Täll'aikaa oli Washington huhtikuussa lähtenyt Bostonista puolustamaan New Yorkia, jota veljekset Hove, toinen kenraali, toinen amiraali, uhkailivat. Washington varusti Hudsonin ja East river'in rannat patterioilla, maan puolelle tehtiin vallitukset, ja Long Island'iin perustettiin vallitettu leiri. Hänen johdossaan oli nyt 12,000 miestä; mutta suurin osa näitä oli vasta nostettua väkeä, josta usealla rykmentillä ei ollut edes aseitakaan. Vieläkin pestattiin sotamiehet ainoastaan lyhyeksi ajaksi; ei kongressi eikä valtiot suostuneet Washingtonin esitykseen että sotilaan tulisi palvella niin kauvan kuin sota kestää. Vakinaista armeijaa ei siedetty; peljättiin sotilasvaltaa. Voidakseen pitää joukkoansa ko'ossa, täytyi upseerin sentähden melkoisesti höllittää kuria. Tässä armeijan huonossa tilassa sitten olikin syy niihin onnettomuuksiin, jotka nyt toinen toisensa perästä kohtasivat Amerikan aseita.
Sota-asiain ollessa tällä kannalla, otti kongressi ratkaistavakseen kysymyksen, olisiko Englannin yliherruus enää ensinkään säilytettävä vai julistuisiko Amerika kokonaan irralleen siitä, itsenäiseksi valtakunnaksi. Siirtokunnat olivat, näet, nyt toista vuotta olleet kapina-kannalla, julistamatta itsenäisyyttään. Tämmöistä hanketta monet miehet vielä pitivät liian uskallettuna, koska eivät tahtoneet poistaa viimeistä sovinnon-sijaa. Mutta yleinen mielipide kuitenkin pian kallistui itsenäisyyden-julistuksen puolelle; ja huhtikuun 12 p:nä sai Pohjois-Carolinan edusmies valtioltansa toimeksi puoltaa semmoista julistusta. Esimerkkiä noudatti ensiksi Etelä-Carolina, sitten Rhode Island ja pianpa muutkin Uuden Englannin valtiot, kaikki vaatien itsenäisyyttä. Seurasi sitten Virginia, joka sitä paitse vastikään oli omasta puolestaan hyväksynyt uuden, täydelliselle itsenäisyydelle raketun valtiosäännön. Virginia siten yhdistyi sisarvaltioiden vaatimukseen ja omaksui samassa oikeus-julistuksen, joka on merkillinen peri-aatteittensa puolesta. Samat aatteet, näet, sitten tulivat Ranskan vallankumouksen omaksi. Ne olivat: valta on kansan; verovelvollisuutta ei saa eroittaa edustusoikeudesta, tuomarina on valakunta (jury); kirjapaino on vapaa; uskonto on vapaa.
Kesäkuun 7 p:nä otettiin itsenäisyyden-julistus puheeksi kongressissa. Richard Henry Lee Virginiasta ehdoitti silloin valtionsa puolesta ryhmän päätöksiä, jotka sisälsivät seuraavaa: Yhdistetyt siirtokunnat ovat vapaita ja itsenäisiä valtioita; ne purkavat ja peruuttavat kaiken uskollisuutensa Englannin kruunua kohtaan; valtiollinen yhteys niiden ja Suur-Britannian kesken on tykkönään lakannut; ne ryhtyvät heti tarpeellisiin sopimuksiin ulkovaltain kanssa; liittosuunnitelma tehdään ja annetaan eri valtioiden tarkastettavaksi. — Henry Lee'tä avusti voimakkaasti asianajaja John Adams Massachusettsista, taitava puhuja, kirjailija, jalo isänmaan-ystävä. Alustavassa äänestyksessä oli seitsemän valtiota päätösten puolella, kolme vastaan. Kolme oli äänestämättä, kosk'ei niiden edusmiehillä ollut tarpeellisia käskyjä valitsijoiltaan. Asia silloin lykättiin kolmeksi viikoksi, mutta samalla asetettiin viisimiehinen valiokunta laatimaan ehdotusta itsenäisyyden-julistukseen. Tämän ehdotuksen kirjoitti valiokunnassa Thomas Jefferson Virginiasta, myöskin asianajaja. Jefferson oli — tässä sivumennen sanottu — niitä, jotka kovasti pitivät kiinni Amerikan eri valtioiden itsenäisyydestä, kun sitä vastoin esim. Washington ja John Adams vaativat lujaa liittovaltaa.
Heinäkuun 2 p:nä otettiin asia uudestaan esille. Silloin yhdistyi jo Lee'n ehdoittamiin päätöksiin 12 valtiota. Kolmastoista, New York, jossa oli paljon kuningasmielisiä aineksia, lähetti vasta myöhemmin myönnytyksensä.
Täten oli kongressi selittänyt nuo kolmetoista valtiota itsenäiseksi maaksi, jonka asioissa vanhalla emämaalla ei ollut mitään sanomista. Jeffersonin ja valiokunnan ehdoitus itsenäisyyden-julistukseen otettiin nyt tarkastettavaksi, ja heinäkuun 4 p:nä 1776 se melkein muuttamalta omaksuttiin. Julistus alkaa seuraavin sanoin:
"Kun inhimillisten tapausten menossa jollekin kansalle tulee tarpeelliseksi purkaa ne siteet, jotka ovat yhdistäneet sitä toiseen, ja maailman valtojen joukossa astua siihen erityiseen ja yhdenarvoiseen asemaan, johon Luonnon ja Luonnon Jumalan lait sitä oikeuttavat, niin vaatii säädyllinen kunnioitus ihmiskunnan yleistä mieltä kohtaan että se ilmoittaa ne syyt, jotka ovat vaikuttaneet tämmöisen eron." Sitten vedotaan siihen, että muka kansoilla on ja täytyy olla oikeus vaihtaa hallituksensa uuteen, jos vanha on osoittanut olevansa haitallinen yhteiskunnan korkeammille tarkoituksille, — "ei kuitenkaan vähäpätöisistä eikä hetkellisistä syistä." Tämän perästä käy julistus suoraksi syytöskirjaksi Yrjö III:tta ja Englannin parlamenttia vastaan, luetellen alusta loppuun kaikki näiden hankkeet, joilla oli ahdistettu siirtokuntain oikeuksia ja vapaita laitoksia ja joilla tarkoitettiin väkivaltaisen hallitustavan perustamista. Jatkaa sitten julistus: "Jokaisessa tämän sorron vaiheessa olemme me mitä nöyrimmillä sanoilla anoneet oikeutta, mutta meidän anomuksiimme on aina vain vastattu uusilla vääryyksillä. Ruhtinas, jonka luonne on niin tahrattu kaikilla tirannin töillä, ei sovi hallitsijaksi vapaalle kansalle. Meiltä ei myöskään ole puuttunut kärsivällisyyttä brittiläisiä veljiämme kohtaan. Olemme monin kerroin huomauttaneet heitä siitä, miten heidän parlamenttinsa ehtimiseen on yrittänyt anastaa itselleen perätöntä tuomio-oikeutta keskuudessamme. Olemme muistuttaneet heitä niistä asianhaaroista, jotka vaikuttivat meidän siirtymisemme pois emämaasta ja vallitsivat meidän asettuessamme tänne asumaan. Olemme vetoneet heidän synnynnäiseen oikeuden-tuntoonsa ja jalomielisyyteensä, ja me olemme — niiden verensiteiden kautta, jotka meitä yhdistävät —mananneet heitä luopumaan kaikesta yhteydestä niiden anastusten kanssa, jotka välttämättömästi katkaisevat kaikki ystävälliset suhteet keskenämme. Mutta hekin ovat ummistaneet korvansa oikeuden ja veren ääneltä. Meidän täytyy sentähden turvautua välttämättömään pakolliseen eroon ja pitää heitä, kuten pidämme muutakin ihmiskuntaa, vihollisina sodassa, ystävinä rauhassa. Me, Amerikan Yhdistyneiden valtioiden edusmiehet, kokoontuneina Yleiseen kongressiin ja ottaen maailman Ylimmän tuomarin todistajaksi aikomustemme rehellisyydestä, ilmoitamme ja julistamme täten juhlallisesti, Amerikan kansan nimessä ja sen valtuuttamina, että nämä Yhdistyneet siirtokunnat ovat ja että niiden täydellä oikeudella tulee olla Vapaita ja Itsenäisiä valtioita; että ne ovat kokonaan irti Britannian kruunun vallasta; että kaikkinainen valtiollinen yhteys niiden ja Suur-Britannian kesken on täydellisesti purettu ja että niin tulee olla; että niillä, vapaina ja itsenäisinä valtioina, on täydellinen valta ja oikeus alkaa sotaa, tehdä rauhaa, päättää liittoja, solmia kauppasopimuksia ja tehdä kaikkea muutakin, mitä itsenäiset valtiot oikeuden-mukaisesti voivat tehdä. Lujasti luottaen Jumalallisen Sallimuksen apuun, lupaamme kaikinpuolisesti henkemme, omaisuutemme ja kunniamme uhalla kannattaa tätä julistusta."
Tämän suuren asiakirjan alle kirjoittivat kaikki kongressin jäsenet nimensä, puhemies John Hancock ensimäisenä; ja sitä levitettiin lukemattomissa kappaleissa sekä sanomalehtien kautta ylt'ympäri maailmaa, niin hyvin koti- kuin ulkomailla. Washingtonin käskystä se luettiin juhlallisesti sotaväelle. Kaikkialla, jopa moniaalla Englannissakin, vaikuttivat nuo arvokkaat sanat vilpitöntä kunnioitusta, ja erittäinkin Ranskan kansassa Yhdys-Valtain juhlallinen julistus sai aikaan mitä hartaimman mieltymyksen.
Ranska rupesikin jo, vaikk'ei vielä julkisesti, kallistumaan Amerikan puolelle. Sinne oli kongressi helmikuussa lähettänyt Sileas Deane'n pyytämän aseellista ja rahallista apua sekä liittoa, ja Ranskan kabinetti varsin mielellään rupesikin keskusteluihin. Näistä sai Englannin hallitus vihiä ja kävi, peljäten julkista liittoa vanhan verivihollisensa ja siirtomaittensa kesken, yht'äkkiä leppeämmäksi Amerikalaisia kohtaan. Amiraali Hove sai käskyn vähitellen ryhtymään sovinnon-hieromisiin kongressin kanssa. Kaikki nuo vihatut hankkeet peruutettaisiin, jos siirtomaat riisuisivat aseensa ja astuisivat entiseen asemaansa emämaata kohden. Mutta huolimatta näistä kauniista lupauksista jatkoi Englannin hallitus kuitenkin sotavarustuksiaan, pestaten lisäväkeä Euroopan mannermaalta. Melkoisesta summasta osti hallitus muun muassa muutamilta pieniltä saksalaisilta pikkuruhtinailta 18000 miestä, jotka nyt kuljetettiin Amerikaan. Tämä häpeällinen ihmiskauppa herätti kaikkialla, jopa itse Englannissakin, suurta harmia. Fredrik II Preussissa, jonka alueen läpi nuo ostorykmentit vietiin Hampuriin, otatti niiltä saman tullin kuin teurastuseläimistä.
Lordi Hoven rauhan-ehdoitukset jäivät sikseen, "koska häntä ei valtuutettu keskustelemaan suorastaan kongressin kanssa." Saivat siis sittenkin aseet ratkaista riidat.
Elokuun loppupuolella pakoitti sir William Hove amerikalaisen armeija-osaston peräytymään Long Island'in saarelta, jossa kenraali Sullivan piti komentoa ja jonne Washingtonkin oli rientänyt New Yorkista tätä auttamaan. Washington sulkeutui nyt New Yorkiin ja koki täältä White Plains'in luona lähellä kaupunkia torjua uutta, vihollisen tekemää rynnäkköä, mutta nytkin oli hänen täytymys peräytyä. Syynä oli amerikalaisen sotajoukon epäluotettavuus, huono valmistus ja varustus. Semmoisilla voimilla ei voinut vastustaa hyvin harjoitettua armeijaa, ja jo päättikin Washington vetäytyä pois koko New Yorkista. New Jerseyn kautta marssitti hän siis sotajoukkonsa Delaware joen läntiselle puolelle, jossa nyt tarkempi järjestys perustettiin. Englantilaiset olivat, Cornwallis'in johdolla, ajaneet Amerikalaisia takaa ja viimein, useampiin joukkokuntiin jaettuina, asettuneet eri paikkoihin New Jerseyssä. — "Kotka on levittänyt siipensä," sanoi Washington, "nyt sopivat ne paraiten leikattavaksi." Vastapäätä häntä majaili Trentonissa muuan hessiläinen lauma, jota johti eversti Rahl. Joulupäivänä kuljetti Washington joukkonsa veneillä virran yli ja hyökkäsi jouluk. 26 p:nä äkki-arvaamatta hessiläisten kimppuun, jotka melkein kaikki joutuivat vangiksi. Eversti Rahl sai lyhyessä vastustus-yrityksessä surmansa.
Muut englantilaiset joukkokunnat pyrkivät nyt yhdistymään päävoimaan, jonka kanssa Cornwallis lähestyi Trentonia. Tämän lähellä piti Washington leiriä pienen Assipink nimisen joen rannalla, joka laskee Delawareen. Siinä aikoi Cornwallis hyökätä hänen päällensä tammikuun 3 p:nä 1777, mutta yöllä lähti Washington tiehensä ja joutui Princeton'issa, pari penikulmaa pohjoseen Trentonista, kovaan otteluun englantilaisen jälkiväen kanssa, jonka pian oli täytymys peräytyä ja rientää yhtymään Cornwallis'in pääjoukkoon, joka kiitomarssia lähestyi. Washington tunsi joukkojensa heikkouden eikä nytkään käynyt taisteloon vihollisen koko armeija-osaston kanssa, vaan vetäytyi pohjoseen päin, asettuen viimein talvimajaan Morristown'in lähelle, jossa saatiin sopiva turvapaikka. Täältä lähetettiin tuon tuostakin pienempiä parvia ryöstämään vihollisen kuormastoja ja hätyyttämään kaikkia englantilaisia pikkujoukkoja, jotka uskalsivat ulos pääpesästä. Tämän kautta estyi Cornwallis'in yhteys muun maailman kanssa niin, että hänen pian oli pakko lähteä joukkoineen kokonaan tiehensä New Jerseystä ja peräytyä New Yorkiin.
Nämä pienet edulliset tapaukset kohottivat Amerikalaisten rohkeutta, ja luottamus Washington'iin samassa suuresti kasvoi. Kongressi antoi hänelle suuremman vallan, niin että hän sai väestöltä tilata mitä tarvitsi ja itse oli korkeimpana toimeen-panevana valtana niillä alueilla, joissa hänen armeijansa majaili. Tämä valta suotiin hänelle ens' alussa ainoastaan kuudeksi kuukaudeksi ja uudistettiin sitten kerta toisensa perästä, mutta sittemmin sai Washington pitää sen sodan loppuun saakka. Rahat olivat kuitenkin yhä vielä kovin vähissä, niin että kongressin täytyi panna liikkeelle pakkokurssilla käypä paperiraha, jonka arvo pian aleni. Tähän aikaan tuli kuitenkin jo apua Ranskasta, nimittäin yksi miljoona dollaria selvässä rahassa sekä aseita ja vaatteita 25,000 miehelle. Ne olivat Franklin ja Deane toimittaneet Ranskan hallitukselta, joka ne kuitenkin antoi salaa Englannilta, koska vielä tahdottiin välttää julkista kinastusta tämän vallan kanssa.
Kevään tullen lähti sir William Hove laivastolla eteläänpäin, valloittakseen Filadelfian kaupungin, kävi maalle Chesapeak-lahden pohjoisimmassa nurkassa ja joutui tappeluun vastaan-rientävän Washingtonin kanssa Brandywinen pienin joen rannalla lähellä Wilmingtonia. Brandywine laskee siinä Delawareen. Washington tuli tappiolle ja pelasti joukkonsa tähteet Schuylkill-joen toiselle puolelle. Filadelfia joutui vihollisen käsiin. Parin viikon perästä sai Washington uuden tappion Germantownin luona ylempänä Delawaren rannoilla, jonka perästä hän asettui lujaan asemaan vuoriseudussa Schuylkillin lähellä, muinoisen ruotsalaisen Wasa-linnan tienoille. Paikan nimi on nyt Valley Forge.
Samaan aikaan tuli pohjosesta tieto suuresta voitosta, jonka Amerikan aseet olivat saaneet. Englantilainen kenraali Burgoyne oli 2,000 miehen kanssa lähtenyt Quebekistä liikkeelle kukistamaan koillisia valtioita, valloittanut vanhat linnoitukset Champlain-järven rannalla ja viimein edennyt Saratogan kylään Hudsonin länsi-rannalla. Matka tänne oli kuitenkin ollut kovin vaivaloinen. Mutta amerikalaiset, vaikka kyllä suurempaan vastarintaan käydessään saivat ylivoimalta selkäänsä, hävittivät kaikkialla tiet ja sillat ja veivät pois karjat ja muut ruokavarat, hätyyttäen sitä paitse menestyksellä kaikkia Burgoynen parvikuntia, jotka uskalsivat ulos pääjoukosta muonaa hankkimaan. Näitä vastaan paukahteli joka pensaasta väijyvän väestön ja vanhain rajasoturien tarkat pyssyt. Amerikalaisia johti kenraali Schuyler, jonka kuitenkin sitten täytyi kongressin käskystä luovuttaa komanto Horatio Gates'ille, nuorelle englantilaiselle upseerille, joka oli mennyt Amerikan palvelukseen. Gates sai suuren vallan. Hän ei, näet, ollut Washingtonin käskyjen alaisena, vaan sai toimia omia päinsä. Kongressi kai tahtoi jommoistakin vastapainoa Washingtonille. — Syyskuun 19 p:nä nyt Burgoyne hyökkäsi Amerikalaisten kimppuun leiristään Saratogan luona, ja kova tappelu syntyi, jonka perästä Englantilaiset vetäysivät takaisin. Heidän tilansa kävi kuitenkin pian ahtaaksi, koska kaikki parvikunnat, jotka lähtivät muonan-hakuun, joutuivat väijyvien Amerikalaisten kynsiin. Lokakuun 10 p:nä koetti vihdoin Burgoyne kaikkine joukkoineen päästä vapaaksi satimestaan, mutta tappelu avonaisella kentällä, jossa Amerikalaiset nyt tekivät hurjaa vastarintaa, joutui hänelle tappioksi, ja hän vetäytyi taaskin takaisin varustettuun pesäänsä. Tätä ympäröivät kuitenkin nyt Amerikalaiset yhä ahtaammalle, ja heidän kuuliansa rupesi kovin sakeasti satelemaan leirin sisään. Ei ollut enää muu neuvona Englantilaisilla kuin antauminen, ja lokakuun 17 p:nä 1777 laski Burgoynen sotajoukko, joka nyt oli supistunut 6,000 mieheksi, aseensa maahan.
Saratogan suuri tapaus tuli käännekohdaksi Amerikan kohtalossa. Ranskassa elähytti se yleistä mielipidettä yhä enemmän Englannin siirtokuntain eduksi. Nuori markiisi Gilbert Motier de Lafayette lähti ystävänsä, eversti de Kalb'in seurassa meren yli ja astui Amerikan palvelukseen, taistellen sitten sodan loppuun asti uskollisesti Washingtonin rinnalla ja muutenkin monin tavoin tehokkaasti vaikuttaen Yhdys-Valtain hyväksi. Lafaytte toimiskeli kuitenkin ainoastaan omalla ehdollaan ja sulasta rakkaudesta vapauteen. Mutta jopa myöntyi viimein Ranskan hallituskin julkisesti auttamaan Yhdys-Valtoja vanhaa verivihollista Englantia vastaan, varsinkin sitten kun Amerikalaiset olivat esiintyneet voitollisina merelläkin, saattaen ryöstölaivoillaan monta tuntuvaa vahinkoa Englannin kaupalle. Benjamin Franklinin ja Deanen toimet Versaillesissa olivat vaikuttaneet että 1778 vuoden alussa vihdoin liitto syntyi Ranskan ja Amerikan kesken. Se oli sekä kauppa- että hyökkäys- ja puolustus-liitto Amerikan itsenäisyyden kannattamista varten. Amerika sitoutui iäti pysymään erillään Englannista, ja Ranska lupasi auttaa liittolaistaan laivastolla.
Nyt tuli asianomaisille Englannissa kiire. Parlamentti hyväksyi lain, jonka kautta hankkeet Bostonia vastaan ja teetulli peruutettiin, samassa kun parlamentti ylipäänsä luopui kaikista veroitusyrityksistään Amerikassa. Rauhanhierojia lähetettiin tänne. Mutta mikään liehakoitseminen ei auttanut enää. Amerikalaiset vaativat suorastaan itsenäisyytensä tunnustamista, johonka nöyryyttävään hätäkeinoon ei Englanti kuitenkaan vielä myöntynyt. Mutta niinpä olikin sota taas julistettu Ranskan ja Englannin kesken.
Pelkäsivät nyt Englantilaiset ensiksikin ranskalaista hyökkäystä New Yorkia vastaan, ja kenraali Clinton, joka oli astunut Hoven sijaan, sai käskyn kokoomaan sotavoimansa New Yorkiin. Sir Clinton jätti sentähden Filadelfian sikseen, lähetti yhden osan sotavoimastaan meritse New Yorkiin ja marssi itse toisella osalla New Jerseyn kautta pohjoseen. Tätä tilaisuutta käytti Washington astuakseen ulos varustetusta asemastaan ja häiritäkseen sir Clintonin kulkua pienillä hyökkäyksillä hänen jälkijoukkojaan vastaan, jotka viimein Monmouth Courthouse'n luona kärsivät tuntuvan tappion. Clintonin onnistui kuitenkin saada pää-armeijansa Sandy Hook'iin ja siitä laivoilla New Yorkiin.
Washington, jonka armeija yhä edelleen kärsi kaikellaista puutetta ja jonka suosituksi kilpailijaksi Gates pohjois-armeijan kanssa oli Saratogan voiton perästä kohonnut, asettui nyt vanhaan paikkaansa White Plains'illä New Yorkin läheisyydessä, pitääkseen silmällä vihollisen liikkeitä. Mutta tämä pysyi paikoillaan New Yorkissa, sillä olipa ranskalainen laivasto, jota johti kreivi d'Estaing, saapunut rannikolle. Tämä nyt oli pahana pöppönä kyllä Clintonille, mutta mihinkään teholliseen taisteluun se ei ryhtynyt. Kun Englantilaisten miehittämä Rhode Island oli valloitettava takaisin, ilmestyi d'Estaing tosin laivoineen Newportin edustalle, mutta purjehti Amerikalaisten mielikarvaudeksi heti tiehensä taas.
Nyt ei kokonaiseen vuoteen tapahtunut mitään suurempaa ottelua. Mutta 1779 vuoden loppupuolella lähti sir Clinton yhdellä armeija-osastolla yht'äkkiä etelään, jättäen loput voimastaan New Yorkiin. Nousten Etelä-Carolinan rannikolla maalle, samosi Clinton Charlestonia vastaan ja rupesi, perille päästyään, sitä piirittämään. Mutta vaikka etelässä oli tuskin nimeksikään amerikalaista sotaväkeä, kului Clintonilta kuitenkin koko kolme kuukautta, ennenkun hän pääsi herraksi kaupunkiin, jota sen porvarit ja pieni varustusväki olivat mitä miehuullisimmasti puolustaneet.
Charlestonin kukistuttua palasi Clinton New Yorkiin, jättäen lordi Cornwallisin valloittamaan etelän muita paikkakuntia. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään helppo tehtävä. Mitään säännöllistä amerikalaista sotaväkeä tosin ei löytynyt koko Carolinassa, mutta Cornwallisin julma sotatapa sai väestön mitä tulisimpaan raivoon, ja urheita partiojoukkoja muodostui kaikkialla, jotka paita-hihasillaan tai nahkaröijyissään tapellen hätyyttivät Englantilaisia milloin missäkin ja saattivat heille tuntuvia vahinkoja. Sepät maaseudulla takoivat vahvoja vartaita ja pitkiä peitsiä, farmari-vaimot antoivat parahimmat tinavatinsa kuuliksi valettaviksi, ja sillä tavoin varustettuina iskivät nuo reippaat sissit kiinni jokaiseen englantilaiseen parvikuntaan, joka vain uskalsi ulkopuolelle pääjoukkoansa. Tämän kautta oli Cornwallisin armeijan yhteys muun maailman kanssa alituisesti häirittynä.
Etelä-Carolinan avuksi samosi nyt pohjosesta päin kenraali Gates ja joutui tappeluun Cornwallisin kanssa Camdenin luona, luoteesen päin Charlestonista ja lähellä Pohjois-Carolinan rajaa. Gates'in nostoväki pakeni suinpäin hajalleen jo tappelun alkaessa ja hän itse myöskin, jota vastoin säännölliset joukot de Kalbin johdolla pitivät urhoollisesti puoltansa, väistyen hyvässä järjestyksessä pois tappotanterelta, joka jäi Cornwallisin haltuun. De Kalb, urhokas saksalainen ja Lafayetten ystävä, oli kaatunut.
Camdenin tappion perästä otettiin päällikkyys Gates'ilta pois ja annettiin Greenelle, joka pysyi siinä sodan loppuun asti. Ja tämä lähestyikin nyt lähestymistään. Kummallakin puolen vallitsi suuri väsymys ja uupumus. Washington pysyi leirissään, joka nyt oli ylempänä Hudsonin rannalla, eikä hän ollut siitä lähtenyt edes silloinkaan, kun Clinton vei joukkonsa etelään. Vaikka Washingtonin armeija oli varsin kurjassa tilassa, säästi hän sitä kuitenkin, koska se oli Amerikan viimeinen toivo.
Asiain näin ollen matkusti Lafayette Ranskaan, puhui kauniisti Amerikalaisten puolesta ja sai viimeinkin toimeen että loppukesällä v. 1780 ranskalainen laivasto, jota johti amiraali Ternay, ja siinä 6000 miehinen sotajoukko kenraali Rochambeau'n johdolla saapui Amerikaan. Rochambeau miehineen alistui Washingtonin käskettäväksi ja nyt sai sota paremman vauhdin. Pian oli muuan yhdistynyt ranskalais-amerikalainen joukko voittanut takaisin Rhode Islandin.
Englannin onnen-tähti aleni muutenkin alenemistaan; Espanja ja Hollanti liittyivät sen vihollisiin. Venäjä ja sen kanssa muut pohjoisvallat sekä Ranska ja Espanja antoivat Lontoossa julistuksen, jonka mukaan puolueettomain valtain laivat saisivat esteettömästi harjoittaa laivakulkua ja kauppaa sotivain valtojen kesken; ja puolueettomain oikeuden turvaamiseksi olivat pohjois-vallat perustaneet n.s. Aseellisen puolueettomuuden. Jo v. 1780 laskettiin sota Pohjois-Amerikassa maksaneen Englannille 100 miljonaa puntaa (2,500 miljonaa S. markkaa), ja verot ja valtiovelka nousivat nousemistaan. Yleinen mielipide vaati rauhaa, mutta Yrjö III ja hänen hallituksensa, luottaen parlamentin jo joteskin supistuneesen enemmistöön, päätti jatkaa tyhmää vastustustaan viimeiseen asti. Tarvittiin vielä karvas isku, ennenkun sotapuolue Englannissa oli saanut kylliksensä. Mutta se tuli pian.
Lordi Cornwallis oli joukkoineen vetäytynyt Pohjois-Carolinasta Virginiaan, jossa ei ollut amerikalaista sotaväkeä, — samalla kun kenraali Greene poistui Etelä-Carolinaan, arvellen saavansa Cornwallisin houkutelluksi sinne. Tämä odotti saavansa apuväkeä meritse New Yorkista, ja voidakseen turvata sen maalle-pääsyä, vallitti hän Yorktown nimisen pienen paikkakunnan, joka sijaitsi muutamalla kapealla maan-kielekkeellä kahden pitkulaisen lahdelman välissä Virginian kaakkoisimmassa osassa. Washington, saatuaan tästä tiedon, riensi heti leiristään Hudsonin varrella sinne 16,000 miehen kanssa, niihin luettuna myöskin Rochambeaun johtama ranskalainen apujoukko. 7,000 miestä jätettiin New Yorkin ulkopuolelle. Washington'in armeija oli nyt paremmin varustettu kuin koskaan ennen. Ranskan apurahoilla hankittiin ruoka ja vaatetus sotamiehille, jonka ohessa sekä kongressi että eri valtiot nyt ponnistivat viimeisetkin voimansa suuren asiansa onnellista ratkaisua varten. Syyskuun 30 p:nä 1781 asetti Washington leirinsä Yorktownin ulkopuolelle ja ryhtyi heti piiritykseen. Ja lokakuun keskipalkoilla olikin Cornwallis kaikilta tahoilta suljettuna satimeensa, sillä kreivi de Grassen johdolla oli nyt myös ranskalainen laivasto sulkenut salmen, joka viepi Chesapeak-lahteen ja Yorktowniin, samassa laskien maallekkin uutta apuväkeä Washingtonille. Englantilainen laivasto, jota johti amiraali Graves, koki kyllä täällä ahdistaa Ranskan merivoimaa, mutta peräytyi, saatuaan ankarassa taistelussa kovat vammat, New Yorkiin näitä parantelemaan. Nyt alkoi Washington hyvistä saartokaivannoistaan hirveän pommituksen, eikä aikaakaan ennenkun Yorktown oli tuhkana ja porona. Sitten otettiin väkirynnäköllä, jossa erittäinkin kunnosti itseänsä sankari Lafayette, Englantilaisten ulkovarustukset. Lordi Cornwallis joutui mitä pahimpaan pulaan. 7,000 miehestä oli jo kaatunut 1,000, ja ruokavarat olivat loppumaisillaan. Tällöin sai hän jotakin salatietä Henry Clintonilta kirjeen, jossa ilmoitettiin että amiraali Digby parin päivän perästä tulisi suurella laivastolla ajamaan de Grassen voimat meren syvyyteen ja laskemaan apuväkeä Yorktowniin. Cornwallis tämän toivossa siis vielä piti puoltansa, mutta kun päivä toisensa perästä oli mennyt eikä Digbyn apua vieläkään kuulunut, päätti hän vihdoinkin antautua. Lokakuun 19 p:nä laski varustusväki, 6,000 miestä, aseensa maahan ja meni sotavangiksi. Suuret varastot joutuivat tässä Amerikalaisten haltuun, ja amiraali Digbyn laivasto, joka saapui tienoolle kaksi päivää antautumisen perästä, purjehti tyhjin toimin ja kovasti hämmästyksissään suoraa päätä takaisin.
Sota oli itse teossa loppunut, vaikka vielä kului kaksi vuotta ennenkun varsinainen rauhanteko saatiin solmituksi. Englannissa pääsi, näet, Yorktownin tappion perästä rauhapuolue kokonaan voitolle, ja kuninkaan oli pakko vaihtaa sotainen ministeristönsä rauhan miehiin. Maaliskuussa 1782 hyväksyi alihuone päätöksen, joka julisti isänmaan viholliseksi jokaisen, ken vain uskaltaisi neuvoakkaan sodan jatkamiseen.
Vihdoin, syyskuun 3 p:nä 1783, tehtiin Versailles'issa lopullinen rauhasopimus, jossa Englanti tunnusti noiden kolmentoista siirtokunnan itsenäisyyden.[13] Marraskuun 25 p:nä lähtivät Englantilaiset New Yorkista, jonne muutaman päivän perästä Washington sotajoukon etupäässä kulki juhlallisesti sisään.
Pohjois-Amerikan vapaussota oli loppunut. Se oli siirtokunnille maksanut paljon varoja ja paljon verta. 70,000 miestä oli kaatunut tappotanterilla ja noin 40,000 kuollut englantilaiseen vankeuteen, näiden joukossa m.m. 11,000, jotka kaikki heittivät henkensä muutamassa kauheassa, New Jerseyn rannikkovesillä risteilevässä laivassa, missä ruumiit makasivat päälletysten isoissa läjissä. Yleensä Englantilaiset tässä sodassa pitelivät vankejansa kovin pahasti, useinpa pyörristyttävän julmastikin.
Sotavuosina oli melkein yhtä mittaa vallinnut nurinaa ja tyytymättömyyttä Amerikan sotaväessä, koska kongressi ei kyennyt sitä elättämään eikä vaatteissa pitämään, ja loppupuolella murehtivat etenkin upseerit tulevaisuuttaan. Mihin he joutuisivat? Useimmat olivat sodan alkaessa jättäneet jonkun tuottavan paikan, joka nyt oli heiltä mennyt. He pyysivät kongressilta päästäkseen puolelle palkalle, ja kun tämä ei sitä uskaltanut luvata, uhkasivat he miehineen päivineen vaeltaa pois lännen erämaihin uutta maata muokkaamaan. Silloin sai Washington asian järjestetyksi siten, että kaikki upseerit kahdeksan vuoden aikana saivat koko palkkansa. Kongressin epäröisyys ja voimattomuus, johon se muuten eri valtioilta ei mitään voinutkaan, synnytti tähän aikaan muutamissa sotilaspiireissä semmoisen tuuman, että muka Washington julistettaisiin perustuslailliseksi kuninkaaksi; mutta kun hanke hänelle ilmoitettiin, sysäsi hän sen sekä hämmästyksellä että harmilla luotaan eikä enää koskaan tahtonut kuulla sanaakaan puhuttavan moisista yrityksistä. New Yorkissa puhui vain Amerikan jaloluontoinen pelastaja liikuttavat, ylevät jäähyväissanat sotatovereilleen ja lähti sitten Annapolis'iin Marylandissa, jossa kongressi nyt oli kokoontuneena. Sen eteen astui joulukuun 23 p:nä Yrjö Washington ja luopui juhlallisesti päällikkötoimestaan, ilmoittaen nyt siirtyvänsä yksityiseen elämään. Syvän liikutuksen vallitessa vastasi presidentti: "Te olette johtaneet suurta kamppausta viisaudella ja rohkeudella, ette ole koskaan, ette hetkeksikään, ei edes vastusten ja onnen-vaiheiden kohdatessa, loukanneet kansalaisvallan oikeuksia. Te olette pysyneet paikallanne, kunnes nämä Yhdistetyt valtiot ovat voineet päättää sodan vapaina, turvallisina ja itsenäisinä. Me kiitämme teitä siitä että aina olette luottaneet isänmaan menestykseen."
Washington palasi takaisin maatilallensa Virginiassa, levätäkseen jonkun aikaa kahdeksan-vuotisesta raskaasta työstään.
Yhteisen vihollisen torjumista varten olivat vanhat siirtokunnat tosin muodostaneet liiton eli konfederationin, mutta mitään varsinaista liittokuntaa eli unionia ei ollut vielä syntynyt. Konfederationin eri jäsenet, "valtiot", olivat vieläkin täydellisesti itsenäiset, ja se valta, jonka he muutamia yhteisiä asioita varten olivat kongressille suoneet, oli itse teossa valtaa ainoastaan nimeksi. Niinpä veroitus-oikeus esim. yhä vielä oli kunkin eri valtion omassa vallassa. Kongressi saattoi päättää mitä ja kuinka paljon hyvänsä, asiain toimeen-panossa oli se kuitenkin ihan voimaton. Tämä todellisen keskusvallan puute oli kyllä jo sodan aikana käynyt varsin tuntuvaksi, ja Washington oli — kuten olemme nähneet — yhtä mittaa ollut pahemmassa kuin pulassa sen johdosta, ett'ei tämmöistä isäntävaltaa ollut olemassa. Mutta sodan loputtuakin tuntui tämä puute melkein yhtä painavaksi. Yhdysvaltain suhde ulkomaihin, erittäinkin Englantiin, oli järjestettävä, sodan tuottama ulkomainen valtiovelka maksettava, rauhan kanta kotosalla ja rajoilla turvattava; ja kaikkea tätä varten tarvittiin vahvasti järjestetty liittovalta.
Mutta eri valtiot, jotka alusta alkaen olivat kehittyneet aivan omatakeisesti, itse itsensä kasvattaneet ja yhä vieläkin pitivät itseään omana erityisenä kokonaisuutena kukin alallansa, eivät niin hevillä luopuneetkaan itsevaltaisuudestaan, vaan katselivat päin vastoin epäluulolla kaikkia yrityksiä semmoisen keskusvallan synnyttämiseen, joka tulisi rajoittamaan heidän itsenäisyyttään. Varsinaisen liittokunnan eli unionin tuuma oli heille vastenmielinen. Mutta toiselta puolen tämmöisen tarve oli jokaiselle hyvinkin silmin-nähtävä, koska — kuten katkera kokemus osoitti — eri jäsenten menestys juuri riippui koko ruumiin terveydestä ja voimasta.
Tämä taistelu kokonaisuuden ja osien kesken kävi 1780-luvun loppupuolella ankaraksi sana- ja kynäsodaksi, jossa edellinen vihdoinkin oli vievä voiton jyrkän erikois-valtiollisuuden kannattajilta. Puolueita nimitettiin: federalistit (lat. sanasta foedus = liitto) eli vahvan liittovoiman ystävät ja antifederalistit eli semmoisen vastustajat. Federalistisen liikkeen etupäässä olivat kirjailijoina ja puhujina Alexander Hamilton ja James Madison.
Madison, Virginialainen, oli kuntonsa ja kykynsä kautta saavuttanut suuren luottamuksen valtiossaan. Vaikka hän sittemmin muutti mielipiteitä ja astui "demokraatisen" eli muka kansanmielisen puolueen johtajien joukkoon, oli hän kuitenkin tällä haavaa federalisti ja vaikutti valtiossaan unionin hyväksi, yhdistyen Hamiltonin kanssa toimittamaan tuon tuostakin ilmestyviä lentokirjoja, — jotka lukemattomissa kappaleissa levisivät pitkin maailmaa ja tukevilla syillä puoltivat unionin asiaa. Hamilton oli skotlantilaista sukua Länsi-Indiasta, palveli jonkun aikaa muutamassa kauppakonttorissa ja muutti sitten New Yorkiin, jossa hän, harjoitettuaan ahkerasti valtio-opillisia lukemisia, joutui katteiniksi New Yorkin tykistöön ja viimein pääsi Washingtonin sihteeriksi. Hamiltonin, Madisonin y.m. harrastusten kautta saatiin viimein aikaan suuri "konventti", joka toukokuun 25 p:nä 1787 kokoontui Filadelfiassa keskustellakseen liittolakien säädännöstä. Siihen oli tullut edusmiehiä kaikista valtioista, paitsi Rhode Islandista ei, muiden muassa myöskin Washington ja unioni-aatteen synnyttäjä Benjamin Franklin. Puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti Washington.
Tämän konventin työ kesti kaiken kesää, ja taistelu oli toisinaan tuima kyllä federalistien ja antifederalistien välillä, edelliset kun, Hamilton etupäässä, mielivät hyvin lujaa liittovaltaa ja jälkimäiset taasen puolestaan tahtoivat kaiken todellisen vallan jätettäväksi eri valtioille. Mutta miten siinä soviteltiin ja tasoiteltiin, niin syntyi lopulta kuitenkin onnellinen kompromissi eriävien mielipiteiden kesken, ja syyskuun 17 p:nä varhain aamulla oli viimeinen pykälä Amerikan Yhdys-Valtain perustuslaissa hyväksytty. Sinä hetkenä juuri nousi aurinko, ja vanha Franklin lausui, sitä osoittaen, paikaltaan: "Nyt nousee Amerikan päivä!"
Tällä tavoin omaksuttu valtiosääntö kaipasi kuitenkin vielä eri valtioiden vahvistusta, ja tässä kohden ponnistettiin vielä paljon vastaan. Niinpä Pohjois-Carolina antoi vahvistuksensa vasta 1789 vuoden lopulla ja Rhode Island siitäkin puoli vuotta myöhemmin. Mutta unionin valtiosääntö oli kuitenkin lakina jo kesäkuun 21 päivästä 1788 lähtien, koska yhdeksän valtiota silloin oli antanut vahvistuksensa. Se jakaa unionivallan lainsäätävän, toimeen-panevan ja tuomarivallan kesken. Lainsäätävä valta on kongressilla, joka jakaantuu senaatiin ja edusmieskuntaan. Senaatin jäsenet valitaan kuudeksi vuodeksi valtioiden lainlaatija-kuntain kautta, kaksi kustakin valtiosta, huolimatta siitä onko valtio suurempi vai pienempi, ja erkanevat kolmannella osalla joka toinen vuosi. Senaatin tulee vahvistaa kaikki nimitykset sekä välipuheet ulkovaltain kanssa. Tämä senaati on Amerikan valtiosäännössä pidettävä valtioiden erikois-etujen edustajana, jota vastoin edusmieskunta eli edustuskamari lähtee suorastaan unionin kokonais-kansasta, muodostaen siten valtiosäännön federalistisen aineksen. Edusmieskunnan jäsenet valitsee kahdeksi vuodeksi suorastaan kansa väkiluvun mukaan niin, että yksi edusmies valitaan 40,000 hengelle väestöstä, johon indiaaneja ei lueta. Sitä vastoin onnistui etelä-valtioiden edustajain saada aikaan, että heidän väestöönsä luettaisiin 3/5 orjistakin, mikä määräys vast'edes vaikutti hyvin tärkeitä seurauksia, koska nämä valtiot yhä kestävän orjatuonnin kautta saattoivat melkoisesti lisätä edusmiestensä lukumäärää kongressissa. Kongressilla kokonaisuudessaan on valta julistaa sotaa, panna toimeen ja kustantaa sotajoukkoja ja laivastoja, säätää ja ottaa veroja, ulko- ja sisätulleja, myntätä rahaa sekä laatia kaikki valtio-kokonaisuudelle tarpeelliset lait. — Toimeen-paneva valta on uskottuna neljäksi vuodeksi valitulle presidentille. Tämän vaali tapahtuu sillä tavoin, että kukin valtio valitsee yhtä monta valitsijamiestä kuin se lähettää senaatoreja ja edusmiehiä kongressiin, ja nämä valitsija-miehet sitten valitsevat presidentin. Alkuansa tapahtui valitsija-miesten vaali vasta tammikuussa samana vuonna kuin uusi presidentti oli astuva virkaansa, ja presidentin vaali toimitettiin helmikuussa. Mutta nyttemmin on tämä muutettu niin, että valitsijamies-vaalit pidetään jo marraskuussa, sitten kun suuret puolueet kansallis-kokouksissaan edellisenä kesänä ovat asettaneet kukin ehdokkaansa presidentti- ja varapresidentti-virkoihin. Ja koska valitsijamiesten tulee äänestää saamiensa ohjeiden mukaan, niin tiedetään presidentin-vaalin tulos tavallisesti samalla kertaa kuin tulos valitsijamiesten vaalista. Uusi presidentti astuu virkaansa maaliskuun 4 p:nä ja erkanee siitä neljä vuotta myöhemmin samana päivänä, ell'ei häntä valita uudestaan. Valtiosääntö ei estä saman presidentin valitsemista kuinka monta kertaa hyvänsä; mutta aina siitä saakka kuin Washington kieltäytyi rupeamasta kolmanneksi kertaa presidentiksi, on tullut noudatetuksi tavaksi ett'ei kenkään presidentti ole virassa kauvemman aikaa kuin kahdeksan vuotta. Presidentin valta on varsin laaja. Hän valitsee itse ministerinsä ja asettaa ylipäänsä virkaan kaikki unionin virkamiehet sekä edustaa unionia ulkomaan edessä. Hän voi veto- eli kielto-sanallaan estää kongressin hyväksymää lakiehdoitusta pääsemästä laiksi, mutta jos kongressi toistamiseen hyväksyy ehdoituksen, jota varten kuitenkin tällä kertaa vaaditaan 2/3 enemmistö kummassakin kamarissa, niin on ehdoitus sillä lakina. Jos presidentti joutuu syypääksi laittomiin tekoihin, niin voi edustuskunta nostaa kannetta häntä vastaan senaatin edessä, jolla on valta tuomita hänet virkansa menettäneeksi. — Samalla kertaa kuin presidentti valitaan varapresidentti, joka astuu presidentin sijaan, jos tämä sattuisi kuolemaan virka-aikansa kestäessä taikkapa joutumaan kykenemättömäksi tointansa hoitamaan. Varapresidentti on niinikään itseoikeutettu presidentti senaatissa. Alkuansa tuli se presidenttitoimen ehdokas, joka oli saanut presidenttiä lähimmän äänimäärän, varapresidentiksi; mutta nyttemmin valitaan tämä erittäin. — Unionin tuomarivalta on jätettynä Yhdysvaltain korkeimmalle oikeustolle sekä erityisille alemmille oikeustoille. Niihin kuuluu kaikki asiat, jotka koskevat valtiosäännön tulkitsemista, kongressin lakeja ja välipuheita ulkovaltain kanssa, kaikki kauppaa ja merenkulkua koskevat asiat sekä kaikki riidat eri valtioista olevien kansalaisten kesken, kuten myöskin amerikalaisten ja ulkomaalaisten väliset riidat.
Unionin ensimäiseksi presidentiksi valittiin helmikuun 1 p:nä 1789 Washington ja varapresidentiksi John Adams, joka kahdeksan vuoden perästä myöskin tuli presidentiksi. Näiden aikana oli federalistinen puolue voitolla. Hamilton raha-asiain ministerinä järjesti onnellisesti unionin rahaseikat, perustaen muun muassa kansallispankin. Ulko-asiain ministerinä oli tässä kabinetissa ensimmältä Jefferson, joka kuitenkin, hartaana demokraatina ollen, sitten riitaantui Hamiltonin kanssa ja erosi toimestaan.
Yrjö Washington, joka toisen presidenttikautensa loputtua oli muuttanut rakkaalle maatilalleen viettämään vaiherikkaan elämänsä viimeiset päivät, kuoli siellä melkein yhdessä vuosisatansa kanssa, joulukuun 14 p:nä 1799, 67 vuoden ijässä. Yhdys-Valtain presidenttinä oli hän ollut sama ylevä luonne kuin sodan aikana, aina tunnollisesti raskaita velvollisuuksiaan täyttänyt ja kokenut pysyä taistelevia puolueita ylempänä. Lapsetonna ollen, määräsi hän melkoisen osan omaisuudestaan yliopiston perustamiseksi, jossa Amerikan nuorukaiset saisivat nauttia vapaata opetusta, tarvitsematta etsiä ulkomaan yliopistoja, jotka kenties vain, kuten isänmaallinen vanhus arveli, opettelevat viisautta, joka ei ensinkään edistä tasavallan pyrintöjä. Niinikään lahjoitti Washington vapauden kaikille neekeri-orjillensa, osoittaen tällä teollaan selvemmästi kuin sanoilla ett'ei hän ainakaan hyväksynyt tätä vapaan kansan suunnatonta häpeäpilkkua. Suru hänen kuolemansa johdosta oli yhtä suuri ja vilpitön kaikissa puolueissa. Kongressi keskeytti kokouksensa, ja koko edustuskunnan jäsenet pukeusivat suruvaatteisin. Senaatin surunvalitus-kirjoituksessa presidentti Adams'ille sanottiin: "Isänmaallisella ylpeydellä voimme muistella meidän Washingtonimme elämää ja verrata häntä muiden maiden mainioimpiin miehiin. Vanhemmat ja nuoremmat nimet kalpenevat hänen rinnallansa. Liian usein vain on suuruus ja rikollisuus ollut yhdistettynä; mutta hänen maineensa on vielä puhtaampi kuin se on loistava. Kansojen orjistajat hämmästyivät, nähdessään hänen hyvien avujensa majesteetin." Vastauksessaan tähän lausui Adams: "Olen nähnyt hänet kovan onnen päivinä, hänen ankarimman levottomuutensa ja kiusaavimman hätänsä hetkinä; olen nähnyt hänet ylennyksen ja onnen päivinä, mutta aina vain tavannut hänessä saman viisauden, maltillisuuden ja vakavuuden. Kuninkuuden nimi olisi ainoastaan himmentänyt näiden hyveiden majesteetia, jotka tekivät hänet, tuon tavallisen kansalaisen, esikuvaksi meille kaikille."
V. 1790 päätettiin antaa nuorelle unionille oma pääkaupunki. Virginia ja Maryland luovuttivat tätä varten pienen maakaistaleen kummallakin puolen Potomak-jokea, 17 penikulmaa sen suusta; ja tälle alueelle, joka sai nimekseen Columbia, syntyi Washington'in kaupunki. Sekä alue että kaupunki ovat suorastaan kongressin hallinnon alaisina, eikä kumpikaan lähetä edusmiehiä liittokokoukseen. Täällä on Capitolium, kongressin palatsi, ja Valkoinen kartano, presidentin virkatalo. V. 1800 muuttivat molemmat valtiovallat sinne.
Adamsin presidenttikautena oli federalistien valta jo ruvennut vähenemään, ja v. 1801 valittiin presidentiksi Tuomas Jefferson, joka hartaasti puolusti erikois-valtiollisuutta, mikä paikkakunnallisen itsehallinnon nimessä muka yksinään kannatti kansan-vapautta. Tämä tämmöinen kansanvalta, demokratiia, pysyi sitten vähillä poikkeuksilla voiton puolella kuudettakymmentä vuotta ja painoi leimansa koko amerikalaiseen valtio-elämään. Jefferson tosin noudatti tarkkaa säästäväisyyttä kaikissa hallinnon-haaroissa, vähensi virkamiesten lukumäärän ja sotalaitoksen kulunki-arvion, joten melkoinen vero-helpoitus kävi mahdolliseksi; hän lakkautti sen sisätullin, jonka kongressi ennen oli säätänyt ulkomaisen valtiovelan suorittamista varten; hän sai valtiokirkon Virginiassa lakkautetuksi, jota esimerkkiä sitten kaikki toisetkin valtiot noudattivat, siten perustaen täydellisen uskonvapauden kaikkialla Amerikassa; Jefforsonin presidenttikautena vihdoin lavennettiin tasavallan alue siten, että silloinen Louisiana, s.o. koko tuo ääretön alue Mississippin ja Kalliovuorten välillä, v. 1803 ostettiin Ranskalta. Mutta tällä hallituksella oli myöskin varjopuolensa, ja monet amerikalaiset epäkohdat, jotka vieläkin ovat sikäläisen valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän epäkoristuksina, saivat alkunsa siitä. Niinpä tuo yksipuolinen erikoisvaltiollisuus, jota unionin miehet niin kovasti olivat vastustaneet, pääsi demokraatien vallan-aikana uuteen vauhtiin; ja Jefferson oli ensimäinen presidentti, joka jakeli unionin virkoja palkaksi puoluelaisilleen.
Jo kauvan aikaa oli Yhdys-Valtain suhde vanhaan emämaahan ollut erittäin kireä. Englanti oli tosin Versailles'n rauhanteossa tunnustanut entisten siirtomaittensa itsenäisyyden, mutta nämä eivät voineet estää että se loukatun ylpeytensä kostoksi kahlehti Amerikalaisten kauppaa ja merenkulkua, sulkemalla heidät pois paraimmilta ja mukavimmilta markkinoilta. Tätä menetystapaa noudattikin Britannia ahkerasti, jonka ohessa amerikalaisia merimiehiä otettiin väkisin englantilaisten sotalaivain palvelukseen ja amerikalaisia laivoja aivan omavaltaisesti tarkastettiin karanneita englantilaisia merimiehiä etsittäessä. Tässä käytettiin usein mitä ilkeintä väkivaltaakin. Viimein kiellettiin amerikalaisia laivoja käymästä minkäänmoista kauppaa Ranskan satamissa, ell'eivät nämä laivat muka suorittaisi maksua tästä oikeudesta, jota vastoin Napoleon keisari uhkasi toimittaa takavarikkoon kaikki laivat, jotka semmoisia maksuja suorittivat. Viimein ei ollut kongressilla, joka pelkäsi Amerikan kauppalaivaston joutuvan lopulliseen perikatoon, muu neuvona kuin vastaiseksi kieltää kaiken merenkulun. Mutta silloin rupesivat koilliset valtiot, jotka melkein yksinomaisesti elivät kaupalla ja merenkululla, kovasti nureksimaan ja jopa uhkasivat erotakkin koko unionista, vaikka etupäässä juuri ne olivat sitä tähän asti kannattaneet. Kongressin täytyi peruuttaa kieltonsa, mutta Jeffersonin erotessa v. 1809 ja Madisonin astuessa hänen sijaansa, vaati yleisin mielipide maassa kuitenkin sotaa, ja niinpä se kahden vuoden turhien sovitushieromisten perästä vihdoin julistettiinkin.
Mainitsemme siitä ainoastaan pääpiirteet. Vuosina 1812-1813 käytiin enimmäkseen pienempää sotaa Canadan rajoilla, joiden toiselle puolen Amerikalaiset pyrkivät, päästäkseen tämän englantilaisen siirtomaan herroiksi; mutta yhtä turhaan kuin vapaus-sodan aikana. Sitä vastoin saivat he kaksi loistavaa voittoa Englannin laivoista Champlain- ja Erie-järvillä, jonka ohessa valtamerelläkin kestettiin kunnialla monta kuumaa kahakkaa, ja Amerikalaisten kaapparit perkkasivat melkein koko Atlantin puhtaaksi Englannin kauppalaivoista. V. 1814 kuljetti tosin amiraali Rose englantilaisen laivaston Potomak-jokea ylöspäin ja poltatti unionin uuden pääkaupungin; mutta kenraali Pakenhamin 1815 vuoden ensimäisinä päivinä yrittämä hyökkäys New Orleans'in kaupunkia vastaan meni tykkänään myttyyn. Sitä puolusti kenraali Andrew Jackson, joka kaupungin etelä-puolelle oli varustanut vahvat vallitukset. Näitä vastaan teki vihollinen maallenousuväki ankaran rynnäkön, mutta puolustus oli vielä ankarampi, ja kovat vammat saatuansa oli Englantilaisten täytymys pötkiä pois laivoihinsa. Pakenham itse kaatui. — Mutta ennen New Orleansin ottelua oli jo rauhanteko tapahtunut. Siinä luovutettiin kummaltakin puolen takaisin mitä sodassa oli valloitettu, jonka ohessa Englanti peruutti kieltonsa amerikalaisten laivain kaupasta Ranskan satamissa, mutta tuo ilkeä laivain-tarkastusoikeus pysyi entisillään.
Vaikka tämä sota tietysti oli saattanut melkoiset haitat yleiselle aineelliselle vaurastukselle, tointui Amerikan reipas ja yritteliäs kansa kuitenkin tavattoman pian vammoistaan. Väkiluku ja sen tuotanto kasvoi hämmästyttävää vauhtia, kulkuneuvot paranivat ja maan viljelysalue laveni lavenemistaan. V. 1823 avattiin liikkeelle Erie- ja Champlain-kanavat, joten vesitie New Yorkista Hudson-jokea ylöspäin suurille sisävesille oli valmiina. Ensimäinen höyrylaiva, Fulton'in Glermont, oli jo v. 1807 ollut liikkeellä Hudson-joella, ja sodan loputtua oli Amerikalla jo kokonainen laivasto höyry-aluksia. V. 1803 oli, kuten olemme kertoneet, Louisiana joutunut Yhdys-Valtain omaksi, ja 1819 valloitti kenraali Jackson Espanjalta Floridan suuren niemimaan. Vermont niminen osa New Hampshirea oli jo v. 1791 otettu omana, neljäntenä-toista valtiona unioniin, ja Maine'sta tehtiin niinikään v. 1820 oma valtio. Mutta suurimmat maavoitot oli saatu Alleghany-vuorten länsipuolella suoritetun asutustyön kautta. Siitä kerromme erittäin seuraavassa luvussa.
Vuosina 1817-1825 oli presidenttinä James Monroe, hän, joka v. 1824 — heti Etelä-Amerikan vapaussodan loputtua ja sen johdosta, että silloin puuhattiin espanjalaista vallan-palauttamista eteläiseen mannermaahan — antoi kongressille ja sen kautta "Pyhän alliansin" siihen aikaan hallitsemalle Euroopalle julistuksen, jossa lausuttiin että Yhdys-Vallat eivät voi puolueettomina katsella mitään euroopalaista sekaantumista Amerikan mannermaan asioihin. Tämä "Monroe-oppi" on siitä lähtein pysynyt johtavana peri-aattena unionin politiikassa. Mutta muissakin suhteissa on Monroen virkakausi pidettävä ikääskuin rajapyykkinä vanhemman ja uudemman Amerikan välillä. Se sukupolvi, joka oli perustanut unionin, on hänen aikanaan lähimmiten kadonnut näyttämöltä ja uusia, toisissa oloissa kasvaneita miehiä astunut sijaan. John Adams, Jefferson, Hamilton, Madison lepäävät joko haudassa tai viettävät vanhuksen hiljaista, yksinäistä elämää ulkopuolella valtiollisten tapausten pauhinaa. Mielipiteet ja harrastukset ovat muuttuneet. Sen aatteellisemman ajan-hengen sijaan, jonka vaikuttaessa taisteltiin suuria yhteisiä pyrintöjä varten, on tullut toinen, joka jälleen nostattaa valtioiden erikois-etuja. Pohjoiset ja keski-valtiot, unionin voimmakkaimmat kannattajat, kadottavat johtaja-valtansa Etelälle, "demokraatisen" puolueen pesämaalle. Ja tämä puolue ja tämä Etelä nyt neljänkymmenen vuoden vierressä vahvistavat valtansa vahvistamistaan, antaen samalla yhä pontevampaa tukea sille laitokselle, jota he pitävät ylivaltansa kulmakivenä, nimittäin orjuudelle. Eriskummallinen ristiriita vapauden-käsityksessä! Samat ihmiset, jotka ennen kaikkea harrastavat vapaata itsehallintoa ja vihaavat keskusvaltaa, tämä kun muka kansalaisten vapaata toimintaa rajoittaapi, samat ihmiset pitävät valkoisen nahkansa nojassa hyvällä omalla-tunnolla toista ihmisrotua häpäisevässä orjuudessa.
Uutta, omituista luonnetta Amerikan elämään luovat myöskin ne ainekset, jotka tähän virtaavat lännessä syntyneiden valtioiden kautta. Niiden roteva, metsäläis-vapautta rakastava väestö puskee kuin ruoho-aavikon härkä joteskin epähienoine tapoineen tuohon uuteen yhteiskuntaan ja antaa sille melkoisin määrin oman leimansa. Kongressin parlamenttaariset tavat, jotka ensi aikoina vielä olivat noudattaneet euroopalaisia kaavoja, käyvät lännen tuottaman lisäjoukon kautta karkeiksi, usein säädyttömiksikin ja raakamaisiksi. Mutta elonvoimaa ja verevää reippautta siinä vain on! Uusi yhteiskunta on kasvanut vanhan hartioille.
Miten tämä yhteiskunnallinen lisäys lähti läntisen erämaan povesta, tahdomme nyt lyhyesti tarkastaa.
Jo 1750 luvulla oli Pohjois-Carolinasta uutisasukkaita asettunut siihen erämaahan, josta sitten tuli Tennessee. Mutta vasta parikymmentä vuotta myöhemmin alkoi Alleghany-vuorten länsipuolella olevien maiden varsinainen asutus, kun nuo hedelmälliset seudut Ohio-joen eteläpuolella saivat asukkaansa ja Kentucky syntyi. Tämän asutuksen perustajana on pidettävä muuan eriskummainen mies Pohjois-Carolinasta, Daniel Boone nimeltään, joka pyssy olalla monet vuodet vaelteli näitä villien metsästysmaita, tutkien niiden maanlaatua ja muita suhteita. Vihdoin palasi hän takaisin ja sai parvikunnan halukkaita uutisasukkaita v. 1775 asettumaan Kentuckyyn, nykyisen Louisville nimisen kaupungin tienoille. Lähiseutu oli tosin vallan autiona ihmisistä, mutta molemmin puolin asusteli indiaani-heimoja, jotka usein taistelivat veriset tappelunsa juuri tällä autiolla alueella, jota he nimittivät "Ken-tukk-i", "Viheriän ruovokon maa", täällä kun miehen-korkuista, mehukasta ruohoa kasvoi. Uutisasukkaat saivat niinikään monta tuimaa tappelua kestää näitä indiaani-heimoja vastaan, jotka tuon tuostakin polttivat heidän pölkkymajansa poroksi ja tappoivat tai laahasivat vankeuteen niiden asukkaat. Mutta siitä huolimatta varttui nuori uutiskunta ihmeteltävällä nopeudella, ja mitäs ollakkaan! sääti keskenänsä hallitus-säännön, jossa muun muassa sallittiin täydellinen uskonvapaus. Uusia asukkaita tuli parvi toisensa perästä, ja seitsemäntoista vuotta siitä, kun ensimäinen puu oli hakattu kumoon näillä tienoin, pyysi uusi territorio päästäksensä valtiona unioniin. Pari vuotta myöhemmin seurasi sitä Tennessee, joka siten myöskin tuli valtioksi, vuonna 1794.
Mutta Daniel Boone, "Kentuckyn isä", ei viihtynyt tiheään asutussa paikassa, vaan halusi jälleen korpea samoomaan. Ainoastaan muija muassaan tallusti hän kauvemmas länteenpäin, muokaten itselleen erämaasta uutta asuinsijaa, kunnes siirtolaisvirta hänet taaskin saavutti ja hän muutti vieläkin lännemmäksi. Hän meni Mississippin yli ja Missouri-jokea ylöspäin, parvi uutisasukkaita yhä kintereillään, sillä mihin Boone-ukko pysähtyi, siinä oli hyvää maata. Täällä nähtiin hän vielä vanhoilla päivillään pölkkymajassaan, ja metsänriista riippui koukussaan lieden yllä. Täällä hän 90-vuotiaana laski luunsa lepäämään. Mutta kiitollinen Kentucky ne korjasi suurella juhlallisuudella takaisin, ja niinpä Daniel Boonen ja hänen uskollinen vaimonsa maalliset jäännökset yhdessä lepäävät muutaman kummun alla siinä laaksossa, johon hän rakensi ensimäisen majansa Kentuckyn neitsyeellisellä maalla.
Maaliskuussa v. 1788 lähti evesti Rufus Putnam, kotoisin Massachusettsista, hyvin varustetun siirtolaisjoukon etupäässä asuttamaan Ohion luoteis-puolella olevia hedelmällisiä maita, joista jo ensimäinen kongressi oli muodostanut suuren territorion. Putnam toimiskeli unionin palveluksessa, joka nyt oli ottanut tämän lavean alueen asuttamisen omaksi asiakseen. 25,000 henkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia, sanotaan, olleen tässä joukkokunnassa. Asutus kävi niinkuin Kentuckyssäkin, ja tällä tavoin syntyi ennen pitkää kolme uutta valtiota: Ohio (1802), Indiana (1816) ja Illinois (1818). Indiana oli kokonaan Ohiolaisten perustama, jota vastoin Illinoisissa oli harvalukuinen väestö Canadalaisia jo Ranskan ajoilta, kunnes nyt yhä uusia asukkaita tulvaili maahan joko suurten järvien poikki ja Ohio-jokea pitkin taikka Kentuckyn kautta.
Melkein samaan aikaan joutuivat Etelässä Mississippi ja Alabama sekä ennen niitä (1812) Louisiana (ahtaammassa merkityksessä eli Mississippi-joen laskupaikat) valtioiksi liittokuntaan. Missouri tuli valtioksi vuonna 1821, niiden rettelöiden perästä, joista tuossa paikassa kerromme, mutta siitä eri territorioksi lohkaistu Arkansas vasta v. 1836.
Tämän valtavan asutustyön kautta oli Yhdys-Valtain alue neljässä kymmenessä vuodessa laventunut kolmenkertaiseksi, ja entisestä erämaasta muuttui palsta toisensa perästä kauniiksi viljavainioksi. Unioni oli jo ottanut koko asutuksen omaksi asiakseen. Sille luovuttivat vanhat valtiot alueensa vuorien toisella puolen, ja niinpä lähetti liittokunnan hallitus suuret joukot maamittareita jakelemaan tuota yhteismaata suurempiin ja pienempiin osiin, joita sitten erityisten virastojen kautta myytiin huokeasta hinnasta kelle hyvänsä, joka vain tahtoi maanviljelijäksi ruveta, annettiin usein melkein ilmaiseksikin, niin että köyhinkin työmies varsin helposti pääsi maanomistajaksi. Tämmöistä erämaan asutustapaa on sitten lakina noudatettu meidän päiviimme saakka ja noudatetaan — muutamilla ajan-tarpeiden vaatimilla muutoksilla — vieläkin.[14]
Uutisasukkailla oli kaikkialla kovat ottelut kestettävänä indiaanien kanssa, joita vastaan usein varsinaisen sotaväen apua tarvittiin — kunnes Amerikan entiset isännät, heimo toisensa perästä, kokonaan peräytyivät Mississippin toiselle puolelle, pois esi-isiensä maalta, jota eivät pystyneet viljelemään. Suurena haittana uutisasukkaille oli myöskin ajanmukaisten kulkuneuvojen puute. Vielä v. 1820 paikoilla lähetti Kentuckylainen, Illinois- ja Indianalainen tuotteensa Mississippi-jokea pitkin New Orleans'iin, kunnes Erie-kanava avasi tien New Yorkiin ja valtiot vähitellen rupesivat rakentamaan maanteitä.
Tavat ja elämänlaatu näissä lännen valtioissa oli tietysti mitä yksinkertaisinta: hirsihökkelit, kotitekoiset vaatteet ja työkalut. Mutta ytimekästä voimaa, kestävyyttä ja rohkeutta uhkuili erämaan uutisasukas, yritteliäisyyttä ja vapauden-rakkautta. Missä vain pieninkin kaupungin-alku ilmestyi, siinä oli samassa vapaa kunnallislaitos, koulu ja sanomalehti; ja uskonvapaus vallitsi heti ensi hetkestä lähtien.
Mahtava oli se voiman lisäys, jonka Länsi tuotti unionille. Mutta tuottipa se paljon huoltakin, ja siitä tuli riidan-aine, joka vihdoin oli halkaista koko unionin iäksi päiviksi. Minkä tähden?
Kysymys kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan — ja kauheudessaan —: saisiko noissa uusissa valtioissa vuorten länsipuolella olla orjuutta? Ja niin astuu nyt vähitellen tämä Amerikan vanha mätähaava valtiolliseksi asiaksi. Kongressi oli, unionin puolesta järjestäen Luoteis-territoriota, määrännyt ehdoksi ett'ei saisi orjuus olla siellä sallittuna; ja Virginiakin, luovuttaessaan Ohio-alueensa, oli vaatinut samaa. Täten oli Ohion pohjoispuoliset uutisvaltiot julistettu orjattomiksi; niissä ei tätä häpeällistä järjestelmää saisi perustaa. Mutta toisin kävi Lännen etelä-valtioissa, Alabamassa, Mississippissä ja Louisianassa. Viimeiksi mainitussa oli orjuuden-laitos jo Espanjan ajoista juurtuneena, ja Alabama ja Mississippi olivat saaneet asutuksensa Georgiasta ja Etelä-Carolinasta, orjuuden pääpesistä. Vielä enemmän kuin näitä, joissa orjuus niin sanoaksemme jo oli päätetty asia, koski kysymys kuitenkin sitä Suur-Louisianan osaa, joka ei vielä ollut valtioina, eli koko tuota suurta aluetta Mississippin länsipuolella. Etelän etuna nyt oli että niin monta valtiota kuin suinkin omaksui orjuuden, sillä mitä enemmän orjavaltioita, sitä enemmän ääniä Etelällä senaatissa; jota vastoin Pohjan poliitiki kannatti orjattomuutta kaikissa uusissa territorioissa, jotka pyrkivät jäsenkunniksi liittokuntaan.
Riidan-kipinä leimahti ilmituleen v. 1819, kun ensimäinen Louisiana-valtio, Missouri, pyysi päästäkseen valtioksi unioniin. Edustuskunta, jossa Pohjalla oli enemmän ääniä, kieltäytyi tunnustamasta Missouria valtioksi, ennenkun tämä olisi hyljännyt orjuuden rajojensa sisäpuolella; jota vastoin Etelä, jolla oli ääni-enemmistö senaatissa, väkisinkin tahtoi sitä orjavaltioksi. Tämä ensimäinen suuri riita orjakysymyksessä ratkaistiin kompromissin kautta siten, että Missouri saisi tulla orjavaltioksi, mutta ett'ei — sillä ainoalla poikkeuksella nyt — mitään orjuutta tästä lähin saisi olla olemassa pohjoispuolella 36° 30' leveysastetta. Tämä Missouri-kompromissi jakoi Unionin kahteen puoliskoon, joista eteläinen oli isompi. Mitään varsinaista sovintoa se ei saanut aikaan. Päinvastoin rupesivat orjuuden vastustajat, abolitionistit (sanasta abolish = lakkauttaa, poistaa) vaatimaan koko tuon häpeällisen laitoksen lakkauttamista, jota vastoin slaveristit (sanasta slavery = orjuus) yhä pontevammasti sitä kannattivat.
Eripuraisuutta Etelän ja Pohjan välillä synnyttivät myöskin unionin säätämät suojelustullit, joilla ens'alussa tahdottiin edistää Amerikan kehnoa teollisuutta. Mutta Pohjan mahtavat tehtailijat kannattivat näitä tulleja sittenkin, kun tehdasteollisuus jo oli tullut kukoistavaan kuntoon. Etelässä sitä vastoin oli teollisuutta tuskin nimeksikään, vaan täytyi sen tuottaa kaikki tämmöiset tarpeensa joko Pohjasta taikka ulkomailta, eläen yksinomaan kasvimaidensa antamilla raaka-aineilla. V. 1832 vieläkin koroitettiin tullit ulkomaisista teollisuus-tavaroista. Silloin nousi Etelä ilmeiseen kinastukseen, ja Etelä-Carolina selitti koko tuon uuden tulli-asetuksen mitättömäksi, uhaten erota koko unionista, ell'ei sitä kumottaisi. John Calhoun oli sen miehen nimi, joka siihen aikaan johti demokratiiaa eli valtioiden erikois-politiikia. Mutta yleinen mielipide tällä kertaa vieläkin pelasti unionin, jonka presidenttinä oli kenraali Jackson, ja Calhoun puoluelaisineen tyytyi sopimukseen, jonka kautta tullit vähitellen alennettiin entisilleen. Jackson puolestaan oli kyllä harras etelävaltalainen, mutta piti kuitenkin, vaikka itse kotoisin Etelä-Carolinasta, rehellisesti unionin puolta kaikkia erikois-yrityksiä vastaan. Vanhaa federalistien puoluetta, jota nyt uudistettuna sanottiin whig-puolueeksi ja josta sittemmin suuri tasavaltalais-puolue oli muodostuva, kannattivat kuitenkin tähänaikaan etupäässä Henry Clay ja Daniel Webster, Pohjan etevimmät valtiomiehet. Whigien ponnistusten johdosta ja Lännen avulla pääsi v. 1840 presidentiksi kenraali William Harrison, nykyisen presidentin isä, ja demokraatit olivat hetkeksi aikaa takapajulla; mutta Harrison kuoli muutaman kuukauden kuluttua, ja nyt valittiin presidentiksi Virginialainen Tyler, jonka aikana taas orjavaltio-riita puhkesi täyteen tuleen. Texas, joka ennen oli ollut osana Mexikosta, mutta v. 1836 siitä irtautunut itsenäiseksi tasavallaksi, tarjoutui valtioksi unioniin. Se oli vanha orjamaa, josta Etelälle olisi tullut paljon vallan-lisäystä. Senpä tähden Pohja sen anomusta kauvan ja kiivaasti vastusti, mutta nytkin saatiin kompromissi aikaan, ja Texas tuli, kun tulikin, jäsenkunnaksi unioniin v. 1845. Samana vuonna lisäsi orjattomain valtioiden lukumäärää Iowa, uusi hedelmällinen siirtomaa Missisippin länsipuolella, jonne paljon uutisasukkaita viime aikoina oli tullut Euroopasta. Wisconsin, Iowasta koilliseen, tuli valtioksi 1848. Jo v. 1836 olivat Michigan ja Arkansas päässeet jäseniksi liittokuntaan, Arkansas Missouri-kompromissin mukaan orjavaltiona.
Texas'in yhdistäminen liittokuntaan tuotti Yhdys-valloille sodan Mexikoa vastaan, joka vaati takaisin entistä maakuntaansa, jonka itsenäisyyttä se ei ollut koskaan tunnustanut. Unioni lähetti kolme armeijaa Mexikoon, joka perin pohjin masennettiin ja rauhan-teossa v. 1848 pakoitettiin luopumaan sekä Texasista että Uudesta Mexikosta ja Ylä-Californiasta Gila-jokeen asti etelässä.
Jo kolme vuotta sitä ennen oli päästy Tyvenen meren rannalle, kun Oregon (nykyiset territoriot Oregon ja Washington) Englannin kanssa kestetyn kiivaan kiistan perästä oli joutunut Yhdys-Valtain omaksi. Mutta Mexikon kanssa tehty rauha lisäsi unionin alueen koko tuolla äärettömällä ylängöllä englantilaisesta Amerikasta pohjosessa Mexikoon etelässä, — alue, joka käsittää yhdeksän suurta valtiota tai territoriota, koko nykyinen Suuri länsi.
Tämä maa oli siihen aikaan, jos lukee pois vaeltelevat indiaanit ja muutamat mexikolaiset linnoitukset ja lähetysasemat, api autiona. Ainoastaan yksi mainittava siirtokunta oli täällä olemassa, nimittäin Mormonien yhteiskunta Utah'ssa. Tämän kummallisen uskokunnan oli 1820-luvulla perustanut muuan Josef Smith niminen mies Vermontista. Hänelle olivat enkelit ilmoittaneet että Tuhatvuotinen valtakunta pian oli tulossa sekä että "Mormonin" kirja, jossa uuden uskonnon oppi oli selitettynä, olisi löydettävissä siitä ja siitä paikasta, missä se vuosituhansia oli maannut. Siitä raamatusta saataisiin myöskin lukea Amerikan alkuperäisimmän kansan kohtaloista, joka kansa — ijältään vanhempi kuin indiaanitkin — aikoinaan oli joutunut Amerikaan Baabelista. Smith-profeeta sai uskolaisia ja muutti niiden kanssa Ohioon, mutta sieltä pois-ajettuna Illinoisiin, jossa "viimeisten päiväin pyhät" nyt rakensivat ensimäisen tabernaakelinsa. Heidän uskonvimmansa ja 1830-luvulla perustamansa monivaimoisuus suututti kuitenkin maan-asukkaita niin, että tabernaakeli muutamassa kansan-kähäkässä sytytettiin palamaan ja Smith herra ammuttiin. Silloin pötkivät nämä sorretut lahkolaiset pois erämaahan ja pysähtyivät viimein Suuren Suolajärven rannalle, jonka autioita suola-aroja he hyvällä menestyksellä rupesivat viljelemään. Heidän Mooseksenaan korvessa oli Brigham Young, Smithin jälkeläinen, joka nyt myöskin uudessa luvatussa maassa, Utah'ssa, perusti täydellisen pappisvallan. Uskovaisia tuli melkein tulvanaan uusia Euroopasta, ja Mormonien uuttera uutiskunta rupesi kukoistamaan. Pohjois-Amerikan unioni ei sitä kuitenkaan ole tunnustanut valtioksi, vaikka se on vanhin territorio Suuressa lännessä. Siihen on syynä pappisvaltainen hallitusmuoto ja monivaimoisuus.
Mutta ilmestyipä pian Kalliovuorten länsipuolelle toisiakin siirtolaisia idästä päin. Helmikuussa 1848 löysi muuan uutisasukas, myllyränniä rakentaessansa, kultahiekkaa pienestä purosta, joka laskee Sacramento-jokeen Californiassa. Ja jo huomattiin että tätä kallista tavaraa näillä tienoin oli olemassa oikein kosolta. Ihmisiä rupesi tulemaan parvi toisensa perästä, eikä aikaakaan, ennenkun Sacramenton kauniissa laaksossa tunkeili rähisevä, sekalainen seurakunta kaikkia maailman kansoja. Euroopalainen, Kiinalainen, Australialainen, Indialainen kaiveli ja huuhtoi siellä toinen toisensa vieressä. Hiki pihkui otsasta ja kulta maa-emän povesta. Parissa päivässä muuttui entinen mierolainen pöyhkeileväksi pohataksi. Mitään muuta lakia ei ensimmältä ollut kuin nyrkki, puukko ja revolveri. Vähitellen saivat seikkailijat kuitenkin keskenänsä ja omaksi turvakseen jonkinmoisen hallituksen aikaan, kunnes vihdoin unionin hallitus tuli väliin ja järjesti siirtokunnan melskeiset olot. Silloin kuitenkin suuri osa kullankaivajia korjasi nahkansa tienoolta, ja jälelle jäi uuttera kantajoukko kunnollisia maanviljelijöitä, jotka ennen pitkää muuntivat Sacramenton ihanan laakson kukoistavaksi viljavainioksi ja hehkuvaksi viinimaaksi, joiden runsaat tuotteet meidän päivinämme kannattavat loistavan yhteiskunnan. San Franciscon kirjava maailman-kaupunki kohoaa nyt siltä paikalta, missä neljäkymmentä vuotta sitten kullankaivajain viheliäiset puuhökkelit seisoivat.
Orjuus! Mitä on orja? Onko hän ihminen? Ei. Hän ei ole ihminen. Hän on kalu, hän on luontokappale, hevonen, härkä, koira. Hän on toisen omaisuus, ja hänen hintansa vaihtelee aivan kuin esim. hevosen hinta. Itse hän ei voi sanoa mitään omaksensa, koska hän ei itseänsä omista. Vaatteet hänen päällänsä ovat hänen omiaan yhtä vähän kuin kello lehmän kaulassa on sen omaa. Hänen lapsensa on hänen omansa samassa merkityksessä kuin vasikka on lehmän. Ne myydään erikseen. Katso koiraa, kuinka surkeasti se silmäilee pientä penikkaansa, jota viedään pois. Käyhän sinun emä-parkaa surku. Se ehkä kiljaisee, ehkää ryöstäjää puree. Mutta tuhansia, satoja tuhansia ja tuhansia tuhansia ihmislapsia on riistetty äidin sylistä tuntemattomaan tulevaisuuteen, eikä ole ryöstäjän käynyt onnetonta surku, eikä ole onneton uskaltanut purra, ei kiljaistakkaan. Hiljaista huokausta hänen povestaan ei ole kenkään kuullut. Orjuutta on ollut melkein kaikissa kansoissa ja maissa. Olisi kenties kuitenkin sopinut odottaa että Pohjois-Amerikan englantilaiset siirtokunnat, joista useimmat rakennettiin niin vapaamieliselle perustukselle, olisivat kerrassaankin tämän häpeällisen laitoksen hyljänneet. Mutta niin ei käynyt. Niiden perustuessa oli vapaus kaikkein tunnussanana, joka siirtolaisen huulilla; mutta pitkä aika oli kuluva, ennenkun ymmärrettiin mitä vapaus on. Ja tuimat taistelot tarvittiin ennenkun tämä käsite, horjahtaneena pois itsestään, pääsi jälleen itsehensä, horrostilastansa heräten; — tarvittiin kauhea sota, ennenkun vapaus pääsi vapaaksi.
Orjuus joutui perehtymääm englantilaiseenkin Amerikaan melkein yhdessä itse uutisasutuksen kanssa. Ensimäinen neekerilasti tuotiin Virginiaan jo v. 1619, ja orjatuonti Afrikasta kävi sitten loistavaksi. "affääriksi" Englannin suurille kauppakaupungeille. Ja orjuutta oli sekä Pohjassa että Etelässä, niin hyvin New Yorkissa ja Massachusettsissa kuin Virginiassa ja Etelä-Carolinassa. Mutta Pohjassa se ei sentään päässyt juurtumaan niin syvälle, vaan lakkautettiin vallankumouksen aikana kokonaan. Tähän vaikutti, paitsi Pohjan väestön inhimillisempi katsantotapa, sekin seikka, että mustien pakollinen työ siellä ei ollut niin suuresta arvosta kuin Etelässä. Varsinainen maanviljelys, tehdasliike, käsityö ja kauppa kävi paremmin vapaiden valkoisten voimalla kuin taitamattomien neekerein. Etelä sitä vastoin viljeli sokuriputkea, riisiä ja puuvillaa suurilla kasvimaillaan, plantageillaan; ja kuumassa ilmanalassa, jota valkoisen työväen oli vaikea kestää, arveltiin neekerien paraimmin ponnistukseen sopivan. Mutta erittäinkin kannatti orjuuden kukoistamista Etelässä se onneton pykälä valtiosäännössä, joka sääti että 3/5 orjaväestöstä otettaisiin lukuun, kun tuli kysymykseen niiden edusmiesten lukumäärä, jotka kukin valtio lähetti kongressiin. Senpä tähden Etelän miehet ennen kaikkea pyrkivät lisäämään orjiensa joukkoa, ja heidän etunaan tietysti myöskin oli että niin paljon uusia orjavaltioita kuin suinkin tuli jäsenkunniksi unioniin. Etelän valtiollinen voima oli tämän asian vallassa. Pohjan ja Etelän väli oli kyllä ollut kireä jo pitkät ajat, mutta Suuren lännen auetessa, kun yhä uusia valtioita pyrki unioniin, rupesi taistelu käymään hyvin katkeraksi. Tilapäisillä sovinnoilla, "kompromisseilla", oli sitä tähän saakka estetty puhkeamasta julkiseksi sotatilaksi; mutta jo käy, kun käykin, yhä selvemmäksi ett'ei kompromissit enää auta. On, näet, tullut väliin kolmaskin valta nyt, joka ei enää pidä lukua Pohjan taikka Etelän vallan-asemasta, vaan nousee näyttämölle ihmisyyden nimessä ja julistaa oikeuden pyhät peri-aatteet, hylkäämällä kerrassaankin kaikki sovinnon-hieromiset vääryyden ja väkivallan kanssa. Se on orjuuden-vastustajain liike, abolitionistien päivä päivältä yltyvä herätyshuuto, joka semmoisenaan saa Etelän vapisemaan. Eivät he tahdo, kuten Pohjan valtiomiehet, Etelää kukistaa sentähden että tämä on Etelä, vaan sentähden että Etelä on orjuus. Orjuutta kannattava Etelä on kuritettava, ei Etelä itsessään. Neekerien kauhea asema orjavaltioissa se oli, joka sittenkin etupäässä joudutti sodan puhkeamista ja Etelän kukistumista. Pohjan vapaamielinen väestö ei lopulta voinut tuota ihmiskunnan mätähaavaa kärsiä silmäinsä edessä. Ja se on abolitionistinen liike, joka vihdoin saa horroksissa lepäävän omantunnon heräämään.
Orjanomistajat rupesivat pelkäämään. He pelkäsivät kapinaa itse orjain puolelta. Ja syytä olikin. Moniaalla oli orjia viisi vertaa enemmän kuin valkoisia, ja julma kohtelu oli saattanut heidät raivoon. Kasvimaan-omistaja ja hänen apulaisensa kävivät aina aseissa, ja ken vain osoitti vähintäkään uppiniskaisuuden merkkiä, tuli rääkätyksi mitä hirveimmällä tavalla taikka ammuttiin paikalla kuoliaaksi. Texasissa yrittävätkin orjat kerran kapinaliittoa, mutta se tukehutettiin heti säälimättä vereen, ja yllyttäjät poltettiin elävältä. — Orjia ei saanut opettaa lukemaan, koska semmoisesta taidosta voisi herätä halua kapinallisiin vehkeisin. Kiellon rikkominen rangaistiin tavallisesti vankeudella, mutta moniaalla raipoilla. Muuan nuori pappi Pohjois-Carolinasta, joka oli antanut neekeritytölle katkismuksen, jossa ei ollut muuta kuin Jumalan Kymmenen Käskyä, sidottiin häpeäpaaluun ja ruoskittiin. Eräs jaloluontoinen nainen Virginiassa, joka oli opettanut mustaa palvelustyttöä lukemaan ja kirjoittamaan, sai tästä rikoksestaan istua kuusi kuukautta vankeudessa. Ken piti piilossa karannutta orjaa, rangaistiin 3 à 7 vuoden kuritusvankeudella, ken kehoitti heitä kinastukseen, sai 5 à 21 vuotta kuritusvankeutta. Lopulta kovennettiin nämä lait siihen määrään asti, että kuolemanrangaistus säädettiin sille, joka esitelmäin tai lentokirjain kautta huomautti neekereitä heidän alhaisesta tilastaan.[15] Orjain tuonti Afrikasta oli tosin kongressin säätämän lain kautta kielletty; mutta niitä kuljetettiin maahan salaa, ja sitä paitse kukoisti muutamissa valtioissa muuan kaunis elinkeino: "neekerinsyötöslaitokset", joilla aina oli nuoria neekerejä varastossa, s.o. lapsina ostetuita mustia, joita sitten joukottain myytiin Etelään taikka suorastaan huutokaupalla. Orjamarkkinoita pidettiin niinikään melkein kaikissa kaupungeissa, ja silloin oli elämä yhtä vilkasta ja ylentävää kuin meidän hevosmarkkinoillamme. Siinä tunnusteltiin elävän tavaran käsivarsia ja sääriä, siinä katsottiin heitä suuhun, siinä kerskattiin, tingittiin, huudettiin ja hoilattiin. Lapsi myytiin säälimättä pois äidiltänsä, vaimo mieheltään j.n.e.
Tämmöisten lakien säätäjät ja toimeen-panijat olivat, huolimatta ulkonaisesta säädyllisyydestään ja "hienoista tavoistaan", itse teossa joteskin raakamaisia sieluja. Tuo keikaileva nuori-herra, joka seuraelämässä ilmenee niin miellyttävänä, joka sukkelalla puheellaan ja ritarillisella käytöksellään vetää naisten sydämet puolelleen, joka lavennuksillaan demokraatisesta eli kansanvaltaisesta hallitustavasta ja kuntain itsehallinnosta saa herkkä-uskoisen muukalaisen luulemaan häntä oikeaksi vapauden-sankariksi, — hän on kasvanut koira- ja orjaruoska kädessään, hän ajaa huviksensa takaa karanneita neekereitä ja revittää heitä verikoirillaan palasiksi. Hän on demokraati, mutta itse teossa ainoastaan mikäli eri valtioiden oikeudet ("state rights") ovat kysymyksessä; muuten on hän aristokraati, ylimys, ja mitä pahimpaa laatua vielä.
Mutta ell'ei nyt orja isäntänsä verikoirilta tavallisesti päässyt kauas kotitiluksista, eikö hänen onnistunut paeta pohjois-valtioihin, joissa ei orjia pidetty? Onnistui tosin useinkin, mutta täälläkin hän joutui kiinni. Unioni eli liittokunta oli saatu aikaan ainoastaan arveluttavien myönnytysten kautta Etelälle, ja niiden joukossa oli sekin pykälä unionin valtiosäännössä, että jokainen "työhön paikoitettu henkilö", joka luvattomasti oli luopunut velvollisuudestaan ja lähtenyt toiseen valtioon, oli tämän kautta jätettävä takaisin omistajallensa. Siten ei orja ollut turvattuna missään unionin valtiossa, huolimatta siitä oliko tämä "orjavaltio" vai ei. Mutta tuotakaan pykälää ei vielä arveltu riittäväksi, koska se toisinaan antoi aihetta eroaviin tulkitsemisiin. Senpä tähden tuli (v. 1850) uusi karkulais-laki — the fugitive slave law —, joka velvoitti jokaista unionin virkamiestä vangitsemaan ja omistajalle saattamaan karanneita orjia, huolimatta siitä mistä paikasta unionissa tämmöinen kulloinkin tavattiin. Tämä lemmollinen laki sai vihdoinkin Pohjan paremman väestön kirkumaan vihasta, ja kongressin edustuskamarissakin se ensimmältä herätti kovaa vastarintaa. California oli tähän aikaan omaksunut valtiosäännön, joka sen rajojen sisäpuolella kokonaan kielsi orjuuden, ja nyt (1850) se pyrki valtioksi unioniin. Taaskin huudettiin ylt'ympäri liittokuntaa "Slavery" ja "No slavery", ja puolueiden kiivaus oli katkaisemaisillaan kaikki unionin siteet. Vihdoin saatiin, niinkuin ennen Missourin asiassa, Henry Clay'n toimesta kompromissi aikaan, joka sääti että California saisi orjattomana valtiona (free-soil-state) yhdistyä unioniin, mutta karkulaislaki jäi, kun jäikin, laiksi ja siis Californian, kuten kaikkein muidenkin valtioiden, noudatettavaksi. Nyt olivat orja-parat kokonaan herrainsa hallussa. Laki oli selvä, sitä ei käynyt kiertää. Missä ikinä karannut orja vieraassa valtiossa tavattiin, lähetettiin hän ilman armotta takaisin. Ja niin suuri oli paatumus vielä melkoisessa osassa Pohjankin väestöä, että "viisaat, jalotuntoisetkin ihmiset vakaasti vaativat että karanneet orjat olisivat säälimättä jätettävät omistajilleen", että "hyväsydämisetkin, kelpo ihmiset" puolustivat tämmöistä takaisin-jättöä "jokaisen kunnon kansalaisen", jokaisen "kristityn velvollisuutena".[16] Mutta Pohjan ajattelevassa yleisössä noustiin salaiseen kinastukseen tuommoista laillista väkivaltaa vastaan, ja muuan kvääkäri Dayton järjesti ylt'ympäri Pohjaa turva-asema-laitoksen — n.s. maanalaisen rautatien —, jonka avulla onneton karkulainen salaa kuljetettiin Canadaan, missä orjuus oli ehdottomasti kielletty, se kun ei ollut tuskissaan potevan unionin vallassa.
Esimerkiksi karkulaislain kovuudesta ja "maanalaisen rautatien" toimista lainaamme tähän äsken mainitusta kirjasesta seuraavan jutun: "Kerrankin karkasi muuan orja ja pääsi onnellisesti ja eheänä aina Rochesteriin saakka, jossa Amy Post (muuan helläsydäminen abolitionisti) otti hänet vastaan ja lähetti eteenpäin. Mutta kun viimeinen asiamies maanalaisella rautatiellä oli lähettämäisillään hänet rajan yli Canadaan, pääsivät takaa-ajajat hänen jäljillensä. Hädissään ei tiennyt asiamies muuta neuvoa kuin panna hänet menemään tyhjässä tynnyrissä, johon oli lävistetty hienoja reikiä. Tynnyri lähetettiin ynnä parin tusinan kanssa muita semmoisia, nauloilla täytettyjä, rautateitse Canadaan. Kuitenkin joutui salaisuus ilmi, ja orjanomistajan asianajaja lähetti sähkölangalla käskyn että tynnyrit pidätettäisiin ja tutkittaisiin, ennenkun saapuivat rajalle. Niin tehtiin. Mutta selittämättömän, vaikka varsin onnellisen erehdyksen johdosta oli tynnyri, jossa orja piti piiloaan, jäänyt pidättämättä ja tullut lähetetyksi Canadaan. Sinne tultuaan, pantiin se tavaramakasiiniin, kun ei siinä ollut mitään osoitetta. Vasta kolmen päivän perästä saivat paikkakunnan abolitionistit tiedon asiasta, kiiruhtivat makasiiniin ja tapasivat tynnyrin. Mies-raukka oli puoleksi tukehtunut, nälkään nääntymäisillään; ja vallan uupunut epämukavan asentonsa tähden. Mutta kesken kärsimyksiään ei hänelle ollut edes juolahtanutkaan mieleen ilmaista itseänsä, koska hän ei tietänyt missä oli, Canadassa vaiko yhdysvalloissa."
Sen mielipiteen herättäminen, joka antoi kuolemaniskun orjuuden laitokselle ja joka jo tähän aikaan vaikutti valtavana voimana, oli tapahtunut vähitellen ja on mitä kauniimpia liikkeitä ihmiskunnan historiassa. Väreenä oli se alkanut muutamista kvääkärikunnista, jotka jo v. 1727 julkisesti moittivat orjuutta. V. 1760 vapautti Newportin kvääkäri-kunta Rhode Islandissa orjansa, ja, kuten olemme nähneet, Yrjö Washington teki samoin, ilmoittaen tällä teollaan että tuo laitos oli ristiriidassa vapautta kannattavan kansan pyrintöjen kanssa, jos kohta moniaalla, kuten tietysti hänen maatilallaan, "mustia palvelijoita" pideltiin ja kohdeltiin erinomattain hyvin — niin että niiden "oli monta vertaa parempi olla kuin useiden valkoisten vapaiden palvelijain". Pohjassa lakkautettiinkin, kuten olemme maininneet, vallankumouksen aikana orjuus kokonaan, mutta ainoastaan kotoisena laitoksena. Etelän karanneet orjat olivat sielläkin yhä vielä orjiksi katsottavat ja takaisin lähetettävät, joten orjuus itse peri-aatteessa jäi kaikkialla hyväksytyksi. — Koko laitoksen vastustajia oli tämän vuosisadan alussa myöskin eräs kvääkäri-pappi Elias Hick, joka suoraan saarnasi tuota häpeällistä perisyntiä vastaan. V. 1829 piti niinikään kvääkärinainen Lucretia Mott esitelmiä orjuuden pahennuksesta.