
Balboa lähetti sitten suorastaan Espanjaan laivan — viemään tietoa merkillisestä löydöstä ja paljon kultaa. Täten toivoi hän saavansa Encisoa vastaan tekemänsä kapinan anteeksi ja tietysti tulevansa asianomaisesti vahvistetuksi käskynhaltiaksi siirtokunnassa. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Espanjasta oli lähetetty Pedrarias de Avila käskynhaltiaksi Dariaan ja hänen kanssaan loistava seurue aatelismiehiä ja sotureita. Balboa nyt nimitettiin adelantadoksi, maaherraksi, Etelämeren rannikolle, mutta alistettiin Avilan käskettäväksi. Tässä virassaan oli Balboa tavattoman toimekas. Hän aikoi m.m. etsiä tuon rikkaan kultamaan etelässä. Sitä varten tarvittiin laivasto. Kun sopivia laivapuita ei ollut saatavissa etelärannikolla, hinautti hän niitä aarniometsäin halki indiaanein hartioilla pohjoisrannasta asti; ja kun ainekset saatiin perille, olivat ne kelvottomat, jonka tähden sanomattoman vaivaloinen hinausretki oli tehtävä uudestaan. Mutta se tehtiin; ja Balboa oli juuri kerjennyt saada neljä sotaprikiä valmiiksi, kun Pedrarias de Avila kutsutti hänet Santa Mariaan. Kuninkaan käskynhaltia oli ruvennut epäilemään alapäällikköään ja katseli karsain silmin hänen suuria varustuksiansa. Päästyään Santa Mariaan vangittiin sentähden Balboa heti, ja lahjottu oikeus tuomitsi hänet kapinallisista vehkeistä kuolemaan. Eikä se ensinkään auttanut että hän oli — Avilan vävy. Tyvenen Meren löytäjän kaula katkesi mestauspölkyllä v. 1517.
Balboan rakentamaa laivastoa käytettiin muihin yrityksiin — pohjosessa päin, jolloin Fernandez de Avila, Pascual de Andegoya ja Hernandez de Cordova valloittivat Nicaraguan. Darian siirtokunta itse eli Kultainen Castilia, kuten sitä siihen aikaan nimitettiin, joutui tykkänään rappiolle. Indiaaniväestö hävitettiin, maanviljelys jäi sikseen, ja erämaa ja liejukuume pääsivät vanhoille valloilleen. Viimein lähtivät Espanjalaisetkin sieltä tiehensä kaikki tyyni ja muuttivat Etelämeren rannalla olevaan Panamaan, joka silloin tuli uusien, merkillisten yritysten alkupisteeksi, kuten vastedes saamme nähdä.
Tyvenen Meren löytö olisi, niin suuri kuin se itsessään olikin, kuitenkin jäänyt puolinaiseksi, ell'ei mitään meritietä sinne ja siten Amerikan länsirannikolle niinikään olisi löydetty. Tämän seikan oivalsivatkin tietysti heti Espanjalaiset, jotka samaa tietä pyrkivät Maustesaarille. Jo v. 1515 koki muuan Diaz de Solis etsiä pääsytietä Balboan löytämään mereen, mutta La Plata-lahden rannalla tappoivat hänet alku-asukkaat, ja hänen retkikuntansa palasi takaisin kotia.
Sen salmen löytäjäksi, joka Amerikan eteläisimmästä osasta viepi Tyveneen Mereen, tuli Portugalilainen Fernao Magalhaens. Hän oli syntynyt vuonna 1480, kunnosti itseään Indiassa ja taisteli mohrilaisia vastaan Afrikassa, mutta joutui esivaltansa epäsuosioon ja vetäytyi yksityis-elämään. Harjoitellessaan nyt kosmografillisia ja meritieteellisiä opintoja, tuli hän siihen vakuutukseen, että Maustesaarille paraiten päästäisiin Balboan löytämän valtameren poikki, kunhan vain löydettäisiin siihen johtava salmi, jonka olemassa-oloa hän ei epäillyt.
Magalhaens kääntyi Espanjan hallituksen puoleen ja saikin käytettävikseen viisi laivaa, jotka syyskuussa 1519 lähtivät liikkeelle Lucar de Barramedan satamasta. Retkikunta saapui Brasilian rannikolle 8:n leveysasteen alla ja purjehti, tarkasti tutkien kaikkia sen lahtia, etelään päin, kunnes se vihdoin, vietettyänsä talven pienessä San Julian nimisessä lahdessa ja kadotettuaan myrskyssä yhden laivan, lokakuun 10 p:nä 1520 tuli korkean kallioniemen kohdalle, jolle annettiin nimi Cabo de las Virgines. Ja sen takana aukeni retkeläisten eteen tuo kauvan kaivattu salmi. Kolme viikkoa kesti matkustus sen eksyttävän saariston kautta, sen luikertelevien, kapeiden pikku-salmien läpi, ulapalta ulapalle; mutta vihdoin, marraskuun 18 p:nä 1520, päästiin Cabo Deseadon ohitse ulos Suuren valtameren lakeudelle — nyt enää ainoastaan kolmella laivalla, sillä yksi oli taas menetetty sillä tavoin, että miehistö tappoi sen katteinin ja purjehti tiehensä takaisin Espanjaan.
Mutta löydetyn salmen kautta oli nyt viimeinkin päästy vesitietä myöten siihen suureen valtamereen, joka yhdessä Atlantin kanssa yhdistää Euroopan Aasiaan ja muinaiseen Indiaan. Tapaus oli siis maailman-historiallisesti tärkeä; ja tuolla pitkällä salmella on vieläkin Magelhaensin nimi.
Cabo Deseadosta purjehti Magalhaens sitten pohjoseen päin pitkin Etelä-Amerikan länsirannikkoa 37 leveysasteelle saakka, josta hän rohkeasti kääntyi luoteesen päin, todistettuansa että Uusi Maailma ulottui yhä edemmäs pohjoseen.
Loppupuoli Magalhaensin matkaa, joka tuli vieläkin tärkeämmäksi kosmografian puolesta, ei koske suorastaan aineesemme, jonka tähden tässä siitä vain muutamalla sanalla muistutamme. Neljä kuukautta yhtä mittaa purjehti Magalhaens tuon äärettömän valtameren lakeuksia — ja retkeilijöitä suosi alinomaa myrskytön ilma, jonka tähden merelle annettiin nimi Tyven (El pacifico). Vihdoin marraskuun lopussa 1521 tultiin, kun tultiinkin, Filippinien saaristoon, jossa Matan-saaren asukkaat mainion Magalhaensin tappoivat. Kolmesta laivasta onnistui ainoastaan yhden, Viktorian, Afrikan eteläpuolelta, tuhannet vaivat kestettyään, mutta rikas maustelasti Molukkeilta muassaan, päästä takaisin Espanjaan. Sen päällikkönä oli Sebastian del Cano ja se oli tehnyt ensimäisen matkan maapallon ympäri. Cano sittemmin aateloittiin ja sai vaakunakseen maapallon kuvan, johon oli piirretty kirjoitus: Primus me circumdedisti (Sinä ensimäisenä minun ympärini kuljit). Kertomuksen tästä merkillisestä matkasta kirjoitti Italialainen Antonio Pigafetta, joka kaiken aikaa oli retkikunnan muassa.
Tähän asti olivat espanjalaiset löytöretkeilijät matkoillaan Amerikassa melkein yksinomaan tulleet yhteyteen ainoastaan sivistymättömäin luonnonihmisten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet minkä vaaran nuo merentakaiset vieraat heille ja heidän maillensa toivat. Eivätkä he liioin sanottavaan vastarintaan kyenneet.
Vakavaa vastustusta saatiin kokea vasta sitten, kun tultiin tekemisiin Amerikan sivistys- ja viljelyskansojen kanssa. Olemme jo edellisessä kertoneet missä nämä sivistyskansat olivat tavattavissa ja antaneet lyhyen kuvauksen heidän viljelyskannastaan.
Niinpä nyt oli Yukatanin niemimaa ja nykyinen Mexiko (lue: Meijiko) sivistyneiden heimokuntain hallussa. Ja varsinkin Mexikossa oli tämä sivistys saavuttanut kylläkin korkean asteen. Annamme seuraavassa lyhyen kertomuksen sen ja Mexikon valtakunnan kukistuksesta.[6] — Cuban saarella oli maaherrana Diego Velasquez, muuan Cristoforo Colombon entisiä seuralaisia. Yhdessä useiden muiden seikkailijain kanssa toimitti hän v. 1517 kolme laivaa löytöretkelle länteen päin. Sitä johti aatelismies Hernandez de Cordova. Matkallaan löysivätkin nämä retkeläiset nyt Yukatanin niemimaan ja näkivät suureksi hämmästyksekseen maya-kansan rikkaan viljelyksen: väkirikkaita kaupunkeja temppeleineen palatsineen, oivallisesti viljeltyjä vainioita, hienopukuisia asukkaita. Mutta nämä asukkaat esiintyivät vihollisina Espanjalaisia vastaan, ja täynnään vammoja palasi Cordovan joukkokunta takaisin Cubaan, jossa hän itse ja puolet hänen miehistään pian kuolivat haavoihinsa. — Uusi retkikunta, Juan de Grijalvan johdolla, pantiin kuitenkin jo seuraavana vuonna toimeen. Se tunkeusi nykyiseen Tampicoon eli Tanuco-joen suuhun asti, nähden kaikkialla Mexikon lahden etelärannoilla rikkaita yhteiskuntia. Tabascossa teki oikeutta rakastava Grijalva ystävyyttä asukkaiden kanssa, ja nykyisen Vera Cruz'in tienoilla harjoitettiin vaihtokauppaa, jossa retkikunta kokosi melkoiset aarteet jalokiviä, kultaa ja kauniita kankaita. Epäterveellinen ilmanala pakoitti kuitenkin retkikunnan palaamaan.
Mutta Cubassa hommasikin jo Velasquez uutta retkeä. Sen päälliköksi tuli mies, jonka loistava sotilasnero oli tekevä lopun koko Mexikon kultaisesta valtakunnasta. Tämä mies oli Fernando Cortez, espanjalainen aatelismies Estremadurasta. Hän oli jo 1504 tullut Uuteen Maailmaan etsimään kultaa ja kunniaa. Tähän aikaan, 1519, oli hän 34 ikävuodellaan, oli voimakas, jäntevä, reipas, oli sivistyneempi kuin useimmat muut tämän ajan seikkailijat, oli teräväpäinen, sukkela, neuvokas, hurjuuteen saakka rohkea, päättäväinen, viekas — ja arvelematta petollinen kuin tarvittiin. Samalla oli hän melkein narrimaisuuten asti "jumalinen", ja katolisuskon voittokulku ympäri maailmaa oli hänen mieli-aatteenaan. Naiset tästä loistavasta ristiritarista erinomattain pitivät, — ja hän heistä.
Tämmöinen oli se mies, jota Velasquez tahtoi käyttää omiin valloitus-tarkoituksiinsa. Cortez oli hänen sihteerinään ja samalla myöskin tuomarina San Iagossa, niinikään naimisissa erään Velasquezille sukulaisuudessa olevan naisen kanssa. Kun laivasto oli lähtemäisillään, katui Velasquez kauppaansa ja aikoi ottaa päällikkötoimen Cortezilta pois, mutta tämä sai hyvissä ajoin tiedon Velasquezin tuumasta ja purjehti tiehensä ihan hänen nenänsä alta, jättäen suuttuneen kuvernöörin rannalle kiroilemaan.
Retkikunnassa oli 400 miestä espanjalaista jalkaväkeä, 200 indiaania, 16 ratsumiestä ja 14 kanoonaa. Laivoja oli 11. Cortezin kenraalikuntana oli loistava joukko nuoria aatelismiehiä: hurjan urhokas ja iloinen ritari Pedro deAlvarado, ponteva Velasquez de Leon, Hondurasin valloittaja Cristoval d'Olid, jaloluontoinen Gonzalo de Sandoval, retken historioitsija Bernal Diaz y.m. Kaksi pappiakin oli muassa.
Laivasto laski mannermaalle mainitun Tabascon luona, jonka asukkaat nyt tekivät jyrkkää vastarintaa, kunnes koko päivän taisteltuaan taipuivat rauhaan ja sitten siinä uskollisesti pysyivätkin. Heidän kazikiltaan sai Cortez lähtiessään muiden lahjojen joukossa kauniin orjattaren, Marinan, joka seurasi Espanjalaisia tulkkina ja muutenkin oli Cortezin hyvänä enkelinä koko tällä monimutkaisella matkalla. Huhtikuun 21 p:nä 1519 saavuttiin Mexikon valtakunnan alueelle ja noustiin maalle nykyisen Vera Cruz'in tienoilla. Täällä tuli Mexikon keisarin maaherra Cortezin puheille ja pyysi saadaksensa tietää mitä vieraat tahtoivat. Cortez vastasi tulevansa suuren, merentakaisen hallitsijan käskystä, tuodakseen keisarille lahjoja ja kirjallista sanomaa, ja pyysi vapaata pääsyä maan pääkaupunkiin. Mexikolainen maaherra silloin toimitti juoksijain kautta, jotka valtakunnan hyvillä teillä kuljettivat postia, keisarille tiedon muukalais-armeijan tulosta. Sanoma oli piirretty hieroglyfi- eli kuvakirjaimilla agavepaperille, — kirjoitustapa, jossa vanhat Mexikolaiset olivat saavuttaneet hämmästyttävän taidon.
Mexikon valtakunta, jonka kanssa Cortez nyt oli tullut ensimäiseen tuttavuuteen, ulottui maya-valtiosta Yukatanissa Coloradon ja Rio del Norten erämaihin asti. Rannikon alangoilta nousi maa, jonka yhteisenä nimenä oli Anahuak, vähitellen sisämaan ylätasangoille, laaksojen ja ylänköjen vaihdellessa monin kerroin. Majesteetilliset vuorikeilat, joista useat oli tulivuoria, kohottivat siellä täällä lumipeittoiset huippunsa pilviin. Noin 30 penikulmaa rannikolta oli Mexikon ylälaakso, mainiosti viljelty tasanko täynnään kukoistavia kaupunkeja ja kyliä. Keskeltä laaksoa kohtasi ihastuneen matkustajan silmää, joka ympäröivältä vuorelta katseli sinne alas, viisi järveä, joiden kohdalta suuren pääkaupungin palatsit ja temppelitornit välkkyivät auringon valossa. Se oli Tenochtitlan, sittemmin Mexikoksi nimitetty.
Maan korkea kukoistus oli saanut alkunsa Toltekeista, lahjakkaasta nahua-kansasta, joka täällä 500 vuotta oli rauhan töitä harjoittanut ja perustanut rauhalle rakennetun vakiomuodon. Tieteet ja taiteet olivat heidän aikanaan saavuttaneet huomattavan asteen. Varsinkin kutoma- ja metallitöissä olivat Toltekit mestareita. Mutta tapojen ylenmääräinen hienostuminen oli vaikuttanut turmiollisesti kansan sotalaitokseen, ja toiset, voimakkaammat heimokunnat ottivat maan haltuunsa. Espanjalaisten tullessa oli vallalla Aztekien sotainen sukukunta, joka entisten valtain raunioille oli perustanut mahtavan pappis- ja sotilasvaltion, laskien voitetut heimokunnat osittaiseen orjuuteen. Toltekien aikana oli sotajumalan verinen uhripalvelus jättänyt sijaa lempeämmille uskonnollisille menoille, mutta Aztekit sen jälleen elähyttivät; ja monen voitetun vihollisen veri juoksi taas Huitzilopochtlin, sotajumalan, alttarilla. Muinoin rajoitettu kuninkaanvalta oli Aztekien hallitessa käynyt melkein rajattomaksi yksinvallaksi. Pappis- ja sotilassäädyt olivat mahtavimmat. Varsinainen kansa, suuri enemmistö, kitui osittaista orjuutta, ja valloitetut naapuriheimot vihasivat Aztekien rasittavaa iestä. Kuitenkin olivat Aztekit huolellisesti säilyttäneet maan aineellisen sivistyksen, osaksi sen henkisenkin. Paitsi julmaa Huitzilopochtlia, sota- ja kansallisjumalaansa, palvelivat hekin ylimmäistä olentoa, "tuntematonta jumalaa", sekä lempeää Tezkatlipokaa, "maailman sielua".
Huitzilopochtlin alttarille oli kukistettujen heimokuntain kuitenkin joka vuosi suorittaminen alentava verivero, ja he ikävöivät pelastusta ikeestänsä. Tätä ikävöimistä ilmaisi taru valkoisesta ja lempeästä Quetzalkoatlista, puolijumalasta, joka muka kerran oli opettanut Anahuakilaisille maanviljelyksen ja lempeitä, puhtaita tapoja, mutta sitten Huitzilopochtlin palvelusta paeten kadonnut itäisen meren avaruuteen, josta hän kuitenkin kerran oli palaava takaisin pystyttämään uudestaan Toltekien valtaa Anahuakin asukkaiden onneksi.
Mexikon hallitsijana Espanjalaisten tullessa oli nyt azteki Montezuma, julman Huitzilopochtlin harras palvelija, mutta heikko ja taika-uskoinen ruhtinas. — Kun sen tähden rannikkomaaherran kuvallinen kertomus Cortezin tulosta saapui, luuli Montezuma että jo olikin Quetzalkoatl maahan tullut valtakuntaansa perimään.
Käsky pantiin sentähden rannikolle menemään että vieraiden tuli lähteä tiehensä maasta. Mutta samassa lähetti Montezuma runsaat lahjat: kaksi suurta kiekkokilpeä, toinen kullasta, toinen hopeasta; kypärin täynnänsä kultajyväsiä, kauniita kankaita ja joukon kalliita koristuksia. Nämä kuitenkin vain enemmän kutkuttivat Espanjalaisten kullanhimoa, eikä paluumatkasta ollut puhettakaan. Cortez vastasi mexikolaiselle maaherralle ett'ei hän millään mokomin voinut luopua aikeestaan tulla itse keisarin puheille.
Valtansa merkiksi perusti Cortez nyt lähelle maalle-nousupaikkaansa linnoituksen ja kaupungin, jolle annettiin nimi Villa rica de la Vera Cruz (totisen ristin kultainen kaupunki), asetti siihen ennakolta virkamiehet ja nimitytti itsensä niiden kautta "Espanjan kruunun nimessä" valloitusretken päälliköksi, tekeytyen siten riippumattomaksi Velasquezista.
Montezuman käskystä kieltäytyivät ympärystön asukkaat antamasta retkeilijöille ruokavaroja, mutta näitä saatiin pohjoisempana olevan Cempoalan totomakilaiselta kazikilta, jonka vastikään oli täytynyt notkistua Aztekien ikeen alle, vaan joka heitä vihasi ja vielä uskalsi niskoitella heitä vastaan.
Jätettyään 150 miestä varustusväeksi Villa Ricaan ja kapinallisen vehkeen johdosta upotettuaan laivansa, jott'ei kenkään voisi ajatellakkaan peräytymistä — lähti Cortez elokuun 16 p:nä matkalla maan sisäosaan 300 jalkamiehen, 15 ratsun ja 7 tykin kanssa. Cempoalassa yhdistyi hänen joukkoonsa 1,300 totomakilaista soturia.
Kolmen päivän vaivaloisen matkan perästä saavuttiin Tlascala eli "Leipämaa" nimisen vapaavaltion alueelle. Tämä tasavalta oli niinikään sotakannalla Aztekeja vastaan, jotka senkin tahtoivat laskea valtansa alle. Sen kansa oli Anahuakin urhokkaimpia heimokuntia, ja sen vapaat miehet pitivät menestyksellä puoltaan Aztekien anastushankkeita vastaan. Mutta Euroopalaisia pitivät Tlaskalaiset vihollisina, ja vasta ankarain tappelujen perästä ratkaisivat Cortezin kanoonat taistelun Espanjalaisten eduksi. Tlaskalan urhokas, ritarillinen sotapäällikkö Xikotenkatl lakkasi taistelemasta ainoastaan hallituksen nimenomaisesta käskystä; ja nyt syntyi Espanjalaisten ja Tlaskalan miesten kesken liitto, jonka nämä loppuun asti vilpittömästi pitivät.
Cortez oli uskonnollisessa innossaan tähän-astisilla lepopaikoilla hävittänyt maan-asukkaiden jumalain-kuvat, ripustuttaen heidän temppeleihinsä sen sijaan neitsyt Maarian ja muiden pyhimysten kuvia: mutta Tlaskalassa sai varovainen espanjalainen pappi hänet tästä hankkeesta luopumaan. Tlaskalan miehet pitivät kovasti kiinni uskonnollisestakin arvostaan, ja heidän pyhimpiä tunteitansa olisi ollut vaarallista käydä liian kovasti loukkaamaan.
Tlaskalasta kuljettiin rikkaasen Cholula nimiseen kauppakaupunkiin, jonka asukkaat Montezuman käskystä yrittivät vastarintaa; mutta Cortez houkutti kaikki heimokunnan päälliköt suureen temppelipihaan ja surmautti heidät petollisesti kaikki tyyni, jonka jälkeen Tlaskalaisetkin ryntäsivät kaupunkiin ja teurastivat yhdessä Espanjalaisten kanssa tuhansittain paikkakunnan viattomia asukkaita, — urosteko, joka historiassa on saanut nimityksen "Cholulan verilöyly."
Huhu tästä hirmutyöstä kävi Cortezin edellä, eikä enää mikään kaupunki Espanjalaisten tiellä uskaltanut häiritä heidän kulkuaan. Popokatepetl'in (Suitsuavan vuoren) ja Iztaccihuatl'in (Valkoisen neitsyen) nimisten vuorijättiläisten välistä kuljettiin nyt Mexikon ihanaan laaksoon. Mitä lähemmälle pääkaupunkia tultiin, sitä enemmän hämmästytti retkeläisiä seudun rikkaus ja viljelyksen loisto. Noiden kaunisten järvien ympärillä, jotka nyt ovat melkein kauttaaltaan kuivina ja muunnettuina suola-aroksi, oli sadottain kyliä ja kaupunkeja; ja vesillä vilisi tuhansittain aluksia ja lautoille rakennettuja puutarhoja; jotka kaikki kulkivat pääkaupunkiin päin. Tämän kiiltelevät palatsit ja temppelit (teokalliot) näkyivät jo kaukaa. Maatie tähän kaupunkiin, joka oikeastaan oli saarella suurimmassa järvessä, meni pitkin neljää patoa; ja kun näihin rakennetut vipusillat nostettiin ylös, oli pääsy maan puolelta kaupunkiin ehkäisty. Itse kaupunkiakin risteili lukuisat kanavat.
Marraskuun 8 p:nä 1519 marssi Cortezin joukko sisään Tenochtitlaniin. Montezuma, joka kaiken aikaa oli uusilla lahjoilla kokenut saada vieraita palaamaan, ryhtymättä kuitenkaan mihinkään vastarintaan, oli itse loistavassa puvussa ja loistavan saattojoukon kanssa vieraita vastassa. Espanjalaisille annettiin sitten kortteriksi suuri, linnoituksen tapainen palatsi, johon he asettuivat kuin hyvin varustettuun sotaleiriin ainakin. Montezuma ja Cortez kävivät nyt vuorotellen toinen toistaan tervehtimässä, ja Cortez selitti saaneensa hallitsijaltaan toimeksi kääntää Montezuman ynnä koko hänen kansansa kanssa kristinuskoon. Montezuma arveli omaa uskoaan yhtä hyväksi ja oli yhä sittemminkin tässä asiassa taipumaton. Vieraita sanoi hän kuitenkin, tyhmästi kyllä, luulevansa Quetzalkoatlin jälkeläisiksi ja lupasi maksaa Espanjan kuninkaalle veroa. Cortez päätti nyt ottaa Montezuman vangiksi, päästäkseen hänen kauttansa maan herraksi. Niinpä lähti siis hurjan uskalias espanjalainen päällikkö eräänä päivänä rohkeimpien toveriensa kanssa Montezuman palatsiin häntä "tervehtimään". Nyt oli vähää ennen rannikolta tullut tieto että sikäläinen mexikolainen maaherra oli hyökännyt Villa rican kimppuun, jolloin monta espanjalaista sotamiestä oli menettänyt henkensä ja heidän päällikkönsä saanut surmaavaan haavan. Cortez vaati rangaistusta maaherralle[7] sekä että Montezuma itse joksikin aikaa muuttaisi Espanjalaisten kortteriin, merkiksi ystävyydestään näitä kohtaan. Montezuma ensimmältä pani vastaan, mutta kun espanjalaiset ritarit silloin heti paljastivat miekkansa, uhaten väkivaltaa, suostui hätääntynyt keisari Marinan kehoituksesta Cortezin vaatimukseen ja seurasi Espanjalaisia heidän kortteriinsa. — Tästä lähin oli itse teossa Cortez maan herrana. Hän rupesi Montezuman pakollisella suostumuksella ja hänen nimessään — ryöstävien upseeriensa kautta kokoilemaan "veroa", ja suuret aarteet kasaantui Espanjalaisten pesään.
Huhtikuun loppupuolella 1520 tuli tieto rannikolta että muuan Velasquezin lähettämä sotajoukko, jota johti Pamfilo de Narvaez, oli saapunut riistämään Cortezilta päällikkyyttä, joka oli annettava Narvaezille. Silloin riensi Cortez ainoastaan 70 espanjalaisen ja indiaanialaisen apujoukon etupäässä Narvaezia vastaan, joka Cempoalan lähellä perin pohjin voitettiin. Hän itse, Narvaez, lähetettiin häpeällisesti takaisin Cubaan, ja hänen sotajoukkonsa meni Cortezin puolelle.
Täll'aikaa oli Alvarado, jonka Cortez oli jättänyt Espanjalaisten päälliköksi pääkaupunkiin, suuren mexikolaisen juhlan kestäessä hyökännyt aseettomain juhlivien kimppuun ja siinä tilaisuudessa hakkauttanut maahan m.m. melkein koko aztekilaisen aateliston. Seuraus oli aseellinen hyökkäys Espanjalaisia vastaan julmistuneiden maan-asukkaiden puolelta, ja Alvarado oli pahemmassa kuin pulassa. Mutta silloin saapui myös Cortez suuresti lisääntyneen armeijansa kanssa ja pelasti hetkeksi alapäällikkönsä, sulkeutuen taas tuohon hyvään linnoitukseen. Mexikolaiset kuitenkin katkerassa vihassaan jatkoivat hyökkäyksiään sitä vastaan, ja kovia kähäköitä oli nyt joka päivä. Ruokavarat alkoivat Espanjalaisilta loppua; ja viimein päättivät he muun neuvon puutteessa pyrkiä satimestaan irti. Tätä varten pantiin onneton, yhä vankina siellä oleskeleva Montezuma pitämään puhetta kansalle, jolle hänen tuli vakuuttaa ett'ei hän muka ollutkaan vankina sekä kehoittaa sitä päästämään vieraita rauhassa pois. Mutta tuskin oli hän avannut suunsa, ennenkun kauhea ulvonta kuului hänen alamaistensa joukosta ja kiviä ja nuolia sateli hänen ympärillään. Keisari siinä sai surmaavat haavat ja heitti henkensä kesäk. 30 p:nä, viimeiseen saakka pysyen kiinni uskonnossaan ja inholla hyljäten espanjalaisten pappien kääntämis-yritykset.
Mutta Espanjalaisten täytyi millä hinnalla hyvänsä päästä pois, koska heidän tilansa nyt kävi yhä tukalammaksi. Niinpä lähtivätkin he yöllä vasten heinäkuun 1 päivää liikkeelle. Mutta Mexikolaiset olivat varuillaan. Espanjalaiset olivat tuskin päässeet sille padolle, jota pitkin heidän oli yrittäminen ulos kaupungista, ennenkun maan-asukkaat molemmin puolin rupesivat hätyyttämään heitä veneistänsä, edestä ja takaakin. Pato-aukoista oli vipusillat otettu pois, ja se kuljetettava silta, jonka Espanjalaiset laskivat ensimäisen aukon poikki, kulkien siitä yli, romahti toisessa aukossa järveen. Kauhea näytelmä seurasi. Jälkijoukko tyrkkäsi etummaisia veteen, ja aukko täyttyi pian kanoonista, hevosista, aseista, varastoista ja kuolevista ihmisistä, ja tuota hirveää siltaa myöten kulkivat vähäiset loput Cortezin sotaväestä aukon yli. Hurjan rohkea Alvarado hyppäsi, nojautuen pitkään keihääsen, jonka alapään hän iski kiinni pohjassa olevaan romuun, muutamasta tämmöisestä paikasta poikki — mexikolaisten ja oman väkensäkin hämmästykseksi ja ihmeeksi. Se oli mainio "Alvaradon hyppäys", "Salto de Alvarado," jota nimeä tämä paikka Mexikon kaupungissa vieläkin kantaa. Espanjalaisten lähtö on historiassa saanut nimekseen: "Surullinen yö" — La noche triste — ja ainoastaan 440 miehellä l,400:stä pääsi Cortez päivän valjetessa manterelle. Espanjalaiset nyt pyrkivät Tlaskalaan päin. Otumban luona koilliseen järvistä oli heitä vastassa suuri mexikolainen armeija, joka kuitenkin hajaantui hurjaan pakoon, sittenkun urhokas Juan de Salamanca oli sen päälliköltä riistänyt Mexikolaisten sotalipun, hakatessaan itse päällikön maahan. Nyt marssivat Espanjalaiset Tlaskalaan, jossa levähdettiin. Cubasta tuli tänne melkoinen apujoukko, ja Cortez ryhtyi uudelleen yritykseensä — Mexikon valtakunnan kukistamiseen ja valloittamiseen.
Tätä varten rakennutti hän nyt laivaston, kolme sotaprikiä, joiden valmiiksi hakatut laivapuut irtonaisina kuljetettiin ystävälliseen Tezkukoon Mexiko-järven itärannalla, — vaivaloinen hinaus maitse, niinkuin Balboan samankaltainen mainio työ. Saapuneena sotaväkineen Tezkukoon, liittäytti Cortez laivansa kokoon, työnnätti ne järveen ja alkoi Tenochtitlanin piirityksen. Tätä kesti puoli kolmatta kuukautta. Mexikolaisten keisarina oli nyt voimakkaampi mies kuin Montezuma, nimittäin hänen vävynsä ja veljensä-poika, nuori, urhokas Guatemozin. Tämä oli varustanut pääkaupunkinsa hyvään puolustustilaan, tehden joka talosta linnoituksen; ja Mexikolaiset sotivat isänmaansa, kunniansa ja henkensä puolesta kuin sankarit, pelkäämättä kuolemaa, pelkäämättä nälkää, joka lopulta kävi piiritetyssä kaupungissa kauheaksi. Näytelmiä Jerusalemin kauhistuksesta oli nähtävänä, mutta kerta toisensa perästä syöstiin hyökkäävät Espanjalaiset takaisin. Viimein — kun läheiset heimotkin, jotka vihasivat Aztekien yliherruutta, olivat yhtyneet Espanjalaisiin — päätti Guatemozin, kaikilta tahoilta ahdistettuna, suljettuna linnaansa, pujahtaa pois etsimään apujoukkoja kauvempaa maaseuduilta. Silloin äkkäsivät hänet Espanjalaiset, ja urhoollinen keisari puolisoineen joutui vangiksi. Päällikön kukistuttua murtui Mexikolaisten vastarinta. Kaupunki, nyt suureksi osaksi raunioina, antautui. 200,000 oli kaatunut sen piirityksessä. Huolimatta hävityksestä, oli Espanjalaisten sotasaalis ääretön. Mutta kun arveltiin vangitulla keisarilla olevan vieläkin suuremmat aarteet piilossa, pantiin hän polttolavalle, tunnustusta varten kidutettavaksi. Guatemozin ei kuitenkaan mitään "tunnustanut", jonka tähden Cortez hänet pelasti palamasta, mutta sittemmin kuitenkin mestautti.
Mexiko oli valloitettu. Pääkaupungin kanssa alistui koko maa, koko Anahuak. Espanjalaiset jakasivat viljelysmaat keskenänsä, ja kotimainen väestö tehtiin orjiksi. Kristillisten pappien uskonnollinen hurjuus ja sotamiesten raakuus oli hävittänyt kaikki, mikä vain oli minkäänlaisessa yhteydessä vanhan viljelyksen ja sivistyksen kanssa. Anahuakin kirjalliset muistomerkit ja parahimmat näytteet Toltekien taiteesta korjasi murhaava liekki. Ikivanha kultuuri vaipui ikuiseksi hautaan. Kristittyjen kirkkoja kohosi teokalliojen paikoille, ja ihan uusi Mexiko kasvoi vähitellen vanhan raunioille. Joukko espanjalaisia perheitä muutti Cubasta tänne. Valloitettu maa sai nimekseen Uusi Espanja, ja Cortez tuli kuninkaan käskynhaltiaksi.
Sivistysvallat Guatemala ja Yukatan valloitettiin sitten, ja nyt Cortezin alapäälliköt saivat tilaisuutta osoittaa johtaja-kuntoansa. —
Mexikon valloittajalla oli vihollisia, jotka Espanjan hovissa syyttivät häntä itsevaltaisista pyrinnöistä ja yhteisten varojen tuhlaamisesta. Hän matkusti v. 1527 Espanjaan puolustamaan itseänsä, ja loistavasti häntä kohdeltiin, mutta Mexikon sivilihallinnon Cortez menetti. Hän vetäytyi suurille tiluksilleen Oaxaca-laaksossa, mutta ryhtyi sittemmin jälleen merilöytöihin. Niinpä hänen toimestaan löydettiin Californian niemimaa v. 1533 ja perustettiin sinne Culiacan niminen siirtokunta. Sivilimaaherra Mendoza viimein kielsi Cortezin haaskaamasta väkeä tämmöisiin yrityksiin. Silloin hän uudestaan, v. 1540, lähti Espanjaan — valittamaan. Mutta täällä ei nyt enää "Aztekien teurastajasta" piitattu. Niinkuin ennen Colombo hännysti hän nyt hovin perässä kaupungista kaupunkiin, saamatta koskaan ratkaisevaa vastausta. Mexikoa Cortez ei enää nähnyt. Hän kuoli joulukuun 2 p:nä 1547 lähellä Sevillaa. Ruumis vietiin sittemmin Uuteen Espanjaan; mutta 1823 vuoden vallankumouksessa katosi kirstukin, jossa lepäsi Mexikon valloittajan luut.
Panamassa, jossa espanjalaisia seikkailijoita ja rosvoja tällä kultaisella aikakaudella aina oli varastossa, sattui eräänä kauniina päivänä yhteen kolme etevää kappaletta tästä kunnioitettavasta ihmisluokasta. Ne olivat: Francisco Pizarro, vanha kavalasilmäinen tuttavamme Balboan retkeltä; Diego Almagro, maailman mierolainen, jonka syntyperää ei kenkään tiennyt, kiivas, intohimoinen, mutta hyväsydäminen, vilpitön, suoraluontoinen lurjustelija; sekä Hernando de Luque, Panaman kirkkoherra.
Tämä kolminaisuus nyt teki keskinäisen liiton muutaman kultamaan valloittamista varten, joka oli etelässä päin Panamasta ja josta Pizarro oli kuullut puhuttavan jo Balboan retkellä. Siellä oli tähän asti käynyt ainoastaan Pascual Andagoya, Nicaraguan vallottajia, mutta pikimmältään vain ja sen pohjois-päässä, nykyisen Columbian rannikolla. Maakunnan nimi oli Biru, ja sen mukaan sai sitten koko maa nimensä: Biru eli Peru. Andagoya oli matkallaan kuitenkin saanut kutkuttavan käsityksen maan mahtavasta viljelyksestä ja äärettömästä rikkaudesta. Hän itse pian kuoli, mutta jätti löytönsä perinnöksi Pizarrolle.
Mikä mies oli oikeastaan Pizarro, Amerikan kultarikkaimman maan valloittaja? Syntyisin oli hän, kuten Balboa ja Cortez, Estremaduran maakunnasta Espanjassa, muutaman sotaherran äpärä-poika, joka nuoruudessaan paimensi isänsä lampaita, karkasi jonkun tepposen tähden saamansa rangaistuksen perästä tiehensä ja viimein kruunun sarkoja kulkiessaan joutui San Domingoon. Täältä teki hän Hojedan retkikunnassa matkan Venezuelaan ja pääsi uhkarohkeutensa palkaksi Hojedan alapäälliköksi. Dariassa oli hän palvellut Balboaa ja sittemmin Avilan ja Andagoyan miesten joukossa ollut osallisena Nicaraguan valloituksessa. Pizarron kasvatus oli ollut joteskin huono. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa.
Sitä ei liioin osannut Almagro. Kun Luquen kanssa tehty sopimuskirja, jonka mukaan tämän tuli panna rahat retkikunnan varustamiseen ja Pizarron ja Almagron sitä johtaa, oli kunkin nimikirjoituksella vahvistettava, ei Pizarro eikä Almagro saanutkaan itse nimeänsä sen alle, vaan vieraan-miehen täytyi ne siihen piirtää. Mutta välikirja oli yhtä voimakas kuitenkin, ja vuonna 1524 lähti retkikunta Birun valloittamista varten liikkeelle, joteskin huonosti varustettuna. Kaikkialla, missä retkeläiset astuivat maalle Etelä-Amerikan luoteisrannalla, tekivät maan-asukkaat tehokasta vastarintaa. Viimein palasi Almagro takaisin Panamaan hakemaan apuväkeä ja ruokavaroja, mutta Pizarro 12 miehen kanssa jäi pienelle Gorgona nimiselle saarelle kärsimään kaikellaista kauheaa puutetta. Seitsemän kuukautta viettivät nämä argonautit autiolla luodollaan, kunnes vihdoin Almagro palasi, jolloin matkaa jatkettiin Guayaquil-lahden etelärannalle asti, jossa oli suuri ja rikas kauppakaupunki Tumbez. Täällä tervehdittiin retkeilijöitä vieraanvaraisesti, ja Pizarro näki niin mahtavia enteitä Perun voimasta ja vallasta, että hän sillä kertaa jätti asiansa sikseen ja päätti hakea kannatusta itse Espanjasta.
Joulukuussa 1527 tapaamme Pizarron siis hänen kotimaassaan — vieläpä vanhassa La Rabidan luostarissa; ja siellä hän puolestaan odottamatta tapaapi Cortezin, joka nyt on omilla asioillaan Espanjassa. He joutuvat pakinoihin keskenänsä, — ja Pizarro näkyy oppineen paljon vanhalta valloittaja-mestarilta, sillä hänen vastainen politiikinsa on itse teossa ainoastaan uskollinen kopia Cortezin menetystavasta, julmuudessa vain sitä melkoisesti mahtavampi.
Keisari Kaarle viides suostui Pizarron yritykseen ja antoi hevoset, aseet ja muut sotatarpeet. Itse tuli Pizarron hankkia laivat ja sotaväki. Vastaisten voittomaiden käskynhaltiaksi hän tulisi, Almagro saisi osakseen jonkun suuren kaupungin ja Luque pääsisi piispaksi. Ne kaksitoista, jotka olivat pysyneet Pizarron luona Gorgonasaarella, tehtiin aatelismiehiksi.
Tammikuussa v. 1531 purjehti Pizarro Panamasta kolmella laivalla. Matkalla yhtyivät häneen Sebastian de Benalcasar ja Hernan de Soto. Retkikunnan tullessa Tumbeziin oli sen yhteinen sotavoima 340 miestä ja 37 hevosta. Päällikön kolme veljestä, Juan, Hernan ja Gonzalo Pizarro, oli myöskin muassa. Ja nyt alkoi ryöväriretki.
Mutta heittäkäämme heidät hetkeksi Tumbeziin, katsellaksemme sitä valtakuntaa, joka nyt oli ryöstettävä, — ei, vaan "valloitettava" ja "tehtävä osalliseksi kristinuskon ja euroopalaisen sivistyksen siunauksista", kuten tavalliseksi tullut virallinen lauseparsi kuuluu. Tämän valtakunnan alueena oli koko se ylänkö, joka suurena kaarena ulottuu Antillien merestä pohjassa Chiliin etelässä. Siihen kuuluivat siis sekä nykyinen Peru että Bolivia, Ecuador ja Columbia. Leveästä rannikko-tasangosta nousevat Andien kaksinkertaiset ja kolmikertaiset jyrkät selänteet, ja näiden välissä on pitkät ylätasangot, jotka osaksi ovat erittäin hedelmällisiä. Vuoriselänteistä kohoaa pitkät ryhmät korkeita tulivuori-keiloja. Tälle ylängölle johtaa rannikkotasangolta jyrkät, vaikeat tiet. Idässä laskee vuorimaa yhtä jyrkästi niihin ruoholakeuksiin eli "savanneihin" ja aarniometsiin, joissa Orinoco-, Maranon- ja Madeira-jokien äärettömät lähdeverkot risteilee. Pohjassa juoksevat Magdalena ja Cauca alas Antillien selälle. Kauvimpana kaakossa on jylhässä alppimaisemassa suuri Titicaca-järvi monine saarineen. Maa sen ympärillä on hedelmällistä seutua, ikivanhan viljelyksen koti. Täällä, näet, Ayamara, Amerikan ehkä vanhin sivistyskansa, saavutti sen korkean kultuurikannan, josta vieläkin ovat todistamassa Titicacan suurimmalla saarella löytyvät valtavat temppelirauniot. — Ayamaraa seurasivat Quechua- ja Chimu-kansat, jotka Perun ja Quiton ylälaaksoihin perustivat samallaisia kultuurivaltioita. He palvelivat luonnon-esineitä, erittäinkin aurinkoa, jolle oli rakennettu kauniit, kullalla koristetut temppelit. Auringon-jumalan alttarilla paloi alituinen tuli, jota pitivät vireillä naispapit, kuten Vesta-neitsyet Roomassa. Kullat ja hopeat käytettiin temppelien koristamiseen. — Näiden vanhimpien nahua-kansojen tavat olivat leppeät. Ihmis-uhria tuli ainoastaan hyvin harvoin kysymykseen. Kastilaitos oli siten vallalla, että poika valitsi isänsä elinkeinon. Mahtavin oli täälläkin pappissääty, josta ruhtinas, inka, otettiin. Hänen valtansa oli rajaton. Pappissäätyä lähinnä vaikutti sotilas- ja virkamies-sääty. Sotilailla oli komeat, joko kullalla ja hopealla tai vaskella päällystetyt puiset kypärit, haarniskat moninkertaisesta puuvillavaatteesta, kilvet, miekat, keihäät, vaskiset, pronssiset tai kiviset nuijat ja tapparat. Rautaa ei täälläkään tunnettu. — Maa oli yhteismaana ja jaettiin viljeltäväksi joka vuosi uudestaan perheiden kesken, melkein niinkuin meidän aikanamme Venäjällä. Ja se oli hyvästi viljeltyä. Kuivalla maaperällä johdettiin kanavain kautta vettä vainioille. Lannoitukseksi käytettiin guanoa, linnunlantaa. Maissi, hirssi, banaanit ja maaperunat olivat tärkeimpinä viljelyskasvina. — Kansalaisten jokapäiväinen elämä oli tarkoin määritelty, eri maakuntien asukkailla eri puvutkin. Kuolleille osoitettiin suurta kunniaa. Niiden ruumiit balsamoittiin ja säilytettiin muumioina maanalaisissa hautakammioissa kaikkine aseineen ja työkaluineen, vaimot talontarpeineen ja koristuksineen, lapset leikkikaluineen. Tämä tapa on tehnyt mahdolliseksi että me vielä tänä päivänäkin, huolimatta Espanjalaisten raatelevasta hävitystyöstä, voimme saada käsitystä vanhain Perulaisten koti-elämästä. —Rakennustaidossa, kutoma- ja metalli-teollisuudessa olivat he Toltekien vertaisia. Heidän muhkeat temppelinsä ja palatsinsa ihmettävät vielä raunioinakin matkustajan silmää. Mutta erittäinkin ovat huomattavat tämän kansan oivalliset tierakennukset. Komea inkatie, joka Cuzcosta ulottui 150 suom. penikulmaa pohjoseen, oli tehty tasaisista neliskulmaisista kivimöhkäleistä, oli 20-25 jalkaa leveä, suora, oli varustettu tuuheilla istutuspuilla ja jokipaikoissa kivi- tai puusilloilla; laaksojen seiniä ylös veivät pitkät, vuoreen hakatut portaat. Penikulmakivet osoittivat tien pituutta, ja joka toisella penikulmalla oli mukavat majatalot. Inka ja ylhäiset kulkivat kantotuolilla, muut ihmiset jalkaisin. Kuormiakin kuljetettiin ihmisten hartioilla taikka laama-eläimen selässä. Peru olikin Euroopalaisten tullessa ainoa maa Amerikassa, jolla oli mitään kuorma-eläintä. Nämä elukat olivat valtion omia, ja kukin perhekunta sai kuninkaallisilta tiluksilta säädetyn määrän villoja vuosittain.
Postikuljetusta toimittivat, kuten Mexikossa, pikajuoksijat. Kirjoitusta eivät Perulaiset tunteneet, mutta sen virkaa toimitti muuan omituinen keksintö, n.s. qvipus, s.o. kimppu erivärisiä, solmuilla varustettuja nuoria, joiden eri pituus ja väri yhdessä erilaisten solmujen kanssa osoitti eri käsitteitä ja ajatuksia. Niiden kautta saattoivat kuninkaalliset käskynhaltiat maakunnissa lähettää pääkaupunkiin toisinaan varsin seikkaperäisiä tietoja.
Quechua itse nimittivät maatansa Tehuanlefuyu, Maailman neljä nurkkaa. Inkavallan siellä oli perustanut Manco Capac 11:llä vuosisadalla ja sotien kautta sitä laventanut. 15:llä vuosisadalla oli Huaynan Capac valloittanut Chimu-valtakunnan pohjosessa, joka hänen kuollessaan jäi Atahualpalle, hänen nuoremmalle pojalleen. Vanhempi poika, Huascar, hallitsi Cuzcossa. Juuri ennen Espanjalaisten tuloa oli veljesten kesken syntynyt sota, jossa Atahualpa oli voittanut ja saanut vangiksi vanhemman veljensä. Täten koko "Maailman neljä nurkkaa" nyt totteli Atahualpan valtikkaa.
Tästä veljessodasta oli Pizarro saanut Tumbezissa tietoa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Oleskeltuaan kauvemman aikaa Puna nimisellä suurella saarella, jonka asujamissa hän pani toimeen hirvittävän verilöylyn, jatkoi Pizarro matkaa eteläänpäin. Punta Parinassa, Etelä-Amerikan läntisimmällä niemellä, noustiin maalle, perustettiin San Miguel niminen siirtokunta ja linnoitus, ja marsittiin sitten taas — nyt enää ainoastaan 100 jalka- ja 68 ratsumiehellä — etelää kohti, kunnes lokakuun 1 p:nä 1532 tultiin Caxamarcaan, jossa Atahualpa oli leirissä 40,000 miehen kanssa. Tämä oli ennakolta lähettänyt Pizarrolle lahjoja ja ystävällisen kutsumuksen. Espanjalaisille annettiin kortteriksi uhkea rakennus, jonka pihaan Atahualpa hovineen päivineen ja lukuisa saattojoukko ylhäisiä soturia niinikään muassaan tuli heitä tervehtimään. Silloin astui muuan espanjalainen pappi esiin ja piti Atahualpalle pitkän puheen Kristinuskosta ja Rooman paavista, Kristuksen käskynhaltiasta maan päällä, kehoittaen Perulaisten kuningasta heti tunnustamaan tätä käskynhaltiaa ja kääntymään vieraiden uskoon. Tulkki teki tämän puheen vieläkin pontevammaksi. Atahualpa kysyi mistä pappi oli saanut tämän tietonsa ja uskonsa. Tämä ojensi hänelle raamatun. Kuningas piti kirjaa korvansa edessä, kuunteli sitä hetken aikaa, mutta lausui sitten: "Eihän se sano mulle mitään", ja heitti kirjan väliäpitämättömästi maahan. "Voi!" huudahti suuttunut pappi, "Evankeliumi on häväisty! Aseisin, kristityt! Kostakaa noille jumalattomille pakanoille!" Pizarro antoi merkin jo ennakolta sovittuun petolliseen hyökkäykseen. Atahualpa otettiin vangiksi — aavistamattansa ja hämmästyneen seurueensa kauhuksi —, hänen hoviväkensä teurastettiin, ja espanjalaisten kanoonat ja sotaväki joko tappoivat tai ajoivat pakoon sotilaat. Neljä tuhatta kuollutta jäi paikalle. — Sitä laatua oli kristittyjen valloittajien urostyöt.
Vankina ollessaan antoi Atahualpa nyt salaisesti toimittaa veljensä Huascarin päiviltä pois, koska hän pelkäsi että Pizarro nostattaisi tämän valta-istuimelle. Kullannälkäisiä Espanjalaisia tyydyttääkseen lupasi hän täyttää huoneen, jossa häntä pidettiin vankina ja joka oli 22 jalkaa pitkä ja 17 jalkaa leveä, kullalla niin korkealle kuin hän itse ulottui. Tämä kultaläjä olisi hänen lunastushintansa. Pizarro siihen suostui, — ja nyt alkoi kauhea ryöstö. Maan temppeleistä vedättivät espanjalaiset sotilasparvet kultaa ja jalokiviä äärettömät aarteet. Kullan arvo yksistään lienee noussut noin sataan miljoonaan Suom. markkaan, mikä summa siihen aikaan oli monta vertaa arvoisempi kuin nyt. Pizarro piti itseään varten 312,000 dukaatia, jokainen ratsumies 19,400 dukaatia j.n.e.
Nyt vaati Atahualpa päästäksensä vapaaksi, koska hän todellakin oli vankihuoneensa kullalla täyttänyt. Mutta mitä teki Pizarro? Hän asetti tuomio-istuimen, joka huomasi Perun onnettoman keisarin jumalanhäpäisijäksi — tämä kun oli viskannut raamatun jalkoihinsa —ja tuomitsi hänet kuolemaan. Elokuun 29 p:nä 1533 Perun onneton kuningas kuristettiin nuoralla kuoliaaksi. — Pizarro asetti valta-istuimelle jonkinmoisen valekuninkaan, joka tunnusti Espanjaa yliherruuden ja tyytyi kaikkiin Pizarron tekoihin. Tämä nyt marssi 500 miehellä pääkaupunkiin, Cuzcoon, joka jätettiin espanjalaisten ryöstettäväksi. Ihanat temppelit ja palatsit hävitettiin, kuninkaiden hautakammiotkin ryöstettiin paljaiksi. Kaupunki ei ollut pienimpiä, koska sen asukkaita siihen aikaan sanotaan olleen päälle 2 sataa tuhatta.
Seuraavana vuonna, 1534, valloitti Benalcazar pohjoisenkin valtakunnan, ja koko inka-valta siten tuli Espanjan alusmaaksi. Asettamansa varjokuninkaan kautta hallitsi Pizarro koko maata. Kapinayrityksiä tosin tehtin, mutta Perulaiset olivat tottuneet yksinvaltiaan holhouteen, ja tämmöisen ankaran johdon puutteessa eivät he kyenneet maatansa puolustamaan. Yritykset tukehtuivat, ja Espanjalaiset raivosivat onnettomien asukkaiden keskuudessa pahemmin kuin raatelevat pedot. Muuan espanjalainen historioitsija on laskenut että valloituksen ensimäisinä vuosina enemmän kuin puolitoista miljoonaa maan alkuperäisiä asukkaita hukkui miekkaan ja nälkään.
Pizarro oli maan valloituksen perästä ryhtynyt valtakunnan "järjestämiseen", s.o. kaikki viljelysmaat jaettiin voittajien kesken, ja alkuväestö tehtiin orjiksi. Uusi pääkaupunki, Lima, perustettiin.
Inkain valta oli loppunut veljessotaan, Espanjalaisten alkoi hurjalla puoluetaistelulla. Pizarron ja hänen yhtiökumppaninsa Almagron väli oli kauvan ollut kireällä. Päästäkseen kilpailijastaan, toimitti hänet viekas Pizarro kesällä v. 1535 valloitusretkelle etelämpänä olevaan Chiliin. Sieltä ei Almagro löytänyt mitään kultaa, jonka tähden hän, sanomattomia matkavaivoja kärsien, palasi takaisin. Hänen 2-vuotisesta retkestään ei ollut muuta tulosta kuin että hän ensimäisenä euroopalaisena pohjosesta päin oli päässyt sille paikalle Etelä-Amerikan rannikolla, johon asti Magalhaens aikoinaan oli tullut etelästä. — Poissa ollessaan oli Almagro kuninkaallisen valtakirjan kautta tullut nimitetyksi itsenäiseksi käskynhaltiaksi kaikissa maissa 1° 20' pohj. leveysasteen eteläpuolella, mutta Perulaiset olivat oman valitsemansa inkan johdolla tehneet uuden kapinan ja valloittaneet Cuzcon, jonka tosin veljekset Hernan ja Gonzalo Pizarro olivat saaneet takaisin, vaan jota taasen inka Manco piiritti. Almagro nyt palatessaan marssi tätä inkaa vastaan, voitti hänen sotajoukkonsa ja kehoitti Pizarro-veljeksiä luopumaan Cuzcosta, jonka hän arveli sijaitsevan hänen alueellansa. Kun veljekset panivat vastaan, otti Almagro pesälinnan väkirynnäköllä ja vangitsi molemmat Pizarrot. Juan Pizarro oli kaatunut entisessä piirityksessä. Gonzalo pääsi karkuun, ja Francisco Pizarron toimeen-paneman petollisen sopimuksen kautta joutui Hernankin taas vapaaksi. Mutta tuskin oli tämä päässyt liikkumaan, ennenkun suuri sotajoukko hänen johdollaan oli sairaana makaavan Almagron kimpussa. Almagro voitettiin huhtikuussa 1538; pizarrolainen sota-oikeus tuomitsi hänet kuolemaan, ja heinäkuun 8 p:nä vietiin hänen kuristettu ruumiinsa ulos vankihuoneesta.
Nuori Diego Almagro koki sitten saada takaisin isänsä käskykuntaa, ja kumpikin puolue lähetti asianajajansa Espanjaan. Pizarron edustaja oli hänen veljensä Hernan, Almagron pyöveli, joka kuitenkin kotimaahan tultuansa heti pantiin vankeuteen, häntä kun epäiltiin Almagrolaisten lähettilään myrkyttämisestä. Hän sittemmin vankeuteen kuoli. Mutta Espanjasta lähetettiin Perun asioita suorittamaan Vaca de Castro.
Täll'aikaa oli kuitenkin Francisco Pizarro itse saanut surmansa. Muutamat nuoret Almagrolaiset olivat kesäkuun 26 p:nä 1541 tunkeuneet hänen palatsiinsa ja pistäneet hänet sekä hänen nuorimman veljensä, Martin'in, väkipuukoilla kuoliaaksi. Perun valloittaja oli silloin 63 vuoden ijässä.
Gonzalo Pizarro, viidestä veljeksestä ainoa henkiin jäänyt, oli edellisenä vuonna saanut käskykunnakseen pohjoisen valtakunnan, mutta Castron käskystä täytyi hänen siitä luopua ja vetäytyä takaisin suurille maatiluksilleen nykyisessä Boliviassa. Diego Almagroa, joka Pizarron murhan jälkeen piti herruutta eteläisessä Perussa, vaati Castro niinikään luopumaan. Mutta Diego teki vastarintaa. Silloin ryntäsi Castro sotavoimalla häntä vastaan ja voitti hänet. Diego mestattiin.
Castro palasi Espanjaan. Kun uusi kuninkaallinen käskynhaltia Vasco de Vela tahtoi panna käytäntöön uutta lakia, joka sääti suojelusta maan alku-asukkaille, nousivat suuret maatilus-herrat kapinaan, valitsivat Gonzalo Pizarron päällikökseen ja voittivat kuninkaalliset sotajoukot Anaquiton luona tammikuun 18 p:nä 1546, jossa Vela itse kaatui. Voitollinen kapinajoukko huudatti Gonzalo Pizarron koko Perun käskynhaltiaksi.
Silloin lähetettiin taas Espanjasta uusi komisarius, tällä kertaa ei kuitenkaan korkeaa sivili-virkamiestä eikä sotaherraa, vaan kaapuun puettu pappi, — Pedro de Gasca. Tämä viisas mies, vaikka tuli ihan yksinään, sai osan Gonzalon sotajoukosta puolelleen, ja kun vihdoin huhtik. 9 p. 1548 Pizarron ja hänen sotavoimansa törmäsivät yhteen Xaquixaguanan laaksossa lähellä Cuzcoa, meni toinenkin puoli Pizarron joukosta kuninkaallisten puolella. Gonzalo joutui vangiksi ja mestattiin.
Siihen päättyivät hurjat puoluetaistelut. Viimeisen Pizarron ja viimeisen Almagron oli täytynyt kallistaa päänsä mestauskirveen alle. Inhimillisempi hallitus koetti sitten rauhoittaa maata, ja Gasca palasi Espanjaan v. 1550.