Englantilaisia ja ranskalaisia.

Määrättyyn aikaan lähdettiin, neljä lakeijaa mukana, Luxenburg'in taakse eräälle kedolle, joka oli aidattu vuohilaitumeksi. Athos antoi vuohenpaimenelle muutaman rahakappaleen, että hän poistuisi. Lakeijat pantiin vahtiin.

Pian lähestyi äänetön joukko samaa aitausta, tuli sinne sisään ja liittäytyi muskettisotureihin; sitte esitteleydyttiin toinen toisilleen, niinkuin oli tapa meren toisella puolella.

Englantilaiset olivat kaikki ylhäistä säätyä; heidän vastamiestensä eriskummalliset nimet eivät siis ainoastaan synnyttäneet heissä kummastusta vaan vieläpä levottomuuttakin.

— Emmehän me, sanoi lord Winter, sittenkuin kolme ystävystä olivat ilmoittaneet nimensä, emmehän me kaikesta tästä tulleet hullua hurskaammiksi, emmekä me taistele tuollaisten nimien omistajia vastaan; nehän ovat paimenten nimiä tuommoiset.

— Ne ovatkin niinkuin te sen voitte arvata, mylord, salanimiä, sanoi Athos.

— Se herättää meissä vaan yhä suuremman halun saada tietää teidän oikeat nimenne, vastasi englantilainen.

— Olettehan te pelanneetkin kanssamme tietämättä nimiämme, sanoi Athos, sillä olettehan te voittaneet meiltä kaksi hevosta?

— Se on totta kyllä, mutta me panimme silloin alttiiksi vaan rahamme; tällä kertaa panemme alttiiksi henkemme: pelata voi kenen kanssa tahansa, mutta kaksintaistelua taistelemaan ei ruveta muiden kuin vertaistensa kanssa.

— Aivan oikein, sanoi Athos, ja hän veti syrjään sen englantilaisen, jonka kanssa hänen tuli taistella ja ilmoitti hänelle hiljaa nimensä.

Porthos ja Aramis tekivät samoin.

Riittääkö se, sanoi Athos vastamiehellensä, ja pidättekö minua kylliksi arvokkaana, suodaksenne minulle kunnian saada mitellä miekkaa kanssanne?

— Kyllä, sanoi englantilainen kumartaen.

— No niin, mutta sallitteko minun sanoa teille erään asian? jatkoi Athos kylmästi.

— Minkä? kysyi englantilainen.

— Te olisitte tehneet parhaiten, jos ette olisi vaatineet minua ilmoittamaan nimeäni.

— Kuinka niin?

— Sen vuoksi että minua luullaan kuolleeksi, ja kun minulla on syytä toivoa, ett'ei minun tiedettäisi olevan elossa, olen minä nyt pakoitettu tappamaan teidät, ett'ei salaisuuteni pääsisi levenemään ympäri maita mantereita.

Englantilainen silmäsi, Athosta luullen hänen laskevan pilaa; mutta Athos ei millään muotoa laskenut pilaa.

— Hyvät herrat, sanoi Athos, kääntyen tovereihinsa ja heidän vastamiehiinsä, olemmeko valmiit?

— Olemme, vastasivat englantilaiset ja ranskalaiset yhdellä kertaa.

— Siis asentoon! sanoi Athos.

Samassa tuokiossa välähti kahdeksan miekkaa laskevan auringon valossa ja taistelu alkoi rajusti, joka oli vallan luonnollista, he kun olivat kahdella tavoin nyt vihollisia toisillensa.

Athos taisteli yhtä tyynesti ja yhtä säännöllisesti kuin jos hän olisi ollut miekkailusalissa.

Porthos, epäilemättä parantuneena Chantilly'n kohtauksen kautta liian suuresta itseensä-luottamuksesta, käytti nyt miekkaansa taitavasti ja varovasti.

Aramis, jolla oli runoelmansa kolmas laulu lopetettavana, taisteli ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvin kiire.

Athos ensimäisenä tappoi vastustajansa; hän oli antanut vastustajallensa vaan yhden piston, vaan, niinkuin hän jo ennakolta oli sanonut, oli pisto kuolettava; miekka näet lävisti sydämmen.

Porthos oli järjestyksessä toinen, joka kaatoi miehensä tantereelle; hän oli lävistänyt hänen reitensä. Kun englantilainen silloin ilman pitemmittä vastustuksitta antoi hänelle miekkansa, otti Porthos hänet syliinsä ja kantoi hänet vaunuihin.

Aramis ahdisti vastustajaansa niin kiihkoisesti, että sittenkuin hän oli peräytynyt viisikymmentä askelta, pötki hän pakoon ja katosi lakeijain suureksi nauruksi.

Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän oli jättäytynyt kokonaan puollustus-asemaan; mutta sittenkuin hän oli nähnyt vastustajansa uupuneen, oli hän syrjä-iskulla lyönyt häneltä miekan pois kädestä. Kun parooni näki joutuneensa aseettomaksi, peräytyi hän pari askelta, vaan siinä nuljahti hänen jalkansa ja hän kaatui selälleen.

D'Artagnan oli yhdellä hyppäyksellä hänen päällänsä ja asetti miekan kärjen hänen kurkkuansa kohden.

— Minä voisin nyt teidät tappaa, hyvä herra, virkkoi hän englantilaiselle, te olette nyt minun mielivallassani, vaan minä säästän teidän henkeänne rakkauteni tähden sisartanne kohtaan.

D'Artagnan oli riemastuksissaan; hän oli nyt suorittanut sen ennakolta suunnittelemansa tuuman, tuon, joka oli vetänyt hänen huulensa hymyyn, niinkuin äsken mainitsimme.

Englantilainen taasen, hyvillään siitä että hän oli joutunut tekemisiin niin kelpo aatelismiehen kanssa, puristi häntä kädestä, lausui tuhansia kohteliaisuuksia noille kolmelle muskettisoturille, ja kun Porthoksen vastustaja oli jo vaunuissa ja Aramiksen oli suoriutunut tiehensä, ruvettiin vaan pitämään huolta kuolleesta.

Kun Porthos ja Aramis riisuivat hänen päältänsä, toivossa ett'ei haava ollut kuolettava, putosi paksu kukkaro hänen vyöltänsä. D'Artagnan otti sen ylös maasta ja ojensi lord Winter'ille.

— Mitäs peijakasta luulette minun sillä tekevän? kysyi englantilainen.

— Toimittakaa se hänen perheellensä, sanoi d'Artagnan.

— Hänen perheensäkö välittäisi noin mitättömästä summasta! Se saa periä viisitoista tuhatta louisdor'ia pelkkää vuosikorkoa; antakaa tuo kukkaro lakeijoillenne.

D'Artagnan pisti kukkaron taskuunsa.

— Ja nyt nuori ystäväni, sillä minä toivon teidän suvaitsevan minun nimittää teitä sillä tavoin, sanoi lord Winter, vielä tänä iltana, jos te vaan tahdotte, esitän minä teidät sisarelleni, lady Clark'ille, sillä minä halaan että hänkin vuorostaan sulkee teidät suosioonsa, ja kun hänellä on jonkun verran vaikutusvaltaa hovissa, niin ehkäpä tulevaisuudessa joku sana häneltä saattaa olla teille joksikin hyödyksi.

D'Artagnan punastui mielihyvästä ja kumarsi suostumuksen merkiksi.

Sillä välin oli Athos lähestynyt d'Artagnan'ia.

— Mitä arvelet tehdä tuolla kukkarolla? kuiskasi hän hänelle korvaan.

— Minä aion antaa sen sinulle, Athos veikkoseni.

— Minulle? miksikä niin?

— Hiisi, sinähän hänet tapoit; sotasaalis on sinun.

— Minäkö vihollisen perilliseksi! sanoi Athos, keneksi sinä minua luulet?

— Sehän on tapa sodassa, sanoi d'Artagnan; miksikäs se ei olisi tapa kaksintaistelussa?

— En sodassakaan koskaan ole semmoista tehnyt, sanoi Athos.

Porthos kohautti olkapäitään. Aramis mutisti suutansa myöntymykseksi Athokselle.

— Siinä tapauksessa, sanoi d'Artagnan, antakaamme rahat lakeijoille, niinkuin lord Winter kehoitti tekemään.

— Niin, sanoi Athos, antakaamme kukkaro, ei meidän, vaan englantilaisten lakeijoille.

Athos otti kukkaron, heitti sen kuskille ja virkkoi:

— Tässä on teille ja tovereillenne.

Tuo suuriluontoinen teko mieheltä, joka itse oli aivan rahatonna, ihmetytti yksin Porthostakin ja tuo ranskalainen jalomielisyys, tullen lord Winterin ja hänen ystävänsä kautta muidenkin tietoon, herätti suurta mieltymystä kaikissa muissa paitsi Grimaud'issa, Mousqueton'issa, Planchet'issa ja Bazin'issa.

Lord Winter ilmoitti d'Artagnan'ille, erotessaan hänestä, sisarensa asuntopaikan; hän asui näet Place-Royale'ssa, joka siihen aikaan oli Pariisin hienompia kaupungin osia, numero 6:ssa. Hän lupasi sitä paitsi tulla noutamaan häntä sisarensa luokse. D'Artagnan määräsi kohtauksen kello kahdeksaksi, Athoksen luona.

Tuo mylady'lle esitteleminen tuumailutti aikalailla nuoren gaskonjalaisen päätä. Hänellä oli muistissa, kuinka omituisella tavalla tuo nainen tähän asti oli sekoittunut hänen elämänsä vaiheihin. Hänen varma luulonsa oli että tuo nainen oli kardinaalin välikappale, ja kuitenkin tunsi vastustamattoman voiman vetävän itseänsä häneen eräällä noita tunteita, joista ei selvää saa. Ainoa pelko oli hänellä se, että mylady kentiesi tuntisi hänet Meung'in ja Dover'in mieheksi. Silloin tietäisi hän myös hänen olevan herra de Tréville'n ystäviä ja siis ruumiineen sieluineen kuninkaan puolella, joka seikka poistaisi häneltä jossakin määrin hänen etuisuuksiansa, koska, jos mylady hänet tunsi samoin kuin hän mylady'n, he pelaisivat molemmat samallaista peliä. Mitä taas tuli siihen juoneen, joka oli alkamassa hänen ja kreivi Wardes'in välillä, ei se meidän itserakasta nuorta miestä paljoa arveluttanut, vaikka markiisi oli nuori, kaunis, rikas ja ennen kaikkea kardinaalin suosikki. Ei sitä turhanpäiten olla kahdenkymmenen vuotias ja semminkin kotoisin Tarbes'ista.

Ensiksi meni d'Artagnan kotiinsa ja pukeutui mitä loistavimmaksi; sitten palasi hän Athoksen luokse, ja tapansa mukaan kertoi hänelle kaikki. Athos kuunteli hänen tuumiansa, pudisti päätänsä ja jonkunmoisella katkeruudella kehoitti häntä varovaisuuteen.

— Mitä! sanoi hän, olet juuri kadottanut lemmityn, jota sanoit hyväksi, viehättäväksi, täydelliseksi ja, nyt jo juokset toisen jälissä.

D'Artagnan tunsi tuon soimauksen vallan oikeaksi.

— Minä rakastin rouva Bonaciux'iä sydämmelläni, vaan mylady'ä minä rakastan päälläni, sanoi hän; antaessani saattaa itseni hänen luokseen, koetan minä ennen kaikkea päästä selville siitä, mitä asioita hän ajelee hovissa.

— Sitä ei, hiisi vieköön, ole vaikea arvata kaikesta siitä, mitä olet minulle kertonut. Hän on jonkunmoinen kardinaalin vakooja, hän on nainen, joka houkuttelee sinua satimeen, mistä et pääsekkään aivan hevillä irti.

— Saakeli sentään, kuinka sinä, rakas Athos, maalaatkin asiat mustiksi!

— Veikkoseni, minä epäilen naisia, mitäs muuta voin? minä olen saanut niistä kyllikseni, varsinkin vaaleaverisistä. Mylady on vaaleaverinen, etkös niin minulle kertonut?

— Hänellä on mitä kauniimman vaaleat kiharat suinkin olla taitaa.

— Voi sinua d'Artagnan parka, sanoi Athos.

— Kuulehan toki, minä tahdon vaan pyrkiä selville, ja sittenkuin olen saanut tietää mitä haluan, niin erkanen hänestä.

— Pyri vaan selville, sanoi Athos levollisesti. Lord Winter saapui samassa tuokiossa, mutta Athos, saaden ajoissa tiedon, meni toiseen huoneesen; d'Artagnan jäi siis yksinään, ja kun kello oli jo liki kahdeksan, meni hän lordin kanssa pois.

Pulskat vaunut odottivat kadulla, ja kun niitä veti kaksi upeata hevosta, olivat he muutamassa tuokiossa Place-Royale'ssa.

Mylady Clarik otti d'Artagnan'in arvokkaasti vastaan. Hänen hotellinsa oli erinomaisen komea; ja vaikka useimmat englantilaiset sodan karkoittamina olivat lähteneet Ranskasta tai olivat juuri lähtemäisillään, mylady oli vaan pannut yhä uusia kustannuksia hotellinsa koristamiseen, joka osoitti ett'eivät yleiset englantilaisia varten säädetyt määräykset koskeneet häntä.

— Tässä näet, sanoi lord Winter esittäen d'Artagnan'in sisarellensa, nuoren aatelismiehen, jonka vallassa oli minun henkeni, ja joka ei tahtonut ylivoimaansa käyttää, vaikka me olimme kahdenkertaisesti vihollisia, koska minä olin häntä loukannut ja minä siihen lisäksi olen englantilainen. Kiitä nyt häntä, siskoseni, jos sinulla on ystävyyttä minua kohtaan.

Mylady rypisti hieman kulmiansa; tuskin huomattava varjo vilahti hänen otsallansa ja niin peräti omituinen hymy hänen huulillansa, että nuori mies, nähdessään nuo kolminkertaiset vivahdukset, tunsi ikäänkuin väristyksen ruumiissansa.

Veli ei huomannut mitään; hän oli vetäytynyt leikittelemään myladyn lemmikki-apinan kanssa, joka oli nykinyt häntä takin liepeestä.

— Tervetulemaanne, herra, sanoi mylady äänellä, jonka erinomainen sulous oli täytenä vastakohtana hänen pahan tuulensa viitteihin, joita d'Artagnan juuri oli saanut havaita, te olette tänäpäivänä hankkineet itsellenne ikuiset oikeudet minun kiitollisuuteeni.

Englantilainen silloin kääntyi heidän puoleensa ja kertoi koko taistelun, jättämättä pienintäkään seikkaa mainitsematta. Mylady kuunteli kertomusta mitä suurimmalla tarkkuudella; vaan vaikka hän mitenkin koetti peitellä sitä vaikutusta, minkä kertomus häneen teki, näkyi kumminkin selvään, ettei se häntä laisinkaan miellyttänyt. Veri nousi hänen päähänsä ja hänen pieni jalkansa liikkui levottomasti hänen helmoissansa.

Lord Winter ei huomannut mitään. Kun hän oli lopettanut lähestyi hän pöytää, jossa oli tarjottimella pullo Espanjan viiniä ja laseja. Hän täytti kaksi lasia ja pyysi viittauksella d'Artagnan'ia juomaan.

D'Artagnan tiesi että englantilaista suuresti pahottaisi ell'ei hän joisi hänen kanssansa. Hän lähestyi siis pöytää ja tarttui lasiin. Sillä välin ei hän kumminkaan jättänyt mylady'ä silmistänsä, ja peilissä huomasi hän ne muodonliikkeet, jotka vaihtelivat mylady'n kasvoilla. Nyt kun hän luuli ett'ei häntä huomattu, ilmautui hänen muotoonsa eleitä, jotka osoittivat raivoa. Hän puri kauniilla hampaillaan nenäliinaansa.

Kaunis pikku kamarineitsyt, jonka d'Artagnan jo oli nähnyt, astui silloin huoneesen; hän virkkoi muutamia sanoja, englanninkielellä lordille, joka samassa pyysi d'Artagnan'ilta lupaa saada poistua, selittäen syyksi kiireellisiä asioitansa ja jättäen sisarensa huoleksi hankkia anteeksiantamuksen.

D'Artagnan ja lord Winter paiskasivat kättä toisillensa, jonka perästä ensin mainittu palasi mylady'n luoksi. Hänen muotonsa muuttui hämmästyttävän nopeasti taas herttaisen näköiseksi, muutamat pienet punaiset pilkut hänen liinassansa osoittivat että hän oli purrut huuliansa verille asti.

Hänen huulensa muutoin olivat erinomaisen kauniit, niiden olisi voinut luulla olevan korallia.

Puhelu kääntyi nyt iloiseen suuntaan. Mylady näytti kokonaan palautuneen entiselleen. Hän kertoi lordin ei olevan hänen veljensä vaan hänen lankonsa; hän, mylady, oli ollut naimisissa lordin nuoremman veljen kanssa, joka oli jättänyt hänet leskeksi yhden lapsen kanssa. Lapsi oli lordin ainoa perillinen, ell'ei lordi menisi naimisiin. Kaikki tuo näytti d'Artagnan'ista verholta, jonka alla piili jotakin, vaan hän ei voinut vielä kurkistaa tuon verhon alle.

Muutoin oli d'Artagnan puolentuntisen keskustelun jälkeen vakuutettu siitä, että mylady oli hänen kansalaisensa; hän puhui ranskaa niin puhtaasti ja sujuvasti, ett'ei siinä ollut mitään epäilyksen sijaa.

D'Artagnan lausui hänelle kohteliaisuuksia ja vakuutti alttiuttansa. Kaikille tyhjänpäiväisyyksille, mitä d'Artagnan'in huulilta kirposi, hymyili mylady hyväntahtoisesti. Lähdön hetki oli käsissä. D'Artagnan heitti mylady'lle jäähyväiset ja lähti ulos salista mitä onnellisimpana ihmisenä.

Portaissa kohtasi hän tuon kauniin kamarineitsyen, joka hipaisi häntä ohimennessä ja punastuen silmiin asti pyysi anteeksi kosketustansa, ja äänellä niin suloisella että anteeksiantamus myönnettiin paikalla.

D'Artagnan palasi seuraavana päivänä ja sai osakseen vielä ystävällisemmän kohtelun kuin ensimmäisellä kertaa. Lord Winter'iä ei siellä näkynyt, ja mylady tällä kertaa yksinään piti huolta vieraan kohtelemisesta. Hän näytti olevan hyvin huvitettu d'Artagnan'ista, kyseli mistä hän oli, ketä ystäviä hänellä oli, ja eikö hän koskaan ollut aikonut ruveta kardinaalin palvelukseen.

D'Artagnan, joka, niinkuin jo tiedetään, oli sangen varovainen kahdenkymmenen vuotiseksi nuorukaiseksi, muisti silloin epäluulonsa mylady'ä kohtaan; hän rupesi ylistelemään Hänen ylhäisyyttänsä, sanoen että hän olisi pyrkinyt päästä kardinaalin miehistöön sen sijaan että hän oli pyrkinyt kuninkaan, jos hän vaan olisi ollut tuttu herra de Cavois'ille sen sijaan että hän oli tuttu herra de Tréville'lle.

Mylady muutti kevyesti puheen ainetta ja kysyi d'Artagnan'ilta mitä huolettomimmalla tavalla, oliko hän koskaan käynyt Englannissa.

D'Artagnan vastasi, että herra de Tréville lähetti hänet tuonoin sinne tekemään hevoskauppoja ja että hän sieltä oli tuonut neljä näytteeksi.

Puhelun aikana purasi mylady pari kolme kertaa huultansa; hän oli tekemisissä miehen kanssa, jolta ei ollut helppo pusertaa mitään tietoja.

Samaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä lähti d'Artagnan pois. Käytävässä tapasi hän taaskin tuon kauniin Ketty-neitsyen. Tämä katseli häntä hyvänsävyisyydellä, jonka merkitystä ei ollut vaikea arvata. Mutta d'Artagnan'in mieleen oli hänen emäntänsä niin kiintynyt, ett'ei hän ketään muuta huomannutkaan.

Seuraavana päivänä palasi d'Artagnan taaskin mylady'n, luokse ja samoin sitä seuraavana, ja kerta kerralta muuttui kohtelu yhä ystävällisemmäksi.

Joka ilta tapasi hän kamarineitsyen joko esihuoneessa, käytävässä tai portaissa.

Mutta, niinkuin vast'ikään sanoimme d'Artagnan ei kääntänyt mitään huomiota Ketty-paran hellittämättömyyteen.

Eräät prokuraattorin päivälliset.

Sillä välin kuin d'Artagnan näin oli hankkinut itselleen pääsyn mylady'n tuttavuuteen, oli Porthos kokenut parastansa voittaaksensa "herttuattarensa" suosion, jonka hän, niinkuin Chantilly'n ravintolan isännän kertomuksesta on jo käynyt selville, oli menettänyt.

Juuri samana päivänä kuin d'Artagnan oli päässyt myladyn jälille Saint-Leu'n kirkon luona, oli Porthos vaelluksillaan tavannut prokuraattori Coquenard'in rouvan.

Porthoksen muhkea muoto ja hänen viisaasti asetetut sanansa suostuttivat tuota pikaa prokuraattorin rouvan ja hellyttivät hänen sydämmensä siihen määrään, että hän kyyneleet silmissä lupasi auttaa Porthosta hänen rahapulassaan ja, pannaksensa asian alkuun, kutsui hänet päivällisille seuraavaksi päiväksi.

Heidän välillensä syntyi sula sovinto, ja otettuaan toisiltaan hellät jäähyväiset, erosi Porthos "herttuattarestansa" mitä iloisimmassa mielentilassa, mitä parhaimpia toiveita uhkuvalla sydämmellä.

Siitäpä se johtui hänen hullunkurinen käytöksensä myöhempään päivällä Athoksen luona, jossa hän sai tiedon kaksintaistelusta englantilaisten kanssa. Mutta siihen myöskin perustui se maltti ja taitavuus, jota hän mainitussa taistelussa sitten osoitti, ja josta hän, niinkuin jo olemme kertoneet, suoriutui niin loistavalla tavalla.

Tämä kaksintaistelu ei millään muotoa saattanut häntä unhottamaan prokuraattorin rouvan päivälliskutsumusta. Seuraavana päivänä kello yhden aikaan harjautti hän Mousqueton'illa vielä viimeisen kerran pukuaan ja lähti l'Ours'in kadulle kävellen semmoisen miehen askeleilla, jolla on onni mukanansa.

Hänen sydämmensä pamppaili, mutta ei, niinkuin d'Artagnan'in, vasta syttyneestä, malttamattomasta rakkaudesta. Ei, paljon aineellisemmat syyt saattoivat hänen verensä liikkeesen; hän oli nyt vihdoin astuva tuon salaperäisen kynnyksen yli, nouseva niitä tuntemattomia portaita, joita myöten mestari Coquenard'in vankat écu't olivat yksitellen vaeltaneet.

Hän oli nyt todenperästä näkevä sen raha-arkun, jonka kuvan hän kaksikymmentä kertaa oli unissaan nähnyt: tuo arkku oli pitkä ja syvä, munalukoilla ja telkimillä varustettu ja permantoon kiinitetty; siitä oli hän usein kuullut puhuttavan ja sen oli nyt prokuraattorin rouva avaava tosin laihanpuolisilla vaan ei aivan rumilla käsillänsä hänen ihmeteltäväksensä.

Siihen lisäksi tuo harhaileva, varaton, omaiseton mies, kapakkaelämään tottunut sotilas, herkkusuu, usein kuokkavieras, oli nyt saapa maistaa perheateriaa, nauttia mukavaa kotielämää, tottua sen pieniin huoliin, jotka miellyttävät sitä enemmän kuta karkeampi ollaan, niinkuin vanhat sotapukarit sanovat.

Tulla serkun nimellä joka päivä hyvään ruokapöytään, elähdyttää vanhan prokuraattorin keltaisia, ryppyisiä kasvoja, opettaa hänen nuorille kirjureillensa kaikellaisia korttipeliä ja palkinnoksi siitä nylkeä heitä aikalailla, — kaikki semmoinen oli Porthoksen mielitöitä.

Porthos kyllä muisti ne pahat huhut, joita prokuraattoreista kulki: heidän kitsautensa, nylkemisensä, paastopäivänsä ja muut semmoiset, mutta kun hänestä prokuraattorin rouva oli joltisestikin antelias, nimittäin prokuraattorin rouvaksi, toivoi hän kumminkin tulevansa taloon, jossa elettiin hyvin.

Siitä huolimatta joutui Porthos epäilyksiin jo portilla; käytävä ei ollut puoleensa vetävä: pimeä, ummehtunut porttisola, portaat, joita hämärästi valaisi pihanpuolelta ristikko-ikkuna, ja ensimäisessä kerroksessa matala ovi, vaarnoitettu summattoman suurilla nauloilla niinkuin Grand-Chatelet'in valtaportti.

Porthos kolkutti ovelle; pitkä kalpea kirjuri, jonka päätä peitti tuuhea, kampaamaton tukka, tuli avaamaan ja kumarsi kunnioituksella, nähdessään tuon suurikasvuisen vartalon, joka todisti voimaa, sotilaspuvun, joka osoitti hänen olevan arvoisata säätyä, ja kukoistavan ulkonäön, josta loisti hyvä vointi.

Toinen kirjuri, lyhempi kasvultaan, seisoi ensimäisen takana, kolmas, pitempi, vielä hänen takanansa ja noin kahdentoista vuotias poika kolmannen takana.

Kaikkiansa kolme ja puoli kirjuria, seikka, joka siihen aikaan todisti että asiamiesten luku oli suuri.

Vaikka muskettisoturin ei pitänyt tulla ennenkuin kello yksi, oli prokuraattorin rouva jo kello kahdestatoista pitänyt silmällä hänen tuloansa, arvellen, että hänen lempijänsä sydän, ja ehkäpä myös hänen vatsansa, veti häntä tulemaan jo ennen määräaikaa.

Rouva Coquenard tuli siis ylikerroksen ovesta samaan liittoon, kuin hänen vieraansa kävi sisään ulko-ovesta, ja tuon arvoisan naisen tulo pelasti Porthoksen sangen tukalasta tilasta; kirjurit olivat näet uteliaan näköisiä, ja kun hän ei oikein tiennyt mitä ajatella tuosta omituisesta miesjonosta, seisoi hän mykkänä heidän edessään.

— Siinä on serkkuni, huudahti prokuraattorin rouva; käykää sisään, käykää sisään, herra Porthos.

Porthoksen nimi teki vaikutuksensa kirjureihin, niin että he alkoivat nauraa, mutta Porthos kääntyi heihin päin, ja silloin palasi totisuus kaikkien kasvoille.

Nyt mentiin prokuraattorin huoneesen, kirjurin huoneen sekä konttoorin kautta. Viimemainittu huone oli pimeä sopukka, täynnä vanhoja paperipakkoja. Kun konttoorista oli päästy, jäi kyökki oikealle ja nyt tultiin vierashuoneesen.

Kaikki nuo toinen toisensa takana olevat huoneet eivät herättäneet Porthoksessa mitään hyviä ajatuksia. Kaikki puhe kuului varmaan avonaisten ovien kautta joka paikkaan; sitä paitsi oli hän ohi mennen vilkaissut tutkivasti kyökkiin ja nähnyt omaksi harmiksensa ja prokuraattorin rouvan häpeäksi, ett'ei siellä ollut mitään semmoista hyörinää ja pyörinää, joka tavallisesti hyvää ateriaa valmistettaessa vallitsee tuossa herkkujen pyhyydessä.

Prokuraattori epäilemättä jo ennakolta tiesi tuosta tulosta, sillä hän ei ensinkään hämmästynyt nähdessänsä Porthoksen, joka lähestyi häntä jotenkin kursailematta ja tervehti kohteliaasti.

— Me taidamme olla serkkuja, herra Porthos? sanoi prokuraattori, nousten kyynäspäittensä varassa rottinkituoliltaan.

Ukko, puettuna mustaan laajaan takkiin, johon hänen hinteloinen ruumiinsa katosi, oli kuiva ja laiha; hänen pienet harmaat silmänsä katsoa tiirottivat omituisella tavalla, ja ne, ynnä irvistävä suu olivat ainoat joissa vielä elon merkkiä näkyi. Pahaksi onneksi alkoivat hänen jalkansa kieltäytyä kannattamasta tuota nystyräistä elinkoneistoa. Viiden tai kuuden kuukauden kuluessa, jonka ajan tuo heikkouden tila oli jo kestänyt, oli arvoisa prokuraattori joutunut vähitellen vaimonsa orjaksi.

Serkkua otettiin vastaan nöyrästi; siinä kaikki. Jos mestari Coquenard olisi ollut terve, olisi hän kyllä kieltäytynyt kaikesta sukulaisuudesta Porthokseen.

— Niin, herra prokuraattori, me olemme sukulaisia, sanoi Porthos hämmentymättä; hän ei ollut odottanutkaan mitään ihastumista prokuraattorilta.

— Vaimon puolelta, arvatenkin? sanoi prokuraattori ivallisesti.

Porthos ei ymmärtänyt tuota pilaa, hän piti sitä vaan yksinkertaisuutena ja nauroi sille aikalailla suurten viiksiensä alta. Rouva Coquenard joka tiesi että yksinkertainen prokuraattori oli hyvin harvinainen toisinto lajissansa, hymyili heikosti mutta punastui vahvasti.

Aina Porthoksen tulemisesta saakka oli mestari Coquenard luonut levottomia silmäyksiä erääsen suureen kaappiin päin vastapäätä hänen kirjoituspöytäänsä. Porthos älysi että tuo kaappi, vaikka se ei ollutkaan sen muotoinen minkä hän oli unissaan nähnyt, oli juuri se autuaaksi tekevä raha-arkku, ja hän iloitsi mielessänsä siitä että todellisuus oli kokonaista kuusi kyynärää korkeampi kuin unelma.

Mestari Coquenard ei pitkittänyt sukututkimuksiansa kauvemmaksi; hän tyytyi vaan siihen että, siirtäen levottoman silmäyksensä kaapista Porthokseen, lausui:

— Meidän serkkumme suopi kai meille ennen maalle palaamistansa kunnian syödä kerran päivällistä luonamme, vai kuinka, vaimoni?

Tällä kertaa sattui kolhaus Porthoksen vatsaan ja hän tunsi sen myös; näyttipä siltä kuin se ei olisi ollut tuntumatta rouva Coquenard'iinkaan, sillä hän vastasi:

— Serkkuni ei käy täällä enää, Jos me kohtelemme häntä huonosti, vaan päinvastaisessa tapauksessa on hänellä liian vähä Pariisissa olinaikaa ja siis myöskin liian vähä tilaisuutta käydä meitä tervehtimässä, ett'emme pyytäisi häntä suomaan meille kaikki ne hetket, jotka hänellä ovat joutilaita, kunnes hän matkustaa pois.

— Oh, sääriäni, kurjia sääriäni! missä te olette? vaikerteli Coquenard, koettaen nauraa.

Porthos oli kiitollinen prokuraattorin rouvalle siitä puollustuksesta, jonka tarkoituksena oli saada hänen kauniit herkkuilemistoiveensa toteutumaan.

Pian löi päivällishetki. Mentiin aterioon, joka oli suuri pimeä huone vastapäätä kyökkiä.

Kirjurit, jotka näkyivät vainunneen tavattomia tuoksuja, saapuivat sotilaan säntillisyydellä esille ja pitivät kiini tuoleistansa, valmiina istumaan pöytään minä silmänräpäyksenä hyvänsä. Heidän nähtiin jo ennakolta liikuttelevan leukojaan uhkaavissa aikeissa.

— Peijakas! mietti Porthos silmäillessään noita kolmea nälkäistä miestä, sillä nulikka ei ollut, niinkuin hyvin, voi arvata, päässyt osalliseksi kunniasta saada istua virkamiehen pöydässä. Peijakas! jos minä olisin serkkuni sijassa, en minä pitäisi luonani tuollaisia syömäreitä. Luulisi heidän olevan haaksirikkoon joutuneita, jotka eivät ole saaneet maistaa ruokaa kuuteen viikkoon.

Mestari Coquenard tuli sisään kehräjalkaisessa tuolissaan, jota työnsi rouva Coquenard; Porthos kiiruhti vuorostaan apuun, vierittääksensä hänen miestään pöytään.

— Ahhah, sanoi hän, sepä vasta viehättävää lientä!

— Mitähän saakelia ne vainuuvat tuossa liemessä? arveli Porthos, nähdessään vaalean, runsaan, vaan aivan värittömän lihaliemen, jonka pinnalla uiksenteli muutamia paahdettuja leivänkuutioita, ikäänkuin saaria välimeressä.

Rouva Coquenard hymyili; hänen annettua merkin, kaikki istuivat pöytään innolla.

Ensiksi tarjottiin mestari Coquenard'ille sitten Porthokselle; sen jälkeen täytti rouva Coquenard oman lautasensa ja jakoi leivänkuutiot ilman lientä malttamattomille kirjureille.

Samassa tuokiossa aukeni naristen ovi ruokasaliin aivan itsestään ja Porthos näki oven raossa pikku kirjurin, joka, kun hän ei päässyt osalliseksi pidoista, pureksi paljasta leipää.

Liemen jälkeen toi piika keitettyä kanaa, herkkua, jonka ilmestyminen sai vierasten silmät hämmästyksestä mulkoilemaan.

— Kyllä näkee, että sinä pidät sukulaisestasi, eukkoni, sanoi prokuraattori melkein murheellisesti hymyten; tuo on varmaankin kohteliaisuutta serkkuasi kohtaan.

Kana-parka oli laiha ja niin paksunahkainen, ett'ei luut kaikilla ponnistuksillaan päässeet sen läpi tunkeutumaan; paljon varmaankin oli ollut työtä tuon kanan etsimisessä, koska se kaiketi oli piiloutunut kuolemaan vanhuuttaan.

— Saakeli! mietti Porthos, tämä on surkeata; minä kunnioitan vanhuutta, vaan kun se esiintyy keitettynä tai paistettuna, silloin en sille arvoa anna.

Hän katseli ympärilleen nähdäkseen oliko muutkin samaa mieltä, mutta päinvastoin näki hän vaan riemusta loistavia silmiä, jotka jo ennakolta nielivät tuota verratonta kanaa, mitä hän niin paljon halveksi.

Rouva Coquenard veti vadin puoleensa, leikkasi taitavasti pois nuo kaksi pitkää, laihaa säärtä, jotka hän asetti miehensä lautaselle, katkaisi kaulan, jonka hän päinensä sijoitti syrjään itseänsä varten, irroitti toisen siiven Porthokselle ja jätti linnun melkein koskematta piialle, joka sen juuri oli tuonnut, ja silloin se katosi, ennenkuin muskettisoturi oli ehtinyt nähdä, mitä erilaisia vaikutuksia pettynyt toivo teki kasvoihin, kunkin omistajan eri luonteen ja mielenlaadun mukaan.

Kanavadin sijaan tuotiin pöydälle papuja laaja vadillinen, missä näkyi seassa muutamia lampaan luita, joissa ensi katsannossa luuli näkevänsä vähän lihaakin muassa.

Rouva Coquenard jakoi ruokalajin nuorille miehille perheenäidin säästäväisyydellä.

Nyt tuli viinin vuoro. Herra Coquenard täytti pienestä savipullosta kolmanneksen lasia kullekin nuorelle miehelle, kallisti sitten itselleen jotenkin saman verran, jonka jälkeen pullo vaelsi Porthoksen ja rouva Coquenard'in puolelle.

Nuoret herrat täydensivät viinilasinsa vedellä ja tyhjennettyään lasinsa puolilleen, täyttivät he ne uudestaan, ja jatkoivat sitä menetystä kaiken aikaa, josta oli seurauksena, että he aterian lopulla nieleksivät nestettä, jonka väri oli muuttunut rubiinista topaasiksi.

Porthos söi kiltisti kanansiiven, vaan säpsähti tuntiessaan prokuraattorin rouvan polven nykäisevän pöydän alla hänen polveansa. Hän joi myöskin puoli lasia tuota säästeliäästi tarjottua viiniä, jonka hän tunsi ilkeänmakuiseksi, kaikkien viinintuntijain kamoksumaksi Montreuil'in viiniksi.

Mestari Coquenard näki hänen juovan viiniä laimentamattomana ja hän huokasi.

— Suvaitsetteko papuja, Porthos serkkuni? kysyi rouva Coquenard äänellä joka merkitsi: usko minua, eläkä maista niitä.

— En hiisi vieköön maistakkaan! arveli Porthos itsekseen.

Mutta kuuluvasti virkkoi hän: Kiitoksia, serkkuni, minulla ei ole enää nälkä.

Nyt seurasi äänettömyys; Porthos ei tiennyt mitä tehdä. Prokuraattori sanoi yhä ja uudestaan:

— Ah, eukkoseni, minun täytyy lausua sinulle kiitoksia! Päivällisesi oli oikein juhla; minä söin vallan kauheasti!

Mestari Coquenard oli syönyt liemensä, mustat kanansääret ja sen ainoan lampaan luun, jossa oli vielä hitunen lihaa jälellä.

Porthos luuli hänestä tehtävän pilkkaa, ja alkoi vedellä viiksiänsä ja rypistää kulmiansa, mutta rouva Coquenard'in polvi neuvoi häntä hiljaiseen kärsivällisyyteen.

Tämä äänettömyys ja tämä tarjouksien pysähtyminen, joka Porthokselle oli käsittämätön, oli kirjureille hirmuinen; yksi ainoa prokuraattorin silmäys ja rouvan hymyily vaikutti sen että he hitaasti nousivat pöydästä ja vielä hitaammin kiersivät kokoon pyyhkimensä, kumarsivat ja menivät.

— Menkää, nuoret miehet auttamaan ruoansulatusta työnteolla, sanoi prokuraattori arvokkaasti.

Kun kirjurit olivat menneet, nousi rouva Coquenard istuimeltaan, meni ottamaan ruokakaapista juustopalasen, marjahilloa ja leivoksen, jonka hän oli valmistanut manteleista ja hunajasta.

Mestari Coquenard rypisti kulmiaan, koska hänestä ruokalaatuja oli liian monta. Porthos puri huultansa, koska hän ei nähnyt mitään ruokaa.

Hän haki silmillään papuvatia; mutta papuvati oli kadonnut.

— Juhla totta tosiaan, huudahti mestari Coquenard, levottomasti väänneksien tuolissaan, oikein aika juhla, epulæ epularum! Lukullus on ruoalla Lukulluksen luona.

Porthos katseli pulloa, joka oli häntä lähellä ja hän toivoi saavansa päivällisekseen edes viiniä, leipää ja juustoa; mutta viini oli lopussa, eikä herra ja rouva Coquenard näkynyt sitä huomaavan.

— Hyvä on, tuumaili Porthos.

Hän otti kielellensä vähän marjahilloa ja iski hampaansa rouva Coquenard'in leivokseen.

— Nyt, mietti hän, on uhri täytetty. Mutta mitäs jos en saisikkaan rouva Coquenard'in kanssa tirkistää hänen miehensä raha-kaappiin!

Tuon niin suunnattoman ylellisen aterian jälkeen tunsi herra Coquenard ruokalevon tarvetta. Porthos toivoi hänen asettuvan levolle siinä missä hän oli; mutta tuo kirottu prokuraattori ei ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsakaan; hänet täytyi vierittää kamariinsa, eikä hän rauhoittunut ennen kuin hän pääsi aivan rahakaappinsa luokse, jonka reunustalle hän vakuuden vuoksi sijoitti jalkansa.

Prokuraattorin rouva meni Porthoksen kanssa toiseen huoneesen keskustelemaan.

— Te voitte tulla tänne syömään päivällistä kolmasti viikossa, sanoi rouva Coquenard.

— Kiitoksia, vastasi Porthos, minä en tahdo käyttää liiaksi teidän hyväntahtoisuuttanne. Sitä paitsi täytyy minun ajatella sotavaruksiani.

— Se on totta, sanoi prokuraattorin rouva huoaten, nuo onnettomat sotavarukset!

— Niin, sanoi Porthos, niin on asiat.

— Mutta mitä noihin sotavaruksiin oikeastaan tarvitaan, herra Porthos?

— Kaikenlaista, sanoi Porthos; niinkuin tiedätte, ovat muskettisoturit valiojoukkoa ja ne tarvitsevat paljon semmoista mitä muut soturit eivät tarvitse.

— Mutta luetelkaapa noita tarpeita!

— Niin, kustannukset voivat nousta noin likimmiten ... sanoi Porthos, joka ennemmin rupesi määrittelemään summaa kuin luettelemaan tarpeita.

Prokuraattorin rouva odotti vapisten.

— Niin, kuinka suuriksi? sanoi hän; minä toivon ett'eivät ne nouse korkeammalle kuin... Hän pysähtyi äkkiä, sanat tarttuivat hänen kieleensä.

— Oh, ei suinkaan, sanoi Porthos, ne eivät nouse korkeammalle kuin kahteen tuhanteen viiteen sataan livre'en; minä päin vastoin luulen että jos oikein säästäväiseksi rupean, voin tulla toimeen kahdella tuhannella.

— Hyvä Jumala, kaksi tuhatta livre'ä! huudahti hän, mutta sehän on koko omaisuus!

Porthos virnisti suutansa; rouva Coquenard ymmärsi mitä se tarkoitti.

— Minä pyysin tarkempaa luettelemista, sanoi hän, sillä kun meillä on monta sukulaista ja kauppaystävää, luulen minä melkein varmaan saavani ne tarpeet sata prosenttia halvemmalla kuin jos itse ne ostaisitte.

— Ahaa, sanoi Porthos. Sitäkö tarkoititte?

— Niin, paras herra Porthos. Niin muodoin tarvitsette te ensiksikin hevosen?

— Aivan oikein, hevosen tarvitsen.

— No niin, minä tiedän mistä se saadaan.

— Tiedättekö! huudahti Porthos loistavin kasvoin. Hevonen on siis tiedossa; sitten tarvitsen minä täydelliset valjaat, johon kuuluu tarpeita, mitä ainoastaan muskettisoturi voi ostaa, ja jotka eivät nouse yli kolmen sadan livre'n.

— Kolmen sadan livre'n; hyvä, hankitaan kolme sataa livre'ä, sanoi rouva huoaten.

Porthos hymyili; niinkuin muistetaan, oli hänellä Buckingham'ilta saatu satula; niin että nuo rahat aikoi hän kieveltää omaan taskuunsa.

— Sitten täytyy minun saada hevonen lakeijalleni ja matkalaukku itselleni. Mitä aseihin tulee, ei teidän niistä tarvitse huolehtia; ne minulla jo on.

— Hevonen lakeijallenne? toisti rouva eperoiden; mutta sehän on oikein suuren herran tapaista, ystäväni.

— No niin, rouva hyvä, sanoi Porthos ylpeästi, olenkos minä mikään raukka sitten?

— Ette suinkaan, minä vaan arvelin, että kaunis aasi on toisinaan yhtä hyvän näköinen kuin hevonen ja että jos te hankitte Mousqueton'illenne kauniin aasin...

— No olkoon menneeksi aasi, sanoi Porthos; te olette oikeassa, minä olen nähnyt sangen ylhäisiä espanjalaisia herroja, joiden palvelijat kaikki ajoivat aasilla. Mutta ymmärrättehän, rouva Coquenard, että aasilla on oleva höyhentöyhtö ja kulkuset.

— Olkaa huoleti, sanoi prokuraattorin rouva.

— Siis on jälellä vaan matkalaukku, lisäsi Porthos.

— Oh, olkaa siitäkin huoleti, huudahti rouva Coquenard; miehelläni on viisi tai kuusi matkalaukkua, valitkaa paras; niiden joukossa on erittäinkin yksi, jota hän mielellään käytti matkoillansa ja joka on niin suuri että siihen mahtuisi koko maailma.

— Matkalaukku on siis tyhjä? kysyi Porthos.

— Tietysti se on tyhjä, vastasi rouva.

— Ahaa, mutta minä tarvitsen semmoisen matkalaukun, huudahti Porthos, joka on hyvästi varustettuna, ystäväiseni.

Rouva Coquenard huokasi taas. Molière ei ollut vielä kirjoittanut "Saituria." Rouva Coquenard oli siis Harpagon'in edeltäjä.

Muista varuksista neuvoteltiin sitten samaan tapaan; ja loppupäätös neuvottelusta oli että prokuraattorin rouva antaisi kahdeksan sataa livre'ä rahassa ja hankkisi hevosen ja aasin, joilla olisi onni kantaa Porthosta ja Mousqueton'ia kunnian ja maineen retkellä.

Kun asiat olivat suostutut, otti Porthos jäähyväiset rouva Coquenard'ilta. Viime mainittu koki kyllä pidättää häntä suloisilla silmäyksillään, vaan Porthos teki syyksi virkavelvollisuutensa, ja prokuraattorin rouvan täytyi väistyä kuninkaan tähden.

Muskettisoturi palasi kotiin nälkäisenä ja sangen huonolla tuulella.

Kamarineitsyt ja emäntä.

Sillä välin d'Artagnan, huolimatta omantuntonsa äänestä ja Athoksen varoituksesta, rakastui mylady'yn hetki hetkeltä yhä enemmän; niinpä ei hän heittänyt yhtenäkään päivänä käymättä osoittamassa hänelle kunnioitustansa, jonka tuo itserakas gaskonjalainen luuli mylady'n ennemmin tai myöhemmin palkitsevan.

Eräänä iltana kun hän taas saapui nenä pystyssä, keveästi kuin mies, joka odottaa kultasadetta, kohtasi hän kamarineitsyen ajoportilla; mutta tällä kertaa ei neitsyt tyytynyt vaan hipaisemaan häntä ohimennessä, vaan tarttui hiljaa hänen käteensä.

— Hyvä! mietti d'Artagnan, hän on kaiketi saanut emännältänsä jonkun asian minulle toimitettavaksi; hän kutsuu minua johonkin lemmenkohtaukseen, johon ei uskallettu suullisesti minua kutsua. Ja hän katsoi tuota kaunista tyttölasta niin voitollisen näköisenä kuin hän suinkin voi.

— Minä tahtoisin sanoa teille pari sanaa, herra ... sopersi kamarineitsyt.

— Sano vaan, lapseni, sano vaan, vastasi d'Artagnan, kyllä minä kuuntelen.

— Täällä, mahdotonta; minun sanottavani on siihen liian pitkää ja erittäinkin liian tärkeätä.

— No kuinkas meidän on tekeminen?

— Tahtoisikko herra seurata minua? pyysi Ketty kainosti.

— Kyllä, mihin hyvänsä, kaunis lapseni.

— Tulkaa sitten!

Ketty, joka ei ollut heittänyt irti d'Artagnan'in kättä, veti häntä mukanansa ylös pimeitä kiertoportaita ja kun he olivat nousseet viisitoista porrasta, aukasi hän erään oven.

— Astukaa sisään, herra; täällä olemme yksin ja voimme puhua kaikessa rauhassa.

— Mikäs huone tämä on, kaunis lapseni? kysyi d'Artagnan.

— Tämä on minun huoneeni, herra; tuo ovi viepi emäntäni makuukamariin. Mutta olkaa huoleti; hän ei voi kuulla meidän puhettamme, sillä hän ei koskaan mene nukkumaan ennen puolta yötä.

D'Artagnan loi silmäyksen ympärilleen. Pieni kamari oli siisti ja soma, mutta ehdottomasti kiinittyivät hänen silmänsä siihen oveen, jonka Ketty oli sanonut johtavaa mylady'n makuukamariin.

Ketty arvasi mitä nuoren miehen mielessä liikkui ja hän huoahti.

— Te rakastatte siis paljon minun emäntääni? sanoi hän.

— Oh, enemmän kuin voin sanoin selittää! Ketty, minä olen vallan hullusti rakastunut!

Ketty huokasi toistamiseen.

— Ah, herra, sanoi hän, sepä on vahinko!

— Mitä saakelin pahaa siinä mielestäsi on?

— Asianlaita on semmoinen, sanoi Ketty, ett'ei emäntäni rakasta teitä ensinkään.

— Mitä! sanoi d'Artagnan. Olisikko hän antanut sinulle toimeksi ilmoittaa sen minulle?

— Ei suinkaan, herra, vaan minä sääliväisyydestä teitä kohtaan olen päättänyt sanoa sen teille.

— Kiitoksia, hyvä Ketty, mutta vaan hyvästä aikomuksestasi, sillä myönnäthän, ett'ei ilmoituksesi ole minulle mielihyväksi.

— Toisin sanoen, te ette usko mitä olen sanonut, vai kuinka?

— Semmoista on aina vaikea uskoa, kaunis lapseni, vaikkapa vaan itserakkaudenkin vuoksi.

— Te ette siis usko minua?

— Minä tunnustan, että ennenkuin annat minulle jotakin todistusta sanoihisi...

— Mitäs tästä sanotte?

Ketty otti poveltansa pienen kirjelipun...

— Minulleko? sanoi d'Artagnan innokkaasti tempaisten kirjelipun käteensä.

— Ei, toiselle.

— Toiselle?

— Niin.

— Hänen nimensä, hänen nimensä! huudahti d'Artagnan.

— Katsokaa osoitetta.

— Herra kreivi de Wardes.

Heti kohta tuli d'Artagnan'in mieleen tapaus Saint-Germain'issä; ajatuksen nopeudella repäisi hän kirjeen auki, huolimatta Ketty'n huudahduksesta.

— Oh, Jumalani! sanoi hän, mitä te teette, herra?

— Minäkö? en mitään, sanoi d'Artagnan, ja luki:

"Te ette ole vastannut minun ensimmäiseen kirjeeseni; oletteko siis vielä sairaana tai oletteko unhottaneet mitä silmäyksiä loitte minuun rouva de Guise'n tanssipidoissa? Nyt on tilaisuus tullut, kreivi; elkää sitä päästäkö käsistänne."

D'Artagnan vaaleni; hänen itserakkautensa oli loukattu, hän luuli rakkautensa loukatuksi.

— Rakas herra d'Artagnan-parka! sanoi Ketty sääliväisesti, puristaen uudestaan nuoren miehen kättä.

— Sinä surkuttelet minua, hyvä pienoiseni! sanoi d'Artagnan.

— Oh, kaikesta sydämmestäni! sillä minä kyllä tiedän mitä rakkaus on.

— Sinäkö tiedät mitä rakkaus on? sanoi d'Artagnan, ensi kertaa katsellen häntä tarkemmasti.

— Oi, tiedän.

— No niin, sen sijaan että surkuttelet minua, tekisit paremmin, jos auttaisit minua kostamaan emännällesi.

— Ja millä tavoin tahtoisitte hänelle kostaa?

— Minä tahtoisin valloittaa hänet ja sysätä syrjään kilpailijani.

— Siihen minä en koskaan rupea teitä auttamaan, herra, sanoi Ketty vilkkaasti.

— Ja miksikä et? kysyi d'Artagnan.

— Kahdesta syystä.

— Mitkä ne ovat?

— Ensiksikin, emäntäni ei ole koskaan rakastava teitä.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Te olette loukanneet häntä syvästi.

— Minä! millä minä olisin voinut häntä loukata, minä, joka siitä saakka kuin olen hänet tuntenut, olen madellut kuin orja hänen jaloissaan; selitä, ole niin hyvä.

— Sitä minä en koskaan ilmoita kellenkään muulle kuin sille miehelle ... joka katsoo sieluni pohjaan saakka.

D'Artagnan silmäsi Ketty'ä toisen kerran. Nuoressa tytössä oli semmoinen tuoreus ja kauneus, että moni ruhtinatar olisi antanut ruununsa siitä.

— Ketty, sanoi hän, minä katson sinun sielusi pohjaan saakka, jos tahdot; siitä ei ole estettä, rakas lapseni; ja hän painoi suudelman hänen huulilleen, jolloin lapsi-parka muuttui punaiseksi kuin kirsikka.

— Oh, ei! huudahti Ketty, te ette rakasta minua, te rakastatte emäntääni, sen sanoitte minulle vast'ikään.

— Ja estääkö se ilmoittamastasi minulle toista syytä?

— Toinen syy, virkkoi Ketty rohjenneena suudelmasta ja nuoren miehen silmäyksestä, toinen syy on se että jokaisella on oma rakkautensa lähimpänä.

Silloin muistui d'Artagnan'in mieleen Ketty'n viehkeät silmäykset, hänen monet kohtauksensa etehisessä, portaissa, käytävässä, hänen hipaisemisensa ja hänen tukahdutetut huokauksensa; mutta kun hänellä oli mielessä vaan tuon ylhäisen naisen miellytteleminen, oli hän halveksinut kamarineitsyttä; ken pyytää kotkaa, hän ei välitä varpusista.

Tällä erää havaitsi gaskonjalaisemme yhdellä silmäyksellä kaiken sen hyödyn, minkä hän voi saada tuosta rakkaudesta, jonka Ketty niin lapsellisesti ja kainostelematta oli tunnustanut: sen avulla hän näet sai anastetuksi itselleen kreivi de Wardes'ille menevät kirjeet, sai salaiset tiedot aivan paikallaan, pääsi milloin hyvänsä Ketty'n huoneesen, joka oli hänen emäntänsä huoneen vieressä. Niinkuin näkyy, uhrasi tuo uskoton jo ajatuksissaan tuon tyttöraukan, voittaaksensa puoleensa mylady'n joko hyvällä tai pahalla.

Hän rupesi siis kauniilla sanoilla selittämään ihastustansa Ketty'ä kohtaan ja todisteeksi rakkaudestansa ilmoitti hän heittävänsä sikseen koko sen iltaisen vierailunsa mylady'n luona ja pitävänsä seuraa kauniille Ketty'llensä.

Mutta tuskin oli hän päässyt tätä sanomasta, kun kello helähti mylady'n puolella.

— Taivasten tekijä! huudahti Ketty, emäntäni kutsuu minua; menkää, menkää joutuen pois.

D'Artagnan nousi ja otti lakkinsa ikäänkuin aikoakseen totella; sitten avasi hän nopeasti erään suuren kaapin oven ja pujahti sinne mylady'n pukujen sekaan.

— Mitä te teette? huudahti Ketty.

D'Artagnan sulkeutui kaappiin mitään vastaamatta.

— No, huusi mylady ärjyen, nukutko sinä, koska et tule kun minä soitan?

D'Artagnan kuuli avattavan äkkiä väliovea.

— Tässä olen, mylady, huudahti Ketty, rientäen emännällensä vastaan.

Molemmat menivät nyt mylady'n makuusuojaan ja kun ovi oli jäänyt auki, kuuli d'Artagnan mylady'n vielä hetken aikaa toruvan kamarineitsyttänsä; sitten leppyi hän ja puhe kääntyi d'Artagnan'iin, Ketty'n puuhaillessa hänen riisumisessaan.

— No, gaskonjalaistamme en ole saanut nähdä tänä iltana, sanoi mylady.

— Kuinka, mylady, vastasi Ketty, eikö hän ole ollutkaan täällä? Onko hän niin huikentelevainen ennenkuin edes on saavuttanut onneansa?

— Ei suinkaan, häntä on estänyt herra de Tréville tai herra Desessarts. Minä ymmärrän semmoisia, Ketty; hänet minä kyllä vedän pauloihini.

— Mitä mylady aikoo hänelle tehdä?

— Mitäkö aion hänelle tehdä? Ole huoleti, Ketty; hänen ja minun kesken on olemassa jotakin, josta hän ei tiedä mitään ... hän oli vähällä menettää minulta kardinaalin suosion. Mutta minä olen sen kostava!

— Minä luulin mylady'n rakastavan häntä.

— Minäkö rakastaisin häntä! Minä inhoon häntä! Hupsu, jolla on lord Winter'in henki käsissään, eikä tapa häntä ja saattaa minulle sillä tavoin vahinkoa kolmesataa tuhatta livre'ä pelkkää korkoa!

— Niin tosiaan, sanoi Ketty, teidän poikanne oli setänne ainoa perillinen ja siksi kunnes hän on päässyt lailliseen ikään, olisitte te saaneet hallita hänen omaisuuttansa.

D'Artagnan vapisi luihin ja ytimiin saakka kuullessaan tuon suloisen olennon soimaavan häntä siitä ett'ei hän ollut tappanut tuota miestä, jonka hän oli nähnyt osoittavan niin paljon ystävyyttä mylady'ä kohtaan.

— Jo olisinkin, jatkoi mylady, kostanut hänelle, ell'ei kardinaali, en tiedä mistä syystä, olisi kehoittanut minua säästämään häntä.

— Vai niin, mutta mylady ei ole säästänyt tuota pikku rouvaa, jota hän rakasti.

— Ahaa, tuota kauppiaan rouvaa Fossoyeurs'in kadulta! Ett'eikö hän jo ole unhottanut häntä olleen olemassakaan? Kaunis kosto, totta tosiaan!

Kylmä hiki valui d'Artagnan'in otsalta: tuo nainenhan oli koko hirviö!

Hän kuunteli vielä, vaan pahaksi onneksi oli riisuutuminen jo päättynyt.

— Hyvä on, sanoi mylady, mene suojaasi, ja huomenna tulee sinun koettaa saada vihdoinkin vastaus siihen kirjeesen, jonka annoin sinulle.

— Kreivi de Wardes'inko kirjeesen? kysyi Ketty.

— Tietysti, kreivi de Wardes'in.

— Hän näyttää minusta olevan juuri vallan päinvastainen kuin tuo herra d'Artagnan-parka.

— Menkää, neiti, sanoi mylady, minä en suvaitse arvosteluja.

D'Artagnan kuuli oven suljettavan ja pantavan salpaan, ja nyt oli mylady sulkeutunut kamariinsa. Ketty väänsi omalta puoleltaan, niin hiljaa kuin suinkin voi, oven lukkoon, ja samassa syöksähti d'Artagnan ulos kaapista.

— Jumalani! sanoi Ketty aivan hiljaa, mikä teitä vaivaa? Tehän olette vallan kalpea!

— Inhottava olento! mutisi d'Artagnan.

— Hiljaa, hiljaa, menkää! sanoi Ketty; mylady'n ja minun huoneeni välillä on vaan hieno seinä, niin että kaikki kuuluu toiseen mitä toisessa puhutaan.

— No niin, mutta sanohan nyt kumminkin, kuinka rouva Bonacieux'in on käynyt.

Tyttö parka vakuutti kiven kovaan ett'ei hän tiennyt siitä mitään, koska hänen emäntänsä ei milloinkaan ilmoittanut hänelle salaisuuksiansa muuta kuin puoliksi. Hän luuli voivansa vaan sen verran sanoa, että rouva Bonacieux ei ollut kuollut.

Kuinka hän muka oli ollut vähällä menettää mylady'lta kardinaalin suosion, siitä ei Ketty myöskään mitään tiennyt. Vaan d'Artagnan tiesi sen asian paremmin. Hän huomasi mylady'n tarkoittavan timanttijuonen huonoa onnistumista.

Mutta kaikista selvintä kumminkin oli että mylady'n viha d'Artagnan'ia kohtaan perustui siihen, ett'ei hän ollut tappanut mylady'n lankoa.

D'Artagnan palasi seuraavana päivänä mylady'n luokse. Mylady oli sangen huonolla tuulella, d'Artagnan arvasi että häntä harmitti se ett'ei kreivi de Wardes'ilta tullut vastausta. Ketty tuli sisään; mutta mylady kohteli häntä tylysti. Silmäys, jonka Ketty loi d'Artagnan'iin, tahtoi sanoa: näettehän että minä kärsin teidän tähtenne.

Loppupuolella iltaa taltui tuo kaunis leijonatar, hän kuunteli hymyillen d'Artagnan'in helliä sanoja, antoipa kätensäkin hänelle suudeltavaksi.

Lähtiessään ei d'Artagnan tiennyt mitä ajatella; mutta hänen päätänsä ei niinkään hevillä saatu pyörälle, hänellä oli mielessä omat tuumansa.

Hän tapasi Ketty'n portilla ja samoinkuin edellisenä iltana meni hän nytkin hänen luoksensa. Ketty oli saanut paljon nuhteita; häntä oli syytetty huolimattomuudesta. Mylady ei voinut käsittää kreivi de Wardes'in vaitioloa; hän oli käskenyt Kettyä tulemaan hänen luoksensa kello yhdeksän huomisaamuna ottamaan kolmatta kirjettä.

D'Artagnan otti Ketty'ltä lupauksen että hän toisi huomisaamuisen kirjeen hänen käsiinsä; tyttö-parka lupasi kaikki mitä d'Artagnan pyysi; hän oli hurmautunut.

Seuraavana päivänä kello yhdentoista aikaan näki hän Ketty'n tulevan. Hänellä oli kädessä uusi kirje mylady'ltä. Tällä kertaa ei tyttö-parka yrittänytkään estämään d'Artagnan'ia ottamasta sitä.

D'Artagnan avasi kirjeen ja luki seuraavaa:

"Tämä on nyt kolmas kerta kuin kirjoitan teille; ja tämän kirjoitan minä sanoakseni että minä rakastan teitä. Ja täydellisemmäksi vakuudeksi tälle tunnustukselleni lähetän minä kirjeentuojan mukana teille siitä näkyväisen todisteen"...

— Minkä todisteen? huudahti d'Artagnan äkkiä, pysähdyttäen lukemisensa, ja loi leimahtavan silmäyksensä vapisevaan Ketty-parkaan.

— Tämän, vastasi Ketty, vetäen poveltansa pienen rasian ja ojentaen sen d'Artagnan'ille.

D'Artagnan avasi sen kuumeentapaisesti ja otti rasiasta kauniin timanteilla koristetun safiirisormuksen.

— Mitä tämä on? huudahti hän, emäntäsi kosii minua aivan kouraantuntuvalla tavalla.

— Ei teitä, vaan kreivi de Wardes'ia, huomautti Ketty.

— Aivan oikein, kreivi de Wardes'ia, piti sanomani, mutta mitäs kirjeessä vielä puhutaan, maltappas.

"Varokaa itseänne, ett'en kirjoita teille neljättä kertaa, sanoakseni, että minä vihaan teitä. Jos te kadutte sitä tapaa, millä olette minua kohdelleet, on tämän kirjeen ja sormuksen tuoja teille ilmoittava, millä tavoin kunniallinen mies on hankkiva anteeksi-antamuksen rikoksellensa."

D'Artagnan punastui ja vaaleni monta kertaa tuota kirjettä lukiessansa.

— Ah, te rakastatte häntä vielä! sanoi Ketty, joka ei silmänräpäystäkään kääntänyt silmiänsä pois nuoren miehen kasvoista.

— Ei Ketty, sinä petyt; minä en rakasta häntä enää, vaan minä tahdon kostaa hänen ylenkatseensa.

Näin sanottuaan istahti hän pöydän ääreen, otti kynän käteensä ruvetaksensa kirjoittamaan. Mutta monenlaiset tunteet taistelivat hänen sydämmessänsä, ja niin hämmensivät hänen ajatuksiansa, ett'ei yhtään sanaa ilmestynyt paperille.

Äkkiä nousi hän tuoliltaan ja sanoi:

— Ketty, sinä jäät tänne hetkiseksi odottamaan, minä palaan heti takaisin.

Ja ennenkuin Ketty-parka ennätti mitään virkkaa, oli d'Artagnan mennyt, annettuaan Planchet'ille käskyn sulkea oven, eikä päästää ketään sisään eikä ulos.

D'Artagnan riensi Athoksen luokse. Hän kertoi antauneensa kummalliseen seikkailuun ja pyysi hänen neuvoansa. Athos rypisti useita kertoja kulmiansa.

— Sinun mylady'si, sanoi hän, näyttää olevan kelvoton olento, vaan väärin olet kumminkin tehnyt ruvetessasi häntä pettämään; sinulla on nyt tavalla tai toisella kauhea vihollinen niskoillasi.

Puhuessansa katseli Athos tarkasti tuota timanteilla ympäröityä safiiria, joka nyt oli loistamassa d'Artagnan'in sormessa.

— Tätäkö katselet? sanoi d'Artagnan, ojentaen kättänsä hänelle.

— Niin, se muistuttaa minulle erästä perintökalleutta.

— Eikös se ole kaunis? kysyi d'Artagnan.

— Oivallinen! myönsi Athos. Enpä olisi luullut että on kahta noin kirkasta safiiria. Oletko vaihettanut sen timanttisormukseesi?

— En, sanoi d'Artagnan, tämä on lahja kauniilta englantilattareltani tai oikeammin ranskalattareltani, sillä vaikka en ole häneltä sukuperäänsä lähemmin tiedustanut, olen varma siitä että hän on syntyjään ranskalainen.

— Oletko saanut tuon sormuksen mylady'lta? huudahti Athos äänellä, joka ilmoitti hänen olevan kovassa mielenliikkeessä.

— Olen juuri vast'ikään.

— Näytäppäs sitä, sanoi Athos.

— Tässä se on, vastasi d'Artagnan, vetäen sen sormestaan.

Athos tutki sitä ja muuttui kalmankalpeaksi; sitten koetteli hän sitä vasemman kätensä sakarisormeen; se sopi siihen niin hyvin kuin olisi se ollut siihen tehty.

Vihan ja koston pilvi vetäysi Athoksen muutoin niin tyynelle otsalle.

— Se on mahdotonta, että tämä voisi olla sama, sanoi hän. Kuinka saattaa tämä sormus olla lady Clarik'in hallussa? Ja kumminkin on uskomatonta että voisi olla kahta niin yhdennäköistä sormusta.

— Tunnetko sinä tämän sormuksen? kysyi d'Artagnan.

— Luulin sen tuntevani, vastasi Athos, vaan epäilemättä erhetyin.

Hän jätti sormuksen takaisin d'Artagnan'ille, vaan ei kumminkaan lakannut katselemasta sitä.

— Minä pyydän, paras veikkoseni, sanoi hän hetken mietittyänsä, ota pois tuo sormus sormestasi tai käännä sen kanta sisäänpäin; se tuopi mieleeni niin hirmuisia muistoja, ett'en minä voisi koota ajatuksiani puhuakseni kanssasi. Sinähän tulit pyytämään neuvoani? Etkös sanonut olevasi kahdella päällä mitä sinun oli tekeminen? Vaan maltappas vielä; näytähän tuota safiiria; siinä mistä minä puhuin oli reunassa erään tapauksen vuoksi pieni naarmu.

D'Artagnan otti sormuksen toistamiseen sormestaan ja antoi sen Athokselle.

Athos säpsähti.

— Kas vaan, sanoi hän; eikös tämä ole kummallista! Hän osoitti d'Artagnan'ille naarmun.

— Mutta keltä sinä olet saanut safiirisi, Athos?

— Äidiltäni, joka sen vuorostaan oli saanut äidiltänsä. Niinkuin sanoin, oli se vanha perintökalleus ... jonka ei olisi koskaan pitänyt päästä suvusta pois.

— Ja oletko ... myönyt sen? kysyi d'Artagnan eperoiden.

— En, vastasi Athos, omituisesti hymyten, minä annoin sen pois eräässä rakkauden hurmaustilassa, niinkuin se nyt on annettu sinulle.

D'Artagnan vaipui myöskin ajatuksiinsa. Hän oli näkevinänsä mylady'n sielussa kuiluja, joiden syvyydet olivat pimeät ja hirvittävät.

Hän ei pannut sormusta enää sormeensa, vaan pisti sen taskuunsa.

— Kuuleppas, sanoi Athos, tarttuen hänen käteensä, sinä tiedät että minä pidän sinusta, d'Artagnan; jos minulla olisi poika, en voisi hänestä pitää enemmän. No niin, tottele minua: luovu tuosta naisesta; minä en häntä tunne, vaan jonkunmoinen aavistus sanoo minulle, että hän on kadotettu olento ja tuopi onnettomuutta.

— Sinä olet oikeassa, sanoi d'Artagnan, minä luovun hänestä. Minä tunnen että tuo nainen minua kauhistaa.

— No niin, siinä teet oikein, poikani, sanoi Athos puristaen gaskonjalaisen kättä melkein isällisesti. Suokoon taivas, ett'ei tuo nainen jättäisi hirveitä jälkiä sinun elämääsi.

Ja silloin d'Artagnan lähti Athoksen luota, palaten kiiruumman kautta kotiinsa, jossa Ketty oli odottamassa kalpeana ja vapisevana.

Vaikka d'Artagnan hetkistä ennen oli todellakin vielä rakastanut mylady'ä, olivat Athoksen neuvot sekä hänen oman sydämmensä parempi ääni lujentaneet hänen tahtonsa siihen määrään, että hän päätti ijäksi luopua mylady'stä. Tämän luopumuksen suoritti hän sillä tavoin, että tarttui kynään ja kirjoitti seuraavan vastauksen: