— Taistellen ja peräytyen, niinkuin jo sanoin, tapasi hän takanansa kellarin portaat, ja kun ovi oli auki, tempasi hän avaimen mukaansa, ja sulkeutui kellarin sisään. Kun pidettiin hänen nyt olevan varmassa paikassa, jätettiin hänet rauhaan.
— Vai niin sanoi d'Artagnan häntä ei siis tahdottu tappaa, hänet tahdottiin vaan vangita.
— Hänetkö vangita, armollinen herra? hän vangitsi itse itsensä, sen vannon. Sitä ennen oli hän toimittanut raskaan työn, yksi mies oli hengetönnä, kaksi pahasti haavoitettuna. Kuolleen ja haavoitetut veivät heidän toverinsa, enkä ole sen jälkeen kuullut puhuttavan enempää toisista kuin toisistakaan. Minä itse menin toinnuttuani maaherran luokse, jolle kerroin koko tapauksen ja kysyin, miten minun oli menetteleminen vangin suhteen. Mutta maaherra oli kuin pilvistä pudonnut, hän sanoi minulle ett'ei hän tiennyt koko asiasta yhtään mitään, ja että ne käskyt, joita minä olin saanut, eivät tulleet häneltä, ja että jos minä kovaksi onneksi sanoisin kelle hyvänsä että hänellä oli mitään osallisuutta tähän kähäkkään, hän hirttäisi minut. Siitä näkyy että minä olin erhetyksissä, että minä olin vanginnut väärän miehen ja että oikea oli päässyt pakoon.
— Mutta Athos? ärjyi d'Artagnan, jonka kärsimättömyys yhä kasvoi siitä tiedosta, että viranomaiset olivat jättäneet koko asian unhotuksiin. Mihin Athos on joutunut?
— Kun minulla oli kiire korjata vangittua vastaan tekemäni vääryydet, jatkoi isäntä, lähdin minä avaamaan kellarin ovea, päästäkseni hänet vapauteensa. Ah, armollinen herra, hän ei ollut enää ihminen, hän oli paholainen. Kun otin puheeksi vapauttamisen, sanoi hän että se vaan oli paula, johon häntä tahdottiin houkutella ja että hän ennen lähtemistänsä ulos aikoi asettaa ehtonsa. Minä sanoin hänelle hyvin nöyrästi, että minä kyllä selvästi näin, mihin pahaan pulaan olin itseni saattanut käydessäni Hänen Majesteettinsa muskettisoturin kimppuun, ja että minä olin valmis alistumaan hänen ehtoihinsa.
— Ensiksi, sanoi hän, tahdon, että palvelijani päästetään luokseni täysissä aseissa.
— Tämä käsky täytettiin kiireimmän kautta; sillä ymmärrättehän, armollinen herra, että me olimme taipuvaiset tekemään kaikki mitä teidän ystävänne halusi. Herra Grimaud (hän sanoi nimensä, vaikka hän ei paljoa puhu); herra Grimaud laskeutui siis kellariin, niin haavoitettuna kuin olikin; sittenkuin herra oli saanut palvelijansa luokseen, pönkitti hän oven uudestaan ja käski meidän pysyä huoneissamme.
— Mutta sanokaa nyt jo vihdoin, huusi d'Artagnan, missä hän nyt on? missä on Athos?
— Kellarissa, armollinen herra.
— Kuinka, onneton, oletteko pitäneet häntä kellarissa siitä saakka?
— Hyvä Isä! Emme, herra. Mekö pitäneet häntä kellarissa! Te ette siis tiedä, mitä hän tekee siellä kellarissa? Ah, jos te voisitte saada hänet tulemaan sieltä ulos, olisin minä kiitollinen teille koko elämäni ajan ja palvelisin teitä kuin suojeluspyhää.
— Hän on siis siellä? minä tapaan hänet siis sieltä?
— Tietysti, sillä hän on äkäytynyt olemaan siellä. Kerran koettelin minä kahden palvelijani kanssa pyrkiä kellariin, mutta hän yltyi ankaraan raivoon. Ja sieltä kuului semmoista ääntä kuin olisi ladattu pyssyjä ja pistooleja. Kysyttyämme, mikä oli heidän aikomuksensa vastattiin sieltä että heillä oli neljäkymmentä laukausta varalla, ja että he ampuisivat ne aivan viimeiseen asti, ennenkuin sallisivat kenenkään astua askeltakaan kellariin. Sitten valitin minä maaherralle, vaan hän vastasi, että se oli minulle aivan paraiksi, mitäs minä muka menin loukkamaan kunnianarvoisia herroja, jotka tulivat majailemaan luokseni.
— Niinkö että siitä ajasta saakka? ... kysyi d'Artagnan voimatta pidättyä nauramasta isännän surkealle muodolle.
— Niin että siitä ajasta saakka, hyvä herra, jatkoi isäntä-parka, on meidän elämämme mitä kurjinta olla voipi; sillä ymmärrättehän että kaikki meidän ruoka- ja juomavaramme ovat kellarissa: siellä ovat meidän pulloviinit ja tynnöriviinit, oluet, öljyt, maustimet, silavat ja makkarat; ja kun me olemme estetyt pääsemästä sinne, täytyy meidän kieltäytyä antamasta matkustajille juomaa ja ruokaa, joten meidän ravintolamme saa joka päivä suuria vahingoita. Jos teidän ystävänne pysyy vielä viikon kellarissani, joudumme me vallan häviöön.
— Ja se on aivan oikein, hupsu! Eikö meidän ulkomuodostamme kyllä näkynyt, että me olimme ylhäistä väkeä, emmekä mitään vääristelijöitä, eikö?
— Kyllä, te olette oikeassa, armollinen herra, sanoi isäntä. Mutta kuulkaas, kuulkaas, miten hän taas elämöi.
— Varmaankin on häntä menty häiritsemään, sanoi d'Artagnan.
— Mutta täytyyhän häntä häiritä, huudahti isäntä; meille tuli juuri kaksi englantilaista herraa.
— No entäpäs sitten?
— Niin no, englantilaiset juovat mielellään hyvää viiniä, niinkuin tiedätte, armollinen herra; nämä ovat pyytäneet kaikkein parasta. Vaimoni on sen vuoksi anonut herra Athokselta lupaa päästä kellariin, tyydyttääkseen noita herroja; mutta hän on tapansa mukaan kieltänyt. Oi, voi, nythän meteli käy kahta kauheammaksi.
D'Artagnan kuuli todellakin suurta melua kellarin puolelta; hän nousi istuviltaan ja lähti, isäntä etunenässä käsiänsä väännellen, Planchet perässä muskettiansa pidellen, metelipaikkaa kohden.
Nuo molemmat äskentulleet herrat olivat suutuksissaan, he olivat kulkeneet pitkän matkan ja olivat sekä nälissään että janoissaan.
— Mutta sehän on hirmuvaltaa, lausuivat he hyvällä ranskankielellä, vaikka vieraalla äännöstavalla, että tuo hullu herrasmies ei tahdo antaa noiden kelpo ihmisten käyttää viinejänsä. Mitäs muuta, me menemme särkemään oven, ja jos hän on liian rajupäinen niin me tapamme hänet.
— Siivolla, hyvät herrat! sanoi d'Artagnan vetäen pistoolinsa vyöstään; te ette tapa ketään, jos suvaitsette.
— Hyvä, hyvä, kuului oven takana Athoksen levollinen ääni, antaa noiden suurisuisten pöyhkeilijöiden tulla vaan, niin nähdäänpähän.
Niin urhoollisilta kuin näyttivätkin, rupesivat molemmat englantilaiset katselemaan epäillen toisiinsa; olisi voinut sanoa kellarissa olevan yhden noita nälkiintyneitä peikkoja, kansansatujen jättiläissankareita, joiden luolaan ei kukaan rankaisematta tunkeudu.
Syntyi hetkinen hiljaisuutta; mutta viimein englantilaiset häpesivät peräytyä ja kiukkuisin heistä laskeutui viisi kuusi astinta portaita ja potkaisi ovea niin että olisi luullut muurin murtuvan.
— Planchet, sanoi d'Artagnan varustaen pistoolinsa kuntoon, minä otan kohdalleni tämän täällä ylhäällä, pidä sinä huoli tuosta tuolla alhaalla. Aa, herrat, vai tahdotte te tappelua, no, olkoon menneeksi, kyllä sitä saatte!
— Luulenpa kuulevani d'Artagnan'in äänen, huudahti Athos kuni maan alta.
— Niin oikein, sanoi d'Artagnan huutaen hänkin vuorostaan, se minä olenkin, ystäväni.
— Ahaa, hyvä on, sanoi Athos, kyllä me heidät opetamme, nuo ovensärkijät.
Englantilaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, mutta he olivat kahden tulen välissä; he empivät vielä hieman; mutta, niinkuin äskenkin, ylpeys voitti ja toinen potkaus tärähdytti ovea melkein särkymään asti.
— Väisty tieltä, d'Artagnan, väisty tieltä, huudahti Athos, väisty tieltä, minä ammun.
— Herrat! lausui d'Artagnan, joka aina mietti asiat tarkoilleen, herrat, ajatelkaahan hiukkanen! Malta, Athos! Te, herrat, puututte nyt pahaan asiaan ja teidät pistellään seulaksi. Palvelijani ja minä ammumme teihin kolme laukausta ja kellarista saatte saman verran; siihen lisäksi on meillä vielä miekat, jota, olkaa varmat siitä, minä ja ystäväni käytämme jotakuinkin. Antakaa minun selvittää teidän asianne ja omani. Te saatte kohta juotavaa, sen vakuutan kunniasanallani.
— Jos sitä on jälellä, kuului Athoksen pilkallinen ääni.
Ravintolan isäntä tunsi kylmän hien virtaavan pitkin selkärankaansa.
— Kuinka, josko sitä on jälellä! mutisi hän.
— Mitä hiisiä! totta kai sitä jälellä on, vakuutti d'Artagnan; olkaa huoleti, eivät he teiltä ole toki koko kellaria tyhjentäneet. Herrat, pistäkää miekkanne tuppeen.
— Kyllä, mutta pankaa tekin pistoolinne tuppeen.
— Aivan mielelläni.
Ja d'Artagnan näytti esimerkkiä. Sitten kääntyi hän Planchet'in puoleen, ja käski hänen laskemaan pois muskettinsa.
Englantilaiset pistivät muristen miekat tuppeen. Heille kerrottiin Athoksen vangitsemisjuttu. Ja kun he olivat kelpo aatelismiehiä, myönsivät he isännän tehneen väärin.
— Nyt, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, menkää huoneesenne, niin kymmenen minuutin perästä, sen takaan, tuodaan teille kaikkea mitä haluatte.
Englantilaiset kumarsivat ja menivät.
— Nyt kun minä olen yksin, Athos veikkoseni, sanoi d'Artagnan, avaa minulle ovi.
— Heti paikalla, sanoi Athos.
Silloin kuului jyskettä ja jyryä, pönkät ja salvat romahtivat näet alas; hetkisen perästä ovi lensi auki ja Athoksen kalpeat kasvot ilmaantuivat näkyviin.
D'Artagnan heittäytyi hänen kaulaansa ja syleili häntä hellästi; sitten tahtoi hän vetää hänet ulos kosteasta olinpaikastansa, ja silloin huomasi hän vasta että Athos horjui.
— Oletko haavoitettu? kysyi d'Artagnan.
— Minäkö! en millään muotoa; minä olen vaan ihan juovuksissa, siinä kaikki, eikä koskaan kukaan ole niin paljo koettanut siihen tilaan päästäksensä. Saakeli soikoon, olenpa varmaankin osaltani tyhjentänyt sata viisikymmentä pulloa.
— Herra armahtakoon! huudahti isäntä, jos palvelija on juonut puolenkaan verran mitä hänen herransa, olen minä hävinnyt mies.
— Grimaud on palvellut ylhäisissä paikoissa, eikä hän siis ole ruvennut semmoisiin tapoihin kuin minä; hän on juonut vaan tynnöreistä; malttakaas, minä luulen hänen unhottaneen panna tynnörintapin kiini. Kuuletteko kuinka siellä lorisee!
D'Artagnan purskahti nauruun, joka muutti isännän vilunväristyksen kuumaksi poltteeksi.
Samalla näkyi Grimaud vuorostaan herransa takana musketti olalla, pää huojuvana niinkuin Rubens'in taulujen juopuneilla satiireilla. Hän oli edestä ja takaa märkänä rasvaisesta nesteestä, jonka isäntä tunsi parhaaksi oliiviöljyksensä.
Seurue kulki salin lävitse ja sijoittui ravintolan parhaasen huoneesen, jonka d'Artagnan pyytämättä anasti huostaansa.
Sillä aikaa isäntä vaimoineen syöksyi lyhti kädessä kellariin, joka heiltä niin kauvan oli ollut suljettuna ja jossa heitä odotti kauhea sekasorto.
Parhaat ruokatavarat oli syöty, lihoista oli vaan jälellä luut, joita uiksenteli viinilätäkössä kellarin permannolla, pullojen kappaleita ja lasin möyhyä oli eräs nurkka täynnä, erään tynnörin tappi oli jäänyt auki, ja tynnöri oli juuri kuiviin vuotamaisillaan. Hävitys ja kuolema vallitsi ylt'yleensä niinkuin sotakentällä. Viidestäkymmenestä makkarasta oli tuskin kymmentä jälellä.
Isännän ja emännän valitukset ja voivotukset kaikuivat kellarissa niin että itse d'Artagnan tuli siitä liikutetuksi. Mutta Athos ei edes kääntänyt päätänsäkään sinne päin.
Mutta tuskaa seurasi raivo. Isäntä tempasi paistinvartaan ja syöksi epätoivoissaan siihen huoneesen jonne molemmat ystävykset olivat vetäytyneet.
— Viiniä! sanoi Athos nähdessään isännän.
— Viiniä! huudahti isäntä hämmästyneenä, mutta olettehan te juoneet sitä minulta enemmän kuin sadan pistole'n edestä: nyt olen hävinnyt, kadotettu, mitätön mies!
— Pah! sanoi Athos, meillä on yhä jano.
— Jos edes olisitte tyytyneet juomiseen; vaan kun säritte kaikki pullotkin.
— Te sysäsitte minut erääsen kasaan, joka romahti kumoon. Oma syynne.
— Kaikki öljyni on mennyttä!
— Öljy on hyvää haava-palsamia ja Grimaud-paran täytyi kai hoidella niitä haavojaan, mitä olitte häneen iskeneet.
— Kaikki makkarat syöty!
— Kellarissa on äärettömän paljo rottia.
— Teidän tulee maksaa minulle kaikki, huusi isäntä vimmassaan.
— Kolminkertainen konna! sanoi Athos nousten jaloilleen; mutta hän putosi heti takaisin istuvilleen, semmoiset olivat hänen voimansa. D'Artagnan kiiruhti hänelle avuksi ja kohotti ratsupiiskansa.
Isäntä peräytyi askeleen ja rupesi itkeä ulvomaan.
— Tämä opettaa teitä, sanoi d'Artagnan, kohtelemaan paremmin vieraita, joita hyvät henget teille lähettävät.
— Hyvät henget! sanokaa pirut!
— Hyvä ystävä, sanoi d'Artagnan, jos te särette korviamme ulvonnallanne, sulkeudumme me kaikin neljän teidän kellariinne, niin saadaan nähdä onko hävitys siellä todella niin suuri kuin te sanotte.
— No niin, hyvät herrat, sanoi isäntä, minä olen väärässä, sen tunnustan, mutta onhan armo kaikilla syntisillä; te olette herroja ja minä olen köyhä ravintolan isäntä, säälikäähän toki minua.
— Ahaa, jos rupeat sillä tavoin puhumaan, sanoi Athos, säret minulta sydämmen ja kyyneleet alkavat juosta silmistäni niinkuin äsken viini tynnöreistäsi. Ei sitä olla niin pirullisia kuin näyttää. Maltappas, tule tänne niin jutelkaamme hieman.
Isäntä lähestyi arasti.
— Tule tänne vaan, elä pelkää, jatkoi Athos. Silloinkuin rupesin sinulle maksamaan, laskin kukkaroni pöydälle.
— Niin teitte, armollinen herra.
— Siinä kukkarossa oli kuusikymmentä pistole'a, missä on se nyt?
— Se toimitettiin kansliaan, armollinen herra: luultiin sen sisältävän väärää rahaa.
— No niin, hanki takaisin kukkaro, ja ota ne kuusikymmentä pistole'a.
— Mutta, armollinen herra, kanslia ei anna takaisin enää mitä se on saanut käsiinsä. Jos se olisi ollut väärää rahaa, silloin olisi vielä jotakin toivoa; vaan kovaksi onneksi olivat ne oikeita rahoja.
— Sopikaa sitten keskenänne, se ei minua liikuta, semminkin kun minulle ei jäänyt yhtään livre'ä.
— Kuulkaahan, sanoi d'Artagnan, missä on Athoksen hevonen?
— Tallissa.
— Kuinka paljo sillä olisi hintaa?
— Viisikymmentä pistole'a korkeintaan.
— Kyllä se maksaa toki kahdeksankymmentä, ota se niin kaikki on kuitti.
— Kuinka! myötkö minun hevoseni, sanoi Athos, myötkö minun Bajazet'ini? milläs sitten sotaan menen, Grimaud'illako?
— Minä olen tuonut sinulle toisen, sanoi d'Artagnan.
— Toisen?
— Niin, ja erinomaisen! huudahti isäntä.
— No jos minulle annetaan toinen pulskempi ja nuorempi, niin ota vaan vanha, ja juokaamme nyt.
— Mitä lajia? kysyi isäntä kirkastuneena.
— Sitä, jota vielä on viisitoista pulloa jälellä perimäisessä sopessa, kaikki muut pullot särkyivät pudotessani. Tuo tänne kuusi pulloa.
— Mutta onpa sitä koko tynnöri tuota miestä! mutisi isäntä mennessään; jos hän viipyisi täällä vielä viisitoista päivää ja maksaisi kaikki juomisensa, niin asiani olisivat autetut.
— Ja muista tuoda, sanoi d'Artagnan, neljä pulloa samaa laatua englantilaisille herroille.
— Ja nyt, sanoi Athos, odottaessamme viinin tulemista kerro minulle, d'Artagnan, kuinka niille toisille on käynyt. Annappas tulla.
D'Artagnan kertoi hänelle kuinka hän oli tavannut Porthoksen vuoteellaan niukahduksineen ja Aramiksen pöydän ääressä kahden papin välissä. Kun hän lopetti kertomuksensa palasi isäntä pulloineen.
— Hyvä on, sanoi Athos täyttäen lasit; nyt olen selvillä Porthoksesta ja Aramiksesta. Vaan sinä, veikkoseni, kuinkas sinun itsesi laita on ja mitenkä sinun on käynyt? Sinä näytät minusta niin surulliselta.
— Niin vastasi d'Artagnan, minä olen onnettomin teistä kaikista!
— Sinäkö onneton, d'Artagnan! huudahti Athos. Maltappas, kuinka sinä olisit onneton? Kerrohan.
— Kerron toiste, sanoi d'Artagnan.
— Toiste! ja minkä vuoksi toiste? senkö vuoksi että luulet minun olevan juovuksissa, d'Artagnan? Muistappas tämä: minun ajatukseni ei ole koskaan niin selkeät kuin juuri viinissä. Kerro siis vaan, minä kuuntelen pörhössä-korvin.
D'Artagnan kertoi seikkailunsa rouva Bonacieux'in kanssa.
Athos kuunteli tyynenä; ja kun d'Artagnan oli lopettanut, lausui hän:
— Joutavia kaikki, aivan joutavia!
Se oli Athoksen tavallinen sanantapa.
— Sinä sanot aina: "joutavia", virkkoi d'Artagnan, mutta mitäpä sinusta, joka et ole koskaan rakastanut.
Athoksen sammunut silmä leimahti äkkiä; mutta se oli vaan pikainen välähdys, jonka jälkeen kaikki oli taas yhtä pimeätä ja riutunutta kuin ennen.
— Se on totta, sanoi hän levollisesti, minä en ole koskaan rakastanut.
— Ymmärräthän siis, sinä kivisydän, sanoi d'Artagnan, että teet väärin ollessasi kova meitä helläsydämisiä vastaan.
— Hellät sydämmet, lävistetyt sydämmet, sanoi Athos.
— Mitä sanot?
— Sanon vaan, että rakkaus on arpapeli, jossa voittaja voittaa kuoleman! Sinä olet onnellinen kun olet menettänyt, usko minua, rakas d'Artagnan.
— Hän näytti niin kovin rakastavan minua!
— Hän näytti, niin.
— Oh, hän rakasti myös.
— Lapsi! ei ole sitä miestä, joka ei samoinkuin sinä olisi uskonut lemmittynsä rakastavan häntä, mutta ei ole myöskään sitä miestä, jota hänen lemmittynsä olisi pettänyt.
— Paitsi sinua, Athos, jolla ei koskaan ole lemmittyä ollut.
— Se on totta, sanoi Athos hetkisen vaiettuaan, minulla ei ole ollut koskaan, ei koskaan. Juokaamme!
— Mutta kun sinä olet semmoinen filosoofi, sanoi d'Artagnan, niin opeta sinä minua ja auta minua; minä tarvitsen oppia ja lohdutusta.
— Lohdutusta mihin?
— Onnettomuuteeni.
— Sinun onnettomuutesi minua naurattaa, sanoi Athos kohottaen olkapäitänsä; olisinpa utelias tietämään, mitä sanoisit jos minä kertoisin sinulle rakkaushistoriani.
— Sinun?
— Tai oikeastaan erään ystäväni, sama se.
— Kerro veikkonen.
— Juokaamme, se on viisaampaa.
— Juo ja kerro.
— Tosiaan, käyhän se, sanoi Athos tyhjentäen ja täyttäen lasinsa, ne molemmat sopivat mainiosti yhteen.
Ja sitten Athos rupesi kokoomaan ajatuksiansa, ja sitä mukaa kuin hän niitä kokosi, näki d'Artagnan hänen vaalenevan; hän oli siinä juopumuksen tilassa, missä tavalliset juomarit kaatuvat ja nukkuvat. Mutta hän uneksi valveillaan. Juopumuksen uinailemisessa on jotakin kauhistavaa.
— Tahdotko sinä minua kaikin mokomin kertomaan, kysyi hän.
— Kyllä minä pyydän, sanoi d'Artagnan.
— No olkoon menneeksi tahtosi mukaan. Eräs minun ystäviäni, huomaa tarkoin, en minä, vaan eräs minun ystäväni, keskeytti Athos puheensa naurahtaen synkästi; eräs kreivi minun kotiseudullani, Berry'ssä näet, jalo kuni Dandolo tai Montmorency, rakastui viidenkolmatta-vuotisena seitsentoista-vuotiseen tyttöön, joka oli kaunis kuin lemmen jumalatar itse. Kaikessa lapsellisuudessaan oli hänellä tulinen mieli, ei naisen vaan runoilijan; hän ei miellyttänyt, hän hurmasi; hän asui eräässä pikkukaupungissa veljensä luona, joka oli pappi. Kumpikin oli sinne tullut muualta, ei tiedetty mistä; mutta kun nähtiin hänen olevan niin kauniin ja hänen veljensä niin jumalisen, ei juolahtanut mieleenkään kysellä heidän kotiperäänsä. Muutoin sanottiin heidän olevan hyvää sukua. Ystäväni, joka oli sen paikkakunnan herra, olisi voinut menetellä hänen kanssansa mielensä mukaan, mutta hän oli pahaksi onneksi kelpo mies, ja hän nai hänet. Tyhmä, pöllö, tomppeli!
— Kuinka niin, koska hän tyttöä rakasti? kysyi d'Artagnan.
— Odotahan, sanoi Athos. Hän vei puolison linnaansa ja teki hänestä paikkakuntansa ensimmäisen naisen; ja, se oikeus on hänelle myönnettävä, hän kannatti erinomaisesti arvoansa.
— No entäs sitten? kysyi d'Artagnan.
— Sitten eräänä päivänä kun hän oli jahdilla miehensä kanssa, jatkoi Athos matalalla äänellä ja puhui sangen joutuun, putosi hän hevosen selästä ja pyörtyi; kreivi kiiruhti avuksi ja kun pyörtynyt oli tukehtua vaatteihinsa, repi hän ne auki puukollansa, ja silloin paljastui hänen olkapäänsä. Arvaappas mitä siinä olkapäässä oli, d'Artagnan? kysyi Athos purskahtaen nauramaan.
— Voisinko minä sitä tietää? kysyi d'Artagnan.
— Liljankukka, sanoi Athos. Hän oli merkitty.[5]
Ja Athos tyhjensi lasinsa yhdessä henkäyksessä.
— Kauhistus! huudahti d'Artagnan, mitä puhutkaan?
— Aivan totista totta. Tuo enkeli olikin paha henki. Nuori tyttö-parka oli varastanut.
— Ja mitä kreivi sitten teki?
— Kreivi oli suuri herra, hänellä oli alueessansa täysi tuomiovalta, sekä alempi että korkeampi, hän riisti vaatteet kreivinnan päältä, sitoi hänen kätensä selän taakse ja hirtti hänet lähimäiseen puuhun.
— Taivas! Athos! hän oli murhaaja! huudahti d'Artagnan.
— Niin, murhaaja, ei sen enempää, sanoi Athos kalpeana kuin kuolema. Mutta minulta näkyy loppuvan viini.
Ja Athos otti viimeisen pullon kaulasta kiini, asetti sen huulillensa ja tyhjensi sen niinkuin tavallisen juomalasin.
Sitten vaipui hänen päänsä alas kämmenien väliin; d'Artagnan katseli häntä hämmästyneenä.
— Se on opettanut minut erilleni kauniista, runollisista, hempeistä naisista, sanoi Athos nostaen päätänsä ja aikomatta enää jatkaa kreivin juttua. Suokoon Jumala sinulle saman opetuksen. Juokaamme!
— Hän on siis kuollut? sopersi d'Artagnan...
— Niin, saakeli vieköön onkin, sanoi Athos. Mutta ojenna tänne lasiasi. Eikös tässä enempää jakseta juoda, peijakas soikoon!
— Entäs hänen veljensä? jatkoi d'Artagnan arasti.
— Hänen veljensä? kertoi Athos.
— Niin, se pappi?
— Ahaa, niin, minä kuulustelin häntä, hirttääkseni hänet myös, mutta hän oli pitänyt varansa ja jättänyt pappilansa edellisenä iltana.
— Onkos saatu edes tietää kuka tuo onneton oli?
— Hän oli luultavasti tuon kaunottaren ensimäinen rakastaja ja rikostoveri, kelpo mies, joka oli tekeytynyt papiksi, voittaaksensa lemmittynsä ja saattaaksensa hänet siten turvalliseen asemaan.
— Oh, Jumalani! huudahti d'Artagnan, aivan äimistyneenä tuosta hirveästä tapauksesta. Hän ei voinut enää sietää tuota keskustelua, joka olisi saattanut hänet vallan mielettömäksi; hän laski päänsä kämmentensä väliin ja oli nukkuvinansa.
— Ei noista nuorista ole juomaan, sanoi Athos katsellen häntä säälillä, ja tuo on kumminkin mitä parhaimpia!...
D'Artagnan oli aivan pyöräpäällä Athoksen hirveästä kertomuksesta; ja monet seikat näyttivät hänestä vielä tuossa puolinaisessa paljastuksessa hämäriltä; ensinkin oli asian kertonut mies, joka oli kokonaan juovuksissa, miehelle, joka oli puolijuovuksissa, vaan kuitenkin, huolimatta siitä sekavuudesta, jonka parin kolmen bourgogne-pullon höyryt vaikuttavat aivoihin, d'Artagnan herättyään seuraavana aamuna muisti selvästi Athoksen jokaisen sanan, aivan kuin ne olisivat piirtyneet hänen mieleensä sitä mukaan kuin ne olivat pudonneet Athoksen huulilta. Kaikki tuo epätietoisuus oli omiansa herättämään hänessä vaan yhä suurempaa halua päästä asian perille, jonka vuoksi hän lähti ystävänsä luokse lujasti päättäneenä uudistaa eilisen keskustelun; mutta hän tapasi Athoksen kokonaan tyyntyneenä, toisin sanoen, hän oli niin peräti viisas ja varova ett'ei häneltä saanut enää mitään tietoja urkituksi.
Muutoin, kun muskettisoturi oli paiskannut hänelle kättä, ehätti hän ennen häntä ja lausui:
— Minä olin eilen aika juovuksissa, d'Artagnan veikkoseni, sen tunsin tänä aamuna kielestäni, joka oli vielä paksuna kuin pölkky, ja valtasuonestani, joka tykytti kovin kiivaasti; lyönpä vetoa, että puhuin kaiketi tuhansia hullutuksia.
Ja näin sanoen, silmäsi hän ystäväänsä niin terävästi, että hän joutui hämille.
— Et ensinkään, vastasi d'Artagnan, ja jos oikein muistan, et puhunut mitään tavallista kummempaa.
— Ohoh, sinä hämmästytät minua! Minä luulin kertoneeni sinulle erään mitä surkeimman historian.
Ja hän katsoi nuorta miestä ikäänkuin olisi hän tahtonut tirkistää hänen sydämmensä pohjaan.
— Totta tosiaan, sanoi d'Artagnan, näyttääpä siltä kuin minä olisin ollut enemmän juovuksissa kuin sinä, koska minä en muista mitään.
Athos ei tyytynyt vielä siihen, vaan sanoi:
— Sinä olet kaiketi huomannut, veikkoseni, että jokaisella on oma päänsä juovuksissa, suruinen tai iloinen; minä olen juovuksissa aina suruinen ja kun kerta olen humaltunut, saan minä kiihkon kertoa kaikkia kauheita juttuja mitä minun tyhmä imettäjäni on ajanut kallooni. Se on minun paha puoleni, pää-vikani, sen myönnän; mutta muutoin kyllä olen kelpo juomaveikko.
Athos sanoi kaiken tuon niin luonnollisesti, että d'Artagnan'in vakuutus alkoi horjua.
— Oh! vai niin, no senpä vuoksi todella muistelenkin, sanoi d'Artagnan, koettaen urkkia totuutta, senpä vuoksi muistelenkin kuin unta, että puhuimme jotakin hirtetyistä.
— Kas niin, siinä sen näet, sanoi Athos kalveten ja koettaen kuitenkin samalla nauraa, olinhan siitä varma, sillä hirtetyt ovat minun painajaiseni.
— Niin, niin, jatkoi d'Artagnan, ja nyt rupean muistamaan yhä lisää; olihan puhetta ... kuinkas se olikaan ... olihan puhetta jostakin naisesta.
— Kas niin, vastasi Athos muuttuen lyyjynkarvaiseksi, se on tuo minun suuri historiani vaaleakiharaisesta naisesta, ja kun minä sitä rupean kertomaan, on sen merkki että silloin olen uppojuovuksissa.
— Aivan oikein, se se oli, sanoi d'Artagnan, kertomus vaaleakiharaisesta, pulskasta, kauniista, sinisilmäisestä naisesta.
— Joka joutui hirteen.
— Niin, jonka hirtti hänen puolisonsa, eräs ylhäinen herra sinun tuttaviasi, jatkoi d'Artagnan tähdäten tarkasti Athosta.
— No niin, siitä näet, kuinka helposti toisten salaisuuksia ilmaistaan, kun ei tiedetä enää mitä puhutaan, sanoi Athos kohauttaen olkapäitänsä, ikäänkuin hän olisi surkutellut itseään. En totta tosiaan juo enää itseäni humalaan, se on peräti huono tapa.
D'Artagnan pysyi vaiti.
Sitten Athos muuttaen yht'äkkiä puheenaihetta lausui:
— Kesken puheen, suuret kiitokset hevosesta, jonka minulle toit.
— Onko se mieleisesi? kysyi d'Artagnan.
— Kyllä, mutta ei se ollut mikään kestävä hevonen.
— Ohoh, siinä petyt; minä olen kulkenut sillä kymmenen peninkulmaa vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa, eikä siitä näkynyt enempää kuin jos se olisi juossut kertaalleen ympäri Saint-Sulpice'n torin.
— Vai niin, mutta melkeinpä saat minun katumaan.
— Katumaan?
— Niin, minä olen sen menettänyt.
— Kuinka niin?
— Asia on tämmöinen: tänä aamuna kun heräsin kello kuusi, nukuit sinä vielä kuin pölkky, ja minä en tiennyt kuinka saisin aikani kulumaan; olin vielä aivan tylsistyksissäni eilisestä hummaamisesta; menin alas suureen saliin ja tapasin siellä toisen noita meidän englantilaisia, joka hieroi hevoskauppaa erään hevoshuijarin kanssa, hänen oma hevosensa oli näet eilen kuollut verikohtaukseen. Minä lähestyin häntä ja kun näin hänen tarjoovan sata pistole'a eräästä ruunikosta, sanoin minä hänelle: hiisi vieköön, minulla on myöskin hevonen kaupaksi!
— Ja sangen kaunispa onkin, sanoi hän, minä näin sen eilen kun ystävänne palvelija sitä talutteli.
— Pidättekö sitä sadan pistole'n arvoisena?
— Kyllä, ja tahdotteko antaa sen minulle siitä hinnasta?
— En, mutta minä pelaan siitä kanssanne.
— Pelaatteko siitä?
— Pelaan.
— Millä?
— Kuutioilla.
— Sanottu kuin tehty; ja minä menetin hevosen. Mutta huomaa, jatkoi Athos, minä voitin takaisin loimen.
D'Artagnan näytti sangen tyytymättömältä.
— Pahoittaako se mieltäsi? kysyi Athos.
— Kylläpä pahoittaa, se täytyy minun tunnustaa, vastasi d'Artagnan; tuo hevonen olisi ollut sodassa meillä hyvänä tuntomerkkinä; se oli lahja, muisto. Athos, pahasti teit.
— Oh, veikkoseni, asetuppas minun sijalleni, sanoi muskettisoturi; minulla oli ensinkin niin vietävän ikävä, ja sitten toiseksi, minä en, totta puhuen, ensinkään pidä englantilaisista hevosista. Ja sitten vielä, jos tuntemisesta on kysymys, niin siihenhän satulakin jo riittää; se pistää kyllä huomioon. Mitä hevoseen tulee, me kyllä keksimme jotakin syytä sen katoamiseen. Saakeli vieköön! hevonenhan on kuolevainen; ajatteleppas jos minun olisi lapautunut tai saanut räkätaudin?
D'Artagnan oli vielä nyreissään.
— Mieltäni pahoittaa, jatkoi Athos, että sinä näytät pitävän niin paljon noista eläimistä, sillä minun kertomukseni ei ole vielä lopussa.
— Mitä sinä sitten vielä olet tehnyt?
— Menetettyäni hevoseni, yhdeksällä kymmentä vastaan, (kaunis heitto!) pisti päähäni pelata sinun hevosestasi.
— Vai niin, mutta toivoakseni pysähdyit sinä vaan tuohon päähänpistoon.
— En ensinkään, vaan panin aikomukseni heti kohta toimeen.
— Elä nyt hiidessä! huudahti d'Artagnan levottomana.
— Minä pelasin ja menetin.
— Minun hevoseni?
— Sinun hevosesi: seitsemän kahdeksaa vastaan, "silmällä petti" ... tunnethan tuon puheenparren.
— Athos, sinä et ole täydessä älyssäsi, sen vannon!
— Veikkoseni, eilen, kun kerroin tyhmiä historioitani, olisi minulle pitänyt tuo sanoa, vaan ei tänäpäivänä. Minä menetin siis hevosen kaikkine kamsuineen.
— Mutta tuohan on kauheata!
— Maltahan, et vielä ole kuullut kaikkea; minä olisin oiva pelaaja, ell'en minä olisi niin hellittämätön; mutta minä olen hellittämätön, aivan niinkuin juomisessanikin; minä jatkoin siis...
— Mutta mitä sinä enää saatoit pelata, kun sinulla ei enää mitään ollut?
— Kyllä sentään, kyllä sentään, veikkoseni; vielähän meillä oli jälellä tuo timanttisormus, joka säihkyy sormessasi ja jonka minä eilen huomasin.
— Tämä timanttisormus, huudahti d'Artagnan, peittäen pikaisesti sormuksen kädellänsä.
— Ja kun minä olen timanttien tuntija, minulla kun on itsellänikin niitä ollut muutamia, arvostelin sen tuhanneksi pistole'ksi.
— Minä toivon toki, sanoi vakavasti d'Artagnan puolikuolleena kauhusta, ett'et sinä ole maininnut sanaakaan minun timanttisormuksestani?
— Päin vastoin, veikkoseni; ymmärräthän, että tuo timantti oli meidän ainoa apumme: sillä saatoin minä voittaa takaisin hevosemme valjaineen päivineen ja siihen lisäksi matkarahat.
— Athos, sinä saat minun vapisemaan! huudahti d'Artagnan.
— Minä puhuin siis tuosta timantista pelitoverilleni, joka myöskin oli sen huomannut. Mitäs saakelia sinä veikkoseni pidät sormessasi tuommoista taivaan tähteä, ja sitten vielä vaadit ett'ei sitä huomattaisi! Mahdotonta!
— Jatka veikkonen, jatka! kiiruhti d'Artagnan, sillä totta tosiaan, kylmäverisyydelläsi kidutat minut kuoliaaksi!
— Me jaoimme tuon timantin kymmeneen sadan pistole'n suuruiseen osuuteen.
— Ah! sinä tahdot piloillasi koetella minua? sanoi d'Artagnan, jota viha alkoi tarttua tukkaan niinkuin Minerva Akilley'tä Iliadissa.
— En, saakeli vieköön, laskekkaan pilaa! olisinpa tahtonut nähdä sinua minun tilassani! viiteentoista päivään en ollut nähnyt mitään ihmiskasvoja ja olin tulemaisillani hupsuksi tuosta alinomaisesta seurustelemisesta pelkkien pullojen kanssa.
— Se ei ole mikään syy mennä pelaamaan minun timanttiani, vastasi d'Artagnan puristaen nyrkkiänsä suonenvedon tapaisesti.
— Kuuntelehan toki loppuun; kymmenen sadan pistole'n suuruista osaa, jokainen kymmenessä heitossa; kolmessatoista heitossa menetin minä kaikki, kolmessatoista heitossa: luku 13 on minulle aina onneton, sehän oli 13 päivänä heinäkuuta kuin...
— Tuhannen tulimaista! huudahti d'Artagnan nousten pöydästä, tämänpäiväinen historiasi saattaa minut unhottamaan eilisen.
— Ole kärsivällinen, sanoi Athos, minulla on eräs tuuma. Englantilainen on omituinen mies, minä näin hänen tänä aamuna puhuvan Grimaud'in kanssa, ja Grimaud ilmoitti minulle englantilaisen kehoittaneen häntä rupeamaan palvelukseensa. Minä pelasin Grimaud'ista, tuosta hiljaisesta Grimaud'ista, kymmenessä osuudessa.
— No mene nyt jo männikköön! huudahti d'Artagnan, purskahtaen nauramaan vastoin tahtoansa.
— Grimaud'ista itsestänsä, ymmärrätkö! ja kymmenellä osuudella Grimaud'ia, joka ei kokonaisuudessansa maksa puolta tukaattia, voitin minä takaisin timantin. Sanoppas sitten, eikö itsepintaisuus ole avu.
— Tämä on, todentotta, peräti hullua! huudahti d'Artagnan lohduttuneena ja naurusta pidellen kupeitansa.
— Ymmärräthän että kun tunsin olevani voittamisen vauhdissa, rupesin taas pelaamaan timantista.
— Oh, perhana, sanoi d'Artagnan synkistyen uudestaan.
— Minä voitin takaisin ensin sinun valjaasi, sitten sinun hevosesi, sitten oman hevoseni ja sitten menetin ne kaikki toistamiseen. Lyhyesti kertoen, minä olen voittanut takaisin sinun valjaasi, ja sitten omani. Ja siinä ollaan nyt. Se oli oivallinen heitto; minä pysähdyinkin siihen.
D'Artagnan hengitti niin paljon keveämmin kuin jos koko ravintola olisi nostettu hänen rintansa päältä.
— Entäs timantti, jääkös se minulle? kysyi hän pelonalaisesti.
— Aivan koskemattomana, veikkoseni; siihen lisäksi sekä sinun että minun kameelini valjaat.
— Mutta mitäs me teemme valjailla ilman hevositta?
— Minulla on juuri omat tuumani niistä.
— Athos, sinä saatat minut vapisemaan.
— Kuulehan, d'Artagnan veikkoseni, sinä et ole pelannut kaukaan aikaan, minä tiedän sen, sinulla on siis varmaan hyvä onni.
— Mitä sitten?
— Mitäkö sitten! englantilainen toverineen on vielä täällä. Minä huomasin, että hän suuresti ikävöi saada valjaita, sinä taas puolestasi näytät ikävöivän hevostasi. Sinun sijassasi minä pelaisin valjaasi hevosta vastaan.
— Mutta jos hän ei tahdo yksiä valjaita.
— Pelaa molemmat, hemmetissä! minä en ole semmoinen oman kontin katsoja kuin sinä.
— Tekisitkö sinä niin? sanoi d'Artagnan kahdella päällä, niin paljo alkoi Athoksen osoittama luottamus tietämättänsä häneen vaikuttaa.
— Kunniani kautta, yhdessä heitossa!
— Mutta kun hevoset ovat menetetyt, tahtoisin minä kaikin mokomin säilyttää toki valjaat.
— Pelaa sitten timantistasi.
— Oh, se on vallan toinen asia; en koskaan, en milloinkaan.
— Saakeli, sanoi Athos, minä ehdottaisin siis, että pelaisit Planchet'ista, vaan kun semmoista on jo pelattu, ehk'eipä englantilainen enää tahtoisi.
— Athos veikkoseni, sanoi d'Artagnan, minusta on parasta ett'en pelaa mitään.
— Se on vahinko, sanoi Athos kylmästi, englantilainen on täynnä pistole'ja. Koeta nyt hiidessä edes yksi heitto; yksi heitto on pian tehty.
— Vaan jos menetän?
— Sinä voitat.
— Vaan entä jos menetän?
— No niin, silloin annat valjaasi.
— Menkööt yhdessä heitossa, sanoi d'Artagnan.
Athos meni hakemaan englantilaista käsiin ja löysikin hänet tallissa, jossa hän katseli valjaita halukkailla silmin. Tilaisuus oli hyvä. Hän teki ehdotuksensa: kahdet valjaat yhtä hevosta tai sataa pistole'a vastaan, kumpaista hyvänsä. Englantilainen laski lukua kiiruusti: kahdet valjaat maksoivat kolmesataa pistole'a yhteensä; hän suostui ehdotukseen.
D'Artagnan heitti vapisten kuutiot ja sai luvun kolme; hänen kalpeutensa säikähdytti Athosta, joka siihen sanoi vaan:
— Huono heitto, veikkoseni; hevoset ovat teidän, herra, täysine valjaineen.
Englantilainen riemuitsevana ei edes huolinut puistella kuutioita, vaan heitti ne pöydälle katsomatta sinne päinkään, niin varma oli hän voitostaan; d'Artagnan oli kääntynyt poispäin kätkeäksensä mielipahaansa.
— Kas niin, kas niin, sanoi Athos levollisena, tuo heitto on sangen harvinainen, minä en ole nähnyt sitä kuin neljä kertaa elämässäni: kaksi ykköstä!
Englantilainen katsoi hämmästyneenä; d'Artagnan kääntyi myös pöytään päin, mielihyvillään.
— Niin, jatkoi Athos, neljä kertaa vaan: kerran herra de Créquy'n luona; toisen kerran minun luonani maalla, linnassani ... silloinkuin minulla oli linna; kolmannen kerran herra de Tréville'n luona, jossa se hämmästytti meitä kaikkia; ja vihdoin neljännen kerran kapakassa, jolloin se sattui minulle ja menetin sillä sata louisdor'ia ja yhden illallisen.
— Siis ottaa herra takaisin hevosensa, sanoi englantilainen.
— Tietysti, sanoi d'Artagnan.
— Se jätetään teidän palvelijallenne, herra.
— Malttakaa silmänräpäys, sanoi Athos; teidän luvallanne, herra, pyydän saada virkkaa muutaman sanan ystävälleni.
— Virkkakaa vaan.
— Athos veti d'Artagnan'in vähän syrjälle.
— No mitä nyt! sanoi d'Artagnan, mitä vielä tahdot, kiusaaja, tahdot kai minua vielä pelaamaan, eikö niin?
— En, tahdon vaan sinua vähän miettimään.
— Mitä?
— Sinä aiot ottaa hevosen, eikö niin?
— Epäilemättä.
— Hullusti teet, minä ottaisin ennemmin sata pistole'a; tiedäthän pelanneesi valjaat hevosta tai sataa pistole'a vastaan, oman valintasi mukaan.
— Kyllä.
— Minä ottaisin nuo sata pistole'a.
— No niin, mutta minä otan hevosen.
— Hullusti teet, sen sanon vieläkin; mitä me kaksi teemme yhdellä hevosella? minä en voi istua takanasi lautasella, näyttäisimmehän kovin hullunkurisilta; etkä sinä voi masentaa minua niin kovasti, että ratsastaisit rinnallani pulskalla sotaorhillasi. Minä ottaisin hetkeäkään arvelematta nuo sata pistole'a, me näet tarvitsemme rahaa Pariisiin palataksemme.
— Minä pysyn kiini hevosessa, Athos.
— Ja hullusti teet, ystäväni; hevonen horjahtaa syrjään, hevonen nuljahtaa, niukauttaa jalkansa, hän syö ruuhesta, josta ennen on syönyt kapinen hevonen: siinä on sitten hevonen, tai paremmin sanoen, sata pistole'a mennyttä kalua: haltijan täytyy elättää hevosensa, kun sitä vastoin sata pistole'a elättävät haltijansa.
— Mutta kuinkas me palaamme sitten?
— Lakeijaimme hevosilla, hemmetissä! kyllähän meidät olennostamme aina toki tunnetaan herrasmiehiksi.
— Kaunis näky todella, kun me istumme hevoskäpykkäin selässä samalla kuin Aramis ja Porthos upeilevat komeilla orhillansa!
— Aramis! Porthos! huudahti Athos ja herahti nauramaan.
— Mitä? kysyi d'Artagnan, joka ei ensinkään tajunnut ystävänsä iloisuutta.
— Hyvä, hyvä, jatkakaamme, sanoi Athos.
— Mitä ajattelet siis?...
— Että sinun on ottaminen nuo sata pistole'a, d'Artagnan; sadalla pistole'lla me juhlailemme tämän kuun loppuun; me olemme kärsineet rasitusta ja vaivoja, näethän, ja hyvä on levätä hieman.
— Levätä! oh, ei veikkonen, niinpian kuin tulen Pariisiin, rupean etsimään rouva Bonacieux-parkaa.
— No niin, luuletko että sinulla siinä toimessa on niin suurta hyötyä hevosesta kuin hyvistä louisdor'eista? ota sinä vaan nuo sata pistole'a, ystäväni, ota vaan nuo sata pistole'a.
D'Artagnan ei tarvinnut muuta kuin yhden syyn antaaksensa myöten. Tuo mainittu oli hänestä oivallinen. Sitä paitsi pelkäsi hän kauvemmin vastustellessaan näyttävänsä Athoksen silmissä itsekkäältä; hän antoi siis mukaa ja valitsi nuo sata pistole'a, jotka englantilainen luki pöytään heti paikalla.
Sitten ruvettiin tuumimaan vaan lähtöä. Isännän kanssa solmittu rauha maksoi, paitsi Athoksen vanhaa hevosta, kuusi pistole'a; d'Artagnan ja Athos ottivat Planchet'in ja Grimaud'in hevoset, ja nuo molemmat palvelijat lähtivät jalkapatikassa, kantaen satuloita päänsä päällä.
Vaikka ystävysten ratsastus kävi nyt huononpuolisesti, jätättivät he pian lakeijansa ja tulivat Crévecoeur'iin. Jo kaukaa huomasivat he Aramiksen alakuloisena istuvan ikkunassa kyynäspäänsä varassa ja katselevan kuinka pöly kohosi kaukana tiellä.
— Hohoi, Aramis! mitä pirua sinä siinä teet? huusivat ystävykset yhteen ääneen.
— Ah, sinähän se olet, d'Artagnan, sinähän se olet, Athos, vastasi nuori mies: minä ajattelin tässä, kuinka pian maailman hyvyys hupenee, ja minun englantilainen hevoseni, joka karkasi ja hävisi tuonne pölypilven keskelle, oli minulle elävä kuva maallisten tavarain katoovaisuudesta. Itse elämänkin voi sulkea näihin kolmeen sanaan: Erat, est, fuit.
— Mitä tämä oikeastaan tietää? kysyi d'Artagnan joka alkoi aavistaa asian oikeaa laitaa.
— Se tietää, että minä vast'ikään tein tyhmän kaupan: kuusikymmentä louisdor'ia hevosesta, joka voi päästä korkeintaan viisi lieu'tä päivässä semmoisella juoksulla johon se kykenee.
D'Artagnan ja Athos rähähtivät nauramaan.
— D'Artagnan veikkoseni, sanoi Aramis, elä suutu minuun, minä pyydän, hädällä ei ole lakia; sitä paitsi olen jo saanut rangaistukseni, sillä hevoshuijari petti minua vähintään viidelläkymmenellä louisdor'illa. Ah, tepä olette säästeliäitä! kuljette lakeijanne hevosilla ja annatte taluttaa koruhevosianne hiljalleen ja pieniä taipaleita päivässä.
Samassa pysähtyivät eräät vankkurit, jotka hetkistä ennen olivat näkyneet Amiens'ista päin tulevalla tiellä, ja vaunuista nähtiin laskeutuvan Grimaud'in ja Planchet'in, satulat pään päällä. Vankkurit olivat tyhjiltään palaamassa Pariisiin, ja nuo molemmat lakeijat olivat kuljetusmaksuksi pitkin matkaa kostutelleet ajomiehen kurkkua.
— Mitä tuo on? kysyi Aramis nähdessään heidät; ei muuta kuin satulat?
— Ymmärrätkös nyt? sanoi Athos.
— Ystäväni, juuri niinkuin minunkin. Minä näet pidätin myös valjaat, vaistomaisesti. Hohoi, Bazin, vie minun satulani tuonne toisten luokse.
— Ja minnekkäs sinun kirkkoherrasi joutuivat? kysyi d'Artagnan.
— Veikkoseni, minä pyysin heidät päivälliselle seuraavaksi päiväksi, sanoi Aramis; täällä on, ohimennen mainiten, erittäin hyviä viinejä; minä juotin ukot aika liehkaan, ja silloin kirkkoherra kielsi minua heittämästä sotilaskauhtanaani ja jesuitti pyysi minun tekemään hänestäkin muskettisoturin.
— Ilman teesiä, huusi d'Artagnan, ilman teesiä! minä pyydän jättämään pois teesit!
— Siitä saakka, jatkoi Aramis, elän minä sangen miellyttävää elämää. Olen alkanut sepittää runoelmaa yksitavuisista säkeistä; se on sangen vaikeata, mutta kaikkien asioiden ansio on juuri niiden vaikeus. Aine on mainio, minä luen teille ensimäisen laulun, siinä on neljä sataa värsyä ja kestää yhden minuutin.
— Aramis veikkoseni, sanoi d'Artagnan, joka inhosi melkein yhtä paljon runoja kuin latinaakin, lisää vaikeuden ansioon vielä lyhyys, niin saat olla varma että runollasi on ainakin kaksi ansiota.
— Sitä paitsi, jatkoi Aramis, huokuu siitä puhdas tunne, saattepa nähdä. No niin, mutta ystäväni, me palaamme siis Pariisiin? Mainiota, minä olen valmis lähtemään; saamme siis kohta nähdä kelpo Porthoksenkin, sitä parempi. Ettekö luule minun ikävöineen tuota suurta hupakkoa? Hän ei vaan olisi myynytkään hevostansa, vaikka siitä olisi tarjottu kuningaskuntaa. Tahtoisinpa nähdä jo häntä komean hevosensa satulassa. Hän näyttää Suur'-Mogul'ilta, siitä olen varma.
Pysähdyttiin puoleksi tunniksi, että hevoset saisivat puhaltaa; Aramis suoritti tilinsä ravintolaan, sijoitti Bazin'in vankkureihin toveriensa seuraan, ja nyt lähdettiin Porthosta perustelemaan.
Hänet tavattiin jaloillaan, vähemmin kalpeana kuin d'Artagnan'in ensi käynnillä, ja istuvana pöydän ääressä jossa, vaikka hän oli yksinään, oli päivällinen neljälle hengelle; päivällisravintona oli taidokkaasti valmistettua lihapaistia, valituita viinejä ja erinomaisia hedelmiä.
— Oh, hiisi! sanoi hän nousten seisovilleen, tulettepa hyvään aikaan, veikkoset, minä juuri alotin lientä, ja te tulette nyt syömään päivällistä kanssani.
— Ohoo! sanoi d'Artagnan, ei suinkaan Mousqueton liene mahtanut pyydystää lassollansa tuommoisia pulloja? entäs tuota juottovasikkaa ja häränpaistia...
— Minä vahvistan voimiani, sanoi Porthos, ei mikään heikonna ihmistä niin kuin nuo saakelin niukahdukset; onko sinulla ollut koskaan niukahdusta, Athos?
— Ei koskaan; muistan vaan kerran eräässä ottelussa Ferou'n kadulla saaneeni miekanpiston, joka pariksi kolmeksi viikoksi teki minuun juuri samallaisen vaikutuksen.
— Mutta tämä päivällinen ei kaiketi liene aiottu yksin sinua varten, Porthos veikkoseni? sanoi Aramis.
— Ei, sanoi Porthos; odotin naapuristosta muutamia herroja, jotka juuri lähettivät sanan ett'eivät he tulekkaan; istukaa te heidän sijallensa, en minä menetä vaihtokaupassa. Hohoi! Mousqueton, istumia ja toinen mokoma lisää pulloja!
— Tiedättekö, mitä tässä syödään? kysyi Athos kymmenen minuutin kuluttua.
— No hiidessä! vastasi d'Artagnan, juottovasikkaa ja...
— Ja lampaanpaistia, jatkoi Porthos.
— Ja lintupaistia, virkkoi Aramis.
— Erhetystä! te syötte, hyvät herrat, sanoi Athos painavasti, te syötte hevosta.
— Elä hemmetissä! sanoi d'Artagnan.
— Hevosta! huudahti Aramis irvistellen.
Porthos ei virkkanut mitään.
— Niin hevosta se on; eikös niin, Porthos, emmekös syö hevosta? Ehkäpä satulaa myös!
— Ei, hyvät herrat, kyllä satula on jälellä, sanoi Porthos.
— No totta tosiaan, nyt olemme yhtä hyviä kaikki, sanoi Aramis: voisippa luulla, että olemme ennakolta suostuneet.
— Mitäs minun oli tekeminen, sanoi Porthos, hevonen herätti kateutta kaikissa, jotka kävivät luonani, enkä minä tahtonut heitä loukata.
— No, ja sinun herttuattaresi on yhä vielä vaan kylpemässä, vai kuinka? kysyi d'Artagnan.
— Yhä vielä, vastasi Porthos. No niin, asia on semmoinen, että paikkakunnan maaherra, juuri yksi niitä herroja, joita odotin tänään päivällisille, näytti niin kovin haluavan hevostani, että minä lahjoitin sen hänelle.
— Lahjoitit hänelle! huudahti d'Artagnan.
— Niin, luoja nähköön! lahjoitin, se on sanani, vakuutti Porthos, sillä hevonen maksoi varsinkin sata viisi kymmentä louisdor'ia ja tuo kitupiikki ei tahtonut minulle maksaa enempää kuin kahdeksankymmentä.
— Ilmanko satulaa? kysyi Aramis.
— Niin, ilman satulaa.
— Te huomaatte, hyvät herrat, sanoi Athos että Porthos on tehnyt parhaimmat asiat meistä kaikista.
Syntyi aika naurun rähinä, joka saattoi Porthos-paran aivan pyörälle; mutta hänelle selitettiin kohta syy siihen, ja Porthos tapansa mukaan yhtyi siihen suuriäänisesti.
— Niin että me olemme kaikki hyvissä rahoissa, sanoi d'Artagnan.
— En minä ainakaan, sanoi Athos; minusta oli Aramiksen espanjalainen viini niin hyvää, että minä panetin lakeijaimme vankkureihin kuusikymmentä pulloa, ja se vei kukkaroni jotenkin kuiviin.
— Ja minä, sanoi Aramis, aatelkaas, lahjoitin rahani viimeiseen ropoon saakka Montdidier'in kirkolle ja Amiens'in jesuitoille.
— Ja minä taas, sanoi Porthos, luuletteko ett'ei niukahdukseni mitään maksanut? puhumattakaan Mousqueton'in haavasta, jonka vuoksi minun täytyi käyttää täällä kahdesti päivässä haavalääkäriä, joka maksatti minulle käyntinsä kaksinkertaisesti, hän kun muka, heittiö, on ottanut luodin semmoiseen paikkaan ruumistansa, jota tavallisesti näytetään vaan apteekkareille; minä olenkin kieltänyt häntä antamasta täst'edes haavoittaa itseänsä.
— Vai niin, vai niin, sanoi Athos hymyillen salavihkaa d'Artagnan'ille ja Aramikselle, kyllä näen, että olet menetellyt ylevästi tuota poika-parkaa kohtaan; se on kelpo isännän mukaista.
— Lyhyesti, jatkoi Porthos, suoritettuani kaikki maksuni, jää minulle joku kolmekymmentä écu'tä.
— Ja minulle kymmenkunta pistole'a, sanoi Aramis.
— No niin, no niin, sanoi Athos, näyttää siltä kuin me olisimme tässä joukossa Kroisoksia. Kuinka paljo sinulla on jälellä sadasta pistole'stasi, d'Artagnan.
— Minun sadasta pistole'stani? Ensinkin annoin sinulle viisikymmentä.
— Luuletko niin?
— Tottahan hiidessä!
— Aa, se on totta, nyt muistan.
— Sitten annoin ravintolan isännälle kuusi.
— Mikä elukka tuo isäntä! Miksi annoit hänelle kuusi pistole'a?
— Itsehän käskit ne minun antamaan.
— Aivan oikein, minä olen liian hyvä; lyhyesti: kuinka paljo on jälellä?
— Kaksikymmentä viisi pistole'a, sanoi d'Artagnan.
— Ja minulla, sanoi Athos, vetäen vähän pientä rahaa taskustaan, minulla...
— Ei ole mitään?
— Ei, kunniani kautta, tai ainakin niin vähä, ett'ei sitä kannata ottaa lukuun.
— No niin, lasketaanpa, kuinka paljo meillä on yhteensä.
— Porthos?
— Kolmekymmentä écu'tä.
— Aramis?
— Kymmenen pistole'a.
— Ja sinulla, d'Artagnan?
— Kaksikymmentä viisi.
— Ja kaikki se yhteensä? kysyi Athos.
— Neljäsataa seitsemänkymmentä viisi livre'ä, sanoi d'Artagnan, joka laski kuni Archimedes.
— Pariisiin tultuamme on meillä vielä neljä sataa, sanoi Porthos, ja satulat lisäksi. Mutta syökäämme nyt päivällistä, muutoin se jäähtyy.
Neljä ystävystä, rauhoittuneena tulevaisuuden suhteen, söivät nyt vankan päivällisen, jonka jäännökset annettiin Mousqueton'ille, Bazin'ille, Planchet'ille ja Grimaud'ille.
Pariisiin tultua tapasi d'Artagnan pöydällänsä kirjeen herra de Tréville'ltä, joka ilmoitti hänelle, että kuningas hänen pyynnöstään oli suonut hänelle luvan päästä muskettisoturiksi.
Koska tämä oli kaikki mitä d'Artagnan oli maailmassa halunnut, lukuunottamatta tietysti rouva Bonacieux'in löytämistä, hyökkäsi hän ilon vimmassa tovereittensa luokse, joista hän puoli tuntia ennen oli eronnut ja jotka hän tapasi sangen alakuloisina ja miettiväisinä. He olivat kokoontuneet neuvotteluun Athoksen luokse, mikä aina oli sen merkki, että oli tärkeitä asioita tuumittavana.
Herra de Tréville oli juuri ilmoittanut heille, että koska Hänen Majesteettinsa oli päättänyt alottaa sodan ensimäisenä päivänä Toukokuuta, heidän tulisi tuota pikaa laittaa kuntoon sotavaruksensa.
Neljä filosoofia katseli toinen toistansa aivan ällistyneinä; herra de Tréville ei laskenut leikkiä, kun sotilaskuri oli kysymyksessä.
— Ja kuinka paljon tarvitsette sotavaruksiinne; kysyi d'Artagnan.
— Oh, se ei maksa vaivaa puhua, me teimme juuri suunnitelman spartalaisella kitsaudella ja havaitsimme tarvitsevamme jokainen tuhat viisisataa livre'ä.
— Neljä kertaa tuhat viisisataa tekee yhteensä kuusi tuhatta livre'ä, sanoi Athos.
— Minun arvellakseni, sanoi d'Artagnan, tuhat livre'ä kutakin kohden riittäisi; tosin minä en puhu spartalaisittain vaan prokuraattorittain...
Sana prokuraattori herätti Porthoksen.
— Malttakaas, minun johtuu mieleeni eräs keino, sanoi hän.
— Siinä on jo jotakin; minulla ei ole keinon vilahdustakaan, sanoi kylmästi Athos; mutta d'Artagnan, hyvät herrat, on tullut vallan hupsuksi siitä ilosta, että vastaisuudessa saa kuulua meidän joukkoomme. Tuhat livre'ä! minun täytyy tunnustaa, että minä puolestani jo yksin tarvitsen kaksi tuhatta.
— Neljä kertaa kaksi on kahdeksan, sanoi Aramis; me tarvitsemme siis kahdeksan tuhatta livre'ä sotavaruksiamme varten, joita meillä jo on satulat.
— Ja siihen lisäksi, sanoi Athos, odotettuaan siksi kunnes d'Artagnan, joka meni kiittämään herra de Tréville'ä, oli sulkenut oven jälkeensä, siihen lisäksi meillä on tuo kaunis timantti, joka loistelee ystävämme sormessa. D'Artagnan on, saakeli soikoon, liian hyvä toveri jättääksensä veikkojansa pulaan, koska hänellä on sakarisormessa kuninkaan muistoraha.
D'Artagnan oli käydessään herra de Tréville'n luona tiedustellut myöskin rouva Bonacieux'istä, mutta mitään valaisevia tietoja ei hän ollut saanut. Herra de Tréville oli kyllä puhunut kuningattaren kanssa asiasta; kuningatar ei tiennyt missä nuori kauppiaan vaimo oli, vaan hän oli luvannut tiedustella häntä. Tuo lupaus oli kumminkin sangen epävakainen, eikä ollut d'Artagnan'ille suureksi lohdutukseksi.
Tähän lisäksi oli d'Artagnan'illa, niinkuin hänen kolmella ystävällänsä hankkiminen varoja sotavaruksiansa varten. Athos yksin vaan ei liikahtanut huoneestaan; hän oli vannonut, ett'ei hän panisi rikkaa ristiin siinä suhteessa. Mutta nuo muut kolme olivat aamusta iltaan liikkeessä. Jo ani varhain lähtivät he ulos ja myöhään illalla palasivat he kotiin. He vaeltelivat pitkin katuja, tarkastellen jokaista katukiveäkin, nähdäkseen, eikö joku kulkija olisi sattunut pudottamaan kukkaroansa. Ja kun he kohtasivat milloin toisiansa, silmäsivät he epätoivoisina toisiinsa, joka merkitsi: etkö ole mitään vielä löytänyt?
Kun d'Artagnan eräänä päivänä tämmöisillä vaelluksillaan sattui Saint-Leu'n kirkon luokse, jossa jumalanpalvelusta parhaillaan pidettiin, herätti hänen huomiotansa eräs ylhäinen nainen, joka juuri astui alas kirkon portaita, jälessä pieni neekeripoika kantaen punaista rukoustyynyä, ja kamarineitsyt rukouskirja kädessä. Ensi silmäyksellä tunsi hän tuon kirkosta-tulijan samaksi naiseksi, jota hän ensi kerran oli nähnyt Meung'issä ja kuullut puhuteltavan mylady'n nimellä, ja josta hän oli nähnyt vilahduksen Lontoo-matkallansa, juuri sieltä lähtiessään.
Nainen astui vaunuihin, jotka odottivat kirkon edustalla ja d'Artagnan kuuli hänen antavan kuskille käskyn ajaa Saint-Germain'iin.
Hän päätti nyt ottaa tarkemman selon tuosta salaperäisestä naisesta. Mutta hän havaitsi turhaksi koettaakkaan jalkaisin seurata kahden ripeän hevosen vetämiä vaunuja, ja kääntyi sen vuoksi rientämään kiiruusti Férou'n kadulle.
Seine'n kadulla kohtasi hän Planchet'in, joka oli seisattunut erään leipuripuodin edustalle ja katseli siinä viehättäviä leivoksia halullisilla silmillä.
Hän käski Planchet'in mennä joutuun herra de Tréville'n talliin satuloimaan kaksi hevosta, toisen hänelle, toisen itselleen, ja tulla tapaamaan häntä Athoksen luota. Herra de Tréville oli antanut hänelle ainaisen luvan käyttää hänen hevosiansa mielin määrin.
Planchet riensi Colombier'in kadulle ja d'Artagnan Ferou'n kadulle. Athos oli kotonaan, ja istui parhaillaan surumielin tyhjentämässä erästä pulloa tuota kuuluisata Espanjan viiniä, jota hän oli tuonut mukanaan Pikardia-matkaltansa. Hän viittasi Grimaud'ille tuomaan lasin d'Artagnan'ille, ja Grimaud totteli totuttuun tapaansa.
D'Artagnan aikoi juuri ruveta kertomaan Athokselle, mitä hän oli nähnyt kirkon luona, kun samassa tuokiossa Planchet pisti päänsä ovesta sisään ja ilmoitti herrallensa, että ne kaksi hevosta olivat valmiina.
— Mitkä hevoset? kysyi Athos.
— Kaksi hevosta, jotka herra de Tréville lainasi minulle mennäkseni käymään Saint-Germain'issä.
— Mitä sinulla on Saint-Germain'iin asiaa? kysyi Athos.
Silloin kertoi d'Artagnan tuon kohtauksensa, ja kuinka hän oli nyt löytänyt tuon naisen, joka samoinkuin tuo mustaviittainen mies, oli lakkaamatta hänen ajatuksiensa esineenä.
— Toisin sanoen, että sinä olet rakastunut häneen niinkuin äskettäin rouva Bonacieux'iin, sanoi Athos kohauttaen olkapäitänsä ylenkatseellisesti, ikäänkuin hän olisi surkutellut moista ihmisellistä heikkoutta.
— Minäkö! en suinkaan! huudahti d'Artagnan. Minä olen vaan utelias saamaan selkoa tuon naisen salaperäisyydestä. En tiedä minkä vuoksi, vaan minusta tuntuu, niinkuin tuolla naisella, vaikka hän onkin minulle vallan tuntematon ja minä samoin hänelle, olisi joku vaikutus minun elämääni.
— No niin, sinä olet oikeassa, sanoi Athos, minä en tunne yhtään naista, jota maksaisi vaivaa etsiä, kun hän on kerta kadonnut. Rouva Bonacieux on kadonnut, sitä pahempi hänelle, jos hän vielä ilmestyy takaisin.
— Ei, Athos, ei niin, sinä erhetyt, sanoi d'Artagnan; minä rakastan Constance-parkaani enemmän kuin koskaan, ja jos vaan tietäisin missä hän on, vaikka hän olisi toisessa maailman ääressä, rientäisin minä pelastamaan häntä vihollistensa käsistä; mutta minä en tiedä, kaikki kuulustelemiseni ovat olleet turhat. Mitäs tässä siis on tekeminen, täytyyhän haihdutella huoliansa.
— Haihduttele vaan huoliasi mylady'n kanssa, rakas d'Artagnan; minä suon sen sydämmestäni, jos se sinua huvittaa.
— Kuulehan, Athos, sanoi d'Artagnan, sen sijaan että istut täällä juuri kuin vankina, nouse hevosen selkään ja tule kanssani käymään Saint-Germain'issä.
— Veikkoseni, vastasi Athos, minä ratsastan omilla hevosillani, kun minulla on, ja kun ei ole, kävelen jalkasin.
— No niin, vastasi d'Artagnan hymyillen Athoksen jörömäisyydelle, joka, jos sitä olisi osoittanut toinen mies, olisi varmaankin häntä loukannut; minä en ole niin ylpeä, minä ratsastan sillä minkä käsiini saan. Siis, hyvästi näkemään asti, rakas Athos veikkoseni.
— Hyvästi, sanoi muskettisoturi viitaten Grimaud'ia avaamaan pullon, jonka hän juuri oli tuonut.
D'Artagnan ja Planchet nousivat satulaan ja lähtivät ratsastamaan Saint-Germain'iin.
Pitkin matkaa pyöri nuoren miehen mielessä se mitä Athos oli hänelle sanonut rouva Bonacieux'istä. Vaikka d'Artagnan'in luonne ei ollut mikään haaveksivainen, oli tuo kaunis kauppiaan vaimo tehnyt todenperäisen vaikutuksen hänen sydämmeensä; niinkuin hän oli sanonut, hän olisi ollut valmis etsimään häntä vaikka maailman äärestä. Mutta maailmalla on monta äärtä, juuri sen vuoksi että se on pyöreä, niin että hän ei tiennyt minne päin kääntyä.
Tämän ohella oli hän koettanut saada tietää, kuka tuo mylady oli. Mylady oli puhellut mustavaippaisen miehen kanssa, jonka hän siis tunsi. D'Artagnan'in luulon mukaan tuo mustavaippainen mies se oli ryöstänyt pois rouva Bonacieux'in toisen kerran, samoinkuin ensi kerrankin. D'Artagnan pettyi siinä vaan puoliksi, hän pettyi siis vaan vähän, uskotellessaan itselleen että mylady'n tiedusteleminen olisi samalla myöskin Constance'n tiedustelemista.
Näissä mietteissä ja aika-ajoin kannustaen hevostaan oli d'Artagnan joutunut Saint-Germain'iin. Hän kulki pitkin sitä paviljonkia, jossa kymmenen vuotta myöhemmin Ludvig XIV oli syntyvä. Ratsastaen erästä autiota katua, tähystellen oikealle ja vasemmalle nähdäksensä jotakin jälkeä kauniista englantilattarestansa, havaitsi hän erään soman talon maakerroksessa tutut kasvot. Talossa ei, sen ajan rakennustavan mukaan, ollut yhtään ikkunaa kadun puolella; tuo henkilö käveli jonkunmoisella kukkaispenkereellä. Planchet tunsi hänet ensiksi.
— Katsokaas, herrani, sanoi hän puhutellen d'Artagnan'ia, ettekö tunne tuota naamaa, joka ällistelee variksia?
— En, sanoi d'Artagnan; ja kumminkin olen varma siitä että tämä ei ole ensi kerta kuin näen nuo kasvot.
— Senpä jumal'aut' uskon, sanoi Planchet; tuohan on Lubin-raukka, kreivi de Wardes'in lakeija, sen saman kreivin, jota te niin pahoin pitelitte noin kuukausi takaperin Calais'issa, matkalla satamapäällikön kartanoon.
— Aa, aivan oikein, sehän se onkin, sanoi d'Artagnan, nyt tunnen hänet. Luuletko hänen tuntevan sinua?
— Kylläpä hän oli silloin niin hämmennyksissä, että epäilen, jäikö hänelle minusta mitään selvää muistoa.
— No niin, meneppäs sitten puhuttelemaan poikaa, sanoi d'Artagnan ja koeta urkkia häneltä tietoa, onko hänen herransa kuollut.
Planchet laskeutui hevosen selästä, astui suoraan Lubin'in luokse, joka ei todellakaan häntä tuntenut, ja molemmat lakeijat rupesivat keskustelemaan kuin parhaat ystävät maailmassa, jolla välin d'Artagnan talutti hevoset eräälle syrjäkadulle; ja kuljettuansa muutaman talon ympäri, hän palasi kuuntelemaan heidän puhettaan erään pensaan takaa.
Oltuansa hetkisen pensaan takana, kuuli hän ajopelien jyryä ja näki mylady'n vaunujen pysähtyvän aivan likellensä. Siinä ei ollut erhetyksen sijaa; mylady istui vaunuissa. D'Artagnan kyyristyi hevosensa kaulaa vasten, nähdäksensä kaikki vaan pysyäksensä itse näkymätönnä.
Mylady pisti viehättävän vaaleakiharaisen päänsä vaununoven aukosta esille ja antoi käskyjä kamarineitsyellensä.
Tuo viimemainittu, kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta vuotias kaunis, vilkas ja iloinen tyttö, todellinen ylhäisen naisen seuraneiti, hyppäsi alas astimelta, jossa hän, ajan tavan mukaan, oli istumassa, ja meni suoraan sitä kukkaispengertä kohden, jossa d'Artagnan oli huomannut Lubin'in.
D'Artagnan seurasi silmillään seuraneitiä ja näki hänen astuvan penkereelle. Mutta juuri samaan liittoon oli Lubin saanut käskyn tulla sisään, niin että Planchet oli jäänyt yksinään, ja katseli parhaillaan minne d'Artagnan oli mahtanut kadota.
Kamarineitsyt lähestyi Planchet'ia, jota hän nähtävästi piti Lubin'ina, ja ojensi hänelle pienen kirjelipun sanoen:
— Teidän herrallenne.
— Minunko herralleni? kysyi Planchet hämmästyneenä.
— Niin, ja kiiruusti. Ottakaa se pian.
Sen jälkeen riensi hän takaisin vaunujen luokse, jotka jo ennakolta olivat käännetyt siihen suuntaan, mistä ne olivat tulleet; ripeästi keikahti hän astimelle, ja vaunut vierivät pois.
Planchet käänteli ja väänteli kirjelippua, sitten hyppäsi hän alas penkereeltä, kääntyi syrjäkadulle ja tapasi parinkymmenen askeleen päässä d'Artagnan'in, joka, ollen kaikki nähnyt, tuli jo hänelle vastaan.
— Tämä on teille, herra, sanoi Planchet, ojentaen kirjelipun d'Artagnan'ille.
— Minulle? sanoi d'Artagnan; oletko varma siitä?
— Kuinkas muuten! kamarineitsyt sanoi: "Herrallesi." Minulla ei ole muuta herraa kuin te, siis ... soma tytöntynkä, sieluni kautta, sangen soma tytöntynkä tuo kamarineitsyt!
D'Artagnan avasi kirjeen ja luki seuraavat sanat:
"Eräs ihminen, joka ajattelee teitä enemmän kuin hän voipi sanoin lausua, tahtoisi tietää, minä päivänä teidän kävisi laatuun tehdä pieni huvivaellus metsään. Huomenna eräs mustaan ja punaiseen puettu lakeija odottaa teidän vastaustanne Champ-du-Drap-d'Or'in hotellissa."
— Ohoo, tuumaili d'Artagnan, tämäpä on vähän sukkelaa. Näyttää siltä kuin mylady ja minä huolehtisimme saman henkilön terveydestä. No niin, Planchet, kuinkas voipi tuo hyvä herra de Wardes? hän ei siis ole kuollut?
— Ei, herrani, hän voipi niin hyvin kuin saattaa voida, kun on neljä miekanpistoa ruumiissa, sillä te, elkää pahastuko, annoitte hänelle neljä kunnon pistoa ja nyt on tuo kelpo herra vielä sangen heikko, kun häneltä juoksi veri melkein kuiviin. Niinkuin jo sanoin herralle, Lubin ei minua tuntenut ja kertoi minulle alusta loppuun asti koko meidän kohtauksen.