Aramiksen ja Porthoksen sotavarukset.

Siitä lähtien kuin sotavaruksien puuha alkoi, eivät nuo neljä ystävystä pitäneet mitään säännöllisiä kokouksia; syötiin päivällistä kukin suunnallansa missä sattui, tai oikeammin missä saatiin. Sotapalvelus vei sekin oman kalliin aikansa, joka niin joutuisasti riensi. Oli vaan suostuttu siitä että tavattaisiin toisiaan kerta viikossa, kello yksi päivällä, Athoksen luona, koska Athos pysyi päätöksessään ett'ei astuisi jalkaansa huoneesta ulos.

Juuri päivää ennen kuin d'Artagnan kreivi de Wardes'ina oli kirjoittanut tuon ratkaisevan vastauksen mylady'lle, oli heillä yksi noita suostutuita kokouksiansa.

Kun d'Artagnan saapui Athoksen luokse, tapasi hän Athoksen ja Aramiksen siellä syvissä tuumailuissa. Aramiksessa tuntui vielä halu ottaa takaisin yllensä papinkauhtana; tavallisuuden mukaan ei Athos käskenyt eikä kieltänyt. Athoksen mielestä näet jokaisen tuli menetellä omissa asioissaan mielensä mukaan. Hän ei antanut koskaan neuvoja, ell'ei niitä häneltä nimenomaan pyydetty. Eikä hän niitä antanut edes ensi pyynnölläkään.

— Yleensä, niin oli hänen tapa sanoa, pyydetään neuvoja sen vuoksi ett'ei niitä kumminkaan sitten seurata: tai jos seurataan, niin sen vuoksi että on ketä syyttää niiden antamisesta.

Porthos saapui hetkistä myöhemmin kuin d'Artagnan. Neljä ystävystä oli siis taas yhdessä.

Nuo neljä muotoa ilmaisivat kukin omaa mielialaansa: Porthoksen levollisuutta, d'Artagnan'in toivoa, Aramiksen levottomuutta ja Athoksen huolettomuutta. Heidän vähän aikaa keskusteltuansa, jolloin Porthos oli hieman viittaillut sinnepäin että muka eräs ylhäinen henkilö oli ottanut auttaaksensa häntä pulastansa, Mousqueton astui sisään.

Hän tuli pyytämään Porthosta kotiin, jossa, lausui Mousqueton surkean näköisenä, hänen läsnäolonsa oli peräti välttämätön.

— Ovatko sotavarukseni tulleet? kysyi Porthos.

— Ovat tai eivät ole, vastasi Mousqueton.

— No sanohan toki mitä tarkoitat?

— Tulkaahan kotiin, herrani.

Porthos nousi seisomaan, kumarsi jäähyväisiksi ja astui ulos.

Tuokion perästä näkyi Bazin kynnyksellä.

— Mitäs sinulla on asiaa, ystäväni? kysyi Aramis sillä lempeällä puheentavalla, joka häneen aina ilmestyi silloinkuin hänen ajatuksensa vaan kääntyivät hengellisyyteen päin.

— Eräs mies odottaa teitä kotona, vastasi Bazin.

— Mies! kuka mies?

— Muudan kerjäläinen.

— Anna hänelle almu, Bazin, ja käske rukoilemaan erään vaivaisen syntisen edestä.

— Kerjäläinen tahtoo kaikin mokomin teitä puhutella ja väittää että te tulette sangen iloiseksi hänen tapaamisestansa.

— Eikö hänellä ollut mitään erityistä sanottavaa minulle?

— Oli. Jos herra Aramis, sanoi hän, empii tulla minua tapaamaan, niin sanokaa että minä tulen Tours'ista.

— Tours'ista? huudahti Aramis; hyvät herrat, suokaa anteeksi, mutta varmaankin mies tuopi minulle sanomia, joita juuri olen odottanut.

Ja nousten samassa tuoliltaan, hän kiirehti joutuisasti ulos.

Athos ja d'Artagnan jäivät kahdenkesken.

— Luulenpa että noilla veitikoilla on asiat selvillä. Tai mitä luulet, d'Artagnan? kysyi Athos.

— Minä luulen samaa; vaan, Athos veikkoseni, sinä joka niin auliisti jaoit pois englantilaisen pistole't, hyvästi saadun omaisuutesi, mitä sinä mietit?

— Minä olen aivan tyytyväinen että tapoin sen hupsun, koskapa englantilaisen tappaminen on hyvä työ; vaan jos olisin ottanut hänen rahansa, painaisivat ne minua kuin omantunnon vaivat.

— Onpa sinulla, Athos veikkoseni, toden totta käsittämättömät ajatukset.

Mutta me jätämme nyt heidät keskustelemaan ja seuraamme Aramista.

Näimme jo mikä kiire Aramikselle tuli, kun hän sai kuulla tuon kerjäläisen tulleen Tours'ista. Muutamassa hyppäyksessä oli hän kotonansa.

Siellä oli todellakin mies, pienikasvuinen, viekassilmäinen, ja ryysyihin puettu.

— Tekö se olette minua kysyneet? sanoi muskettisoturi.

— Niin, minä tahtoisin puhutella herra Aramista, oletteko te hän?

— Sama mies. Onko teillä mitään tuotavaa minulle?

— On, jos näytätte minulle erään kirjaillun niistimen.

— Tässä se on, sanoi Aramis, otettuaan avaimen povitaskustaan ja avattuaan pienen ebenpuisen, simpukoilla koristellun rasian.

— Hyvä on, sanoi kerjäläinen. Käskekää lakeija pois.

Bazin, joka oli utelias tietämään mitä miehellä oli Aramikselle asiaa, oli näet kiiruhtanut aivan Aramiksen kantapäillä ja saapunut kotiin melkein samaan aikaan kuin hän. Mutta tuo kiiruhtaminen häntä varsin vähän hyödytti. Kerjäläisen käskystä Aramis viittasi hänen poistumaan ja hänen täytyi totella.

Kun Bazin oli poissa, loi kerjäläinen pikaisen silmäyksen ympärillensä, tarkastaakseen ett'eikö kukaan voinut häntä nähdä tai kuulla, ja päästettyään irti nahkavyönsä, joka piteli koossa hänen ryysyistä takkiaan, alkoi hän ratkoa sen ylipuolta ja veti hetkisen perästä esille kirjeen.

Aramis huudahti ilosta, nähdessään sinetin, suuteli päällekirjoitusta ja avasi kuoren melkein hartaudella, ja luki seuraavat sanat:

Kerjäläinen yhä vaan ratkoi takkiansa; yksitellen otti hän likaisista ryysyistänsä sata viisikymmentä espanjalaista kaksoispistole'a jotka hän latoi pöydälle. Sitten avasi hän oven, kumarsi ja meni tiehensä, ennenkuin nuori mies, joka seisoi aivan ällistyneenä, oli uskaltanut virkkaa hänelle sanaakaan.

Aramis luki kirjeen uudestaan ja huomasi silloin seuraavan jälkiliitteen:

— Mitä kultaisia unelmia nämä ovatkaan! huudahti Aramis. Oi, kuinka ihanaa on elämä! Niin, me olemme nuoria, ja meitä odottaa vielä autuaat päivät! Oi, sinulle pyhitän minä rakkauteni, vereni, henkeni! Kaikki, kaikki, kaikki omistan minä sinulle, armas lemmittyni!

Hän suuteli kirjettä ihastuksen vallassa, katsomatta edes kultarahoja, jotka kiilsivät pöydällä.

Bazin kolkutti ovelle; Aramiksella ei ollut syytä pysyttää häntä enää erillänsä, hän salli hänen tulla sisään.

Bazin seisahtui hämmästyneenä, nähdessään kaiken tuon kullan paljouden ja unhotti ilmoittaa d'Artagnan'ia, joka uteliaana tietämään ken tuo kerjäläinen oli, Athoksesta erottuaan oli lähtenyt suoraa päätä Aramiksen luokse.

Kun d'Artagnan ei kursaillut Aramista, tuli hän, huomattuaan että Bazin ei muistanutkaan ilmoittaa häntä, itse ilmoittamaan tuloansa.

— Aa, hiisi vieköön, Aramis veikkoseni, sanoi d'Artagnan, jos nuo ovat niitä luumuja, joita sinulle lähetetään Tours'ista, niin sano minun puolestani suuret kiitokset sille tarhurille, joka ne on poiminut.

— Sinä petyt, veikkoseni, sanoi Aramis sotkien asiaa; minun kirjankustantajani on ne lähettänyt sen runoelman maksuksi, jonka sommittelin yksitavuisista säkeistä sillä kaukaisella matkallamme.

— Ahaa, tosiaan! sanoi d'Artagnan; onpa se varsin antelias kirjankustantaja, Aramis veikkoseni, muuta en voi sanoa.

— Kuinka, herra! huudahti Bazin, maksetaanko yhdestä runoelmasta noin runsaasti? se on käsittämätöntä! Oh, herra, te osaatte mitä tahdotte, teistä tulee Voiture'n ja Benserade'n vertainen. Sepä vasta on jotakin. Runoilija on melkein yhtä kuin apotti. Ah, herra Aramis! ruvetkaa runoilijaksi, olkaa niin hyvä.

— Bazin ystäväni, sanoi Aramis, luulenpa sinun sekoittuvan puheesemme.

Bazin huomasi tehneensä tyhmyyden; hän painoi päänsä alas ja meni matkaansa.

— Vai niin, että sinä myöt nerontuotteitasi kullanpainon mukaan, sanoi d'Artagnan hymyillen; sinä olet sangen onnellinen mies, ystäväni; mutta varoitappas ett'et pudota tuota kirjettä, joka pilkistää esille takkisi taskusta ja joka kaiketi myöskin on kustantajaltasi.

Aramis punastui silmänvalkeiseen saakka ja painoi kirjeen syvemmälle.

— D'Artagnan veikkoseni, jos sinua haluttaa, niin menkäämme ystäviämme tapaamaan; ja kun minä nyt olen rikas, niin voimme tänään syödä yhdessä päivällistä odottaessamme kunnes te rikastutte vuorollanne.

— No peijakas, sanoi d'Artagnan, vallan mielelläni! Siitä onkin jo kauvan kuin saimme kunnon päivällistä, jonka vuoksi voimme vähän kostuttaa kaulaamme muutamilla pullollisilla vanhaa bourgogne'a.

— Olkoon menneeksi vanhaa bourgogne'a! minäkin pidän siitä sangen paljon, sanoi Aramis, jolta kullan näkeminen oli pyyhkäissyt kaikki jumaliset ajatukset niinkuin siivillä.

Otettuaan mukaansa kolme neljä kaksoispistole'a päivälliskustannusten varalle, kätki hän muun osan tuohon ebenpuiseen rasiaan, jossa hän säilytti kirjailtua niistintänsä, tuota merkillistä taikakaluansa.

Molemmat ystävykset lähtivät nyt takaisin Athoksen luokse, joka, pysyen päätöksessään ett'ei liikahtaisi kotoaan, otti toimittaaksensa päivällisen luoksensa. Koska hän hyvin ymmärsi herkkupöydän järjestämistä, d'Artagnan ja Aramis suostuivat mielellään jättämään päivällishuolet hänen toimeksensa.

He menivät nyt Porthoksen luokse; Bac'in kadun kulmassa kohtasivat he Mousqueton'in, joka surkean näköisenä ajoi edellänsä hevosta ja aasia.

D'Artagnan huudahti ilonsekaisesta hämmästyksestä.

— Aa, minun keltainen hevoseni! sanoi hän. Katsoppas tuota hevosta, Aramis.

— Huu, millainen luuska! vastasi Aramis.

— Tiedäppäs, ystäväni, jatkoi d'Artagnan, juuri tuolla hevosella minä Pariisiin tulin.

— Mitä! Tunteeko herra tämän hevosen? kysyi Mousqueton.

— Sillä on peräti omituinen väri, sanoi Aramis; tuon karvaista en ole koskaan vielä ennen nähnyt.

— Sen kyllä uskon, sanoi d'Artagnan. Sen vuoksi möinkin sen kolmeen écu'sen, jonka hinnan sain kaiketi vaan tuon karvan vuoksi. Mutta kuinka tämä hevonen on joutunut sinun käsiisi, Mousqueton?

— Ah, huokasi palvelija, elkää kysykö minulta, hyvä herra, tässä on meidän herttuattaren mies tehnyt katalan kepposen.

— Kuinka niin, Mousqueton?

— Asian laita on semmoinen, että me olemme sangen hyvässä suhteessa erääsen korkea-arvoiseen naiseen, herttuatar...; mutta suokaa anteeksi, herrani on käskenyt minun pitämään sitä salassa. Hän oli saanut meidät ottamaan vastaan erään pienen muiston, erään komean espanjalaisen ratsun ja andalusialaisen aasin, joita oli oikein ilo katsella. Mutta puoliso sai vihiä asiasta; hän otti tiellä takavarikkoon kumpaisenkin ja lähetti meille nämä onnettomat elukat.

— Joita sinä nyt olet viemässä takaisin, vai kuinka? kysyi d'Artagnan.

— Juuri niin, vastasi Mousqueton. Huomaattehan, ett'emme voi olla tyytyväiset tämmöisiin, niiden sijasta, jotka meille luvattiin?

— Ettehän toki, hiisi vieköön, vaikka kylläpä olisin tahtonut nähdä Porthoksen keltaisen hevoseni selässä; siitä olisin saanut selvän kuvan miltä minä näytin Pariisiin tullessani. Mutta elkäämme viivyttäkö sinua, Mousqueton, mene vaan toimittamaan isäntäsi asiaa. Onko hän kotona?

— On, sanoi Mousqueton, mutta sangen pahalla tuulella!

Ja hän jatkoi matkaansa Grand-Augustin'in rantakatua kohden, jolla välin molemmat ystävykset menivät kolkuttamaan onnettoman Porthoksen ovelle. Mutta hän oli nähnyt heidän tulonsa pihalla, eikä ollut kiireissään avaamaan. He kolkuttivat siis turhaan.

Sillä aikaa Mousqueton kulki tietänsä, ja mentyänsä Pont-Neuf'in sillan yli, yhä vaan ajaen noita kahta kaakkiansa, joutui hän Ours'in kadulle. Perille päästyänsä sitoi hän, isäntänsä käskyn mukaan, hevosen ja aasin marhaminnasta prokuraattorin portin pieleen; sitten, huolimatta sen enempää heidän vastaisesta kohtalostansa, hän palasi Porthoksen luokse ja ilmoitti että hänen käskynsä oli täytetty.

Jonkun ajan perästä nuo molemmat elukat, jotka eivät olleet syöneet sittenkuin aamusella, nostivat semmoisen äänen, että prokuraattori käski juoksupojan mennä tiedustelemaan naapureilta kenenkä hevonen ja aasi siellä mahtoi olla.

Rouva Coquenard tunsi lahjansa, eikä alussa voinut käsittää tuota paluuttamista; mutta Porthoksen käynti sen kohta selitti. Vihastus, joka säkenöitsi muskettisoturin silmissä, huolimatta hänen hillitsemisestänsä, säikähdytti tuon hellän armastajan. Mousqueton ei sitä paitsi ollut salannut isännältänsä, että hän oli kohdannut d'Artagnan'in ja Aramiksen, ja että d'Artagnan oli tuntenut tuon keltaisen hevosen samaksi béarnelaiseksi hevoskäpykäksi, jolla hän oli tullut Pariisiin ja jonka hän oli myönyt kolmeen écu'sen.

Porthos meni pois sittenkuin hän ja prokuraattorin rouva olivat päättäneet kohdata toisiansa Saint-Magloire'n luostarissa. Kun prokuraattori näki muskettisoturin lähtevän, pyysi hän häntä päivällisille, vaan sen kutsumuksen Porthos hylkäsi majesteetillisen näköisenä.

Vapisten meni rouva Coquenard Saint-Magloire'n luostariin, sillä hän arvasi mitä nuhteita hän oli saapa; mutta hänet oli lumonnut Porthoksen komea käytöstapa.

Kaikki soimaukset ja sadatukset mitä mies, jonka ylpeyttä on loukattu, voipi laskea naista kohden, kaikki ne laski Porthos nöyrtynyttä prokuraattorin rouvaa kohden.

— Oi, voi, sanoi onneton rouva, minä olen tehnyt parhaimpani mukaan. Eräs meidän velkamies, muudan hevoskauppias, oli sitkeä maksamaan; minä otin sen vuoksi tuon aasin ja hevosen hänen velastansa. Hän oli luvannut minulle kaksi komeata elukkaa.

— No niin, rouva hyvä, sanoi Porthos; jos tuo hevoshuijari oli teille velkaa enemmän kuin viisi écu'tä, niin on hän petturi.

— Ei suinkaan ole luvatonta koettaa saada helpolla hinnalla, herra Porthos, sanoi prokuraattorin rouva, puollustellen itseään.

— Ei suinkaan, rouva hyvä, vaan ne, jotka koettavat saada helpolla hinnalla, saavat suvaita toisten hakea auliimpia ystäviä.

Porthos pyörähti kantapäällään ja astui muutamia askelia pois päin, aikoen muka mennä tiehensä.

— Herra Porthos, herra Porthos! huusi prokuraattorin rouva. Minä olen väärässä, sen tunnustan, minun ei olisi pitänyt tinkiä silloin kuin oli hankittava varukset semmoiselle sotilaalle.

Vastaamatta mitään astui Porthos vielä muutaman askeleen pois päin.

Prokuraattorin rouva oli näkevinänsä hänet loistavassa utupilvessä herttuattarien ja markiisittarien ympäröimänä, jotka heittelivät kultasäkkejä hänen jalkojensa juureen.

— Taivaan nimessä, pysähtykäähän toki, herra Porthos, huusi prokuraattorin rouva. Pysähtykää että saamme puhua.

— Teidän kanssanne puhuminen tuottaa minulle paljasta onnettomuutta, sanoi Porthos.

— Mutta sanokaahan toki, mitä te pyydätte?

— En mitään, sillä se on yhdentekevä pyydänkö tai en.

Prokuraattorin rouva ojensi käsivartensa Porthosta kohden ja tuskan vallassa huusi hänelle:

— Herra Porthos, enhän minä semmoisia asioita ymmärrä. Tietäisinkö minä mitä hevonen on? tietäisinkö minä mitä varukset ovat?

— Teidän olisi pitänyt luottaa minuun, joka semmoisia seikkoja ymmärrän, rouva hyvä, mutta te tahdoitte säästää ja siis kiskoa minua.

— Minä tein väärin, herra Porthos, vaan minä korjaan sen.

— Millä tavoin? kysyi muskettisoturi.

— Kuulkaahan. Tänä iltana menee Coquenard herttua de Chaulnes'in luokse, joka on kutsunut häntä erääsen neuvotteluun, mikä kestää ainakin kaksi tuntia. Tulkaa silloin, me olemme silloin yksin ja voimme asettaa kaikki parhaimmalla tavoin.

— Hyvä! se kuuluu joltakin, armaani!

— Suotteko minulle anteeksi?

— Sittenhän nähdään, sanoi majesteetillisesti Porthos.

Ja he erosivat toisistaan sanoen: tänä iltana siis.

— Peijakas! mietti Porthos mennessään, minusta alkaa näyttää niinkuin kumminkin olisin pääsemässä mestari Coquenard'in raha-arkulle.

Kostotuumia.

Saman päivän iltana kuin mylady oli saanut tuon musertavan kirjeen, antoi hän Ketty'lle käskyn laskea d'Artagnan hänen luoksensa heti kohta kuin hän tapansa mukaan saapui. Mutta hän ei tullutkaan.

Seuraavana päivänä tuli Ketty uudestaan nuoren miehen luokse ja kertoi koko edellisen illan tapahtuman. D'Artagnan hymyili; myladyn lemmenkateinen viha oli hänen kostonsa.

Iltasella odotti mylady vielä malttamattomammin kuin edellisenä iltana. Hän uudisti käskynsä, mutta samoin kuin eilisiltana, sai hän nytkin turhaan d'Artagnan'ia odottaa.

Ja taas seuraavana päivänä tuli Ketty d'Artagnan'in luokse, ei enää iloisena ja reippaana niinkuin edellisillä kerroilla, vaan päinvastoin hyvin alakuloisena.

D'Artagnan kysyi tyttöparalta, mikä häntä vaivaisi; mutta vastauksen sijaan antoi hän hänelle kirjeen.

Kirje oli mylady'n käsialaa; tällä kertaa oli se kirjoitettu d'Artagnan'ille, eikä herra de Wardes'ille.

Hän avasi sen ja luki seuraavaa:

— Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; tätä juuri odotin. Minun osakkeeni nousevat samaa mukaa kuin kreivi de Wardes'in alenevat.

— Tuletteko? kysyi Ketty.

— Kuuleppas, kaunis lapseni, sanoi gaskonjalainen, joka koki puollustautua omissa silmissään sen lupauksen rikkomisesta, jonka hän oli tehnyt Athokselle, sinä kaiketi ymmärrät, ett'ei olisi viisasta olla noudattamatta näin suoraa kutsumusta? Jos mylady havaitsisi ett'en enää käy hänen luonansa, voisi hän aavistaa jotakin, ja kukas tiesi kuinka kauvaksi naisen kosto voisi ulottua?

— Oh, Jumalani! sanoi Ketty, te osaatte puhua asiat aina niin päin että teillä on oikein. Mutta kun taas tulette seurustelemaan hänen kanssansa ja jos teidän tällä kertaa onnistuisi oikealla nimellänne ja oikeassa haamussanne miellyttää häntä, olisi se paljon pahempi kuin ennen.

Vaisti auttoi tyttöparkaa arvaamaan osaksi mitä olisi tapahtuva.

D'Artagnan rauhoitti häntä parhaimman mukaan ja lupasi olla tunteeton mylady'n houkutuksia kohtaan.

Hän pyysi Ketty'n vastaamaan mylady'lle että hän tunsi itsensä ylen kiitolliseksi hänen hyvyydestänsä ja että hän noudattaisi kutsumusta; mutta hän ei uskaltanut kirjoittaa, pelosta että mylady'n tottunut silmä voisi huomata käsi-alan väärennyksen.

Kun kello löi yhdeksän, oli d'Artagnan Palais-Royal'issa. Nähtävästi oli palvelijoille ilmoitettu hänen tulostansa, sillä he odottivat esihuoneessa ja eräs heistä kiiruhti, ennenkuin d'Artagnan oli ennättänyt vielä mitään kysyä, ilmoittamaan hänen tuloansa.

— Pyytäkää häntä astumaan sisään, sanoi mylady lyhyesti, vaan niin kuuluvasti että d'Artagnan kuuli sen esihuoneesen.

Hänet saatettiin sisään.

— Minä en ole kotona kellenkään, sanoi mylady, ymmärrättekö? En kellenkään.

Lakeija meni.

D'Artagnan loi uteliaan silmäyksen mylady'yn. Mylady oli kalpea ja hänen silmänsä olivat raukeat joko itkusta tai unettomuudesta. Tahallansa oli kynttilöiden lukumäärä vähennetty, vaan tuo nuori nainen ei sittenkään voinut peittää sen kuumeen jälkiä, joka häntä näinä kahtena viimeisenä päivänä oli vaivannut.

D'Artagnan lähestyi häntä kohteliaasti kuin ainakin; mylady ponnisti oikein viimeiset voimansa ottaaksensa häntä ystävällisesti vastaan, mutta tuskin koskaan on suloinen hymyily niin huonosti onnistunut.

D'Artagnan'in kysymykseen, kuinka hän voi vastasi hän:

— Huonosti, sangen huonosti.

— Mutta sittenhän, sanoi d'Artagnan, minä olen vaan vaivaksi, te tarvitsette epäilemättä lepoa ja minä menen siis pois.

— Ei suinkaan, sanoi mylady; päin vastoin, jääkää tänne vaan, herra d'Artagnan, teidän rakastettava seuranne minua virkistää.

— Ohoo, mietti d'Artagnan, noin viehättävä hän ei ole koskaan ollut; olkaamme varoillamme.

Mylady herkesi nyt mitä herttaisimman näköiseksi ja koetti panna puheesensa niin paljon eloisuutta kuin suinkin taisi. Samaan liittoon hänen kuumeensa, joka hänet oli hetkeksi jättänyt, palasi ja toi takaisin loiston hänen silmiinsä, hehkun hänen poskillensa ja punan hänen huulillensa.

D'Artagnan sai nähdä Kirken, joka jo oli kietonut hänet lumousvoimallansa. Hänen rakkautensa, jonka hän luuli jo sammuneen, mutta joka olikin vaan tukehduksissa, leimahti taas ilmituleen. Mylady hymyili ja d'Artagnan tunsi että hän olisi syössyt vaikka hornaan tuon hymyilyn tähden.

Tuli hetki, jolloin hän tunsi povessansa jotakin tunnonvaivojen kaltaista.

Vähitellen mylady muuttui yhä puheliaammaksi. Hän kysyi d'Artagnan'ilta, oliko hänellä lemmittyä.

— Oi, huokasi d'Artagnan niin surumielisen näköisenä kuin hän suinkin voi, voitteko olla minua kohtaan niin julma että kysytte semmoista, minulta, joka siitä hetkestä kuin teidät näin, olen vaan uneksinut ja haaveillut teistä.

Mylady hymyili oudosti.

— Siis te rakastatte minua? sanoi hän.

— Tarvitseeko minun sitä sanoa, ettekö ole sitä jo huomanneet?

— Kyllä; mutta tiedättehän että kuta ylpeämpi sydän, sitä vaikeampi se on saavuttaa.

— Oh, vaikeudet eivät minua peloita, sanoi d'Artagnan; minua ei vapisuta muut kuin mahdottomuudet.

— Ei mikään ole todelliselle rakastajalle mahdotonta, sanoi mylady.

— Eikö mikään?

— Ei, vakuutti mylady.

— Peijakas! mietti d'Artagnan itsekseen, nyt on toinen ääni kellossa. Mahtaisikko tuo oikkuilija todella olla rakastunut minuun, ja huvittaisikko häntä lahjoittaa minulle vielä toisen samallaisen safiirin, jonka olen saanut kreivi de Wardes'ina.

D'Artagnan siirsi nopeasti tuolinsa lähemmäksi mylady'n tuolia.

— No niin, sanoi hän, mitä tekisitte todistaaksenne rakkauttanne, josta puhutte?

— Kaikki mitä ikinä halajatte. Käskekää minä olen valmis.

— Kaikki?

— Kaikki! huudahti d'Artagnan, joka tiesi edeltäkäsin ett'ei tuo lupaus häntä mihinkään suureen vaaraan saattaisi.

— No niin! keskustelkaamme sitten vähä, sanoi mylady, siirtäen vuorostaan tuolinsa lähemmäksi.

— Minä olen valmis kuulemaan, sanoi d'Artagnan.

Mylady oli hetkisen mietteissään ja ikäänkuin kahdella päällä; sitten näytti hän tekevän päätöksen ja lausui:

— Minulla on eräs vihollinen.

— Teilläkö, ihana rouva! huudahti d'Artagnan ollen kummastuvinansa, onko se mahdollista? Tehän olette niin kaunis ja hyvä!

— Eräs verivihollinen.

— Todellakin?

— Vihollinen, joka on niin hirmuisesti minua loukannut että meidän välillemme on syttynyt taistelu elämästä ja kuolemasta. Voinko saada teidät avukseni?

D'Artagnan oli heti huomannut, mihin tuo kostonjanoinen olento pyrki.

— Voitte varmaan, rouva hyvä, sanoi hän juhlallisesti, minun käsivarteni ja henkeni ovat teidän niinkuin rakkautenikin.

— No sitten, sanoi mylady, koska te olette yhtä jalomielinen kuin rakastunut...

Hän pysähtyi.

— Mitä sitten? kysyi d'Artagnan.

— No niin, jatkoi mylady hetkisen vaiettuansa, tästä hetkestä saakka ei teidän ole tarvis puhua mahdottomuuksista.

— Säästäkää minua menehtymästä onnellisuuteeni, huudahti d'Artagnan heittäytyen polvillensa ja peittäen suudelmilla hänen kätensä, jotka mylady jätti hänen valtaansa.

— Kostahan vaan minun puolestani tuolle hävyttömälle Wardes'ille, mietti mylady, kyllä minä sitten tiedän päästä erilleni sinusta, sinä tyhmä pöllö, sinä elävä miekanterä.

— Antaudu nyt mielisuosiolla minun valtaani, sinä kavala, vaarallinen nainen, joka olet niin hävyttömästi pitänyt minua pilkkanasi, mietti d'Artagnan vuorostaan; sitten nauran minä sinulle yhdessä hänen kanssansa, jonka sinä tahtoisit minulla tapattaa.

D'Artagnan nosti päätänsä.

— Minä olen valmis, sanoi hän.

— Te olette siis ymmärtäneet tarkoitukseni, rakas herra d'Artagnan! sanoi mylady.

— Minä olen arvannut sen teidän silmäyksistänne.

— Siis te käytätte minun hyväkseni käsivarttanne, joka jo on saavuttanut niin suuren maineen.

— Vaikka paikalla!

— Mutta, sanoi mylady, kuinka saan minä korvatuksi moisen palveluksen?

— Te tiedätte sen sanomattanikin, että teidän rakkautenne on ainoa palkinto mitä haluan, sanoi d'Artagnan.

Ja hän veti mylady'n hellästi puoleensa.

Hän tuskin vastustelikaan.

— Ah, huudahti d'Artagnan, hurmautuneena siitä kiihkosta, jonka tuo nainen sytytti hänen sydämmeensä, ah! onneni on minusta vallan yliluonnollinen ja kun pelkään että se on vaan unta, on ainoa haluni muuttaa se todellisuudeksi.

— No niin, tehkää itsenne ansiolliseksi tähän onneenne!

— Minä tottelen käskyänne.

— Aivanko varmaan? kysyi mylady, vielä kerran viimeisen epäillen.

— Nimittäkää minulle se heittiö, joka on saattanut teidän suloiset silmänne itkemään.

— Ken teille on sanonut että minä olen itkenyt? kysyi hän.

— Minusta näyttää...

— Minun laiseni naiset eivät itke, sanoi mylady.

— Sitä parempi! Mutta sanokaapa, mikä hänen nimensä on.

— Tietäkää että hänen nimensä on koko minun salaisuuteni.

— Täytyyhän minun toki tietää hänen nimensä.

— Niin, täytyyhän teidän; nyt saatte nähdä, luotanko teihin!

— Te täytätte minut ilolla. Mikä on hänen nimensä?

— Te tunnette hänet.

— Todellakin?

— Varmaan.

— Eihän hän liene vaan minun ystäväni? kysyi d'Artagnan ollen eperoivinansa luulotellaksensa tietämättömyyttänsä.

— Jos hän olisi teidän ystäviänne, empisittekö silloin? huudahti mylady, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti.

— En, vaikka hän olisi veljeni! huudahti d'Artagnan ikäänkuin innostuksen vallassa.

Gaskonjalaisellamme ei ollut mitään peljättävänä; sillä hän tiesi mihin saakka mennä.

— Minä rakastan teidän alttiuttanne, sanoi mylady.

— Oi, ettekö rakasta minussa muuta? kysyi d'Artagnan.

— Minä rakastan myöskin teitä itseänne, sanoi hän, tarttuen hänen käteensä.

Tuo tulinen kädenpuristus saattoi d'Artagnan'in vapisemaan, ikäänkun mylady'n kuume hänen koskettaessaan olisi tarttunut häneen.

— Te rakastatte minua! huudahti hän. Oh, jos niin on, saattaa se minut vallan hulluksi. Ja hän sulki hänet syliinsä; mylady ei yrittänytkään kääntämään pois huuliansa hänen suutelemisestaan, mutta hän ei vastannut suudelmaan.

Hänen huulensa olivat kylmät; d'Artagnan'ista tuntui kuin olisi hän suudellut marmorikuvaa.

Hän oli kumminkin hurmautunut ilosta, ja rakkauden hehkussa luuli hän melkein että mylady'kin oli hellä häntä kohtaan; hän melkein uskoi Wardes'in rikokselliseksi. Jos hän siinä hetkessä olisi saanut Wardes'in käsiinsä, olisi hän hänet tappanut.

Mylady käytti tilaisuutta.

— Hänen nimensä on ... sanoi hän vuorostaan. De Wardes, minä tiedän sen, huudahti d'Artagnan.

— Kuinka te sen tiedätte? kysyi mylady tarttuen hänen molempiin käsiinsä ja koettaen katsoa hänen silmiensä kautta hänen sielunsa pohjaan.

D'Artagnan huomasi menneensä yli äärien ja hairahtuneensa.

— Sanokaa, sanokaahan toki! uudisti mylady, kuinka te sen tiedätte?

— Kuinkako minä tiedän? sanoi d'Artagnan.

— Niin.

— Minä tiedän sen siitä että de Wardes eilen eräässä seurassa, jossa minäkin olin, näytti sormusta sanoen saaneensa sen teiltä.

— Katala heittiö! huudahti mylady.

Tuo nimitys, niinkuin hyvin saattaa ymmärtää, tuntui d'Artagnan'in sydämmen pohjaan saakka.

— Mitäs arvelette? virkkoi mylady.

— No niin, minä kostan tuolle heittiölle, vastasi d'Artagnan ruveten hyvin uljaan näköiseksi.

— Kiitos, urhoollinen ystäväni! huudahti mylady; ja milloinka kostatte?

— Huomenna, tai vaikka paikalla, jos tahdotte.

Mylady oli huudahtamaisillaan: "paikalla"; mutta hän huomasi että moinen kiiruhtaminen ei olisi kovinkaan mieluista d'Artagnan'ille.

Sitä paitsi tuli hänen käyttää tuhansia varokeinoja ja antaa tuhansia neuvoja urhollensa, ett'ei rupeisi mihinkään selvityksiin kreivin kanssa muiden kuullen. Näistä mietteistä keskeytti häntä d'Artagnan, sanoen:

— Huomenna olen kostanut puolestamme tai olen hengetönnä.

— Ei, sanoi mylady, te kostatte puolestani, vaan te ette kuole. Hän on pelkuri.

— Kentiesi hän pelkää naisia, vaan miehiä hän ei pelkää. Minulla on siitä kokemusta.

— Mutta minun ymmärtääkseni teillä ei ollut syytä valittaa huonoa onnea viime taistelussanne.

— Onni on oikullinen: tänään suopea, huomenna kääntää selkänsä.

— Te niin muodoin jo eperoitte.

— En suinkaan, Herra varjelkoon; vaan olisikko oikein laskea minut menemään kohti mahdollista kuolemaa, suomatta minulle toki vähän enempää kuin toivon?

Mylady vastasi silmäyksellä, joka ilmoitti:

— Eikö muuta?

Sitten liitti hän silmäykseensä myöskin sanoja ja lausui hellästi:

— Aivan oikein.

— Oh, te olette enkeli, sanoi nuori mies.

— Siis kaikki on sovittu? kysyi mylady.

— Kyllä, mutta...

— Vaiti; kuulen veljeni tulevan; hänen on tarpeetonta nähdä teitä täällä.

Hän soitti. Ketty tuli sisään.

— Menkää tuosta ovesta, sanoi hän d'Artagnan'ille, lykäten auki erään salaoven, ja palatkaa kello yksitoista jatkamaan puhettamme. Ketty saattaa teidät luokseni.

Tyttöparka oli menehtyä kuullessaan nuo sanat.

— No, neiti, mitä mietitte seisoessanne tuossa kuin kuva! saattakaa tämä herra ulos; ja tänä iltana kello yksitoista, kuulittehan?

Mylady ojensi d'Artagnan'ille kätensä, jota hän suuteli hellästi.

— Pidetäänpä nyt silmällä, mietti hän itsekseen mennessään, tuskin vastaten Ketty'n nuhteihin, pidetäänpä nyt silmällä ett'ei tehdä tyhmyyksiä; tuo nainen on aivan varmaan peräti kelvoton ihminen; pidetäänpä silmällä.

Myladyn salaisuus.

D'Artagnan lähti suoraa päätä hotellista, poikkeamatta tavallisuuden mukaan Ketty'n luokse, vaikka tyttö sitä hartaasti pyysi; näin teki hän kahdesta syystä: ensinkin, hän tahtoi välttää nuhteita, syytöksiä, rukouksia; toiseksi, hän tahtoi tutkistella omia ajatuksiansa ja, jos mahdollista, myöskin tuon naisen ajatuksia.

Heti kohta selveni hänelle, että hän rakasti mylady'ä hulluuteen asti ja että mylady ei häntä vähintäkään rakastanut. Hetkisen ajatteli hän että olisi parhainta mennä kotiin kirjoittamaan mylady'lle pitkä kirje, ja tunnustaa että hän ja de Wardes tähän saakka oli ollut sama henkilö, ja että hän siis ei voinut tappaa Wardes'ia, tekemättä itsemurhaa. Mutta häntäkin kiihoitti julma koston himo; hän tahtoi omistaa tuon naisen vuorostaan omassa nimessään; ja kun moinen kosto tuntui hänestä jossakin määrin suloiselta, hän ei tahtonut luopua siitä.

Hän käveli viisi kuusi kertaa Place-Royal'in ympäri, kääntyi aina joka kymmenen askeleen päässä katsomaan valoa, joka hohti mylady'n ikkunaverhojen lävitse.

Mutta vihdoin määrähetki löi ja silloin katosi viimeinenkin epäilys d'Artagnan'in mielestä; hän kiiruhti tykyttävin sydämmin, polttavin päin, hotelliin ja nousi Ketty'n kamariin.

Tyttö, kalpeana kuin kuolema ja vavisten kuin haavanlehti, tahtoi pidättää häntä menemästä sisään, vaan mylady, jonka korva nyt oli herkimmillään, oli kuullut liikkeen ja avasi nyt välioven lausuen:

— Käykää sisään.

D'Artagnan ei uskonut silmiään ei korviaan, hän luuli joutuneensa noiden yliluonnollisten seikkailujen pyörteesen, joihin unissa toisinaan joudutaan.

Hän syöksähti mylady'n luokse saman voiman alaisena, millä magneetti vetää puoleensa rautaa. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä.

Ketty syöksähti vuorostaan ovea kohden.

Lemmenkateus, raivo, loukattu ylpeys, lyhyesti sanoen, kaikki intohimot, jotka taistelevat rakastavan naisen sydämmessä, yllyttivät häntä ilmaisemaan kaikki; mutta olisihan hän hukassa, jos hän tunnustaisi olleensa avullisena moiseen petokseen ja kaiken päälliseksi menettäisi hän silloin myöskin d'Artagnan'in. Tuo viimeinen rakkauden ajatus kehoitti häntä vielä viimeiseen uhraukseen.

D'Artagnan puolestaan oli päässyt määränsä päähän: nyt ei häntä rakastettu enää kilpailijana vaan hänenä itsenään. Salainen ääni hänen povessaan sanoi hänelle kyllä, että hän oli vaan koston välikappaleena, jota hyväiltiin siinä toivossa että hän ottaisi kostettavan hengiltä; mutta ylpeys, itserakkaus, hulluus hiljensi tuon äänen, tukahdutti tuon kuiskutuksen. Sitä paitsi uskoi gaskonjalaisemme hyvin kyllä voivansa vetää vertoja kreivi de Wardes'ille, — hänellä näet, niinkuin olemme havainneet, oli suuret luulot itsestään, — ja hän tuumaili, miksikä ei häntä voitu rakastaa hänen oman itsensä tähden.

Mylady ei ollut hänelle enää peljättävä vehkeilijänainen, vaan oli hellä lemmitty, joka rakasti häntä muka yhtä tulisesti kuin hän mylady'a.

Mutta eipä mylady unhottunutkaan siinä määrässä kuin d'Artagnan lemmenhaaveilun valtaan; hän tempasi d'Artagnan'in unelmistaan ja käänsi hänen huomionsa todellisuuteen, kysymättä, oliko hän jo suorittanut ne toimenpiteet, jotka olivat tarpeen huomispäiväistä kreivi de Wardes'in kohtaamista varten.

Mutta d'Artagnan, jonka ajatukset liitelivät vallan toisaalla, ei muistanutkaan menetellä viisaasti, vaan vastasi kohteliaasti että aika oli nyt liian myöhäinen ajatella kaksintaisteluja ja miekanmittelyjä.

Tuo kylmyys, millä d'Artagnan kohteli mylady'n ainoata toivomusta, säikähdytti mylady'a ja hän rupesi yhä kiihkeämmin kyselemään asiasta.

Silloin d'Artagnan, joka ei koskaan ollut todenperään ajatellut tätä kaksintaistelua, koetti kääntää puhetta toisaalle, mutta turhaan.

Mylady pysyi lujasti kiinni asiassansa.

D'Artagnan luuli tekevänsä viisaasti kun hän koetti kehoittaa mylady'ä luopumaan koston tuumista ja suomaan de Wardes'ille anteeksi.

Mutta ensi sanasta, minkä d'Artagnan virkkoi sinne päin, mylady säpsähti ja vetäytyi erilleen d'Artagnan'ista.

— Rupeatteko aristelemaan, hyvä d'Artagnan? kysyi hän terävästi ja ivallisesti.

— Niin te ette ajattele, armaani, vastasi d'Artagnan; mutta entäpä jos kreivi de Wardes olisikkin vähemmin rikoksellinen kuin luulette?

— Kaikessa tapauksessa, sanoi mylady vakavasti, on hän pettänyt minua ja samalla on hän myöskin ansainnut kuoleman.

— Hänen täytyy siis kuolla, koska te langetatte hänet, sanoi d'Artagnan lujuudella semmoisella että mylady tuli vakuutetuksi hänen rajattomasta alttiudestaan.

Samassa vetäytyi hän takaisin d'Artagnan'in puoleen.

Ja kun eron hetki tuli, muistutti mylady häntä vielä kertomuksestaan.

— Minä olen aivan valmis, sanoi d'Artagnan, mutta sitä ennen tahtoisin olla varma eräästä seikasta.

— Mistä sitten? kysyi mylady.

— Siitä, että te minua rakastatte.

— Olenhan jo selvästi osoittanut rakastavani teitä.

— Siinä tapauksessa on ruumiini ja henkeni teidän omanne.

— Kiitos, uljas rakastajani! mutta samoin kuin minä olen osoittanut teille rakkauteni, osoitatte te myöskin minulle, eikö niin?

— Se on varma tosi. Vaan jos te rakastatte minua niin paljon kuin sanotte, ettekö pelkää mitään minun puolestani?

— Mitä minulla olisi peljättävää?

— Että tulen pahasti haavoitetuksi, ehkäpä menetän henkeni.

— Mahdotonta, sanoi mylady, siihen olette liian hyvä soturi, liian oiva miekanmittelijä.

— Ettekö siis ennemmin käyttäisi semmoista keinoa, millä voisitte saada koston ilman taistelua?

Mylady katsoi äänetönnä rakastajaansa; hänen kirkkaat silmänsä loistivat oudosti, pahaenteisesti:

— Totta tosiaan, sanoi hän, luulenpa vieläkin, että olette kahdella päällä.

— En laisinkaan; mutta minua todella säälittää kreivi de Wardes parka nyt, kun ette enää häntä rakasta; minun mielestäni on jo julma rangaistus, menettää teidän rakkautenne, eikä hän tarvitsisi enää muuta kuritusta.

— Ken teille sanoo rakastavani häntä? kysyi mylady.

— Ainakin saatan sanoa, luulematta kovin suuria itsestäni, että te rakastatte toista, sanoi nuori mies hellästi, ja sanon vieläkin, että kreivi de Wardes käy säälikseni.

— Teidän? kysyi mylady.

— Niin, minun.

— Ja minkä vuoksi?

— Sen vuoksi, että minä yksin tiedän...

— Mitä?

— Ett'ei hän ole, tai oikeammin, ett'ei hän ole ollut likimainkaan niin rikoksellinen teitä kohtaan kuin hän näyttää.

— Kaikkea muuta! sanoi mylady levottoman näköisenä; selittäkää sananne, sillä minä en todellakaan käsitä mitä tarkoitatte?

Ja hän katsoi d'Artagnan'iin, joka häntä parhaillaan syleili, yhä välkkyvämmillä silmillä.

— Niin, minä olen rehellinen mies, sanoi d'Artagnan päättäneenä tehdä leikistä lopun, ja sittenkuin olen saanut teidän rakkautenne, sittenkuin olen varma siitä että se on minun omanani, sillä onhan se omanani, eikö niin?

— Täydellisesti, jatkakaa.

— No niin, minä tunnen itseni aivan toiseksi ihmiseksi: eräs tunnustus painaa minua.

— Tunnustus!

— Jos olisin epäillyt teidän rakkauttanne, en olisi tähän tunnustukseen ruvennut, vaan te rakastatte minua, kaunis lemmittyni? eikö niin, rakastattehan minua?

— Epäilemättä.

— Siis, jos minä ylenmääräisen rakkauteni tähden olen menetellyt rikoksellisesti teitä kohtaan, suotteko sen minulle anteeksi?

— Ehkäpä.

D'Artagnan koetti, hymyten niin suloisesti kuin hän suinkin voi, lähentää huuliansa mylady'n huuliin, mutta tämä työnsi hänet pois.

— Mutta tuo tunnustus, sanoi hän vaaleten, mikä tunnustus se on?

— Te kirjoititte viime torstaina de Wardes'ille kirjeen, jossa ilmoititte rakastavanne häntä.

— Minäkö? Se ei ole totta! sanoi mylady niin lujalla äänen painolla ja niin levollisen näköisenä, että ell'ei d'Artagnan'illa olisi ollut niin täyttä varmuutta, olisi hän epäillyt.

— Elkää kieltäkö, kaunis enkelini, sanoi d'Artagnan hymyillen, se on turhaa.

— Kuinka? Selittäkäähän toki! Te kiusaatte minut kuoliaaksi.

— Oh, te ette ole rikkoneet minua vastaan, ja jos olisittekin, olen antanut jo teille anteeksi.

— Jatkakaa, jatkakaa!

— De Wardes'illa ei ole mitään kerskattavaa.

— Eikö? Sanoittehan itse että tuo sormus...

— Sormus, armaani, on minulla. Torstainen Wardes, joka teidän kirjeenne ja sormuksenne sai, samoin kuin kaksi edellistäkin kirjettä, ja joka vihdoin vastauksen teille kirjoitti, olen minä!

Varomaton mies odotti häpeänsekaista hämmästystä, pientä suuttumuksen myrskyä, joka taltuisi kyyneliksi, mutta hän pettyi pahasti, ja sen sai hän varsin pian huomata.

Kalpeana ja hirvittävänä kohosi mylady seisovilleen ja, sysäten d'Artagnan'ia rajusti rintaan, karkasi hänestä erilleen.

Mutta samassa oli d'Artagnan, jonka käsivartta vasten mylady istuessaan oli nojannut, koettanut pidättää häntä ja tarttunut kiini hänen olkapäähänsä; kun mylady sitten väkevällä tempauksella riistäytyi irti d'Artagnan'in syleilystä, repesi hänen pukunsa olkapään kohdalta, niin että vallan paljas iho tuli näkyviin. Ja tuossa pyöreässä valkoisessa olkapäässä näki d'Artagnan sanomattomaksi kauhukseen liljan, tuon lähtemättömän merkin, jonka pyövelin häpäisevä käsi painaa.

— Taivasten tekijä! huudahti d'Artagnan heittäen irti; hän jäi istumaan paikallensa mykkänä, liikkumattomana, kivettyneenä.

Mutta mylady päätti d'Artagnan'in kauhistuksesta, että d'Artagnan varmaan oli kaikki nähnyt. Nuori mies tiesi siis nyt hänen hirveän salaisuutensa, joka oli koko maailmalle tuntematon.

Hän kääntyi takaisin, ei enää raivoavana naisena, vaan haavoitettuna pantterina.

— Aa, sinä kurja olento, sanoi hän, sinä olet minut kavalasti pettänyt ja sen lisäksi päässyt tietoon minun salaisuudestani! Sinun pitää kuoleman!

Ja samassa kiiruhti hän tavoittamaan erästä somatekoista rasiaa, joka oli läheisellä pöydällä, avasi sen vapisevin, hätäisin käsin, tempaisi sieltä kultapäisen, solakkateräisen puukon ja syöksähti yhdellä hyppäyksellä d'Artagnan'in kimppuun.

Vaikka nuori mies oli urhoollinen, niinkuin tiedetään, säikähti hän kumminkin tuota irvistelevää muotoa, noita kauhean avonaisia silmiä, noita kalpeita poskia ja verisiä huulia. Hän peräytyi aivan kuin jos käärme olisi kiemuroinut häntä kohden; peräytyessään seinään saakka tapasi hänen haparoiva kätensä miekan, jonka hän oli riisunut vyöltänsä ja asettanut seinää vasten. Hän tarttui hikisellä kädellään sen kahvaan ja vetäisi sen ulos tupesta.

Mutta säikähtämättä miekkaa koetti mylady lähestyä, iskeäkseen häntä puukollansa, eikä herennyt ennenkuin hän tunsi terävän miekankärjen rintaansa vasten.

Silloin tavoitteli mylady miekan terää käsiinsä; mutta d'Artagnan väisti joka kerta hänen yrityksensä ja, heristellen häntä milloin silmiä milloin rintaa vasten, peräytyi sitä ovea kohden, joka vei Ketty'n kamariin.

Mylady syöksähteli häntä vastaan ja kiljahteli raivosta.

Kun tämä alkoi d'Artagnan'ista tuntua kaksintaistelulta, muuttui hän vähitellen levolliseksi.

— Oivallista, kaunis naikkonen, oivallista! sanoi hän mutta tyyntykää, muutoin, jumaliste, piirrustan toisen liljan noille kauniille poskipäille.

— Lurjus, heittiö! ärjyi mylady.

Mutta d'Artagnan, yhä vaan pyrkien ovea kohden, pysyttihe puollustuskannalla.

Meteli ja ryske, joka syntyi siitä että mylady kaateli kumoon huonekaluja, pyrkiessään d'Artagnan'in kimppuun ja d'Artagnan samoin, hakiessaan suojaa myladyn hyökkäyksiä vastaan, saattoi Ketty'n avaamaan ovea. D'Artagnan, joka lakkaamatta oli sovitellut liikkeitänsä ovelle päästäksensä, ei ollut siitä enää kuin parin kolmen askeleen päässä. Yhdellä hyppäyksellä viskautui hän mylady'n huoneesta kamarineitsyen huoneesen ja sulki salaman nopeudella oven, jota vasten hän heittäytyi koko painollansa, kunnes Ketty oli saanut sen salpaan.

Silloin koki mylady voimilla, jotka nousivat paljon yli naisen voimien, järkyttää oven rikki, vaan kun hän huomasi sen mahdottomaksi, rupesi hän pistelemään ovea puukollansa niin että muutamat iskut tunkivat lävitse.

Jokaisen iskun mukana seurasi hirveä kirous.

— Pian, pian, Ketty, sanoi d'Artagnan matalalla äänellä, sittenkuin ovi oli saatu teljetyksi, päästä minut nyt ulos hotellista, sillä jos me annamme hänelle mietintöaikaa, tapattaa hän minut lakeijoillaan. Joudu, joudu, sillä ymmärräthän että tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!

Ketty ymmärsi sen liiaksikin; hän veti d'Artagnan'in kiiruusti pimeitä portaita myöten alas portille. Aika olikin täperällä. Mylady oli jo soitollansa herättänyt koko hotellin liikkeelle. Portinvartija oli ehtinyt juuri irroittaa telkimen ja avata portin d'Artagnan'ille, kun samassa silmänräpäyksessä mylady huusi ikkunasta:

— Elkää avatko!

Kuinka Athos saa ilman vaivatta sotavaruksensa.

Nuori mies pakeni myladyn vielä uhatessa häntä voimattomalla viittauksella. Samassa hetkessä kuin hän katosi näkyvistä, vaipui mylady tainnuksiin kamarissansa.

D'Artagnan oli niin kovassa mielenliikkeessä että hän huolehtimatta vähääkään Ketty-paran kohtalosta, juoksi puolen Pariisia, eikä pysähtynyt ennenkuin Athoksen portilla. Hänen hämmennyksensä ja kauhistuksensa sekä takaa-ajavain yövartijain huudot kiihdyttivät vaan hänen juoksuansa.

Hän riensi halki pihan, lensi portaita ylös toiseen kertaan ja kolkutti Athoksen ovelle.

Grimaud unenpöpperössä meni avaamaan totuttuun tapaansa. Mutta kun d'Artagnan syöksähti niin rajusti esihuoneeesen että oli vähällä sysätä hänet kumoon, säikähtyi Grimaud ja, luullen häntä varkaaksi, rupesi huutamaan:

— Apua, apua!

— Vaiti, onneton! sanoi nuori mies; minä olen d'Artagnan, etkö sinä tunne minua? Onko isäntäsi kotona?

— Grimaud, sanoi Athos, joka yöviitassa tuli huoneestansa, luulenpa että sinä uskallat ruveta puhumaan.

— Ah, herra, minä kun luulin...

— Vaiti!

Grimaud osoitti d'Artagnan'ia.

Athos tunsi hänet kohta, näki hänen hätäytyneen muotonsa ja virkkoi:

— Oletko haavoitettu? Sinä olet vallan kalpea.

— En, mutta minulle on tapahtunut hirveätä. Oletko yksin?

— Hiisi, ketäs täällä tähän aikaan olisi?

— Hyvä.

D'Artagnan syöksähti Athoksen kamariin.

— No mutta puhuhan toki, sanoi hän suljettuaan oven. Onko kuningas kuollut? Oletko tappanut kardinaalin? Sinähän olet vallan hurjistunut. Selitähän toki mitä on tapahtunut.

— Athos, sanoi d'Artagnan, valmista itsesi kuulemaan uskomattomia asioita.

— No mitä?

— Seikka on semmoinen, vastasi d'Artagnan, kuiskuttaen Athoksen korvaan, että mylady'n olkapäässä on liljan kuva.

— Ah! huudahti muskettisoturi ikäänkuin hän olisi saanut luodin rintaansa.

— Sanoppas, jatkoi d'Artagnan, oletko varma siitä, että se toinen todella on kuollut?

— Toinen? kertoi Athos niin matalalla äänellä että d'Artagnan töin tuskin kuuli.

— Niin, hän, josta puhuit tuonoin Amiens'issa.

Athos huoahti ja painoi päänsä kämmeniinsä.

— Tämä, jatkoi d'Artagnan, on noin kuuden tai kahdeksankolmatta vuotias nainen.

— Vaaleaverinen, sanoi Athos, eikö niin?

— Juuri niin.

— Vaaleansiniset silmät, tavattoman kirkkaat, silmäripset ja kulmakarvat mustat?

— Niin.

— Pitkä, solakkavartaloinen?

— Niin.

— Lilja on pieni, punaisenkeltainen ja paljon kulunut puurohauteiden käyttämisestä.

— Niin.

— Vaan sinähän sanoit häntä englantilaiseksi?

— Häntä nimitetään mylady'ksi, vaan hän voi kyllä olla ranskalainen. Lord Winter on vaan hänen lankonsa.

— Minä tahdon nähdä hänet, d'Artagnan!

— Ole varoillasi, Athos, ole varoillasi! Sinä tahdoit kerran tappaa hänet; hän on semmoinen nainen että hän maksaa samalla mitalla ja varmemmalla tavalla.

— Hän ei uskalla sanoa mitään, sillä siten hän ilmaisisi itsensä.

— Hän uskaltaa vaikka mitä. Oletko koskaan nähnyt häntä raivossa?

— En, vastasi Athos.

— Hän on tiikeri, pantteri! Ah, rakas Athos, minä pelkään vetäneeni meidän molempien niskoille kauhean koston.

D'Artagnan kertoi nyt kaikki, mylady'n hurjan vihastumisen ja hänen julmat uhkauksensa.

— Sinä olet oikeassa, sanoi Athos; mutta onneksi lähdemme jo ylihuomenna Pariisista. Uskottavasti menemme me La Rochelle'en ja kun kerta olemme siellä, niin...

— Hän vainoo sinua vaikka maailman ääreen asti, Athos, jos hän vaan tuntee sinut; anna siis hänen vihansa kohdata minua yksin.

— Ah, ystäväni, mitä minä siitä huolin jos hän tappaa minut? Vai luuletko minun pitävän lukua hengestäni?

— Kaikessa tässä piilee joku hirveä salaperäisyys, Athos. Tuo nainen on kardinaalin vakooja, siitä olen varma.

— Ole varoillasi siinä tapauksessa. Ell'ei kardinaali sinua suuresti ihmettele Lontoo-matkan vuoksi, hän vihaa sinua ankarasti, vaan kun hän, kaiken päätteeksi, ei voi sinua julkisesti mistään soimata, ja vihan, semminkin kardinaalin vihan, täytyy purkautua jollakin tavoin, niin ole varoillasi. Kun menet ulos, elä mene yksin; kun syöt, ole varoillasi; sanalla sanoen epäile kaikkea, jopa omaa varjoasikin.

— Onneksi, sanoi d'Artagnan, ei tässä tarvita muuta kuin päästä ilman esteittä ylihuomis-iltaan, sillä kun kerta ollaan armeijassa, ei meillä toivoakseni ole pelkoa muista kuin miehistä.

— Minä kumminkin, sanoi Athos, luovun nyt päätöksestäni pysyä kotona ja seuraan sinua kaikkialle. Mutta täksi yöksi jäät sinä luokseni, niin saamme vähän keskustella sotavaruksiemme hankkimisesta. Ja odottamatta d'Artagnan'in suostumusta, tarttui hän soittokelloon ja helisti.

Grimaud astui sisään.

Athos, sanaakaan virkkamatta, viittasi puoliksi d'Artagnan'iin, puoliksi leposohvaansa.

Grimaud, joka oli tottunut isäntänsä puhuviin viittauksiin, ymmärsi tarkoituksen, ja muutamassa silmänräpäyksessä oli sohva valmistettu tilapäiseksi vuoteeksi. Tämän tehtyänsä loi hän isäntäänsä silmäyksen, joka sanoi samaa kuin: tarvitaanko muuta? ja saatuaan isännältänsä kieltävän viittauksen, poistui.

— No niin, virkkoi Athos, kun Grimaud oli sulkenut oven, kuinkas käy sotavaruksiemme, sillä ell'en erehdy, olet sinä vielä yhtä varustamaton kuin minäkin? Mutta aivan oikein, onhan sinulla toki safiirisormus.

— Safiirisormus on sinun, Athos. Sanoithan että se on perhekalleus.

— Niin, isäni sen osti kahdella tuhannella écu'llä, sen mukaan mitä hän itse minulle kertoi; se oli eräs niitä häälahjoja, jotka hän antoi äidilleni; se on erinomaisen kaunis, niinkuin näet. Äitini antoi sen sittemmin minulle ja minä olin niin houkkio että, sen sijaan kuin minun olisi pitänyt säilyttää se pyhänä muistona, annoin sen tuolle katalalle olennolle.

— No ota siis takaisin tämä sormus, joka tietysti on sinulle kallisarvoinen.

— Minäkö ottaisin takaisin sormuksen, joka on ollut tuon kurjan käsissä! En koskaan! Tuo sormus on saastutettu, d'Artagnan.

— Myö se sitten.

— Möisinkö kallisarvoisen korun, jonka äidiltäni olen saanut! Minun täytyy tunnustaa että se olisi pyhyyden häväisemistä.

— Panttaa se sitten, sinulle lainataan sitä vastaan kyllä tuhat écu'tä. Sillä summalla suoritat kaikki tarpeesi ja kun vast'edes saat rahaa, lunastat sen takaisin puhdistuneena vanhasta saastastansa, sillä onhan se silloin käynyt jo koronkiskurin käsissä eikä ole enää myladyn jäleltä.

Athos hymyili.

— Sinä olet kelpo toveri, lausui hän, sinä olet kelpo toveri, d'Artagnan veikkoseni. Ikuisella iloisuudellasi herätät sinä murheelliset mielet uudestaan eloon. No niin! pantatkaamme sormus, mutta yhdellä ehdolla!

— Millä?

— Että jaamme rahat tasan, viisisataa écu'tä kumpaisellekin.

— Mitä ajatteletkaan, Athos? Minä, joka olen henkivartija, en tarvitse neljättä osaakaan tuosta summasta; jos myön satulani, saan mitä tarvitsen. Mitäs tarvitsen? Hevosen Planchet'ille, siinä kaikki. Sitä paitsi sinä unhotat että minulla on myöskin sormus.

— Jota sinä näyt pitävän suuremmassa arvossa kuin minä omaani; ainakin luulen sen huomanneeni.

— Niin, sillä hädän hetkenä ei se ainoastaan auta meitä suuresta pulasta, vaan vieläpä suuresta vaarastakin. Se ei ole ainoastaan kallisarvoinen timantti, vaan vieläpä on se noiduttu taikakalu.

— En ymmärrä sinua, vaan uskon mitä sanot. Palatkaamme siis minun sormukseeni, tai oikeammin sinun; sinä otat puolen summasta, joka meille lainataan, taikka heitän minä sormuksen Seine'en; enkä luule että, niinkuin Polykrateen tarinassa kävi, mikään kala on kylliksi kohtelias, tuodaksensa sitä meille takaisin.

— No niin, minä suostun ehtoosi, sanoi d'Artagnan.

Ja tultuansa näin tyydyttävään päätökseen, asettuivat ystävykset vuoteellensa ja nukkuivat tuokion perästä niin levollisesti, kuin jos mylady'n hirvittävä haamu ei olisi tehnyt mitään vaikutusta heidän mieleensä.

Aamun tultua, kun Athos ja d'Artagnan olivat valmiina lähtemään ulos, helisti ensinmainittu Grimaud'in saapuville ja teki hänelle käsillänsä semmoisen liikkeen kuin pyssyllä tähdättäessä. Grimaud otti paikalla musketin seinältä ja valmistautui seuraamaan herraansa.

He tulivat Fossoyeurs'in kadulle, kohtaamatta mitään erinomaista. Mutta lähestyissänsä d'Artagnan'in asuntoa tapasivat he portilla Bonacieux'in, joka katsoi d'Artagnan'iin veitikkamaisen näköisenä.

— Oh, rakas hyyryläiseni, sanoi hän, kiiruhtakaahan toki! Eräs nuori, kaunis tyttö odottaa luonanne, ja tiedättehän ett'eivät tytöt pidä odottamisesta.

— Se on Ketty! huudahti d'Artagnan ja riensi joutuisasti käytäväänsä.

Noustuansa portaita, kohtasikin hän tyttöraukan, joka vapisten seisoi oven pielessä. Nähtyänsä d'Artagnan'in sanoi Ketty hänelle:

— Ottakaa minut nyt turviinne ja pelastakaa minut hänen kynsistänsä, sillä tehän olette saattaneet minut turmioon!

— Ole huoleti Kettyseni, sanoi d'Artagnan, käyden sisään, mutta mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin minä lähdin?

— Tietäisinkö minä sitä! sanoi Ketty. Hänen huutoihinsa kiiruhtivat lakeijat sisään, hän oli aivan mielipuolena vihasta. Kaikki mahdolliset kiroukset purki hän kidastansa teidän ylitsenne. Silloin minä pelkäsin hänen älyävän minun osallisuuteni teidän rikokseenne, jonka tähden kiireimmittäin haalin kokoon vähät rahani ja parhaimmat vaatteeni ja hiivin pois.

— Lapsi raukka! Mutta mitäs minä nyt sinun teen? minä lähden ylihuomenna.

— Tehkää mitä tahdotte, hyvä herra. Toimittakaa minut pois Pariisista, toimittakaa minut pois koko Ranskasta!

— Mutta enhän minä voi viedä sinua mukanani La Rochelle'n piiritykseen, sanoi d'Artagnan.

— Ette, vaan te voitte hankkia minulle paikan maalla jonkun tuttavanne rouvan luokse, esimerkiksi kotiseudussanne.

— Ah, ystäväni, minun kotiseutuni rouvat eivät pidä kamarineitsyitä. Mutta maltahan; nyt tiedän. Planchet, mene noutamaan Aramista; käske hänen tulemaan tänne heti paikalla. Meillä on hyvin tärkeätä puhuttavaa hänelle.

— Minä ymmärrän, sanoi Athos, mutta miksi et lähetä noutamaan Porthosta! minun mielestäni hänen markiisittarensa...

— Porthoksen markiisitar puettaa päällensä sihteereillään, sanoi d'Artagnan nauraen. Sitä paitsi Ketty ei tahtoisi asua Ours'in kadun varrella, eikö niin, Ketty?

— Minä asun mielelläni missä tahansa, sanoi Ketty, kunhan vaan olen piilossa, eikä saada tietää olinpaikkaani.

— Nyt, rakas Kettyni, kun me eroamme, etkä sinä enää ole lemmenkateinen minua kohtaan...

— Herra, sanoi Ketty, lähellä tai kaukana, aina rakastan minä teitä.

— Mihinkähän hiiteen uskollisuus nyt aikoo pesiä! mutisi Athos.

— Minä myöskin, sanoi d'Artagnan, rakastan sinua, luota siihen. Mutta vastaa minulle nyt. Minä panen suuren painon siihen kysymykseen, jonka nyt teen sinulle: oletko koskaan kuullut puhuttavan eräästä naisesta, joka ryöstettiin pois muutamana yönä?

— Malttakaas ... oi Jumalani, rakastatteko te sitäkin naista?

— En, eräs minun ystäviäni häntä rakastaa, tämä herra Athos, kas tässä!

— Minä! huudahti Athos semmoisella äänellä kuin jos hän olisi polkaissut kyykäärmeen päälle.

— Niin kyllä, sinä! sanoi d'Artagnan puristaen Athoksen kättä. Tiedäthän kuinka me kaikki huolehdimme pienen rouva Bonaciux-raukan kohtalosta. Ketty muutoin ei ole hiiskuva mitään, ethän Ketty? Tiedäppäs, lapsukaiseni, sanoi d'Artagnan, hän on tuon ilkeän marakatin vaimo, jonka sinä näit portilla tänne tullessasi.

— Jumalani! huudahti Ketty, nyt muistan, kuinka minä peljästyin; kunpa hän vaan ei olisi tuntenut minua!

— Kuinka, tuntenutko sinua? oletko siis ennen nähnyt tuota miestä?

— Hän on käynyt kaksi kertaa mylady'n luona.

— Kas sitä! Milloinka?

— Noin pari kolme viikkoa takaperin.

— Aivan oikein.

— Ja eilen illalla kävi hän taas.

— Eilen illalla?

— Niin, juuri vähäistä ennen kuin te tulitte.

— Athos veikkoseni, me olemme kietoutuneet vakoojien verkkoihin. Ja luuletko hänen tunteneen sinut, Ketty?

— Minä peitin kasvoni huuppaan heti kuin näin hänet, vaan se taisi olla liian myöhäistä.

— Meneppäs alas, Athos, sinua hän epäilee vähemmän kuin minua, ja katso, vieläkö hän on portilla.

Athos meni ja palasi heti takaisin.

— Hän on poissa, sanoi hän, ja hänen ovensa on lukittu.

— Hän on mennyt viemään sanaa ja ilmoittamaan että kaikki kyyhkyset ovat nyt häkissään.

— No niin, lentäkäämme siis tiehemme, sanoi Athos, ja jättäkäämme tänne vaan Planchet, saadaksemme hänen kauttansa tietoja.

— Hetkinen vielä! Mehän lähetimme noutamaan Aramista.

— Aivan oikein, sanoi Athos, odottakaamme Aramista.

— Samaan liittoon saapui Aramis.

— Hänelle kerrottiin koko asia ja osoitettiin, kuinka peräti tärkeätä oli hänen ottaa hankkiaksensa Ketty'lle paikka jonkun ylhäisen tuttavansa luona.

Aramis mietti hetkisen ja sanoi sitten punastuen;

— Tekisinkö sinulle sillä tavoin todellisen palveluksen, d'Artagnan?

— Kaiken ikäni olen siitä kiitollinen sinulle.

— No niin, rouva Bois-Tracy on pyytänyt minun toimittamaan eräälle ystävällensä, joka luullakseni asuu maalla, kamarineitsyen, ja jos sinä, d'Artagnan veikkoseni, voit mennä vastuusen neitsyestäsi...

— Oh, herra, huudahti Ketty, minä olisin peräti altis ja nöyrä sitä ihmistä kohtaan, joka saattaisi minut pääsemään pois Pariisista! olkaa varma siitä!

— No sittenhän kaikki käy vallan mainiosti, sanoi Aramis.

Hän istahti pöydän ääreen ja kirjoitti pari sanaa, sulki kirjeen sinettisormuksellansa ja antoi sen Ketty'lle.

— Kas tässä, tyttöseni! sanoi d'Artagnan. Sinä huomaat ett'ei täällä käy paremmin meille kuin sinullekaan. Erotkaamme siis. Me näemme toisemme vast'edes parempina aikoina.

— Milloin ja missä hyvänsä näemmekään toisemme taas, olkaa varma että rakastan teitä silloin yhtä paljon kuin nyt.

— Varmoja lupauksia, sanoi Athos d'Artagnan'in saattaessa Ketty'ä portaille.