Vielä jonkun aikaa nousi perulaisia varjokuninkaita Espanjalaisten holhouden alaisina inkojen istuimelle, kunnes vuonna 1571 Tubac Amaru, kotimaisen hallitsijasuvun viimeinen jälkeläinen, kaatui espanjalaisen kateuden uhrina. Espanjan varakuningas Toledo mestautti hänet julkisesti Cuzcon torilla. Mutta vieläkin elää maan kukistetuissa alku-asukkaissa muisto heidän mainehikkaista kuninkaistaan, ja tarina käy että joku näiden sittenkin elossa-oleva jälkeläinen kerran on nouseva Perun valta-istuimelle ja palauttava muinaisen mahtavuuden ja loiston.
Gonzalo Pizarro oli veljensä käskynhaltiana Pohjois-Perussa kuullut puhuttavan idässäpäin muka olevasta uudesta kultamaasta. Etsiäkseen sitä lähti hän syksyllä 1540 hyvin varustetun retkikunnan etupäässä Napo-joen laaksoon. Matka tiheiden metsien ja rämeiden läpi oli kovin vaivaloinen, ja kun tammikuussa 1541 tultiin Napon rannoille, huomattiin koko seutu täydelliseksi erämaaksi. Pizarro rakennutti pienen laivan, joka Francisco de Orellanan, taitavan merimiehen, johdolla kuljetti retkikunnan potilaita sekä raskainta kuormastoa jokea alaspäin, samalla kun Pizarro itse pääjoukon kanssa kulki pitkin joen-vartta. Orellana, jolla oli miehistönä 50 henkeä, sai kuitenkin pian käskyn kulkea edeltäpäin laivalla, koska ruokavarat jo olivat niin lopussa, ett'ei niitä kaikille riittänyt. Hän, Orellana, siis ohjasi aluksensa valtavaa jokea alaspäin autioiden seutujen läpi, kunnes saavuttiin muutamaan väkirikkaasen indiaani-kylään, jossa asukkaat kohtelivat retkeläisiä hyvin ystävällisesti. Siellä heille myös kerrottiin "suuresta vedestä", joka olisi etelässä 10 päivän matkan päässä. Koska paluumatka vastavirtaan olisi vaatinut kovin pitkällistä, ankaraa soutoa eikä luultavasti kuitenkaan enään olisi tavattu Pizarron joukkoa hengissä, päätti Orellana jatkaa matkaansa etelään, päästäkseen ehkä sitten tuota "suurta vettä" myöten Atlantin merelle. Hän aavisti, näet, että tämä vesi oli sama valtava virta, jonka suut V. Pinzon 40 vuotta sitten oli löytänyt. — Pizarro olikin jo, monta viikkoa odotettuaan Orellanaa, lähtenyt paluumatkalle. Lähes vuosikauden kestäneen kauhean marssin perästä saapui hänen joukkonsa nälistyneet, kurjat tähteet takaisin Quitoon. Mutta Orellana rakensi itselleen vielä toisenkin laivan, johon siirrettiin 30 miestä ja laitettiin matoista ja mantteleista purjeet. Kymmenen päivän perästä tulivatkin hänen aluksensa maaliskuun 3 p:nä 1541 "suurelle vedelle". Se oli Maranon-joki, jonka muuan espanjalainen samanniminen sotamies kuusi vuotta sitä ennen harharetkillään Panamasta Peruun oli nähnyt sen yläjuoksussa ja antanut sille nimensä. Orellana nyt saavutti joen noin 200 suom. penikulmaa sen lähteistä ja 400 sen suusta. Seuraten virran suuntaa purjehti hän siis nyt itäänpäin. Virta oli par'aikaa tulvillaan; kokonaisia metsikköjä vyöryi uivina saarina sitä alaspäin, ja pohjaan oli tarttunut tropiikien jättiläispuita, joiden vedenpinnan alla piilevät latvat tekivät purjehduksen tällä suunnattoman suurella joella vaaralliseksi. Rannalla väijyi vihollisia indiaaneja, jotka seikkailijoille tekivät kovaa kiusaa; mutta melkein nuolen nopeudella kiitivät Orellanan laivat viikko toisensa perästä eteenpäin. Toukokuun lopussa pääsivät he viimein Rio Negro nimisen lisäjoen laskupaikalle, jonka ystävällisten asujanten luona väsyneet matkamiehet saivat levätä monta viikkoa. Runsaat eväät sieltä saatuaan, purjehtivat he taaskin eteenpäin. Valtava Maranon laveni lavenemistaan, varsinkin sitten kun oli kuljettu Madeiran suun ohitse. Johannuksen aikana tuli retkikunta muutamaan kylään joen pohjois-rannalla, jossa — kuten Orellana väittää — asui yksistään naisväkeä, isoja, vahvavartisia, aseellisia urottaria. Näiden miehekkäiden naisten mukaan, joita hän arveli muinais-tarun Amazoneiksi, antoi Orellana jättiläis-virralle sen nimen, joka sillä vieläkin on: Amazoni-joki (Rio de las Amazonas). Mutta Orellanan amazoni-satu on — kuten saman miehen kultainen El doradokin — huomattu hänen vilkkaan espanjalaisen mielikuvituksensa tuotteeksi. Virran kotimainen nimitys sen alajuoksussa oli Amasson, joka sana suomeksi olisi "veneiden-turmelija;" ja äänteen-yhtäläisyys antoi aihetta tarinalle.
Orellanan retkikunnalla oli vielä kestettävänä monet vastukset, m.m. kuumia kahakoita ihmissyöjäin kanssa pohjois-rannalla, ennenkun he vihdoin elokuun 3 p:nä saapuivat pohjoiseen suunhaaraan.
Matka, johon höyrylaivoilta nyt menee ainoastaan puoli toista kuukautta, oli kaikkine pysähdysaikoineen kestänyt ummelleen viisi kuukautta. Rohkeat retkeläiset purjehtivat nyt ränstyneine laivoineen valtamerelle ja pääsivät viimein joulun-aikana 1541 San Domingoon, viisitoista kuukautta Quitosta lähdettyänsä.
Tulokset Orellanan matkasta olivat tärkeät. Amazoni-jokea oli kuljettu koko 400 suom. penikulmaa; oli tultu tuntemaan ääretön joukko amerikalaisia heimokuntia eri kielineen ja tapoineen; oli löydetty joki-alue, joka käsittää melkein puolet Etelä-Amerikaa ja jonka läpi virtailee lukematon joukko päävirran sivujokia. Oli lopuksi nähty troopillinen luonto, jonka kauneus ja rikkaus sai Espanjalaisia sitä mielessänsä kuvittelemaan maalliseksi paratiisiksi. Mitään käytännöllisiä tuloksia ei kuitenkaan Orellanan löytö siltänsä tuottanut. Tosin hän pari vuotta myöhemmin yritti uuden retkikunnan kautta perustamaan siirtokuntaa Amazoni-joen laskupaikoille, mutta hänen useimmat laivansa hukkuivat jo matkalla, ja itse pääsi hän perille ainoastaan joutuakseen keltakuumeen uhriksi, kuten tähteet hänen seuralaisistaankin.
Samaan aikaan kuin Orellana purjehti pitkin Amazoni-jokea, löysivät toiset espanjalaiset joukot Mississippi-joen ja sen valtavan laakson. Virran suulle oli jo 1520-luvulla tullut laivakatteini Pineta. Nyt lähtivät sen laaksoa etsimään Hernan de Soto ja Francisco de Coronado.
Hernan de Soto oli taistellut Pizarron joukkokunnan riveissä, muuta rehellisenä, kunnollisena ritarina pian kyllästynyt päällikkönsä uskottomuuteen, petollisuuteen ja julmuuteen ja lähtenyt tiehensä Perusta, takaisin Espanjaan. Seikkailu-halu palautti hänet kuitenkin jälleen Amerikaan. Hän tahtoi tutkia seutuja vasta löydetyn Floridan pohjoispuolella ja purjehti 1538 1,000 miehen kanssa tämän niemimaan itärannikolle. Floridan sotaisat asukkaat olivat tähän saakka tehneet tyhjäksi kaikki Euroopalaisten yritykset tunkeumaan heidän maahansa. Ensimäinen löytäjä, Ponce de Leon, oli saanut surmansa heidän nuolistaan, ja Pamfilo de Narvaez, Cortezin vanha vastustaja, oli ynnä melkein koko suuren retkikuntansa kanssa, pyrkiessään maan sisä-osiin, hukkunut sen veteliin soihin. —Soto tunkeusi rohkeasti suorastaan maan keskeltä läpi, voittaen alku-asukkaat, milloin he tahtoivat estellä hänen kulkuaan. Vietettyään talven Apalachee-lahden rannoilla ystävällisten indiaanien parissa, samosi hänen joukkonsa seuraavana vuonna, taistellen tuimasti vastustavia heimokuntia vastaan, nykyiseen Alabama-valtioon ja siitä länteen päin, kunnes he syyskuussa 1540 saapuivat Mississippille, vähän matkan päässä Ohio-joen suusta. Täältä kulki Soto indiaanien veneillä Mississippiä alaspäin, tavaten kaikkialla sotaisia kyläväestöjä, jotka nylkivät päänahan kaatuneiden vihollistensa kalloista, Aikoen jatkaa länteen päin, meni hän toiselle puolen virtaa, mutta sairastui täällä, Quiqvaltanqnin maassa, kuumeesen, joka 21 p. toukokuuta 1541 teki lopun hänen elämästään. Seuraajakseen oli Soto määrännyt Luis de Alvaradon. Tämä kuljetti nyt joukkokuntaa Missourin ja Kansas'in ruoho-aavikkojen poikki Kalliovuorten juurelle saakka, jossa ruokavarain puute pakoitti heidät palaamaan. Paljon kärsittyänsä pääsivät he repaleisissa vaatteissa takaisin Mississippin rannalle, ollen luvultaan nyt enää ainoastaan 320 miestä. Seitsemän venettä rakennettiin ja Johannuksen aikana 1542 lähdettiin purjehtimaan tuota isoa jokea alaspäin. Alituisesti tapellen indiaaneja vastaan, jotka kanooteistaan heitä hätyyttivät, pääsivät nämä kovia kokeneet retkeläiset viimeinkin, 19 päivää soudettuansa, Mexikon lahteen.
Alvaradon retki Mississippiltä Kalliovuorille ja näiltä takaisin oli kaksi kertaa käynyt ristiin lännestäpäin samaan aikaan tulevan Coronadon retkikunnan kanssa, heidän kuitenkaan sattumatta yhteen. Coronado oli kultaa etsiäkseen keväällä v. 1540 Culiacanista Californiassa tunkeunut Colorado- ja Gila-jokien laaksoihin. Kultaa hän ei löytänyt, mutta sen sijaan merkillisiä indiaani-kyliä. Nämä pueblos ja pueblozuelos olivat suuria, melkein pääsemättömille kallioille rakennettuja kyliä, muutamat vielä asuttuja, mutta useimmat ihan autioina. Kivestä ja savesta muuratuissa taloissa oli kaksi, jopa kolmekin kerrosta, penkereittäin toinen toisensa päällä.
Coronado samosi yhä kauvemmas koilliseen, etsien jo kullan asemesta ainoastaan löytöretkeilijän seikkailuja. Kärsien sen seitsemän vastusta, ponnisti hän nykyisen Arizonan ja Arkansasin läpi, vaelsi Kansas'in ja Missourin äärettömäin lakeuksien poikki ja seisoi vihdoinkin syyskuussa 1541 Mississippin rannalla, lähellä Missouri-joen laskupaikkaa. Silloin vasta palasi hän samaa pitkää tietä takaisia ja saapui Culiacaniin joulun aikaan seuraavana vuonna. Suunnattoman maa-alan oli Coronado löytänyt, vaikk'ei kultaa.
Sekä Soton että Coronadon löydöt jäivät pian unohduksiin. Espanja ei ymmärtänyt käyttää niitä hyväkseen. Kun Ranskalaiset toista sataa vuotta myöhemmin Canadasta tunkesivat Mississippin laaksoon, pidettiin heitä sen ensimäisinä löytäjinä.
Olemme nähneet mikä mahdottoman suuri alue Amerikassa oli joutunut Espanjalaisten haltuun. Se ulottui Texas'in tasangoista pohjosessa Pampas'iin etelässä. Tätä aluetta asukkaineen päivineen piti nyt voittaja hyvin ansaittuna omaisuutenansa, joka oli käytettävä yksistään emämaan hyväksi. Itse voittomaan menestyksestä ei lukua pidetty; alku-asukkailla ei arvelta mitään inhimillisiä oikeuksia olevan. "Indiaani" oli kalu, jonka arvon määräsi ainoastaan se hyöty, minkä hän saattoi herralleen tuoda. Tämmöinen oli voittajan yleinen katsantotapa, ja katsantotapa oli lakina.
Hallinnollisia tarkoituksia varten oli espanjalainen Amerika jaettu kolmeen varakuningas-kuntaan: Mexiko, Uusi Granada ja Peru, sekä viiteen kenraalikatteini-kuntaan: Yukatan, Guatemala, Venezuela, Chili ja Cuba. Nykyiset valtiot Bolivia, Paraguay, Uruguay ja Argentina saivat siirtolais-asukkaansa Chilistä ja Perusta, osaksi myöskin suorastaan Espanjasta. Koko tämä alue oli kauvan Perun varakuninkaan hallittavana, kunnes siitä viime vuosisadan loppupuolella tehtiin oma, neljäs varakuningas-kunta nimityksellä La Plata, jonka pääkaupungiksi tuli Buenos Ayres.
Varakuninkaat ja kenraalikatteinit hallitsivat rajattomalla vallalla sekä sotilas- että sivili-asioissa. Itsenäisiä heidän suhteensa olivat ainoastaan korkeimmat tuomio-istuimet, muutamat kaupunkikunnat ja kirkko.
Väestönä oli alkuansa kaksi jyrkästi eroitettua rotua: Espanjalaiset ja Indiaanit. Espanjalaisten Amerikassa syntyneitä jälkeläisiä sanottiin creoleiksi, eroitukseksi emämaassa syntyneistä Espanjalaisista eli conqvistadoreista (valloittajista). Espanjalaisten ja indiaanien sekoituksesta syntyi sitten ihan uusi rotu: mestizit. Näihin lisäksi tuli neekeri-orjuuden perustamisen perästä neekerit, Espanjalaisten ja neekerien sekoituksesta mulatit, neekerien ja indiaanein sekoituksesta zambos eli chinos — sekä tietysti vielä muitakin sekarotuja.
Indiaaneja oli, kuten jo olemme nähneet, itsessään monta eri lajia. Ihan toista oli Antillien heikot, leväperäiset caribit kuin esim. sotaisat Aztekit. Heidän kansojensa tavat, luonteet ja kielet vaihtelivat moninkertaisesti. Tutkijat ovat laskeneet että yksistään Etelä-Amerikassa puhutaan lähes 200 eri indiaani-kieltä. Heidän vastustusvoimansa niinikään vaihteli paljon. Antillien asukkaat kuolivat ennen pitkää ihan loppuun; heistä ei ole ainoatakaan enää olemassa. Mannermaan kestävämmät heimot ovat sitä vastoin jota kuinkin säilyneet, joko sulautuen yhteen valloittajien kanssa taikka vieläkin vapaina synkkiä salojansa samoten.
Mutta hirvittävä oli niille maan-asukkaille, jotka tulivat yhteyteen Espanjalaisten kanssa, näiden rautainen ies. Kruunu käytti heitä orjinaan, suuret maan-omistajat, jotka repartimiento'ksi saivat isomman tai vähemmän määrän indiaaneja, käyttivät heitä orjinaan, kirkko käytti heitä orjinaan Ja orja oli pelkkä kalu, toisen omaisuus. Hän ei voinut ostaa eikä myydä mitään valkoisen miehen avutta, häntä varten ei oikeutta eikä mitään tuomio-istuinta ollut. Mitä pyörristyttävimpiä julmuuksia harjoitettiin indiaaneja vastaan. Tosin ilmestyi silloin tällöin joku kuninkaallinen asetus heidän suojakseen, melkein niinkuin meidän aikanamme koti-eläinten rääkkäystä koetetaan ehkäistä; mutta turhaan. Niillä, joiden tuli näitä asetuksia toteuttaa, oli juuri suurin etu epäkohtain pysyttämisestä. — Yksi ja toinen valkoinen ystävä oli indiaani-raukoillakin sentään, kuten kuuluisa dominikaanimunkki Bartolomé Las Casas, joka Cubassa oli Velasquez'ilta saanut osakseen, hänkin, repartimienton, s.o. maata ja indiaaneja. Jonkun aikaa eleli hän nyt täällä kasvimaan- ja orjan-omistajana, opettaen orjiaan ja saarnaten heille. Mutta pian selveni hänelle tämän julman laitoksen koko hirvittävä vääryys. Niinpä Las Casas rupesi julkisesti saarnaamaan orjuutta vastaan, laski itse orjansa vapaiksi ja matkusti Espanjaan puhumaan sorrettujen puolesta. Täältä pantiinkin menemään lähetyskunta hieronymiiti-munkkeja, joiden tuli oloja parannella; mutta mitäs olisivat nämä hurskaat isät voineet orjaherrain lujalle vastarinnalle! Kaikki jäi entisilleen. Silloin Las Casas, joka ajatteli ainoastaan indiaanien kärsimyksiä, v. 1517 ehdoitti että jokainen kasvimaan-omistaja, joka vapauttaisi indiaaninsa, saisi tuoda maahan kaksitoista neekeri-orjaa. Kunnianarvoisa munkki, sinun tarkoitukses oli parempi kuin älysi! Ehdoitukseen suostuivat sekä tilanomistajat että hallitus, — ja Amerikan kirous, neekeri-orjuus, oli perustettu. Las Casas mietiskeli ensiksi että neekerit olivat vahvempaa rotua kuin heikot caribit, että he paremmin kuin nämä kestäisivät kovaa työtä kasvimailla ja kaivoksissa. Mutta pian hän itsekin tunnusti ainoastaan vaihtaneensa yhden vääryyden toiseen, — saavuttamatta tarkoitustaan, sillä indiaaneja sorrettiin siitäkin lähin yhtä hyvällä maulla kuin ennen. Vuonna 1539 tapaamme Las Casas'in jälleen Espanjassa, jossa hän ahkerasti saarnailee ja kirjoittelee orjuutta vastaan, puhuen nyt sekä indiaanien että neekerien puolesta, ja aatteittensa levittämistä varten käyttää hän menestyksellä kirjapainoakin. Keisari Kaarlo julistuttikin näiden johdosta uuden asetuksen indiaani-parkojen hyväksi ja nimitytti Las Casas'in piispaksi Mexikoon. Kolme vuotta työskenteli nyt hyväntahtoinen pappismies väsymättä siellä yhteiskunnan orpojen puolesta, mutta missä ikinä hän liikkuikin, seurasi häntä kasvimaan-omistajien hurja viha ja virkamiesten, jopa pappienkin, kylmäkiskoisuus. Huomatessaan kaikki puuhansa turhaksi, muutti Las Casas takaisin Espanjaan, jossa hän vietti loppu-elämänsä luostarissa, kirjoitellen suurta teostansa "Historia de las Indias." Hän kuoli v. 1568 heinäkuussa 94 vuoden ijällä.
Seuraavalla vuosisadalla saivat indiaanit paikka paikoin huojennusta sortotilassaan muutaman munkkikunnan kautta, jolla muuten ei ole mitään hyvää mainetta historiassa. Tämä munkkikunta oli — jesuiitit, jotka Uudessa Maailmassa kokivat hankkia katolis-kirkolle korvausta niistä vahingoista, joita uskonpuhdistus oli tuottanut sille Vanhassa. Veljeskunnan innokkaat lähetyssaarnaajat asettuivat erämaahan alku-asukkaiden keskuuteen, rakensivat itselleen pienen rukoushuoneen, kohtelivat indiaaneja ystävällisesti, opettivat heitä, paransivat heidän tautejaan ja saivat heitä perustelemaan kyliä lähetystalojen ympärille. Jokainen indiaani, ken asettui tämän alueelle asumaan, oli samassa vapaa mies; ja jesuiiti-isät osasivat suojella lammaslaumaansa espanjalaisilta pedoilta. Muutaman vuoden perästä oli jylhä korpi muuttunut kauniiksi viljelysmaaksi somien kylien kyljessä. Isät työskentelivät itse pelloilla ja opettivat kouluissa. Lähetysalue kasvoi ajan pitkään kokonaiseksi maakunnaksi, ja sillä tavoin syntyivät n.s. Lähetyskunnat Parana-joen itäpuolella ja suuri San Paulon maakunta Brasiliassa. Tämän lempeän, isällisen hallinnon huomassa elivät indiaanit onnellisina ja tyytyväisinä.
Mutta 18:nen vuosisadan keskipalkoilla karkoitettiin Jesuksen mahtava veljeskunta pois sekä Espanjasta että Portugalista, ja sen lähetyskunnat Amerikassa lakkautettiin. Kuitenkin oli täll'aikaa indiaanien tila johonkin määrin parantunut. Tavat olivat lieventyneet, — ja neekerit olivat nyt heitä auttamassa kuormaa kantamaan. Ja lopuksi tarvitsivat jo maatilanherratkin, creolit, heidän apuaan yhteistä vihollista vastaan. Nämä, näet, saivat kärsiä paljon sortoa ja vääryyttä Espanjassa syntyneeltä joukkokunnalta, jonka käsissä oli kaikki yksin-oikeudet ja virat, etupäässä varakuninkaan ja kenraalikatteinin. Nämä emämaasta tulleet n.s. capetones halveksivat sekä indiaaneja että conqvistadorien jälkeläisiä. Emämaan virkavalta oli saanut aikaan tulli-järjestelmän, joka esti siirtokuntia ottamasta tarpeitaan muualta kuin Espanjasta, nelinkertaisesti kalleuttaen kaikki tavarat. Tullirajoja oli olemassa siirtokuntain keskenkin. Sorto ehkäisi kaikkea yritteliäisyyttä. Muita kirjoja kuin hengellisiä ei saanut tuoda maahan, — mutta niitä tuotiin; ja Ranskan vallankumouksen uudet aatteet levisivät. Samaan aikaan tuli Pohjois-Amerikan vapaussota, antaen kehoitusta näillekin siirtokunnille sortavaa emämaata vastaan.
Kun vihdoin keisari Napoleon v. 1808 oli pakoittanut Espanjan silloisen kuninkaan, Fernando VII:n, luopumaan valta-istuimelta ja sille nostanut veljensä Josepin, kieltäytyivät Espanjan alusmaat Amerikassa tunnustamasta uutta hallitusta — käyttäen siten tätä tilaisuutta päästäkseen irroilleen koko emämaasta. Väli-aikaiset hallitukset, n.s. juntat, muodostuivat mikä missäkin suuressa kaupungissa, sotajoukko luotiin ja lähettiläs pantiin menemään Englantiin pyytämään apua.
Tämä lähettiläs oli Simon Bolivar, nuori, sivistynyt, vapautta rakastava, isänmaallinen mies Venezuelasta. Hänestä oli tuleva Etelä-Amerikan Washington. Fernando VII:n oikeuksista eivät siirtokunnat paljoa piitanneet. Käytettiin vain hänen nimeään tarpeellisia valmistuksia varten. V. 1811 julistautui ensiksi Venezuela itsenäiseksi, ja sen esimerkkiä seurasivat sitten kaikki toisetkin siirtokunnat. Cuba yksinään pysyi ja on yhä edelleen pysynyt Espanjalle uskollisena. Kapinat kuitenkin ensi aluksi kaikkialla kukistettiin. Buenos Ayres ja Venezuela vain pitivät puoltansa. Edellisen sotaväkeä johti kenraali San Martin, jälkimäisen Bolivar. Sota-onni vaihteli nyt jonkun aikaa. 1819 yhdistyivät Venezuelan ja Uuden Granadan voimat, ja Espanjan joukot voitettiin perin pohjin Bojacan luona elok. 7 p:nä. Silloin Uusi Granada ja Venezuela myös yhdistyivät liitto-tasavallaksi, joka sai nimekseen Columbia, ja Bolivar tuli sen ensimäiseksi presidentiksi. Peru oli vielä Espanjalaisten käsissä. Sinne tuli vihdoin, vapautettuansa Chilin, San Martin ja toisaalta päin Bolivar. Espanjalainen sotavoima sai kaikkialla tuntuvat tappiot ja voitettiin viimein perin pohjin Ayachucon luona joulukuun 9 p:nä 1824. Se oli kuoleman-isku Espanjan vallalle Amerikassa. Sota oli itse teossa loppunut. Sittenkun myöskin Mexiko ja Guatemala olivat vapautuneet, Ecuador ja Ylä-Peru lohjenneet Perusta sekä Paraquay ja Uruquay Buenos Ayres'ista, oli koko kymmenen valtiota muodostunut espanjalaisen Amerikan raunioille. Kaikki ne tulivat vapaa- eli tasavalloiksi, ja kaikissa julistettiin samat oikeudet kaikille ihmisille, huolimatta luokasta tai ihoväristä. Valkoinen mies, indiaani, neekeri, mestizi, mulatti, — kaikkein tuli nyt tarjota kättä toinen toiselleen. Tämmöiselle leveälle perustukselle laskettiin nuo uudet tasavallat ja lepäävät sillä tänä päivänäkin, mutta potevat siitä huolimatta vielä entisten aikain mätähaavoja, joita tuo tietopuolinen yhtäläisyys ei ole kyennyt ummistamaan.
Bolivar ei suosinut tätä äkkinäistä yhtäläisyyden järjestelmää. Vapauden pelastamista varten tahtoi hän voimakasta hallitusta, joka kykenisi hillitsemään kypsymättömän rahvaan irti-pääsneitä intohimoja. Ylä-Perulle, joka hänen kunniakseen sai nimen Bolivia, laati hän sen tähden valtiosäännön, joka hallituksen etupäähän asetti elinkautisen ylivaltiaan, diktaatorin, jonka myös tuli määrätä seuraajansa. Tätä hanketta paheksuivat tasavaltalaiset kovasti, ja kapinallisia vehkeitäkin syntyi. Mutta itse hallitsi Bolivar valittuna diktaatorina Columbiaa kuolemaansa saakka, joka tapahtui v. 1830 hänen 48 ikävuodellaan. Valtaansa oli hän käyttänyt hyvin. Oikeuslaitoksista perattiin pahentavat ainekset, kouluja perustettiin indiaaneille, tiedettä ja taidetta edistettiin; ja kun ei valtion varat riittäneet, pani Bolivar omasta kukkarostaan. Suurimman osan melkoisesta omaisuudestaan oli hän jo uhrannut vapautussodan tarpeisin. — Hänen maalliset jäännöksensä lepäävät Caracasissa, Venezuelan pääkaupungissa, jonka suurelle torille on pystytetty Etelä-Amerikan vapauttajan muistopatsas.
Brasilia, jota ensimmältä käytettiin paraasta päästä portugalilaisten pahantekijäin siirtopaikkana, rupesi saamaan varsinaisen asutuksensa Euroopasta varta 1530 vuoden paikoilla. Portugalin kuningas Johana kolmas jakoi silloin koko pitkän rannikkomaan Amazoni- ja La Plata-jokien välillä rikkaiden aatelismiesten kesken, jotka tulivat itsenäisiksi herroiksi kukin alueellaan. Työväkeä tuotiin emämaasta siirtolaisiksi, ja neekeri-orjuus tuli pian tavalliseksi. Indiaaneja kohdeltiin täällä paremmin kuin Espanjalaisten Amerikassa, ja jesuiitit vaikuttivat hyvää heidän keskenään. Mahtavat aatelisherrat menettivät sittemmin itsenäisen valtansa, ja yhteinen hallitus kaikille siirtokunnille asetettiin Bahiaan. Samaan aikaan perustettiin nykyinen pääkaupunki Rio de Janeiro ranskalaisten hugenottien kautta, jotka kuitenkin pian karkoitettiin.
Mutta Brasiliassakin herätti emämaan hallitus vähitellen tyytymättömyyttä, samoista syistä kuin espanjalaisessa Amerikassa. Portugalilaiset aatelismiehet, joita tänne siirtyi suuret laumat, saivat kaikellaisia etu-oikeuksia, ja rasittava yksinoikeus-järjestelmä etenkin kauppa-asioissa ehkäisi vanhain siirtolaisten yritteliäisyyttä kaikilla aloilla. Kouluja ei ollut, eikä muita kirjoja kuin pyhimysjuttuja päässyt maahan. Vasta v. 1806 sai Brasilia ensimäisen kirjapainonsakin.
Ranskalaisten hyökätessä Pyreneain niemimaalle muutti v. 1808 Portugalin kuningasperhe Rio de Janeiroon, ja siitä ajasta lähtein rupesi Brasilian asiat paranemaan. Satamat avattiin, teollisuus päästettiin kahleistaan, ja vapaampi henki alkoi puhaltaa hallinnon eri haaroissa. Mutta vieläkin suosittiin Portugalilaisia maassa syntyneiden Brasilialaisten kustannuksella, jotka nyt, noudattaen Espanjan Amerikalaisten esimerkkiä, rupesivat huutamaan eroa emämaasta. Kun vihdoin vanha kuningas palasi takaisin Portugaliin, jättäen siirtomaan hallituksen pojalleen, kutsui tämä, dom Pedro, kansalliskokouksen, joka elokuun 1 p:nä 1822 julisti Brasilian itsenäisyyden ja huudatti dom Pedron sen keisariksi.
Pedro I hallitsi perustuslaillisena valtiaana maata v. 1831 asti, jolloin hän luopui hallituksesta poikansa, Pedro II:n, hyväksi. Ja tämä taitava, jalo mies nyt laski perustuksen ikääskuin aivan uuteen Brasiliaan. Hallinto järjestettiin, kansanopetus parannettiin, suuret erämaat valtakunnan sisä-osassa avattiin viljelykselle, säännöllinen höyrylaivakulku Amazoni-joella aina Perun rajalle saakka pantiin toimeen, tiedettä ja taidetta, joita keisari itse hartaasti viljeli, edistettiin useilla laitoksilla, ja viimein lakkautettiin myöskin neekeri-orjuus. Mutta tasavaltainen liike oli Brasiliassakin jo pitkät ajat etelän kuumaa verta kiihoittanut, ja sotilaskähäkän kautta kumottiin marraskuun 15 p:nä 1889 keisariuus Brasiliassa ja perustettiin liittotasavalta Amerikan Yhdys-Valtain mallin mukaan. Siinä on nyt jokainen entinen maakunta omana valtiona. — Vanha Pedro keisari pakeni Euroopaan, lopettaakseen täällä vuosi takaperin päivänsä.
Uusin kehitysjakso muinaisen espanjalaisen ja portugalilaisen Amerikan historiassa on oikeastaan aineemme ulkopuolella, ja uusimpia historiallisia tapahtumia on yleensäkin kaikkein vaikeinta arvostellen silmäillä, koska me kaikki vielä ikääskuin pyörimme itse mukana tapausten ja aatteiden virrassa. Tasavaltainen hallitusmuoto on nyt tällä äärettömällä alueella kaikkialla vallitsemassa, ja epäilemättä on se, leväten kaikkein ihmisten yhtäläisyyden perustuksella, saanut paljon hyvää aikaan, missä vain tätä ylimmäistä peri-aatetta on kyetty noudattamaan. Mutta ne elävät ainekset, joiden sopimuksesta ja suostumuksesta nämä tasavallat syntyivät, olivat itse teossa kaikki etuoikeutettua ihmisluokkaa, itsekkäitä, heikomman sortoon tottuneita indiviidejä; ja espanjalaisten tasavaltain tähänastinen historia tarjoo nähdäksemme melkein yhtämittaisen jonon vallankumouksia ja diktaatorihallituksia, ollen kaikellaisten onnen-onkijain ja rosvojen kultaisena aikakautena. Mexikossa on näitä vallankumouksia 70 vuoden kuluessa ollut sadottain, ja yksi euroopalainenkin ruhtinas, onneton "keisari" Maximilian, tehtiin siellä aikoinaan päätä lyhyemmäksi, ja hänen vielä onnettomampi leskensä jäi mielipuolena harhailemaan, pitkin maailmaa. Venezuelassa, jalon Bolivarin omassa valtiossa, on raivonnut mitä mielettömin rotusota; ja Paraguayssa, Buenos Ayres'issa ja Perussa on sotilaston toimeenpanemia vallan-keikkauksia tapahtunut melkein yhtä tiheään kuin Mexikossa. Chilissä pysyivät tasavaltalaiset laitokset kauvan eheinä, kunnes Perua vastaan syttyneen sodan tähden kunnianhimoiset, mutta kunniattomat kenraalit sielläkin pääsivät peliänsä pitämään. — Cuba ja Portorico ovat vielä vanhan emämaan hallussa. — San Domingon eli Hispaniolan kadotti Espanja jo menneellä vuosisadalla Ranskalaisille, joiden taas puolestaan täytyi luovuttaa saari hirveään kapinaan nousseiden neekerien ja mulattien haltuun. Nämä uudet herrat muodostivat kumpanenkin tasavaltansa, jotka julmien verilöylyjen ja vallankumousten riehuessa ovat säilyneet, — Jamaica joutui jo 16 sataluvulla Englantilaisten käsiin. — Brasilia on ainakin hedelmällisyytensä ja metallirikkautensa puolesta toivorikas maa, ja mahdollista on että sen vielä johonkin määrin säilyneet indiaanit ja lukuisat sekarodut, joiden asuttavaksi maa ilmanalansa vuoksi paraiten sopiikin, kerran maailmassa voivat nostaa päätänsä muiden ihmisrotujen joukossa. — Säilyneet ovat tavallansa ja osaksi espanjalaisenkin Amerikan indiaanit, sulautuen, kuten neekeritkin, vähitellen yhteen alhaisemman espanjalaisen väestön kanssa. Peri-aatteellisesti voi indiaani nousta mihin virkaankin hyvänsä — muutamat, niinkuin Juarez Mexikossa, ovat kiivenneet presidentin-tuolillekin — ja indiaanilainen keikari pasteerailee kaupunkien kaduilla keppi kädessä yhtä mahtavana kuin muut narrit. Mutta jos saamme uskoa matkustavien tieteilijäin kertomuksia, ei se sivistyskanta, jolle espanjalaisen Amerikan indiaani siellä täällä on kohonnut, ole erittäin kehuttavaa laatua eikä siten hänen kohtalonsa yleensä suuresti kadehdittava — hänen aarniometsään ajetun taikkapa sukupuuttoon kuolleen veljensäkään puolelta. Niinpä kertovat meille Hellvald, Mason y.m. että näiden kunnioitettavain tasavaltain arvoisat kansalaiset ovat, suoraan sanottu, ihmiskunnan hylkyjä, konnamaisia heittiöitä kaikki tyyni — niinhyvin entinen isäntä kuin entinen renki. Espanjalaiset ovat, varmaankin vanhoja makean-leivän päiviä muistissaan pitäen, etenkin Mexikossa laiskoja tyhjän-toimittajia, jotka paraasta päästä elävät muukalaisten ryöstämisellä ja nylkemisellä, uhkapelillä ja varkaudella. Kortit on aina hienoimmankin herran taskussa. Vaimoväki ei tee niin mitään. "Lasten kuolevaisuus on tavattoman suuri." "Kansan täydellinen tylsyys ja ponnettomuus on hämmästyttävä". Tietämättömyys muukalaista kummastuttaa. "Historiasta ja maantieteestä ei heillä ole vähintäkään käsitystä. Euroopasta he tuntevat ainoastaan Espanjan, josta ovat kotoisinkin, Rooman, jossa paavi hallitsee, ja Parisin, josta he saavat vaatteensa." Huvituksina ovat paraasta päästä mitä hurjin uhkapeli, jossa usein koko omaisuus pannaan viimeiselle kortille, inhoittavat eläintaistelut — ja tappelut. Murhat ovat milt'ei joka nurkassa jokapäiväisiä tapauksia. — Ja indiaanit, entiset orjat, tietysti matkivat valkoisten tapoja, jotka sitten kuvastuvat valtiollisissa tapauksissa, s.o. alituisissa vallan-keikkauksissa.
Huolimatta tästä kaikesta ei kuitenkaan saa kieltää että tasavaltainen hallitusmuoto on monelle miljoonalle ennen sorrettuja olentoja, yksinpä kuoleville punanahoillekin, antanut oman ihmisarvon tunteen heidän huokaavaan rintaansa.
Siihen aikaan, kun ensimäiset Euroopalaiset ilmestyivät Pohjois-Amerikan rannoilla, oli punainen mies vielä koko tämän äärettömään alueen herrana, tämän alueen, jolla jylhät, paksut aarniometsät vaihtelevat vihannoivien ruohokenttäin kanssa, jolla idässä Alleghany-vuorten selänteet ja lännessä vakavain Kalliovuorten kukkulat kohoavat osaksi hedelmällisten laaksojen, osaksi autioiden hiekkatasankojen keskeltä, jolla jättiläisvirrat Mississippi, Missouri, Ohio ja muut vyöryttävät vesiänsä, jolla vihdoin pohjosessa mahtavat järvet muodostavat äärettömän, rikkaiden metsästysmaiden ympäröimän vesistön.
Punainen mies, "indiaani", jonka sivistyneemmät rotuheimot olivat "aikojen alussa" painuneet etelään päin, Mexikon ja Perun ylätasangoille, vaelteli, kuten ennenkin, "kalpeanaamain" tullessa, vielä vapaana metsämiehenä, jousi, keihäs ja sotatappara kädessään, näillä avaroilla aloilla, pyydystellen heinä-aavikkojen härkää ja muuta riistaa, hänen vaimonsa istuessa kodassa, "wigwam'issa", kotitöitä toimitellen. Tosin oli vaskenvärinen metsäläinen sivistymätön, mutta onnellinen; hänen tarpeensa olivat vähäiset, vaan ne elämän-nautinnot, jotka hän tunsi, saivat hänen vilpittömän sielunsa iloitsemaan. Sota vihollisia heimoja vastaan ja metsän-otuksen kaataminen, hänen samotessaan paikasta paikkaan, oli mielityötä ja kunniaa. Ja hänen rinnassaan asui inhimilliset tunteet yhtä hyvin kuin sinunkin, sivistyksen kalpea kantolapsi. Rehellisyyttä, kuntoa ja jaloutta tiesi hän pitää arvossa ja rakastaa, ja hänen silmänsä vettyivät, jos osoitit hänelle odottamattoman hyvän-työn. Eikä hän apuasi koskaan unohtanut. Meni vaikka kuolemaan sua kiittääksensä. Mutta vääryyttä, petollisuutta, konnuutta osasi hän myöskin kostaa. Ja voi sitä verivihollista, joka joutui hänen käsiinsä! Silloin kimalsihe ilmassa kauhea "tomahawk", tapparakirves, ja pian oli poloisen päänahka nyljettynä riippumassa hänen vyötäreillään. Mutta sovitun rauhan merkiksi hautasi hän sotatapparansa maahan ja poltteli ystävyydenpiippua yhdessä äskeisen vihollisen kanssa. Omituisen voimakkaana, ylevänä, kuvarikkaana virtaili silloin sointuva puhe hänen huuliltaan. — Joka päivä lähetti hän rukouksensa "suurelle hengelle ylhäällä", toivoen sankarikautensa loputtua täällä maan päällä pääsevänsä "toiseen valtakuntaan", jossa äärettömät, "tuntemattomat metsästysmaat" häntä odottivat. — Hänen rotusukulaisiaan, kaikki melkein yhtäläisellä tiedon ja taidon asteella, oli, joko ystävällisinä tai vihollisina hänelle, jo olemassa melkoinen paljous — sanotaan kokon. 18 miljoonaa — hajallansa yltympäri hänen valtakuntaansa.
Silloin tuli, kolme sataa vuotta sitten, "valkoisia miehiä" "suuren suolameren" ylitse hänen maahansa. Hämmästyksellä näki hän miten he asettuivat asumaan joen tai meren rannalle. Yhä enemmän heitä tuli, jylhän aarniometsän jättiläiset kaatuivat maahan kirveiden pontevasta iskusta, ei saanut heiltä maan multakaan olla rauhassa eikä vuorten sisukset pysyä paikallaan. Näitä kalpeita aaveita, joilla oli tuhannet tai'at, rupesi mutkaton punainen mies pakenemaan, joko omin ehdoin taikka pakosta. Vähemmän kuin yhden vuosisadan kuluessa olivat muukalaiset kerjenneet anastaa haltuunsa suolameren koko rannikon; yhä kauvemmas länteen päin väistyi hän, maan entinen ja oikea isäntä, huoaten käsittämättömän kohtalon kovuutta. — Nyt ovat kalpeanaamat kannustaneet korskuvan "tulihevosensa" koko hänen entisen metsästys-alueensa poikki, ja hän itse on vavisten hiipinyt viimeisten erämaiden lymyluoliin kolkoimpain kallioiden kyljessä. Vuosisata vielä, niin ei ole olemassa ainoatakaan punaista miestä koko sillä äärettömällä alueella, jota tähtilipun tasavalta hallitsee.
Punainen mies ei koskaan voi tulla valkoisen ystäväksi. Ensiksi tervehti hän häntä kyllä vieraanvaraisesti, "vihreillä tähkäpäillä ja pemmikanilla,"[8] mutta valkoinen mies kävi yhä vaativammaksi, sysäsi korven pojan pois tieltään ja rupesi noudattamaan varsinaista hävitysjärjestelmää. Moni siihen saakka tuntematon pahe tuotiin punanahkain pariin, euroopalaiset taudit korjasi heistä monta miljoonaa, ja heidän tavaransa maksettiin, milloin maksettiin, "tulivedellä", huonolla paloviinalla, jota metsän vilpittömät miehet eivät ymmärtäneet kohtuudella käyttää, vaan hukuttelivat sillä surujansa, kunnes nukkui ainiaaksi sekä suru että henki. Mitä ei paheet eikä taudit tappaneet, sen kaasi kalpa, pyssy ja pajonetti.
Olihan syytä punanahalla valkoista ihmisveljeään vihata. Ja hän vihaa häntä vielä tänäpäivänä kuin verivihollistaan ainakin ja viepi hänen päänahkansa, milloin vain hän vapaana miehenä uskaltaa lymyluolastaan ulos, terävä sotatappara kädessään.
Missä tilassa ovat nyt tuon muinoin onnellisen miehen antavat riistamaat? — Uhkeat, meluisat kaupungit kohoavat niiltä paikoilta, missä hänen rauhallinen wigwaminsa seisoi, ja aura kyntelee niitä ruoho-aavikkoja, joilla sata vuotta takaperin miljoonittain puhvelihärkiä kävi laitumella. Niiden hautojen päällä, jotka kätkevät miljoonittain muinoin vapaiden miesten luurankoja, orjailee kalpeanaama elämän etujen ja nautintojen tähden, sen tähden, jota hän, hänen kannaltaan katsoen, sanoo elämäksi. Sukupolvi toisensa perästä entisiä maanomistajia on kaatunut uhrina viljelykselle, jota indiaani ei käsitä, ei rakasta eikä kunnioita. Ainoastaan muutamat, valkoisten laumoihin verraten vähäiset parvikunnat punanahkoja elää vielä muutamissa lymypaikoissa, joihin he ovat vetäytyneet takaisin. Mutta näihinkin piilopaikkoihin on viljelys tunkeuva, ja jos punanahat nousevat vastarintaan, musertuvat he säälimättömän sivistyksen sotavaunun alle. — Muutamille indiaani-heimoille annettiin aikoinaan hyvinkin laveat maan-alueet, joihin ei kenkään valkoinen saanut asettua asumaan. Näitä alueita sanotaan "reserveiksi." Siellä saivat he Yhdys-Valtain hallitukselta rahoja, vaatteita ja ruokavaroja; mutta jo risteilee näitäkin heidän turvapaikkojansa rautatiet, ja siten on se tunti tullut, jolloin viimeinenkin jäännös indiaanien itsenäisyyttä katoaa. Näinä päivinä on hävityssota punanahka-parkoja vastaan uudestaan syttynyt ilmi-tuleen, ja Amerikan muinaisten omistajien viimeiset vapaat jälkeläiset laulavat jo kuolinvirttään. — Silmäilkäämme heitä vielä pikimmältämme, ennenkun heidät kaikki on korjannut tämän matoisen maailman musta multa.
Siellä täällä Kalliovuorten luolissa, ylisestä Missourista Texasiin saakka, sekä Winipeg-järven tienoilla tavataan vielä muutamia heimojäännöksiä, jotka ovat säilyttäneet jonkunmoisen itsenäisyyden ja luonnollisen yksinkertaisuuden, ollen kuitenkin kaikki, paitsi ehkä siouxit, jo niin kesytettyjä, ett'ei valkoisen miehen enää ole heiltä mitään peljättävää. Mutta siellä asuvat "mustajalat", "varis-indiaanit," itsepänttäiset siouxit (l: shuuit), jotka viime aikoina ovat antaneet Yhdys-Valtain hallitukselle koko joukon tekemistä, assiniboinit ja mitä he kaikki lienevät. He ovat enimmäkseen ko'okkaita, vaaleamman tai tummemman vasken värisiä ihmisiä, indiaanin vanhassa ihantavassa pukimessa, joka ainoastaan osaksi verhoo heidän ruumiinsa voimakkaat muodot. Metsän ja heinä-aavikon pojat ovat —taikka ainakin arvelevat olevansa — vapaita miehiä, synnynnäisiä sotilaita, heidän naisensa tuskin muuta kuin orjattaria. Ell'ei valkoinen mies niin kovasti joka taholta ahdistaisi, niin ei punanahalle maistuisi muu kuin vihollisen tai puhvelin tappaminen. Mielellään kaataa hän myöskin karhuja, pyytää, kesyttää ja varastaa hevosia, hänen vaimonsa istuessa kotona, s.o. jonkinmoisessa lappalais-kodassa, wigwamissa, valmistaen lampaiden ja muiden eläinten nahkoja, keittäen ruokaa ja imettäen lastaan. Nyt lienevät jo paraasta päästä euroopalaiset aseet hänenkin käytettävissään, mutta varsinaisena kansallisaseena oli, hänen täydessä vapaudessa eläessään, tuo kahden meetrin pituinen jousi, josta vaski- tai piipiikillä varustettu nuoli lensi vinkuen vihollisen rintaan tai ketteräjalkaisen otuksen pysähytti; keihäs oli usein viisi meetriä pitkä; kilpi suojeli vihollisen nuolia vastaan; kauhea tomahawki tappoi säälimättä, ja yksiteräinen puukko vyöllä vartoi päästäksensä vihollisen päänahan kimppuun. Niiden päänahkojen luvun mukaan, joilla sotilas voi itseänsä koristaa, arvosteltiin hänen urhoollisuuttaan, ja hänen kunniansa oli niiden vallassa. Nuoren indiaanin ottaminen asekuntoisten sotilaiden joukkoon tapahtui suurilla juhlallisuuksilla, tappelunäytteillä, tanssilla, jopa kidutuksillakin. — Indiaanin sotaiseen pukuun kuuluu vielä tuo "sotakotkan" höyhenillä koristettu "kalumet" eli rauha-piippu, jota ainoastaan juhlatiloissa, niinkuin sotaneuvotteluissa, rauhanteoissa j.n.e., solmittujen liittojen tai sitoumusten vahvistukseksi, "kenraalit" polttavat, jonka jälkeen se jälleen huolellisesti kääritään ja säilytetään päällikön wigwamissa. Indiaani on muutenkin harras tupakkamies, ja piippu on melkein aina hänen hampaissaan. Se seuraa häntä hautaankin — ei vaan "suuren hengen" luo noille "lempeille ja kauniille metsästysmaille."
Indiaani on luonteeltaan juhlallisen vakava, hän on teräväjärkinen, miettiväinen — ja viekas kuin kettu, kun tarvitaan. Mutta hänen näkö-alansa on tietysti hyvin rajoitettu, ja kaikkea, mitä hän ei ennen ole nähnyt, hämmästyy hän sanomattomasti. Ja kaikki mikä hänelle on salaperäistä, se on "lääkettä." Hänen tietäjänsä ja noitansa ovat "lääkemiehiä", mahtavan soturin puukko on "suuri lääke" ja ensimäinen höyrylaiva, joka kulki Mississippi-joella, oli myöskin "lääkettä." Lääkettä on niinikään se persoonallinen suojelushenki, jota jokainen indiaani aina kantaa muassaan eläimen-nahan muodossa. Ken tämän "lääkkeensä" hukkaa, hän on kunniaton. Tarjoo indiaanille mitä hyvänsä, hän ei mistäkään hinnasta myy "lääkettänsä." Se — ynnä tomahawkin ja piipun kanssa — seuraakin häntä hautaan, ja taivaasen. — Uteliaisuudella hän tosin silmäilee sivistyksen tarvekaluja, ja hämmästyksellä hän kuultelee matkustavan turkisten-ostajan ja kauppiaan kertomuksia idän kalpeiden miesten elämästä; mutta hän ei voi käsittää meidän olojemme ihmeitä, ja "valehdella kuin valkoinen mies" on indiaanilainen sananparsi.
Alku-asukkaiden jälkeläinen ei voi taipua uusien olojen mukaan, hän ei tahdo tarttua auraan eikä asettua vakinaisesti asumaan,[9] hänen ilonansa on ainoastaan metsästäjän ja sotilaan elämä, samalla kun kalpeanaama supistamistaan supistaa hänen metsästysmaitaan. Punainen mies, sanalla sanaan, ei sovi nyky-ajan kultuuri-elämään eikä tahdo siitä mitään tietää. Senpätähden juuri on, kun onkin, mahdotonta estää Pohjois-Amerikan alku-väestön häviämistä.
Ens' alussa etenkin koki indiaani kyllä, huomattuaan vaarallisen asemansa, pitää puoltaan ja ajaa tunkeilevia kuokkavieraita alueeltansa taikka ainakin tehdä heille kaikellaista kiusaa, mutta kun kaikki oli turhaa, väistyi hän pois. Taipuakseen maan-anastajain elämän-tapaan, oli hän liian ylpeä. "Isät" — sanoi kerran muuan etevä päällikkö hallituksen asiamiehille — "te neuvotte meitä kaivamaan maata ja vartioimaan karjaa, mutta me emme tahdo kuulla puhuttavan semmoisista asioista. Me olemme kasvaneet puhvelin kanssa ja rakastamme sitä, me olemme oppineet olemaan urhoollisia, me tahdomme pystyttää telttamme mihin mielemme tekee ja mennä sinne, missä puhveli ruohoa syöpi. Armahtakaa meitä ja antakaa meidän mennä." Ja he ovat saaneet mennä.
Olemme jo ennen kertoneet, miten Italialainen Giovanni Cabotto vuonna 1497 englantilaisella laivalla oli uudestaan löytänyt Labrador'in ja luultavasti Pohjois-Amerikan koko itärannikon.[10] Tämän löydön johdosta pitivät Englannin kuninkaat mainittua rannikkoa yksistään heidän maansa omaisuutena, — tietysti laisinkaan huolimatta alku-asukkaiden mahdollisesta oikeudesta. Mutta viisikolmatta vuotta myöhemmin etsiskeli muuan toinen Italialainen, Giovanni Verazzano, kulkuväylää Kiinaan Amerikan pohjoispuolelta ja purjehti silloin ranskalaisilla laivoilla pitkin Pohjois-Amerikan itärannikkoa Floridasta New-Foundlandiin saakka, tutkien sitä jokseenkin tarkasti. Ja tämän retken johdosta arvelivat taasen Ranskan kuninkaat samaa rannikkoa heidän omaisuudekseen. Vaatimukset sen omistamisesta jäivät kuitenkin lepäämään sillänsä yli puolen vuosisataa. Mutta vuosina 1534 ja 1535 teki Ranskalainen Jacques Cartier matkustuksia S:t. Lawrencen mahtavalla joella, joka yhdistää Canadan suuret järvet suolamereen, ja kauppa-asemia perustettiin sen rannalle. Näille asemille toivat, jäiden lähdettyä keväällä, äärettömän lavean sisämaan indiaanit veneillänsä kalliita turkiksia: majavan, näädän, suopelikärpän ja muiden metsä-otusten nahkoja; ja Ranskalaiset kokosivat lasihelmillä ja muilla joutavilla rihkamatavaroilla, mutta ennen kaikkea paloviinalla, laivansa täyteen mitä kalliimpia kaluja. Jo sitä ennen oli sama kansa ruvennut harjoittamaan erittäin tuottavaa kalastusta New Foundlandin suurilla karilla. Siten oli sillä tärkeät edut valvottavana Pohjois-Amerikan täntienoisella rannikolla.
17:nen vuosisadan alussa rupeekin Ranskan hallitus täydellä todella asuttamaan tätä aluetta. Mutta samaan aikaan alkaa jo Englantikin pitää puoltansa; ja molemmat kruunut jakavat nyt yksityisille tai yhtiöille isoja kaistaleita tästä rannikosta.
Pitääksemme nyt ensiksi silmällä Ranskan asutuspuuhia, niin lahjoitti siten Ranskan kuningas Henrik Neljäs koko rannikon Delaware-lahdesta S:t. Lawrenceen saakka Pierre de Monts nimiselle hugenottilaiselle aatelismiehelle. Tällä rannikko-osalla oli silloin nimenä Acadia. Pierre de Monts olikin jo ruvennut perustamaan siirtokuntaa Uuden Skotlannin länsi-rannalle, kun kuninkaan kuoltua läänitys peruutettiin ja annettiin jesuiiteille, jotka perustivat siirtokunnan Mainehen. Mutta tämän hävittivät Englantilaiset, ja nyt sai läänityksen haltuunsa de Monts'in seuralainen Samuel de Champlain. Tämä mies oikeastaan on pidettävä Ranskan vallan perustajana Amerikassa. Hän rakennutti v. 1608 sille paikalle, jossa nyt mahtava Quebec kaupunki sijaitsee, pölkkylinnoituksen ja joukon mökkiä, joista sitten tuo suuri kaupunki kasvoikin. Siirtokuntaa nimitti Champlain Uudeksi Ranskaksi, jonka sijaan sittemmin vähitellen tuli käytäntöön Canada, minkä nimityksen indiaanit olivat Champlain'in uutiskunnalle antaneet. Se merkitsee linnoitettua kylää.
Champlain'in siirtolaiset elivät hyvässä sovussa ympäröivien Huron indiaanein kanssa ja auttoivat heitä toisella puolen S:t Lawrence-jokea asuvia Iroquois-indiaaneja vastaan, jotka olivat Huronien vihollisia. Champlain teki monta tutkimusmatkaa maan sisäosiin, etsiskellen —kuten näinä samoina aikoina tunnettu, Hollantia palveleva Englantilainen Hudson, Hudson-järven ja Hudson-joen löytäjä —kulkuväylää pohjoisimman Amerikan kautta Tyveneen Mereen ja Kiinaan. Mutta hänen siirtokuntansa vaurastui hitaasti. Mitään maanviljelevää väestöä ei ollut; ja se kauppaseura, jolle Champlain oli luovuttanut oikeutensa, rakensi kaupalle ankarat rajoitukset. Yksin-oikeus-järjestelmä pääsi vallalle, ja jesuiitat pitivät huolta siitä, että ainoastaan luotettavia katolilaisia pääsi Canadan maalle. Täälläkin olivat siitä huolimatta jesuiitit innokkaita lähetyssaarnajia. He tunkeusivat, pari kolme erältään, Huron-järven ympärillä asuvien indiaanien keskuuteen, oppivat heidän kieltänsä, perustivat kouluja j.n.e., kun äkki-arvaamatta Irokeesit hyökkäsivät Huronien alueelle, hävittivät heidän kylänsä ja melkein koko kansan sekä tappoivat jesuiitit. Nämä Huronit olivat varsin lahjakasta heimoa, harjoittivat maanviljelystäkin ja asuivat linnoitetuissa kylissä ja salvatuissa pienissä taloissa, mutta heidän heimoyhteytensä oli löyhä. Irokeesit sitä vastoin, joiden sekä urhoollisuus että julmuus näinä aikoina oli hyvin tunnettu, olivat järjestyneet "kuuden kansan" liitoksi ja vihasivat kovasti Ranskalaisia, koska nämä suojelivat Huroneja heitä vastaan. Rajasodissa Ranskalaisten ja Englantilaisten kesken pitivätkin he sittemmin tavallisesti aina Englantilaisten puolta.
Ludovik XIV ja hänen ministerinsä Colbert kokivat keinotekoisella tavalla valaa uutta eloa riutuvaan siirtokuntaan Canadassa. Suurilla kustannuksilla kuljetettiin sinne toinen laivanlasti toisensa perästä nuorta, voimakasta väkeä kotimaasta, ja avioliittoja suosittiin palkintojen kautta. Ei kenkään saanut käydä vetelehtiä naimatta. Teollisuutta edistettiin kaikin tavoin, ja maanviljelystä koettiin puhaltaa henkiin keski-aikaisen läänityslaitoksen kautta. Ludovik kuningas siirti, näet, Canadaan kokonaisen rykmentin sotamiehiä, jotka — kuritettuaan irokeesi-indiaanit — muunnettiin maanviljelijöiksi. Upseerit saivat omakseen isoja maan-aloja, joista he lääni-herroina jakoivat osuuksia sotamiehilleen, vasalleilleen. Tämän torppa-jäjestelmän kautta kasvoi muutamassa vuodessa ylhäisö tilusherroja, joiden maatilat levisivät pitkin Lawrence-joen rantoja. Noille rannoille rakensivat vasallitkin talonsa kyläkunnittain, ja ne pienet kauppalat — kadulle päin antavine päätyseinineen —, joita matkustaja usein tapaapi Ala-Canadassa, ovat kaikki tältä ajalta.
Suurten maatilain — eli, niin sanoaksemme, "hovien" — herrat olivat kuitenkin itse teossa köyhänpuolista väkeä. Nuoremmat pojat rupesivat tavallisesti turkisten-pyytäjiksi ja samosivat, pienet alustalaisjoukot muassaan, pitkin maata mannerta kauvas länteen päin, Ranskalaisen tavallisella iloisuudella kovasti mielistyttäen indiaaneja, joiden tyttöjä he usein ottivat vaimoikseen. Siten syntyi sekarotu "Canadalaisia", metsänvaeltajia — coureurs des bois — ja turkisten-pyydystäjiä, joiden romantillinen joukkio oli melkoisena osana siirtokunnan asukkaissa.
Canadaa hallitsi nyttemmin kuninkaalliset maaherrat. Mitään edustuslaitosta ei koskaan syntynyt. Maaherraa auttoi sivili-asioissa "intendentti", joka ynnä jesuiitain kanssa samassa valvoi ja vakoili hänen toimiaan. Tämmöinen intendentti oli muiden muassa herra Jean Talon, Colbertin aikalainen. Hän tutkitti upseerien, kauppamiesten ja metsästäjäin kautta varsin lavealta maita lännessä, Huron-järven toisella puolen saakka; ja niinikään tunkeusivat jesuiitit, menetettyään lähetyskuntansa Huronien keskuudessa, hänen kehoituksestaan Michigan-järven heimojen pariin, joista he puuhasivat itselleen uuden valtakunnan alamaisia. Siellä kuulivat jesuiitit puhuttavan muutamasta suuresta vedestä kaukana auringon laskuun päin. Mutta näitä kaukaisia maan-ääriä joutui tutkimaan jesuiitain tarkoitusten ulkopuolella oleva mies, nimittäin kuuluisa Robert Cavelier de la Salle.
Hän oli syntyisin Rouen'in kaupungista, oli nuorena muuttanut Canadaan ja asettunut uutisasukkaaksi Montrealin tienoille. Ratkeillen suurten järvien erämaita, joissa hän oppi Huronien kielen, kuuli hän eräänä päivänä puhuttavan suuresta joesta, joka muka juoksi länteen päin ja viimein laski valtamereen. Arvellen sitä kauvan etsityksi kulkuväyläksi Tyveneen Mereen ja Kiinaan, lähti hän sitä etsimään ja löysi valtavan Ohion, jota alaspäin hän kulki pitkän matkan. Pian selveni hänelle kuitenkin ett'ei Ohio vienytkään Kiinaan. Vuonna 1669 tekemällänsä matkalla saapui hän, näet, Green bay nimiselle suurelle lahdelle Michiganin luoteisrannalla, josta yhtämittainen vesitie viepi Illinois-joen läheisyyteen saakka. Tästä eroittaa sitä ainoastaan kapea kannas. Alku-asukkailta kuuli nyt La Salle että tuota vesitietä pitkin päästäisiin, — kantamalla veneitä kannaksen poikki — viikon kestävän matkan perästä hirveän suurelle joelle, joka muka virtaili etelään päin ja johon Ohiokin laski. Nyt selveni hänelle kaikki. Suuri joki, jonka nimen Mississippi hän nyt myöskin ens' kertaa kuuli, ihan varmaan laski Mexikon lahteen. Mutta sen tutkimiseen tarvittiin suuremmat varat kuin La Sallella oli käytettävissään, ja hän matkusti sentähden Parisiin, jossa hän kuninkaalle esitti täydellisen suunnitelmaa koko tuon läntisen alueen laskemiseksi Ranskan vallan alle. Siten päästäisiin Englantilaisten siirtokuntia Amerikan itärannalla hätyyttämään takaapäin. La Salle pyysi saadakseen perustaa linnoituksia minne hyvänsä sekä läänitykseksi melkoisen maanalueen Ontario-järven rannalla. Ludovik kuningas mieltyi ehdoitukseen ja myönsi kaikki. La Salle ryhtyi toimeen. Pian kasvoi Ontarion rannalle Fort Frontenac nimisen linnoituksen ympäri kaupunki, jonka asukkaat olivat La Salien alustalaisia. Niagaran luo tehtiin toinen linnoitus, joka hallitsi pohjoisiin metsästysmaihin vieviä teitä, ja kosken yläpuolelle rakennettiin suurempi laiva. Kauppiaat ja jesuiitit, joiden kilpailijana La Salle näillä toimillaan esiintyi, katsoivat hänen puuhiaan karsain silmin. Mutta v. 1679 oli hän valmiina lähtemään suurelle retkelleen. Jo kuusi vuotta sitä ennen oli kuitenkin jo Canadan maaherra Frontenac erään Joliet nimisen kauppiaan sekä jesuiiti-isä Marquette'n kautta tutkituttanut Illinois- ja Mississippi-joet Arkansasin laskupaikkaan saakka.
La Sallella oli muassaan tarvekaluja linnoitusten ja laivojen rakentamista varten. Talven vietti hän Crèvecoeur'in linnoituksessa Illinoisin varrella lähellä sitä paikkaa, jossa nyt Chicagon jättiläiskaupunki sijaitsee, lähteäkseen sieltä keväällä matkalle. Mutta nyt kohtasi häntä monet onnettomuudet. Turkiksilla lastattu laiva, jonka hän oli lähettänyt kotiin, joutui haaksirikkoon matkalla, ja hänen itsensä marssiessa Fort Niagaran uutta laivaa hankkimaan, nousi Crèvecoeuriin jätetty varustusväki kapinaan, hävitti kaikki varastot ja lähti tiehensä kotiin. Palatessaan tapasi La Salle ainoastaan uskollisen toverinsa, Tonti nimisen Italialaisen, paikalla. Hänen kanssaan kulki nyt tutkija, ainoastaan muutamia indiaaneja muassaan, veneillä Illinois- ja Mississippi-jokeja alaspäin ja näki eräänä päivänä syksyllä v. 1680 Mexikon lahden laineiden välkkyvän heitä vastaan. Ranskan kuninkaan kunniaksi antoi hän maalle joen-suun ympärillä nimen Louisiana ja valitsi paikan sen vastaiselle pääkaupungille. — Muutaman vuoden perästä tuli La Salle Ranskasta neljällä laivalla ja melkoisella joukolla siirtolaisia uudestaan näille tienoille perustaakseen siirtokuntaa, mutta Mexikon lahdessa purjehtivat laivat huomaamattansa Mississippi-joen suun ohitse ja laskivat rannalle nevaiseen seutuun Texas'in rannikolla. Kuumeesen sairastunut La Salle lähti veneellä etsimään joen-suuta, mutta tällä matkalla murhasi hänet maaliskuun 19 p:nä 1689 kapinoitseva miehistö, hänen 45 ikävuodellaan. Hänen alkamaansa yritystä ei kyennyt kenkään jatkamaan, eikä Ranskalla siihen aikaan ollut varojakaan tällaisiin tarpeisin. Joukko linnoituksia rakennettiin kuitenkin pitkin Mississippi-joen vartta. Missourin laskupaikkaan olivat jo La Salle ja Tonti perustaneet S:t. Louis nimisen linnoituksen, ja Canadalaiset upseerit rakensivat nyt Huron ja Erie-järvien väliselle salmelle Detroit'in sekä kauvas etelään Natchez'in. Nouvelle Orléans, sittemmin New Orleans, perustettiin 17 sataluvun alulla, mutta vietti kauvan jokseenkin kituvaa elämää, kuten yleensäkin Ranskan siirtokunnat etelässä, — jopa pohjosessakin, verraten esim. Englannin uutisasutuksiin. Tämän valtakunnan haltuun olikin kerran Ranskalaisten koko ääretön alue Pohjois-Amerikassa joutuva, kuitenkin vasta veristen sotien kautta, joista alempana annamme kertomuksen. Näissä sodissa toimitti varsin tärkeää osaa muuan ranskalainen siirtokunta, jonka tässä vielä mainitsemme, nimittäin Montreal. Se sai alkunsa pari vuosikymmentä Quebec'in perustamisesta muutaman hurskaan seuran kautta, joka S:t. Lawrence-joessa olevalle saarelle, jossa se vieläkin — nyt suurena kaupunkina — sijaitsee, oli perustanut sairastalon ja koulun indiaanien lapsia varten. Montrealissa järjestettiin sodan aikana ne joukot, jotka tuon tuostakin kävivät havittelemassa Englantilaisten siirtokuntia.
Vaikka Englannin kuninkaat jo Giovanni Cabotton matkustuksista asti pitivät Pohjois-Amerikan itärannikkoa omanaan, kului kuitenkin kokonainen vuosisata, ennenkun Englantilaisten puolelta ruvettiin hommaamaan sen asuttamista. Mutta vihdoin, v. 1587, pani naiskuningas Elisabetin suosikki, yritteliäs merenkulkija ja valtiomies Walter Raleigh, suurenmoisen retkikunnan menemään näille tienoille, ja se saikin perustetuksi siirtokunnan, jolle nuoren hallitsijattaren kunniaksi annettiin nimi Virginia, s.o. Neitsytmaa. Sillä nimityksellä tarkoitettiin alkuansa koko rannikko-kaistaletta Delaware-lahdesta Floridaan asti, vaikka tämä ensimäinen siirtokunta sijaitsikin vain pienellä alueella nykyisen Pohjois-Carolinan rannikolla. Se kuitenkin jo muutaman vuoden perästä tykkänään hävisi, erittäinkin niiden väkivaltaisuuksien johdosta, joita uutisasukkaat harjoittivat indiaaneja kohtaan; ja Raleigh joutui taloudelliseen häviöön. Tältä ajalta on kuitenkin muistettava se lähetys, jonka englantilainen merisankari Francis Drake toimitti Virginiasta Walter Raleighin luo Irlantiin, nimittäin muuan näöltään vähäpätöinen juurikasvi, joka Draken mielestä sopisi viljeltäväksi Euroopassa, —maaperuna eli potaati.
V. 1607 uusittiin asutus-yritys Virginiassa. Kuningas Jaakko I Stuart jakoi silloin koko alueen Floridasta Canadaan kahden kauppaseuran kesken, jotka saisivat maan asuttaa. Vastaisille asukkaille luvattiin muun muassa täydellinen verovapaus. Toinen näistä seuroista, Londonilainen, lähettikin jo samana vuonna joukon siirtolaisia siihen osaan Virginiaa, jolla nyt erittäin on tämä nimi. Se on suuren Chesapeak-lahden länsi-rannikko. Lahteen laskee koko joukko mukavia jokia, maa on erittäin hedelmällistä ja ilmanala melkein troopillinen. Palmut, puuvillakasvi ja sokuriputki viihtyvät oivallisesti. Tänne, James-virran rannoille, asettuivat uutisasukkaat ja perustivat Jamestown (Jaakonkaupunki) nimisen kaupungin. He eivät kuitenkaan olleet tavallista uutisasukas-väkeä, vaan paraasta päästä entisiä sotilaita ja merisissiä, rohkeita, hurjapäisiä uskalikkoja, joita kullanhimo oli tänne houkutellut. Vaivaloinen kuokkatyö ei heitä miellyttänyt. Koko siirtokunta olikin jo rappiolle joutumassa, sekä puutteen ja sisällisen eripuraisuuden että indiaanien hyökkäysten kautta; mutta silloin tuli apuväkeä Euroopasta, ja jo ryhdyttiin tosi-työhön. James- ja Potomac-jokien varsille syntyi ensimäiset tupakka- ja puuvilla-maat. Tupakka oli kuitenkin ens'aikoina etevimpänä "viljalajina." Sitä käytettiin paremman puutteessa rahanakin. Niinpä ostivat naimahaluiset miehet 75 tupakka-kilolla itselleen kukin aviosiippansa niistä 150 naisesta, jotka tänne ensiksi tulivat. Ja uusia asukkaita tulikin toinen laivalasti toisensa perästä, nytkin yhä vielä suurimmaksi osaksi nuorempia poikia varakkaista englantilaisista maakartano-perheistä, jotka ottivat viljelläkseen isoja maan-aloja. Ens' alussa käyttivät he kyllä valkoihoisia työläisiä, mutta jo v. 1619 toi eräs hollantilainen laiva ensimäisen lastin neekeri-orjia Virginiaan, — ja siitä saakka pysyi orjuus siellä kotimaisena laitoksena meidän miespolveemme asti. Mutta rotu, josta ei käynyt orjia tekeminen, oli Pohjois-Amerikan ylpeä alkuväestö. Sitä kuitenkin monella tavalla ahdistettiin, ja häpeällistä väkivaltaa tehtiin tuon tuostakin. Katkera viha vieraita vastaan sai viimein, vuonna 1622, seudun indiaanit yhtymään suurempaan liittoon ja äkki-arvaamatta hyökkäämään uutisasukkaiden kimppuun. 1,300 Euroopalaista sanotaan tässä menettäneen henkensä. Mutta tämä tappio ei laimentanut asutus-intoa, ja siirtokunta vaurastui vaurastumistaan, yhä uusien joukkojen tulvaillessa Englannista. Ensiksi hallitsi sitä melkein yksinvaltainen maaherra emämaasta, mutta pian vaativat ja saivat uutisasukkaat edustuslaitoksen, joka tiesi pitää heidän puoltansa kuvernöörejä vastaan, niin että he ennen vuosisadan loputtua jo itse teossa hallitsivat itseänsä. Siitä huolimatta olivat Virginialaiset kuningasmielisiä, ja Englannin kansalaistaistelussa pitivät he Stuartien puolta. Englannin valtiokirkkoa he niinikään kannattivat. Uskonnollista vapautta ei mahtunut Virginiaan. Se oli, kun olikin, ylimysvaltainen siirtokunta, uskollinen kopio emämaasta parlamentineen piispoineen. Kasvimaallaan, plantagellaan, eleli Virginian kartanon-herra perheensä ja mustien palvelijansa keskellä kunnianarvoisan patriarkan elämää, piti suurta "hovia", harjoitti urheilua ja valvoi kreivikuntansa hyötyä. Amerikan kansanmielinen yhteiskuntalaitos ja uskonnollinen vapaus siten ei ole taiminut Virginian maassa, vaan muualla; mutta sen reippaista ja ylpeistä isännistä polveutuivat ne miehet, jotka sittemmin ajoivat perille Amerikan itsenäisyyden.
Amerikan uskonnollisen ja kansallisen vapauden kehtona on pidettävä se kulmikas rannikkokaistale, joka molemmin puolin Cod-nientä ulottuu Massachussetts-lahden pohjois-päästä New Yorkin lähelle saakka ja jolla jo vanhastaan on ollut nimenä Uusi Englanti. Tälle rannikolle muodostuivat ne yhteiskunnat, joiden vapaita laitoksia Yhdys-Valtain perustuslaki jäljittelee. Kertokaamme tässä lyhyesti miten tämä uutisasutus tapahtui.
Joulukuu 16 p:nä 1620 purjehti Cod-niemen muodostamaan lahteen The mayflower (toukokukka) niminen laiva, tuoden muassaan 102 siirtolaista, miehiä, naisia ja lapsia. Se tuli Hollannista, mutta siirtolaiset olivat kuitenkin enimmäkseen köyhiä maalaisia Pohjois-Englannista, jotka Englannin valtiokirkon harjoittamien vainojen tähden olivat paenneet Hollantiin ja siellä jonkun aikaa oltuansa päättäneet ruveta rakentelemaan uutta kotia valtameren toiselle puolelle. Mainitun lahden lounais-kulmaan pistää pieni poukama länteen päin. Siinä nousivat he maalle, sittenkun kuitenkin kaikki, kokoontuneina laivan-kannelle, olivat kiittäneet Jumalaa onnellisesta matkasta ja hyväksyneet kirjallisesti laatimansa siirtokunta-säännön, jonka perustuksena oli täydellinen itsehallinto ja kaikkein yhdenvertaisuus. Johtavia miehiä heidän joukossaan olivat Brewster, Bradford, Winslow ja Carver, joiden nimet vieläkin elää kiitollisessa muistossa Uuden Englannin asukkaiden kesken. Jo Hollannissa ollessaan olivat nämä "pyhät vaeltajat", — kuten heitä nimitettiin —keskenään yhtyneet vapaasen, kirkolliseen yhteiskuntaan. Nyt astuivat he kapineineen rannalle ja rakensivat itselleen vähäisiä hirsimökkiä talven turvaksi. Uutis-paikka sai nimekseen Uusi Plymouth, New Plymouth.
Seudun indiaanit — Pokanoketit — tervehtivät heitä ystävällisesti. Ensimäinen, joka tuli heidän kyläänsä asti, puhutteli tulokkaita englannin-kielellä, lausuen: "Terve tultuanne, Englantilaiset!" ja kertoi jo ennenkin tavanneensa heidän maamiehiään, joita kävi kalastelemassa Penobskot-joen suussa. Miehen nimi oli Samoset. Pian toi hän muassaan toisenkin englannin-kieltä taitavan indiaanin, nimeltä Sqvanton, joka kauvan aikaa oli palvellut yksityisen miehen luona Londonissa. Sqvantonin välityksellä tekivät uutisasukkaat sitten varsinaisen sopimuksen Pokanoketien päällikön, Massasoitin, kanssa, ja näiltä ostettiin maa-ala lähinnä lahtea. Ystävällistä väliä kesti sitten Massasoitin kuolemaan saakka v. 1661.
Mutta ens' alussa sai nuori siirtokunta kuitenkin kovat kohtalot kokea. Ruokavarain puute ja tottumattomuus ilmanalaan vei enemmän kuin puolet siirtolaisista manalan majoihin. Toiset kuitenkin jotenkuten kestivät, kunnes muokatusta maasta saatiin parempi sato ja apua tuli emämaasta.
Suuri joukko puritaaneja, uskonsa tähden vainottuja kansalaisia, joiden joukossa oli melkoinen määrä varallisiakin perheitä, muuttivat kotijumalansa uuteen maahan Massachussets-lahden rannalla, saatuaan sitä ennen kruunulta vapauskirjan eli n.s. kartan, joka antoi heille oikeuden järjestää hallituksensa miten itse mielivät. Kahtena eri retkikuntana, vuosina 1629 ja 1630, purjehtivat he valtameren poikki ja perustivat Massachusets' bay (M.-lahti) nimisen siirtokunnan, johon tulivat kuulumaan kaupungit Boston, Salem ja Portsmouth. Hekin järjestivät yhteiset asiansa täydellisesti tasavaltaisten kaavojen mukaan, tunnustaessaan kuitenkin emämaan yliherruutta. Tämä siirtokunta vaurastui vaurastumistaan kalastuksen ja kaupan kautta, ja uusia uutisasukkaita tulvaili tulvailemistaan sen alueelle. Pian perustettiin opetuslaitoskin, jossa koko siirtokunnan kasvavalle nuorisolle annettiin maksuton ja yhtäläinen tiedollinen kasvatus. Se oli Amerikan ensimäinen vapaakoulu Cambridgessä lähellä Bostonia, ja siitä sukeutui sitten Uuden maailman etevin oppilaitos, kuuluisa Harvardin yliopisto.
Siten olivat New Plymouth ja Massachusetts' bay antaneet Amerikalle, sen yhteiskunnallisen elämän perustukseksi, itsehallinnon ja vapaakoulut; mutta vielä puuttui uskonnollinen vapaus.
Massachusetts'in uutisasukkaat, vaikka itse olivat kärsineet paljon emämaan valtiokirkon vainoista, eivät puolestaan kärsineet alueellansa muita kuin omia uskolaisiaan. Siirtokunta oli itse teossa joteskin ahdasmielinen hierarkiia, pappisvalta, jonka innokkaat paimenet valppaasti valvoivat ett'ei mitään mustaa lammasta päässyt pujahtamaan sisään heidän puhtaasen laumaansa.
Silloin tuli v. 1630 muutamassa siirtolaislaivassa Bostoniin eräs nuori pappismies, Roger Williams. Hänenkin oli täytynyt jättää isänmaansa uskonnollisen vapaamielisyytensä tähden, ja hän toivoi nyt Uudessa maailmassa saavansa ajatella ja saarnata täydellistä omantunnon-vapautta. Mutta Williams erehtyi. — Englannissa oli toinen lahkokunta toisensa perästä ajanut hänet keskuudestaan, koska hänen ei sopinut noudattaa mitään rajoittavia määräyksiä uskon-asioissa. Kaikki ne muka kannattivat omantunnon-vapautta, mutta ainoastaan saadakseen tämän peri-aatteen turvissa vainota toisin-ajattelevia. Williams vaati ett'ei mikään valta saa puuttua toisen uskonnollisiin asioihin. Ihmisen suhde Jumalaan on hänen oma asiansa. Ketään ei saa pakoittaa käymään kirkossa, jonka uskonkappaleita hän ei tunnusta; ketään ei saa pakoittaa maksamaan kymmenyksiä papistolle, jonka opinkappaleita hän ei tunnusta. Se on väkivaltaa. Ajatelkoon itsekukin mitä tahtoo autuutensa asiassa. Maallinen valta on maallisia asioita varten. —
Tätä oppia ei nyt kuitenkaan Williams saanut julkisesti tunnustaa edes Massachusettsissakaan. Täydellistä omantunnon-vapautta oli olemassa yhtävähän tällä kuin toisellakaan puolen valtamerta. Salem'in asukkaat pitivät häntä vähän aikaa pappinaan, mutta hän kun pelkäämättä ja vilpittömästi tuomitsi vallanpitäjäin sekaantumista uskon-asioihin, täytyi hänen täälläkin pistää pillinsä pussiin ja lähteä tiehensä.
Williams'in täytyi paeta pois erämaahan, jossa hän kauvan harhaili metsissä, kunnes vihdoin vilpittömät indiaanit Cod-niemen tienoilla ottivat hänet turviinsa. Nämä ihmiset, jotka, sivumennen sanottu, ovat osoittaneet rakastavansa vapautta enemmän kuin henkeä ja elämää, kohtelivat tätä kaikkein sivistyneiden yhteiskuntain hylkyä erinomaisella ystävyydellä, antoivat hänelle viljeltäväksi kappaleen maata suuren Narragansett-lahden rannalla, länteen päin Cod-niemestä, ja Williams puolestaan rupesi heidän opettajakseen. Miantonomoh oli näiden kelpo indiaanien heimokunnan päällikön nimi. Hänen suostumuksellaan perusti nyt Williams yhdessä muutamain salemilaisten ystäväin kanssa uutiskunnan, joka sai nimekseen Providence, kukoistavan Rhode Island-valtion ensimäinen alku.
Tänne mahtui kaikki uskonnot. Maallinen valta ei vähintäkään sekaantunut ihmisten uskon-asioihin. Samassa rakennettiin myöskin kansallis-vapaus mitä laveimmalle perustukselle: jokainen, ken maksoi pienen, vähäpätöisen kunnallismaksun, oli äänivaltainen.
Vuonna 1638 syntyi saarelle Narragansett-lahdessa, varsinaiselle Rhode Island'ille, toinen siirtokunta, jonka alkuperä on yhtä merkillinen. Joukko pakolaisia, jotka, kuten kvääkärit, uskon-asioissa eivät tunnustaneet muuta ohjenuoraa kuin omantunnon äänen, saapui, näet, tänne ja asettui indiaanien suostumuksella Williamsin uutiskunnan viereen. Retkeläisten johtajana oli muuan nainen, nimeltä Anna Hutchinson. Koko saaresta maksettiin Miantonomoh'lle muutama pari silmälasia.
Williams'in ja Hutchinson'in uutiskunnat pian yhdistyivät ja saivat johtajainsa toimesta emämaasta "kartan", joka turvasi tämän tällä tavoin muodostuneen yhteiskunnan valtiollisen ja uskonnollisen vapauden. Ja tämä vapaa siirtokunta viihtyi ja menestyi hyvin, monen pahan ennustajan häpeälle saattaen. Asukkaiden varallisuus kasvoi kasvamistaan esteettömän yritteliäisyyden kautta. Kaikenlaiset uskokunnat: hugenotit, katolilaiset, kvääkärit, anabaptistit, jopa suuri joukko juutalaisiskin, jotka olivat saaneet matkapassinsa Espanjasta, toivat kotijumalansa tänne; ja kokemus pian osoitti että sopu sijaa antaa, kun ei toinen toisen oikeutta loukkaa. — Roger Williams eli pitkään ikään siirtokunnan kunnioitettuna isänä ja neuvonantajana, luottaen kuolemaansa saakka kylvämänsä siemenen voimaan. Ja hyvin se siemen itikin. Sadan vuoden perästä tuli uskonnollinen vapaus, semmoisena kuin sitä oli toteutettu näissä molemmissa uutiskunnissa, yhdeksi kulmakiveksi Amerikan unionin valtiosäännössä.
Massachusetts'ista lähetettiin varhain uutisasukkaita erämaihin idässä ja etelässä. Uutiskunnat New Haven ja Connecticut, Rhode Island'ista länteen päin, syntyivät sillä tavoin. Ne yhdistettiin sittemmin nimellä Connecticut ja saivat samallaisen vapauskirjan kuin Rhode Island. New Hampshire, johon silloin kuului myöskin nykyisen Vermontin valtion alue, muodostui Massachusettsilaisten kautta Pohjosessa; ja Maine oli jo sitä ennen välittömästi Massachusetts'in aluetta, johon muutaman vuosikymmenen kuluessa niinikään vanhin uutiskunta, New Plymouth, yhdistettiin.
Indiaanein kanssa olivat nämä siirtokunnat ens' alussa eläneet hyvässä sovussa, mutta vähitellen, mikäli uutisasutus levisi ja anasti ainetta, kävi heidän välinsä kitkeräksi, ja arkatuntoiset indiaanit, jotka eivät voineet kärsiä muukalaisten vaativaa kopeutta, hyökkäsivät milloin mistäkin sattuneesta syystä yksinäisten uutistalojen kimppuun ja tappoivat niiden asujamet. Viimein, kun tietysti uutisasukkaat puolestaan kävivät miehissä kostamassa, yhdistyivät kaikki indiaani-heimot näillä tienoin lujaksi liittokunnaksi, jonka johtajaksi tuli yllämainitun Massasoitin urhokas poika, Filippo Pokanoketilainen — kuningas Filippo, kuten untisasukkaat häntä nimittivät —; ja nyt alkoi kauhea hävityssota kiittämättömiä kalpeanaamoja vastaan.
Tämä alku-asukkaiden yritys vaikutti että eri uutiskuntain asukkaat puolestaan yhdistyivät liittoon yhteistä puolustusta varten, ja sillä tapaa syntyi v. 1643 ensimäinen unioni näiden siirtokuntain kesken. Se sai nimekseen Uuden Englannin Yhdys-Vallat, — kesti kuitenkin ainoastaan neljäkymmentä vuotta. Pitkällistä, katkeraa, veristä sotaa, jonka aikana siirtokunnat kovasti kärsivät, käytiin, kunnes kuningas Filippon surmasi muuan indiaani; ja hänen manalassa maatessaan joutuivat jo Uuden Englannin indiaani-heimot joko kokonaan hävitetyiksi taikka sysätyiksi pois muukalaisten tieltä kauvemmas länteen päin, aarniometsäin syvyyteen. Julkinen sota taukosi vuonna 1676, mutta jätti jälkeensä kummallekin puolen katkeran koston-tunteen.
Uuden Englannin siirtokunnissa vallitsi aina ja kaikissa sama kansanvaltainen yhdenvertaisuus ja itsehallinnon peri-aate. Uutisasukkaat valitsivat itse maaherransa ja hänen neuvoskuntansa jäsenet sekä lainsäätävän kokouksen, tavallisesti ainoastaan yhdeksi, korkeintaan kahdeksi vuodeksi. Uskonnollisessa lainsäädännössä noudatti kuitenkin ainoastaan Rhode Island täydellistä vapautta.
Uuden Englannin ja Virginian välille oli jäänyt lavea, asutukselle avoin maa-alue, joka ulottui Connecticutista pohjosessa Marylandiin etelässä. 16 sataluvun keskipalkoilla oli se vielä yksistään metsästävien indiaanein hallussa. Mahtavat joet, Hudson, Delaware, Susquehanna, vyöryttivät vesiään sen lävitse, ja Alleghany-vuorten itäpuolella oli suuret, hedelmälliset tasangot. Tätäkin edullista rannikkoa pitivät tietysti Englantilaiset omanaan, ja n.s. Plymouth-seura oli saanut oikeuden sen asuttamiseen. Mutta sukkelampi kilpaveli oli jo ennättänyt Plymouth-seuran edelle.
Mainio löytöretkeiliä Henry Hudson oli Hollannin palveluksessa tutkinut ja kulkenut sitä suurta jokea, joka on saanut pitää hänen nimensä. Ja tänne, Hudson-joen rannalle, perustivat Hollantilaiset v. 1621 kauppapaikan, nimeltä Fort Orange, johon indiaanit toivat kalliita turkiksiaan. Viisi vuotta myöhemmin syntyi sitten joen suuhun, sille pienelle saarelle, jossa New York nyt sijaitsee, hollantilainen uutiskunta Uusi Amsterdam. Siirtomaa kokonaisuudessaan sai nimekseen Uusi Alankomaa.
Uuden Amsterdamin sija oli erinomattain edullinen. Meren myrskyiltä suojelee sen satamaa pitkä ja suuri Long Island (Pitkä saari), ja kulkuneuvot kaikille suunnille ovat mitä mukavimmat ajatella saattaa. Pienestä kaupunki-saarestaan, jonka indiaanilainen nimi oli Manhattan, maksoivat Hollantilaiset alku-asukkaille ostohinnaksi noin 140 Suom. markkaa. — Minkähän arvoinen se nyt olisi mahtavine maailman-kaupunkineen?
Ei aikaakaan, ennenkun vähäinen paikkakunta, jossa ens' aluksi oli ainoastaan kymmenkunta olkikattoista tölliä ja ampumarei'illä varustettu pieni hirsitalo (blockhouse), rupesi kovasti vaurastumaan väkiluvussa ja varallisuudessa. Viisaasti kyllä avasivat Hollantilaiset siirtokuntansa kaikille kansallisuuksille ja uskonnoille. Puritaanit, hugenotit, katolilaiset, juutalaiset, kaikki saivat esteettömästi asettua maahan. Mutta maalliset yhteiskunta-olot vaikeuttivat siirtolaisten viihtymistä. Maaherrat hallitsivat omavaltaisesti, ja kaikki viljelysmaat jaettiin muutamain vähälukuisten maanomistajain kesken, joiden alustalaisina varsinaiset maanviljelijät tuskin olivat tavallisia maaorjia paremmat. Hätätilan uhatessa vallanpitäjät sentähden eivät voineet odottaa mitään voimallisempaa kannatusta väestön puolelta. Kun siis Englantilaiset, uusien vanhoja vaatimuksiaan rannikon omistamisesta, v. 1664 lähettivät laivaston Uuteen Amsterdamiin, joutui koko siirtokunta pitemmittä mutkitta valloittajan saaliiksi.
Sitä aluetta, joka silloin tuli Englantilaisten omaksi, oli, paitsi nykyinen valtio New York, myöskin nykyinen New Jersey, jonka niinikään Hollantilaiset olivat ensiksi asuttaneet, sekä samaten se meille Suomalaisillekin kallismuistoinen siirtokunta, josta nyt otamme puhuaksemme, nimittäin: