Näky.

Kello neljä olivat nuo neljä ystävystä kokoutuneina Athoksen luona. He olivat päässeet sotavaruksien hankkimispulasta ja jokaisen kasvoilla oli nyt jälellä vaan yksityisten ja salaisten huolten piirteet; sillä kaiken nykyisen onnellisuuden takana piilee tulevaisuuden pelko.

Yht'äkkiä astui Planchet sisään ja toi kaksi kirjettä d'Artagnan'ille.

Toinen oli pieni, somasti taitettu pitkulainen kirjelippu, suljettu kauniilla, vihreällä vaksisinetillä, jossa näkyi kyyhkynen, oksa nokassa.

Toinen taas oli suuri neliskulmainen kirje, jonka sinettinä välkkyi Hänen ylhäisyytensä kardinaali-herttuan peloittava vaakuna.

Nähdessään tuon pienen kirjelipun tunsi d'Artagnan sydämmensä sykkivän, sillä hän luuli tuntevansa käsi-alan; ja vaikka hän oli nähnyt tuota käsi-alaa vaan yhden ainoan kerran, oli kuitenkin muisto siitä painunut hänen sydämmensä pohjaan saakka.

Hän avasi kiihkeästi pienen kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:

"Menkää tulevana keskiviikkona kello kuuden ja seitsemän välillä Chaillot'in tielle ja katsokaa tarkasti kaikkiin ohitsekulkeviin vaunuihin. Vaan jos pidätte hengestänne ja niiden hengestä, jotka teitä rakastavat, niin elkää hiiskuko sanaakaan, elkääkä osoittako vähimmälläkään liikkeellä että olette tunteneet sen, joka panee kaikki alttiiksi nähdessänsä teitä yhden ainokaisen silmänräpäyksen."

Ei mitään nimimerkkiä.

— Tuo on paula, sanoi Athos, elä mene siihen, d'Artagnan.

— Mutta kyllä minusta näyttää käsi-ala tutulta, sanoi d'Artagnan.

— Se on ehkä väärennetty, virkkoi Athos; kuuden tai seitsemän tienoilla tähän vuoden aikaan on Chaillot'in tie jotenkin autiota. Yhtä hyvin voisit käyskennellä Bondy'n metsässä.

— Mutta jos menisimme kaikki yhdessä! sanoi d'Artagnan; eihän hiidessä saada niellyksi kaikkia neljää, palvelijoineen, hevoisineen, aseineen.

— Sitä paitsi on meillä siinä hyvä tilaisuus näyttää sotavaruksiamme, sanoi Porthos.

— Mutta jos tuon kirjeen lähettäjä on nainen, sanoi Aramis, ja jos nainen tahtoo olla näkymätön, niin ajatteleppas että saatat hänet siten vaaraan, d'Artagnan, ja se ei ole aatelismiehen mukaista.

— Me jäämme takalistolle, sanoi Porthos, ja sinä yksin käyt esiin.

— Niin, mutta pistoolin laukaus on helppo ampua vaunuista, jotka kiitävät täyttä vauhtia.

— Pah! sanoi d'Artagnan, ei se minuun käy! Me saavutamme vaunut pian, ja tapamme kaikki sisässä-olijat. Pääsemmehän niitäkin vihollisia vähemmäksi.

— Hän on oikeassa, sanoi Porthos; taisteluun! Pitäähän meidän toki koetella aseitamme.

— No suokaamme itsellemme se huvitus, sanoi Aramis lempeällä, huolettomalla tavallaan.

— Niinkuin tahdotte, sanoi Athos.

— Hyvät herrat, huomautti d'Artagnan, kello on nyt puoli viisi ja me töin tuskin ennätämme kello kuuteen Chaillot'in tielle.

— Jos me lähdemme liian myöhään, sanoi Porthos, ei meitä saada nähdä, ja sepä olisi vahinko. Laittaukaamme siis heti matkalle, hyvät herrat.

— Mutta sinä unhotat tuon toisen kirjeen, sanoi Athos; sinetistä päättäen se kyllä ansaitsee avaamisen vaivan. Ja minä puolestani, d'Artagnan veikkoseni, panen paljon suuremman painon tuolle kirjeelle kuin tuolle lipulle, jonka äsken niin salavihkaa pistit povellesi.

D'Artagnan punastui.

No niin, sanoi nuori mies, katsokaammepa, mitä Hänen ylhäisyydellänsä on minulle sanomista.

Ja d'Artagnan avasi kirjeen ja luki:

— Peijakas! sanoi Athos, siinä on vähän tärkeämpi kohtaus kuin tuo äskeinen.

— Minä menen toiseen tullessani ensimäisestä, sanoi d'Artagnan; toinen on kello seitsemän, toinen kello kahdeksan. Aika riittää kumpaiseenkin.

— Hm! minä en menisi, sanoi Aramis; kelpo aatelismies ei lyö laimin naiskohtausta, mutta viisas aatelismies voi kyllä jättää menemättä Hänen ylhäisyytensä luokse, semminkin jos hänellä on jotakin syytä luulla että hänet kutsutaan vaan saamaan nuhteita.

— Minä olen samaa mieltä kuin Aramis, sanoi Porthos.

— Hyvät herrat, vastasi d'Artagnan, minä olen jo kerran saanut herra de Cavois'in kautta samallaisen kutsun Hänen ylhäisyydeltänsä, ja kun jätin sen noudattamatta, tapahtui minulle seuraavana päivänä suuri onnettomuus! Constance katosi; käyköön kuinka tahansa, minä menen.

— Jos se on päätöksesi, sanoi Athos, niin täytä se.

— Entäs Bastilji? kysyi Aramis.

— Pah! kyllä te minut pelastatte, vastasi d'Artagnan.

— Se on tietty, sanoivat Aramis ja Porthos yhteen ääneen ja niin erinomaisen vakavasti kuin temppu olisi ollut mitä yksinkertaisinta laatua, se on tietty että me sinut pelastamme; mutta kun meidän täytyy lähteä jo ylihuomenna, tekisit paremmin, jos et antautuisi Bastiljiin suljettavaksi.

— Tehkäämme ennemmin niin, sanoi Athos, ett'emme jätä häntä koko iltana, odottakaamme häntä palatsin luona, kukin portillansa, ja jokaisella kolme muskettisoturia takanansa; jos näemme sieltä lähtevän suljetut epäluulon alaiset vaunut, rynnätkäämme niiden kimppuun. Siitä onkin jo pitkä aika kuin olemme olleet tekemisissä kardinaalin henkivartijain kanssa, niin että herra de Tréville luulee meidät jo varmaan kuolleiksi.

— Athos, sanoi Aramis, sinä olet varmaan syntynyt kenraaliksi; mitäs sanotte tuumasta, hyvät herrat?

— Mainio! kertoivat nuoret miehet yhteen ääneen.

— No niin, sanoi Porthos, minä riennän hotelliin ilmoittamaan tovereillemme että ovat valmiina kello kahdeksan saapumaan kardinaalin palatsille; käskekää te palvelijain sill'aikaa satuloimaan hevoset.

— Vaan minullapa ei olekkaan hevosta, sanoi d'Artagnan, mutta minä menen ottamaan herra de Tréville'ltä.

— Se on tarpeetonta, sanoi Aramis, sinä saat minulta.

— Kuinkas monta sinulla onkaan? kysyi d'Artagnan.

— Kolme, vastasi Aramis hymyillen.

— Veikkoseni! sanoi Athos, sinä olet varmaan taitavin runoseppä koko Ranskassa ja Navarrassa.

— Kuuleppas, Aramis veikkoseni, sinä et kai tiedä mitä tehdä kolmella hevosella, vai kuinka? minä en ymmärrä, minkä vuoksi olet ostanutkaan kolmea hevosta.

— En tosiaan tiedäkkään; kolmannen toi minulle tänä aamuna eräs livreetön palvelija, joka ei tahtonut ilmoittaa minulle, ken sen oli lähettänyt, vakuutti vaan saaneensa käskyn herraltansa...

— Tai rouvaltansa, keskeytti d'Artagnan.

— Se ei vaikuta asiaan, sanoi Aramis ... hän vakuutti saaneensa käskyn rouvaltansa, tuoda hevonen minun talliini, ilmoittamatta keltä se tuli.

— Semmoista tapahtuu vaan runoilijoille, lausui Athos painavasti.

— No niin, siinä tapauksessa tehkäämme vielä paremmin, sanoi d'Artagnan; kumpaisellako hevosella itse ratsastat, silläkö, jonka ostit, vai sillä, joka sinulle lahjoitettiin?

— Tietysti sillä, joka minulle on lahjoitettu; ymmärräthän, d'Artagnan, ett'en minä voi niin loukata...

— Tuntematonta lahjoittajaa, jatkoi d'Artagnan.

— Tai salaperäistä lahjoittajatarta, korjasi Athos.

— Ostohevosesi jää siis sinulta joutilaaksi?

— Melkeinpä.

— Oletko itse valinnut sen?

— Olen ja mitä huolellisemmasti; ratsumiehen turvallisuus on, niinkuin kyllä tiedät, melkein aina hänen hevosessansa.

— No niin! luovuta se minulle samasta hinnasta minkä itse maksoit.

— Minä aioin juuri tarjota sitä sinulle, d'Artagnan veikkoseni, ja myöntää sinulle niin pitkän maksu-ajan kuin vaan tarvitset.

— Kuinka paljon se maksaa sinulle?

— Kahdeksan sataa livre'ä.

— Tässä on neljäkymmentä kaksoispistole'a, ystäväni, sanoi d'Artagnan vetäen summan taskustaan; minä tiedän sinun saavan runoistasi maksun tämmöisissä rahoissa.

— Sinä olet siis rikas? sanoi Aramis.

— Rikas, upporikas, veikkoseni.

Ja d'Artagnan helisti taskussaan jälelle jääneitä pistole'itansa.

— Lähetä satulasi muskettisoturien hotelliin, niin tuodaan hevosesi samassa kuin meidänkin.

— Hyvä; mutta kello on kohta viisi; kiiruhtakaamme.

Neljänneksen kuluttua näkyi Porthos Férou'n kadun päässä sangen pulskan espanjalaisen orhin selässä; Mousqueton seurasi häntä ratsastaen pienellä, mutta varsin somalla auvergnelaisella; Porthoksen naama loisti ilosta ja ylpeydestä.

Samaan liittoon ilmestyi toisessa päässä katua näkyviin Aramis, ratsastaen komealla englantilaisella juoksijalla; Bazin seurasi häntä kelpo raudikon selässä, taluttaen ratsastimista rajua meklempurilaista; se oli d'Artagnan'in hevonen.

Molemmat muskettisoturit kohtasivat toisensa portilla; Athos ja d'Artagnan katselivat heitä ikkunasta.

— Peijakas, sanoi Aramis, sinullapa on oivallinen ratsu, Porthos veikkoseni.

— Onpa kyllä, vastasi Porthos; tämähän minulle alkujansa lähetettiin, vaikka puolison huono pila vaihtoi tämän toiseen; mutta saipa hän siitä rangaistuksen ja minä täyden korvauksen.

Nyt ilmaantuivat vuorostaan Planchet ja Grimaud näkyviin, taluttaen herrojensa ratsuja; d'Artagnan ja Athos saapuivat siihen myös, nousivat hevosensa selkään ja nyt lähtivät kaikki neljä liikkeelle: Athos hevosella, josta hän sai kiittää vaimoansa, Aramis lemmityltänsä saamalla, Porthos prokuraattorin rouvan toimittamalla ja d'Artagnan kaikkein parhaimman lemmityn, nimittäin onnettaren, lahjoittamalla.

Palvelijat seurasivat heitä.

Niinkuin Porthos oli ennakolta arvannut, teki tämä retkikunta hyvän vaikutuksen, ja jos rouva Coquenard olisi ollut näkemässä, kuinka muhkealta Porthos näytti kauniin espanjalaisen ratsunsa selässä, ei hän olisi katunut, että oli iskenyt suonta miehensä raha-arkusta.

Lähellä Louvre'a kohtasivat ystävykset herra de Tréville'n, joka palasi Saint-Germain'istä; hän toivotti onnea heille sotavaruksiensa johdosta, jolla välin muutama satanen uteliaita oli tuota pikaa kokoutunut heidän ympärillensä.

D'Artagnan käytti tilaisuutta, puhuaksensa herra de Tréville'lle suurella punaisella sinetillä ja herttuallisella vaakunalla varustetusta kirjeestä; tuosta toisesta kirjeestä ei hän tietysti hiiskunut sanaakaan.

Herra de Tréville hyväksyi hänen päätöksensä ja vakuutti että ell'ei häntä näkyisi huomispäivänä, hän kyllä hakisi hänet käsiin mistä hyvänsä.

Samassa löi Samaritaine'n tornikello kuusi; neljä ystävystä pyysivät anteeksi että heidän muka erään kohtauksen vuoksi täytyi kiiruhtaa pois, ja ottivat jäähyväiset herra de Tréville'ltä.

Hetken aikaa ratsastettuansa täydessä nelisessä, saapuivat he Chaillot'in tielle; päivä alkoi mennä mailleen, vaunuja kulki sinne ja tänne. D'Artagnan, jota hänen ystävänsä muutamain askelten päässä pitivät silmällä, tähysteli vaunuja tarkasti, vaan ei voinut huomata mitään tuttuja kasvoja.

Vihdoin neljännestuntisen odotuksen perästä, kun jo alkoi hämärtää, näkyivät vaunut, jotka kiitivät täyttä vauhtia Sévres'tä päin; aavistus sanoi ennakolta d'Artagnan'ille että noissa vaunuissa tuli se henkilö, joka hänelle kirjeen oli lähettänyt. Nuori mies tunsi hämmästyksekseen sydämmensä kovasti tykyttävän. Tuota pikaa pisti vaununovesta esiin eräs naisen pää, kaksi sormea suulla, ikäänkuin vaitiolon merkiksi tai niinkuin suudelmaa heittääksensä. D'Artagnan päästi hiljaisen huudahduksen. Tuo nainen tai paremmin näky, — sillä vaunut kiitivät ohitse pikaisesti kuin näky — oli rouva Bonacieux.

Tahtomattansa, ja huolimatta varoitusmerkistä, kannusti d'Artagnan hevosensa täyteen neliseen ja saavutti muutamilla hyppäyksillä vaunut; mutta vaunujen ikkunat olivat ummistuneet — näky oli kadonnut.

Silloin muisti d'Artagnan kehoituksen: "jos pidätte hengestänne ja niiden hengestä, jotka teitä rakastavat, elkää osoittako vähimmälläkään liikkeellä että olette mitään nähneet."

Hän pysähtyi siis, vapisten, ei itsensä vuoksi, vaan tuon nais-raukan, joka nähtävästi oli antautunut suureen vaaraan, suodessansa hänelle tämän kohtauksen.

Vaunut jatkoivat matkaansa samalla vauhdilla, vyöryivät Pariisiin ja katosivat.

D'Artagnan, aivan masennuksissaan, oli jäänyt paikallensa eikä tiennyt mitä ajatella. Jos se oli rouva Bonacieux ja jos hän palasi Pariisiin, minkä vuoksi tämä hätäinen kohtaus, minkä vuoksi tämä pikainen silmäys, tämä heittomuisku? Jos, toisaalta, se ei ollut hän, joka oli yhtä mahdollista, sillä hämäryys saattoi helposti erehdyttää, jos se ei ollut hän, eikö tämä ollut hänen vainoamisensa alku, ja tuo nainen vaan syötti, sillä tunnettiinhan hänen rakkautensa rouva Bonacieux'iä kohtaan?

D'Artagnan'in kolme toveria lähestyivät häntä. Kaikki kolme olivat aivan selvään nähneet naisen pään vaununovessa, mutta ei kukaan heistä, paitsi Athos, tuntenut rouva Bonacieux'iä. Athos luuli muutoin häntä todellakin rouva Bonacieux'iksi, vaan koska nuo kauniit kasvot eivät sitoneet hänen huomiotansa siinä määrässä kuin d'Artagnan'in, oli hänellä aikaa havaita muutakin, ja hän luuli nähneensä vaunuissa syvemmällä toisenkin henkilön, nimittäin miehen.

— Jos asia niin on, sanoi d'Artagnan, niin veivät he häntä varmaankin toisesta vankilasta toiseen. Mutta mitä he siis mahtanevat aikoa tehdä tuolle rouva-paralle ja kuinka saan minä koskaan tavata häntä?

— Ystäväni, sanoi Athos painavasti, pane mieleesi että kuolleet ovat ainoat, joita ei enää koskaan saa kohdata maan päällä. Sinä tiedät siitä asiasta jotakin, samoin kuin minä, eikö niin? Jos siis lemmittysi ei ole kuollut, jos se oli hän, minkä juuri äsken saimme nähdä, kyllä hänet saat kohdata päivänä tai toisena. Ja ehkäpä, lisäsi hän tavallisella surumielisyydellään, ehkäpä ennemmin kuin tahtoisitkaan.

Kello löi puoli kahdeksan, vaunut olivat myöhästyneet parikymmentä minuuttia määräpaikaltansa. D'Artagnan'in ystävät muistuttivat häntä että hänen oli vielä saapuminen toiseen kohtaukseen, huomauttaen kumminkin samalla että vielä oli aika peräytyä.

Mutta d'Artagnan oli sekä itsepäinen että utelias. Hän oli päättänyt päätetyksensä mennä kardinaalin palatsiin kuulemaan mitä Hänen ylhäisyydellänsä olisi hänelle sanomista. Ei mikään voinut järkähdyttää häntä aikomuksestaan.

Niin tultiin Saint-Honoré'n kadulle, ja Palais-Cardinal'in torilla tavattiin kävelemässä ja tovereitaan odottamassa ne kaksitoista muskettisoturia, jotka olivat sinne kutsutut tulemaan. Siellä vasta ilmoitettiin heille mistä oli kysymys.

D'Artagnan oli hyvin tunnettu kuninkaan muskettisoturien arvokkaassa miehistössä, johon tiedettiin hänenkin kerta pääsevän; häntä pidettiinkin jo ennakolta toverina. Siitäpä oli seurauksena että jokainen mielellään suostui siihen toimeen, johon heitä nyt oli pyydetty; sitä paitsi tässä oli kaikkien luulojen mukaan kysymyksenä tehdä kardinaalille ja hänen miehillensä joku paha tepponen, ja semmoisiin nuo kelpo herrat olivat aina valmiit.

Athos jakoi heidät kolmeen parveen, rupesi itse yhden päälliköksi, antoi toisen Aramikselle ja kolmannen Porthokselle, jonka perästä kaikki sijoittuivat vartioimaan kukin porttiansa.

D'Artagnan meni uljaasti sisään valtaportista.

Vaikka nuori mies tunsi olevansa vankasti turvattuna, astui hän kumminkin jonkunmoisella levottomuudella portaita askeleen erällänsä. Hänen käytöksensä mylady'ä kohtaan näytti sangen paljon petokselta, ja hän aavisti missä valtiollisessa yhteydessä mylady ja kardinaali olivat keskenänsä; siihen lisäksi de Wardes, jota hän oli niin pahoin pidellyt, oli Hänen ylhäisyytensä uskottuja, ja d'Artagnan tiesi että niin peljättävä kuin Hänen ylhäisyytensä olikin vihamiehillensä, hän oli hartaasti kiintynyt ystäviinsä.

— Jos de Wardes on kertonut koko meidän asiamme kardinaalille, mikä on epäilemätöntä, ja jos hän on minut tuntenut, mikä on hyvin luultavaa, voin minä pitää itseäni jo melkein tuomittuna, mietti d'Artagnan pudistellen päätänsä. Mutta minkätähden on hän odottanut tähän päivään saakka? Se on selvä: mylady on valittanut minusta hänelle, ja tämä viimeinen rikos on täyttänyt astian yli ääriensä.

— Onneksi ovat ystäväni tuolla alhaalla, lisäsi hän, eivätkä he anna kuljettaa minua pois ilman puollustamatta minua. Mutta eihän herra de Tréville'n muskettikomppania voi yksinään taistella kardinaalia vastaan, jolla on koko Ranskan voimat hallussaan ja jonka edessä kuningatar on voimaton ja kuningas tahdoton. D'Artagnan ystäväni, sinä olet urhokas, varovainen, ja sinulla on oivallisia ominaisuuksia, mutta naiset sinun saattavat hukkaan.

Hän teki tämän surkean loppupäätöksen juuri esihuoneesen astuessaan. Hän jätti kirjeensä vartijalle, joka saattoi hänet odotushuoneesen ja katosi palatsin sisäsuojiin.

Tässä odotushuoneessa oli viisi tai kuusi kardinaalin henkivartijaa, jotka tuntien d'Artagnan'in ja tietäen hänen olevan saman miehen, joka oli haavoittanut Jussac'in, katselivat häntä omituisesti hymyillen.

Tuo hymyily näytti d'Artagnan'ista pahaenteiseltä; mutta kun meidän gaskonjalaisemme ei ollut arkalasta kotoisin, tai paremmin, hänen suuri ylpeytensä, mikä muutoin hänen seutulaisilleen oli ominaista, peitti näkymästä mitä hänen mielessään liikkui, jos se oli jotakin pelon tapaista, hän ojensihe ylpeästi herrojen henkivartijain edessä ja odotti käsi puuskassa, siis asemassa, josta ei puuttunut arvokkaisuutta.

Vartia palasi ja viittasi d'Artagnan'ia seuraamaan, häntä. Nuori mies luuli havainneensa että henkivartijat kuiskuttelivat keskenänsä nähdessään hänen poistuvan.

Hän kulki pitkin erästä käytävää, sitten muutaman suuren salin halki, ja tuli erääsen kirjastoon; silloin havaitsi hän olevansa erään miehen edessä, joka istui pöydän ääressä ja kirjoitti.

Vartija jätti hänet sisään ja poistui sanaakaan virkkamatta. D'Artagnan jäi seisomaan pöydän eteen ja rupesi tarkastelemaan tuota miestä.

D'Artagnan luuli alussa joutuneensa jonkun tuomarin eteen, joka tutki papereitansa, mutta hän huomasi pian että mies kirjoitti, tai paremmin korjaili, eripituisia rivejä ja luki niitä, laskien tavuja sormillansa; hän näki olevansa runoilijan edessä. Tuokion perästä runoilija sulki käsikirjoituksensa, jonka kansilehdelle oli kirjoitettu: Mirane, viisinäytöksinen tragediia, ja kohotti päätänsä.

D'Artagnan tunsi hänet silloin kardinaaliksi.

Hirveä näky.

Kardinaali nojasi olkapäätänsä käsikirjoitukseen ja posken kättänsä vasten, ja katseli hetkisen nuorta miestä. Ei kellään ollut niin syvästi tutkivaa silmää kuin kardinaali Richelieu'llä, ja d'Artagnan tunsi tuon silmäyksen virtaavan hänen suoniansa myöten niinkuin kuumeen.

Mutta hän piti hyvää ryhtiä, odottaen lakki kädessä Hänen ylhäisyytensä käskyjä, ei liian rohkeana, mutta ei myöskään liian nöyränä.

— Herra, sanoi kardinaali, oletteko d'Artagnan Béarn'esta?

— Olen, armollinen herra, vastasi nuori mies.

— On olemassa useampia d'Artagnan'in sukuhaaroja Tarbes'issa ja niillä seuduin, sanoi kardinaali, mitä sukua te olette?

— Minä olen sen d'Artagnan'in poika, joka oli myötä uskonsodassa suuren Henrikki-kuninkaan, Hänen armollisen Majesteettinsa isän, kanssa.

— Aivan niin. Te se lähditte noin seitsemän tai kahdeksan kuukautta sitten maastanne, tullaksenne pääkaupunkiin onneanne hakemaan.

— Niin, armollinen herra.

— Te tulitte Meung'in kautta, missä teille tapahtui jokin seikka, en enää muista mitä, vaan jotakin.

— Armollinen herra, sanoi d'Artagnan, minulle tapahtui semmoinen...

— Tarpeetonta, tarpeetonta, keskeytti kardinaali hymyllä, joka ilmoitti että hän tunsi historian yhtä hyvin kuin kertoja itse; teidät oli suositettu herra de Tréville'lle, eikö niin?

— Niin, armollinen herra; mutta juuri siinä onnettomassa Meung'in kohtauksessa...

— Kirje teiltä katosi, jatkoi Hänen ylhäisyytensä; niin, minä tiedän sen; mutta herra de Tréville on tarkka muodontuntija, joka oivaltaa ihmiset ensi näkemisestä ja hän sijoitti teidät lankonsa herra Desessarts'in komppaniiaan, luvaten teille vastaisuudessa paikan muskettisoturien joukossa.

— Armollisella herralla on tarkat tiedot, sanoi d'Artagnan.

— Siitä lähtien on teille tapahtunut paljon kohtauksia: te kävelitte kerran Chartreux'in taustalla, eräänä päivänä, jolloin teidän olisi ollut parempi pysyä muualla; sitten, teitte ystävienne kanssa matkan Forges'in kylpylähteille; he pysähtyivät välille; mutta te jatkoitte matkaanne. Lyhyesti, teillä oli asiaa Englantiin.

— Armollinen herra, sanoi d'Artagnan masentuneena, minä menin...

— Metsästysretkelle Windsor'iin tai muuanne, sehän ei koske ketään. Minä tiedän sen, sentähden että minun toimenani on tietää kaikki. Palattuanne otti teitä vastaan eräs ylhäinen henkilö ja minä näen mielihyvällä että olette säilyttäneet hänen antamansa muiston.

D'Artagnan'illa oli sormessa kuningattarelta saamansa timantti ja hän käänsi pikaisesti kannan sisäänpäin; mutta liian myöhään.

— Sen jälkeisenä päivänä kävi luonanne de Cavois, jatkoi kardinaali: hän tuli pyytämään teitä tänne palatsiin; te ette noudattaneet kutsumusta, ja siinä teitte pahasti.

— Armollinen herra, minä pelkäsin joutuneeni Teidän ylhäisyytenne epäsuosioon.

— Oh; miksikä niin? senkö vuoksi että täytitte esimiestenne käskyt nerokkaammin ja rohkeammin kuin kukaan muu, senkö vuoksi olisitte joutuneet minun epäsuosiooni! Ei toki, te päinvastoin ansaitsitte minun ylistykseni! Minä rankaisen vaan tottelemattomia, enkä semmoisia kuin te, jotka tottelevat ... liiankin hyvin... Ja todistukseksi siihen, muistutelkaapa mieleenne, milloin minä kutsutin teitä luokseni ja koettakaapa muistaa, mitä teille saman päivän iltana tapahtui.

Juuri samana iltana rouva Bonacieux ryöstettiin pois. D'Artagnan'in selkää karmi ajatellessa että hän puoli tuntia takaperin oli nähnyt tuon rouva-paran ajavan ohitsensa, epäilemättä vielä saman voiman kiidättämänä, joka hänet oli kadoksiinkin saattanut.

— Vihdoin, jatkoi kardinaali, kun en ole kuullut teistä mitään vähään aikaan, tahdoin tietää mitä te toimitatte. Muutoin, te olette minulle jonkunmoisessa kiitollisuuden velassa: olettehan huomanneet, kuinka teitä on säästetty kaikissa tiloissa.

D'Artagnan kumarsi kunnioituksella.

— Tämä ei ole tapahtunut ainoastaan oikeuden ja kohtuuden vuoksi, jatkoi kardinaali, vaan myöskin erään aikomuksen tähden, joka minulla on teidän suhteenne.

D'Artagnan hämmästyi hämmästymistään.

— Minä aioin esitellä teille aikeeni sinä päivänä, jolloin saitte minun ensimäisen kutsumukseni; mutta te ette tulleet. Kaikeksi onneksi ei ole mitään kadotettu tämän viivästymisen kautta, ja nyt saatte sen kuulla. Istukaa tuohon minun eteeni, herra d'Artagnan; te olette kylliksi kelpo aatelismies ett'ei teidän ole tarvis kuunnella minua seisovillanne.

Ja kardinaali viittasi sormellansa tuolia nuorelle miehelle, joka oli niin hämmästyneenä kaikesta siitä mitä tapahtui, että hän jäi odottamaan toista viittausta, ennenkuin hän totteli.

— Te olette rohkea mies, herra d'Artagnan, jatkoi Hänen ylhäisyytensä; te olette, mikä on vielä parempi, varovainen. Minua miellyttää sellaiset miehet, joilla on sekä päätä että sydäntä; elkää olko peloissanne, sanoi hän hymyillen; sydämmen miehillä tarkoitan minä rohkeita miehiä; mutta kun te olette niin nuori ja vast'ikään tulleet maailman pyörteesen, on teillä voimakkaita vihollisia: ell'ette ole varoillanne, ne syöksevät teidät perikatoon.

— Valitettavasti on se epäilemättä heille hyvin helppoa, armollinen herra, vastasi nuori mies; sillä heillä on sekä voimaa että tukevia apumiehiä: minä olen sitä vastoin yksinäni!

— Niin, se on totta; mutta niin yksinänne kuin olettekin, olette jo paljon toimittaneet ja toimitatte vieläkin enemmän, sitä en epäile. Mutta kuitenkin luulen tarvitsevanne johdatusta sillä monivaiheisella matkallanne, jolle olette lähteneet; sillä ell'en erhety, olette tulleet tänne Pariisiin kunnianhimoisessa aikomuksessa päästä eteväksi mieheksi.

— Minä olen hullujen toiveiden ijässä, armollinen herra, vastasi d'Artagnan.

— Hulluja toiveita on vaan tyhmillä, herraseni, vaan te olette järkevä mies. Malttakaas, mitä arvelisitte vänrikin paikasta minun miehistössäni ja omasta komppaniiasta sodan jälkeen?

— Ah, armollinen herra.

— Te otatte sen vastaan, eikö niin?

— Armollinen herra, vastasi d'Artagnan hämillänsä.

— Kuinka, kieltäydyttekö? huudahti kardinaali hämmästyneenä.

— Minä olen Hänen Majesteettinsa henkivartiostossa, armollinen herra, eikä minulla ole mitään tyytymättömyyden syytä.

— Mutta minun nähdäkseni, sanoi Hänen ylhäisyytensä, ovat minun henkivartijani myöskin Hänen Majesteettinsa henkivartijoita ja kun palvellaan ranskalaisessa miehistössä, silloin palvellaan kuningasta.

— Armollinen herra, Teidän ylhäisyytenne käsitti väärin minun sanani.

— Te tahdotte jotakin tekosyytä, eikö niin? Minä ymmärrän. No niin, tekosyyn te kyllä, saatte. Arvo-ylennys, alkava sota, minun tarjoomani tilaisuus, siinä maailmaa varten; itseänne varten taas varman suojeluksen tarve; sillä teidän on hyvä tietää, herra d'Artagnan, että minun korviini on tullut ankaroita valituksia teistä, on, näette, kerrottu että te ette käytä päiviänne ja öitänne yksinomaan kuninkaan palvelukseen.

D'Artagnan punastui.

— Muutoin, jatkoi kardinaali laskien kätensä eräälle paperikasalle, minulla on tässä koko joukko teitä koskevia papereita; mutta ennenkuin olen ryhtynyt niitä lukemaan, olen tahtonut puhutella teitä. Minä tiedän teidät lujapäätöksiseksi mieheksi, ja teidän toimintanne voisi, paremman suunnan saatuaan, tuottaa teille paljon hyvää, sen sijaan kuin se nyt voipi saattaa teidät turmioon. Miettikää siis ja tehkää päätöksenne.

— Teidän hyvyytenne, armollinen herra, saattaa minut vallan hämille, vastasi d'Artagnan, ja minä huomaan Teidän ylhäisyydessänne niin suuren hengen, että tunnen itseni maan matoseksi; mutta koska te, armollinen herra, suvaitsette minun puhua suoraan...

D'Artagnan pysähtyi.

— Puhukaa vaan.

— No niin! minä aioin sanoa Teidän ylhäisyydellenne, että kaikki minun ystäväni ja toverini ovat kuninkaan muskettisoturien ja henkivartijain joukossa, ja viholliseni, käsittämättömästä sattumuksesta, ovat Teidän ylhäisyytenne väessä; täällä minä siis olisin kovin vastenmielinen ja tuolla toisella puolella katsottaisiin minua karsain silmin, jos ottaisin Teidän ylhäisyytenne tarjouksen vastaan.

— Asuuko teissä jo semmoinen ylpeys että pidätte minun tarjonneen teille vähemmän kuin mitä ansaitsette, herraseni? sanoi kardinaali halveksivasti hymyten.

— Armollinen herra, Teidän ylhäisyytenne on minua kohtaan sata kertaa liian hyvä, ja päin vastoin minä en pidä vielä toimittaneeni likimainkaan niin paljoa että ansaitsisin teidän hyvyyttänne. La Rochelle'n piiritys on tulossa, armollinen herra; minä palvelen silloin Teidän ylhäisyytenne katsannon alaisena, ja jos minulla on onni käyttäytyä tässä piirityksessä semmoisella tavalla että ansaitsen Teidän armollista huomiotanne puoleeni, niin sitten! sitten on minulla ainakin joku urostyö tehtynä, jonka turvin saatan pyrkiä siihen suojelukseen, millä Teidän ylhäisyytenne nyt suvaitsee minua kunnioittaa. Joka asia vaatii aikansa, armollinen herra; ehkäpä vast'edes tulee minulle oikeus tarjota itseni lahjaksi, tällä erää minä näyttäisin myövän itseni.

— Toisin sanoen, te kieltäydytte minun palveluksestani, herra, sanoi kardinaali äänellä, jossa tuntui pahastumista matta samalla myöskin jonkunmoista kunnioitusta; jääkää sitten omaan huostaanne ja pitäkää vihollisenne ja ystävänne.

— Armollinen herra...

— Hyvä, hyvä, sanoi kardinaali, minä en vihastu teille; mutta ymmärrättehän että ystäviensä puollustamisessa ja heidän palkitsemisessansa on kylliksi tekemistä; vihamiehiä kohtaan ei ole mitään velvollisuuksia, ja kumminkin tahdon antaa teille yhden neuvon: olkaa hyvin varoillanne, herra d'Artagnan, sillä siitä hetkestä saakka kuin minä vedän käteni teistä, minä en tahdo maksaa teidän hengestänne äyriäkään.

— Minä koetan, armollinen herra, vastasi gaskonjalainen ylevällä suoruudella.

— Muistakaa vast'edes, jonakin hetkenä, jolloin teitä kohtaa onnettomuus, sanoi Richelieu painavasti, että minä se kerran noudatin teidät luokseni ja tein mitä voin, estääkseni sen onnettomuuden kohtaamasta teitä.

— Tapahtukoon mitä hyvänsä, sanoi d'Artagnan, pannen kätensä vasten rintaansa ja kumartaen, minä olen ikuisesti kiitollinen Teidän ylhäisyyttänne kohtaan siitä mitä te teette minulle tällä hetkellä.

— No niin, niinkuin olen teille sanonut, herra d'Artagnan, me tapaamme toisemme sodan jälkeen; minä olen pitävä teitä silmällä, sillä minä tulen sinne myös, jatkoi kardinaali, viitaten sormellansa d'Artagnan'ille erästä komeata sota-asua, johon hän oli pukeutuva, ja palattuamme, no niin! sitten toimitamme loppusuorituksen!

— Ah, armollinen herra, huudahti d'Artagnan, säästäkää minua epäsuosionne painosta; olkaa puolueeton, armollinen herra, jos näette minun menettelevän kunnon miehen tavalla.

— Nuori mies, sanoi Richelieu, jos minä vielä kerran voin sanoa teille samaa, mitä olen sanonut teille tällä erää, lupaan sen teille sanoa.

Näissä viimeisissä Richelieu'n sanoissa tuntui kauhea epätietoisuus; se hämmästytti d'Artagnan'ia enemmän kuin mitkään uhkaukset, sillä se oli varoitus. Kardinaali tahtoi siis suojella häntä jostakin uhkaavasta vaarasta. Hän avasi suunsa, vastataksensa, mutta kardinaali viittasi ylhäisesti hänet menemään.

D'Artagnan meni; mutta ovella oli hänen rohkeutensa loppumaisillaan ja hän oli vähältä palata takaisin. Silloin tuli hänen silmiensä eteen Athoksen ankara ja vakava muoto: jos hän suostuisi kardinaalin ehdottelemaan sopimukseen, Athos ei enää ojentaisi hänelle kättänsä, vaan sysäisi hänet luotansa.

Tämä pelko pidätti häntä kääntymästä takaisin, niin suuri vaikutus on todellisesti suurella luonteella ympäristöönsä.

D'Artagnan laskeutui samoja portaita, joita hän oli noussut ja tapasi portin edessä Athoksen ja neljä muskettisoturia, jotka odottivat hänen palaamistansa ja alkoivat jo tulla levottomiksi. Yksi ainoa d'Artagnan'in sana rauhoitti heidät, ja Planchet juoksi ilmoittamaan toisille että vartioiminen oli tarpeetonta, koska hänen herransa oli tullut takaisin ehyenä ja terveenä kardinaalin palatsista.

Kun he sitten olivat palanneet Athoksen luokse, tiedustelivat Aramis ja Porthos tuon omituisen käynnin syytä; mutta d'Artagnan ei sanonut heille muuta kuin että herra de Richelieu oli käskenyt hänet luoksensa, ehdotellaksensa hänelle vänrikin paikkaa miehistössänsä ja että hän oli siitä kieltäytynyt.

— Siinä teit oikein, huudahtivat Porthos ja Aramis yhteen ääneen.

Athos oli vaipunut syvään uinailemiseen eikä virkkanut mitään. Mutta sittenkuin he olivat kahden kesken, lausui hän:

— Sinä teit niinkuin sinun tekemän piti, d'Artagnan, mutta ehkäpä teit kumminkin väärin.

D'Artagnan huoahti; silla tuo ääni oli vastakaiku hänen sydämmensä ääneen, joka sanoi että suuret onnettomuudet odottivat häntä.

Seuraava päivä kului lähtövalmistuksiin; d'Artagnan kävi herra de Tréville'n luona jäähyväisillä. Silloin luultiin vielä että muskettisoturien ja henkivartijain ero oli vaan hetkellinen, koska kuningas samana päivänä piti neuvottelun ja oli aikeissa lähteä huomispäivänä. Herra de Tréville kysyi siis vaan d'Artagnan'ilta, tarvitsiko hän hänen apuansa, mutta d'Artagnan vastasi ylpeästi että hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi.

Yön olivat yhdessä kaikki ne herra Desessarts'in henkivartiakomppaniian ja herra de Tréville'n muskettikomppaniian miehet, jotka olivat tovereita keskenänsä. Erottaisiin muka taas yhtyäksensä niin pian kuin kohtalo sen salli. Yö oli mitä meluisinta, niinkuin kyllä saattoi arvata, sillä sellaisissa tapauksissa voidaan vaan ylenmääräisellä huolettomuudella karkoittaa ylenmääräinen alakuloisuus.

Kun aamu valkeni, erosivat ystävykset heti kuin ensimäinen torventoitotus oli raikunut: muskettisoturit kiiruhtivat herra de Tréville'n ja henkivartijat herra Desessarts'in hotelliin. Jokainen kapteeni johdatti sitten komppaniiansa Louvre'en, jossa kuningas piti tarkastuksen.

Kuningas oli alakuloinen ja näytti sairaalta, joka vähensi hänen ryhtinsä upeutta. Häntä oli todella ruvennut vaivaamaan kuume keskellä neuvottelua. Kumminkin oli hän päättänyt lähteä jo samana iltana ja vastoin kaikkia estelyitä oli hän tahtonut pitää tarkastuksen, toivossa että tämä ponnistus karkoittaisi hänestä taudin, jonka oireet hänessä jo tuntuivat.

Kun tarkastus oli ohitse, lähtivät henkivartijat marssimaan yksin, koska muskettisoturien ei pitänyt lähteä ennen kuin kuninkaan kanssa, ja siitä sai Porthos tilaisuuden ratsastaa komeissa varuksissaan Ours'in kadulle.

Prokuraattorin rouva näki hänen ajavan ohitse uudessa asussaan ja pulskalla hevosellaan. Hän rakasti Porthosta liiaksi, voidaksensa antaa hänen mennä noin vaan; hän viittasi häntä astumaan alas hevosen selästä ja tulemaan hänen luoksensa. Porthos oli komea kerrassaan; hänen kannuksensa helisivät, hänen haarniskansa välkkyi, hänen miekkansa hyppeli ylpeästi hänen sivullansa. Tällä kertaa ei kirjureilla ollut ensinkään naurun halua, niin sotaiselta näytti Porthoksen ryhti.

Muskettisoturi vietiin herra Coquenard'in luokse, jonka pienet, harmaat silmät säihkyivät vihasta, hänen nähdessään serkkunsa noin perin uutena. Mutta yksi seikka häntä kumminkin lohdutti, se nimittäin, että yleensä arveltiin sodan tulevan tuimaksi: hän toivoi kaikessa hiljaisuudessa sydämmensä pohjasta että Porthos jäisi sille tiellensä.

Porthos heitti mestari Coquenard'ille kohteliaat jäähyväiset; mestari Coquenard toivotti hänelle kaikkea onnea ja menestystä. Rouva Coquenard puolestaan ei voinut pidättää kyyneliänsä; mutta tuo suru ei saattanut ketään pahoihin luuloihin, sillä hänen tiedettiin olevan hyvin hellän sukulaisiaan kohtaan, joiden vuoksi hänellä aina oli ollut kiivasta toraa puolisonsa kanssa.

Mutta oikeat jäähyväiset tapahtuivat rouva Coquenard'in kamarissa: ja ne olivat sydäntä särkevät.

Niin kauvan kuin prokuraattorin rouva saattoi seurata lemmittyänsä silmillään, heilutti hän nenäliinaa kurottuen ulos ikkunasta. Porthos otti kaikki nuo hellyyden osoitukset vastaan semmoisen miehen tavalla, joka on tottunut moisiin kohteliaisuuksiin. Vasta sittenkuin hän kääntyi kadunkulmasta, otti hän hattunsa ja heilautti sitä jäähyväisiksi.

Aramis puolestaan kirjoitti pitkän kirjeen. Kelle? Ei kukaan sitä tiennyt. Viereisessä kamarissa odotti Ketty, jonka piti samana iltana lähteä Tours'iin.

Athos joi pienissä kulauksissa viimeisen pullon espanjalaista viiniänsä.

Sill'aikaa d'Artagnan marssi komppaniiansa mukana. Kun hän oli joutunut Saint-Antoine'n esikaupunkiin, kääntyi hän mielihyvillään katselemaan Bastiljia; mutta kun hänen silmänsä olivat kiintyneet yksinomaisesti vaan Bastiljiin, ei hän havainnut ensinkään mylady'ä, joka istui kellertävän-valkoisen hevosen selässä ja osoitti häntä kahdelle kehnon näköiselle miehelle, jotka lähestyivät riviä saadaksensa hänet paremmin näkyviinsä. Heidän kysyvään silmäykseensä vastasi mylady merkillä että hän se oli. Sitten, varmana siitä ett'ei mitään erhetystä voinut syntyä hänen käskyjensä täyttämisessä, hän kannusti hevostansa ja katosi.

Nuo molemmat miehet seurasivat sitten komppaniiaa, ja sen lähtiessä Saint-Antoine'n esikaupungista nousivat valmiiksi satuloitujen hevosten selkään, joita livreetön palvelija oli pidellyt heidän varallansa.

La Rochelle'n piiritys.

La Rochelle'n piiritys oli eräs Ludvig XIII:n hallituksen suuria valtiollisia tapauksia ja kardinaalin suuria sotayrityksiä. On siis hupaista, jopa tarpeellistakin, lausua siitä muutama sana; useat tämän piirityksen yksityisseikat liittyvät sitä paitsi liian läheisesti tähän kertomukseemme, voidaksemme jättää niitä mainitsematta.

Kardinaalin valtiolliset tuumat tähän piiritykseen ryhtyessä olivat varsin laajat. Esittäkäämme ne ensiksi ja siirtykäämme sitten niihin erikoistuumiin, joilla oli kenties yhtä suuri vaikutus Hänen ylhäisyytensä toimintaan kuin noilla edellisilläkin.

Niistä tärkeistä kaupungeista, joita Henrikki IV oli lahjoittanut hugenoteille turvapaikoiksi, oli jälellä enää La Rochelle. Oli siis asia hävittää tuo kalvinilaisuuden viimeinen varustus, tuo vaarallinen hapantaikina, johon alinomaa sekoittui kotimaisen kapinan tai ulkomaisen sodan käytteitä.

Tyytymättömiä espanjalaisia, englantilaisia, italialaisia, seikkailijoita, kaikista kansallisuuksista, onneaan etsiviä sotamiehiä, kaiken karvaisia, kiiruhti ensi kutsulla protestanttien lippujen juureen, järjestyen laajaksi liittokunnaksi, jonka haarat sopivissa tiloissa hajaantuivat joka paikkaan yli koko Euroopan.

La Rochelle, jonka tärkeys oli yhä kasvanut muiden kalvinilaisten kaupunkien hävityksestä, oli siis riitojen ja kunnianhimoisten aikeiden pesäpaikkana. Vielä enemmän, sen satama oli viimeinen portti, mikä vielä oli avoinna englantilaisille Ranskan kuningaskuntaan; sulkiessaan sen tuolta ikiviholliseltamme Englannilta, kardinaali täytti Johanna d'Arc'in ja Guise'n herttuan alkaman työn.

Niinpä Bassompierre, joka oli samalla protestantti ja katolilainen, protestantti vakuutukseltaan vaan katolilainen Pyhän Hengen ritariston jäsenenä, Bassompierre, joka oli saksalainen syntyjään vaan ranskalainen sydämmeltään, Bassompierre, vihdoin, jolla oli erityinen päällikkyys La Rochelle'n piirityksessä, sanoikin kerta, taistellessaan muiden suurten herrojen etunenässä, yhtä hyvien protestanttien kuin hän itse:

— Saattepa nähdä, hyvät herrat, että me teemme niin tyhmästi että valloitamme La Rochelle'n!

Ja Bassompierre oli oikeassa: Ré'n saaren pommitus ennusti Sevennien vainoa; La Rochelle'n valloitus oli esipuhe Nantes'in ediktiin.

Mutta niinkuin jo sanoimme, tuon tasoittelevan ja muodostelevan ministerin tuumien ohella, jotka kuuluvat historian alalle, on ajankuvailijan pakko ottaa käsiteltäviksi myöskin rakastuneen miehen ja lemmenkateisen kilpailijan pienet tarkoitukset.

Richelieu, niinkuin jokainen tietää, oli rakastunut kuningattareen: mutta oliko tuolla hänen rakkaudellansa vaan pelkkä valtiollinen tarkoitusperä, vai oliko se aivan luonnollisesti noita syviä tunteita, joita Itävallan Anna herätti kaikissa, jotka häntä ympäröivät; sitä emme voi ratkaista; mutta oli miten oli, lukija on jo tämän kertomuksen kehittymisessä voinut havaita Buckingham'in saaneen hänestä voiton ja parissa kolmessa kohdassa, erittäinkin tuossa timanttikoriste-jutussa saanut nähdä, että Buckingham kolmen muskettisoturin alttiuden ja d'Artagnan'in rohkeuden avulla oli julmasti pettänyt kardinaalin toiveita.

Richelieu'n oli nyt siis sekä vapauttaminen Ranskanmaa vihollisista että kostaminen kilpailijallensa; sitä paitsi oli tuo kosto saatava suureksi ja loistavaksi sekä sen miehen arvoiseksi, jolla oli taisteluaseena kokonaisen valtakunnan voimat.

Richelieu tiesi että hän, taistellessaan Englantia vastaan, taisteli Buckingham'ia vastaan, että hän riemuitessaan edellisestä voitosta, riemuitsi myöskin jälkimäisestä, sanalla sanoen, että hän masentaessaan Englantia Euroopan silmissä, masensi Buckingham'ia kuningattaren silmissä.

Buckingham taas puolestaan, vaikka Englannin kunnia kyllä oli hänen näennäisenä tarkoituksenaan, oli samojen vaikuttimien alaisena kuin kardinaalikin; hänelläkin oli erityinen kostontuuma perille ajettavana; ei hän millään varjolla voinut palata Ranskaan lähettiläänä; hän tahtoi siis palata sinne valloittajana.

Siitä seuraa että todellinen voiton esine tässä pelissä, johon kaksi mahtavaa valtakuntaa oli ryhtynyt kahden rakastuneen miehen hyväksi, oli vaan pelkkä hellä silmäys Itävallan Annalta.

Ensimäinen etu oli ollut Buckingham'in puolella: odottamatta tulleena Ré'n saaren läheisyyteen yhdeksälläkymmenellä laivalla ja noin kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa, oli hän käynyt kreivi Toirac'in kimppuun, joka kuninkaan puolesta oli saaren päällikkönä, ja verisen taistelun jälkeen noussut maalle.

Mainitkaamme ohimennen että parooni Chantal oli tässä taistelussa kaatunut. Hän jätti orvoksi pienen kahdeksantoista kuukautisen tyttären.

Tuosta pienestä tytöstä tuli sittemmin rouva de Sevigné.

Kreivi de Toirac vetäytyi varustusväkineen Saint-Martin'in linnoitukseen ja ahtoi satakunnan miestä pieneen La Prée-nimiseen linnaan.

Tämä tapaus oli kiiruhtanut kardinaalin päätöstä; ja odottaessaan että kuningas ja hän voisi ottaa ylipäällikkyyden La Rochelle'n piirityksessä, joka jo oli päätetty asia, oli hän lähettänyt monsieur'in johtamaan ensimäisiä piiritystoimia ja siirrättänyt sotapaikalle kaikki joukot, mitkä suinkin olivat hänen käytettävinään.

Tuohon osastoon, joka noin lähetettiin etujoukkona, ystävämme d'Artagnan'kin kuului.

Kuningas, niinkuin jo olemme maininneet, oli lähtevä sinne heti neuvoskunnan kokouksen perästä; mutta tullessaan tuosta kokouksesta, kesäkuun 23 päivänä, tunsi hän saaneensa kuumeen; hän oli kumminkin tahtonut lähteä matkalle, vaan kun hänen tilansa huononi, oli hänen pakko pysähtyä Villeroi'han.

Mutta mihin kuningas pysähtyi, siihen pysähtyivät myöskin muskettisoturit; tästä seurasi että d'Artagnan, joka oli vaan henkivartijaväessä, näki joutuneensa, ainakin hetkeksi, erilleen ystävistänsä Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta; tämä ero, joka nyt oli hänelle vaan ikävä, olisi varmaankin herättänyt hänessä todellista levottomuutta, jos hän olisi voinut arvata mitkä vaarat häntä uhkasivat joka puolelta.

Hän tuli kumminkin ilman mitään kohtauksia La Rochelle'n leirille syyskuun 10 päivän tienoissa v. 1627.

Kaikki oli samassa tilassa: herttua ja hänen englantilaisensa, Ré'n saaren valtaherrat, jatkoivat Saint-Martin'in linnoituksen piirittämistä, vaan ilman menestyksettä, ja vihollisuudet La Rochelle'a vastaan olivat alkaneet pari kolme päivää takaperin sen varustuksen johdosta, minkä Angoulême'n herttua oli rakennuttanut aivan lähelle kaupunkia.

Herra Desessarts'in komennon alaiset henkivartijat olivat sijoitetut Minimes'iin.

Mutta niinkuin jo tiedämme, oli d'Artagnan varsin vähän seurustellut komppaniia-toveriensa kanssa, hänen kunnianhimoinen mielensä kun paloi päästä muskettisoturien joukkoon; hän oli nyt siis yksinään, omien mietteidensä valtaan jätettynä.

Ja nuo mietteet eivät olleetkaan varsin iloisia: kaksi vuotta taaksepäin hän oli tullut Pariisiin, tällä ajalla oli hän sekoittunut valtiollisiin asioihin ja hänen yksityiset pyrintönsä rakkauden ja onnen saavuttamiseen olivat menestyneet huononpuolisesti.

Mitä hänen rakkaus-asioihinsa tulee, ainoa nainen, joka häntä oli lempinyt, oli rouva Bonacieux, ja hän oli kadonnut teille tietämättömille.

Mitä taas hänen onneensa tulee, oli hän kaikessa vähäpätöisyydessään saanut viholliseksensa kardinaalin, toisin sanoen, miehen, jonka edessä valtakunnan ylhäisimmät, kuninkaasta alkaen, vapisivat.

Tuo mies saattoi hänet musertaa, eikä kumminkaan ollut sitä tehnyt; vaan siinä säästämisessäpä huomasikin d'Artagnan'in terävä äly aukon, josta paremman tulevaisuuden päivä pilkoitti.

Mutta sitä paitsi oli hän hankkinut itselleen toisenkin vihollisen, jota hän tosin piti vähemmän peljättävänä, vaan josta hänen vaistinsa kumminkin sanoi ett'ei se ollut aivan kokonaan halveksittava. Se vihollinen oli mylady.

Toisaalta oli hän sitä vastoin kuningattaren suosiossa ja suojeluksessa, mutta kuningattaren suosio oli niinä aikoina vaan yhä lisäsyynä vainoomisiin; ja hänen suojeluksensa taas oli, niinkuin kyllä tiedetään, hyvin huonoksi turvaksi: muistettakoon vaan Chalais'ia ja rouva Bonacieux'iä.

Ainoa, mitä hän oikeastaan oli kaiken kaikkiaan voittanut, oli siis tuo viiden tai kuuden tuhannen livre'n veroiseksi arvattu timantti, mikä hänellä oli sormessaan; ja jos oletetaan että d'Artagnan kunnianhimoisissa aikomuksissaan tahtoi säilyttää sen, voidaksensa kerta tilaisuuden tullessa näyttää sitä kuningattarelle tuntomerkkinä, ei tuo timantti nyt, kun hän ei voinut luopua siitä, ollut hänelle suurempi-arvoinen kuin kivet joita hän polki jaloillaan.

Sanomme: kivet, joita hän polki jaloillaan, sillä d'Artagnan ajatteli kaikkia näitä mietteitänsä kävellessään yksinään erästä kaunista kapeata tietä myöten, joka vei leiristä Angoutin'in kylään; nämä mietteet olivat saattaneet häntä menemään kauvemmaksi kuin hän oikeastaan oli aikonut, ja päivä alkoi mennä mailleen, kun hän laskeutuvan auringon valossa luuli näkevänsä musketin piipun kiiltävän eräässä pensastossa.

D'Artagnan'illa oli nopea silmä ja vilkas ajatuksen juoksu; hän älysi heti ett'ei musketti ollut joutunut sinne itsestään ja että sen pitelijä ei varmaankaan ystävällisissä aikomuksissa ollut kätkeytynyt pensaston taakse. Hän päätti siis lähteä pakoon, mutta silloin huomasi hän toisella puolella tietä erään kiven takana toisen musketin piipun.

Tässä oli nähtävästi väijytys.

Nuori mies loi silmäyksen ensimäiseen muskettiin ja näki jonkunmoisella levottomuudella sen suuntautuvan häntä kohden, mutta kun hän huomasi musketin suun herkeevän liikkumattomaksi, heittäytyi hän suin päin maahan. Samassa silmänräpäyksessä pamahti laukaus ja hän kuuli luodin vingahtavan ylitsensä.

Tässä ei ollut aikaa vitkastella; d'Artagnan oli yhdessä hyppäyksessä jaloillaan; samassa tuokiossa sinkoili kiven muruja siitä paikasta, missä hän oli maannut, — toisen musketin luoti oli näet siihen sattunut.

D'Artagnan ei ollut noita turhanpäiväisesti urhoollisia miehiä, jotka syöksevät päättömästi kuolemaa kohden vaan sen vuoksi että heistä sitten sanottaisiin ett'eivät he peräytyneet askeltakaan; tässä ei sitäpaitsi ollutkaan urhoollisuus kysymyksessä: d'Artagnan oli näet joutunut väijyjäin käsiin.

— Jos he ampuvat vielä kolmannen laukauksen, olen minä kuoleman oma.

Ja silloin lähti hän käpälämäkeen, paeten leiriä kohden sillä nopeudella, mikä oli ominaista hänen maamiehillensä, jotka olivat kuuluisia ripeydestään, mutta vaikka hän juoksi kyllä kovasti, oli ensimäinen ampuja ennättänyt kuitenkin saada uuden panoksen muskettiinsa; hän ampui nyt toisen laukauksen, joka tällä kertaa oli niin hyvin tähdätty että luoti lävisti d'Artagnan'in lakin ja lennätti sen kymmenkunnan askelta hänestä.

Mutta kun d'Artagnan'illa ei ollut toista lakkia, sieppasi hän sen juostessaan mukaansa ja tuli hyvin hengästyneenä ja kalpeana majapaikkaansa, jossa hän heittäytyi istumaan sanaakaan virkkamatta ja rupesi asiaa ajattelemaan.

Tähän tapaukseen saattoi olla kolme syytä.

Ensimäinen ja luonnollisin: se saattoi olla rochellelaisten väijytys, heillä kun kaiketi ei ollut mitään sitä vastaan että edes joku Hänen Majesteettinsa henkivartija saisi surmansa, koska heillä siten olisi yksi vihollinen vähemmän ja tuolla vihollisella saattoi ehkä olla vankka kukkaro taskussa.

Toiseksi saattoi se olla hyvä muistutus herra kardinaalilta. Muistetaan, kuinka d'Artagnan juuri samaan aikaan kuin hän oli huomannut musketin piipun kiiltävän pensastossa, oli kummastellut kardinaalin pitkämielisyyttä.

Mutta d'Artagnan pudisti päätänsä. Kun oli kysymys henkilöistä, joita vastaan kardinaalin tarvitsi vaan ojentaa kätensä, hän harvoin käytti tuollaisia keinoja.

Kolmanneksi saattoi se olla mylady'n kosto.

Tämä luulo oli uskottavampi.

Turhaan koki hän muistutella mieleensä salamurhaajan pukua tai kasvoja; hän oli poistunut heistä niin kiiruusti ett'ei hänelle ollut jäänyt aikaa mihinkään semmoisiin havannoihin.

— Ah, minun rakkaat ystäväni! mutisi d'Artagnan, missä olette? Kuinka suuresti kaipaan teitä!

D'Artagnan'illa oli levoton yö. Kolme neljä kertaa hypähti hän ylös vuoteeltaan, luullen että joku lähestyi häntä iskeäksensä puukon hänen rintaansa. Mutta vihdoin päivä valkeni, eikä pimeys ollut tuottanut hänelle mitään onnettomuutta.

Mutta d'Artagnan oli siinä varmassa luulossa ett'ei yritys sillensä jäisi.

Koko päivän pysyi hän majapaikassansa; hän oli pitävinään huonoa säätä siihen syynä.

Kello yhdeksän ylihuomenna rumputettiin kenttämarssiin. Orleans'in herttua tarkasteli joukot. Henkivartijat kiiruhtivat aseihin; d'Artagnan sijoittui paikallensa riviin toveriensa joukkoon.

Monsieur ratsasti rintaman eteen, jonka perästä kaikki korkeammat upseerit lähestyivät häntä tervehtimään, niiden joukossa myöskin henkivartijain kapteeni Desessarts niinkuin kaikki muut.

Hetkisen perästä luuli d'Artagnan huomaavansa että herra Desessarts viittasi häntä lähestymään; peljäten pettyneensä odotti hän uutta viittausta esimieheltänsä; kun viittaus uusittiin, jätti hän rivinsä ja astui esiin saamaan käskyjä.

— Monsieur kysyy miehiä, jotka vapaehtoisesti ottaisivat lähteäksensä vaaralliselle asialle; sen suorittajat saavat paljon kunniaa, ja minä viittasin teille, että pitäisitte itseänne valmiina.

— Kiitoksia, herra kapteeni, vastasi d'Artagnan, joka ei parempaa pyytänyt kuin päästä osoittamaan kuntoansa ylipäällikön silmäin edessä.

Todella olivatkin rochellelaiset yöllä tehneet hyökkäyksen ja valloittaneet takaisin erään varustuksen, jonka kuninkaallinen armeija kaksi päivää ennen oli heiltä anastanut; nyt oli asia tehdä rohkea tiedustusmatka, että saataisiin selville kuinka vihollinen suojeli varustusta.

Sentähden monsieur hetkisen perästä korotti äänensä ja lausui:

— Siihen toimeen tarvitsen kolme tai neljä vapaehtoista ja niitä johtamaan luotettavan miehen.

— Mitä viimemainittuun tulee, se on minulla tässä käsillä, armollinen herra, sanoi kapteeni Desessarts, osoittaen d'Artagnan'ia, ja mitä noihin kolmeen tai neljään vapaehtoiseen tulee, armollisen herran tarvitsee vaan lausua julki aikeensa, niin ei tarjokkaista ole puutetta.

— Neljä urhokasta miestä kanssani kuolemaan! huusi d'Artagnan kohottaen miekkansa.

Kaksi hänen henkivartijatoveriansa kiiruhti heti esiin, ja kun siihen lisäksi vielä yhtyi kaksi sotamiestä, oli luku täysi. D'Artagnan sen vuoksi viittasi toiset tarjokkaat takaisin, koska hän ei tahtonut tehdä väärin ensiksi saapuneille.

Ei tiedetty, olivatko rochellelaiset anastettuansa varustuksen, jättäneet sen, vai olivatko he jättäneet sinne suojelusväkeä; täytyi siis pyrkiä niin lähelle varustusta että seikasta saataisiin tarkka tieto.

D'Artagnan lähti neljän seuralaisensa kanssa kulkemaan pitkin juoksuhautaa; kaksi henkivartijaa kulki hänen rinnallansa ja sotamiehet jälessä.

Sillä tavoin saapuivat he juoksuhaudan penkereen suojassa noin sadan askeleen päähän varustuksesta. Siellä havaitsi d'Artagnan kääntyessään taaksepäin että molemmat sotamiehet olivat kadonneet.

Hän luuli ensin että he olivat pelosta jättäytyneet jälkeen, ja jatkoi kulkuansa.

Vihdoin olivat he vaan enää noin kuudenkymmenen askeleen päässä varustuksesta.

Ei ketään näkynyt; varustus näytti autiolta.

Nuo kolme henkensäkaupittelijaa neuvottelivat silloin keskenään, menisivätkö vielä eteenpäin, kun yht'äkkiä savupilvi tuprahti varustuksesta ja tusina luoteja vingahti d'Artagnan'in ja hänen tovereidensa ympärillä.

Enempää ei tarvittu tietää: varustus oli suojeltu; pitempi viipyminen tällä vaarallisella paikalla olisi ollut hyödytön varomattomuus. D'Artagnan ja molemmat toiset henkivartijat käänsivät selkänsä ja rupesivat peräytymään tavalla joka näytti pa'olta.

Kun he olivat joutuneet juoksuhaudan kulmaan, jonka takana heillä oli suojaa luotituiskulta, kaatui toinen henkivartija; luoti oli sattunut häntä rintaan; toinen, joka jäi vahingoittumatta, jatkoi juoksuansa leiriin päin.

D'Artagnan ei tahtonut paikalla jättää toveriansa; hän kyyristyi nostaaksensa häntä ylös ja auttaaksensa häntä pääsemään parempaan suojaan, mutta samassa silmänräpäyksessä pamahti kaksi laukausta; toinen luoti musersi tuon jo haavoittuneen henkivartijan pääkallon ja toinen litistyi kalliota vasten, pyyhkäistyänsä parin tuuman päässä d'Artagnan'in ohitse.

Nuori mies kääntyi nopeasti taaksepäin, sillä tämä hyökkäys ei voinut tulla varustuksesta, joka oli jäänyt juoksuhaudan kulman taakse. Hänen mieleensä juolahti nuo kaksi sotamiestä, jotka olivat hänet hyljänneet ja hän muisti silloin myöskin eilispäiväiset murhaajat. Hän päätti tällä kertaa ottaa täyden selon siitä, mitä hänen oli asiasta ajatteleminen, ja hän kaatui toverinsa ruumiin päälle, ollen kuolevinansa.

Heti näki hän kaksi päätä kohoavan erään hyljätyn ulkovarustuksen takaa, noin kolmenkymmenen askeleen päässä siitä. D'Artagnan ei ollutkaan pettynyt; siinä olivat nuo molemmat sotamiehet. Nuo miehet olivat seuranneet häntä vaan murhataksensa hänet, toivossa että nuoren miehen kuolema joutuisi vihollisten niskoille.

Mutta kun hän saattoi olla vaan haavoitettu ja siinä tapauksessa ilmoittaa heidän rikoksensa, tulivat he esiin, lopettaaksensa hänet. Onneksi antoivat he d'Artagnan'in kavaluuden pettää itsensä ja heittivät pyssynsä täyttämättä uudella panoksella.

Kun he olivat kymmenen askeleen päässä d'Artagnan'ista, nousi hän pystyyn ja hyppäsi heitä vastaan miekka kädessä.

Murhaajat ymmärsivät että jos he pakenisivat leiriin päin ennenkuin olivat saaneet hänet hengiltä, vetäisi hän heidät syytökseen. Toinen tarttui pyssynsä piippuun käyttääksensä asettansa nuijana; hän suuntasi hirvittävän iskun d'Artagnan'ia kohden, mutta d'Artagnan väisti sen viskautumalla syrjään, vaan sen liikkeen kautta toimitti hän tien auki roistolle, joka syöksähti varustukseen päin. Mutta kun rochellelaiset, jotka sitä vartioivat, eivät tienneet missä aikomuksessa tuo mies tuli heitä kohden, ampuivat he häntä, ja hän kaatui, saatuansa luodin olkapäähänsä.

Sillä välin oli d'Artagnan hyökännyt toisen sotamiehen kimppuun ja ruvennut ahdistelemaan häntä miekallansa. Taistelu ei ollut pitkä; tuolla kurjalla heittiöllä oli vaan särkynyt musketti puollustus-aseena. D'Artagnan'in miekka luiskahti tuon vahingottoman aseen kyljestä murhaajan reiteen, ja hän kaatui samassa. D'Artagnan ojensi miekan kärjen hänen kurkkuansa vasten.

— Elkää tappako minua! huusi roisto; armoa, armoa, upseerini, niin ilmaisen teille kaikki.

— Ansaitseeko sitten salaisuutesi että lahjoitan sinulle henkesi? kysyi nuori mies vetäen käsivarttansa taaksepäin.

— Ansaitsee, jos pidätte elämällä olevan mitään arvoa, sille, joka niinkuin te, on kahdenkymmenen vuotias, kaunis ja urhoollinen ja sen vuoksi voi saavuttaa kaikki.

— Konna! ärjäsi d'Artagnan, sano suoraan ja pian, ken on antanut sinulle toimeksi murhata minut?

— Eräs nainen, jota minä en tunne, vaan jota nimitettiin mylady'ksi.

— Mutta jos sinä et tunne naista, kuinka tiedät sitten hänen nimensä?

— Toverini tunsi hänet ja nimitti häntä niin; hän sopikin asiasta toverini kanssa eikä minun. Hänellä on, taskussaan tuolta naiselta kirje, joka varmaankin olisi hyvin tärkeä teille, sen mukaan mitä kuulin sanottavan.

— Mutta kuinka saatoit sinä ruveta osalliseksi tähän väijytykseen?

— Hän ehdotteli että me molemmat yhdessä suorittaisimme asian, ja minä suostuin.

— Ja kuinka paljon maksoi hän teille tuosta kauniista toimesta?

— Sata louisdor'ia.

— Hyvä, sanoi nuori mies hymyillen, hän pitää minua siis jonkun arvoisena. Sata louisdor'ia on jommoinenkin summa kahdelle tuollaiselle lurjukselle kuin te olette. Enkäpä ihmettelekkään että suostuit tuumaan, ja minä annan sinulle armon, vaan yhdellä ehdolla.

— Millä sitten? kysyi sotamies levottomasti, havaitessaan ettei kaikki ollut vielä lopussa.

— Että menet ottamaan kirjeen toverisi taskusta.

— Mutta, huudahti roisto, sehän on toinen tapa ottaa minut hengiltä; kuinka tahdottekaan että menisin ottamaan kirjeen keskellä luotituiskua?

— Sinun täytyy mennä, muutoin, sen vannon, saat surmasi minun kädestäni.

— Armoa, herra kulta, armoa sen nuoren naisen nimessä, jota te rakastatte ja jonka kai luulette kuolleeksi, vaan joka ei ole kuollut! huudahti roisto langeten polvilleen ja nojaten kädellään maahan, sillä hänen voimansa alkoivat vähetä verenvuodon tähden.

— Ja kuinka sinä tiedät että on olemassa nuori nainen, jota minä rakastan ja jonka olen luullut kuolleeksi? kysyi d'Artagnan.

— Sen minä tiedän kirjeestä, joka on toverini taskussa.

— No sittenhän kaiketi pitäisi sinun ymmärtää että minun täytyy saada tuo kirje käsiini, sanoi d'Artagnan. Siis ei mitään viivyttelemistä eikä empimistä, vaan laita luusi kohta matkalle, sillä niin vastenmielistä kuin minulle onkin ruveta toistamiseen tahraamaan miekkaani tuommoisen konnan verellä, vannon kunniallisen nimeni kautta että...

Näin sanoen teki d'Artagnan niin uhkaavan liikkeen, että haavoitettu nousi jaloilleen.

— Elkää, elkää! huudahti hän saaden rohkeutta kauhistuksestansa, minä menen, minä menen...

D'Artagnan otti sotamiehen musketin ja ajoi häntä edellänsä tuon kaatuneen toverin luokse, pistellen häntä miekkansa kärjellä.

Hirmuista oli nähdä, kuinka tuo onneton, jättäen kulkiessansa pitkän verijälen, ja lähestyvän kuoleman pelosta kelmeänä, koetti huomaamattomana päästä vetäytymään rikostoverinsa ruumiin luokse, joka oli parinkymmenen askeleen päässä siitä.

Kauhistus kuvautui elävästi hänen kasvoillensa, joita kylmä tuskanhiki peitti; d'Artagnan'ia rupesi säälittämään ja hän, ylenkatseellisesti silmäten häntä, lausui:

— No niin, minä näytän sinulle, mikä ero on kunnon miehen ja sinun laisesi pelkurin raukan välillä. Jää tähän, niin minä menen itse.

— Joutuisin askelin, tähystävin silmin, pitäen varalla kaikkia vihollisen liikkeitä, käyttäen kaikkia maanluonteen etuja, onnistui d'Artagnan'in päästä kaatuneen sotamiehen luokse.

Oli kaksi keinoa tarkoituksen saavuttamiseksi: kopeloida häntä paikallansa tai kantaa hänet pois, käyttämällä kilpenä hänen ruumistansa, ja tarkastella hänet juoksuhaudassa.

D'Artagnan valitsi jälkimäisen keinon ja otti murhaajan selkäänsä samalla kuin vihollinen tähtäsi ja ampui.

Vähäinen täräys, joka syntyi siitä että kolme luotia syhähti murhaajan ruumiisen, viimeinen huudahdus ja kuolontempaus, ne vakuuttivat d'Artagnan'ille että sama, joka oli tahtonut murhata hänet, oli pelastanut hänen henkensä.

D'Artagnan palasi juoksuhautaan ja heitti ruumiin haavoitetun viereen, joka oli yhtä kalpea kuin ruumiskin.

Heti kohta alotti hän omaisuuden tarkastuksen ja löysi nahkaisen lompakon, kukkaron, jossa oli rahaa, varmaankin juuri osa siitä summasta minkä murhaaja oli saanut palkaksensa, pikari ja pelikuutiot, — siinä kaikki vainajan jälkeenjättämä perintö.

Pikarin ja kuutiot jätti hän mihin ne putosivat maahan, heitti kukkaron haavoitetulle ja avasi kiihkeästi lompakon.

Muutamain arvottomain paperein seasta löysi hän seuraavan kirjeen, jota hän henkensä kaupalla oli lähtenyt noutamaan:

"Koska olette häipyneet naisen jäliltä ja koska hän nyt on hyvässä turvassa siinä luostarissa jonne teidän ei olisi koskaan pitänyt päästää häntä menemään, koettakaa ainakin ettei mies pääse teidän kynsistänne; ell'ette sitä tee, tietäkää että saatte kalliisti maksaa ne sata louisdor'ia jotka olette minulta saaneet."

Ei mitään nimikirjoitusta. Kumminkin näkyi päivän selvästi että kirje oli mylady'ltä. Hän säilytti sen siis todistuskappaleena ja, ollen hyvässä suojassa juoksuhaudan kulman takana, rupesi kuulustelemaan haavoitettua. Tämä tunnusti että hän yhdessä toverinsa kanssa, tuon saman, joka vast'ikään oli saanut surmansa, oli ottanut ryöstääksensä pois erään nuoren naisen, joka oli tulossa Pariisiin La Villette'n tulliportin kautta, vaan että he olivat sattuneet viivähtämään eräässä kapakassa ja tulleet määräpaikalle kymmenen minuuttia myöhemmin kuin vaunut.

— Mitä olisitte tehneet naiselle? kysyi d'Artagnan tuskan vallassa.

— Olisimme vieneet hänet Place-Royal'in hotelliin, sanoi haavoitettu.

— Aivan niin, mutisi d'Artagnan, juuri mylady'n itsensä luokse.

Silloin havaitsi nuori mies vapistuksella, mikä hirveä kostonhimo ajoi tuota naista syöksemään turmioon sekä hänet että sen, joka häntä rakasti, ja kuinka tarkoin tuo nainen tunsi mitä hovissa tapahtui, koskapa hän oli kaikkien asioiden perillä. Epäilemättä oli hänellä nuo tiedot kardinaalilta.

Mutta sitä vastoin havaitsi hän myös todellisella ilolla että kuningatar oli vihdoin saanut selville sen vankeuden, johon rouva Bonacieux-parka oli alttiutensa tähden joutunut, ja että hän oli saanut hänet sieltä pelastetuksi. Nyt selveni hänelle myöskin se kirje, minkä hän oli saanut rouva Bonacieux'iltä ja samalla myös oli varmaa että rouva Bonacieux todellakin oli kiitänyt ohitse Chaillot'in tiellä, eikä ollut mikään harhanäkö, joksi hän sitä ensin oli luullut.

Nyt oli mahdollista löytää rouva Bonacieux, niinkuin Athos oli ennustanut, sillä luostariin ei ollut mikään mahdoton päästä.

Tämä ajatus hellytti hänen sydämmensä. Hän kääntyi haavoitetun puoleen, joka tuskallisesti oli seurannut kaikkia hänen muotonsa eleitä, ja sanoi, ojentaen hänelle kätensä:

— No niin, minä en tahdo sinua näin hyljätä. Nojaa minua vasten, niin palaamme takaisin leiriin.

— Kyllä, sanoi haavoitettu, jonka oli vaikea uskoa tuommoista jalomielisyyttä, mutta ei suinkaan teillä liene aikomus hirtättää minua?

— Sinulla on kunniasanani, lausui hän, ja toistamiseen lahjoitan minä sinulle henkesi.

Haavoitettu lankesi polvilleen ja suuteli pelastajansa jalkoja, mutta d'Artagnan, jolla ei enää ollut mitään syytä viipyä niin lähellä vihollista, keskeytti itse nämä kiitollisuuden purkaukset.

Henkivartija, joka ensi laukauksen perästä oli palannut leiriin, oli siellä kertonut neljän toverinsa kaatuneen. Oltiin sen vuoksi sekä hämmästyksissään että iloissaan, kun nähtiin nuoren miehen palaavan ehyenä ja terveenä.

D'Artagnan selitti toverinsa saaneen miekanpiston muka vihollisten hyökkäyksessä. Hän kertoi kuinka toinen sotamies oli kaatunut ja missä vaarassa hän oli ollut. Tuo kertomus hankki hänelle miehistöltä suuria ylistyksiä. Koko sotaväki kertoi kaiken päivää tuosta urostyöstä ja monsieur kutsutti hänet eteensä ja onnitteli häntä.

Kun muutoin jokainen kelpo työ tuopi mukanansa palkinnon, toi d'Artagnan'inkin teko hänelle sen mielenrauhan, jonka hän oli kadottanut. Nuori mies luuli voivansa olla rauhassa nyt kun hänen kahdesta vainoojastaan toinen oli saanut surmansa ja toinen liittynyt häneen kiitollisuuden tunteilla.