Anjou-viini.

Sittenkuin melkein toivottomia tietoja oli jonkun aikaa kulkenut kuninkaan tilasta, alkoi parantumisen sanomia levitä leiriin; ja kun hän oli hyvin kiireissään itse päästä piiritykseen, sanottiin että niin pian kuin hän vaan saattoi nousta hevosen selkään, hän lähtisi matkalle.

Sillä välin monsieur, joka tiesi että hän kohdakkoin saisi jättää ylipäällikkyyden joko herttua Angoulême'lle, Bassompierre'lle tai Schomberg'ille, jotka sitä kilvoittelivat, ei tehnyt juuri sanottavasti mitään; hän kulutti aikaa vaan tiedustusretkiin eikä uskaltanut ryhtyä mihinkään tehokkaampaan toimeen englantilaisten karkoittamiseksi Ré'n saarelta, josta ne myötäänsä piirittivät Saint-Martin'in linnoitusta ja La Prée'n varustusta, kun ranskalaiset vuorostaan piirittivät La Rochelle'a.

D'Artagnan oli, niinkuin sanoimme, tullut levolliseksi, niinkuin ainakin vaaran mentyä ohitse. Nyt häntä huoletti vaan yksi seikka, se nimittäin, ett'ei hän saanut mitään tietoja ystäviltänsä.

Mutta eräänä aamuna selkeni hänelle kaikki seuraavasta kirjeestä, joka oli lähetetty Villeroi'sta:

— Hyvä! huudahti d'Artagnan, he muistavat minua huvituksissansa niinkuin minä muistan heitä ikävässäni; se on tietty että minä juon heidän terveydeksensä ja täydestä sydämmestä; mutta minä en juo yksin.

Ja d'Artagnan kiiruhti kahden henkivartijan luokse, joiden kanssa hän oli lähemmässä tuttavuudessa kuin muiden, pyytääksensä heitä juomaan hänen kanssansa oivallista Anjou-viiniä, joka juuri oli tullut Villeroi'sta.

Toinen henkivartijoista oli pyydetty samaksi illaksi toiseen paikkaan ja toinen huomis-illaksi; illanvietto lykättiin siis ylihuomiseen.

D'Artagnan lähetti palattuansa nuo kaksitoista pulloa henkivartijain ravintolaan, siellä huolellisesti säilytettäviksi; kun juhlapäivä tuli ja juhla-ateria oli määrätty alkamaan kello kaksitoista, lähetti d'Artagnan kello yhdeksän aikaan Planchet'in laittamaan kaikki valmiiksi.

Planchet, ylpeänä siitä että hänet noin oli korotettu ylijärjestäjän arvoon, aikoi valmistaa kaikki mitä parhaimmalla tavalla; sen vuoksi otti hän apulaiseksensa erään Fourreau-nimisen lakeijan, joka oli palveluksessa yhdellä noita hänen isäntänsä kutsumia juhlavieraita, sekä tuon vale-sotamiehen, jonka d'Artagnan oli ollut tappamaisillaan ja joka, kun hän ei kuulunut mihinkään komppaniiaan, oli ruvennut d'Artagnan'in tai paremmin Planchet'in palvelukseen.

Kun pitojen hetki oli tullut, saapuivat molemmat juhlavieraat, jolloin istuuduttiin pöytään ruokailemaan. Planchet tarjoili ruokia, Fourreau aukoi viini-pulloja ja Brisemont — se oli tuon tervehtyvän nimi — täytteli karahviinejä viinillä, joka näytti vähän sekautuneen kuljetettaessa.

Kun ensimäinen pullo oli sekavaa pohjalta, kaatoi Brisemont sakan lasiin ja d'Artagnan salli hänen juoda sen; sillä miesparka oli vielä varsin huonoissa voimissa.

Kun vieraat olivat nauttineet lientä ja olivat juuri kallistamaisillaan ensimäistä lasia huulilleen, pamahti äkkiä kanuunanlaukaus Ludvig'in ja Neuf'in varustuksista; silmänräpäyksessä henkivartijat, jotka luulivat piiritettyjen tai englantilaisten tehneen odottamattoman hyökkäyksen, riensivät aseihin. D'Artagnan tietysti samoin ja kaikki kolme syöksyivät niinmuodoin ulos paikoilleen.

Mutta tuskin olivat he päässeet ulos huoneesta, kun kanuunan paukauksen syy kävi selville. Ylt'ympäri kaikui huutoja: Eläköön kuningas, eläköön kardinaali! ja rummun pärrytystä kuului kaikkialta.

Kuningas oli näet, malttamattomana, niinkuin sanottiin, saapunut henkivartijoineen ja tuonut sitä paitsi mukanansa kymmenentuhannen miehisen apujoukon. Hänen muskettisoturinsa kulkivat hänen edellänsä ja takanansa. D'Artagnan, seisoen komppaniiansa rivissä, tervehti puhuvalla viittauksella ystäviänsä, jotka seurasivat häntä silmillänsä, ja herra de Tréville'ä, joka heti tunsi hänet.

Kun vastaanotto-juhlallisuus oli ohitse, neljä ystävystä kiiruhtivat syleilemään toinen toisiaan.

— Peijakas! huudahti d'Artagnan. Ettepä voineet tulla soveliaampaan aikaan; paisti ei ole vielä ehtinyt hyytyä! Eikös niin, hyvät herrat? lisäsi nuori mies kääntyen niihin kahteen henkivartijaan, jotka olivat hänen päivällisvieraitansa ja jotka hän nyt esitteli ystävillensä.

— Ahaa! näyttääpä kuin tulisimme paraiksi juhlapitoihin, sanoi Porthos.

— Minä toivon, sanoi Aramis, ett'ei juhlapäivällisillesi ole kutsuttu naisia.

— Onkos tässä pesässä juotavaksi kelpaavaa viiniä? kysyi Athos.

— No eihän vaan! teidän viiniänne, ystäväni, vastasi d'Artagnan.

— Meidän viiniämmekö? kysyi Athos kummastuksissaan.

— Niin, samaa mitä lähetitte meille.

— Mekö olemme lähettäneet sinulle viiniä?

— Niin, tiedäthän, tuota Anjou-viiniä.

— En todellakaan tiedä mistä viinistä sinä puhut.

— Siitä viinistä, josta sinä niin paljo pidät.

— Niin todella, ell'ei minulla ole samppanjaa tai chambertin'ia.

— No niin, samppanjan ja chambertin'in puutteessa saatte nyt tyytyä siihen.

— Onko siis hankittu tänne viiniä Anjou'sta, viinintuntijoita kun ollaan? kysyi Porthos.

— Ei suinkaan, vaan se on tuota teidän lähettämäänne.

— Meidän lähettämäämme? kysyivät muskettisoturit yhteen ääneen.

— Oletko sinä, Aramis, sanoi Athos, lähettänyt tänne viiniä?

— En; entäs sinä, Porthos?

— En; entäs sinä, Athos?

— En.

— Ell'ette te, niin teidän ravintoloitsijanne, sanoi d'Artagnan.

— Meidän ravintoloitsijamme?

— Niin tietysti! Teidän ravintoloitsijanne, Godeau, muskettisoturien ravintoloitsija.

— No hiisi vieköön, tulkoon tuo viini mistä hyvänsä, yhdentekevä, sanoi Porthos, maistelkaamme sitä, ja jos se on hyvää, niin juokaamme sitä.

— Ei, sanoi Athos, elkäämme juoko viiniä, joka vuotaa tuntemattomasta lähteestä.

— Sinä olet oikeassa, Athos, sanoi d'Artagnan. Eikö kukaan teistä ole antanut Godeau'lle toimeksi lähettää minulle viiniä?

— Ei! ja onko sitä lähetetty meidän puolestamme?

— Tässä on kirje! sanoi d'Artagnan, ja jätti kirjelipun tovereillensa.

— Tämä ei ole hänen käsi-alaansa! sanoi Athos, minä tunnen sen, sillä minä ennen lähtöämme tein laskut isäntämme kanssa.

— Väärä kirje, sanoi Porthos, me emme ole olleet arestissa.

— D'Artagnan, sanoi Aramis soimaavasti, kuinka olet voinut luulla meidän pitäneen melua?...

— D'Artagnan vaaleni ja suonenvedon tapainen väristys pudisti hänen jäseniänsä.

— Sinä peljästytät minua, sanoi Athos, mitä on tapahtunut?

— Rientäkäämme, rientäkäämme hyvät ystävät! huudahti d'Artagnan, kauhea epäluulo iski minun sieluuni! olisikohan tämä vielä tuon naisen kostopuuhia?

Nyt kalpeni Athos vuorostaan.

D'Artagnan syöksähti ravintolaan; kolme muskettisoturia ja kaksi henkivartijaa kiirehti hänen perässänsä.

Ensimäinen näkö minkä d'Artagnan kohtasi tullessaan ateriasaliin, oli Brisemont, joka kiemuroi lattialla hirveissä kouristuksissa.

Planchet ja Fourreau kalmankalpeina kokivat häntä auttaa; mutta silminnähtävästi oli kaikki apu turha; onnettoman kasvoja vääristelivät jo viimeiset kuolontempaukset.

— Ah! huusi hän nähdessään d'Artagnan'in, ah! tämä on kauheata, te olitte armahtavinanne minua, vaan sitten myrkytitte minut!

— Minä! huudahti d'Artagnan, minäkö, onneton! mitä sanotkaan?

— Sanon että te annoitte minulle tuota viiniä, käskitte minun juomaan sitä ja tahdoitte sillä tavoin kostaa minulle, se on hirveätä!

— Elä toki semmoista minusta usko, Brisemont, sanoi d'Artagnan, elä toki usko! Minä vannon, minä kiellän...

— Oh! mutta Jumala on tuolla ylhäällä! Hän on teidät rankaiseva! Jumalani! kärsiköön hän kerta samaa mitä minä nyt kärsin!

— Sieluni autuuden kautta, huudahti d'Artagnan syöksyen kuolevaista kohden, minä vannon ett'en tietänyt viinin olevan myrkytettyä ja että olin juuri juomaisillani sitä samoin kuin sinä.

— En usko teitä, sanoi sotamies, ja heitti henkensä kauheissa tuskissa.

— Hirveätä, hirveätä! mutisi Athos, jolla välin Porthos särki pulloja ja Aramis antoi vähän myöhänlaisen käskyn mennä noutamaan ripittäjää.

— Oi hyvät ystäväni! sanoi d'Artagnan, te tulitte taas kerran pelastamaan henkeni, ettekä ainoastaan minun, vaan myöskin näiden kahden herran. Hyvät herrat, jatkoi hän kääntyen viimemainittujen puoleen, minä pyydän teitä pitämään salassa tämän kohtauksen, korkeat henkilöt saattaisivat olla osallisina tähän mitä olette nähneet ja kaiken tämän seuraukset voisivat kohdata meitä kaikkia.

— Ah, herra! sopersi Planchet enemmän elävänä kuin kuolleena; ah, herra! minä pelastuin onnellisesti!

— Kuinka, hullu, huudahti d'Artagnan, aioitko siis juoda minun viiniäni?

— Kuninkaan terveydeksi, herra; olisin juuri juonut yhden pienen lasillisen, ell'ei Fourreau olisi sanonut että minua kutsuttiin.

— Oi, voi! sanoi Fourreau, jonka hampaat löivät loukkua kauhistuksesta, minä tahdoin saada hänet pois, juodakseni yksinäni!

— Hyvät herrat, sanoi d'Artagnan kääntyen henkivartijoihin, niinkuin huomaatte, olisi meidän juhlailemisemme sangen surullista tällaisen tapauksen jälkeen; suokaa siis minulle anteeksi, jos ehdottelen että lykkäisimme juhlanvieton toistaiseksi.

Molemmat henkivartijat ottivat d'Artagnan'in anteeksi-pyynnön ystävällisesti vastaan, ja, ymmärtäen että nuo neljä ystävystä halusivat olla yksinään, poistuivat.

Sittenkuin nuori henkivartija ja kolme muskettisoturia jäivät yksin, loivat he toisiinsa silmäyksiä, jotka ilmoittivat että he jokainen täysin käsittivät tilaisuuden tärkeyden.

— Aivan ensiksi, sanoi Athos, lähtekäämme tästä huoneesta; kuollut on ikävä seuratoveri, semminkin tuommoinen, joka on kuollut väkivaltaisen kuoleman.

Planchet, sanoi d'Artagnan, minä jätän tuon kurjan vainajan ruumiin sinun huostaasi. Haudattakoon hänet siunattuun maahan. Hän oli tehnyt rikoksen, vaan hän on tehnyt katumuksen.

Ja neljä ystävystä lähtivät huoneesta, jättäen Planchet'in ja Fourreau'n huoleksi toimittaa Brisemont'in maalliset jäännökset hautaan.

Ravintolan isäntä antoi heille kamarin, jonne hän toi heille keitettyjä munia ja vettä, jota Athos itse nouti kaivosta.

— No niin, sanoi d'Artagnan Athokselle, tästä siis näet että taistelu on elämästä ja kuolemasta.

Athos pudisti päätänsä.

— Niin, niin, sanoi hän, kyllä sen näen; mutta luuletko että se on hän?

— Siitä olen varma.

— Mutta kumminkin täytyy minun tunnustaa että vielä epäilen.

— Vaan entäs tuo liljan merkki olkapäässä?

— Hän on kai englantilainen, joka on tehnyt rikoksen Ranskassa ja saanut siitä rangaistuksensa.

— Athos, hän on sinun vaimosi, sen sanon, lausui d'Artagnan; etkös muista kuinka molemmat tuntomerkit sopivat häneen hyvin?

— Olisinpa kumminkin luullut hänen kuolleen, sillä kyllä toimitin hirttämisen niin huolellisesti.

Nyt d'Artagnan vuorostaan pudisti päätänsä.

— Mutta mitäs on tekeminen? sanoi nuori mies.

— Se on varma tosi ett'ei tässä voi ijän kaiken sietää miekkaa riippumassa päänsä päällä, sanoi Athos, ja että tästä tilasta pitää päästä erillensä.

— Mutta kuinka?

— Kuuleppas, koeta saada tavata häntä ja päästä loppusuoritukseen hänen kanssansa; sano hänelle: Rauha tai sota! aatelis-sanani olkoon takeena siitä ett'en ilmaise teistä mitään enkä koskaan saata teille vahinkoa; mutta te puolestanne vannokaa juhlallinen vala että pysytte aivan puolueettomana minun suhteeni; ell'ette sitä tee, käännyn minä kanslerin puoleen, tai vaikka kuninkaan puoleen, jopa itse pyövelin puoleen; minä yllytän koko hovin teitä vastaan, ilmoitan että te olette pahantekijän merkillä merkitty; nostan kanteen teitä vastaan, ja jos teidät vapautetaan, no niin, silloin tapan teidät, kunniasanani kautta! tapan teidät jossakin syrjäisessä nurkassa niinkuin hullun koiran.

— Minua miellyttää se keino, sanoi d'Artagnan, mutta kuinka saan häntä tavata?

— Aika antaa tilaisuuden, ystäväni, aika tuo ihmiselle voiton tai tappion; kuta enemmän on pantu peliin, sitä enemmän voitetaan, kun vaan maltetaan odottaa.

— Niinpä kyllä, mutta siihen kurki kuolee ennenkuin suo sulaa, sillä salamurhaajat ja myrkyttäjät...

— Pah! sanoi Athos, Jumala on suojellut meitä tähän asti, Hän suojelee meitä tästäkin puoleen.

— Niin, meitä; me olemme muutoin miehiä ja meidän on asia kaikessa tapauksessa panna henkemme alttiiksi; mutta entäs nainen, lisäsi hän hiljemmin.

— Kuka nainen? kysyi Athos.

— Constance.

— Rouva Bonacieux? Ah, se on totta! sanoi Athos; ystävä-parka, minä unhotin että olet rakastunut.

— No niin, puuttui Aramis puheesen, mutta etkös juuri siitä kirjeestä, jonka löysit tuon kaatuneen kurjan taskusta, nähnyt että nainen on eräässä luostarissa? Luostari on hyvä turvapaikka ja niin kohta kuin La Rochelle'n piiritys on päättynyt, lupaan minä puolestani...

— Hyvä! sanoi Athos, hyvä, Aramis veikkoseni! Me tiedämme sinun mielesi palavan luostari-elämään.

— Minä olen muskettisoturi vaan toistaiseksi, sanoi Aramis nöyrästi.

— Kyllä näkee ett'ei hän ole kaukaan saanut sanomia lemmityltänsä, sanoi Athos hiljaa; mutta mitäs siitä, se on meille tuttu asia.

— No, niin! sanoi Porthos, minun mielestäni on tässä varsin helppo keino.

— Mikä? kysyi d'Artagnan.

— Hän on luostarissa, niinhän sanoit? kysyi Porthos.

— Niin.

— No, niin kohta kuin piiritys on päättynyt, me ryöstämme hänet pois luostarista.

— Mutta ensin täytyy tietysti saada selville, missä luostarissa hän on.

— Se on totta, sanoi Porthos.

— Mutta minulle pistää päähän eräs asia, sanoi Athos; etkös sanonut että hänelle on tuon luostarin valinnut kuningatar?

— Niin ainakin luulen.

— No niin, Porthos on meitä auttava tässä pulassa.

— Millä tavoin, jos saan kysyä?

— Onhan sinun markiisittarellasi, herttuattarellasi, vai mikä prinsessa hän onkaan, pitkä käsivarsi.

— Vaiti, sanoi Porthos, painaen kaksi sormea huulilleen, minä luulen häntä kardinaalilaiseksi, eikä hänen siis pidä saaman mitään tietää.

— Silloin otan minä, sanoi Aramis, hankkiakseni tiedon hänen olinpaikastansa.

— Sinäkö, Aramis, huudahtivat kaikki kolme yhtä haavaa, mutta kuinka saat hänestä selvän?

— Kuningattaren hovipapin kautta, jonka kanssa olen hyvä tuttu ... sanoi Aramis punastuen.

Tämän vakuutuksen perästä ystävykset, lopetettuaan yksinkertaisen ateriansa, erosivat, luvaten tavata toisiansa samana iltana; d'Artagnan palasi Minimes'iin ja kolme muskettisoturia menivät kuninkaan pääkortteeriin, jossa heidän tuli laittaa asuntonsa kuntoon.

Colombier-Rouge'n ravintola.

Kuningas, jolla oli ollut niin kiire kohtaamaan vihollista, ja joka vielä paremmalla syyllä kuin kardinaali kantoi vihaa Buckingham'ia vastaan, oli tuskin saapunut leiriin, kun hän jo aikoi ryhtyä valmistuksiin, ensinkin englantilaisten karkoittamiseksi Ré'n saarelta ja sitten La Rochelle'n piirityksen jouduttamiseksi; mutta vasten tahtoansa tuli hän viivytetyksi sen eripuraisuuden kautta, jossa toisella puolella oli Bassompierre ja Schomberg, toisella herttua Angoulême.

Herrat Bassompierre ja Schomberg olivat Ranskan marsalkkoja ja vaativat oikeutta saada kuninkaan ylipäällikkyyden alaisina johtaa armeijaa, mutta kardinaali, joka pelkäsi että Bassompierre, ollen täysiverinen hugenotti, ahdistelisi vaan heikosti uskonveljiään englantilaisia ja rochellelaisia, suosi ja puollusti herttua Angoulême'a, jonka kuningas oli hänen neuvostaan nimittänyt kenraaliluutnantiksi. Siitä oli taas seurauksena, että herroille Bassompierre'lle ja Schomberg'ille oli pakko myöntää kumpaisellekin erityinen päällikkyys, kun muka peljättiin heidän muutoin ehkä karkaavan armeijasta. Bassompierre asettui Laleu'n kaupungin pohjoispuolelle Dompierre'en, herttua Angoulême Dompierre'n itäpuolelle Perigny'yn ja Schomberg Perigny'n eteläpuolelle Angoutin'iin.

Monsieur piti asuntoansa Dompierre'ssa. Kuningas majaili milloin Etré'ssä, milloin La Jarrie'ssa.

Vihdoin, kardinaalin olopaikka oli La Pierre'n sillan luona pienessä talossa, joka ei ollut millään tavoin suojeltuna.

Sillä tavoin monsieur piti silmällä Bassompierre'ä, kuningas herttua Angoulême'a ja kardinaali Schomberg'ia.

Niin pian kuin kaikki oli valmiiksi järjestettynä, oli päätetty ryhtyä karkoittamaan englantilaisia Ré'n saarelta.

Aika ja tilaisuus oli varsin sopiva: Englantilaisilla, jotka ennen kaikkea tarvitsevat kelpo ruokavaroja, ollaksensa kelpo sotilaita, vaan joiden nyt täytyi tyytyä suolaiseen lihaan ja huonoon leipään, oli leirissänsä paljo sairaita; ja meri, joka siihen vuoden aikaan on sangen vaarallinen kaikilla rannikoilla, hävitti joka päivä jonkun laivan, niin että rannalle ilmestyi joka nousuveden aikaan yhä enemmän kaikenmoisia laivan jäännöksiä ja pirstaleita; siitä seurasi että vaikka kuninkaan väki pysyisi aivan toimetonna leirissään, täytyisi Buckingham'in, joka vaan itsepäisyydestä viipyi Ré'n saarella, jonakin päivänä aivan itsestään heretä piirityksestä.

Mutta kun herra de Toirac lähetti sanan että vihollisten leirissä valmisteltiin uutta hyökkäystä, katsoi kuningas parhaaksi päättää tehdä lopun asiasta ja antoi tarpeelliset käskyt siihen suuntaan.

Kun tarkoituksenamme ei ole kirjoittaa tämän piirityksen päiväkirjaa, mutta esittää vaan ne tapaukset, jotka ovat suoranaisessa yhteydessä kertomukseemme, tahdomme vaan parilla sanalla mainita että yritys onnistui kuninkaan suureksi kummastukseksi ja kardinaalin suureksi kunniaksi. Englantilaiset, karkoitettuina askel askeleelta, joutuneina tappiolle kaikissa otteluissa, muserrettuina Loix'in saareen mennessään, olivat pakoitetut peräytymään laivoihinsa, jätettyään taistelukentälle kaksituhatta miestä, niiden joukossa viisi everstiä, kolme everstiluutnanttia, kaksisataa viisikymmentä kapteenia ja kaksikymmentä ylhäistä aatelismiestä, neljä kanuunaa ja kuusikymmentä lippua, jotka Claude de Saint-Simon vei Pariisiin, ja ripustettiin suurella komeudella Notre-Dame'n holvikaariin.

Te Deum'ia laulettiin leirissä ja leveni sieltä yli koko Ranskanmaan.

Mutta rauha oli vaan hetkellinen.

Eräs Montaigu-niminen Buckingham'in lähettiläs oli saatu kiini ja sen kautta päästy perille Rooman valtakunnan, Espanjan, Englannin ja Lothringin keskinäisestä liitosta.

Liitto oli muodostettu Ranskaa vastaan. Siihen lisäksi oli Buckingham'in majapaikassa, joka hänen oli täytynyt jättää pikemmin kuin hän oli voinut arvata, tavattu papereita, jotka vahvistivat tuon liiton todenperäisyyden ja jotka, sen mukaan mitä kardinaalin muistelmat kertovat, pahasti paljastivat rouva de Chevreuse'n ja siis myöskin kuningattaren.

Kardinaalin hartioilla se koko vastuun-alaisuus oli, sillä ilman vastuun-alaisuutta ei olla ylivaltias ministeri; senpätähden olivatkin hänen mahtavan neronsa voimat jännityksissään yöt päivät, ja hän kuunteli vähintäkin huhua, mikä levisi mistäkin Euroopan suurten valtakuntain hovista.

Kardinaali tunsi Buckingham'in jäntevyyden ja erittäinkin hänen vihansa; jos Ranskaa uhkaava liittokunta pääsisi voitolle, koko hänen vaikutuksensa olisi mennyttä; Espanjan ja Itävallan politiikka saisi edustajansa Louvre'n neuvoskamariin, jossa niillä tähän saakka oli vaan puollustajia, hän, Richelieu, Ranskan ministeri ja etupäässä kansallinen ministeri, olisi hukassa. Kuningas, joka totteli häntä kuin lapsi, vaan vihasi myöskin niinkuin lapsi vihaa opettajaansa, jättäisi hänet alttiiksi monsieur'in ja kuningattaren kostolle; hän olisi siis hukassa ja ehkäpä itse Ranska hänen kanssansa. Kaikkea tuota oli hänen koettaminen estää.

Niinpä nähtiinkin pika-sanansaattajia, joiden luku joka hetki karttui, yöt ja päivät toinen toisensa jälkeen käyvän tuossa pienessä talossa La Pierre'n sillan korvassa, johon kardinaali oli sijoittunut asumaan.

Siellä kävi munkkeja, jotka näyttivät niin tottumattomilta munkin kauhtanassa kulkemaan, että oli helppo havaita heidän etupäässä olevan taistelevan kirkon väkeä; naisia, joille hovipojan puku näytti tuntuvan oudolta ja joiden laajat housut eivät voineet kokonaan salata heidän pulleita ruumiinsa muotoja; vihdoin talonpoikia, joiden kädet olivat mustatut vaan jalat olivat niin solakat, että heidät saattoi kohta tuntea säätyhenkilöiksi.

Mutta toisellaisia, vähemmin tervetulleita käyntejä myöskin tehtiin, sillä pari kolme kertaa levisi huhu että kardinaali oli ollut vähällä saada surmansa salamurhaajan kädestä.

Tosin Hänen ylhäisyytensä vihamiehet sanoivat että hän itse palkkasi taitamattomia salamurhaajia, että hänellä, jos niiksi sattuisi, olisi oikeus korvaukseen, mutta eihän tarvitse uskoa mitä ministerit tai heidän vihamiehensä sanovat.

Se ei kumminkaan estänyt Hänen ylhäisyyttänsä, jonka rohkeutta ei pahinkaan vihamies ole kyennyt moittimaan, tekemästä usein öisin pitkiä retkiä, milloin antamaan herttua Angoulême'lle tärkeitä käskyjä, milloin neuvottelemaan kuninkaan kanssa, milloin keskustelemaan jonkun sanansaattajan kanssa, jota hän ei tahtonut päästää luoksensa.

Muskettisotureilla puolestaan ei ollut sanottavasti tekemistä piirityksessä, eikä heitä pidetty tarkalla, vaan saivat mielin määrin viettää iloista elämää. Se olikin heille varsin helppoa, erittäinkin noille kolmelle aseveikolle, jotka olivat herra de Tréville'n erityisessä suosiossa ja saivat sen vuoksi helposti lupaa viipyä ulkona senkin perästä kuin leiri oli suljettu.

Eräänä iltana kun d'Artagnan oli vahdissa juoksuhaudassa eikä voinut olla ystäväinsä seurassa, tapahtui että Athos, Porthos ja Aramis, ratsastaen sotahevosillansa, kenttäkauhtanaansa verhoutuneina ja toinen käsi pistoolin perässä kiini, palasivat kolmen kesken eräästä ravintolasta, jonka Athos pari päivää taaksepäin oli löytänyt La Jarrie'n tien varressa, ja jonka nimi oli Colombier-Rouge. Kun he ratsastivat leiriin menevää tietä ja olivat, niinkuin sanoimme, varoillaan väijytyksen pelosta, luulivat he, noin neljännes-lieu'n päässä Boinar'in kylästä, kuulevansa kavioiden töminää. He pysähtyivät heti, liittyivät lähelle toisiansa ja asettuivat keskelle tietä. Hetkisen kuluttua, juuri kun kuu pilkisti näkyviin pilvien välistä, näkivät he tien käänteessä kaksi ratsumiestä, jotka, heidät nähtyään, myöskin pysähtyivät ja näyttivät neuvottelevan, jatkaisivatko kulkuansa vai pyörtäisivätkö takaisin. Tuo eperoiminen herätti kolmen ystävyksen epäluuloja; Athos ratsasti muutamia askelia eteenpäin ja huusi vakavalla äänellä:

— Ken siellä?

— Ken olette itse? vastasi toinen ratsumies.

— Se ei ole mikään vastaus, sanoi Athos. Ken siellä? vastatkaa, tai muuten käymme kimppuunne.

— Kavahtakaa sitä tekemästä, herrat! sanoi silloin värähtävä ääni, joka tuntui olevan tottunut käskemään.

— Se on kai joku korkeampi upseeri, joka on yötarkastuksellansa, sanoi Athos kääntyen toveriensa puoleen; mitä te aiotte, hyvät herrat?

— Ketä te olette? kysyi sama käskevä ääni; vastatkaa te vuorostanne, tai muutoin voitte saada kärsiä tottelemattomuudestanne.

— Kuninkaan muskettisotureita, vastasi Athos, alkaen yhä varmemmin luulla että kysyjällä oli oikeus puolellansa.

— Mitä komppaniiaa?

— Tréville'n.

— Tulkaa lähemmäksi ja selittäkää mitä te teette täällä tähän aikaan.

Kolme aseveikkoa ratsastivat esiin vähän ala-ujoisina, sillä heille oli nyt selvillä että olivat joutuneet tekemisiin väkevämpänsä kanssa. Sananvalta muutoin jätettiin Athokselle.

Toinen ratsumies, sama, joka oli jälemmäksi ruvennut puhumaan, oli kymmenkunnan askelta toverinsa edellä; Athos viittasi Porthosta ja Aramista jäämään vuorostaan taaemmaksi ja ratsasti yksin esille.

— Anteeksi, arvoisa upseeri! sanoi Athos; mutta me emme tienneet kenen kanssa olimme joutuneet tekemisiin ja te näette että olemme tarkkoja vartijoita.

— Mikä nimenne? sanoi upseeri, joka suojeli osan kasvoistaan vaipallansa.

— Mutta te itse, herra, sanoi Athos, joka alkoi tuskastua tuohon tutkistelemiseen, antakaa minulle todistus siitä että teillä on oikeus minua kuulustella.

— Mikä nimenne? lausui ratsumies toistamiseen siirtäen vaippaa kasvoiltaan niin että kasvot paljastuivat.

— Herra kardinaali! huudahti muskettisoturi hämmästyneenä.

— Mikä nimenne? kysyi Hänen ylhäisyytensä kolmannen kerran.

— Athos, sanoi muskettisoturi.

Kardinaali viittasi tallimestarillensa, joka samassa lähestyi.

— Nämä herrat muskettisoturit seuraavat meitä, sanoi hän hiljaisella äänellä; minä en tahdo kenenkään tietävän minun olleen poissa leiristä; kun he seuraavat meitä, saatamme olla varmat siitä ett'eivät he ilmoita sitä kellenkään.

— Me olemme aatelismiehiä, arvoisa herra, sanoi Athos; meidän sanaamme voitte luottaa. Jumalan kiitos, me osaamme säilyttää salaisuuksia.

Kardinaali loi läpitunkevan silmäyksensä rohkeaan puhujaan.

— Teillä on tarkka korva, herra Athos, sanoi kardinaali, mutta kuulkaapas nyt: minä en epäluulosta pyydä teitä seuralaisikseni, vaan turvallisuuden vuoksi; epäilemättä ovat nuo teidän toverinne herrat Porthos ja Aramis.

— Niin ovat, Teidän ylhäisyytenne, sanoi Athos, jolla välin nuo taaemmaksi jääneet muskettisoturit siirtyivät lähemmäksi, hattu kourassa.

— Minä tunnen teidät, hyvät herrat, sanoi kardinaali, minä tunnen teidät, ja tiedän myös ett'ette ole juuri minun ystäviäni, ikävä kyllä, mutta minä tiedän myöskin että te olette urhoollisia ja rehellisiä aatelismiehiä ja että teihin voi luottaa. Herra Athos, te ja teidän molemmat ystävänne tehnette kai minulle sen kunnian että saatatte minua, ja silloin on minulla vartiosto, joka on herättävä itse kuninkaankin kateutta, jos satumme hänet kohtaamaan.

Kolme muskettisoturia kumarsivat aivan hevostensa kaulaan saakka.

— No niin, kunniani kautta, sanoi Athos, Teidän ylhäisyytenne tekee oikein, ottaessaan meidät mukaansa; me olemme tavanneet pahan näköisiä miehiä tiellä, ja neljän semmoisen kanssa jouduimme me riitaan Colombier-Rouge'n ravintolassa.

— Riitaan, ja miksikä niin? kysyi kardinaali. Minä en pidä riidan rakentajista, sen te tiedätte.

— Juuri sen vuoksi on minulla kunnia ilmoittaa tapauksesta Teidän ylhäisyydellenne, sillä Teidän ylhäisyytenne olisi voinut saada siitä kuulla muilta kuin meiltä ja väärien tietojen nojalla tulla siihen luuloon että syy on ollut meissä.

— Kuinka riita päättyi? kysyi kardinaali rypistäen kulmiansa.

— Ystäväni Aramis, tässä, sai miekanpiston käsivarteensa, mutta se ei ole häntä estävä, niinkuin Teidän ylhäisyytenne voi nähdä, huomenna olemasta osallisena hyökkäyksessä jos Teidän ylhäisyytenne semmoiseen käskee.

— Mutta ettehän te ole niitä miehiä, jotka antavat pistellä itseään; kas niin, olkaa suorat, hyvät herrat! Kaiketi te pistitte takaisin, vai kuinka? Tunnustakaa, tiedättehän minulla olevan oikeuden antaa teille anteeksi.

— Minä, sanoi Athos, en edes paljastanut miekkaani, mutta otin vastustajaani vyötäisistä kiini ja heitin hänet ulos ikkunasta; luulen että hän pudotessaan, jatkoi Athos vähän empien, taittoi reitensä.

— Ahaa! sanoi kardinaali, vaan entäs te, herra Porthos?

— Minä, arvoisa herra, joka tiesin kaksintaistelujen olevan kiellettyjä, otin penkin ja annoin sillä eräälle roistolle semmoisen iskun että luullakseni hänen olkapäänsä musertui.

— Hyvä! sanoi kardinaali, ja te, herra Aramis?

— Minä, arvoisa herra, joka olen hyvin rauhallinen luonnoltani ja sitä paitsi, niinkuin arvoisa herra ehkä tietää, pian aion kääntyä hengelliseen säätyyn, tahdoin tyynnyttää tovereitani, mutta silloin eräs heittiö salavihkaa pisti minua miekallansa olkapäähän; tuosta loppui kärsivällisyyteni ja minäkin paljastin miekkani, ja kun hän uudestaan ryntäsi vastaani, tuntui minusta ikäänkuin hän hyökätessään olisi lävistänyt ruumiinsa minun miekkaani; se ainakin on varmaa että hän kaatui ja minusta näytti että hänet kannettiin pois molempien toveriensa kanssa.

— Peijakas! sanoi kardinaali, kolme miestä tehty kykenemättömiksi taisteluun vaan pelkän kapakkariidan vuoksi! Teidän kanssanne ei ole leikkimistä, mutta mikä oli riidan syynä?

— Heittiöt olivat juovuksissa, sanoi Athos, ja kun saivat tietää että illan suussa eräs nainen oli tullut ravintolaan, tahtoivat he väkisin tunkeutua hänen huoneesensa.

— Tunkeutua hänen huoneesensa, sanoi kardinaali, ja minkätähden?

— Epäilemättä tehdäksensä hänelle väkivaltaa, sanoi Athos; minulla oli jo kunnia ilmoittaa Teidän ylhäisyydellenne että heittiöt olivat juovuksissa.

— Oliko nainen sitten nuori ja kaunis? kysyi kardinaali vähän levottomasti.

— Me emme nähneet häntä, arvoisa herra, vastasi Athos.

— Ettekö nähneet häntä? Ah, hyvä! virkkoi kardinaali vilkkaasti. Teitte oikein puollustaessanne naisen kunniaa, ja kun minä nyt juuri olen menossa Colombier-Rouge'en, saan kyllä siellä tietää, kuinka totta olette puhuneet.

— Arvoisa herra, sanoi Athos ylpeästi, me olemme aatelismiehiä, ja me emme käyttäisi valhetta henkemme pelastukseksikaan.

— En minä epäilekkään teidän sanojanne, herra Athos, en minä epäile silmänräpäystäkään; mutta, lisäsi hän muuttaaksensa puheen ainetta, nainen oli siis yksinään.

— Naisella oli herra seurassaan huoneessa, sanoi Athos; mutta huolimatta metelistä, pysyi herra näkymättömissä, niin että hän varmaan oli aika pelkuri.

— Elkää tuomitko, sanoo evankeliumi, vastasi kardinaali.

Athos kumarsi.

— Ja nyt, hyvät herrat, on kaikki hyvin, virkkoi Hänen ylhäisyytensä; minä tiedän nyt mitä tahdoinkin tietää; seuratkaa minua.

Kolme muskettisoturia asettuivat kardinaalin taakse; hän peitti kasvonsa viittaansa ja lähti ratsastamaan kymmenkunnan askelta neljän seuralaisensa edellä.

Pian saavuttiin hiljaiseen ja yksinäiseen ravintolaan; isäntä epäilemättä tiesi mikä kuuluisa vieras hänelle oli tulossa ja oli sen vuoksi toimittanut pois kaikki liikanaiset henkilöt.

Kymmenen askelta ennen portille tulemistansa kardinaali viittasi tallimestarillensa ja kolmelle muskettisoturille että pysähtyisivät; valmiiksi satuloitu hevonen seisoi ikkunaluukun viereen sidottuna; kardinaali löi kolmasti portille omalla omituisella tavallansa.

Eräs viittaan kääriytynyt mies tuli samassa ulos ja puhui kiireesti muutamia sanoja kardinaalin kanssa; sitten nousi hän hevosen selkään ja ratsasti pois Surgères'iin päin, joka on samaan suuntaan kuin Pariisi.

— Käykää lähemmäksi, herrat, sanoi kardinaali.

— Te olette puhuneet totta, oivat aatelismiehet, sanoi hän kääntyen kolmeen muskettisoturiin, eikä ole minun syyni, ell'ei meidän tämän-iltainen kohtauksemme ole teille eduksi; mutta seuratkaahan minua.

Kardinaali laskeutui maahan, kolme muskettisoturia tekivät samoin; kardinaali heitti ohjakset tallimestarinsa käsiin, muskettisoturit sitoivat hevosensa ikkunaluukun viereen.

Isäntä seisoi kynnyksellänsä; hänelle oli kardinaali vaan upseeri, joka tuli tervehtimään erästä naista.

— Onko teillä mitään huonetta alakerrassa, jossa nämä herrat voisivat odottaa minua hyvän takkavalkean ääressä? kysyi kardinaali.

Isäntä avasi oven suureen saliin, johon äskettäin oli sijoitettu suuri ja kelpo kamiini huonon takan sijaan.

— On minulla tämä.

— Hyvä on, sanoi kardinaali; käykää sisään, hyvät herrat, ja odottakaa minua; minä en viivy enemmän puolta tuntia.

Ja sillä välin kun muskettisoturit kävivät sisään alakertaan, kardinaali tiedustelematta sen enempää nousi portaita miehen semmoisen tavalla, joka ei tarvitse tien näyttäjää.

Kamiinitorvien hyödystä.

Silminnähtävästi olivat meidän kolme muskettisoturiamme, aavistamattansa ja vaan ritarillisen ja seikkailuhaluisen luonteensa vaatimuksesta, tehneet hyvän palveluksen jollekulle, jota kardinaali kunnioitti erityisellä suojeluksellansa.

Ken oli tuo joku? Siinä kysymys, joka heti nousi kolmen muskettisoturin mieleen, mutta kun he huomasivat ett'ei heidän ymmärryksensä voinut antaa siihen tyydyttävää vastausta, huusi Porthos isäntää sisään ja pyysi häneltä pelikuutioita.

Porthos ja Aramis istuivat pöydän ääreen pelaamaan; Athos käveli edestakaisin syvissä ajatuksissa.

Noin miettiessään ja kävellessään kulki Athos useita kertoja erään kamiinitorven sivuitse, joka oli keskeltä poikki ja jonka ylipää oli ylikerran huoneessa; joka kerta kun hän kulki ohitse, kuuli hän ääniä, jotka vihdoin herättivät hänen huomiotansa. Athos lähestyi torvea ja kuuli muutamia sanoja, jotka näyttivät hänestä ansaitsevan vilkasta huomiota, sillä hän viittasi tovereillensa että olisivat hiljaa ja asetti korvansa torven suun tasalle.

— Kuulkaahan, mylady, sanoi kardinaali, asia on peräti tärkeä. Istukaa ja puhukaamme siitä.

— Mylady! mutisi Athos.

— Minä kuuntelen Teidän ylhäisyyttänne suurimmalla tarkkuudella, vastasi naisen ääni, joka saattoi muskettisoturin säpsähtämään.

— Eräs pieni alus, jonka miehistö on englantilainen ja kapteeni minun miehiäni, odottaa teitä Charente'n joen suussa La Pointe'n varustuksen luona; se lähtee huomisaamuna varhain.

— Minun täytyy siis lähteä sinne tänä yönä?

— Heti paikalla, toisin sanoen, kohta kuin olette saaneet minun määräykseni. Kaksi miestä, jotka te tapaatte portilla mentyänne ulos, saattavat teitä; te annatte minun mennä ensin ja lähdette puoli tuntia sen jälkeen.

— Kyllä, arvoisa herra. Palatkaamme nyt siihen asiaan, joka minun tulee toimittaa; ja kun minä yhä edespäinkin tahdon ansaita Teidän ylhäisyytenne luottamuksen, pyydän teitä esittämään asian selvässä ja tarkassa sanamuodossa, ett'en minä tekisi mitään hairahdusta.

Nyt syntyi hetken hiljaisuus; selvästi huomasi että kardinaali edeltäkäsin tarkasti mietti mitä hän aikoi sanoa ja että mylady kokosi kaikki ymmärrysvaransa, voidaksensa käsittää mitä hän oli sanova ja painaa sen mieleensä.

Athos käytti sitä tuokiota, pyytääksensä molempia tovereitansa sulkemaan oven sisäpuolelta ja viittasi heitä tulemaan hänen kanssansa kuuntelemaan.

Molemmat muskettisoturit, jotka pitivät mukavuuksista, kantoivat kumpikin tuolinsa kuuntelupaikalle, ja Athokselle myös tuolin. Kaikki kolme istuutuivat nyt paikoilleen, kurottivat päänsä ja kuuntelivat.

— Te menette Lontoosen, alkoi kardinaali. Sinne tultuanne haette käsiin Buckingham'in.

— Teidän ylhäisyytenne suvainnee muistaa, keskeytti mylady, että tuon timanttijutun jälkeen, josta herttua vielä epäilee minua, on hänellä epäluuloja minua kohtaan.

— Tällä kertaa, sanoi kardinaali, ei olekkaan kysymystä hänen luottamuksensa hankkimisesta, mutta nyt on esiintyminen aivan suoraan ja rehellisesti pelkkänä välittäjänä.

— Suoraan ja rehellisesti, toisti mylady suunnattoman viekkaalla äänenpainolla.

— Niin, suoraan ja rehellisesti, kertoi kardinaali samalla äänellä; koko tämä asia on toimitettava aivan suoraan.

— Minä olen sananmukaisesti noudattava Teidän ylhäisyytenne määräystä.

— Te menette Buckingham'in luokse minun puolestani ja sanotte hänelle että minä tunnen mitä hän valmistelee, vaan että ne eivät minua laisinkaan huoleta, koska minä heti kuin hän rohkenee liikahtaakkaan, syöksen kuningattaren perikatoon.

— Mahtaneeko hän uskoa Teidän ylhäisyytenne voivan panna uhkaustansa toimeen?

— Kyllä, sillä minulla on todistuksia.

— Sitten täytyy minun osata selittää nuo todistukset hänen harkittavaksensa.

— Tietysti, ja teidän tulee sanoa hänelle että minä saatan julkisuuteen Bois-Robert'in ja markiisi de Beautru'n ilmoitukset siitä kohtauksesta, joka herttualla ja kuningattarella oli konnetabelin rouvan luona samana iltana kuin viimemainitulla oli naamiaishuvit; teidän tulee, ett'ei hänelle jäisi epäilemisen sijaa, sanoa hänelle että hän oli noissa naamiaisissa suurmogulin puvussa, joka oli aiottu de Guise'lle, vaan jonka hän osti häneltä kolmella tuhannella pistole'lla.

— Hyvä, arvoisa herra.

— Kertokaa hänelle yksityisseikkoja myöten, kuinka hän tuli ja meni sinä yönä, jolloin hän hiipi sisään italialaiseksi ennustajaksi puettuna, ja ett'ei hän epäilisi minun saamieni tietojen pätevyyttä, sanokaa hänelle että hänellä viittansa alla oli iso valkoinen kauhtana, johon ylt'yleensä oli siroiteltu mustia pilkkuja, pääkallon ja luurangon kuvia; sillä sen varalla että hänet keksittäisiin, aikoi hän esiintyä valkoisen rouvan haamuna, joka, niinkuin tiedetään, näyttäytyy Louvre'ssa aina kuin jotakin tärkeätä on tapahtumassa.

— Siinäkö kaikki, arvoisa herra?

— Sanokaa hänelle vielä että minä myöskin tunnen kaikki pikkuseikatkin Amiens'in seikkailussa, että minä siitä kirjoitutan pienen, sievän romaanin, johon on liitetty puutarhan kartta ja tuon öisen kohtauksen päähenkilöiden kuvat.

— Sen olen hänelle sanova.

— Sanokaa myös että minulla on Montaigu kynsissäni, että hän parhaillaan istuu Bastiljissa ja että häneltä tosin ei ole löydetty mitään kirjeitä, vaan kidutus kyllä saattaa hänet ilmoittamaan kaikki mitä hän tietää ja myöskin ... mitä hän ei tiedä.

— Mainiota.

— Lisätkää siihen, että Hänen armonsa siinä kiireessä, millä hän lähti Ré'n saarelta, unhotti majapaikkaansa erään kirjeen rouva Chevreuse'ltä, mikä erinomattain paljastaa kuningatarta, koska siinä käy selville että Hänen Majesteettinsa ei ainoastaan rakasta kuninkaan vihollisia vaan vieläpä vehkeilee heidän kanssansa yhdessä Ranskaa vastaan. Olette kai tarkoin käsittäneet kaikki mitä teille olen sanonut?

— Teidän ylhäisyytenne saa itse päättää: konnetabelin rouvan tanssipidot, yö Louvre'ssa, ilta Amiens'issa, Montaigu'n vangitseminen, rouva Chevreuse'n kirje.

— Aivan niin, sanoi kardinaali, aivan niin; teillä on sangen hyvä muisti, mylady.

— Mutta, virkkoi nainen, jota kardinaali oli noin mielistellyt, jos herttua ei sittenkään hellitä, vaan yhä uhkaa Ranskaa?

— Herttua on rakastunut kuin mieletön tai paremmin kuin pöllö, jatkoi kardinaali syvällä katkeruudella; niinkuin muinaiset vaeltavat ritarit, on hän ryhtynyt tähän taisteluun vaan saadaksensa silmäyksen kaunottareltansa. Jos hän tietää tämän sodan voivan menettää hänen ajatuksiensa lemmityltä — niinkuin hän kuningatarta nimittää — kunnian ja ehkäpä vapaudenkin, minä takaan että se saattaa häntä arvelemaan asiaa tarkemmin.

— Mutta jos hän sittenkin, väitti mylady hellittämättömyydellä, joka osoitti hänen tahtovan päästä täydelleen selville siitä tehtävästä, mikä hänen toimitettavaksensa oli jätetty, jos hän sittenkin pysyy aikeissansa?

— Hän ei pysy, sanoi kardinaali ... se ei ole uskottavaa.

— Se on mahdollista, sanoi mylady.

— Ell'ei hän hellitä... Hänen ylhäisyytensä vaikeni hieman ja jatkoi sitten: ell'ei hän hellitä, no niin! silloin asetan toivoni erääsen noita tapahtumia, jotka jolloinkulloin muuttavat valtioiden muotoa.

— Jos Teidän ylhäisyytenne suvaitsisi osoittaa minulle historiasta muutamia tuommoisia tapauksia, sanoi mylady, ehkäpä sitten taipuisin teidän laillanne luottamaan tulevaisuuteen.

— No niin, malttakaas, sanoi Richelieu, esimerkiksi kun vuonna 1610 kuningas Henrikki IV — kunnia hänen muistollensa — aikoi melkein samanlaisen seikan vuoksi, mikä nyt käskee herttuaa, väkivallalla anastaa samalla kertaa Flanderin ja Italian, voidaksensa molemmilta tahoilta ahdistaa Itävaltaa, sattui tapaus, joka pelasti Itävallan? Miksi ei Ranskan kuninkaalla saattaisi olla samallaista onnea kuin keisarilla?

— Teidän ylhäisyytenne tarkoittaa puukonpistoa Ferronnerie'n kadulla?

— Aivan niin, vastasi kardinaali.

— Eikö Teidän ylhäisyytenne pelkää Ravaillac'in rangaistuksen voivan peloittaa niitä, joiden mieleen juolahtaisi seurata hänen esimerkkiänsä?

— Kaikkina aikoina ja kaikissa maissa, semminkin semmoisissa, joissa uskonnolliset eripuraisuudet vallitsevat, on haaveilijoita, jotka eivät pyydä mitään niin halukkaasti kuin päästä marttiiroiksi. Ja juuri nyt muistuu mieleeni että puritaanit ovat silmittömästi suuttuneita Buckingham'in herttuaan ja että heidän saarnaajansa huutavat häntä Antikristukseksi.

— Mitä sitten? kysyi mylady.

— Sitä, jatkoi kardinaali huolettoman näköisenä, että tällä erää saattaisi vaan tarvita hakea käsiin jonkun kauniin, nuoren, sukkelapäisen naisen, jolla olisi itsellään kostettavaa herttualle. Ja semmoisen naisen kai voinee löytää; herttua on naisten ihailija, ja jos hän on kylvänyt paljon rakkautta ikuisen uskollisuuden lupauksilla, hän kaiketi on kylvänyt myöskin paljo vihaa alinomaisella uskottomuudellaan.

— Epäilemättä, sanoi mylady kylmästi, voipi sellaisen naisen löytää.

— No niin, sellainen nainen, joka pistäisi Jacques Clement'in tai Ravaillac'in puukon jonkun kiihkoilijan kouraan, pelastaisi Ranskanmaan.

— Niin kylläkin, mutta hän olisi silloin osallinen salamurhaan.

— Onko koskaan päästy tietoon Ravaillac'in tai Jacques Clement'in rikostovereista?

— Ei, sillä ehkäpä ne olivat niin korkeassa asemassa, ett'ei uskallettu etsiä heitä sieltä missä he olivat; eikähän Palais de Justice'ä liene poltettu kenen tahansa vuoksi, arvoisa herra.

— Luuletteko siis Palais de Justice'n palaneen muusta syystä kuin sattumasta? kysyi Richelieu niin huolettomasti kuin olisi ollut kysymys vallan mitättömästä tapauksesta.

— Minä, arvoisa herra, vastasi mylady, minä en luule mitään, minä vaan puhun tapahtuneesta asiasta, siinä kaikki; mutta sen minä sanon että jos minun nimeni olisi neiti de Montpensier tai jos olisin kuningatar Maria di Medicis, niin olisin vähemmin varovainen kuin olen nyt, ollessani vaan pelkkä lady Clarik.

— Se on totta, sanoi Richelieu; mitä te sitte tahdotte?

— Minä tahtoisin määräyksen, joka ennakolta oikeuttaisi kaikkeen mitä luulen tarvitsevani tehdä Ranskanmaan parhaaksi.

— Mutta ensin tulisi löytää se nainen, josta puhuin ja jolla olisi itsellään kostettavaa herttualle.

— Hän on löydetty, sanoi mylady.

— Sitten täytyy löytää se kurja kiihkolainen, joka rupeaa välikappaleeksi Jumalan oikeuden täyttämiseen.

— Hänet kyllä löydetään.

— No niin! sanoi kardinaali, sitten on kyllä aikaa pyytää tuota määräystä josta mainitsitte äsken.

— Teidän ylhäisyytenne on oikeassa, sanoi mylady, ja minä olen ollut väärässä, luullessani näkeväni siinä tehtävässä, jonka Teidän ylhäisyytenne on suvainnut uskoa minun toimekseni, jotakin muuta kuin mitä se todella on, nimittäin ilmoittaa teidän puolestanne Hänen armollensa, että te tiedätte missä eri valepuvuissa hänen on onnistunut lähestyä kuningatarta konnetabelin rouvan tanssipidoissa; että teillä on todisteita siitä keskustelusta, johon kuningatar Louvre'ssa antautui erään italialaisen tähteintulkitsijan kanssa, joka ei ollut kukaan muu kuin Buckingham'in herttua itse; että kirjoitutatte pienen, sievän romaanin Amiens'in kohtauksesta, liittämällä siihen sen puutarhan kartan, missä kohtaus tapahtui sekä niiden henkilöiden kuvat, jotka siinä esiintyivät; että Montaigu on Bastiljissa ja että kidutus on saattava hänet puhumaan kaikki mitä hän muistaa ja myöskin mitä hän on jo voinut unhottaa; vihdoin, että teidän hallussanne on eräs rouva de Chevreuse'n kirje, joka on löydetty Hänen armonsa majapaikasta ja joka erittäinkin paljastaa niinhyvin kirjoittajan kuin myöskin sen, kenen nimessä se on kirjoitettu. Jos hän kaikesta siitä huolimatta pysyy aikeissaan, ja kun minun tehtäväni ei ulotu sen pitemmälle kuin jo sanoin, niin ei minulle jää muuta neuvoa kuin rukoilla Jumalaa tekemään jonkun ihmetyön Ranskanmaan pelastamiseksi. Eikös se ollut niin, arvoisa herra, eihän minulla ole muuta tehtävänä?

— Niin oli, vastasi kardinaali kuivasti.

— Ja nyt, sanoi mylady, ollen olevinansa huomaamatta herttuan äänen muutosta, nyt, kun olen saanut Teidän ylhäisyydeltänne teidän vihollisianne koskevat määräykset, sallitteko, arvoisa herra, myöskin minun lausua muutamia sanoja omista vihollisistani?

— Onkos teilläkin vihollisia? kysyi Richelieu.

— On, arvoisa herra, minulla on vihollisia, joita vastaan teidän on minulle suominen kaikki apunne, sillä minä olen saanut ne Teidän ylhäisyytenne palveluksessa.

— Ja ketä ovat ne? kysyi kardinaali.

— Ensiksikin eräs pieni juontenkutoja-nainen, nimeltä Bonacieux.

— Hän on Nantes'in vankilassa.

— Toisin sanoen, hän oli siellä, sanoi mylady, mutta kuningatar on hankkinut kuninkaalta määräyksen, jonka nojalla hän on kuljetuttanut hänet erääsen luostariin.

— Luostariin? toisti kardinaali.

— Niin, luostariin.

— Mihin?

— Sitä en tiedä; salaisuus on hyvästi säilytetty.

— Kyllä minä siitä selvän saan.

— Ja Teidän ylhäisyytenne ilmoittaa sitten minulle, missä luostarissa hän on?

— Siihen en näe mitään estettä, sanoi kardinaali.

— Hyvä! Mutta sitten on minulla toinen vihollinen, joka on paljoa peljättävämpi kuin tuo vähäpätöinen rouva Bonacieux.

— Kuka?

— Hänen rakastajansa.

— Mikä hänen nimensä on?

— Oh, Teidän ylhäisyytenne tuntee hänet vallan hyvin! huudahti mylady vihasta kuohahtaen; hän on meidän molempain vainohenki; hän se eräässä taistelussa Teidän ylhäisyytenne henkivartijain kanssa ratkaisi voiton muskettisoturien puolelle; hän se antoi de Wardes'ille, teidän lähettiläällenne, kolme miekanpistoa ja saattoi timanttiasian haaksirikkoon; vihdoin, hän se on, saatuansa tietää että minä ryöstin häneltä rouva Bonacieux'in, vannonut tappavansa minut.

— Ahaa, sanoi kardinaali, nyt jo tiedän, ketä tarkoitatte!

— Minä tarkoitan sitä d'Artagnan-heittiötä.

— Hän on rohkea veitikka, sanoi kardinaali.

— Juuri sen vuoksi on hän yhä enemmän peljättävä.

— Täytyy saada, sanoi kardinaali, todisteita hänen salaisesta yhteydestänsä Buckingham'in kanssa.

— Todisteita! huudahti mylady; minä hankin niitä vaikka kymmenen.

— No niin, sitten on asia mitä yksinkertaisinta olla saattaa; antakaa minulle ne todisteet niin suljetan hänet Bastiljiin.

— Hyvä, arvoisa herra, mutta sitten?

— Kun ollaan Bastiljissa, niin ei ole enää mitään "sitten", sanoi kardinaali kolkolla äänellä. Ah! Herran nimessä, jatkoi hän, jos minä yhtä helposti itse pääsisin vihollisistani kuin päästän teidät teidän vihollisistanne ja jos te sellaisia ihmisiä vastaan pyytäisitte rankaisemattomuuden valtakirjaa!...

— Arvoisa herra, lausui mylady, toinen toisesta, henki hengestä, mies miehestä; antakaa minulle tämä, minä annan teille toisen.

— En tiedä mitä te tarkoitatte, sanoi kardinaali, enkä tahdokkaan sitä tietää; mutta minua haluttaa olla teille mieliksi, enkä näe minkään estävän itseäni myöntämästä teille mitä pyydätte noin mitätöntä olentoa vastaan, sitä ennemmin kuin tuo d'Artagnan, sen mukaan mitä olette sanoneet, on huikentelevainen ihminen, tappelija ja petturi.

— Konna, arvoisa herra, täydellinen konna!

— Antakaa minulle siis paperia, kynä ja mustetta, sanoi kardinaali.

— Tässä on, arvoisa herra.

Syntyi hetken hiljaisuus, joka osoitti että kardinaali mietti, millä sanoilla hänen tulisi kirjoittaa tuo määräys tai että hän juuri parhaillaan sitä kirjoitti. Athos, joka ei ollut menettänyt sanaakaan keskustelusta, otti kumpaakin toveriansa kädestä kiini ja saattoi heidät toiselle puolelle huonetta.

— No mitä nyt! sanoi Porthos, mitä aiot, miksi et anna meidän kuulla keskustelua loppuun saakka?

— Vaiti! kuiskasi Athos; me olemme kuulleet kaikki mitä meidän tarvitsi kuulla; muutoin, minä en kiellä teitä kuuntelemasta, mutta minun täytyy lähteä.

— Sinunko täytyy lähteä! sanoi Porthos; mutta jos kardinaali sinua kysyy, mitä me vastaamme?

— Elkää odottako hänen kysymistänsä, vaan ehättäkää hänelle sanomaan että minä menin ennakolta tarkastelemaan, koska muutamat isäntämme sanat saattoivat minua epäilemään tien turvallisuutta; minä sitä paitsi puhun pari sanaa kardinaalin tallimestarille; muu koskee minua itseäni, siitä elkää välittäkö.

— Ole varovainen, Athos! sanoi Aramis.

— Ole huoleti, vastasi Athos, tiedäthän että olen kylmäverinen.

Porthos ja Aramis palasivat paikoillensa kamiinitorven viereen.

Athos meni ulos aivan peittelemättä, irroitti hevosensa, vakuutti parilla sanalla tallimestarin uskomaan palausmatkan tarkastamisen tarpeellisuuden, oli tutkivinansa huolellisesti pistoolinsa syttöruudin, nousi satulaan ja lähti ratsastamaan leiriin viepää tietä.

Aviokohtaus.

Niinkuin Athos oli arvannut, ei kaukaa viipynyt ennenkuin kardinaali laskeutui alas; hän avasi salin oven ja näki Porthoksen ja Aramiksen syväytyneen kiihkeään kuutiopeliin. Hän loi nopean silmäyksen salin kaikkiin nurkkiin ja näki kolmannen muskettisoturin olevan poissa.

— Minne on herra Athos joutunut? kysyi hän.

— Arvoisa herra, vastasi Porthos, hän meni tarkastelumatkalle, koska hän oli kuullut isännän lausuvan jotakin, joka saattoi hänet luulemaan ett'ei tie ollut oikein turvallinen.

— Ja mitäs te olette tehneet, herra Porthos?

— Olen voittanut viisi pistole'a Aramikselta.

— Tahdotteko nyt palata kanssani?

— Me odotamme Teidän ylhäisyytenne käskyjä.

— Ratsaille siis, hyvät herrat, sillä nyt on myöhä.

Tallimestari seisoi portilla pitelemässä kardinaalin hevosta suitsista. Syrjempänä näkyi pimeässä kaksi miestä ja kaksi hevosta; nuo miehet olivat juuri ne, joiden tuli saattaa mylady La Pointe'n varustukseen ja katsoa että hän pääsisi turvallisesti laivaan.

Tallimestari vahvisti kardinaalille sen mitä muskettisoturit jo olivat sanoneet Athoksesta. Kardinaali nyykäytti päätänsä myönnytykseksi ja lähti matkalle, käyttäen samaa varovaisuutta kuin tullessaankin.

Jättäkäämme hänet ratsastamaan tallimestarinsa ja muskettisoturien turvissa ja palatkaamme Athokseen.

Noin satakunnan askelta oli hän ratsastanut tasaisessa vauhdissa, mutta niin pian kuin hän oli päässyt näkyvistä, oli hän pyörtänyt oikealle, kääntynyt eräälle syrjätielle ja ratsastanut parikymmentä askelta vesakkoon, jääden siihen odottamaan kardinaalia ja hänen seuruettansa: kun hän huomasi toveriensa ranteiset hatut ja kardinaalin kultahetaleisen kauhtanan, odotti hän siksi kunnes ratsumiehet olivat joutuneet tien käänteen taakse, ja niin pian kuin hän oli kadottanut heidät näkyvistään, ratsasti hän täydessä nelisessä takaisin ravintolaan, jonne hänet esteettömästi päästettiin.

Isäntä tunsi hänet kohta.

— Upseerini unhotti, sanoi Athos, sanoa yläkerrassa olevalle naiselle erään peräti tärkeän asian; hän lähetti minun korjaamaan sitä unhotusta.

— Käykää ylös, sanoi isäntä; hän on vielä huoneessaan.

Athos käytti lupaa hyväksensä, nousi toiseen kertaan niin hiljaa kuin suinkin saattoi, tuli eteiseen ja puoli-avoimesta ovesta näki mylady'n juuri panevan hattua päähänsä. Hän astui huoneesen ja sulki oven jälkeensä.

Athos seisattui oven suuhun, viittaansa verhoutuneena ja hattu vedettynä alas kasvoille.

Nähdessään tuon äänettömän olennon, joka oli yhtä liikkumaton kuin kuvapatsas, peljästyi mylady.

— Ken olette ja mitä tahdotte? huudahti hän.

— Ah, se on todellakin hän! mutisi Athos. Ja laskien viittansa alas ja kohottaen hattunsa kasvoiltaan hän astui esiin.

— Tunnetteko minua, rouva hyvä? kysyi hän.

Mylady astui askeleen eteenpäin, mutta tempautui heti takaisin ikäänkuin hän olisi nähnyt käärmeen.

— Ahaa! sanoi Athos, hyvä, minä näen että tunnette minut!

— Kreivi de la Fère! mutisi mylady, ja vetäysi kalpeana taaksepäin kunnes seinä esti häntä pääsemästä kauvemmaksi.

— Niin, mylady, vastasi Athos, kreivi de la Fère itse, joka nyt tulee suoraan toisesta maailmasta saadakseen huvin nähdä teitä. Istukaamme ja puhelkaamme, niinkuin kardinaali sanoo.

Mylady, selittämättömän kauhun valtaamana, istui sanaakaan hiiskahtamatta.

— Te olette siis maan päälle lähetetty hornan henki! sanoi Athos. Teidän voimanne on suuri, sen tiedän; mutta tietäkää myöskin te että Jumalan avulla ihmiset usein ovat voittaneet hirvittävimpiäkin hornan henkiä. Minä olen jo ennen ollut tekemisissä teidän kanssanne; luulin jo päässeeni teistä ikipäiviksi, vaan minä joko erhetyin tai on horna syössyt teidät ulos kidastaan.

Mylady, kuultuansa nuo sanat, jotka johduttivat hänelle mieleen kauheita muistoja, painoi päänsä alas ja päästi tukahtuneen huokauksen.

— Niin, horna on syössyt teidät kidastansa ulos, toisti Athos, horna on tehnyt teidät rikkaaksi, horna on antanut teille toisen nimen, milt'ei toiset kasvotkin; mutta se ei ole pessyt teidän sielunne saastaa eikä ruumiinne häpeänmerkkiä.

Mylady kimposi seisovilleen kuin vivulla ja hänen silmänsä säihkyivät salamoita. Athos pysyi istuvillaan.

— Te luulitte minut kuolleeksi, eikö niin, samoin kuin minä luulin teidät? ja tuo Athoksen nimi on peittänyt kreivi de la Fère'n aivan niinkuin mylady Clarick'in nimi on peittänyt Anna de Bueil'in! Eikös teidän nimenne ollut se, silloinkuin teidän kunnioitettava veljenne vihki meidät toisiimme? Meidän asemamme on todellakin omituinen, jatkoi Athos hymyten; tähän päivään saakka olemme me eläneet vaan sen vuoksi että luulimme toisiamme kuolleeksi ja että muistoa on helpompi sietää kuin elävää olentoa, vaikka muistokin toisinaan on vallan raateleva!

— Mutta vihdoin, sanoi mylady tukahtuneella äänellä, mikä teidät on tuonut minun luokseni, ja mitä te tahdotte?

— Minä tahdon sanoa teille että vaikka olenkin ollut teidän silmillenne näkymättömänä, minä en ole kadottanut teitä näkyvistäni!

— Tiedättekö siis mitä minä olen tehnyt?

— Minä voin kertoa teille päivästä päivään jokaisen tekonne siitä saakka kuin olette ruvenneet kardinaalin palvelukseen aina tähän iltaan asti.

Uskomattomuuden hymy vilahti mylady'n kelmeillä huulilla.

— Kuunnelkaa: te se otitte kaksi timanttia Buckingham'in olkakoristuksesta; te se ryöstätitte pois rouva Bonacieux'in; te se kirjoititte rakkaudenkirjeitä d'Artagnan'ille, luullen niiden menevän kreivi de Wardes'ille, johon olitte rakastuneet; te se, luullen de Wardes'in pettäneen teidät, tahdoitte surmauttaa hänet kilpailijallaan; te se, silloin kuin tuo kilpailija keksi teidän häpeällisen salaisuutenne, tahdoitte tapattaa hänet kahdella salamurhaajalla, jotka lähetitte häntä väijymään; te se, nähtyänne ett'ei murhaajain luodit osuneet paikkaansa, lähetitte hänelle myrkytettyä viiniä ja väärennetyn kirjeen, uskotellaksenne kostonne uhria että viini muka tuli hänen ystäviltänsä; te se, vihdoin, tulitte tänne, tähän kamariin, istuitte tälle tuolille, jolla minä nyt istun, ottamaan kardinaali Richelieu'lta toimeksi murhauttaa Buckingham'in herttua sitä lupausta vastaan, jonka hän antoi teille murhauttaaksensa muka d'Artagnan'in.

Mylady oli kalmankalpeana.

— Mutta oletteko te itse saatana? sanoi hän.

— Ehkäpä, sanoi Athos; vaan kuulkaahan kaikessa tapauksessa: murhatkaa tai murhauttakaa te Buckingham'in herttua, vähät siitä, minä en häntä tunne; hän on sitäpaitsi englantilainen; mutta elkää koskeko pikku sormellannekaan yhtään d'Artagnan'in hiuskarvaa, sillä hän on minun uskollinen ystäväni, jota minä rakastan ja puollustan; sen vannon isäni pään kautta, että jos sen teette, on se oleva teidän viimeinen rikoksenne.

— Herra d'Artagnan on minua julmasti loukannut, sanoi mylady kolkolla äänellä: herra d'Artagnan'in pitää kuoleman.

— Todellakin? Onko mahdollista teitäkin loukata, rouva hyvä, sanoi Athos nauraen; hän on teitä loukannut, ja hänen pitää kuoleman, vai niin!

— Hänen pitää kuoleman, vakuutti mylady; naisen ensin, hänen sitten.

Athosta melkein pyörrytti; nähdessään tuon olennon, joka ei näyttänyt vähääkään naiselta, alkoivat muistot häntä raadella; hänen mieleensä johtui, kuinka hän eräässä vähemmän vaarallisessa tilaisuudessa, missä hän nyt oli, jo vähältä oli uhraamaisillaan kunniansa hänelle; hänessä syttyi murhaamishalu uudelleen, ja se valtasi hänet kuin polttava kuume; hän nousi nyt vuorostaan seisovilleen, laski kätensä vyölleen, veti esiin pistoolin ja jännitti hanan.

Mylady, kalpeana kuin ruumis, koetti huutaa, vaan hänen jähmettynyt kurkkunsa ei saanut aikaan muuta kuin sorahtavan ynähdyksen, joka ei kuulunut ensinkään ihmisääneltä vaan paremmin pedon mörähtämiseltä; painautuneena seinää vasten näytti hän hajanaisine hiuksineen kauhun hirveältä kuvalta.

Athos nosti pistoolinsa verkalleen, ojensi käsivartensa niin että ase melkein kosketti mylady'n otsaa, ja lausui äänellä, joka oli sitä kauheampi kuulla, kun siinä tuntui järkähtämättömän päätöksen levollisuus:

— Rouva, jättäkää minulle heti paikalla kardinaalin kirjoittama paperi, taikka, sieluni kautta, ammun luodin otsaanne.

Jos siinä olisi ollut toinen mies, olisi mylady voinut vielä vähän epäillä, mutta hän tunsi Athoksen. Kumminkin pysyi hän liikkumattomana.

— Teillä on vielä yksi sekunti arvelemisen aikaa, sanoi Athos.

Mylady näki hänen kasvojensa puristamisesta että laukaus oli pamahtamaisillaan; hän pisti kätensä nopeasti poveensa, veti sieltä paperin ja heitti sen Athokselle.

— Siinä on, sanoi hän, ja olkaa kirottu!

Athos otti paperin, laski pistoolin vyöllensä, lähestyi lamppua nähdäksensä, oliko paperi oikea, avasi sen ja luki: