Mutta vasta 1830-luvulla järjestyi abolitionistien liike varsinaiseksi aatevallaksi, kun William Lloyd Garrison, — hänkin köyhistä vanhemmista syntynyt ja aivan itse-oppinut mies — astui sen etunenään. Yhteydessä erään kvääkärin kanssa alkoi hän ensiksi julkaista "The genius of Universal Emancipation" (Yleisen vapautuksen haltiahenki) nimistä aikakauskirjaa ja sitten — istuttuaan jonkun aikaa Baltimoren vankeudessa muka kapinallisista yrityksistään Yhdys-Valtain lakeja vastaan — v. 1831 Bostonissa sanomalehteä "The liberator" (Vapauttaja), jossa hän säälimättä paljasteli Etelässä harjoitettuja kauheuksia ja julmuuksia orja-parkoja vastaan, kääntyen nyt erittäinkin Pohjan väestön puoleen. Pari vuotta myöhemmin perusti hän "Kansallis-yhdistyksen orjuuden vastustamista varten" (The National Anti-Slavery Association), jonka jäsenet pian kyllä kokosivat yhä enemmän hartaita puoluelaisia. Garrison oli sekä oivallinen puhuja että oivallinen kynämies. Hänen hehkuva hartautensa ilmestyi joka rivistä, joka sanasta, ja erittäinkin tiesi hän aina tuoda esiin juuri semmoisia tosi-asioita orjalaitoksen pahennuksesta, jotka saattoivat hänen rehelliset lukijansa ja kuulijansa vihan vimmaan orjaherroja vastaan.
Tehokkaimpia orjuuden-vastustajia, vaikka toisella alalla kuin Garrison, oli myöskin tunnettu ajattelija ja hengellinen kirjailia William Ellery Channing, Bostonin unitaarisen seurakunnan saarnamies. Vaikka hänen kirkollinen suuntansa ei hyväksynyt sitä oikea-uskoisen kristinopin vaatimusta, että Kristus välttämättömästi on tunnustettava "Jumalan pojaksi" ennen kaikkia muita olentoja, vaan enemmän taipui vanhaan Areiolaisuuteen, joka aikoinaan tosin myönsi Kristuksen olevan samallaista olentoa kuin Isä on, vaan ei samaa; —niin oli Channing kuitenkin mitä ankarin kristitty siinä mielessä, että Kristuksen ihmisystävällinen oppi on maailmassa noudatettava, ja hän näytti päivän selvästi toteen että kristinoppi ja orjalaitos ovat mitä jyrkimmässä ristiriidassa keskenään, että semmoinen kristinoppi, joka hyväksyy orjuutta, ei ainakaan ole Kristuksen oppia. Ja Channing tuomitsi sekä kirjoituksissaan että saarnastuolistaan orjuuden-laitoksen mitä törkeimmäksi jumalattomuudeksi, samalla kun se, kuten kaikkein ajattelevain täytyi tunnustaa, oli epä-inhimillisin järjestelmä maailmassa. Mutta — oi sinä skolastiikin ijankaikkinen ketunhäntä! — oikea-uskoisen kirkon pappismiehet vetivät, harvoilla poikkeuksilla, yhtä köyttä orjaherrain kanssa, puolustaen ja suojellen tätä oivallista järjestelmää, samalla kun Etelän kunnianarvoisat sielunpaimenet itse hyvällä maulla orjia pitivät. Ja he puolustivat tuota helmalastaan oikein raamatun perustuksella. Siinä on muka orjuus sallittu. "Kainin jälkeläiset ovat määrätyt ikuiseen orjuuteen. Orjuus on neekereille terveellinen laitos, koska musta ihmisrotu on ala-ikäinen, vapauteen kelpaamaton, ja koska Jumala sen on ikuiseksi määrännyt valkoisen rodun alamaiseksi."[17] Amen! — Mutta moista katsantotapaa vastaan taisteli voittavalla kaunopuheliaisuudellaan ja taitavalla kynällään Channing, ja olkoon se sanottu hänen ja hänen kirkollisen suuntansa kunniaksi, että hällä oli Amerikan sivistynein yleisö puolellaan. Etelän miehet tietysti häntäkin hartaasti vihasivat, niinkuin Garrisonia.
Suureen rahvaasen ei kuitenkaan kenkään abolitionisti, ei edes Garrisonkaan, vaikuttanut niin paljon kuin Wendell Phillips, nuori asianajaja Bostonista ja orjuuden-vastustajain yhdistyksen vara-päämies. Hänestä kerrotaan että hän muutamana päivänä näki miten muuan raaka väkijoukko orjuuden kannattajain yllytyksistä, kiroten ja ivaten, laahasi Garrisonia pitkin katuja, että hän silloin tuli ajattelemaan kuinka paljon olevainen laki, jota hän tähän asti oli ihaillut ja harrastanut, erosi siitä laista, joka oli kirjoitettuna hänen rinnassaan, että hän heitti lakikirjansa seinään ja riensi ulos kadulle, — että hän siitä hetkestä lähtein oli abolitionismin ehkä ankarin apostoli. Innoituksen ja harmin tuli hehkui hänen puheistaan, joita hän piti missä ja milloin hyvänsä. Säälimättä viskasi hän tuon häpeällisen laitoksen kannattajille silmiin mitä rohkeimpia syytöksiä Amerikan vapaan "valtiosäännön kavaltamisesta", "puritanisten esi-isien häpäisemisestä" j.n.e., saaden heitä kalpenemaan kiukusta, mutta samalla vapisemaan hänen edessänsä. Kulkien kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, leimahutti Phillips, usein taivasalta puhuen, kaikkialla ukkosen-tulensa tuota kurjaa järjestelmää vastaan, pelkäämättä kiroten semmoista lainsäädäntöä, joka suojeli orjuutta. Ja hän kosketti kipeästi kansan tympistyneesen oikeuden-tuntoon. Siinä heräsi moni, joka oli maannut.
Abolitionisti-yhdistyksellä oli sitä paitse ehtimiseen liikkeellä lukuisa kantajoukko miehiä ja naisia, jotka esitelmillä ja kirjoituksilla taistelivat orjuutta vastaan ja joista moni sai verellään ja hengellään todistaa kalliin asiansa puolesta. Orjuuden kannattajat, näet, usein kyllä ussuttivat roskajoukkoja näiden rohkeiden apostolien kimppuun, ja hurja omakäden-oikeus — Amerikan yhteiselämän arveluttavin ilmiö — pian lausui tuomionsa hetkellisen raivon onnettomasta uhrista. Mutta siitä huolimatta jatkoivat abolitionistit järkähtämättä tointansa — sanalla ja työllä. Pelkäämättä lain ankaraa rangaistusta toimitettiin joka päivä joku karannut onneton salaisesti rajan yli Canadaan, autettiin, milloin voitiin, neekeriparkoja oikeudessa, puhuttiin ja kynää käytettiin heidän puolestaan. Ja tässä työssä, joka vaati yhtä paljon kekseliäisyyttä kuin uskallusta, vaikuttivat Amerikan sivistyneet naiset yhtä tehokkaasti kuin toinen sukupuoli, useimpa ehkä paremmallakin menestyksellä, koska naisellinen hätähuuto tavallisesti tunkee syvemmälle sydämeen ja naisellinen heikkous sitä paitse on paras suojelusmuuri raakuutta ja väkivaltaa vastaan. Niistä lukuisista jaloista naisista, jotka abolitionisti-liikkeen palveluksessa itseään erityisesti kunnostivat, mainitsemme tässä vain Harriet Beecher-Stowe'n, kuuluisan "Setä Tuomaan tupa" nimisen romaanin kirjoittajan. Se sama kirja on varsin melkoisesti vaikuttanut Amerikan musta-ihoisen rodun vapauttamiseen orjuuden kahleista; ja moni mies ja nainen, joka aikoinaan otti sen käteensä orjuuden puoltajana, katsoakseen mitä tuo haaveksiva rouva Bostonista rohkenikaan laverrella halveksituista neekereistä, laski kirjan kädestään abolitionistina.
Mutta näihin aikoihin orjuuden vastustajat tarvitsivatkin yhä enemmän työvoimia. Kuten viimeiksi California, oli nyt 1850-luvulla Kansas käynyt puolueiden riita-palaksi ja presidentit Pierce ja Buchanan (1853-61) pitivät peittelemättä orjaherrain puolta, varsinkin Buchanan. Maa-alue Iowan ja Missourin länsipuolella, kalliovuoriin asti, oli järjestetty kahdeksi territorioksi: Nebraska pohjassa ja Kansas etelässä. Koko alue oli vielä aivan asumatonta maata, ja sitä nyt Etelä ahnailla silmillä tähysteli, pyytäen siitä uusia orjavaltioita, kun puolestaan Pohja, jota tähän aikaan abolitionismi elähytti, oli päättänyt lujasti vastustaa orjaherrain pyrintöjä. Ja niinpä kumpasetkin riitaveljet lähettivät sinne suuria siirtolais-joukkoja, joiden kesken oikea asutus-kilpailu syntyi. Pian nousi riitaa maasta ja territorian hallinnosta. Uutisasukkaat Pohjasta olivat paremmin varustetut, ja heitä oli enemmänkin, mutta Eteläläiset saivat apua läheisestä Missourista. Monta kuukautta riideltiin ja tapeltiin nyt mitä hurjimmasti, kunnes unionin hallitus tuli väliin, saadakseen yleisen kansanäänestyksen kautta omaksutuksi jommonkumman niistä valtiosäännöistä, jotka puolueet olivat tehneet. Mutta unionin virkamiehet käyttivät tässä julkista väkivaltaa, antaen Missourin raja-asukkaiden, jotka tietysti eivät kuuluneet uuteen territorioon, ottaa osaa äänestykseen. Sillä tavoin voittivat orjuuden kannattajat. Unionin hallituksen maine oli kuitenkin saanut kovan iskun, ja kongressi hylkäsi äänestyksen. Uusi tehtiin, ja nyt, kun tarkastus oli parempi, voittivat orjuuden vastustajat. Kansas pelastui orjuudesta, mutta tuli valtioksi vasta v. 1861.
Abolitionisti-puolue oli aina kokenut vaikuttaa ainoastaan herätyksen ja vakuutuksen kautta. Väkivaltaisia keinoja se ei suositellut, vaikka tietysti asian luonne vaati että Etelä oli pakoitettava luopumaan orjuuden-laitoksesta. Olipa kuitenkin olemassa muuan mies, joka jo näinä aikoina oli kyllästynyt abolitionistien ijankaikkisiin valituksiin neekerien surkeasta tilasta ja päätti, kun päättikin, kerran tehdä täyttä totta tuosta suuresta vapautus-aatteesta. Hän yritti saada neekerit itse suureen kapinaan. Se oli kuuluisa John Brown, farmari Connecticutista. Ainoastaan pienen ystäväjoukon kanssa karkasi hän eräänä yönä lokakuussa v. 1859 Harpers Ferry nimisen pienen kaupungin ja linnoituksen kimppuun, jossa muun muassa säilytettiin suuri varasto unionin aseita. Harpers Ferry on Potomak-joen varrella Virginiassa. John Brown miehineen valloitti tuon pienen paikkakunnan ja sai asevaraston haltuunsa. Virginian orjaherrat kauhistuivat, sillä jos heidän neekerinsä nyt olisivat saaneet aseita käsiinsä, olisi hirveä verilöyly seurannut. Mutta nämä herrat olivat myöskin tottuneet valppauteen ja rivakkaan toimintaan. Eikä aikaakaan, ennenkun nostoväki oli Harpers Ferryssä. Rynnäkkö tehtiin John Brownin asemaa vastaan ja tulinen tappelu alkoi. Kähäköitsijät puolustivat itseään kuin miehet, mutta sortuivat kuitenkin pian väkivoiman alle. Useimmat kaatuivat kuoliaina paikalle, mutta John Brown itse muutamain lähimpien miestensä kanssa joutui kiinni ja hirtettiin. — Tapaus oli kuitenkin orjaherroille osoittanut ett'ei ollut leikintekoa abolitionistien kanssa, ja John Brownin kuolema kävi heille kalliiksi. Pohjan paras väestö kunnioitti hänen muistoansa niinkuin vapaudensankarin ja marttiiran ainakin, ja viha Etelän miehiä vastaan kiihtyi kiihtymistään.
Tähän aikaan sattui taas uuden presidentin vaali. Lähes kuusikymmentä vuotta olivat demokraatit nyt olleet voitolla ja unionia ystävät tappiopuolella, koska ainoastaan kaksi presidenttiä koko tällä ajalla oli lähtenyt vanhasta federalistisesta eli whig-puolueesta. Etelän valtiolliset hairahdukset ja abolitionistien liike oli nyt kuitenkin melkoisesti muuttanut asiain tilan, niin että jo 1857 vuoden vaalissa unioni-mielinen presidentin-ehdokas oli ollut voittamaisillaan. Kansasin rettelöissä oli, näet, abolitionisteista ja whigeista muodostunut uusi puolue, joka otti nimekseen: republikaanit (tasavaltalaiset), ja tämä se on, joka nyt, v. 1860, vihdoinkin sysää demokraatit vallalta ja valitsee presidentin, joka harrastaa lujaa unionivaltaa ja samalla on abolitionisti.
Miehen nimi on Abraham Lincoln.
Hän oli syntynyt v. 1809 Illinoisin valtiossa — köyhänä kuin rotta. Pienestä pitäen sai hän harjaantua "omatakeiseen työhön". Jonkun aikaa vuodesta suotiin hänen käydä koulua, mutta muutoin — paimenessa. Sitten ansaitsi Aapo poika leipänsä tavallisena päiväläisenä maanviljelys-työssä, sitten veneen-kuljettajana Ohio-joella, pitäen kuitenkin hyvin muistissa vanhat koululäksynsä ja tietomääräänsä laventaen milloin vain oli vähänkin tilaisuutta. Veneen-kuljettajasta yleni hän kauppapalvelijaksi ja pääsi nyt vähän ahkerammmin harjoittamaan lukemisiansa, niin että hän jonkun ajan perästä voi suorittaa ne oikeustieteelliset tutkinnot, joita Amerikassa vaaditaan tavalliselta asianajajalta. Pian kyllä valittiin Lincoln Illinoisin lainlaatijakuntaan ja lähetettiin v. 1846 edusmiehenä kongressiin. Hän oli harvapuheinen mutta teräväjärkinen ja piti lujasti kiinni peri-aatteistaan sekä julkisessa että yksityisessä elämässä. Unionin eheys oli etupäässä hänen valtiollisena silmämääränään, sillä vasta sen kautta pääsisivät, arveli hän, ajan humaniteeti- eli ihmisyys-aatteet, niinkuin orjain vapauttaminen, voitolle. Eikä epäillyt Lincoln asiansa voittoa, vaikka usein näytti synkältä kyllä. Ja tämä sitkeä luottamus pahimmassakin pulassa se oli, joka pelasti unionin.
"Vanha Aapo" — niin häntä leikkisästi nimitettiin — oli kansan lemmikki. Hänen horjumaton rehellisyytensä, iloinen ja leikkisä luontonsa veti kaikkein sydämet puolelleen. Omituiselta mahtoi tuntua suurten Yhdys-Valtain vakaville ministereille, kun tuo pitkä, laiha, roikaleinen, karkeanaamainen ukko kesken juhlallista neuvoskunnan istuntoa yht'äkkiä, jonkun voitto-sähkösanoman saatuaan, hypähti ylös, jaloillaan ja käsillään mitä lystillisimpiä ilon-elkeitä tehden ja mitä vilpittömimpiä hei!- ja hurraa!-huutoja päästäen.
Lincolnin vaaliin vaikutti myöskin demokraatisen puolueen pirstaus, joka tapahtui tähän aikaan. Aina siitä asti kuin orjanomistajat Kansasin asiassa olivat tulleet tappiolle, julistivat he peri-aatteenaan sen kauniin opin, ett'ei territoriot, ei valtiot eikä kongressikaan saisi määrätä oliko orjuus jossakin valtiossa siedettävä vai ei, vaan olisi jokainen Yhdys-Valtain kansalainen oikeutettu omaisuuksineen, siis myöskin orjinensa, asettumaan mihin paikkaan hyvänsä Yhdys-Valtain alueella. Orjuus voitaisiin siten levittää kaikkialle, eikä yksikään valtio saisi sitä poistaa alueeltansa. Presidentti Buchanan itse julisti kannattavansa tätä oppia, mutta Pohjan demokraateille oli se sentään liian paksua, ja he luopuivat puolueesta, jonka äänet siten hajosivat kahtaalle.
Lincoln oli, kun olikin, valittu presidentiksi. Mutta nytkös Etelä raivostui. Se oli jo ennenkin uhannut erkaantua unionista, ja nyt käytiin tuumasta toimeen. Etelä-Carolina teki marrask. 20 p:nä alun ja kehoitti samassa kaikkia muitakin orjavaltioita lähettämään edusmiehiä yhteiseen konventtiin, jonka tuli huhtikuussa seuraavana vuonna kokoontua Montgomeryn kaupunkiin Alabamassa, perustaaksensa erityistä valtiokuntaa eli konfederationia.
Unionin hallitus, s.o. presidentti Buchanan ja hänen ministerinsä orjuuden-järjestelmän nöyriä kätyreitä kaikki tyyni, olivat itse hiljaisuudessa ja kauvan tätä Etelän kapinaa valmistelleet, siten häpeällisesti kavaltaen unionia, jonka palveluksessa olivat. Niinpä sotaministeri Floyd kaikellaisten verukkeiden nojassa oli kuljetuttanut suuret joukot aseita ja ampumavaroja Pohjan varastohuoneista Etelään, ja nämä nyt kaikki olivat kapinoitsijain käytettävissä. Vielä oli muutamia kuukausia jälellä, ennenkun uusi hallitus sai ohjakset käsiinsä, ja tätä aikaa käyttivät, Buchananin hallituksen hiljaisella suostumuksella, etelävaltiot hyväkseen, valmistaen varustuksiaan minkä kerkesivät. Etelä-Carolina erittäinkin oli täydessä hommassa, kokien toimittaa pääkaupunkiaan, Charlestonia, niin hyvään puolustustilaan kuin suinkin. Sitä varten yritti se muun muassa saada haltuunsa Fort Sumter nimistä vahvaa linnoitusta, joka sijaitsi muutamalla, pienellä kalliosaarella noin puoli suom. penikulmaa kaupungista. Sen oli Buchananin hallitus tahallansa jättänyt huonoon kuntoon, jotta se tarvittaessa niin helposti kuin mahdollista joutuisi kapiaoitsijain käsiin. Linnoituksen päällikkö, majori Andersson, joka oli rehellinen mies, oli kauvan pyytänyt apuväkeä ja apu-aseita, mutta turhaan. Nyt vaativat Etelä-Carolinan kapinapäälliköt linnoitusta antautumaan; mutta majori Andersson, joka arvasi unioni-hallituksen kavaluuden, ja omin päinsä oli ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, antoi jyrkästi kieltävän vastauksen.
Etelä-Carolinan kehoitukseen oli täll'aikaa jo suostunut kuusi etelä-valtiota, nimittäin: Georgia, Florida, Mississippi, Alabama, Louisiana ja Texas. Muut seitsemän orjavaltiota: Maryland, Virginia, Pohjois-Carolina, Kentucky, Tennessee, Missouri ja Arkansas epäröivät vielä. Konventti Montgomeryssa oli rientänyt kokoon nyt jo, heti anastanut nimityksen "kongressi" ja päättänyt perustaa konfederationin kaikkein orjavaltioiden kesken. "Amerikan konfedereerattujen valtioiden" presidentiksi valittiin siten senaatori Jefferson Davis, entinen sotilas, mahtava orjaherra, ponteva teräväpäinen mies, kunnianhimoinen, säälimätön.
Etelä käytti ennakko-aikaansa hyvin. Useimmat unionin linnoitukset ja asehuoneet Mexikon lahden rannalla joutuivat melkein vastustamattansa sen haltuun, unionin sotajoukko Texasissa, 5,000 miestä, antautui suorastaan, ja Etelästä kotoisin olevat upseerit unionin sotaväessä riensivät kotiin, asettuakseen konfederationin lippujen alle. Nostoväki kutsuttiin kokoon ja vapaa-ehtoisia tuli kuin tuhkaa, sillä Etelän valkonaamaiset nuoret keikarit pitivät kovasti tästä "vapaus-sodastaan".
Nämä tapaukset herättivät suurta hämmästystä Pohjassa, ja unionin pelastamiseksi ryhdyttiin vielä sovinnon-hieromisiin. Helmikuussa yhtyi Washingtonissa tätä varten muuan "rauha-kongressi", ja Pohjan edustajat lupasivat että Missouri-kompromissi saatettaisiin uuteen eloon ja karkulaislaki kovennettaisiin. Mutta Etelän miehet vaativat sovinnon perustukseksi lakia, joka avaisi koko unionin alueen seppo selälleen orjuudelle, ja koska Pohja ei tähän voinut suostua, hajosi "rauha-kongressi" saamatta aikaan mitään. — Maaliskuun 4 päivä tuli, ja Abraham Lincoln astui virkaansa. Puheessaan tässä juhlallisessa tilaisuudessa julisti hän tahtovansa viimeiseen hengenvetoonsa saakka puolustaa unionia, ja ankara vakavuus ilmeni hänen kasvoistaan. Matkalla Washingtoniin oli hän jo ollut murha-yrityksen esineenä. Muutamat herrat Etelävaltalaiset olivat sen virittäneet, mutta salaliitto saatiin ilmi, ja Lincoln pääsi eheänä perille, vaikka tosin töin tuskin.
Viimeiseen saakka koki uusi hallitus ehkäistä julkista sotaa ja katseli ikääskuin silmät ummessa, miten Etelän rohkeat soturit veivät toisen linnoituksen toisensa perästä ja anastivat melkein kaikki unionin asevarastot etelässä. Se ei liikuttanut kättänsäkään sitä estääksensä, sillä vielä ei tahdottu kaikkea sovinnon mahdollisuutta poistaa, Mutta jo tuli tapauksia, jotka pakoittivat tosi-tukkanuottaan.
Etelä-Carolinan sotajoukkojen päällikkö, kenraali Beauregard, oli valloittanut Fort Sumter'in, pommitettuaan sen varustukset melkein palasiksi. Ja se oli liian julkea sotateko, voidakseen tulla jätetyksi siksensä. Siitä hetkestä lähtien päättää Lincoln ja hänen hallituksensa panna kovan kovaa vastaan ja arvelematta ryhtyä kapinan kukistamiseen. Unioni on pelastettava millä hinnalla hyvänsä. Ja tämä suuri tehtävä ajaa orjakysymyksenkin toiseen sijaan. Ensiksi unionin eheys, vasta sitten, jos asianhaarat myöntävät, neekeri-orjain vapautus.
Nyt alkavassa sodassa oli etu ens'alussa Etelän puolella. Se oli jo kauvan kamppausta valmistanut ja hyvin varustanut itsensä. Entisen hallituksen kavaluuden kautta oli se saanut käsiinsä melkoisen osan unionin asevarastoja ja linnoitettuja paikkoja. Sillä oli käytettävissään sekä unionin paraat upseerit että sotakuntoinen valkoinen väestö, jonka nuorukaiset kaikki olivat hyviä pyssymiehiä, he kun kovasti rakastivat kaikellaista urheilua. Heidän ryhtinsä oli ponteva ja käskeväinen, ja tyytymätön orjaväestö oli heitä opettanut aina olemaan varoillansa. — Pohjan väestö kyllä oli yhtä uskalias ja pelkäämätön, yhtä voimakas kuin Etelänkin — sen se loistavasti sodan aikana todisti —, mutta itse sotilasura sitä ei viehättänyt. Kauppa ja teollisuus eivät kasvata sotaista mieltä. Säännöllinen armeija oli tosin Pohjassakin olemassa, mutta ainoastaan 20,000 miestä, joita tarvittiin rajaseutujen suojelemiseen indiaaneja vastaan. Aseet ja ampumavarat olivat tietysti myöskin vähissä. Mutta — Pohja oli vapaan työnsä kautta rikas, Etelä orja-järjestelmänsä tähden itse teossa verraten köyhä. Ja intoa, uhraavaisuutta oli yltäkyllin olemassa Pohjassa, jos Etelässäkin.
Unionin hallitus osoitti nyt, kun sota oli käynyt välttämättömäksi, mitä suurinta pontevuutta ja tointa. Lincoln ja hänen sotaministerinsä Cameron kutsuivat kokoon nostoväen, ja vapaa-ehtoisia kehoitettiin yhtymään lippujen alle. Niitä tulikin kuin tuulessa, eikä aikaakaan, ennenkun Lännessä ja Washingtonin ympärillä oli 300,000 sotilasta, valmiina uhraamaan henkensä yhteisen isänmaan puolesta. Näiden varustamiseksi tehtiin työtä yöt päivät, ja suuret varastot kiväärejä ja kanooneja ostettiin Euroopasta. 40 miljoonan dollarin kotimainen laina oli saatu heti. Itse Kapitoliumi Washingtonissa tehtiin asehuoneeksi, ja kongressin salit muuttuivat kasarmiksi. Sen alakerrassa leivottiin leipää, ja pengermäin holveista kaikui alituinen vasarain kalke ja palkeiden läähötys. Tästä huolimatta jäi kuitenkin Pohjan varustus vaillinaiseksi. Aseita ei kerjetty valmistaa niin paljon kuin olisi tarvittu, ja sotajoukkojen harjoitus oli kehnonpuolinen. Päällikkökuntaan täytyi ottaa mitä milloinkin saatiin: entisiä sotilaita, jotka sittemmin olivat kääntyneet sivili-uralle, tuntemattomia muukalaisia j.n.e. Alemmat päälliköt olivat itse joteskin harjaantumattomat. Mutta ei auttanut. Sota sai itse kasvattaa. Puutteellisuus maksoi paljon sekä verta että rahaa, mutta Amerikalaiset antoivat mielellään kumpaakin; ja totta vain on että nuo työmiehet, kauppiaat, maamoukat, kirjailijat, asianajajat edistyivät tavattoman rivakasti sodan omassa koulussa.
Heti Fort Sumterin kukistuksen perästä yhdistyi vanha Virginia konfederationiin, ja sen esimerkkiä noudattivat Pohjois-Carolina, Tennessee, Missouri ja Arkansas. Kentucky pysyi uskollisena unionille, mutta Maryland saatiin ainoastaan sinne majoitetun unionin-sotajoukon kautta estetyksi liittymästä kapinaan. — Virginian luopuminen unionista herätti suurta riemua Etelässä, mutta surua Pohjassa. Olihan jalon Yrjö Washingtonin oma kotivaltio siten käynyt uskottomaksi hänen suurelle elämän-työlleen, unionille. Ja vielä pahempaa oli se että unionin pääkaupunki, jonka ainoastan Potomak-joki eroittaa Virginiasta, täten joutui kovan vaaran alaiseksi. Washingtonin valloittaminen tulikin Etelän tärkeimmäksi silmämääräksi, kuten unionistit puolestaan etupäässä tähtäilivät Richmondia, Virginian pääkaupunkia, joka pian myöskin tuli konfederationin pääkaupungiksi. Tällä tavoin oli Virginiasta arvatenkin tuleva sotanäyttämön tärkein osa, ja sielläpä itse teossa taisteltiinkin suurimmat ja ratkaisevimmat tappelut.
Mutta kovia otteluja oli muuallakin. Ja toisinaan tapeltiin yhtä haavaa monessa eri paikassa. Niinpä sanotaan että unionin lippujen alla v. 1864 koko 1,200,000 miestä oli eri tahoilla yht'aikaa sotimassa. Kummallakin puolueella oli mitä erinomaisimmat aseet, mitä parahinta nyky-ajan keksintö oli aikaan saanut. Kauheasti kaatui väkeä molemmin puolin, ja äärettömiä rahasummia oli liikkeellä. Pohjan valtiovelka, joka sodan alussa oli ollut 64 miljoonaa dollaria, oli sen lopussa kolmatta miljaardia eli kolmattatuhatta miljoonaa. Edellisissä suurissa sodissa oli armeijain vielä täytynyt liikkua huonoilla teillä, ja niiden kuljetus oli ollut sangen vaivaloista. Nyt oli jo paljon rautateitä, ja niiden avulla lennätettiin armeija-osasto yht'äkkiä toisesta päästä sotanäyttämöä toiseen, ja niin törmäsivät usein yhteen äärettömät laumat. Varsinkin Pohja oli mestarina käyttämään rautateitä hyväkseen, ja tämäpä taito vaikuttikin varsin melkoisesti sen lopulliseen voittoon. Haavoitettujen hoito oli kummallakin puolen aivan erinomainen, ja tästä kunniasta saa Amerika paraasta päästä kiittää uhraavia, toimekkaita naisiaan, jotka apuineen olivat saapuvilla joka paikassa ja kokosivat suuria summia tähän tarpeesen. — Ylipäällikköjen valinnassa oli unionin hallitus kauvan joteskin onneton. Joukko epäröiviä, taitamattomia kenraaleja seurasi toinen toistaan, kunnes viimein satuttiin saamaan ne miehet, jotka olivat paikallansa. McClellan oli oivallinen järjestäjänä ja vaikutti semmoisena erinomattain tehokkaasti, mutta tappelutanterella hän hidasteli ja aprikoitsi liikaa, niin että moni sopiva tilaisuus pääsi hänen kynsistänsä. Hän oli Potomak-armeijan päällikkö. Ulysses Grant ja Sherman alkoivat uransa pienillä päällikkötoimilla Lännessä, kunnes heidän kuntonsa sittemmin tuli tutuksi ja tunnustetuksi ja he saivat tärkeät paikkansa. — Etelällä sitä vastoin oli alusta alkaen monta erinomaista sotapäällikköä, joiden joukosta varsinkin on mainittava Robert Edmund Lee, ammatiltaan sotilas. Hän oli kunnostanut itseänsä sodassa Mexikoa vastaan, ja kun hänen kotivaltionsa, Virginia, yhtyi konfederationiin, arveli hän velvollisuudekseen astua sen palvelukseen, vaikk'ei hän puolestaan hyväksynyt orjuuden-laitosta. Lee oli varovainen niinkuin McClellan, mutta samalla päättäväinen ja yritteliäs. Sotamiehet pitivät hänestä paljon. Heidän lemmikkinsä oli myöskin kenraali Jackson, nuori, tulinen, hurjan rohkea herra, joka — kuten meidän mailla kerran Kulneff — äkki-arvaamatta, kuin tuuliaispää, milloin missäkin karkasi jonkun vihollisparven kimppuun, voitti sen ja katosi, ilmestyäkseen seuraavana päivänä toisessa paikassa ja toista vihollisjoukkoa vastaan. Hänelle oli annettu etunimi "Stonewall" (Kivimuuri) sen levollisen pontevuuden tähden, jota hän vaaran hetkinä aina osoitti. "Stonewall" Jackson kaatui pian kesken loistavaa uraansa, tarvitsematta nähdä sen asian perikatoa, jota hänen miekkansa palveli.
Mitään täydellisempää kertomusta siitä jättiläis-taistelusta, joka nyt seurasi, ei kai lukija meiltä odottanekkaan. Kirjamme tarkoitus sallii meidän ainoastaan tapausten joukosta tuoda esiin ne pääkohdat, jotka tehokkaimmasti vaikuttivat sodan menoon ja unionin lopulliseen voittoon.
Ensimäinen suuri ottelu tapahtui heinäk. 21 p:nä 1861 Virginiassa noin 5 suom. penikulmaa eteläpuolella Washingtonin kaupunkia, Bull Run nimisen pienen joen luona, missä unionistit McDowell'in johdolla karkasivat konfedereerattujen kimpuun, joita johti kenraali Beauregard, — sillä seurauksella, että unionistit ajettiin Potomak-joen pohjoispuolelle ja suoraa päätä takaisin Washingtoniin. Jos Beauregard nyt olisi heti jatkanut voitollista etenemistään, niin kenties pääkaupunki olisi hukassa ollut; mutta häntä arvelutti, ja sopiva tilaisuus liukui hänen käsistään.
Lincolnin hallitus ryhtyi nyt ponteviin toimiin pääkaupungin puolustusta varten, ja McClellan harjoitutti hyvällä menestyksellä uusia sotilaita, joita suuret joukot kutsuttiin kaatuneiden sijaan. Vasta seuraavana vuonna hän kuitenkin uudestaan uskalsi vihollisen kimppuun.
Täll'aikaa oli kuitenkin unionistien laivasto pitänyt Etelän satamia sulussa ja voittanut takaisin kaikki unionin linnoitukset Pohjois-Carolinan rannikolla; mutta kaikkein tärkein tapaus oli New Orleansin kukistus ensimäisinä päivinä vuodesta 1862. Huolimatta Etelävaltalaisten erinomattain hyvistä varustuksista, sai sen viimeinkin amiraali Farragut kiedotuksi tuliensa väliin, ja kaupunki antautui. Voitto oli tärkeä sen puolesta, että Pohjan laivasto nyt taas voi ruveta toivomaan päästäksensä hallitsemaan Mississippi-jokea ja siten pitämään läntisiä orjavaltioita erillään itäisistä. Tätä tarkoitusta edistettiin niinikään useiden Kentuckyssä, Missourissa ja Tennesseessä olevien linnoitettujen paikkain voittamisella Pohjalle, jotka jo aikaisin olivat joutuneet konfedereerattujen haltuun. Mutta vielä esti Pohjan etenemistä Mississippi-joella useat linnoitukset Arkansasin ja Mississippin välisellä pitkällä rantakaistaleella, ja vahvin näistä oli Vicksburg niminen linnoitus joen itärannalla. Sen valloitusta nyt erittäinkin tarkoittivat unionistien sotatoimet Lännessä.
Idässä tapahtui maaliskuun alussa 1862 suurenmoinen meritaistelu Hampton Roads'illa Virginian rantavesillä. Siinä mittailivat voimiansa pansarilaiva Merrimac ja John Ericsson'in maailman-mainio Monitori, — ens' kertaa kuin nämä aselajit astuvat esiin. Etelän suuri uudenaikainen meritursas, Merrimac, jonka se jo sodan alussa oli anastanut haltuunsa unionilta, upotti sanotun kuun 8 p:nä kaksi unionin suurta sotalaivaa, jotka olivat puusta, helposti meren syvyyteen; mutta seuraavana päivänä tuli Ericssonin kummitus ja hyökkäsi Merrimac'in kimppuun, joka — niin rautakylkinen kuin olikin — pahasti runneltui ja oli pakoitettuna pötkimään sataman turviin. Monitori sai pian useampia kumppania, jotka tunkeusivat sisään Etelän satamiin, ja Etelä hävitti viimein itse koko tuon kerran niin kauhean Merrimac'insa, estääksensä sitä joutumasta unionistien haltuun.
Paljon vahinkoa unionille tekivät kuitenkin Etelän kaapparit, jotka kaikilla merillä ajoivat ja ryöstivät Pohjan kauppalaivoja. Kuuluisin noista ryöstölaivoista oli Alabama, joka oli rakennettu Englannissa ja usein kävi parantelemassa vammojaan Englannin satamissa. Muutenkin vanhassa emämaassa aivan julkisesti, varsinkin aatelis- ja kauppamies piireissä, pidettiin Etelävaltain puolta, ja kerran — kun unionistit olivat vanginneet kaksi konfedereerattujen lähettilästä, jotka englantilaisessa laivassa matkustivat Euroopaan pyytämään apua valtioillensa — huudettiin jo sotaa Pobjois-valtioita vastaan; mutta lordi Palmerston, joka silloin oli Englannin hallituksen etupäässä, sai kuitenkin maltillisilla ja viisailla toimillaan kansansa hillityksi.
Hampton Roads'in meritappelujen perästä alkoi uudestaan sota Virginiassa. McClellan kulki meritse Yorktowniin, edetäkseen sieltä Richmondia vastaan, jota nyt ja sittemmin unionistit erittäinkin kokivat kukistaa. Mutta kesäk. 26 p:nä kärsi hän tuntuvan tappion Chickahominyn joen luona ja pakoitettiin peräytymään takaisin Yorktowniin. Yritys, joka maksoi paljon verta, oli mennyt hukkaan, ja McClellan sai käskyn rientämään Washingtonin avuksi, jota kenraali Lee nyt, tehtyään kierroksen Marylandiin, uhkasi selästä päin. McClellan kiiti kuitenkin vaarallista vihollistaan vastaan ja pakoitti hänet, Antietamin ankaran tappelun perästä, peräytymään takaisin Virginiaan.
Tämän perästä erkani McClellan Potomak-armeijan päällikkyydestä, koska hänen mielestään unionin hallitus ja sotaministeri liian paljon sekaantui itse sodankäyntiin. Hänen paikalleen astui ensiksi Burnside, sitten Hooker, mutta vielä huonommalla menestyksellä, sillä Hooker joutui jo toukok. 2 p:nä Chancellorsvillen luona peräti tappiolle taistelussaan Lee'tä ja Jacksonia vastaan. Tässä tappelussa kadotti Etelä kuitenkin uljaan "Kivimuurinsa" Jacksonin, jonka muuan oman väen sotamies erehdyksessä ampui, luullessaan häntä joksikin viholliseksi upseeriksi.
Lee tahtoi nyt käyttää voittoansa hyökätäkseen uudestaan Marylandiin ja etenikin Gettysburgiin saakka Pennsylvaniassa; mutta täällä voitti hänet heinäk. 4 p:nä 1863 kenraali Meade, Potomak-armeijan uusi, taitava ja voimakas päällikkö. Lee peräytyi takaisin Potomak-joen toiselle puolelle.
Olemme jo edellisessä maininneet Ulysses Grant'in nimen. Hän oli nahkakauppiaan poika Ohiosta, oli harjoittanut sota-opintojaan Westpointissa ja Mexikon sodassa, oli sitten elättänyt itseään karttojen piirustuksella ja viimein, kun tämä toimi ei voinut miestänsä elättää, ruvennut isänsä apumieheksi nahkakaupassa. Kansalais-sodan syttyessä tuli hän ensin muutaman vapaajoukon päälliköksi, sitten suuremman, Tennesseessa toimiskelevan sotaväen-osaston johtajaksi. Grantia ei ens' alussa arveltu muuta kuin varsin keskinkertaiseksi sotilas-ky'yksi, ja hän saikin ensimmältä muutamassa tappelussa aika lailla selkäänsä, mutta viisastui vahingosta ja menetteli siitä lähin erinomaisella tarkkuudella toimissaan, punniten suunnitelmiansa joka puolelta. Miten olikaan, onnistui hänen, monta voittoa saatuansa, ajaa konfedereeratut pois läntisestä Tennesseesta; ja nyt sai hän Lincoln'ilta suoritettavakseen erinomaisen tärkeän tehtävän. — Vahva Vicksburgin linna ja kaupunki Mississippin rannalla esti yhä vielä vapaata laivakulkua joella ja oli sen ohessa läntisten ja itäisten orjavaltioiden yhdyssiteenä. Sitä arveltiin melkein mahdottomaksi valloittaa. Metsät ja järvet suojelivat sen selkää, ja itse se sijaitsi jyrkällä kalliolla. Mutta Grant ja hänen alapäällikkönsä William Tecumseh Sherman menivät Mississippin yli Vicksburgin alapuolella, etenivät metsäin halki linnan takareunoille, valloittivat etuvarustuksista toisen toisensa perään, voittivat kaupungin avuksi rientävän kenraali Braggin ja ryhtyivät sitten kaupungin pommitukseen, — sillä menestyksellä, että ylpeän Vicksburgin viimein täytyi antautua, vieläpä juuri Amerikan itsenäisyyden-julistuksen vuosipäivänä, heinäk. 4:nä, jolloin, kuten vasta kerroimme, myöskin kenraali Meade idässä sai voittonsa Gettysburgin luona.
Vicksburgin kukistus oli kukistamaisillaan koko konfederationin. Nyt ei sillä enää ollut odottamistakaan mitään apua Mississippin takana olevista valtioista. Voimat alkoivat vähetä ja uupua, ja mikä pahinta oli, Etelän väestön innostus ja uhraavaisuus laimeni laimenemistaan. Ainoastaan joku onnellinen sattuma saattoi enää konfederationin pelastaa, ja kenraali Leen miekkaan katseltiin vielä ikääskuin viimeiseen olkikorteen, jota hukkuva tavoittelee. Ainoastaan Jefferson Davisin hirmuvallan-tapainen hallitus pystyi vielä pitämään sotaväkeä ko'ossa ja johonkin määrin täyttämään armeijan aukkoja. Yhteen aikaan aiottiin jo täyttä totta varustaa neekerit aseilla — niin suuri oli väen-puute — ja pakoittaa heitä tappelemaan isäntäkultien puolesta; mutta tämä epätoivon keino jäi toki käyttämättä.
Siihen oli sitä vastoin Pohja hyvällä menestyksellä ryhtynyt. Kaikki neekeri-orjat, jotka karkasivat unionin sotajoukkojen puolelle, julistettiin jo sodan alussa vapaiksi, ja niitä käytettiin sitten enimmiten linnoitustöissä, mutta myöskin valkoisten riveihin pistettyinä sotureina otteluissa, joissa he tappelivat kiitettävällä urhoudella. Mutta tammikuun 1 p:nä 1863 ilmestyi vihdoin Lincolnin suuri julistus, jonka kautta kaikki kapinamiesten omistamat neekerit vapautettiin ikuisiksi päiviksi orjuudesta; ja nyt järjestettiin kokonaisia neekeri-rykmenttejä.
Vicksburgin kukistuksen perästä teki Grant lyhyen ja loistavan sotaretken itäiseen Tennesseehen, jolloin kenraali Bragg perin pohjin voitettiin; ja nyt nimitettiin Grant unionin kaikkein sotajoukkojen ylipäälliköksi. Ansiokas Meade pysyi Potomak-armeijan päällikkönä, mutta sen varsinaiseksi johtajaksi tuli niinikään Grant itse. Ja jo ruvettiin täydellä todella ahdistamaan Richmondia, konfederationin pääkaupunkia. Mutta se oli hyvin varustettu ja vallitettu, ja Grant ajoi koko 1864 vuoden kestäessä laumansa turhaan sen vallikanoonain kitoja vastaan. Sen ohessa teki kaupungin puolustaja, kenraali Lee, tuon tuostakin onnistuneita hyökkkäyksiä ulos pesästään; ja verta vuoti tulvanaan kaupungin ympärystön metsissä. — Nyt rakensi puolestaan Grantkin lujia vallituksia, joiden turvaan hän vetäytyi; ja viholliset seisoivat monta kuukautta vastatusten toisiansa, mylvien ja mulkoillen toinen toisensa puolelle kuin kaksi kytkettyä härkää. Viimein Grant kuitenkin vähitellen siirti vasemman siipensä James-joen toiselle puolelle, jonka rannalla Richmond sijaitsee, ja uhkasi siten Leen peräytymis-linjaa. Mutta hänen tätä tehdessään, hätyytti häntä Lee voimiensa takaa; ja hirveän verisiä tappeluja oli taaskin melkein alinomaa. Näissä tappeluissa kunnosti itseään suuresti nuori hevosväen-kenraali Scheridan, Grantin oma oppilas, joka äsken oli ajanut melkoisen konfedereeratun sotavoiman pois Marylandista. Scheridan oli nyt saapunut hyvään aikaan Potomak-armeijaa auttamaan ja tämän kanssa yhdessä ahdistamaan Etelävaitain sotajoukkoa Richmondissa ja sen ympärillä. Tämä sotajoukko suljettiinkin nyt vähitellen yhä ahtaamman piirin sisään. Paitsi Grantia ja Sheridania oli Lee'llä tällä haavan vastaansa myöskin Sherman, joka oli syössyt Georgiaan, voittanut ainakin 20:ssä tappelussa Etelän joukot, valloittanut Augustan ja Savannahn kaupungit ja viimein edennyt kapinan pesävaltioiden, Etelä- ja Pohjois-Carolinan, kautta Virginian rajalle, sulkeaksensa Lee'ltä tien, jos tämä yrittäisi peräytymään etelään päin. Siten oli unionin liput liehuneet Etelän tärkeimmän alueen halki, ja Etelä tunsi jo itsensä nöyryytetyksi. Mutta lähellä oli jo sekin hetki, jolloin Richmondinkin oli nöyrtyminen. Sen varat olivat niukalla, tuonti kaupunkiin kovin vaikea, ja supistumistaan supistunut armeija ei enää tahtonut riittää laveiden linjain miehittämiseen.
Maaliskuun 29 päivänä alkoi Grant yleisen hyökkäyksen Richmondin linjoja vastaan, ja kovasti häntä kyllä vastustettiin, vaan eipä kuitenkaan niin kovasti kuin ennen. Huhtikuun 2 p:nä olivat ulkolinjat unionistain hallussa; ja huomaten asemansa mahdottomaksi peräytyi Lee pois, koettaakseen yhdistyä Etelän sotajoukkoon Pohjois-Carolinassa. Mutta silloin sulki yht'äkkiä Sheridan tien hänen edeltänsä, samalla kuin Grantin muut joukot ahdistivat takaa ja sivultapäin. Jo aikoi Lee yrittää raivaamaan itselleen tietä vihollisten läpi; mutta kaikki leipävarat olivat loppuneet, ja Scheridanin takana odotti, jos hän pääsisikin tämän joukkojen läpi, Shermanin vahva armeija. Ei siis tahtonut Lee vuodattaa uskollisten miestensä viimeistä veripisaraa. Huhtikuun 9 p:nä 1865 teki hän Appomaltox Courthouse'ssa Grantin kanssa antaumus-sopimuksen, jonka mukaan siis Leen vielä lähes 50,000 miehen vahvuinen sotajoukko riisui aseensa. Siinä meni kapinoitsijain viimeinen toivo; sillä kenraali Johnstonin pienempi armeija-ososto Pohjois-Carolinassa ei nyt enää yrittänytkään mitään sanottavaa vastarintaa, vaan antautui melkein kohdastaan. Pitkällisempi niskoitteleminen voitollista unionia vastaan olisi ollut hulluutta. Kapina oli kukistettu. Unionistit marssivat sisään Richmondiin, joka nurisematta avasi porttinsa.
Unioni oli pelastunut. Siinä voiton ensimäinen, suoranainen seuraus. Ja siitä itse teossa on johtunutkin näiden Amerikan Yhdys-Valtain turvallisuus ja menestys. Ainoastaan kokoontunut keskusvalta oli aikoinaan nämä kukoistavat siirtokunnat voinut vapauttaa vanhan emämaan hallituksen rasittavasta ikeestä; ainoastaan luja liitovalta on voinut samat siirtokunnat vapauttaa sisällisistä mätähaavoista ja ruveta oikeaa vapautta luomaan. Kansalais-sodan kauhut olivat kuitenkin olleet liian suuret, että voittajat nyt olisivat voineet käyttää voittoansa kukistettujen masentamiseksi. Ei mitään meluavaa riemuhuutoa kuulunut, ei mitään kostoa pyydetty. Ja se on luettava jalojen voittajain ikuiseksi kunniaksi. Jonkun ajan kuluttua seurasi yleinen anteeksi-anto kaikille kapinoitsijoille, heidän johtajillensakin. Jefferson Davis, joka otettiin kiinni pakoretkeltä, sai tosin yhden aikaa istua vankeudessa, mutta päästettiin sitten vapaaksi.
Pohjan ja vapauden voiton hiljaista iloa häiritsi kuitenkin kohta sodan loputtua kauhea tapaus. Abraham Lincoln, joka marraskuussa edellisenä vuonna oli suurella enemmistöllä uudestaan valittu presidentiksi ja aina tarkoin silmin valvonut unionin parasta, sai murhamiehen käden kautta surmansa. Huhtikuun 14 p:nä illalla istui hän ynnä vaimonsa ja muutamain ystäväinsä kanssa teaterissa, kun kesken näytelmää yht'äkkiä muuan mies hiipi heidän loosiinsa ja takaapäin ampui laukauksen revolverista Lincoln'in niskaan. Presidentti kaatui heti tuoliltaan lattialle. Murhaaja hyppäsi alas saliin, sänttäsi ylös näyttämölle ja huusi, kääntyen yleisön puoleen ja murha-asettansa heiluttaen: "Nyt on Etelä kostettu!" Tuossa paikassa oli hän poissa. Kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä. Mutta Lincoln kuoli seuraavana aamuna, tulematta sitä ennen enää ollenkaan tietoihinsa. Murhaaja, muuan raivostunut etelävaltalainen, nimeltään Booth ja näyttelijä ammatiltaan, pääsi pakenemaan Virginiaan, jossa kuitenkin takaa-ajava ratsumiesjoukko hänet saavutti ja ampui kuoliaaksi, hänen yrittäessään vastarintaa.
Myöskin valtiosihteeri Seward tuli samana iltana pahasti haavoitetuksi erään toisen höperön kautta, joka oli tunkeunut hänen kotiinsa häntä murhaamaan. Näistä veritöistä ei kuitenkaan saa suoranaisesti syyttää kapinan johtajia; he eivät olleet ketäkään semmoisiin yllyttäneet. Mutta toiselta puolen täytyy myöntää että he paljon vaikuttivat puoluevimman kasvattamiseen; ja puoluevimma kasvatti murhaajat.
Sodan loputtua hajosivat armeijat, ja kukin palasi jälleen rauhallisiin toimiinsa. Ja mitä ihmeellisintä tässä hajauksessa oli ett'ei mitään häiriöitä syntynyt. Löysää, joutilasta väkeä ei jäänyt mihinkään muiden ihmisten rasitukseksi, vaan kaikille näkyi rikkaassa Amerikassa työtä löytyvän.
Paljon oli tämä sota maksanut sekä varoja että verta. Puhumattakaan niistä dollari-miljaardeista, jotka se oli niellyt, olivat yksistään pohjois-valtiot menettäneet, kuten lasketaan, 275,000 ihmishenkeä, ja Etelästä oli kai myöskin sen reippain nuoriso jäänyt tappotanterelle. Mutta toiselta puolen olivat kuitenkin sodan tulokset äärettömän suuret. Paitsi sitä, että Pohjois-Amerikan Yhdys-Valtain eheys nyt oli lopullisesti voitettu ja saatu turvatuksi, niin oli sama veljes-taistelu myöskin kantanut toisen hedelmän, joka on jaloimpia mitä mikään sota koskaan on tuottanut: Orjuus tuli lakkautetuksi unionin koko alueella. Onneton musta ihmisrotu pääsi vapaaksi vuosisatoja kestäneistä kahleistaan. Olemme jo maininneet Lincolnin julistuksen tammikuun 1 p:ltä 1863. Sitä seurasi helmikuun 3 päivänä 1865, jolloin konfederationi veti viimeisiä henkäyksiään, uusi julistus, joka kerrassaankin teki kaikki orjat Yhdys-Valtain rajojen sisäpuolella vapaiksi ihmisiksi, huolimatta siitä olivatko he kapinoitsijain vai muiden orjia.
Garrisonin ja Phillipsin työ ei ollut hukkaan mennyt. Ja he saivat itse nähdä voittonsa päivän. Mutta, jos näiden abolitionistien harras intoisnus oli ihmisten mielet herättänyt tajuamaan orjalaitoksen sopimattomuutta vapaalle kansalle, niin on kunnia tuon mätähaavan poistamisesta myös suureksi osaksi annettava maltilliselle, mutta valppaalle Abraham Lincolnille, joka julistuksellaan helmikuun 3 p:ltä pystytti itselleen ijäti kestävän muistopatsaan.
Neekeri ja mulatti Yhdys-Valloissa olivat nyt vapaita miehiä, mutta he eivät vielä olleet kansalaisia. Persoonallista vapautta ei enää kenkään voinut heiltä riistää, mutta heidän pääsemistään täydellisiin kansalais-oikeuksiin vastustivat Etelän valkonaamaiset pohatat vielä kynsin hampain. Presidentti Andrew Johnson, joka Lincolnin kuollessa oli, varapresidenttinä ollen, astunut hänen paikalleen, oli itse kotoisin Etelästä, mutta unionisti mielipiteiltään. Hän tahtoi että nuo vasta kukistetut kapinavaltiot heti ja ilman muitta mutkitta julistettaisiin täysin oikeutetuiksi jäsenkunniksi unioniin; mutta kongressi ja sen kanssa Pohjan väestö ei tahtonut niille antaa entisiä oikeuksia, ennenkun ne olisivat selittäneet tunnustavansa valtiosäännön 14 artikkelia, joka, kuten nyt erinäisellä lisäyksellä nimenomaan julistettiin, koskee jokaisen Yhdys-Valtain asukkaan — siis vapautettujen neekerienkin — persoonallisia vapauksia ja oikeuksia. Kunnes nämä valtiot tämän tunnustaisivat, jaettaisiin ne — niin tahtoi kongressi — sotilaspiireihin, joissa unionin hallituksen määräämä käskynhaltia sotaväen avulla suojelisi vapautettuja neekereitä heidän entisten herrainsa kostosta, jota syystä kyllä peljättiin. Kongressi ajoi, huolimatta presidentin kiivaasta vastarinnasta, asiansa perille. Neekeri ja mulatti julistettiin kongressin päätöksellä huhtikuun 8 päivältä 1866 täysin oikeutetuiksi kansalaisiksi; ja "Uudestaan-rakentamisen" työ — kuten tätä Etelän asiain järjestämistointa nimitettiin — rupesi onnistumaan. Presidentti Johnsonin ja kongressin väli oli täll'aikaa jo käynyt niin riitaiseksi, että Johnson vedettiin oikeuteen rikoksesta Yhdys-Valtain lakeja vastaan. Kongressi oli, käyttäen valtiosäännöllistä oikeuttaan, hänen syyttäjänsä, ja presidentti tosin lausuttiin syytöksestä irti, mutta kongressin hyväksymät lait ja hankkeet pysyivät voimassa. Vuonna 1869 erosi Johnson tavallisessa järjestyksessä, ja hänen sijaansa valittiin Ulysses Grant, jonka aikana presidentin ja kongressin väli jälleen vakaantui, koska tämä kelvollinen mies ymmärsi ylläpitää unionin arvoa ja pontevasti turvata mustien oikeuksia Etelässä.
Uudestaan-rakentamisen työ oli onnistunut siihen määrään, että toinen kapinavaltio toisensa perästä tunnusti valtiosäännön 14 artikkelin siinä merkityksessä kuin sille nyt oli annettu, jolloin asianomainen valtio jälleen pääsi täysin oikeutetuksi jäsenkunnaksi unioniin ja siis saattoi uudestaan ruveta omia sisällisiä asioita hoitamaan ilman unionin hallituksen välityksettä. 1871 oli kaikki valtiot jälleen edustettuna kongressissa.
Mutta tätä pitkällistä uudistustyötä häiritsi kuitenkin kaiken aikaa entisten orjaherrain sanomaton viha sitä onnetonta ihmisrotua vastaan, joka nyt ilman omaa vaikutustansa oli saavuttanut yhtäläisen yhteiskunnallisen arvon lain edessä kuin he itse. Vaikka unionin sotaväkeä oli majoitettuna ylt'ympäri Etelää mustien suojelemista varten, tiesivät Etelän ylpeät ylimykset — nuo samat, jotka aina olivat itseään demokraateiksi, kansanvaltaisiksi nimittäneet — keksiä jos joitakin keinoja entisten orja-parkain kiusaamiseksi. Niinpä muodostui salaisia seuroja, joihin kuului valkoisia kansalaisia kaikista ihmisluokista ja jotka ottivat varsinaiseksi työkseen piiskata, rääkätä ja tappaa neekereitä, milloin nämä vain yrittivät käyttämään äänestys-oikeuttansa taikka millä tavalla hyvänsä pyrkimään kilpailuun valko-ihoisten kanssa. Näiden seurojen toimivat jäsenet ratsastivat välin yksitellen, välin parvittain, usein suurissa joukoissa — sekä itse että hevoset verhottuina aaveentapaisiin valepukuihin, niin että näyttivät kauheilta, irvistäviltä kummituksilta — paikasta paikkaan, panemassa käytäntöön hirveän kosto-oikeuden verituomioita semmoisia neekereitä vastaan, jotka uskalsivat käyttää valtiollisia ja yhteiskunnallisia oikeuksiansa taikka asettua valkoisen miehen kilpailijaksi jollakin toimi-alalla. Nämä salaisen kosto-oikeuden palvelussotilaat, "Ku-Klux'it" eli "Ku-Klux-Klan'it", kuten heitä nimitettiin, olivat niin mahtavana voimana Etelässä, että unionin hallituksen asettamat järjestysmiehet usein eivät voineet mitään heitä vastaan. Kosto-oikeus oli "valtiona valtiossa", jota vastustamaan oli varsin vaarallista nousta. "Päähallitus katseli" —sanoo muuan kertoja näiltä ajoilta — "levollisesti asiain menoa, kun onnettomia neekereitä armottomasti ruoskittiin, miehet temmattiin vuoteistansa ja hirtettiin, naiset häväistiin, talot poltettiin." —Ulysses Grantin voimakas käsi vihdoinkin eai nämä hirmutyöt taukoomaan, ja "Ku-Klux'it" hajaantuivat; mutta mitään yleisempää rangaistusta salaisten kosto-seurojen jäsenille ei seurannut, sillä jäsenenä niissä oli melkein joka toinen valko-ihoinen Etelän mies.[18]
Entiset orjat olivat täten kyllä saavuttaneet laissa tunnustetun yhdenvertaisuuden valko-ihoisten kanssa, ja heidän vapaa asemansa oli jotakuinkin turvattu; mutta vapautuksen kautta olivat he itse teossa jääneet oman onnensa nojaan. Mistä saada heille työtä ja jokapäiväistä leipää? Taitamattomat ja tietämättömät kun olivat, oli heille melkein mahdotonta itse pitää huolta itsestään. Siinä aukeni taas entisille abolitionisteille lavea työ-ala, sillä vanhat orjan-isännät kiukuissaan eivät tietysti laisinkaan edistäneet neekerien vaurastumista. Abolitionistit nyt panivat kaikki voimansa liikkeelle, hankkiakseen mustille työtä, toimittaakseen heidän lapsilleen opetusta, antaakseen nälistyneille ruokaa ja alastomille vaatteita. Ja tätä abolitionistien harrastusta on kestänyt meidän päiviimme saakka. Vaikein tehtävä heillä kuitenkin on niiden ennakkoluulojen poistamisessa, jotka valko-ihoisissa yhä vielä melkein entisellä voimallaan vallitsevat mustaa rotua vastaan, joka taas juuri tällä hetkellä näkyy olevan mitä ilkeimmän vihan ja vainon alaisena Pohjois-Amerikan Etelässä. —Painatamme tähän, näiden ja muidenkin Pohjois-Amerikan nykyisten valtiollisten olojen valaisemiseksi, muutamia otteita eräästä Pohjassa ilmestyvästä sanomalehdestä ("Chicago Daily News Record") vuodelta 1892, jonka kuvausten kanssa muutkin viestit pitävät yhtä:
Siitä saakka — lausuu lehti — kuin Etelävaltiot v. 1876 unionin sotaväen poistumisen kautta saivat kätensä vapaiksi, ovat ne yhä kiivaammasti ruvenneet vaatimaan suurempaa erikois-itsenäisyyttä, "home rulea". Amerikan kansa on kallistanut korvansa niille vaatimuksille, joita toinen puoli Etelän väestöstä on tuonut esiin, samalla kun toinen vaikeni tai jätettiin kuulematta milloin vain se joskus uskalsi nostaa ääntänsä. Musta Etelä heitettiin taaskin valkoisen valtaan. Hallituksen ohjakset siirtyivät niiden käsistä, jotka olivat taistelleet unionin kannattamiseksi, niiden haltuun, jotka olivat sitä ankarimmin vastustaneet. Tuo uudestaan vallalle päässyt vanha ylimystö oli pian unohtanut sodan kovat opetukset ja pyrki taasen tarmojensa takaa palauttamaan valko-ihoisten ylivaltaa. Se teki kaikki minkä suinkin voi, musertaakseen vasta vapautettujen mustien rohkeuden ja intoisuuden. Mutta koska kuitenkin pian saatiin kokea ett'ei tämä —niiden valtiosäännön lisäysten tähden, jotka sota oli tuottanut —käynyt päinsä laillisia muotoja noudattamalla, heitettiin lain koneisto kokonaan syrjään ja valta pantiin roskaväen käsiin. Veruke oli kuitenkin keksittävä, kansan silmien sokaisemiseksi ja peljätyn vastarinnan häätämiseksi, — ja niinpä keksittiin tuo syytös, että muka neekerit tekevät väkivaltaa valkoisille naisille. (Tämmöisiä juttuja tietävät itse teossa sanomalehdet varsin usein kertoa.) Ja tämän syytöksen tekevät miehet, jotka itse kehuvat olevansa naisellisen puhtauden suurimpia voittajia ja jotka ovat käyttäneet orja-herrain raakaa valtaa luodakseen maailmaan mulatti-rodun! Pohjan väestölle kerrotaan kuitenkin että neekerit tapetaan hyvistä syistä, että lynch-rangaistus (väestön toimeen-panemat "kuoleman-rangaistukset" eli ihmistapot ilman oikeuden välityksettä taikka päin vastoin tuomio-istuimen tuomiota) on ylläpidettävä, jotta muka neekerien solvaukset valkoisia naisia vastaan saataisiin taukoomaan. — Lehti tekee sitten laskun, jonka mukaan yksistään tänä vuonna (1892) etelävaltioissa lynchattujen neekerien lukumäärä tulee nousemaan noin 400 henkeen, koska vallattomuus viime aikoina on ollut aivan tavattoman hurja; jonka ohessa edellisinä vuosina niin ikään on tällä tavoin tapettu sadottain mustia — kansalaisten kautta niissä valtioissa (lausuu lehti), joiden viranomaiset paljon useammin auttavat ja tukevat murhaajia kuin kokevat kannattaa lakia ja oikeutta. Nyt, niinkuin orjuuden päivinä, pidetään lakia liian kalliina jalokivenä, että sitä saattaisi käyttää mustan miehen hyväksi. Hän on lain ulkopuolella, arvellaan. Jos hän rohkenee käyttää äänestys-oikeuttansa, tulee hän ammutuksi; jos hän lyöpi valkoista miestä, tulee hän ammutuksi; jos hän katselee valkoista naista, tulee hän ammutuksi; jos hän on lainkuuliainen kansalainen, joka hoitaa omia asioitaan ja saavuttaa taitoa jossakin ammatissa, pidetään häntä vaarallisena ja hän tulee ammutuksi. Ei valtioiden eikä unionin lait häntä suojaa. Kun hän lynchataan, ei komenneta sotaväkeä liikkeelle järjestystä ylläpitämään. Jos hän puolustaa itseänsä, kuten äskettäin tapahtui muutamassa paikkakunnassa, niin julistetaan tämä heti piiritystilaan ja sotaväkeä lähetetään paikalle kukistamaan "kapinaa". — Etelän sanomalehdistö on saman lynchauksia toimittavan roskaväen käsissä, jotta harvoin saadaan oikeita tietoja asiain menosta. — Toiselta puolen on sodan loputtua kaikissa etelävaltioissa tuskin viittä valkoista tullut hirtetyksi neekerimurhasta, semmoista pidetään melkein yhtä luvallisena kuin jäniksen-ajoa. Sitä harjoitetaan melkein yhtä reippaasti kuin urheilua, ja kaikki yhteiskunnan luokat ovat siinä yhtä innokkaita. — — Jos neekerit käyttäisivät itsepuolustusta roskaväkeä vastaan, pideltäisiin heitä heti aivain kuin kapinoitsijoita. Paikallis-virastot kääntyvät kuvernöörin puoleen ja tämä unionin hallitukseen, saadakseen aseellista apua, ja aseellinen apu tulee. — Home-rule-järjestelmä ja "valkoisten ylivalta" käypi ajan pitkään uhkaukseksi, vaaraksi, eikä ainoastaan neekereille, vaan koko unionille, kansalliselle rauhalle. Kun lukuisa roskaväkijoukko maaliskuussa 1891 murtausi sisään New Orleansin vankilaan, hinasi sieltä ulos ja murhasi 11 Italialaista, valtasi pelko ja kauhistus koko sivistyneen maailman. Kolme noista onnettomista oli Italian alamaisia, ja heitä tietysti suojeli voimakkaimmat kansainväliset säädännöt. Siitä huolimatta eivät New Orleansin viranomaiset vanginneet ainoatakaan henkilöä murhaajista. Ja kun unionin hallitus tulee väliin, käskee Louisianan kuvernööri halveksivalla ylpeydellä sen vain pitämään huolta omista asioistaan. Louisianan hallitus kieltäytyi antamasta minkään-moista korvausta, ja unionin hallitus sai maksaa vahingot. Semmoisia ovat home-rule-järjestelmän hedelmät. Vuotta myöhemmin tehtiin Memphisissä Tennesseen valtiossa vielä inhoittavampi hirmutyö. Kolme kunniassa pidettyä ja hyvin toimeen-tulevaa neekeriä pitivät kauppaa muutamassa esikaupungissa ja kilpailivat sen kautta erään valkoisen miehen kanssa. Tämä päätti karkoittaa heidät väkivallalla pois. Myöhään muuanna iltana tuli hän paikalle, muassaan joukko valepukuisia polisipalvelijoita. Tappelu alkoi, neekerit ampuivat, ja pari hyökkääjistä sai surmansa. Silloin otettiin neekerit väkivoimalla kiinni ja vietiin vankeuteen; mutta joukko roskaväkeä mursi auki vankilan portit ja lynchautti vangit. Kolme muuta neekeriä, jotka olivat joutuneet sekaantumaan tähän epäjärjestykseen, tuomittiin vankeuteen 5-15 vuodeksi. — Vähän jälestäpäin syytettiin muuanta neekeriä Arkansasissa väkivallan-teosta naista vastaan. Roskajoukko sitoi hänet puuhun; nahka nyljettiin ruumiista, ja se nainen, joka oli häntä syyttänyt, sytytti itse rovion. Tuskin sitä päivää enää menee, jona ei sanomalehdet tietäisi kertoa jostakin lynchauksesta etelävaltioissa. Ne sanomalehtimiehet, jotka niitä kertovat, ovat usein itse ottaneet niihin osaa. He ovat roskaväen omia lapsia ja pitävät sen puolta. Eivätkä he uskaltaisikaan panna vastalausettaan, sillä silloin olisi heidän oma nahkansa vaarassa. Sananvapautta ei enää ole Etelässä olemassa. Pari vuotta takaperin lähetti muuan Cincinnatin sanomalehti kirjeenvaihtajan Mississippin valtioon. Heti kun hänen toimensa tuli tietyksi, kivitti hänet roskaväki kuoliaaksi ja viskasi ruumiin erääsen luolaan. Ainoastaan muutamia päiviä sitten lakkautettiin "Vapaa Sana" niminen sanomalehti Memphisissä sen tähden, että se piti mustien puolta. Sen naispuolinen toimittaja, Iida B. Wens, ja hänen kirjanpainajansa karkoitettiin pois kaupungista. Joukko kaupungin paraimpia porvareita kokoontui puuvilla-pörssi-taloon ja julisti tuon kuuluisaksi tulleen tuomion. —
Niin kuuluu Chicago-lehden synkkä kuvaus. Ja vaikka se olisikin hieman liioiteltua, osoittaa yhä eleillä oleva rotuviha, joka ei hevillä näy olevan poistettavissa, että Etelän valkoisilla asukkailla ei vielä ole mitään selvää käsitystä vapaudesta eikä edes siitä erikois-itsenäisyydestä, "home rule'sta", jonka asiaa he etupäässä ovat kannattavinansa. Nuo julmat vainotyöt mustaa väestöä vastaan muistuttavat vielä liian paljon Ku-Klux'ien ajasta, voidakseen oikeuttaa sitä valtiollista itsehallintoa, jota valkoinen Etelä niin kovalla kaipauksella halajaa, — todistavat että päin vastoin ainoastaan lujennettu unioni-valta on kykenevä kasvattamaan varsinaista vapautta, todistavat että ainoastaan valistunut republikaaninen Pohja itse teossa yksinään kannattaa sitä kansallista ja persoonallista vapautta, jolle Yhdys-Valtain valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä aikoinaan rakennettiin.
Aikoja tietysti vielä kuluu, ennenkun tämä Pohjan kasvatustoimi Etelässä on täytetty, ja jos ennen tarvittiin ankarat herätyshuudot orjuuden abolitionisteilta, ennenkun se vihdoinkin saatiin poistetuksi, niin tarvitaan vielä yhtä ankara kasvatus rotuvihan abolitionisteilta, ennenkun tämä Etelästä poistuu, tarvitaan, kuten mainitsimme, myöskin ja etupäässä lujennettua unionivaltaa, joka kykenee tukemaan jokaisen rehellisen kansalaisen, siis neekerinkin, syntyperäisiä oikeuksia. Mutta vaikka oikea vapauden-käsite täten ei vielä ole päässyt juurtumaan Etelän valkoiseen väestöön, on kuitenkin vapauden-aate semmoisenaan melkein väestön tietämättä monessa suhteessa jo vaikuttanut kasvattavasti siihen ja sitä itse teossa hyödyttänyt. Niinpä ovat nuo samat vanhat orjaherrat saaneet kokea ett'ei orjatyö olekkaan niin kannattavaa ja tuottavaa kuin he aikoinaan olivat luulleet. Orjatyö oli itse teossa tehnyt Etelän köyhäksi; se tuli yltäkyllin näkyviin kansalais-sodassa, ja tämän perästä oli Etelän taloudellinen tila aivan häviö-kannalla. Mutta sittenkun orjat kasvimailla vaihdettiin vapaisin työläisiin, joista jo tähän aikaan enemmän kuin puolet ovat valko-ihoisia, niin on kasvimaan-viljelys ruvennut kannattamaan monta vertaa paremmin kuin ennen. Vapaa työ on tehnyt Etelän rikkaaksi. Ennen oli sillä teollisuutta tuskin nimeksikään, nyt on ainakin päästy varsin kauniisen alkuun; sen kivennäis-aarteita kaivetaan yhä enemmän ylös maan piiloittavasta povesta, ja erittäinkin rautateollisuudessa kilpailee se jo itse Pohjan kanssa. Asian laita on se, että Etelän valkoinen väestö on, siitä asti kuin sen itse täytyi ryhtyä työhön, oppinut antamaan arvoa tälle ja kunnioittamaan työntekijää. Ennen aikaan sama väestö sydämensä pohjasta halveksi tuota mustaa rotua, joka ei saanut muuta tehdä kuin työtä, sill'aikaa kuin valkoinen mies pysyi kaukana kaikesta tosi-työstä; mutta nyt on tuo entinen halveksiminen ruvennut muuttumaan sanomattomaksi vihaksi, koska neekeri uskaltaa työssä kilpailla valko-ihoisen kanssa. Ja vihan astuminen halveksimisen sijaan on jo muuntumista parempaan päin — vieläpä molemmin puolin. Parempi vihata kuin halveksia, parempi olla vihattuna kuin halveksittuna.
Mitä muuten tulee Pohjois-Amerikan kehitykseen kansalaissodan loputtua, niin on meidän ensiksikin huomauttaminen että republikaaneilla eli tasavaltalaisilla melkein kaiken aikaa[19] — tähän päivään saakka — ainakin näennäisesti on ollut valta käsissään, mutta unionin hallituksen on tietysti täytynyt, muutenkin tarkoin noudattamalla valtiosääntöä, rajoittaa valtansa käyttämistä asiainhaarain mukaan ja etenkin pitää silmällä Etelän omituisia oloja, jotka vielä niin melkoisesti pidättävät vapaampaa edistymistä. Republikaanisen puolueen sisällinen politiiki muuten on yhä edelleen kannattanut samaa ankaraa suojelustulli-järjestelmää, joka on ollut vallalla aina vapaussodasta asti. Ulkopolitiikissa noudatettiin, kansalais-sodan loputtua, pontevalla voimalla Monroe-oppia Ranskan keisarikuntaa vastaan, joka pakoitettiin vetämään pois voimansa Mexikosta, missä Napoleon III:n sinne toimittama keisari Maximilian sai surkean surmansa; ja sovintotuomio Genèvessä, — joka tuomitsi Englannin maksamaan runsaat korvaukset niistä vahingoista, joita "Alabama" ja muut Englannissa varustetut Etelän kaapparilaivat olivat tuottaneet Amerikan kaupalle — oli myöskin suuri voitto unionin hallitukselle.
Jo vuonna 1858 oli nuori territorio Minnesota Ylä-Järven (Lake Superior'in) länsirannalla ja Mississippin latvoilla otettu valtioksi unioniin. Sitä seurasi v. 1859 Oregon Tyvenen Meren rannikolla; v. 1863 Länsi-Virginia, vanhasta Virginiasta lohkaistu alue vuorten länsipuolella; v. 1864 hopearikas Nevada, Californian naapurimaa; v. 1867 Nebraska, ruoho-aavikko-valtio Iowan länsipuolella; v. 1876 kaivosvaltio Colorado Utah'n ja Kansas'in välillä. Viimeisten kahden vuosikymmenen kuluessa on kokonaista kuusi valtiota lisäksi tullut: Pohjois- ja Etelä-Dakota Minnesotasta länteenpäin Missouri-tasankojen luoteis-kulmassa, Montana, Wyoming, Idaho, Dakotan ja Oregonin välisellä suurella ylängöllä, sekä Washington, Oregonista pohjoseen Tyvenen Meren rannikolla.
Territorioina ovat vielä: Utah, joka omituisten olojensa vuoksi ei ole päässyt valtioksi, Arizona ja Uusi Mexiko, joilla ei vielä ole tarpeeksi asti asukkaita unionin jäsenkunniksi päästäkseen, sekä indiaanilainen territorio Oclohama, jonka ikivanha väestö juuri kansallisuutensa tähden on suljettu pois siitä kansalais-oikeudesta, minkä maahan tuotu musta rotu on saavuttanut. Oclohaman indiaanit ovat kuitenkin osaksi taipuneet maanviljelykseen, mutta — ei auta! Amerikan alkuväestö on, kun onkin, tuomittu vieraaksi isiensä maassa — ja tässä matoisessa maailmassa, josta sille on ikuinen matkapassi annettu.
Kansalais-oikeuksia eivät myöskään ole saaneet Amerikaan syöpyneet Kiinalaiset, joita Californiassa ja muissa Tyvenen Meren valtioissa on 1 miljoonan paikoille. He työskentelevät hyvin vähällä päiväpaikalla ja kiusaavat siten valkoista työväestöä.
V. 1868 ostivat Yhdys-Vallat Venäjältä suuren Aljashka nimisen niemimaan Beringin salmella.
Täten on Yhdys-Valtain alue kasvamistaan kasvanut ja täyttää nyt äärettömän alan valtamerestä valtamereen, joita meidän päivinämme suurenmoiset Pacific-rautatiet yhdistävät, niin että tuon suunnattoman pitkän matkan, johon muinoin meni vuosikausi, nyt kulkee yhdessä viikossa. Yhdys-Valtain aluetta risteilevät muutenkin rautatiet paikasta paikkaan, joten Pohjois-Amerika kulkuneuvojen puolesta kenties on paraimmin varustettu maa maailmassa, kun samalla ottaa lukuun nuo monet ja valtavat vesistöt, joiden virtoja ja laineita tuhansittain höyrylaivoja halkailee.
Pohjois-Amerikan maanviljelys — kokonaisuudessaan käsitettynä — on meidän päivinämme jo niin mahtavalla kannalla, että sille tuskin enää Vanha maailma vertoja vetää; ja päivä päivältä lavenee viljeltyjen turpeiden ala, jonka ohessa itse viljelys-keinot yhä edistyvät. Amerikan maanviljelijä, "farmari", on sivistynyt mies, on tavallisesti lähtenyt samasta kodista ja saanut saman koulu-opetuksen kuin tehtailija, asianajaja, lääkäri. Hän ymmärtää sentähden asiansa ja tietää käyttää hyväkseen sekä keksintöjä että ajan-suhtia. Koko maailman maantuotteista antaa Pohjois-Amerika yksinään viidennen osan. Omituista sen maanviljelykselle on muuten se suuri arvo, joka on työllä itse maan suhteen, ja se lavea käytäntö, jonka tämän johdosta koneet ovat saaneet, koska ihmisvoima on kallista.
Teollisuudessa on viime sadan-vuoden edistys antanut vieläkin huomattavammat tulokset. Ennen vallankumousta oli Amerikassa teollisuutta tuskin nimeksikään. Englanti oli sen ehkäissyt. Nyt on Yhdys-Valtain teollisuus tuotantonsa arvon puolesta mahtavin maailmassa ja voitti v. 1886 tässä suhteessa Englannin teollisuuden 130 punta-miljoonalla. Ja mahdotonta on laskea niiden aarteiden arvo, jotka piileilevät Uuden maailman kultaisessa, hopeisessa ja kivihiilipovessa.
Kauppa ja merenkulku on niinikään edistynyt jättiläisaskeleilla, ja suuria kauppakaupunkeja kohoaa meidän päivinämme semmoisiltakin sisämaan seuduilta, jotka vielä muutamia vuosikymmeniä sitten olivat melkein täydellisinä erämaina. Semmoisia ovat esim. Omaha Kansasissa, keskisen Pacific-rautatien lähtöpaikka, Denver Coloradossa, S:t Paul ja Minneapolis jauhorikkaassa Minnesotassa, puhumattakaan kultaisen Californian kirjavasta San Franciscosta ja "Lännen ruhtinattaresta", millioona-kaupungista Chicago'sta Michigan-järven rannalla. Chicagoa, niin uusi kuin se onkin (1830-luvun alussa vielä ainoastaan vähäpätöinen "hirsilinna" indiaani-kauppaa varten) pidetään nyt jo Amerikan toisena kaupunkina väkilukunsa ja liikkeensä puolesta. New York on ensimäinen, vanha Filadelfia kolmas.
Kirjallisen elämän ja hienomman sivistyksen pääpaikkana sitä vastoin on pidettävä puritanien, Otis'in ja Phillips'in kaupunki, kunnianarvoisa vanha Boston. Aivan sen lähellä, ainoastaan kappaleen matkaa itse kaupungista, Cambridgessä, vaikuttaa myöskin Amerikan vanhin yliopisto, kuuluisa Harvard, joka vetää vertoja Euroopan mainioimmille yliopistoille ja vielä toimii jokseenkin samojen kaavojen mukaan kuin nämä. Samaan malliin perustettuja ovat myöskin Filadelfian "Yale college", "Columbia" New Yorkissa ja John Hopkins'in yliopisto Baltimoressa. Muuten ovat Amerikan "yliopistot", joita tätä nykyä on koko 370 kappaletta, suurimmaksi osaksi ainoastaan pappisseminaareja eri uskontokuntia varten taikka vain ylempiä kouluja. — Ylipäätään pidetään Amerikassa aivan erinomaista huolta opetuksesta, jota varten on olemassa oppilaitoksia ylt'ympäri unionia, kaukaisimmassakin kolkassa. Ja näissä kaikissa on opetus vapaa, maksuton. Kunnat, valtiot ja unioni niitä lämpimällä kädellä hoimivat; ne ovat kansan rakkaimmat laitokset, ja kansan lapset ja nuoriso niitä käyttävät ahkerammasti kuin missään muualla maailmassa. Tämänpä tähden onkin sivistys, ell'ei kohta aivan syvätietoinen, kuitenkin ihmeteltävän laajalle levinnyt, on levinnyt kaikkiin kansankerroksiin, s.o. jokaisen työ-alan väestöön. Mutta niinpä harrastaakin Amerikalainen yleisiä asioita sammumattomalla innolla, ja hänen, niin sanoaksemme, hartautensa tässä kohden on sitä suurempi, koska hän itse yhtä hyvin kuin kukaan toinen on näitä asioita ohjaamassa, on vapaa kansalainen tämän sanan kauniimmassa merkityksessä. Aatteiden leviämisestä pitävät huolta — paitsi nyt koulut — myöskin saarnastuolit ja sanomalehdet. Ensimäiset yhteiskunnat Pohjois-Amerikassa rakennettiin uskonnolliselle perustukselle ja silläpä ne suureksi osaksi vieläkin lepäävät. Puritaanit, episkopaalit, presbyteriaanit, metodistit, katolilaisuus ja luterilaisuus ovat painaneet ja painavat yhä vielä henkisen leimansa asianomaisen kansalaisen koko katsantotapaan ja harrastuttavat häntä hengelliseen kunta-elämään, josta hän viepi sielunsa virkistyneen sisällön ulos maallisen elämän toimi-aloille. Se on kuitenkin huomattava ja aina muistettava, että Pohjois-Amerikassa valtiolla ei ole niin mitään tekemistä minkään uskonnollisen seurakunnan kanssa, että siis mitään valtiokirkkoa ei ole eikä saa olla olemassa, ja että seurakunnat itse sekä valitsevat että palkkaavat pappinsa. Mutta tämä uskonnollinen vapaus juuri on suuressa määrässä vaikuttanut myöskin valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen vapauteen. — Sanomalehtien merkitys niin vapaassa maassa kuin Amerikassa on tietysti äärettömän suuri, ja niitä luetaankin enemmän kuin missään muualla maailmassa. Tuskinpa lienee sitä kauppalanalkuakaan Lännen perimmäisissä nurkissa, jolla ei olisi omaa sanomalehteänsä paikkakunnan erinäisiä tarpeita varten; ja suurten kaupunkien jättiläislehdet, jotka pohtivat kaikkia ajan kysymyksiä ja leimauksen nopeudella lennättävät mitä kaukaisimpiakin tiedonantoja ylt'ympäri valtakuntaa, ovat joka miehen käsissä.
Pohjois-Amerikan kirjallisuus on rikas, vaikka verraten nuori. Ennen siirtomaiden vapautusta tuotiin melkein jokainen kirja Englannista; mutta tämän vuosisadan alusta astuu esiin kotimaisia kirjailijoita toinen toisensa perästä ja hyvällä menestyksellä. Ensimäinen tunnetumpi runoilija, Bryant, laski laulunsa ilmoille 1820-luvulla, jolloin myös ilmestyivät Fenimore Cooper'in miellyttävät kertomukset uutisasukasten elämästä silloisessa Lännessä ja Washington Irving'in terävän kynän hienosti piirretyt kuvaelmat. Myöhemmistä kauno-kirjailijoista on erittäinkin muistettava isänmaallinen runoilija Longfellow. Historioitsijoita ovat: Prescott, joka on kirjoittanut Mexikon ja Perun valloituksista; Bancroft, joka laveassa teoksessa on kuvaellut isänmaansa, Yhdys-Valtain, vaiheet; Lothrop-Motley, Euroopan Alankomaiden vapaussodan historioitsija. — Tässä nyt puhumattakaan meidän päiviemme lukuisista tiedemiehistä ja kirjailijoista. Se vain olkoon lopuksi lausuttu, että samate kuin tiedon-halu Amerikan kansassa on erinomattain suuri, samate myös on se kasvattanut henkiä, jotka osaavat sen tarpeita tyydyttää ja kunnialla vetävät vertoja Vanhan maailman henkisen liikkeen kannattajille.
Amerikan sivistyksen kannattajana on kuitenkin vielä, eikä suinkaan viimeisessä sijassa, itse valtiollinen elämä, johon Amerikalainen aikaisin perehtyy. Hänen oma kotikuntansa, jonka asioita hän kiivasti harrastaa, on ensimäisenä asteena kansalaisen yhteiskunnallisessa kasvatuksessa; sitten seuraa oma erikois-valtio, jota hän pitää pienenä isänmaanaan, ja viimein unioni, tuo suuri, yhteinen, mutta korkein isänmaa, jonka terveyden vallassa osien terveys ja menestys on. Amerikan valtiollisessa elämässä tosin on monta varjopuolta, niinkuin esim. puolue-lahjomiset ja ammatti-politikoitsijat; mutta tämän ulkokuoren alla piilee kuitenkin itse teossa valtava vapauden-rakkaus, ja sehän antaa jokaiselle ihmiselämälle niin suuren arvon. Kysymys on vain siinä, millä tavoin tämä maailman mahtavin aate vihdoinkin on paraiten toteutuva.