New Yorkin ja Marylandin väliseltä rannikkomaalta laski lavealla lahdella valtamereen Delawaren kaunis joki, indiaanien Poutaxat. Eräänä päivänä maaliskuun alussa vuonna 1638 purjehti sen suusta sisään kaksi laivaa, täynnään matkalaisia, jotka toivoloistoisin silmin katselivat ympärilleen. Aukeni siinä heidän edessään lavea laakso, jota korkeat, metsää kasvavat kukkulat ympäröivät, ja sen halki väreili, niin kauvas kuin silmä kannatti, joen hiljainen juova. Sieltä täältä sivulta päin lirisi emävirtaan pienempiä puroja, joiden kirkas vesi välkkyi niin viehättävänä kevät-auringon loistaessa. Ja olipa matkalaisten vasemmalla puolen rannalla erittäinkin miellyttävä maisema, —metsineen, kukkuloineen, laaksoineen ja lirisevine puroineen. Se muodosti vähäisen niemimaan. Ja "he laskit laivansa rannalle, kävit maalle astumaan". Paikka sai heiltä nimekseen: Paratiisi-niemi.
Nämä matkalaiset tulivat Ruotsista. Oli, näet, täälläkin halu ja into herännyt ottamaan osaa muun maailman suuriin yrityksiin valtamerten takana, ja jo Kustaa toinen Aadolf oli puuhaillut kauppayhtiötä, jonka tuli toimia kaikissa maan-osissa, siten myöskin Amerikassa. Tänne oli perustettava ruotsalais-saksalainen siirtokunta —turvapaikaksi kaikille vainotuille kristityille. Eikä saisi siinä siirtokunnassa koskaan mitään orjuutta olla. — Kuninkaan kaaduttua Saksan suuressa sodassa, raukesi tuuma toistaiseksi tyhjiin; mutta pari kolme vuotta myöhemmin tuli Peder Minuit, Hollantilaisten virkaheitto maaherra Uudessa Amsterdamissa, Ruotsiin ja ehdoitti kansleri Axel Oxenstjernalle siirtokunnan perustamista Delawaren rannalle. Seuraus olikin että tuuman toteuttamista varten syntyi ruotsalais-hollantilainen yhtiö, ja tämän kaksi laivaa Kalmar Nyckel ja Gripen ne nyt oli, jotka ankkuroivat Paratiisi-niemen rantavedessä. Seutu, johon matkalaiset täten asettuivat, oli viljelyksen puolesta peräti autio, oli erämaa, mutta asujamia siellä kuitenkin kuljeskeli, nimittäin minqua-heimon indiaaneja. Näiltä osti Minuit pitkän maakaistaleen, joka kauppakirjan mukaan ulottui joen suusta nykyiseen Trenton'iin asti, — lähes 20 suom. penikulmaa. Itäiseltäkin puolen Delawarea ostettiin sitten rannikkomaa lähinnä joen-suuta, niin että purjehdus merestä sen sisään kävi 8 penikulmaa ruotsalaisen alueen läpi. Pienen kylkijoen päähän, noin 6 penikulmaa Delawaren laskupaikoilta, rakennettiin linnoitus, s.o. ampumarei'illä varustettu hirsitalo ynnä muutaman mökin kanssa. Se sai nimekseen Kristiina, Ruotsin nuoren naiskuninkaan kunniaksi. Paikalla, jolla tämä ensimäinen ruotsalainen uutiskunta majaili, sijaitsee meidän päivinämme Wilmington, suurin kaupunki Delaware-valtiossa.
Indiaanein kanssa eli nuori siirtokunta alusta alkaen hyvässä sovussa, noudattaen oikeuden ja inhimillisyyden käskyjä heitä kohtaan. Pian joutuikin sentähden tuottava turkisten-kauppa melkein yksinomaan Ruotsalaisten käsiin. Majavan-nahkoja sekä sen ohessa tupakkaa saivatkin sittemmin melkein joka vuosi Ruotsista lähetetyt laivat siirtokunnasta vietäväkseen. Mutta ell'ei indiaanein puolelta mikään vaara uhannut, niin tuli sitä sen sijaan toisaalta päin. Minuit oli vakuuttanut että maakunta molemmin puolin Delawarea muka oli vapaata. Mutta itse teossa väittivät sitä omakseen sekä Hollantilaiset että Englantilaiset, ja jo v. 1638 julistutti hollantilainen kuvernööri Uudessa Amsterdamissa, Wilhelm Kleist, epäyskirjan, jossa kiellettiin Ruotsalaisten oikeus asettua näille maille. Sitä paitse olivat Hollantilaiset Delawaren itäiselle rannalle, vastapäätä Schuyilkill-jokea, rakentaneet linnoituksen, nimeltä Nassau, ja vaativat itselleen senkin nojassa ja turvissa omistusoikeuden koko Delaware-laaksoon. Ruotsalaiset maaherrat toivat Ruotsinvallan puolustukseksi esiin indiaanilaiset kauppakirjat; mutta Hollantilaisilla oli, heilläkin, puolestaan heti näyttää ihan samallaiset, joissa oli samat indiaanilaiset puumerkit kuin riitaveljen kauppakirjoissa. Ilmeistä vihollisuutta ei vielä kuitenkaan syttynyt, mutta katkera kiukuntila kuitenkin naapurusten kesken vallitsi, ja siitäpä viimein puhkesi julkinen kähäkkä, joka vaikutti Ruotsin vallan kukistumisen Delawaren rannoilla.
Peder Minuit'in jälkeen, joka jo muutaman vuoden perästä joko kuoli Kristiinassa taikka lähti siirtokunnasta pois (tiedot ovat vaillinaiset) hallitsi sitä luutnantti Mauno Kling ja hänen perästään luutnantti Pietari Hollender, kunnes v. 1642 Ruotsin kruunu, joka nyt oli varsinaisena osakkaana yhtynyt yritykseen, lähetti kuvernööriksi Johana Printz nimisen everstiluutnantin, vanhan sotakarhun 30-vuotisesta sodasta. Tämän herran kanssa ei ollut leikkimistä. Hän piti ankaraa kuria itse siirtokunnassa, ja sekä Hollantilaiset että Englantilaiset saivat häneltä oppia pitämään Ruotsin valtaa kunniassa. Kirjoituksissaan hollantilaisille kuvernööreille käytti hän käskevää kieltä ja ymmärsi pontevilla toimillaan sulkea Hollantilaiset kokonaan pois laivakulusta joella ja kaupasta minqva-indiaanien kanssa. Tätä varten rakennutti hän koko joukon linnoituksia ja kauppa-asemia pitkin Delawaren ja Schuyilkill-joen varsia. Kolme penikulmaa Kristiinaa yläpuolelle, Tenackongh eli Tinicum nimiselle saarelle joessa, syntyi siten Uusi Göteborg, jonne Printz itse asettui asumaan kartanoonsa Printzenhofiin, joka sitten kauvan pysyi hänen perheensä hallussa. Sen ympärille sekä rannalle vastapäätä etevimmät siirtolaisetkin pesänsä tekivät. Muhkea puinen kirkko niinikään kaunisti tätä paikkaa. Vastapäätä hollantilaisten Nassau-linnoitusta, Schuylkill-joen suuhun, rakennettiin Uusi Korsholm. Siltä paikalta meidän päivinämme Filadelfian kaupungin komeat rakennukset kohoavat. Schuylkill oli indiaanien maahan johtavana suurena kauppaväylänä. Sen tähden perusti Printz sen varrelle kaksi puulinnoituksilla varustettua kauppapaikkaa: Wasa ja Mölndal. Viime-mainittuun tehtiin ensimäinen vesimylly. Penikulman matkan päässä Göteborgista alaspäin sijaitsi Upland niminen linnoitus.
Hieman alempana Uplandia oli Finland (Suomi), ja siinä asuivat yhdessä Suomalaiset.[11] Paikan nimenä on meidän päivinämme "Marcus Huck". Uuteen Ruotsiin siirtyneistä Ruotsin alamaisista oli, näet, melkoinen osa meidän kansalaisiamme, vaikk'ei tiedetä aivan kuinka paljon. Ei liioin voi varmuudella päättää milloin ensimäinen siirtolaisparvi Suomalaisia tänne saapui. "Kalmar Nyckel" ja "Gripen" niitä ei ainakaan vielä tuonut, tuskinpa sitten vielä pariin vuoteen mikään siirtolaislaiva. Vasta myöhemmin, kun emämaassa kävi vaikeaksi saada ihmisiä tänne muuttamaan, ryhdyttiin — kuten ruotsalaiset lähteemme tietävät mainita — siihen erinomaiseen hankkeesen, että Suomeen ja Ruotsin vuorikuntiin pantiin menemään pestaajia, joiden tuli yllyttää ihmisiä muuttamaan Uuteen Ruotsiin. Jommoinenkin määrä siirtolaisia oli siten tällä tavoin houkuteltuja kansalaisiamme, mutta joku prosentti heidän joukossaan lienee myöskin ollut semmoisia Ruotsin Suomalaisia (arvattavasti Vermlannista), "joita oli vangittu sen tähden, että he luvattomasti asettuivat kruunun metsiin". Pian kuitenkin syttyi oikea siirtokiihko, ja halullisia uutisasukkaita ilmestyi liiaksikin, niin että, heidän pyrkiessään lähteviin laivoihin, sadottain täytyi käskeä pois. Ja erittäinkin paloi sitten monen Suomalaisen mieli hänen raukoilta kotirajoiltaan tuonne uuteen maahan, jossa hän toivoaksensa pääsisi paremmin leiville kuin täällä kotona, jossa Ruotsin mahtavuuden aikakausi ei rahvaan miehelle ollut edullinen. Niinpä m.m. mainitaan Ruotsin neuvoskunnan pöytäkirjoissa vuodelta 1649 että kerrassaan koko 300 Suomalaista oli pyytänyt päästäksensä Uuteen Ruotsiin. Montako sillä kertaa tuli onnesta osalliseksi ei tiedetä. Printzin seurassa kenties jo tuli suurempi lähetys meidän kansalaisiamme. Että ne muodostivat jonkinmoisen "valtion valtiossa", osoittaa heidän kasaantumisensa paraasta päästä yhteen paikkakuntaan: Finland'iin.
Printzin rakentamien linnoitusten joukossa oli ehkä tärkein Elfsborg, Delawaren itäpuolella, noin kaksi penikulmaa Kristiinasta. Se suojeli, näet, tykkineen joen suuta, ja sen varustusväki tutki kaikki hollantilaiset laivat, jotka purjehtivat Delawareen. — Siten oli Printz pannut parastansa siirtokunnan suojelemiseksi muukalaisten vaikutukselta, ja kyllä hän olikin tuima herra puoltansa pitämään, mutta mitään varsinaista valtioviisautta hänessä ei näy ensinkään olleen. Viisi vuotta kävi kaikki varsin hyvin, mutta silloin tuli Uuteen Amsterdamiin uusi maaherra, joka oli yhtä ponteva kuin Printzkin, mutta sen ohessa viisas ja kohtuullinen vaatimuksissaan. Hänen nimensä oli Peder Stuyvesant. Ahdistaen Printziä hänen omilla aseillaan, purjehti Stuyvesant, huolimatta Elfsborgin kanoonaista, pienellä laivalla Delawaren suusta sisään ja perusti (v. 1651) sen länsirannalle, ainoastaan penikulman matkan päähän Kristiinasta, hänkin puolestaan linnoituksen, joka sai nimekseen Fort Casimir. Tämä linnoitus, joka voi estää laivoja pääsemästä sisään jokehen, sai kunnon Printzi-herran raivostumaan. Mutta hän ei saanut muuta aikaan kuin tulisia muistutuksia Uuteen Amsterdamiin, sillä kotimaasta ei kuuteen vuoteen ollut tullut minkäänlaista apua, ja Uusi Göteborg oli palanut poroksi ynnä melkein koko hänen varastonsa kanssa. Monta kertaa oli hän pyytänyt tullaksensa kutsutuksi pois, mutta mitään vastausta saamatta. Silloin lähti Printz herra syksyllä v. 1653 tiehensä siirtokunnasta, jätettyään hallituksen vävylleen, Johana Papegojalle.
Mutta kauvan odotettu apulaiva, joka vihdoin viimeinkin oli Ruotsista lähetetty, kulki hänen ohitsensa matkalla. Siinä oli muassa kauppakolleegin sihteeri Johana Rising, joka oli lähetetty apumieheksi kuvernöörille. Rising oli ponteva ja päättäväinen mies. Purjehtiessaan Delawaren suusta sisään, laski hän laivansa Fort Casimirin edustalle ja pakoitti linnan vähäväkisen hollantilaisen varustusväen antautumaan. Ruotsin lippu nostettiin vallitukselle, ja linnoitus pantiin parempaan kuntoon. Se sai nyt toisen nimenkin: Kolminaisuuden-linna. Pian sen jälkeen Papegoja palasi takaisin Euroopaan, ja koko hallitus jäi Risingin käsiin.
Mutta kuultuaan että Fort Casimir oli menetetty Ruotsalaisille, antoi Länsi-Indian komppania Amsterdamissa, Uuden Alankomaan omistaja, Stuyvesant'ille käskyn viipymättä hyökätä Uuden Ruotsin kimppuun. Se oli pantava tämän komppaniaan vallan alle. Syyskuussa v. 1654 purjehtikin Stuyvesant seitsemällä laivalla ja 6 à 7 sadan miehen kanssa joen suusta sisään ja pakoitti Kolminaisuuden-linnan antautumaan. Niin kävi syyskuun 18 p:nä Kristiinankin, ja sillä oli koko Uusi Ruotsi valloitettu. Kuusitoista vuotta vain oli se ollut olemassa.
Sekä Kolminaisuuden-linnan että Kristiinan varustusväet saivat lähteä tiehensä kaikella kunnialla; samoin ruotsalainen kuvernööri virkamiehineen. Ja sama oikeus suotiin muuten kaikille muillekin Ruotsin alamaisille; mutta — sanotaan kuitenkin heittämysehdoissa —"jos jotkut Ruotsalaiset ja Suomalaiset eivät tyydy lähtemään, niin kuvernööri Rising saakoon heitä siihen taivuttaa soveliaalla keinolla; ja jos siihen taipuvat, niin heitä ei ole väkivallalla pysyttäminen; mutta ne, jotka jäävät, saakoot vapauden pysyä Augsburgin tunnustuksessa ja pitää tykönänsä yhden opettajan". Ainoastaan 19 miestä teki uskollisuus-valan Hollantilaisille. Muut kenties aikoivat muuttaa takaisin Euroopaan, jahka saisivat kiinteän omaisuutensa myydyksi. Mutta miten lienee ollutkaan, — harvassa vain oli niitä, joilta lähtöä tuli. Kaikkein useimmat jäivät paikoilleen. Uudet asuinsijat olivat jo kodikkaiksi käyneet. Vaikka siis emämaan valta oli loppunut, elivät Ruotsalaiset ja Suomalaiset ikääskuin pienenä omana yhteiskuntana itsekseen, Hollantilaisten heitä yhä vieläkin karsain silmin katsoessa. Valloitus oli tapahtunut verta vuodattamatta, mutta kuitenkin kulki sodan seurassa ryöstöä ja väkivaltaa. Hollantilaisten hallitustapa oli epäluuloinen ja siten kyllä tirannillinen. "Niin pian kuin joku Ruotsin entisistä alamaisista joutui vähimmänkin epäluulon alaiseksi, joko ystävyytensä tähden indiaanien kanssa tai muista syistä, muutettiin hän heti vastoin tahtoansa Uuteen Amsterdamiin". Kaikki, jotka olivat asuneet Kristiina-puron alapuolella, pakoitettiin muuttamaan yläpuolelle, koska Hollantilaiset tahtoivat yksinomaan isännöidä virran laskupaikoilla. Sillä tavoin tulivat maan entiset isännät asumaan enemmän yhdessä, säilyttäen jotakuinkin kansallisuuttaan, ruotsalaisuuden kuitenkin päästessä yhä enemmän voitolle. Heidän voutinaan oli Hollantilainen van Dyke, mutta alavoutina eräs Suomalainen Antti Jurgen (Yrjönpoika?), joka heti alussa oli vannonut uskollisuusvalansa Hollannille. Jokaiselle "ruotsalaiselle ja suomalaiselle perheelle" pantiin veroa 5 à 6 hollant. gylleniä.
Onneksi ei Pohjan miesten siirtokunta pitkäksi aikaa jäänytkään Hollantilaisten vallan alle. Kuten jo olemme kertoneet, joutui, näet, koko Uusi Alankomaa ja sen kanssa tietysti myöskin "Uusi Ruotsi" v. 1664 Englantilaisten haltuun. Ruotsalais-suomalaisia uutisasukkaita mainitaan silloin olleen 600. Vuosisadan mennessä umpeen olivat he kasvaneet likimmiten yhdeksi tuhanneksi. He viihtyivät hyvin uudessa maassaan, ja ruotsalais-suomalainen tienoo oli kauvan aikaa paraimmin viljelty seutu Delawaren rannoilla. Ja niinkuin meidän päivinämme kansalaisemme Amerikassa kohtaloansa kehuvilla kirjeillä tuon tuostakin kutsuvat sukulaisiaan ja tuttaviaan tuonne valtameren toiselle puolen, niinpä silloinkin jo tämmöiset kiitoskirjeet tehtävänsä tekivät. Niinpä v. 1664 Amsterdamin kaupunkiin Euroopan Hollannissa oli tullut joukko suomalaisia perheitä, yhteensä 140 henkeä, vanhoja, nuoria ja lapsia, jotka olivat menossa Uuteen Ruotsiin. Kuten Ruotsin valtakunnan asiamies Amsterdamissa tästä seikasta mainitsee, olivat nämä matkalaiset enimmäkseen umpisuomalaisia — ainoastaan muutamat miehistä osasivat ruotsiakin, — heidän lapsensa kulkivat paitasillaan, ja kovasti he valittivat rasituksen-alaista tilaansa kotimaassa (Pohjois-Ruotsissa, sillä he eivät olleet suorastaan Suomen puolelta). Heillä oli muassaan muutamia Uudesta Ruotsista v. 1657 lähetettyjä kirjeitä, joissa sitä maata paljon kiitettiin. Niinpä olivat he päättäneet muuttaa sinne. Tokko sitten perille pääsivät, ei tiedetä. —
Englantilaisen hallinnon alaisiksi jouduttuaan nauttivat Delawaren Ruotsalaiset ja Suomalaiset samoja oikeuksia kuin vallitseva englantilainen kansallisuuskin, mutta mitä tämmöinen yhteiskunnallinen yhteen sulaminen Englantilaisten kanssa vaikutti Pohjolaisten omaan kansallisuuteen, on tietysti toinen asia. — William Penn (katso alemp.) kuvailee Ruotsalaisia ja Suomalaisia seuraavasti: "He ovat suorasukaista, rotevaa ja ahkeraa väkeä; eivät kuitenkaan ole paljon edistyneet hedelmäpuiden hoidossa ja istuttamisessa, ikääskuin enemmän haluaisivat tarpeiden täyttämistä kuin rikkautta ja kauppaa. Arvaan että indiaanit enensivät heidän huolettomuuttaan, tarjotessaan heille hyötymisen keinoja, nimittäin nahkoja ja turkiksia rommin ja muun väkevän juoman edestä. He kohtelivat minua ystävällisesti, kunnioittavat esivaltaa ja ovat siivoja Englantilaisia kohtaan. He kun ovat kelpo väkeä ja ruumiiltaan rotevat, niin heillä on kauniit lapset ja melkein joka huone täynnä; muutamilla on kuusi, seitsemän, jopa kahdeksankin poikaa. Ja heidän kunniakseen täytyy mun tunnustaa että harvoin olen nähnyt raittiimpia ja ahkerampia nuorukaisia."
Vaikka, kuten vasta mainitsimme, entisen Uuden Ruotsin asukkailla Englantilaisten yhteydessä yleensä oli hyvä olla, näkyy kuitenkin ens' alussa — ennenkun William Penn sai tämän alueen omakseen —vallinneen jonkunmoista tyytymättömyyttä, johon lienee etevin syy ollut englantilaisen kuvernöörin New Yorkissa, Lovelacen, veroitusyritykset; ja siihen aikaan rikkoontui hetkeksi maan isäntien ja Pohjolaisten väli vähäisen kapinan kautta, jossa etupäässä Suomalaiset näkyvät olleen osalliset. Muuan seikkailija, kylän kesken Pitkäksi Suomalaiseksi (Långe Finn) sanottu, talonpojan renki viraltaan, kehui olevansa kenraali Königsmarckin poika sekä saaneensa emämaasta toimeksi jälleen saattaa siirtokuntaa Ruotsin vallan alle. "Hän sai monta seuralaista varsinkin Suomalaisista", mutta pian tuli hänen valesyntynsä paljastetuksi, kapina tukehutettiin ja järjestys palautettiin. Långe Finn itse poltto-merkittiin ja ajettiin maasta pois. "Hänen seuralaisensa osaksi menettivät tilansa ja tulivat suureen vahinkoon." Koko tämä seikka on muuten joteskin hämärä.
Siirtokunnan kirkollinen tila kävi 16 sataluvun loppupuoliskolla joteskin ahtaaksi, se kun ei enää saanut mitään pappia vanhasta emämaasta. Siihen saakka oli heillä aina ollut oma sielunpaimenensa, m.m. muuan Johana Campanius, joka myöskin on kirjoittanut kertomuksen siirtokunnan ensimäisistä vaiheista. Niinikään oli heillä kolme kirkkoa. — V. 1693 lähettivät siirtolaiset — sittenkun Ruotsin kuningas Kaarle XI oli saanut tiedon heidän tilastaan ja kehoittanut Turun piispaa, Gezeliusta, heitä auttamaan — kirjoituksen Ruotsiin, antaen siinä pyydettyjä tietoja tarpeistaan. He anovat saadaksensa kaksi ruotsalaista pappia, jotka lupaavat palkita, sekä joukon hengellisiä kirjoja, joista lupaavat hinnan maksaa. Muuten sanovat he elävänsä varsin onnellisina maanviljelyksellään ja hyvässä sovussa hallituksensa ja naapuriensa kanssa. Hengellisessä suhteessa vain oli puutetta. Suomalaisten puolesta kuitenkin kirjoituksessa lisätään: "Suomalaista pappia ei ole meillä ollut emmekä tarvitsekkaan, sillä me ymmärrämme kaikki ruotsia." Muassa oli luettelo ruotsalaisen seurakunnan perheistä. Niitä oli yhteensä 139 ja asukkaita kaikkiaan 938. Nimissä huomaa monta, jotka silminnähtävästi ovat suomenkielistä syntyperää, kuten esim. Nils Laican (Laikkanen), Eric Molica (Molikka), Hindric Parchon (Parkkonen), Olle Kuckow (Kukko) y.m. — Vuonna 1697 tuli vihdoin Ruotsista kaksi pappia ja joukko ruotsinkielisiä kirjoja. Suomalaisista ei enää ollut puhetta. Heidän kielellinen kansallisuutensa oli jo tähän aikaan sammunut; eikä olekkaan siinä mitään ihmettelemistä, koska ei ollut milloinkaan mitään vaikuttavaa mahtia olemassa, joka sen säilyttämisestä olisi huolta pitänyt. Mutta vaikka Ruotsalaiset saivat pappinsa ja kirjansa, sammui heidänkin kansallisuutensa vähitellen, niin että 17 sataluvun loppupuolella jo kaikki puhuivat ainoastaan englannin-kieltä. Sillä kielellä täytyi heille viimein niiden pappienkin saarnata, joita yhä lähetettiin vanhasta emämaasta. Viimeinen ruotsalainen pappi kuoli v. 1831. Hänen nimensä oli Niilo Collin.
Se erämaa, jossa Ruotsalaisten ja Suomalaisten aura ensiksi vakoa teki, on nyt kukoistavana maakuntana, jota luonnon ja ihmisen työt yhdessä kaunistaa. Kolmella valtiolla on siitä osansa: Kristiinan ja Fort Casimirin ympärillä leviää pieni Delaware-valtio; pohjoispuoli, Uuden Göteborgin ja Korsholman seudut, on Pennsylvaniaa ja viimein Elfsborgin ympärystö New Jersey-valtiota, — kaikki voimakkaan ja vapautta rakastavan väestön hallussa, jonka kanssa Ruotsalaiset ja Suomalaiset helposti sulivat yhteen.
Melkein yhteen aikaan kuin Uuden Englannin siirtokunnat oli maa Potomac-joen pohjois-puolella, nykyinen Maryland, tullut avatuksi asutukselle. Tämän maakunnan kanssa syntyi aivan uusi laji siirtokuntia. Siihen saakka oli menetelty niin, että kruunu luovutti omistusoikeutensa seuroille eli yhtiöille, "komppaniioille", jotka sitten toimittivat asutuksen. Sillä tavoin oli syntynyt Virginia, sillä tavoin Uusi Englantikin. Nyt alkoivat kuninkaat yksityisille, enimmäkseen suosituilleen ja hovimiehille, mutta myöskin velkojilleen lahjoittaa isoja maa-alueita Amerikassa, huolimatta siitä oliko samat alueet jo ennen annettu muille. Lahjan-saaja oli sitten asianomaisen alueen proprietor, omistaja.
Sillä tavoin sai lordi Yrjö Calvert Baltimore, joka oli Kaarle I:n ministereitä, tältä omakseen silloisen Virginian pohjoisimman osan, Potomac-joen pohjoisen rantakaistaleen. Se oli ihanaa, hedelmällistä maata, jolla oli hyvät satamat sekä Chesapeak-lahden että Atlantin rantavedessä. Lordi Baltimore oli jaloluontoinen ja valistunut mies. Itse hän oli uskonluopio, katolisuskoon kääntynyt, ja hän avasi maansa kaikille kristityille siirtolaisille, joiden joukossa sattui olemaan muutamia Ruotsalaisia ja Suomalaisiakin. Ilman mitään kirjoitettua lakia tuli uskonvapaus pian käyttöperäiseksi tavaksi Marylandissa. (Maa sai nimensä kuningatar Henrietta Maryn kunniaksi.) Siirtolaiset saivat vapaan hallitussäännön kaksihuoneisen edustuslaitoksen kanssa. Itse tahtoi lordi Baltimore vain perustuslaillisena hallitsijana hoitaa siirtokuntaa taikka asettaa maaherran sijaansa. Kuninkaallinen vapaakirja saatiin kesäkuun 22 p:nä v. 1632. Maan asuttamisen toimitti paraasta päästä lordin veli Leonard Calvert. Vapaamielisen hallitusmuotonsa turvissa oli Maryland tupakkakauppoineen onnellinen siirtomaa. Sen pääkaupunki Baltimore on nyt Amerikan mahtavimpia satamakaupunkeja.
Toisin menettelivät sitä vastoin maan mahtavat Carolinassa. —Tämän siirtokunnan olivat oikeastaan perustaneet jo v. 1562 ranskalaiset hugenotit, amiraali Coligny'n toimesta. Mutta kolme vuotta myöhemmin tunkeusi maahan joukkokunta Espanjalaisia, jotka tappoivat kerettiläiset Ranskasta ja ottivat maan omaan haltuunsa. Tosin kostivat Ranskalaiset pian kyllä tämän hirmutyön, mutta kun sittemmin englantilaisia uutisasukkaita ilmestyi Carolinaan, ja kun vuosisadan kuluessa koko joukko katolilaisia ja puritaanilaisia siirtolaisia heihin yhdistyi, jäivät Ranskalaiset lopuksi vähemmistöön. Näin ollen, ja kun Ranskalaiset ja Espanjalaiset jo melkein olivat jättäneet koko siirtokunnan, lahjoitti sen Kaarle II ylhäisille englantilaisille aatelisherroille, jotka tällä lavealla alalla saisivat hallita ja vallita mielensä mukaan. Siihen kuului silloin sekä Pohjois- että Etelä-Carolina. Taas tulvaili maahan kaikellaista kansaa: perheitä Uudesta Englannista, maailman paraimpia uutisviljelijöitä, Languedoc'in hugenotteja, Skotlantilaisia, Irlantilaisia, Hollantilaisia, Englantilaisia Barbados-saarelta Länsi-Indiassa. Lordi Shaftesbury, tunnettu politikoitsija ja yhteiskunnallinen haaveilija, joka oli maan etevimpiä isäntiä, sommitteli yhdessä filosofi Locke'n kanssa siirtokunnalle hallitussäännön, jonka mukaan tänne oli perustettava perinnöllinen aatelisvalta ja keski-aikainen läänityslaitos. Maa jaettaisiin kreivi- ja paronikuntiin "maakreivineen" ja "kazikeineen", ja tämän maa-aatelin valtaan jätettäisiin koko lainsäädäntö ja veroitus. Tähän loistavaan kehykseen sijoitettiin sitten Englannin valtiokirkkokin, piispoineen ja muine pääpappineen.
Mutta vakavat miehet Uudesta Englannista ja Skotlannista eivät tästä loistosta vähintäkään välittäneet. He hosuivat sen luotaan, ja Locken suurenlaatuinen hallitusmuoto oli ikuiseksi aikaa naurettava valtiollinen hullutus. Siirtolaiset sitä paitse olivat jo itse säätäneet hallitusmuodon, joka paremmin vastasi heidän tarpeitansa. Se kannatti itsehallintoa ja uskonnollista vapautta. Heidän täytyi tosin pitää luonansa proprietorien eli omistajien lähettämä maaherra, mutta tarkasti valvottiin ett'ei tämä saanut vähintäkään supistella heidän oikeuksiansa; ja kun kerran eräs kuvernööri semmoista yritti, pistivät he hänet laivaan ja lähettivät takaisin Englantiin. Vuosisadan lopussa oli kummallakin Carolinalla, jotka erotettiin v. 1673, itse teossa ellei kohta nimeksi, täydellinen itsehallinto. Proprietoritkin viimein jättivät koko siirtokunnan oman onnensa nojaan. Se oli heille huono "affääri."
V. 1666 oli Kaarle II lahjoittanut vasta valloitetun Uuden Alankomaan veljellensä, Yorkin herttualle, joka Englannin historiassa on tunnettu nimellä Jaakko toinen. Hänen mukaansa sai sekä maakunta että kaupunki Hudson-joen suussa nimekseen New York. Tämä siten myöskin oli proprietori-siirtokuntia.
Kaarle II:n kuoltua ja mainitun Jaakon päästyä hallitukseen seurasi kovat ajat tämän seudun siirtokunnille. James (Jaakko) toinen ei saattanut noita vapaita yhteiskuntia kärsiä. Hän vihasi niitä sydämensä pohjasta, ja hänen käskynhaltiansa Andros koki riistää niiltä pois kaikki oikeudet ja vapaat laitokset, määräten itse veroja oman mielensä mukaan. Massachusettsin täytyi luopua kartastaan ja vastaan-ottaa kuninkaallinen kuvernööri. Rhode Island ja Connecticut pysyivät hallitusmiestensä viisaiden toimien johdosta vapaina.
Viimein — vuonna 1688 — syöksi vallankumous Englannissa tirannin valta-istuimelta pois, ja siirtokunnat saivat vapaat laitoksensa osaksi takaisin.
Nykyiset valtiot New Jersey ja Delaware (entinen Uusi Ruotsi) olivat osia Uudesta Alankomaasta. Mutta siitä eroitti ne Yorkin herttua, joka lahjoitti edellisen ja myi jälkimäisen. New Jersey tuli proprietori-siirtokunnaksi. Mutta täällä kävi niinkuin Carolinassa. Voimakkaat siirtolaiset Uudesta Englannista ja Skotlannista asuttivat itä-osan, ja kvääkärit pääsivät isännöimään länsi-osassa. Nämä pitivät puoltansa proprietoreja vastaan ja säätivät itselleen väkisinkin vapaat laitokset, kunnes viimein proprietorein oli täytymys kokonaan väistyä pois. Vallankumouksen perästä New Jersey tuli kuninkaalliseksi siirtokunnaksi.
Delawaren osti mainehikas William Penn. Hän oli syntynyt Londonissa v. 1644, sai kasvatuksensa Oxfordin kirkko-opistossa (the college of Christ-church) ja liittäytyi aikaisin kvääkärien (the qvakers = vapisijat) omituiseen uskonnolliseen lahkokuntaan, tunnustaen näiden kanssa ainoastaan sisällistä ääntä jokaisessa ihmisessä hänen uskonsa ylimmäksi ohjenuoraksi ja harrastaen suurta yhteistä ja yhtäläisyydelle rakennettua veljeskuntaa kaikkein ihmisten kesken, olkoot nämä mitä rotua hyvänsä. Vietettyään uskonsa vuoksi monta vuotta vankeudessa ja harhailtuaan kauvan vierailla mailla, päätti William Penn, vapaaksi päästyään, perustaa turvapaikan uskon tähden vainottuja ihmisiä varten, mitä tunnustusta hyvänsä nämä olivatkin. Hänen isänsä oli Britannialle tehnyt monta hyvää-työtä, m.m. valloittanut Jamaican, ja kruunu oli hänelle velassa. Kaarle toinen mielellään suostui maksamaan pojalle maa-alueella Amerikassa. Siten sai Penn v. 1681 laaditun lahjoituskirjan kautta omakseen koko maa-alueen New Yorkin ja Marylandin välillä sekä oikeuden hallita ja vallita sitä miten ikinä tahtoi. Ja ihana olikin se maa, joka tuli hänen osaksensa. Alleghany-vuorilta lännessä laskee maakunta hiljoilleen, vuorten, laaksojen, kukkulain ja hedelmällisten tasankojen vaihdellessa, alas Delawaren lahdelle ja joelle. Suuri Susquehanna-virta kiertelee sen keski-osan läpi, laskeutuen viimein Chesapeak-lahteen. Siirtomaa sai nimekseen Pennsylvania eli Pennin metsistö. Sen itäosissa asui jo Ruotsalaisia, Suomalaisia ja Hollantilaisia, mutta muualla ainoastaan indiaanit. Ja koska Penn tahtoi että nämäkin — indiaanit —tunnustaisivat hänen oikeutensa maahan, osti hän heiltä heidän alueensa. Siinä kirjeessä, jonka hän oston aikaan-saamiseksi lähetti heidän päälliköilleen, lausutaan muun muassa:
"Minua kovasti liikuttaa se tylyys ja vääryys, jota ihmiset usein harjoittivat teitä kohtaan, tullessaan luoksenne uhratakseen teidät omien etujensa tähden eikä näyttääkseen teille esikuvaa kärsivällisyydestä ja hyväntahtoisuudesta. Kuullakseni on tämä seikka usein vaikuttanut levottomuuksia, nurisemista ja katkeruutta, toisinaan verenvuodatustakin. Siitä on suuri Jumala pahoillaan. Minä en ole mikään semmoinen ihminen, minä rakastan ja kunnioitan teitä ja toivon ystävällisen, oikean ja rauhallisen käytöksen kautta saavuttavani samaa teidän puoleltanne. Niitä miehiä, jotka olen lähettänyt teidän luoksenne, elähyttää sama henki. He ovat toimivat sen mukaan, ja jos joku heistä loukkaisi teitä taikka teidän väkeänne, niin saatte pikaisen ja täydellisen korvauksen oikeutta rakastavain miesten antaman tuomion kautta, jotka miehet ovat yhtä suureksi osaksi valittavat kummaltakin puolen. Pian tulen minä itse teidän tykönne, ja silloin voimme vapaammin puhua kaikista asioista. Vastaiseksi lähetän asiamieheni luoksenne sopimaan teidän kanssanne maan-luovutuksista ja pysyväisestä rauhasta. Toivon että te kohtelette heitä ja meidän väkeämme ystävällisesti sekä pidätte hyvänänne ne lahjat, jotka lähetän merkiksi hyvästä tahdostani ja päätöksestäni elää teidän kanssanne oikeutta, rauhaa ja ystävällisyyttä harjoittaen."
Kun sopimus indiaanien kanssa oli saatu aikaan, kuljetti Penn tähän maahansa suuret joukot uskolaisiaan, jotka hän oli vapauttanut hirvittävistä vankiluolista Englannissa. Sen ohessa kutsuttiin erinäisen julistuksen kautta kaikki vainotut ihmiset Euroopassa asettumaan Pennsylvaniaan. Kutsumusta noudattikin suuri joukko uutteria Saksalaisia ja Ranskalaisia, jotka pian kyllä tekivät Pennsylvanian pohjois- ja länsi-osista mitä ihanimman yrttitarhan maan päällä. Siirtolaiset saivat itse säätää hallitusmuotonsa, joka turvasi heille itseveroituksen ja lainsäädännön oikeuden. Ainoastaan toimeen-paneva valta jäi proprietorille tai hänen lähettämilleen maaherroille. Hallitussääntö sitä paitse määräsi täydellisen uskon-vapauden.
Vuonna 1682 lähti Penn itse 2,000 siirtolaisen kanssa uuteen maahansa, jossa kaikki asukkaat tervehtivät häntä riemulla. Hän kulki Delaware-jokea ylöspäin, valitakseen paikkaa ensimäiselle suurelle kauppa-asemalleen Pennsylvaniassa. Pysähtyen Schuylkill'in ja Delawaren väliselle kairalle, ryhtyi hän välipuheisin indiaanien kanssa, osti heiltä maakappaleen, jonne sanottu kauppapaikka oli perustettava, ja solmi rauhaliiton heidän kanssansa. Indiaanit puolestansa lupasivat seuraavaa: "Tämä ystävyys on oleva pilvetön, niin puhdas ja säteilevä kuin aurinko kauniimmassa valossaan; sitä kietova side ei ole koskaan katkaistava, niin kauvan kuin tähdet tuikkivat taivaalla." Se vanha tammi, jonka alla indiaanit ensi kertaa pitivät kokousta Pennin kanssa, tuli koko seudulle pitkäksi aikaa suuren hartauden esineeksi. Sen siimeksessä uudistettiin sitten vielä monta kertaa vanhat lupaukset. Ja niille tienoille nousi ennen pitkää ryhmä puumökkiä, joille Penn antoi nimeksi Veljesrakkaus, Filadelfia. Siinä kylässä asuu meidän päivinämme lähes yksi miljoona ihmistä, ja se on suuruudeltaan kolmas Amerikan Yhdys-Valtain kaupungeista.
Viisikymmentä vuotta Pennsylvanian asuttamisesta, v. 1732, perusti Pennin ja Roger Williams'in sielunheimolainen James Oglethorpe, ylevämielinen Skotlantilainen, Georgian siirtokunnan Carolinan eteläpuolelle. Se sai nimensä kuningas Georg eli Yrjö II:n mukaan, joka Oglethorpille myönnytti oikeuden sen asuttamiseen. Ihmisystävällinen Skotlantilainen muutti sinne monta tuhatta onnetonta, jotka hän oli lunastanut Englannin velkavankiloista; ja pian tulvaili hänen maahansa paljon muitakin ihmisiä Skotlannista ja Saksasta. Vähitellen rupesi tämäkin siirtomaa kukoistamaan ja oli vapaussodan alkaessa hankkinut itselleen samat oikeudet kuin molemmat naapurit pohjosessa, Carolinat. Niinkuin nämäkin lakkasi Georgia pian kyllä olemasta proprietori-siirtokuntana ja tuli kuninkaalliseksi, s.o. siirtomaan maaherraa ei asettanut enää proprietori virkaan, vaan kruunu.
Tämmöisiä kuninkaallisia siirtokuntia olivat sen ohessa Virginia, New Jersey, New York, Massachussetts ja New Hampshire. Proprietori-siirtokuntina pysyivät Maryland, Pennsylvania ja Delaware. Näissä kaikissa siirtomaissa oli edustuslaitos, tavallisesti kaksi "kamaria;" mutta eduskunnan päätökset olivat, ennen pääsemistänsä voimaan, maaherran vahvistettavat, ja neuvoskunnan eli ylikamarin nimitytti enimmäkseen kruunu tai proprietori. Toisin oli laita n.s. kartta-siirtokunnissa, joilla oli kuninkaallinen vapauskirja. Semmoisia olivat ainoastaan Rhode Island ja Connecticut. Näissä valitsi kansa itse kaikki virkamiehensä, ylimmästä alimpaan, maaherralla ei ollut mitään veto- eli kielto-oikeutta, ja kumpasenkin kamarin valitsi niinikään kansa. Semmoinen oli alkuansa myöskin Massachusetts, kunnes, kuten olemme nähneet, James II riisti siltä kartan pois; ja uudessa, joka saatiin Englannissa tapahtuneen vallankumouksen perästä, ei enää ollut oikeutta kuvernöörin valitsemiseen.
Valtiollisiin oloihinsa nähden olivat siten nämä kolmetoista siirtokuntaa varsin erilaiset. Ja paljon erilaisuutta oli niinikään niiden maan-laadussa, ilmanalassa, kansanluonteessa j.n.e. Toista oli Uusi Englanti verrattain niukempine maaperineen ja vakavine, kansanvaltaisine väestöineen, toista Virginia rikkaine tasankoineen ja ylimysvaltaisine kasvimaan omistajineen. Ja väestö itse oli mitä kirjavinta sekamelskaa: Englantilaisia, Skotlantilaisia, Irlantilaisia, Saksalaisia, Hollantilaisia, Ruotsalaisia, Suomalaisia, Ranskalaisia, puhumattakaan neekereistä, joita jo oli melkoinen määrä. Mutta tästä kirjavuudesta huolimatta rakastivat he kaikki vapaita laitoksia taikka oikeammin: laitoksia, jotka sopivat heidän oloihinsa. Tässä kohden vetivät kaikki siirtokunnat yhtä köyttä, Itseveroitus-oikeuden puolesta taisteli Virginia yhtä voimakkaasti ja yhtä innollisena kuin Massachusetts, ja viimeinpä astuikin suuren vapaussodan johtajaksi virginialainen mies. — Ulkonaisetkin erilaisuudet katosivat katoomistaan, ja jo 18 vuosisadan keskivaiheilla oli eri siirtokuntain erilaiset väestö-ainekset enimmäkseen sulaneet yhteen, yhdeksi ainoaksi, englannin-kieltä puhuvaksi kansaksi.
Ken nuoruudessaan on lukenut Fenimore Cooper'in kertomuksia, hän varmaankin säilyttää sielunsa silmän edessä mitä parahimman kuvaelman niistä tuhansista taisteluista, joita siirtolaiset Pohjois-Amerikan rannikkomailla saivat kestää alueittensa alkuperäisiä isäntiä vastaan. Indiaanit, harmissaan maansa ylpeille anastajille, hyökkäsivät tuon tuostakin rajaseutujen yksinäisten uutistalojen kimppuun ja tappoivat säälimättä niiden asujamet. Siitä sitten seurasi verinen kosto siirtolaisten puolelta, ja punanahkojen wigwamkylät haihtuivat ratisevana liekkinä ilmaan. Nämä tämmöiset kähäkät olivat melkein jokapäivästä leipää uutisasukkaalle läntisemmissä erämaissa, kunnes veljien viljelys häntäkin saavutti ja naapurit pääsivät auttamaan. Mutta tämä metsäläiselämä kasvatti sukupolven tarkkasilmäisiä pyssymiehiä, joita pian tarvittiin vieläkin suuremman vaaraan uhatessa.
Ne suuret sodat, joita 17 ja 18 vuosisadan kuluessa Ranska ja Englanti Euroopassa keskenään kävivät, ulottuivat aina myöskin Amerikaan, jossa, kuten olemme kertoneet, Ranskalaisillakin oli tukeva jalansija, nimittäin Canadassa. Heidän kuvernöörinsä Quebekissä kokosivat suuret sotajoukot punanahkoja, jotka hävittäen ja polttaen tunkesivat Uuden Englannin ja New Yorkin maakunnan rajaseutuihin. Ja Englantilaiset maksoivat samalla mitalla. Heidän palkkaamansa irokeesit pujahtivat tuon tuostakin polttaen ja tappaen Canadaan. Indiaanilaisia etujoukkoja seurasi sitten säännöllinen sotaväki kummaltakin puolen, käyttäen tavallisesti kulkutienään sitä pitkää laaksoa, joka Montreal'in seudulta ulottuu Hudson'iin asti. Tämän laakson täyttävät George- ja Champlain-järvien pitkulaiset vesistöt, jotka yhdessä Hudson- ja S:t Lawrence-jokien kanssa, joihin ne laskevat, muodostavat melkein yhtämittaisen vesiväylän New York'ista Quebekiin. Tänne rakennetiinkin jo aikaisin joukko linnoituksia, joista Ticonderoga ja Crownpoint Champlain-järven rannalla olivat tärkeimmät. Ne olivat milloin minkin riitaveljen käsissä. Ja emämaan synnyttämiin sotiin täytyi siirtolaisten ottaa osaa sekä raha- että veriverolla.
Eikä ainoastaan Canadan rajoilla näitä rajasotia käyty. Alleghany-vuorten länsipuolella, Ohion lähteillä, oli avara, autio alue, jota Virginia väitti omakseen, käyttäen siellä metsästäjiään ja maanmittariaan. Täällä retkeili jo myöskin — 1750-luvun alussa — Virginian kuvernöörin toimesta Yrjö Washington sotaisissa yrityksissä sillä Quebekin kuvernöörit puolestaan pitivät Ohio-aluetta Ranskan omana ja olivat sinne rakentaneet Fort Duquesne nimisen linnoituksensa, samalle paikalle, jossa Pittsburghin kaupunki nyt sijaitsee. V. 1755 lähetti Englannin hallitus sotajoukon, jota johti kenraali Braddock, tätä linnoitusta valloittamaan; mutta Ranskan palkkaamat indiaanit olivat väijyksissä metsässä ja hakkasivat Braddockin sotajoukon melkein tykkänänsä maahan. Ainoastaan Washingtonin rohkeus ja toimekkuus pelasti sen vähäiset tähteet.
Maailmanvaltojen välinen sota sai Englannin puolelta paremman vauhdin vasta sitten, kun William Pitt vanhempi oli astunut hallituksen etupäähän. Hän pani menemään yhdellä kertaa kolme armeijaa Canadaa vastaan. Näistä valloitti yksi Fort Niagaran, toinen Ticonderogan ja Crownpointin; mutta kolmas, nerokkaan kenraali Wolfe'n johtamana, kulki vahvalla laivastolla S:t Lawrence- jokea ylöspäin Quebekiä kohden. Tämä kaupunki oli lujilla linnoituksilla varustettu ja asemansakin puolesta hyvissä turvissa. Sitä arveltiin mahdottomaksi valloittaa, ja sen puolustajana oli urhokas, ponteva kuvernööri Montcalm. Mutta Wolfessa, joka vielä oli vallan nuori mies, asui leijonan rohkeus, samalla kun hänen tulisen sielunsa lentoa ohjasi taitavan sotapäällikön aprikoiva äly.
Hän oli saanut koetella oppiansa Euroopan tappotanterilla ja viimeiksi, v. 1758, armeija-osastolla, joka enimmäkseen oli muodostettu siirtomaiden asukkaista, valloittanut vahvan Louisbourg nimisen linnoituksen, joka puolusti S:t Lawrencen suuta. Tappelu Quebekin luona kävi mitä rajuimmaksi. Ensimmältä näkyi voitto kallistuvan Ranskalaisten puolelle, ja heidän peitetyt patteriansa syöksivät ryntäävän vihollisen takaisin, saattaen Englantilaisille kauhean mieshukan. Mutta muutamana pimeänä syysyönä kuljetti Wolfe väkensä erästä jyrkkää polkua myöten Ranskalaisten takana olevalle ylätasangolle ja rupesi täältä äkki-arvaamatta pommittamaan heidän asemaansa. Ranskalaiset puolestaan hyökkäsivät ulos vihollistansa vastaan, mutta niin tuima oli tämän tuli, että heidän kolonnansa joutuivat epäjärjestykseen ja viimein hävisivät hurjaan pakoon. Englantilaisten voitto oli täydellinen. Mutta sen hinta kävi kuitenkin kalliiksi. Wolfe oli kaatunut. Ennen kuoltuaan sai hän kuitenkin, kuten muinoin Epaminondas Mantineian luona, ilosanoman vihollisen täydellisestä tappiosta ja heitti henkensä, antaen viimeisen määräyksen voiton käyttämisestä. Mutta myöskin urhokas Montcalm oli haavoittunut ja kuoli pari tuntia myöhemmin kuin onnellisempi vastustaja.
Tämä lopputappelu tapahtui syyskuun 13 p:nä 1759, ja jo seuraavana päivänä antautui Quebek. Vuoden kuluttua, sittenkun myöskin Montreal oli menetetty, jättivät Ranskalaiset Canadan voittajan haltuun; ja koko Pohjois-Amerika Hudsonin lahdesta pohjosessa Mexikon rajalle saakka oli Englannin omana.
Syynä Ranskan vallan häviöön Amerikassa ei ollut ainoastaan hetken heikkous, vaan koko ranskalainen siirtokunta-järjestelmä. Sen valta ulottui äärettömän suuren alueen ylitse, mutta tämä alue oli enimmäkseen jäänyt asuttamatta. Ainoastaan tuolla täällä joku linnoitus tai kuninkaallisella nimimerkillä varustettu, puuhun kiinnitetty vaskilevy siellä täällä erämaassa ilmoitti Ranskan yliherruutta. S:t Lawrencen rannoilla Canadassa oli tosin kokoontunut väestö, mutta tämäkin kaipasi sitä vapautta, joka yksinään voi puolustuksen intoa ja kuntoa synnyttää. Virkamiehet, jesuiitit ja lääniherrat pitivät sitä alituisessa ala-ikäisyyden tilassa. Toisin oli laita englantilaisissa maakunnissa. Uutisasukas oli vapaa, ja hän piti sitkeästi kiinni kerran voittamastansa turpeesta. Naapuriensa kanssa muodosti hän lujan yhteiskunnan; ja kaikki rannikon siirtokunnat olivat yhdessä ryhmässä eikä niin kovin hajallansa kuin Ranskan siirtolaiset. Sitä paitse näiden — Ranskalaisten — esivalta itse siirtokunnassa oli aivan rappiolla. Maaherrat ja jesuiitit riitelivät alinomaa, ja virkamiehet elivät lahjuksilla. Voimakas Montcalm oli ainoa, joka vielä voi pitää Ranskan valtaa pystyssä, mutta hänen kuoltuaan hajosi kaikki tyyni. Ranskan siirtolaisia Canadassa säästi Englanti minkä mahdollista, antaen heidän kauvan säilyttää keski-aikaiset läänityslaitoksensa, jopa oikeustapansakin. Mutta kun Englantilaisia rupesi tulvailemaan maahan liian kosolta, tuntui viimein Ranskalaisille maa heidän jalkojensa alla epäkodikkaalta, ja he nousivat kapinaan. Viisaiden myönnytysten kautta se kuitenkin saatiin taukoomaan, ja Ala-Canada, Ranskan alkuperäinen siirtomaa, on meidän päivinämme yhtä lainkuuliainen osa Britannian valtakunnasta Amerikassa kuin puhtaasti englantilaiset maakunnat. Canada on, näet, vieläkin Englannin omaa, vaikka tuskin enää muuta kuin nimeksi. Viisastuneena siitä vahingosta, jonka vanhojen siirtokuntain luopumus tuotti, antoi emämaa uudelle siirtomaalleen melkein täydellisen itsehallinnon, ehkäisten täten luopumuksen halua.
1880-luvulla solmivat kaikki brittiläiset maakunnat Pohjois-Amerikassa liiton, niin että ne nyt muodostavat unionin, jonka liittoparlamentti ratkaisee kaikki yhteiset asiat, mutta muuten hoitaa kukin maakunta itse sisällistä hallintoansa, — siis ihan Yhdys-Valtain mallin mukaan. Suuri onkin nyt jo tämä englantilainen siirtomaavalta Amerikassa. Canadan alueesen luetaan, paitsi entistä Ylä- ja Ala-Canadaa (Ontario ja Quebek) sekä sisämaan metsästysmaita, myöskin metalli- ja kalarikas British Columbia lännessä, Tyvenen meren rannalla, joka pohjoisen Pacific-rantatien kautta on yhteydessä itäisempien maakuntain kanssa.
Jo 16 sataluvun keskivaiheilla oli Englanti sulkenut siirtokuntain satamat kaikilta muilta laivoilta kuin omiltaan, se kun itse teossa — niinkuin muutkin aikakauden siirtomaa-vallat — arveli siirtokuntain olevan olemassa ainoastaan emämaan rikastuttamista varten. Mitä tämä "merenkulku-laki" (act of navigation) merkitsi, ymmärtää helposti. Kaikki tuontitavarat olivat otettavat ainoastaan Englannista ja englantilaisilla laivoilla maahan kuljetettavat, samaten kuin kaikki siirtokuntain tuotteet yksistään englantilaisissa laivoissa maasta vietävät. Ja vientitavara oli ainoastaan raaka-aineita. Niiden valmistus muuksi oli ankarasti kielletty. Siirtolaisten täytyi myydä raaka-aineensa polkuhinnasta ja sitten ostaa ne tehdastuotteina takaisin suunnattomalla pakkohinnalla. Amerikalaiset oikeutetussa vihassaan kuitenkin tätä sortolakia kiersivät oikein suurenmoisella salakuljetuksella. Sen määräyksiä tosin sittemmin lievennettiin, niin että siirtokunnat saivat viedä ja tuoda tavaransa omillakin laivoillaan, mutta vielä he eivät saaneet itse jalostaa raaka-aineitansa. Kotimaista teollisuutta ehkäisi niinikään suuressa määrin neekeri-orjain tuonti; ja siinä kauniissa kaupassa olivat osallisina sekä Englannin kauppiaat että sen korkea ylimystö, prinssit, jopa itse kuninkaatkin. Orjatyön kautta tukehutettiin vapaa työ ja siten kaikkinainen teollinen yritteliäisyys. Samaa tarkoitusta varten oli jokainen käsityöläinen kielletty pitämästä enemmän kuin kaksi oppipoikaa.
Ja muutenkin harjoitti emämaan hallitus kaikellaista väkivaltaa, jopa selvää vilppiäkin. Kun tahdottiin uutisasukkaita erämaihin, silloin jaettiin runsaalla kädellä vapauskirjoja, jotka tarjosivat jos jonkinlaisia oikeuksia. Mutta tuskin olivat uutisasukkaat saaneet viljelysalansa muokatuksi ja järjestäneet olonsa vapauskirjain mukaan, ennenkun nämä riistettiin heiltä pois ja äkki-arvaamattomia rasituksia tahdottiin sysätä heidän niskoilleen. Ainoastaan jäykkä vastustus voi pelastaa heidän vapautensa.
Tämän kaiken ohessa olivat myöskin emämaan lähettämät maaherrat useimmasti joteskin epäkelpo miehiä, jotka tulivat tänne ainoastaan parantaakseen huonoa talouttaan, saatuaan virkansa ystävien kautta hovissa tai parlamentissa, joille sitten joku osa ryöstöistä oli jaettava. Pahennus emämaan hallituspiireissä olikin tähän aikaan vallan törkeä. Virkoja myytiin julkisesti, ja toinen puoli parlamentin jäsenistä olivat ostaneet paikkansa, myydäkseen sitten taas äänensä hallitukselle. Siirtokuntain kuvernöörien ahnaus vaikutti joskus kähäköitä. Muuan Berkeley Virginiassa 1670-luvulla tukehutti semmoisen kapinoitsijain vereen. Kuvernöörit saivat kuitenkin palkkansa siirtokunnilta eikä emämaasta, ja asukkaat pitivät tavallisesti puoltansa siten, että kieltäytyivät palkitsemasta tirannillista maaherraa.
Tästä kaikesta sorrosta huolimatta kehittyivät kuitenkin siirtomaat vapaiden yhteiskunnallisten laitostensa turvissa, ja niitä ne sentähden varoivat kuin silmäänsä. Itsehallinnon peri-aate tunkeusi pienimpäänkin kuntaan. — 17 vuosisadalla olikin Englannilla niin paljoa tekemistä omissa sisällisissä rettelöissään, että siirtokunnat saivat jäädä joteskin unohduksiin ja rauhassa varttua vahvoiksi ja vapaiksi. Mutta tämä ei ensinkään miellyttänyt kuvernöörejä. Kirjoituksissaan kotimaahan oli heillä aina jotakin pahaa kantelemista. Siirto-asukkaat muka olivat kapinoitsijoita, jotka tarvitsivat ankaraa kuria kotimaan puolelta. Kun tämä kotimaa nyt jälleen käänsi heihin silmänsä, näki se edessään kolmetoista itseään-hallitsevaa maakuntaa, joiden perittyjä oikeuksia oli vaarallista loukata, niin kauvan kuin Englannin vallan naapureina olivat Ranskalaiset Canadassa, jotka ehkä voisivat näitä maakuntia auttaa; mutta kun juuri näiden tehokkaalla avulla Ranska oli kukistettu ja kuningas Yrjö III:n kanssa uusi järjestelmä Englannin hallituksessa päässyt valtaan, päätettiin, kun päätettiinkin, tehdä loppu siirto-asukkaiden vapauden-unelmista ja panna heidät Englannin parlamentin tuomio-vallan alle, jolloin tämä parlamentti tietysti tulisi veroittamaan ja vallitsemaan heitä aivan kuin kotimaan asukkaita. Siirtokuntain vapauskirjat kumottaisiin, niiden edustuslaitos lakkautettaisiin, ja emämaa ne laskisi välittömän valtansa alle. Tämä arvattavasti tulisi synnyttämään vastarintaa, mutta senpä tähden majoitettaisiinkin uutis-asukkaiden keskuuteen pysyväinen sotajoukko, jonka kustannukset he itse saisivat suorittaa parlamentin määräämän veron kautta.
Tätä yritystä kannatti nuori kuningas itse, ja hyökkäys alkoi v. 1761 vanhan merenkulku-lain koventamisella. Samassa säädettiin että kaikki tuomarivirat Amerikassa jäävät asianomaisten virkamiesten haltuun ainoastaan niin pitkäksi aikaa kuin kuningas suvaitsee sallia. Oikeuslaitoksista, näet, tahdottiin nöyriä palvelijoita kruunulle. Mutta myöskin uskonnollista vapautta uhattiin. Englannin piispat tahtoivat siirto-asukkaille tyrkyttää juuri samat valtiokirkolliset laitokset, jotka olivat ajaneet heidän esi-isänsä etsimään turvapaikkaa valtameren toiselta puolen. Ja Yrjö III, jonka ymmärrys ei kuullut varoittelevia hoi-huutoja, sanoi piispojensa pyrintöihin: amen!
Mutta Amerikalaiset eivät olleet niinkään ilman mutkitta kukistettavissa. Vapautensa vaaran-hetkenä nousivat nämä siirtokunnat ikääskuin yhtenä miehenä puoltansa pitämään, ja onneksensa oli heillä etupäässään älykkäitä, taitavia, pelkäämättömiä miehiä. Näiden joukossa taasen on epäilemättä etusija annettava Benjamin Franklin'ille, tuolle oikean Amerikalaisen kunnolliselle tyypille, oman onnensa sepälle, joka köyhän käsityöläisen pojasta rohkean yritteliäisyytensä, pontevan tahtonsa ja sukkeluutensa kautta ylenee kansansa suureksi hyväntekijäksi, joka itse kasvattaa ja kouluttaa itsensä huomattavaksi tiedemieheksi, huomattavaksi valtiomieheksi, käyden siten samallaista uraa kuin melkein kaikki muutkin hänen mainioiksi päässeet maamiehensä. Uutisasukkaissa Pohjois-Amerikan rannikolla asui ja asuu vielä tänäpäivänäkin merkillinen hengen pontevuus, joka ei tunne mitään esteitä, kun joku haluttu tarkoitusperä on saavutettava, ja joka on pidettävä perintönä heidän esi-isiensä vahvasta itsenäisyyden-tunteesta. Niinkuin nämä, ikääskuin muun maailman uhaksi ja aivan omin päinsä, käyttämättä suurten sivistys-kansain neuvoja, rakensivat mahtavan viljelys-kunnan erämaiden korvesta, niin ovat melkein kaikki Amerikan etevimmät yksityiset henkilötkin koulua käymättä itse itseänsä opettaneet ja saavuttaneet huomatun sijan tieteen, keksintöjen, valtiotaidon alalla. Kekseliäisyys on yankee-hengen etevin ominaisuus — erämaan neuvokkaasta uutisasukkaasta ukkosen-johdattimen ja fonografin keksijöihin saakka. — Rajoitettu tilamme ei salli meidän antaa mitään kokonaiskuvaa Franklin'in henkilöstä ja vaikutuksesta, jonka tähden tässä vain muutamia piirteitä hänen elämästään. Hän syntyi v. 1706 saippuan- ja kynttilänvalajan poikana Bostonissa, oppi isältänsä lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan, kävi kaikellaisten käsityöläisten luona opissa, osoittamatta taipumusta juuri mihinkään, tuli viimein latojaksi vanhemman veljensä kirjapainoon ja rupesi kyhäilemään kirjoituksia tämän sanomalehteen, harjoittaen samaan aikaan ja omin neuvoin ahkerasti kaikellaisia lukemisia. 16-vuotiaana lähti hän Filadelfiaan, jossa hänen taitonsa typografina ja kynämiehenä pian herätti huomiota, niin että kaupungin kuvernööri kehoitti häntä lähtemään Londoniin ostamaan kirjasimia ja muita tarpeita uuden kirjapainon perustamista varten, antaen hänelle vekseleitä, jotka Englannissa kävisi muuttaa rahaksi. Franklin lähti, mutta Londonissa eivät kuvernöörin arvopaperit kelvanneetkaan, vaan 19-vuotisen nuorukaisen täytyi taas elääksensä ruveta latojaksi muutamaan kirjapainoon. V. 1726 pääsi hän kuitenkin onnellisesti takaisin Filadelfiaan ja perusti nyt omilla säästöillään kirjapainon, lennättäen siitä sitten sanomalehteä, joka pelkäämättä paljasti kaikellaisia epäkohtia Amerikan oloissa ja valtiollisessa asemassa. Niinikään kirjoitteli ja painatti Franklin pieniä kansan luettavaksi sopivia kirjasia, jotka käytöllisen sisältönsä ja selvän, terävän, useimpa leikillisen ja pistelevänkin kirjoitustapansa vuoksi, niinkuin sanomalehtikin, kävivät hyvin kaupaksi. Näiltä toimiltaan ei hän unohtanut tieteellisiä harrastuksiansa, ja niinpä Franklinin tutkimukset sähköstä johtivat ukkosen-johdattimen keksimiseen. V. 1761 näki hän erään semmoisella varustetun talon, johon leimaus iski, säilyvän palamatta. — Suurin on Franklin kuitenkin väsymättömästi toimeliaana isänmaan-ystävänä. Lahjomattoman rehellisyytensä ja pontevaa toimekkuutensa tähden — hänen vaikutuksensa kautta perustettiin m.m. Filadelfian yliopisto — saavutti Franklin kansalaistensa yleisen luottamuksen, valittiin Pennsylvanian edustuskuntaan ja pääsi pian sen johtavaksi sieluksi. Hänpä myöskin kenties aikaisimmin kaikista kansalaisistaan huomasi kuinka tarpeellista oli että eri siirtokunnat liittyivät yhteen, vahvaksi kokonaisuudeksi. Hänen ehdoituksestaan kokoontui v. 1754 edusmiehiä kaikista siirtokunnista Albany'yn Hudson'in varrella neuvottelemaan tästä asiasta, ja he laativat ehdoituksen varsinaiseen unionin-valtiosääntöön, josta sittemmin, 34 vuotta myöhemmin, syntynyt valtiosääntö hyvin vähän eroaa. Presidentin sijan täytti tietysti Franklinin ehdoituksessa kuitenkin vielä englantilainen kenraali-kuvernööri. Hanke jäi tosin sillä haavaa sikseen, koska eri maakunnat eli siirtokunnat olivat kovasti kateelliset itsenäisyydestään; mutta tämä Benjamin Franklinin tuuma eli ja vaikutti Amerikan paraimmissa miehissä, kunnes siitä sittenkin aikanansa toimeen ryhdyttiin. — Riidan syttyessä siirtokuntain ja emämaan välillä, lähetettiin Franklin Pennsylvanian ja useiden muidenkin siirtokuntain asiamiehenä Londoniin puhumaan kansalaistensa puolesta, ja täällä moni Englannin jaloimmista miehistä — niimpä esim. vanha Pitt — koki häntä parlamentissakin säestää; mutta yleisin mielipide oli kuitenkin niin ärtyinen Amerikalaisia kohtaan, että sekä Franklinin että hänen englantilaisten ystäväinsä varoitushuudot kaikuivat kuuroille korville. Ministerit suorastaan soimasivat siirtokuntain lähettilästä Englannin pahimmaksi vihamieheksi, pysyen jyrkästi kiinni tirannillisissa hankkeissaan. Franklin varoitti, väittäen puolestaan heidän toimiansa epä-oikeutetuiksi ja sitä paitsi perin typeriksi. "Ellen minä tunne maanmiehiäni aivan väärin, niin ovat teidän hankkeenne ihan mahdottomat panna toimeen."[12]
Ja Franklin oli oikeassa. Uusi, kovennettu act of navigation vaikutti vain yhä jyrkempää vastustusta. Tosin kyllä ottivat englantilaiset sotalaivat takavarikkoon monta amerikalaista alusta, jotka kuljettivat kiellettyä tavaraa; mutta maalla meni tullinuuskarien toimet myttyyn. Nämä olivat saaneet käskyn tunkeutumaan yksityisiin asumuksiinkin, urkkiaksensa tullaamattomia tavaroita, ja sitä varten oli heille annettu valtakirjat — n.s. writs of assistance eli apukirjat —, jotka valtuuttivat heitä tarpeen vaatiessa käyttämään kaikkein virkamiesten apua. Mutta tämä häpeällinen laitos herätti katkeraa vihaa, varsinkin Bostonissa ja New Yorkissa, jotka suurina merikaupunkeina kärsivät siitä enimmin. Bostonin vapauttaan tulisesti rakastavat asukkaat tekivät heti vastarintaa. Aineellista apua tarjosi rikas laivanomistaja John Hancock, harras isänmaan-ystävä, hän, joka sittemmin valittiin presidentiksi siihen kongressiin, joka teki itsenäisyyden-julistuksen. Tullinuuskarien vaatiessa apua kaupungin virkakunnilta talontarkastusten toimeen-panemisessa, kieltäytyivät nämä semmoista apua antamasta. Yleinen syyttäjä silloin haasti heidät oikeuteen. Näiden virkamiesten asianajajana ilmestyi kruunun virkamies ja juristi James Otis, joka tätä varten oli luopunut hyvin palkitusta paikastaan ja nyt puolusti näitä syytettyjä. Otis näytti toteen että "writs of assistance" sotivat suorastaan Englannin perustuslakia vastaan, ne kun loukkasivat kodin pyhyyttä ja häpäisivät Englannin omia vapaita laitoksia. "Minä olen valmis viimeiselläkin verenpisarallani vastustamaan tämmöistä väkivaltaa, joka jo ennenkin on käynyt Englannin kuninkaille kalliiksi," lausui hän uhkaavalla äänellä. Otis'in puhe levisi ja luettiin kaikkialla ihastuksella, ja semmoinen hälinä syntyi koko maassa, että asianomaiset huomasivat viisaimmaksi heittää kanneasian sikseen, — ja talontarkastukset taukosivat kerrassaan.
New Yorkin eduskunnassa nousi John Morin Scott vastustamaan sitä kuninkaallista asetusta, joka teki tuomarien virka-ajan riippuvaksi kuninkaan mielivallasta, ja sai aikaan päätöksen ett'ei maakunta palkitsisi ainoatakaan tuomaria, joka oli asetettu virkaan tämän asetuksen voimassa-ollessa.
V. 1764 hyväksyi Englannin parlamentti — uuden ja yhtä tyhmän ministeristön päästyä hallitukseen — lain, joka määräsi tullit sokurista, kahvista, viinistä, silkki- ja puuvilla-kankaista, joita muista maista kuin Englannista tuotiin siirtokuntiin. Silloin päättivät yksimielisesti kaikki Bostonin, Filadelfian ja New Yorkin suuremmat tuontifirmat olla tuomatta maahan näitä tavaroita, ja kaikkialla syntyi yhdistyksiä, joiden jäsenet sitoutuivat olemaan käyttämättä semmoisia tarvekaluja. Miehet ja naiset kävivät tästä lähin kotitekoisissa vaatteissa, eikä enää syöty lampaan-lihaakaan, jott'ei villojen tuotanto vähentyisi. — Tästä huolimatta hyväksyi parlamentti seuraavana vuonna karttapaperi-asetuksen, joka sääti kartoittavaksi kaikki viralliset asiakirjat Amerikassa, jopa sanomalehdetkin ja aikakauskirjat. Tämän veron suorittamisen valvominen uskottiin ainoastaan englantilaisille virkamiehille. Asetuksen säätämistä kokivat kuitenkin muutamat viisaat miehet Englannissakin ehkäistä. Vanha William Pitt piti loistavia puheita sitä vastaan, lausuen muun muassa iloitsevansa siitä, että Amerika tämmöistä väkivaltaa kaikin voimin vastusti. Ja kun muuan ministeri parlamentissa arveli että siirtomaiden tulee rahallisella kiitollisuudella muistaa sitä emämaata, joka muka oli niitä "perustanut, kasvattanut ja suojellut", nousi kenraali Barré, joka oli ottanut osaa Canadan valloitukseen ja hyvin tunsi amerikalaisia oloja, puhumaan ja lausui m.m. seuraavat sanat: "Vai tekö olette ne perustaneet! Eipä niinkään. Teidän sortonne se oli, joka ne perusti. Siirtolaiset pakenivat teidän hirmuvaltaanne silloin autioon ja karuun maahan, jossa he saivat taistella kaikkia vaaroja ja kärsimyksiä vastaan, joita voi inhimillisten olentojen osaksi tulla. Ja kuitenkin kestivät he kärsimyksensä iloisella mielellä eivätkä pitäneet niitä minäkään niihin kärsimyksiin verraten, joita he olivat saaneet kokea isänmaassansa niiden puolelta, joiden olisi tullut olla heidän ystävinään, sillä he tunsivat nyt olevansa vapaita ihmisiä. — Vai tekö olette niitä kasvattaneet! Ei, vaan ne kasvoivat ja menestyivät, koska te ette niistä piitanneet mitään. Ja kun te rupesitte niitä kysymään, tapahtui se ainoastaan teidän saadaksenne lähettää semmoisia miehiä niitä hallitsemaan, jotka kenties vain olivat kätyrien kätyriä muutamille tämän parlamentin jäsenille, ja joita toimitettiin sinne heitä vakoilemaan, kuvailemaan heidän tekojansa mitä pimeimpään valoon ja iskemään heihin kiinni kuin petolinnut, — henkilöitä, joiden menetystapa monta kertaa on ollut vähillä saattaa nämä vapauden pojat raivoon, henkilöitä, jotka koroitettiin tärkeimpiin tuomarivirkoihin siirtokunnissa, sittenkun he itse ainoastaan pakenemisella olivat päässeet joutumasta oikeuden käsiin kotimaassa. — Vai tekö olette heitä suojelleet! He ovat uskollisesti tarttuneet aseisin teidän puolustustanne varten, ovat jättäneet uutteran työnsä puolustaaksensa maata, jonka rajat oli hukutettu vereen, ja antaneet käytettäväksenne pienet säästönsä. Ja uskokaa minua, sama vapauden-henki, joka alusta asti on elähyttänyt sitä kansaa, on sitä iäti elähyttävä." — Nämä sanat eivät tosin parlamentissa mitään vaikuttaneet, mutta Amerikassa ne kohottivat innostusta, koska nyt nähtiin että siirtokunnilla oli ystäviä Englannin kansassakin.
Karttapaperi-asetusta vihattiin vielä enemmän sen tähden, että Englanti nyt joteskin selvästi osoitti tarkoitustaan tällä ja entisillä veroitus-yrityksillä. Kertyvillä varoilla aiottiin, näet, yllä-pitää pysyväistä armeijaa siirtokunnissa, joiden vapaat hallintolaitokset tämän armeijan avulla kumottaisiin. Vastustus kävi ankaraksi. Virginian kansalais-kokouksessa ehdoitti Patrick Henry viisi päätöstä, joissa selitettiin että siirtokunnat olivat emämaan kanssa yhtä-arvoisia, saman kuninkaan alaisia valtioita, ett'ei Englannin parlamentti voinut niitä veroittaa eikä säätää niille lakeja ja että karttapaperi-asetus oli mitätön. Nämä päätökset, joita Virginian vanhoilla-olijat vielä kokivat ehkäistä, väittäen niitä kapinallisiksi, hyväksyttiin kokouksessa kuitenkin, ja pian yhdistyivät niihin kaikki muutkin maakuntakokoukset. Sen ohessa muodostui kaikkialla maassa yhdistyksiä, "Vapauden poikia", jotka estivät englantilaisia viranomaisia nostamasta tätä veroa. Vielä samana vuonna täytyi asianomaisen ministerin peruuttaa koko asetus.
Mutta uusi ministeri, Townshend, joka nyt astui valtaan, oli rohkeampi ja sai kaksi vuotta myöhemmin aikaan lain, joka määräsi tullin nostettavaksi paperista, maalista, tinasta, lasista ja teestä. Nyt eivät Amerikalaiset puolestaan tuoneet maahan näitä tavaroita ensinkään. Bostonin kaupunki kävi etupäässä, ja sen etevimmät miehet vastustivat julkisesti tätä lakia. Silloin lähetettiin kaksi rykmenttiä Amerikaan pitämään muka Bostonilaisia kurissa, ja kuvernööri sai käskyn vangitsemaan kaksi miestä, jotka olivat pitäneet "kapinallisia puheita", nimittäin John Hancock ja Samuel Adams. Adams, entinen pankkimies, oli — vaikka varsin köyhä — rehellisyytensä, järkevyytensä ja kansanmielisyytensä vuoksi, kuten rikas Hancock'kin, erinomaisessa kunniassa pidetty kansalainen. Ja näitä molempia kansan luottamusmiehiä ei uskallettukaan vangita.
Kun nyt Amerikan kauppiaat eivät enää tuoneet noita tavaroita maahan, rupesivat Londonin suuret vientimiehet kovasti valittamaan; ja tulli ei tuottanut mitään. Tämä oli huono "affääri", ja nyt oli pakko lakkauttaa nuo tullit. Ainoastaan teestä oli vielä tulli nostettava, mutta nimeksi vain — sillä siirtokuntain piti muka ainakin periaattessa tunnustaa emämaan veroitusoikeus — ja niin vähäpätöinen, ett'ei se maksussa merkinnyt mitään. Päin vastoin saivat tuontimiehet Londonissa niin suuria helpoituksia teekaupassaan, että Amerikalaiset itse teossa voivat ostaa heidän teetänsä huokeammalla kuin kenkään muu. Tämäkään temppu ei kuitenkaan auttanut. Siirtokuntalaiset eivät menneetkään satimeen. Englantilaiset teelaivat saivat viittauksen lähtemään lastineen päivineen Amerikan satamista pois. Mutta Bostonissa kielsi puolestaan englantilainen kuvernööri niitä lähtemästä. Silloin Bostonilaiset, jotka eivät huolineet tästä heille väkisin tyrkytetystä teestä, päättivät ett'ei ainoatakaan teenaulaa päästettäisi maille; ja illalla joulukuun 26 p. 1773, pari tuntia ennenkun teekirstut kuvernöörin käskystä olivat rannalle saatettavat, kiipesi joukko Mohawk-indiaaneiksi pukeutuneita työmiehiä ylös noiden kolmen teelaivan kansille; ja he väänsivät kirstut auki ja paiskasivat niiden sisällyksen mereen. Se oli "Bostonin tee-iltama" (the Boston teaparty), oli ensimäinen korvapuusti rasitetun kansan puolelta häpeemätöntä ylimysvaltaa vastaan, joka luuli pitävänsä kaikki ohjakset käsissään. "The Boston teaparty" avasi pitkän jonon tapauksia, jotka viimein tuottivat hyvän voiton vapaudelle, — eikä ainoastaan Amerikassa, vaan jopa vanhassa Euroopassakin, kun kuusitoista vuotta myöhemmin Ranskan sorrettu rahvas katkaisi kahleensa ja hukutti ne sortajainsa vereen.
Mutta tämän tee-iltaman johdosta nyt kirjoitti Massachusettsin kuvernööri kotiansa ja kanteli; ja parlamentti lähetti sotalaivaston Bostonin edustalle ja majoitti kaupunkiin melkoisen miesjoukon, jonka tuli valvoa että, kuten parlamentti samassa oli päättänyt, Bostonin satama pidettäisiin suljettuna kaikelta merenkululta ja että kuvernööri saisi nimityttää valatuomarit. Bostonin asukkaat joutuivat satamansa sulkemisen kautta kovaan hätään, ja ääretön väkijoukko jäi leivättömäksi. Mutta muu Amerika auttoi, ja joka haaralta tuli ruokavaroja kaupunkiin, jonka asia nyt oli tullut koko Amerikan kansan asiaksi.
Syksyllä 1774 kokoontui edusmiehiä kaikista siirtokunnista Filadelfiaan, josta nämä nyt vetosivat Englannin kansaan sen parlamenttia vastaan. He kyllä sanoivat olevansa uskollisia emämaalle, mutta sortoa ja orjuuttamista eivät kärsineet. Samalla ryhdyttiin hankkeisin vastarinnan tekemistä varten, ja turvallisuus-komiteoita asetettiin joka siirtokuntaan. Kansa sitoutui kirjallisen välipuheen kautta yhteiseen puolustukseen. Seuraavana keväänä — huhtik. 19 p. 1775 — lähetti englantilainen kenraali Gage, joka oli linnoittunut Bostoniin, sotamiesjoukon valloittamaan muutamaa ruutivarastoa, jonka turvallisuus-komitea oli kätkenyt Concord'in pieneen paikkakuntaan lähellä Bostonia. Sotamiesten onnistuikin toimittaa tehtävänsä, mutta paluumatkalla alkoi toinen peli. Lexingtonin kylän tienoilla rupesi heidän tiheihin riveihinsä tuiskumaan kuulia tien varrelta. Joka talon, joka ladon, joka puun ja kiven takaa paukahteli, — ja ainoastaan puolet sotamiesparvesta pääsi hengissä takaisin Bostoniin.
Sota oli alkanut. Vieläkin koki kivuloinen Pitt vanhus Englannin parlamentissa sitä ehkäistä, ja sauvan nojassa seisoen lausui hän: "Hyvät herrat! Te ette pysty Amerikaa kukistamaan, — yhtä vähän kuin minä tällä sauvallani saisin teidät ajetuksi pakoon!" Mutta hänen neuvojaan ei kuultu.
Sanoma Lexingtonin luona tapahtuneesta kahakasta levisi kuin leimaus lähiseutujen läpi. Maamies heitti hevosineen kyntönsä sikseen, nousi sen selkään ja ratsasti täyttä lentoa Bostoniin. Eikä aikaakaan, niin oli täällä, kunnahilla kaupungin ympäristössä, kokoontuneena pieni armeija vapaa-ehtoista nostoväkeä, joka rakenteli vallituksia. Melkoinen osa heistä oli palvellut sodassa Ranskan valtaa vastaan, ja kaikki olivat he tarkka-silmäisiä pyssymiehiä. Johtamassa oli kelpo poikia, heidän omia tuttaviaan, niinkuin Israel Putnam Connecticutista ja Nathaniel Greene Rhode Islandista. Samaan aikaan valloitti äkki-arvaamattoman hyökkäyksen kautta muuan partiojoukko Vermont'ista Ticonderogan linnoituksen Champlain-järven rannalla ja sai haltuunsa suuren varaston aseita ja ampumavaroja. — Jo noustiin kaikkialla kapinaan kiittämätöntä emämaata vastaan. Maakunta-kokoukset ryhtyivät hallitukseen, ja englantilaiset kuvernöörit pakenivat tiehensä. Siirtokunnat nimittivät itseänsä valtioiksi ja lähettivät edusmiehensä uuteen kongressiin, joka kokoontui Filadelfiassa asioita johtamaan. Valtioita kehoitettiin yleiseen väen-nostoon, ja kesäkuun 17 p:nä nimitettiin kertyvän sotajoukon päälliköksi Yrjö Washington.
Yrjö Washington on niitä harvoja ihmiskunnan sankareita, joiden maine ja muisto on säilynyt täydellisesti puhtaana, joista historia ei tiedä näyttää vähintäkään tahrapilkkua. Aikalaistensa silmissä oli hän itseänsä-uhraava isänmaan-ystävä, miehuullinen sotilas, taitava päällikkö, älykäs, maltillinen valtiomies, toimekas maanviljelijä, jalo ihmisystävä, oikeutta rakastava, rehellinen kansalainen, — tuskinpa enempää, ja onhan siinä jo ihmiselle kylliksi, on enemmän kuin kenkään saisi pyytää; mutta nuoren Amerikan kasvavalle sukupolvelle on tarina hänestä tehnyt saavuttamattoman kansallissankarin, tehnyt Teseuksen, tehnyt Herkuleksen, ja sammumaton kunnian säde-kehä ympäröi kansan muistissa hänen otsaansa. Hänen hautakivellään on piirrettynä sanat: "Ensimäisenä sodassa, ensimäisenä rauhassa, ensimäisenä kansalaistensa sydämissä."
Mutta käydäksemme hetkeksi hänen kehdollensa, syntyi Yrjö Washington helmikuun 22 p. 1732 Virginian poikana Bridges Creek nimisellä maatilalla Potomak-joen varrella varakkaista vanhemmista. Isä oli kelpo maanviljelijä, innokas urheilija, hyvä isänmaan-ystävä. Kuten muutkin virginialaiset kasvimaan-omistajat piti hän kovasti uljaista hevosistaan, rakasti vanhan-aikaisia kartano-herran tapoja, oli vieras-varainen ja ylevämielinen. Noudattaen säätyläistensä ja isiensä esimerkkiä, hoiti hänkin maanviljelystään neekeri-orjilla, mutta kohteli heitä hyvin, ollen huolehtivana isänä näille onnettoman rodun lapsille, joita tavallisesti virginialaisen kasvimaan-herran kartanolla vilisi isot laumat. Oli kuitenki jo Virginiassakin huomattu että orjatyö itse teossa on huonoa taloutta, ja sen porvari-kokous oli monta kertaa pyytänyt hallitukselta että neekerien maahan-tuonti kiellettäisiin.
Tämmöisessä ympärystössä kasvoi Yrjö Washington. Isä kuoli hänen ollessaan 12-vuotiaana, jonka jälkeen hellä, ymmärtäväinen, käytöllinen äiti häntä kasvatti ja kasvatti ennen kaikkea oikeutta ja rehellisyyttä rakastavaksi nuorukaiseksi, jolle erittäinkin velvollisuuden-tunne oli juurrutettu syvälle sydämeen. Mutta vapaasti sai nuori Yrjö kuljeskella maita ja metsiä, ratsastaa kartanon tulisimmilla hevosilla, metsästää ja uida. Kirja-oppia ei hän sanottavasti saanut. Vanhempi veli ja muuan pikkukoulun opettaja jakeli hänelle tavallisimmat alkeistiedot. Matematiikaa sattui tämä koulunopettaja joltisestikin älyämään, ja oppilas siihen kovasti mieltyi, jatkaen sitten omin päin opintojansa, niinkuin tavallisesti muutkin mainiot maamiehensä. Maanmittausta erittäinkin harrasti Yrjö Washington innokkasti. Hän mittasi äitinsä, veljensä ja erään vanhan naapuri-lordin tilukset, jonka ohessa viime-mainittu lähetti hänet kauvas erämaahan samoille askareille. Shenandoa-laakson jylhät maisemat kulki sitten nuori maamittari ristin rastin, ainoastaan muuan vanhempi ystävä, eväslaukku, pyssy ja maanmittaus-lauta muassaan, viettäen raitista, vaikka vaivaloista metsä-elämää useat kuukaudet. Joskus nukuttiin yöt risumajoissa, mutta useimmiten taivasalla nuotiotulen ääressä. Kun eväät loppuivat, elettiin metsän ja jokien antimilla. Palattuaan tältä matkalta, joka oli vanhan lordin mieliksi suoritettu, nimitettiin Washington siirtokunta-hallituksen kautta varsinaiseksi maamittariksi ja sai siltä palkan. Samassa tuli hän ajutantiksi nostoväessä, saaden sotatieteellistä opetusta veljeltään, joka oli ollut sotaväessä. Nyt harjoitteli Washington nostoväkeä ja lueskeli ahkerasti kaikellaisia sotatieteellisiä kirjoja — kaikki mitä vain sattui käsiinsä saamaan. Hän oli nyt 19:llä. Ranskalaiset par'aikaa puuhailivat Ohiolaaksossa, jota Virginia piti omanaan. He olivat rakentaneet Fort Duquesne'n. Kuvernööri silloin lähetti nuoren Washingtonin sinne vaatimaan Ranskan varustusväkeä lähtemään paikasta pois. Hän toimitti asiansa yhtä suurella viisaudella kuin rohkeudella. Kaksi vuotta myöhemmin, 1754, tuli hän uudestaan sinne, nyt maakunnan sotaväen päällikkönä, ja perusti Fort Necessity nimisen linnoituksen, jota hän urhokkaasti puolusti Ranskalaisia vastaan. Kun seuraavana vuonna englantilainen kenraali Braddock, kuten olemme kertoneet, retkellään näille seuduille joutui tappiolle, pelastui hänen joukkonsa jäännökset ainoastaan Washingtonin neuvokkaisuuden kautta. Braddock itse oli saanut surmansa. Mutta vuotta ennen Quebekin kukistusta joutui Ranskalaisten linnoitus Ohion varrella lopullisesti Englantilaisten käsiin. Silloinkin johti Virginian sotajoukkoa Washington. Fort Duquesne sai nimekseen Fort Pitt, Englannin suuren valtiomiehen kunniaksi. Senkin on aika vienyt, mutta samalta paikalta kohoaa nyt Pittsburg'in kaupungin lukuisat tehdaspiiput ilmaan.
Washington palasi tämän sodan loputtua kotiaan, peri veljensä maatilan, Mount Vernon'in, meni naimisiin ja eleli monet vuodet onnellista perhe-elämää maatilallansa. Mutta tulipa taasenkin toiset päivät, jolloin tarvittiin juuri semmoisia miehiä kuin oli Yrjö Washington. Emämaa ja siirtokunnat olivat riitautuneet, ja Virginian porvarikokous oli ensimäinen, joka vaati aseellista vastarintaa Englannin parlamentin silmittömille hankkeille, ja ensimäisiä ensimäisten joukossa oli Washington itse. Hän heti oli älynnyt ett'ei tässä voinut tulla myönnytyksiä kysymykseen kummaltakaan puolen. Filadelfian kongressissa, jonne hän maakuntansa puolesta oli lähtenyt, äänesti Washington sen tähden empimättä sotaa. Ja kun Lexington'in luona tapahtuneen kähäkän perästä huomattiin tarpeelliseksi että Bostonin ympärille kokoontunut nostoväki sai ylipäällikön, lähetettiin, kun lähetettiinkin, sinne Yrjö Washington. Kongressille lausui hän ennen lähtöänsä: "Minä pyydän jokaisen jäsenen tässä kokouksessa tarkasti muistamaan että minä tänä päivänä täydellisimmällä vilpittömyydellä olen selittänyt ett'en tunne itseäni kykeneväksi siihen toimeen, jolla minua on kunnioitettu." Samassa ilmoitti hän ett'ei hän tahdo kantaa mitään palkkaa töistänsä isänmaan palveluksessa. Semmoinen mies oli Yrjö Washington. Hänen historiansa on historian kauniimpia lehtiä.
Uuden ylipäällikön tullessa Bostonin ulkopuolella olevaan leiriin, olivat Amerikan sotilaat vast'ikään saaneet osoittaa kuntoansa tuimassa taistelussa, jonka jälkeen tosin tappotanner jäi Englantilaisten haltuun, mutta vasta sitten kun nämä olivat menettäneet kolmannen osan väestänsä ja Amerikalaiset heitä kauheasti peljästyttäneet. Tämä oli kuuluisa "Bunkers Hill'in" tappelu. William Prescott, amerikalainen eversti, oli kesäkuun 16 p:nä 1775 miehittänyt Breeds Hill nimisen kukkulan Bostonin pohjois-puolella ja rakentanut siihen vallituksen. (Bunkers Hill, josta tappelu väärin on saanut nimensä, on hieman korkeampi kukkula kappaleen matkaa länteenpäin). Tätä vallitusta vastaan ryntäsivät Englantilaiset seuraavana päivänä, mutta saivat hirveästi selkäänsä. Laumoittain jäi heitä kuolleina ruumiina makaamaan pitkin kukkulan rinteitä. Tähteiden tultua sysätyiksi takaisin, saivat heidän johtajansa, kenraalit Pigott ja Hove, viimein apuväkeä Bostonista, 2,000 miestä, ja ryntäsivät uudestaan, mutta nytkin turhaan. Kuitenkin loppui jo Amerikalaisilta ruuti, ja vihollisen taaskin hyökätessä heidän kimppuunsa, alkoi kauhea käsikähäkkä, jossa tapeltiin kuin vimmatut. Lopuksi täytyi Prescottin kuitenkin väistyä ylivoiman tieltä, ja vallitus jäi Englantilaisille. Mutta näitä ei voitto suuresti auttanut. He olivat, kuten sanottu, menettäneet osan väestään, paljon enemmän kuin verraten Amerikalaiset, eikä jaksaneet jatkaa ajolla. Siirtokuntalaiset pitivät uhkaavat asemansa Bostonin yläpuolella ja, mikä tärkeämpi oli, saavuttivat sotamaineen, jota vihollisen täytyi ruveta suuresti kunnioittamaan, vaikka ylpeä Britti tähän saakka oli sydämensä pohjasta halveksinut poikia Amerikan aarniometsistä. Englantilainen kenraali Gage kirjoitti kotiaan ja kuvaili Amerikan sotavoimaa varsin vaaralliseksi viholliseksi. Mutta asianomaiset emämaassa eivät kallistaneet korviansa hänen varoituksilleen.
Kuitenkin oli Amerikalaisten sotaväki Bostonin kukkuloilla mitä huonoimmasti valmistettuja ja varustettuja nahkapoikia maailmassa. Suurin osa oli vielä puettuna maamiehen tavalliseen asuun tai rajalaisen metsästyspaitaan. Telttoja ei ollut, ainoastaan lauta- tai multamökkiä. Ampuma-aseissa ei ollut pajonetteja. Ei ollut mitään varsinaista eväslaitosta; joukkoja elätti vapaa-ehtoisesti lähiseudun väestö, kantaen ruokakonttinsa leiriin. Kuri oli huonolla kannalla, sotamies eli ja oli melkein oman mielensä mukaan. Useimpain palvelusaika kestikin ainoastaan muutaman kuukauden, joiden kuluttua sotamies tavallisesti muitta mutkitta meni tiehensä. Siirtokunnat eivät pestanneet väkeä kauvemmaksi aikaa, sillä he kamoksuivat pysyvää armeijaa pahemmin kuin ruttoa.
Tämmöisen joukon nyt Yrjö Washington sai johtoonsa. Tultuaan heinäkuun 2 p:nä paikalle, ryhtyi hän heti parannus-puuhiin. Säännöllinen ruoka-laitos perustettiin, sota-kuri annettiin kelvollisten upseerien valvottavaksi, ja eri valtiot saatiin toki pitämään, vaikka vastahakoisestikin, parempaa huolta soturiensa vaatetuksesta ja elättämisestä. Yhteisellä kongressilla ei näet vielä ollut maan kukkaroa takanansa, ja kovaa kynätyötä Washingtonilta kysyttiin, ennenkun hän sai kunkin siirtokunnan myöntymään tarpeellisiin suorituksiin.
Niin kului jälkimäinen puoli vuodesta 1775 ilman mitään uutta tappelua. Englantilaiset makasivat toimettomina Bostonissa, uskaltamatta enää käydä vihollisen kimppuun, ja Washingtonilla puolestaan oli puute ampumavaroista. Mutta semmoisia saatuaan miehitti hän eräänä yönä keväällä 1776 Dorchester-kukkulat Bostonin eteläpuolella ja pommitti sieltä sekä satamaa että kaupunkia niin tulisesti, että Englantilaisten täytyi paeta laivoihinsa ja purjehtia tiehensä koko Bostonista. Melkoinen varasto tykkejä, ampumavaroja ja jyviä jäi siinä kiireessä Amerikalaisten käsiin; ja nekin englantilaiset laivat, jotka olivat matkalla paikalle uusien varastojen ja apuväen kanssa, joutuivat satamassa Amerikalaisille, koska eivät aikanansa saaneet tietoa sotaveljiensä paosta. Maaliskuun 19 p:nä marssitti Washington väkensä Bostonin sisään, ja kaupunkilaiset yleensä tervehtivät häntä ihastuksella, vaikka heissä oli jommoinenkin joukkokunta, joka tässä sodassa piti emämaan puolta.
Syksyn tullen tehtiin Amerikalaisten puolelta yritys koko Canadankin väestön nostattamiseen Englantia vastaan, ja kenraalit Montgomery ja Arnold samosivat sinne pienen armeija-osaston kanssa. Mutta Quebekin edustalla, jota kaupunkia he kokivat äkkihyökkäyksellä saada haltuunsa, kaatui Montgomery ja paljon hänen väkeänsä. Loput lähtivät takaisin.
Paremmin onnistui Amerikalaisten etelässä. Sinne oli kenraali Hove, joka Bostonista lähdettyään oleskeli Uudessa Skotlannissa, lähettänyt vahvan laivaston ja maallenousu-väkeä valloittamaan Charlestonin kaupunkia Etelä-Carolinassa. Mutta täällä oli amerikalainen nostoväen-eversti Moultric vallittanut kaupungin edustalla olevan Sullivanin saaren, joka sitten sai nimekseen Moultric'in saari, ja Englantilaisia tervehdittiin niin ankaralla tulella, että heidän laivastonsa oli pakko purjehtia tiehensä. Maallenousu-väki, jota johti lordi Cornewallis, sai lujasti selkäänsä ja palasi melkoisen mieshukan perästä laivoihin. Päälle päätteeksi joutui yksi näistä Amerikalaisten käsiin, ja sen kanoonat paukkuivat tappelun loppuessa pakenevia Englantilaisia vastaan. Charleston oli siksi kertaa pelastettu.