mitä kirjoitettaisiin mylady'n langolle;
mitä kirjoitettaisiin sille neuvokkaalle henkilölle Tours'iin;
ja ketkä lakeijat pantaisiin viemään kirjeitä.
Jokainen tarjosi omaansa; Athos puhui Grimaud'in äänettömyydestä: hän ei muka avannut suutansa muulloin kuin isäntänsä sitä avatessa; Porthos kehui Mousqueton'insa voimaa; hän muka jaksaisi pieksää neljä tavallista miestä; Aramis, joka luotti Bazin'insa neuvokkaisuuteen, ylisteli suurisanaisesti ehdokastansa; d'Artagnan puolestaan asetti kaiken luottamuksensa Planchet'in rohkeuteen, josta hän toi esille useita todisteita.
Neljän lakeijan ansiot kilvoittelivat kauvan voitosta ja antoivat aihetta mitä loistavimpiin ylistyspuheihin, jotka tässä jätämme kertomatta, pelosta että ne pitkästyttäisivät lukijaa.
— Pahaksi onneksi, sanoi Athos, täytyy sen, joka lähetetään, yksin omistaa nuo neljä ansiota, äänettömyyden, väkevyyden, neuvokkaisuuden ja rohkeuden.
— Mutta mistä saadaan semmoinen?
— Se on mahdotonta, sanoi Athos, sen kyllä tiedän; valitkaamme siis Grimaud.
— Valitkaamme Mousqueton.
— Valitkaamme Bazin.
— Valitkaamme Planchet; Planchet on rohkea ja neuvokas; siinä on jo kaksi noista ominaisuuksista.
— Hyvät herrat, sanoi Aramis, tärkeintä ei ole saada tietää, kuka meidän lakeijoistamme on äänettömin, kuka väkevin, kuka neuvokkain, kuka urhoollisin, vaan tärkeintä on tietää, kuka panee rahalle suurimman arvon.
— Aramiksen miete on sangen järjellinen, sanoi Athos; täytyy ottaa lukuun ihmisten puutteet, ei heidän ansioitansa; herra apotti, te olette suuri ihmisluonteen tuntija!
— Totta kyllä, sanoi Aramis; siinä ei ole kylliksi että me tarvitsemme tarkkaa palvelusta onnistuaksemme, vaan me tarvitsemme sitä myös välttääksemme turmioon joutumista, sillä jos asia menestyy huonosti, maksaa se hengen, eikä ainoastaan lakeijan hengen...
— Hiljemmin, Aramis, sanoi Athos.
— Vaan myöskin hänen herransa, ehkäpä meidän kaikkien. Ovatko meidän lakeijamme kylliksi alttiita panemaan henkensä vaaraan meidän tähtemme? Eivät.
— Kunniani kautta, sanoi d'Artagnan, melkeinpä uskaltaisin vastata Planchet'ista!
— No niin, ystäväni, pane tuon hänen alttiutensa lisäksi vielä vankka rahasumma, joka turvaa hänen toimeentulonsa, niin voit vastata hänestä vaikka kahdesti, lausui Aramis.
— Petytpä, hiisi vieköön, petytpä vainenkin, sanoi Athos, joka oli hyväluuloinen, kun oli kysymys asioista, vaan pahaluuloinen, kuin oli kysymys ihmisistä. He lupaavat vaikka mitä saadaksensa rahat, vaan sitten pelko pidättää heidät täyttämästä lupaustansa. Mutta kun kerran joutuvat kiini, pannaan heidät lujiin pinteihin, ja silloin tunnustavat he kaikki. Mitä saakelia! emmehän me lapsia ole! Ennenkuin Englantiin pääsee, (Athos hiljensi ääntänsä) täytyy kulkea halki Ranskanmaan, joka on täynnä kardinaalin vakoojia ja elukoita; ennenkuin laivaan pääsee, tarvitsee passin; ja täytyy osata englanninkieltä, ennenkuin edes voi kysyä tietä Lontoosen. Minun mielestäni on asia sangen vaikea.
— Ei ensinkään, sanoi d'Artagnan, joka halusi kaikin mokomin tuumaa toimeen: minun mielestäni on se päinvastoin sangen helppo. Sehän, hiisi vieköön, on sangen luonnollista, että jos lord Winter'ille kirjoitetaan päin seiniä, kardinaalin vehkeistä...
— Hiljemmin, sanoi Athos.
— Kardinaalin vehkeistä ja valtiosalaisuuksista, jatkoi d'Artagnan totellen varoitusta, niin tietysti me joka mies joudumme pihtiin; mutta mehän, niinkuin itse sanoit, Athos, kirjoitamme hänelle perhe-asiasta, sehän sinun on muistaminen, ja me kirjoitamme hänelle yksinomaan että hän toimittaisi mylady'n heti Lontoosen tultua semmoiseen säilöön ett'ei hän voi meitä vahingoittaa. Minä siis kirjoitan hänelle jotenkin tämmöisen kirjeen.
— Annappas kuulua, sanoi Athos, ruveten heti hyvin arvostelijan näköiseksi.
— "Arvoisa herra ja rakas ystävä..."
— Oh, vai "rakas ystävä" englantilaiselle, keskeytti Athos, kaunis alku, bravo, d'Artagnan! Nuo pari pikku sanaa vaan revittäisivät sinut hevosilla palasiksi.
— No niin, lienetpä oikeassa; minä kirjoitan siis vaan kuiviltaan: "Arvoisa herra!"
— Voitpa vielä kirjoittaa: Mylord! virkkoi Athos, joka suosi paljon muodollisuuksia.
— Mylord! Muistatteko Luxemburg'in palatsin vierellä olevaa pientä aitausta?
— Mainiota! Luxemburg aivan etunenässä! Tuota voisi luulla viittaukseksi leskikuningattareen. Sepä oli nerokkaasti! ivasi Athos.
— No pannaan sitten vaan: "Mylord! Muistatteko erästä pientä aitausta, jossa teidän henkeänne säästettiin?"
— D'Artagnan veikkoseni, sanoi Athos, sinä et koskaan ole muuta kuin huono kirjoitusmies. "Jossa teidän henkeänne säästettiin!" Hyi, tuo ei ole arvokasta! Rehellistä kunnon miestä ei muistuteta tuommoisista palveluksista. Hyvästä työstä muistuttaminen on loukkaamista.
— Ah, ystäväni, sanoi d'Artagnan, sinä olet tuskastuttava! Jos minun tulee kirjoittaa sinun tarkastuksesi alaisena, niin, kunniani kautta, ennemmin luovun koko toimesta.
— Ja siinä teet oikein. Hoida sinä muskettiasi ja miekkaasi; kumpaistakin käytät kunnialla, vaan jätä kynä apotille; se on hänen aseitansa.
— Niinpä kyllä, sanoi Porthos, jätä kynä Aramikselle; hän kirjoittelee latinalaisia teesejä.
— No niin, olkoon menneeksi! sanoi d'Artagnan. Kirjoita sinä, Aramis, tämä kirje meille; mutta pyhän paavin nimessä, kirjoita se hyvin, sillä minä sanon jo ennakolta että aion saivarrella sitä ankarasti.
— Parempaa en pyydä, sanoi Aramis, sillä lapsellisella luottamuksella itseensä, joka kaikille runoilijoille on ominaista; sano minulle vaan mitä minun on tarvis tietää; olenhan silloin tällöin kuullut sanottavan että tuo käly on kelvoton olento; minulla on siihen todistuksiakin, sillä kuulinhan hänen keskustelunsa kardinaalin kanssa...
— Hän on, saakeli vieköön paljon kelvottomampi, huomautti Athos.
— Mutta, jatkoi Aramis, minä en tunne yksityisseikkoja.
— En minäkään, sanoi Porthos.
D'Artagnan ja Athos silmäilivät hetkisen toisiansa. Viimein Athos, selvittyään hämmästyksestänsä, mutta kalpeampana tavallistansa, viittasi myöntävästi d'Artagnan'ille. Viimemainittu ymmärsi saaneensa luvan puhua.
— No niin, kuule siis mitä sinun tulee kirjoittaa, alkoi d'Artagnan. "Mylord! Teidän kälynne on pahantekijä, joka on tahtonut murhauttaa teidät saadaksensa periä. Mutta hänellä ei ollut oikeutta mennä naimisiin teidän veljenne kanssa, koska hän oli ennestään naimisissa Ranskassa ja..."
D'Artagnan pysähtyi ikäänkuin tavoitellen sanaa, ja katsoi Athokseen.
— Miehensä oli ajanut hänet pois, sanoi Athos.
— Koska hän oli pahantekijänä merkitty, jatkoi d'Artagnan.
— Pah! huudahti Porthos, mahdotonta! onko hän tahtonut tappaa lankonsa?
— On.
— Oliko hän naimisissa? kysyi Aramis.
— Oli.
— Ja hänen miehensä oli päässyt perille hänen olevan pahantekijänä merkityn? huudahti Porthos.
— Niin.
Nuo kolme lyhyttä vastausta oli Athos lausunut yhä kolkommalla äänellä.
— Mutta ken on nähnyt tuon liljan? kysyi Aramis.
— D'Artagnan ja minä, tai oikeammassa aika-järjestyksessä minä ja d'Artagnan, vastasi Athos.
— Ja tuon kauhean olennon mies elää vielä? kysyi Aramis.
— Kyllä hän elää vielä.
— Oletko varma siitä?
— Olen.
Syntyi hetken äänettömyys, jolla välin kukin luonteensa mukaan tunsi kertomuksen vaikutuksen.
— Tällä kertaa, alkoi Athos, lopettaen äänettömyyden, on d'Artagnan antanut meille oivallisen suunnitelman, ja se on ensiksi kirjoitettava.
Aramis tarttui kynään, mietti muutaman hetkisen ja kirjoitti sitten kymmenkunnan riviä somalla naisen käsialalla; kun kirjoitus oli valmis, luki hän hiljaisella äänellä ja harvalleen, ikäänkuin punniten joka sanaa, seuraavaa:
"Mylord!
Tämän kirjoittajalla on ollut kunnia mitellä miekkaa teidän kanssanne eräässä pienessä aitauksessa Enfer'in kadun varrella. Kun te sittemmin monesti olette suvainneet nimittää häntä ystäväksenne, täytyy hänen hyvän neuvon antamisella osoittaa kiitollisuuttansa tuosta ystävyydestä. Kahdesti olette olleet vähältä saada surmanne erään läheisen sukulaisenne kautta, jota te pidätte perillisenänne, koska ette tiedä hänen ennen naimisiin menoansa Englannissa olleen jo naimisissa Ranskassa; mutta kolmannella kertaa, joka on tulossa, saattaisitte helposti joutua hänen uhriksensa. Teidän omaisenne lähti viime yönä La Rochelle'sta Englantiin. Valvokaa hänen tuloansa, sillä hänellä on suuria ja kamalia aikeita. Jos tahdotte varmaan tietää, mihin hän kykenee, voitte lukea hänen menneisyytensä hänen vasemmasta olkapäästänsä."
— No niin, tuohan on mainiosti, sanoi Athos, sinä kirjoitat kuin valtiosihteeri, Aramis veikkoseni. Lord Winter voi nyt olla varoillaan, jos vaan varoitus saapuu hänen käsiinsä, ja vaikka se joutuisi itse Hänen ylhäisyytensä käsiin, ei meillä olisi mitään vaaraa. Mutta kun palvelija, joka lähtee tätä viemään, saattaisi luuloitella meitä käyneensä Lontoossa, vaikka hän ei olisi käynyt kauvempana kuin Châtellerault'issa, annamme me hänelle lähtiessä vaan puolen luvatusta rahamäärästä, ja lupaamme toisen puolen sittenkuin hän on tuonut vastauksen. Onko timanttisi vielä tallella? jatkoi Athos.
— Minulla on parempaa kuin se, minulla on sen hinta, sanoi d'Artagnan ja heitti rahapussin pöydälle; kullan hely saattoi Aramiksen luomaan silmänsä ylöspäin ja Porthoksen säpsähtämään; Athos sitä vastoin pysyi liikkumattomana.
— Kuinka paljo on tuossa pussissa? kysyi hän.
— Seitsemäntuhatta livre'ä kahdentoista frankin louisdor'eina.
— Seitsemäntuhatta livre'ä! huudahti Porthos; oliko tuo vähäpätöisen näköinen timantti seitsemäntuhannen livre'n arvoinen!
— Kaiketi se oli, koska rahat ovat tässä, sanoi Athos; en luulekkaan d'Artagnan'in panneen siihen lisäksi omista rahoistaan.
— Mutta, hyvät herrat, lausui d'Artagnan, kaikessa tässä elkäämme kuitenkaan ajatelko kuningatarta itseään, vaan huolehtikaamme hänen rakkaan Buckingham'insa terveydestä. Se on kaikkein vähintä, mitä olemme hänelle velkaa.
— Aivan oikein, sanoi Athos, mutta se on Aramiksen asia.
— No niin, vastasi tämä punastuen, mitä minun siis on tekeminen?
— Oh, sanoi Athos, mitäs muuta kuin kirjoittaa toinen kirje, nimittäin tuolle neuvokkaalle henkilölle, joka asuu Tours'issa.
Aramis tarttui toistamiseen kynään, mietti taas hetkisen ja kirjoitti seuraavat rivit, jotka hän heti luki ystäväinsä tarkastettavaksi!
"Paras serkkuni!"
— Ahaa, sanoi Athos, tuo neuvokas henkilö on siis sukulaisesi?
— Oikea serkkuni, vastasi Aramis.
— Menköön vaan serkkuna!
Aramis jatkoi.
"Paras serkkuni! Hänen ylhäisyytensä, kardinaali, jota Jumala suojelkoon Ranskanmaan onneksi ja valtakunnan vihollisten turmioksi, on nyt kukistamaisillaan La Rochelle'n kapinalliset kerettiläiset; luultavaa on ett'ei Englannin laivasto tule linnoituksen näkyviinkään; uskallanpa melkein sanoa olevani varma, että joku tärkeä tapaus on estävä herttua Buckingham'ia lähtemästä. Hänen ylhäisyytensä on sekä menneen että nykyisen ajan ja luultavasti myöskin tulevan ajan etevin valtiomies. Hän sammuttaisi auringonkin jos se olisi hänelle haitaksi. Ilmoita sisarellesi nämä onnelliset sanomat, paras serkkuni. Minä näin unta että tuo kirottu englantilainen oli kuollut. En voi muistaa saiko hän surmansa puukosta vai myrkystä: siitä vaan olen varma että näin unta hänen kuolleen, ja tiedäthän että unet eivät koskaan minua petä. Ole siis varma että kohdakkoin näet minun palaavan."
— Mainiosti! huudahti Athos; sinä olet runoilijain kuningas, Aramis veikkoseni, sinä puhut kuin Ilmestyskirja ja olet tosiperäinen kuin evankeliumi. Nyt on vaan kirjoitettava nimi ja osoite.
— Se on pian tehty, sanoi Aramis.
Hän taittoi kirjeen somasti ja kirjoitti päälle:
"Neiti Michon, ompelijatar Tours'issa."
Kolme ystävystä silmäilivät toisiansa hymyillen; Aramis oli eksyttänyt heidät.
— Nyt, sanoi Aramis, huomannette, hyvät herrat, että ainoastaan Bazin voi viedä kirjeen Tours'iin; serkkuni tuntee vaan hänet eikä luota kehenkään muuhun; ei kukaan muu suorittaisi siis asiaa menestyksellä. Bazin on muutoin sekä kunnianhimoinen että oppinut. Hän on lukenut historiaa, hyvät herrat; hän tietää että Sixtus V tuli paaviksi sikopaimenesta, ja kun hänkin aikoo kirkon palvelukseen samalla kertaa kuin minä, on hänelläkin toivoja päästä paaviksi tai ainakin kardinaaliksi. Huomaatte siis että mies, jolla on semmoiset aikeet, ei mene satimeen, tai jos hän joutuukin satimeen, hän ennen kärsii marttiirakuoleman kuin ilmaisee mitään.
— Hyvä, sanoi d'Artagnan, minä suostun täydestä sydämmestäni Bazin'iin, mutta suostukaa te myöskin Planchet'iin. Samoinkuin Tours'in asiat ovat sinun, Aramis ystäväni, ovat Lontoon asiat minun. Sen vuoksi pyydän että valitaan Planchet, joka sitäpaitsi on jo käynyt Lontoossa minun kanssani ja osaa aivan kelvollisesti sanoa: London, sir, if you please, sekä my master, lord d'Artagnan; sillä tulee hän toimeen sekä meno- että tulomatkan, olkaa varmat.
— Siinä tapauksessa, sanoi Athos, Planchet'in tulee saada seitsemänsataa livre'ä meno- ja toiset seitsemänsataa livre'ä tulomatkasta, ja Bazin'in kolmesataa meno- ja kolmesataa tulomatkasta; siten vähenee summa viideksisadaksi livre'ksi. Me otamme tuhat livre'ä kukin omaksi käytettäväksemme ja jälelle jääneet tuhat livre'ä olkoon vararahastona, jonka apotti säilyttäköön erityisten tapauksien tai yhteisten tarpeiden varalle. Suostutteko siihen?
— Athos veikkoseni, sanoi Aramis, sinä puhut kuin Nestor, joka, niinkuin tiedetään, oli viisain kreikkalainen.
— No niin, siis se on päätetty, jatkoi Athos; Planchet ja Bazin lähtevät matkalle; enkä minä olekkaan pahoillani että saan pitää Grimaud'in täällä, sillä hän on tottunut minun tapoihini, ja sille panen suuren arvon; eilis-päivä teki hänet hyvin alakuloiseksi; tämä matka hänet kokonaan masentaisi.
Lähetettiin kutsumaan Planchet'ia, ja annettiin hänelle määräykset; d'Artagnan oli hänelle jo asiasta ilmoittanut ja kuvitellut hänelle ensin kunniaa, sitten rahaa, ja viimeiseksi vaaroja.
— Minä säilytän kirjettä nuttuni kauluksen alla, sanoi Planchet, ja minä nielen sen, jos sitä ruvetaan minulta ottamaan.
— Mutta sitten et saa asiaa toimitetuksi? sanoi d'Artagnan.
— Te annatte minulle tänä iltana kirjeestä jäljennöksen, jonka minä huomiseksi opettelen ulkoa.
D'Artagnan katsoi ystäviinsä, ikäänkuin sanoaksensa heille: no, mitäs minä lupasin teille?
— Nyt, jatkoi hän kääntyen Planchet'iin, on sinulla kahdeksan päivää ennättääksesi lord Winter'in luokse ja kahdeksan päivää takaisin tullaksesi, siis yhteensä kuusitoista päivää. Jos et ole palannut kuudennentoista päivän illalla kello kahdeksan, et saa laisinkaan rahaa, vaikka kello ei olisi enempää kuin viisi minuuttia yli kahdeksan.
— Siinä tapauksessa, herra, sanoi Planchet, ostakaa minulle kello.
— Ota tämä, sanoi Athos, ojentaen hänelle kellonsa huolettomalla anteliaisuudella, ja ole kelpo poika. Muista että jos sinä puhut, kielittelet, vitkastelet tiellä, saatat sinä herrasi, joka luottaa sinuun niin suuresti, ja on mennyt vastuusen sinusta, päätä lyhemmäksi. Mutta muista myös että jos sinun tähtesi mitä vahinkoa tapahtuu herra d'Artagnan'ille, niin otan minä sinusta selvän vaikka sinä missä olisit, ja teurastan sinut.
— Oh, hyvä herra! sanoi Planchet, loukkautuneena moisesta epäluulosta ja erittäinkin peljästyneenä muskettisoturin vakavasta katsannosta.
— Ja minä, sanoi Porthos, muljautellen suuria silmiään, muista se, nyljen sinut elävältä.
— Ah, herra!
— Ja minä, sanoi Aramis lempeällä, sointuvalla äänellänsä, paistan sinut hiiloksessa niinkuin villi metsäläinen.
— Ah, herra!
Ja nyt Planchet rupesi itkemään; emme uskalla sanoa, peljästyttivätkö häntä nuo kamalat uhkaukset, vai liikuttiko häntä tuo neljän ystävyksen harras yksimielisyys.
D'Artagnan tarttui hänen käteensä ja syleili häntä.
— Katsoppas, Planchet, sanoi hän, nämä herrat sanovat sinulle kaikkea tuota hellyydestä minua kohtaan, mutta oikeastaan pitävät he sinusta.
— Ah, herra, sanoi Planchet, minä joko onnistun, taikka hakataan minut neljäksi kappaleeksi; mutta vaikka minut hakattaisiinkin neljäksi kappaleeksi, niin luottakaa minuun ett'ei yksikään kappale hiisku sanaakaan.
Päätettiin että Planchet lähtisi seuraavana päivänä kello kahdeksan aamulla, voidaksensa, niinkuin hän itse oli ehdottanut, yön kuluessa oppia kirjeen ulkoa. Sillä voitti hän määrilleen kaksitoista tuntia; hänen piti olla takaisin kuudentenatoista päivänä kello kahdeksan aamulla.
Seuraavana aamuna, kun Planchet juuri oli nousemaisillaan hevosen selkään, d'Artagnan, joka sydämmessään tunsi olevansa herttuan puolella, veti Planchet'in syrjään.
— Kuulehan, sanoi hän, kun olet jättänyt kirjeen lord Winter'ille ja hän on lukenut sen, sano silloin hänelle: "Varjelkaa Hänen ylhäisyyttänsä herra Buckingham'ia, sillä häntä aiotaan murhata." Mutta tämä, näethän Planchet, on niin tärkeä ja vakava asia, ett'en minä ystävillenikään uskalla tunnustaa ilmoittaneeni sinulle tämän salaisuuden, enkä millään ehdolla suostuisi antamaan sinun käsiisi mitään kirjallista tästä asiasta.
— Olkaa huoleti, herra, sanoi Planchet, saatte nähdä, voiko minuun luottaa.
Ja niin sanottuansa lähti Planchet ajamaan täyttä karkua oivallisella ratsullansa, jolla hänen oli määrä kulkea kaksikymmentä lieu'tä ja jatkaa sitten kyytihevosilla; hänen sydämmensä tykytti vähän levottomasti muskettisoturien uhkausten tähden, vaan muutoin oli hän mitä parhaimmalla tuulella.
Seuraavana päivänä matkusti Bazin Tours'iin ja sai hän kahdeksan päivää asiansa toimitusta varten.
Neljä ystävystä käyttivät koko tuon lähettiläidensä viipymisen ajan, niinkuin helposti voi arvata, enemmän kuin koskaan tarkastelemiseen, nuuskimiseen ja kuuntelemiseen. Heidän päivänsä kuluivat siihen, että kokivat urkkia tietoonsa mitä puhuttiin, pitää silmällä kardinaalin toimia ja nuuskia hänen luonansa käypiä sanansaattajia. Useamman kuin yhden kerran valtasi heidät ankara säikähdys, kun heitä kutsuttiin johonkin odottamattomaan palvelustoimeen. Heidän täytyi sitä paitsi valvoa omaa turvallisuuttansa, sillä mylady oli kummitus, joka, kun se oli kerran ilmestynyt ihmisille, ei enää antanut heille rauhallista lepoa.
Kahdeksannen päivän aamuna palasi Bazin, terveenä kuin ainakin ja tapansa mukaan hymyilevänä, Parpaillot'in ravintolaan, juuri kuin neljä ystävystä istuivat aamiaisella, ja sanoi, ennakolta tehdyn suostumuksen mukaan:
— Herra Aramis, tässä on vastaus serkultanne.
Neljä ystävystä vaihettivat iloisen silmäyksen keskenänsä; puoli heidän tuumaansa oli nyt toimitettu; tosin oli se lyhyin ja helpoin.
Vastoin tahtoansa punastuen otti Aramis kirjeen, joka oli kömpelöllä käsialalla ja sangen virheellisesti kirjoitettu.
— No totta tosiaan, huudahti hän nauraen, jopa alan menettää kaiken toivon; tuo Michon-parka ei koskaan opi oikein kirjoittamaan.
— Mikä Michon-parka? kysyi sveitsiläinen, joka sattui parhaillaan olemaan puhelemassa neljän ystävyksen kanssa, kun kirje tuli.
— No, aina parempi kuin ei mitään! sanoi Aramis; onpahan eräs soma ompelijatar, josta minä paljon pidin ja pyysin sen vuoksi hänen kirjoittamaan minulle muistiksi muutamia riviä.
— Hiisi vieköön! sanoi sveitsiläinen, jos hän on yhtä suuri nainen kuin hänen käsi-alansa on suuri, niin onpa hänessä lemmittyä kylliksi, veikkoseni.
Aramis luki kirjeen, ja antoi sen sitten Athokselle.
— Katsoppas Athos, mitä hän kirjoittaa, sanoi hän.
Athos vilkaisi ensin kirjeesen ja hälventääksensä kaikki epäluulot, mitä kentiesi oli saattanut syntyä, luki hän sen ääneen:
"Serkkuni! Sisareni ja minä olemme hyviä unenselittäjiä ja me pelkäämme unia suuresti; mutta teidän unestanne saattanee toivottavasti sanoa: ei unissa uskomista. Hyvästi, voikaa hyvin ja antakaa meille joskus tietoja itsestänne.
— Mistä unesta hän puhuu? kysyi rakuuna, joka oli lähestynyt kirjettä luettaessa.
— Niin, mistä unesta? kysyi sveitsiläinen.
— Oh, peijakas! vastasi Aramis, minä kerroin hänelle vaan muutaman unen, jonka olin nähnyt.
— Oh, pentele, vai unien kertomista, minä en uneksi koskaan.
— Te olette varsin onnellinen, sanoi Athos, nousten istuimeltaan; jospa minäkin voisin sanoa samaa.
— En koskaan, toisti sveitsiläinen, ihastuneena siitä että semmoinen mies kuin Athos häntä kadehti, en koskaan, en milloinkaan!
Kun d'Artagnan näki Athoksen nousevan seisovilleen, nousi hän myös, tarttui hänen käsivarteensa ja meni ulos hänen kanssansa.
Porthos ja Aramis jäivät sveitsiläisen ja rakuunan kanssa lörpöttelemään.
Bazin puolestaan meni makaamaan eräälle olkikuvolle ja kun hänellä oli vilkkaampi mielikuvitus kuin sveitsiläisellä, uneksi hän että Aramis oli päässyt paaviksi ja pani hänen päähänsä kardinaalin hiipan.
Mutta niinkuin jo mainitsimme, Bazin'in palaaminen oli vaan jossakin määrin lieventänyt sitä levottomuutta, joka neljää ystävystä vaivasi. Odotuspäivät olivat pitkiä ja d'Artagnan olisi ollut valmis lyömään vetoa että vuorokaudet sisälsivät vähintään neljäkymmentä kahdeksan tuntia. Hän unhotti että kulku Kanavan yli oli ehdottomasti viivästyttävä ja liioitteli mylady'n voimaa; hän kuvitteli mielessään että tuolla naisella, jota hän piti hirviönä, oli yhtä yliluonnollisia liittolaisia kuin hän itsekkin oli; vähinkin melu sai hänet luulemaan että häntä tultiin vangitsemaan ja että Planchet tuotiin takaisin kuulusteltavaksi hänen ja hänen ystäviensä kanssa. Ja vielä enemmän: luottamuksensa tuohon kelpo pikardilaiseen, mikä näihin asti oli ollut niin rajaton, väheni päivä päivältä. Tuo levottomuus oli niin suuri, että se tarttui myöskin Porthokseen ja Aramikseen. Athos vaan pysyi tyynenä, ikäänkuin ei mikään vaara olisi ollut häntä uhkaamassa ja niinkuin hän olisi hengittänyt aivan tavallista ilmaansa.
Erittäinkin nousi tuo levottomuus kuudentenatoista päivänä niin suureen määrään d'Artagnan'issa ja hänen molemmissa ystävissään, ett'eivät he voineet pysyä paikoillansa, vaan harhailivat kuin varjot tiellä jota myöten Planchet'in olisi pitänyt palata.
— Toden totta, sanoi Athos heille, te ette ole miehiä vaan lapsia, koska nainen voi noin teitä peljästyttää. Mitä meillä muutoin on peljättävää? Vankeuttako? No niin, kyllä meidät vankeudesta pelastetaan; pelastettiinhan rouva Bonacieux'kin. Hengen menettämistäkö? Joka päivähän me juoksuhaudassa panemme henkemme paljon suurempaan vaaraan, sillä luotihan voi musertaa jalan, ja minä olen varma siitä että välskäri saattaa meille paljon suurempia tuskia ottaessaan meiltä jalan, kuin pyöveli ottaessaan meiltä pään. Olkaa siis huoleti vaan; kahden, neljän, korkeintaan kuuden tunnin kuluttua on Planchet täällä; hän on sen luvannut ja minä luotan sangen paljon Planchet'in lupauksiin, sillä minusta näyttää hän kunnon mieheltä.
— Mutta jos hän ei tule? sanoi d'Artagnan.
— No niin, ell'ei hän tule, on hän saanut esteitä. Hän on sattunut putoamaan hevosen selästä tai tehnyt onnistumattoman hyppäyksen laivankannelta tai ehkä juossut itselleen keuhkokuumeen. Ajatelkaa, hyvät herrat, kaikkea, mitä mahdollisesti saattaa tapahtua. Elämä on suuri helminauha pieniä ikävyyksiä, joita filosoofi hymyillen nyppii irti. Olkaa filosoofeja, niinkuin minä, hyvät herrat; istukaa pöytään ja ruvetkaamme juomaan; tulevaisuus ei koskaan näytä niin ruusunpunaiselta kuin katsellessa viinilasin lävitse.
— Tuo kaikki on kyllä hyvin, vastasi d'Artagnan, mutta minua jo väsyttää tuo alinomainen pelko, että viini, jota juon, tulee mylady'n kellarista.
— Sinä olet kovin oikkuinen, sanoi Athos, niin kaunis nainen!
— Merkitty nainen! sanoi Porthos, kömpelösti hymyillen.
Athos säpsähti, nosti käden otsallensa pyyhkiäksensä hikipisaroita ja nousi istuimeltaan, vapisten vastoin tahtoansa.
Sillä välin kului päivä ja ilta tuli vitkalleen, mutta tuli kuitenkin vihdoin. Ravintola täyttyi vierailla. Athos, joka oli ottanut huostaansa timantti-osuutensa, ei lähtenyt enää Parpaillot'ista. Hän oli saanut herra de Busigny'stä, joka muutoin oli antanut heille herkulliset päivälliset, oivan pelitoverin. He pelasivat siis yhdessä tavallisuuden mukaan, kunnes kello oli puoli kahdeksan, jolloin oli aika erota.
— Me olemme kadotetut, kuiskutti d'Artagnan Athoksen korvaan.
— Sinä tarkoitat että me olemme kadottaneet, sanoi Athos tyynesti, ottaen neljä pistole'a taskustaan ja lyöden ne pöytään. Nyt, hyvät herrat, kuuluu iltarumpu; menkäämme levolle.
Ja Athos lähti Parpaillot'ista d'Artagnan'in kanssa. Aramis seurasi heitä Porthoksen kanssa.
Aramis mutisi ja Porthos tempoi levottomasti viiksiään.
Mutta yht'äkkiä näkyi pimeässä varjo, jonka muoto oli d'Artagnan'ille varsin tuttu ja jonka ääni, tuttu sekin, sanoi hänelle:
— Herra, minä tulen teidän viitassanne, sillä ilta on sangen kylmä.
— Planchet! huudahti d'Artagnan ilon vimmassa.
— Planchet! toistivat Porthos ja Aramis.
— No niin! Planchet, sanoi Athos, mitäs kummaa siinä on? Hän lupasi olla takaisin kello kahdeksaksi ja koht'ikään lyö kello kahdeksan. Oivallisesti, Planchet, sinä olet sanasi pitävä mies; jos sinä milloin jätät herrasi, otan minä sinut palvelukseeni.
— Oh, en koskaan, sanoi Planchet, en koskaan jätä herra d'Artagnan'ia.
Samalla kertaa tunsi d'Artagnan Planchet'in pistävän hänen kouraansa kirjelipun.
D'Artagnan'illa oli suuri halu syleillä Planchet'ia nyt hänen palattuansa, samoin kuin hän oli syleillyt häntä lähtiessä; mutta hän pelkäsi että tuommoinen ystävyyden osoitus palvelijaa kohtaan keskellä katua näyttäisi ohikulkevista oudolta, ja hän hillitsi itseänsä.
— Minulla on vastaus käsissä, sanoi hän Athokselle ja toisille ystävillensä.
— Hyvä on, sanoi Athos, menkäämme asuntoomme lukemaan, mitä se sisältää.
Kirje poltti d'Artagnan'in kättä, hän tahtoi jouduttaa kulkuansa; mutta Athos pisti hänen käsivartensa kainaloonsa ja pakoitti siten d'Artagnan'in tasoittamaan kulkunsa hänen mukaansa.
Vihdoin päästiin telttaan, sytytettiin lamppu ja Planchet'in vartioidessa oven takana, ett'ei heitä pääsisi kukaan odottamatta häiritsemään, mursi d'Artagnan vapisevin käsin sinetin ja avasi tuon niin ikävällä odotetun kirjeen.
Se sisälsi puoli riviä oikein aito brittiläistä käsi-alaa ja oli lyhyt kuin spartalaisen vastaus:
"Thank you, be easy."
Joka merkitsi: kiitoksia, olkaa huoleti.
Athos otti kirjeen d'Artagnan'in kädestä, sytytti sen lampusta palamaan, eikä heittänyt sitä kädestänsä ennenkuin se oli muuttunut tuhkaksi.
Sitten huusi hän Planchet'ia sisään ja sanoi hänelle:
— Nyt, poikaseni, voit täydellä syyllä pyytää saadaksesi seitsemänsataa livre'äsi, mutta et sinä mokoman kirjeen vuoksi kai suuressa vaarassa ollut.
— Olipa siinä vaan aikalailla piiloittelemista siinäkin, sanoi Planchet.
— Vai niin, sanoi d'Artagnan, kerroppas siitä meille.
— Se on, hiisi vieköön, pitkä juttu.
— Sinä olet oikeassa, Planchet, sanoi Athos; mutta nyt on jo rumputettu levolle ja se herättäisi huomiota, jos me polttaisimme valkeata kauvemmin kuin muut.
— Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; ruvetkaamme levolle. Hyvää yötä, Planchet.
— Totta tosiaan, herra, tämä on ensi kerta koko kuudessatoista vuorokaudessa, kun saan unta silmiini.
— Niin minullakin, sanoi d'Artagnan.
— Niin minullakin, sanoi Porthos.
— Niin minullakin, sanoi Aramis.
— No niin, tahdotteko minuakin tunnustamaan totuuden? — Niin minullakin, sanoi Athos.
Sillä välin mylady, vihan raivossa kiljuen laivan kannella, oli vähältä heittäytyä mereen, uidaksensa takaisin rantaan; sillä yhä sietämättömämmäksi kävi hänelle se ajatus, että d'Artagnan oli häntä loukannut ja Athos uhannut, ja että hänen täytyi lähteä Ranskasta kostamatta heille. Tuo sietämättömyys kasvoi vihdoin niin suureksi että hän kaiken vaaran uhalla, mitä hänelle itselleen oli tarjona, rukoili kapteenia viemään hänet maihin; mutta kapteeni, joka kaikin mokomin halusi päästä pois noilta vaarallisilta vesiltä, missä ranskalaiset ja englantilaiset laivat risteilivät, ja kiiruhtaa Englantiin, kieltäysi jyrkästi noudattamasta hänen pyyntöänsä, jota hän piti vaan pelkkänä naisen oikkuna. Vihdoin taipui hän sen verran, että suostui saattamaan hänet johonkin satamaan Bretagne'n rannikolla, joko Lorient'iin tai Brest'iin. Mutta meri oli kovassa liikkeessä ankaran tuulen vuoksi, joka sitä paitsi oli vastainen. Yhdeksän-päiväisen risteilyn perästä Charente'sta lähdettyä, näki mylady ainoastaan Finisterre'n siintävät rannikot. Hän oli vallan kalpeana tuskasta ja raivosta.
Mutta kun hän lähemmin rupesi ajattelemaan kardinaalin tykö palaamista, huomasi hän että se siinä määrässä viivyttäisi hänen joutumistansa Lontoosen, että monta tärkeätä kohtausta ennättäisi tapahtua siellä ja tehdä hänen aikeensa tyhjäksi; ja kun hän siihen lisäksi ajatteli että kardinaali epäilemättä vihastuisi hänelle, jos hän palaisi ennen asiansa toimittamista, ja niin ollen kenties taipuisi ennemmin kuuntelemaan niitä valituksia, mitä tehtäisiin häntä vastaan, kuin niitä, mitä hän tekisi muita vastaan, päätti hän hyljätä palaustuumat ja antoi kapteenin suunnata laivansa Englantia kohden. Ja samana päivänä kuin Planchet astui laivaan Portsmouth'issa, purjehtiaksensa Ranskaan takaisin, saapui Hänen ylhäisyytensä asiantoimittaja riemullisena satamaan.
Koko kaupunki oli erinomaisessa liikkeessä; neljä suurta, vasta rakennettua laivaa oli laskettu veistämöltä. Loistavassa puvussa, tavallisuuden mukaan säihkyen timanteista ja jalokivistä, valkoinen, olalle riippuva töyhtö hatussa, seisoi Buckingham rannalla, ylhäisen seurueen ympäröimänä.
Päivä oli noita harvinaisen kauniita talvipäiviä, jolloin Englanti saa nähdä että aurinko on yhä vielä olemassa. Komeana laski tuo välkkyvä päivän-tähti maillensa, punaten sekä taivaan että meren tulihehkullansa ja heittäen tornien huippuihin ja kaupungin kattojen harjoille viimeisiä kultasäteitänsä, joista ikkunat kimaltelivat ikäänkuin tulipalo olisi niihin heijastanut. Mylady hengitti raitista meri-ilmaa ja katseli noita voimakkaita sotavarustuksia, joiden vaikutuksen hän oli ottanut tehdäksensä tyhjäksi, koko tuota suurta armeijaa, jota vastaan hän oli yksin sotiva ainoastaan muutamien kultapussien avulla, ja hän vertasi itseänsä ajatuksissaan Judith'iin, tuohon kauheaan juutalaistyttöön sinä hetkenä, jolloin hän tunkeusi assyrialaisten leiriin ja näki lukemattoman joukon vaunuja, hevosia, ihmisiä ja aseita, jotka hänen yksi ainoa kätensä liike oli hajottava kuin akanat tuuleen.
Tultiin sataman edustalle; mutta juuri kun aiottiin laskea ankkuri, lähestyi pieni, hirvittävästi varustettu kutteri kauppalaivaa, ilmoitti olevansa rannikkovartija ja irroitti soutuveneen, joka heti saapui laivan viereen. Veneessä oli upseeri, perämies ja kahdeksan soutajaa. Upseeri nousi yksin laivaan, jossa häntä otettiin vastaan kunnioituksella, mihin hänen univormunsa antoi hänelle täyden oikeuden.
Upseeri puhui hetkisen aikaa kapteenin kanssa, antoi hänen luettavaksensa muutamia paperia, joita hänellä oli muassansa, ja kapteenin käskystä kutsuttiin kaikki laivassa-olijat, sekä matruusit että matkustajat, kannelle.
Kun tätä kehoitusta oli noudatettu, kysyi upseeri kuuluvalla äänellä laivan lähtöpaikkaa, sen matkaa, sekä sen maissa-käyntiä, ja kaikkiin kysymyksiin vastasi kapteeni tyydyttävästi, suoraan ja selvään. Sen jälkeen alkoi upseeri tarkastella kaikkia, toista toisensa jälkeen, ja viivähtäen vähän enemmän mylady'n kohdalla, katsoi hän häntä hyvin tarkkaan, mutta sanaakaan virkkamatta.
Sitten kääntyi hän uudestaan kapteenin puoleen, puhui hänelle vielä muutamia sanoja, ja kun upseeri tästä hetkestä saakka piti päällikkyyttä laivalla, komensi hän liikkeen, jota koko laivamiehistö paikalla noudatti. Laiva pantiin taas kulkemaan, yhä vaan tuon pienen kutterin vartioimana, joka purjehti vierellä, uhaten sen kylkeä kuudella kanuunallansa; soutuvene seurasi perässä pienenä pilkkuna tuon suuren kauppalaivan vierellä.
Sen tarkastuksen aikana, jonka alaiseksi upseeri oli asettanut mylady'n, oli tämä niinkuin kyllä saattaa arvata, tähdännyt häntä vuorostaan. Mutta huolimatta siitä tottumuksesta, millä tuo tulisilmäinen nainen luki niiden sydämmiä, joiden salaisuuksia hän tarvitsi tietää, ei hän tällä kertaa voinut mitään tutkimisellansa, niin muuttumattomasti kylmä oli upseerin katsanto. Tuo tarkasteleva upseeri saattoi olla noin viiden- tai kuudenkolmatta ikäinen mies, kalpeakasvoinen, siniset silmät vähän kuopassa; hänen hienopiirteinen suunsa pysyi liikkumattomana säännöllisissä juonteissaan; hänen vahvasti ulkoneva leukansa osoitti tuota tahdonvoimaa, joka tavallisessa brittiläisessä on vaan itsepäisyyttä; vähän taaksepäin kaltevaa otsaa, jommoinen sopii runoilijoille, innoittelijoille ja sotilaille, varjosi lyhyt, harvanlainen tukka, joka, samoinkuin partakin, mikä peitti hänen kasvojensa alapuolen, oli kaunis kastanjanvärinen.
Satamaan päästessä oli jo pimeä. Usva lisäsi pimeyttä ja muodosti majakkaliekkien ja lyhtyjen ympärille renkaan, jommoisen kuu muodostaa ympärillensä sateisen sään edellä. Ilma oli muuttunut painavaksi, kosteaksi ja kylmäksi.
Mylady, tuo niin lujavoimainen nainen, tunsi vastustamattoman väristyksen ruumiissansa.
Upseeri näytätti itsellensä mylady'n tavarat, kannatti ne laivaveneesen, ja kun se oli toimitettu, kehoitti häntä itseään laskeutumaan veneesen, ojentaen hänelle kätensä.
Mylady katsoi tuota miestä ja oli kahdella päällä.
— Ken olette, herra, kysyi hän, joka hyväntahtoisesti suvaitsette näin erityisesti minusta huolta pitää?
— Se teille näkynee univormustani, rouva; minä olen Englannin laivaston upseereja, vastasi nuori mies.
— Mutta onko todella tavallista, että Englannin laivaston upseerit tarjoovat palvelustansa oman maansa naisille, kun he tulevat mihin Suuren-Britannian satamaan, ja menevätkö he kohteliaisuudessaan niin pitkälle, että saattavat heitä maihin?
— Niin on tapa, mylady, ei juuri kohteliaisuudesta vaan varovaisuudesta, että kaikki ulkomaalaiset sota-aikana viedään johonkin määrättyyn ravintolaan, jossa ne pidetään hallituksen katsannon alaisina siksi kunnes heistä on saatu täydelliset tiedot.
Nämä sanat lausuttiin mitä kohteliaimmalla tavalla ja mitä täydellisimmällä levollisuudella. Vaan sittenkään ne eivät voineet vakuuttaa mylady'ä.
— Mutta minä en ole mikään ulkomaalainen, herrani, sanoi hän puhtaimmalla englanninkielellä mitä koskaan on saatu kuulla Portsmouth'in ja Manchester'in välillä; nimeni on lady Clarick ja tämä varovaisuuden toimi...
— Tämä varovaisuuden toimi koskee kaikkia, mylady, ja teidän olisi turha koettaa päästä siitä vapaaksi.
— Minä seuraan teitä, herra.
Ja tarttuen upseerin käteen alkoi hän laskeutua nuoratikkaita myöten veneesen, joka häntä odotti. Upseeri seurasi jälestä; laaja viitta oli levitetty veneen perään; upseeri pyysi häntä ottamaan viitan yllensä ja istuutui hänen viereensä.
— Soutamaan, sanoi hän matruuseille.
Kahdeksan aironlapaa painui veteen, yksi ainoa loiskaus kuului joka vetokerralla ja vene liukui juurikuin lennossa veden pintaa.
Viiden minuutin perästä oltiin rannassa.
Upseeri hyppäsi laiturille ja ojensi mylady'lle kätensä.
Vaunut olivat odottamassa.
— Ovatko nuo vaunut meitä varten? kysyi mylady.
— Ovat, rouva, vastasi upseeri.
— Ravintola on siis kaukana täältä?
— Toisessa päässä kaupunkia.
— Olkoon menneeksi sitten! sanoi mylady.
Ja päättävästi nousi hän vaunuihin.
Upseeri katsoi että tavarat tulivat hyvästi nuoritetuiksi vaunujen taakse ja kun se oli toimitettu, istuutui hän mylady'n viereen ja sulki vaunun-oven.
Heti kohta, ilman käskyä ja matkan määrän ilmoittamista lähti kuski ajamaan täyttä karkua pitkin kaupungin katuja.
Noin outo vastaan-otto oli omiansa saattamaan mylady'n pitkiin ajatuksiin; niinpä, semminkin kun hän huomasi ett'ei upseerilla näkynyt olevan mitään halua alottaa keskustelua, nojausi hän vaunun-soppeen ja rupesi tarkemmin tutkimaan niitä arveluja, kutakin erällänsä, jotka heräsivät hänen mieleensä.
Mutta neljännestunnin kuluttua, kun matkan pituus alkoi häntä kummastuttaa, nojausi hän vaunun-ovea vasten, kurkistaaksensa, minne häntä vietiin. Ei mitään rakennuksia enää näkynyt; puita haamoitti pimeässä ikäänkuin mustia aaveita, jotka ajelivat toinen toisiansa.
Mylady'ä värisytti.
— Emmekö olekkaan enää kaupungissa, herra? kysyi hän.
Nuori upseeri oli vaiti.
— Minä en lähde kauvemmaksi, ell'ette sano minne te minua viette; sen sanon teille jo ennakolta, herra.
Tuo uhkaus ei saanut mitään vastausta.
— Ah, tämä menee liian pitkälle! sanoi mylady, apua, apua!
Ei ainoakaan ääni vastannut hänen huutoonsa; vaunut vyöryivät yhä samaa vauhtia; upseeri näytti kuvapatsaalta.
Mylady loi upseeriin noita hirvittäviä silmäyksiä, jotka olivat hänelle niin ominaisia ja harvoin jäivät tekemättä vaikutustansa; viha saattoi hänen silmänsä säkenöimään pimeässä.
Nuori mies pysyi liikkumattomana.
Mylady tahtoi avata vaunun-oven ja syöksyä ulos.
— Varokaa, rouvani, sanoi nuori mies kylmästi, te voisitte loukata itseänne hyppäämällä ulos.
Mylady istuutui uudestaan, kuohuen raivosta; upseeri nojautui eteenpäin, katseli häntä nyt vuorostaan ja näytti hämmästyvän, havaitessaan nuo äsken niin kauniit kasvot vihan väännöksissä ja melkein inhottavina. Mutta tuo kavala olento huomasi että hän turmelisi oman asiansa, jos hän antaisi upseerin katsella hänen sieluunsa; hän tyynnytti siis muotonsa rauhallisen näköiseksi ja lausui huoaten:
— Taivaan nimessä, herrani, sanokaa minulle, tekö itse vai hallitus, vaiko joku vihamies on syypää tähän väkivaltaan minua kohtaan?
— Teille ei tehdä mitään väkivaltaa, rouvani, ja kaikki mitä tapahtuu teille, on vaan seuraus varovaisuudesta, jota meidän on pakko noudattaa kaikkien niiden suhteen, jotka tulevat Englannin maalle.
— Ettekö siis tunne minua, herrani?
— Minulla on kunnia nähdä teitä ensi kertaa.
— Ja kunnianne nimessä, onko teillä mitään syytä vihata minua?
— Ei suinkaan, sen vakuutan.
Nuoren miehen äänessä oli niin paljo tyyneyttä, melkeinpä hellyyttä, että mylady tyyntyi ja rauhoittui.
Vihdoin, noin tunnin matkan perästä pysähtyivät vaunut erään rautaisen ristikkoportin eteen, joka sulki erään rotkotien, mikä vei muutamaan vakavan ja tukevan näköiseen yksinäiseen linnaan. Kun portti oli avattu ja vaunut päässeet lävitse, vyöryivät ne hienolla hiekalla, ja silloin kuuli mylady pauhinaa, jonka hän tunsi meren aaltoamiseksi ja aaltojen loiskeeksi jyrkkiä rantoja vastaan.
Vaunut kulkivat kahden holvin alitse ja pysähtyivät vihdoin synkälle neliskulmaiselle pihalle; melkein samassa avautuivat vaunun-ovet, nuori mies hyppäsi keveästi maahan ja ojensi kätensä mylady'lle, joka nojautui siihen ja vuorostaan laskeutui maahan, jotenkin levollisena.
— Se nyt ainakin on varmaa, että minä olen vankina, sanoi mylady silmäillen ympärillensä ja sitten taas tuohon nuoreen upseeriin, mitä suloisimmasti hymyillen; mutta minä en ole sitä kauvan, siitä olen myöskin varma, lisäsi hän, omatuntoni ja teidän kohteliaisuutenne, hyvä herra, ovat minulle siitä varmana takeena.
Vaikka tuo kyllä oli varsin imartelevaa, ei upseeri kumminkaan vastannut mitään, vaan otti vyöltänsä pienen hopeaisen vihellyspillin, puhalsi siihen kolme erilaista kertaa, jolloin ilmaantui näkyviin useita miehiä, jotka riisuivat valjaista vaahtoiset hevoset ja työnsivät vaunut suojukseen.
Nyt kehoitti upseeri yhtä tyynen-kohteliaasti vankiansa käymään sisään rakennukseen. Tämä, aina yhtä hymyilevänä, tarttui hänen käsivarteensa ja meni hänen kanssansa matalan kaariportin kautta erääsen holvikäytävään, jonka tausta vaan oli valaistu ja joka johdatti erään jykevän oven eteen; kun nuori mies oli sovittanut mukanansa olevan avaimen lukkoon ja avannut sen, kääntyi ovi raskaasti saranoissaan ja aukasi pääsyn mylady'lle aiottuun huoneesen.
Yhdellä silmäyksellä otti vanki selon huoneesta ja sen pienimmistäkin yksityiskohdista.
Huone oli sisustettu sangen soveliaaksi vangin olopaikaksi, mutta samalla myös sangen soveliaaksi vapaan ihmisen asumukseksi; ikkunaristikot ja oven telkimet osoittivat kumminkin selvästi että se oli vankihuone.
Hetkiseksi lannistui koko hänen sielun voimansa, vaikka se kyllä oli lujaksi karaistu. Hän vaipui nojatuoliin, kädet ristiin, painoi päänsä nuukalleen ja odotti joka silmänräpäys nähdäksensä jonkun tulevan häntä tutkimaan.
Mutta ei ketään tullut, pari kolme merisotilasta vaan, jotka kantoivat laatikoita ja vaate-arkkuja, asettivat ne huoneen nurkkaan ja menivät tiehensä sanaakaan sanomatta.
Upseeri johti kaikkia noita toimia samalla tyyneydellä, jonka mylady jo oli hänessä huomannut, hän ei virkkanut sanaakaan, häntä toteltiin vaan käden viittauksesta tai vihellyspillin puhalluksesta.
Olisi voinut luulla, ett'ei tuon miehen ja hänen alamaistensa kesken ollut mitään kieltä tai että se oli tarpeeton.
Vihdoin mylady ei sietänyt kauvempaa, vaan katkaisi äänettömyyden.
— Taivaan nimessä, herra, huudahti hän, mitä tämä kaikki tietää? Selittäkää se minulle; minulla on rohkeutta kohdata kaikkia vaaroja, joiden näen itseäni uhkaavan, kaikkea onnettomuutta, mitä voin käsittää. Missä minä olen ja mikä minä täällä olen? Jos olen vapaa, minkä vuoksi sitten nuo rautaristikot ja telkimet? Jos olen vanki, minkä rikoksen minä olen tehnyt?
— Te olette täällä teille varustetussa huoneessa, rouva. Minä sain käskyn noutaa teitä laivalta ja tuoda teidät tähän linnaan; sen käskyn luulen nyt täyttäneeni sotilaan säntillisyydellä mutta myöskin herrasmiehen kohteliaisuudella. Tähän päättyy ainakin toistaiseksi minun tehtäväni; muu jääpi toisen henkilön huostaan.
— Ja kuka sitten on tuo toinen henkilö? kysyi mylady; ettekö voi sanoa minulle hänen nimeänsä?
Samaan liittoon kuului portaissa kovaa kannusten kilinää; muutamia ääniä kulki ohitse ja haihtui, ja yksinäisen henkilön askeleet lähestyivät ovea.
— Sieltä saapuu se henkilö, rouvani, sanoi upseeri avaten oven ja asettuen kunnioittavaan ja alamaiseen asentoon.
Samassa näkyi mies kynnyksellä.
Hän oli ilman hattua, hänellä oli miekka vyöllä ja kädessään puserteli hän kovasti sormillaan nenäliinaa.
Mylady luuli tuntevansa tuon varjon hämärästi valaistussa huoneessa; toisella kädellään nojasi hän istuimensa selkämykseen ja kurotti päätänsä, ikäänkuin paremmin nähdäksensä.
Outo mies lähestyi verkalleen ja sen mukaan kuin hän lähestyi lampun valon piiriin, vetäytyi mylady tietämättänsä taaksepäin.
Sittenkuin hänellä ei enää ollut mitään epäilystä ken tuo tulija oli, huudahti hän peräti hämmästyksen vallassa:
— Mitä, veljeni! Sinäkö se olet?
— Niin, kaunis nainen, vastasi lord Winter, kumartaen puoliksi kohteliaasti puoliksi ivallisesti, minä itse.
— Mutta tämä linna?
— On minun.
— Ja tämä huone?
— On sinun.
— Olenko minä siis sinun vankisi?
— Melkeinpä.
— Mutta tämähän on julmaa väkivaltaa!
— Suuret sanat syrjään; istukaamme tyynesti puhelemaan niinkuin veljen ja sisaren kesken sopii.
Sitten kääntyi hän oveen päin ja nähden nuoren upseerin odottavan lisäkäskyjä, sanoi hän:
— Hyvä on, minä kiitän teitä; ja nyt, jättäkää meidät, herra Felton.
Sillä aikaa kuin lord Winter sulki oven ja avasi erään ikkunaluukun sekä siirsi tuolin kälynsä tuolin viereen, loi mylady syvissä mietteissä silmäyksensä kaikkiin mahdollisuuden syvyyksiin ja keksi koko salajuonen, jota hän ei ollut voinut aavistaakkaan ennenkuin hän pääsi tietoon, kenen käsiin hän oli joutunut. Hän tunsi lankonsa rehelliseksi kunnon aatelismieheksi, vireäksi metsästäjäksi, säikähtymättömäksi pelaajaksi ja tiesi myöskin hänen olevan rohkean naisväkeä kohtaan vaan huonon vehkeilijän. Kuinka hän oli saanut selon hänen tulemisestansa ja otattanut hänet kiini? Minkä vuoksi pidätti hän hänet vangiksi?
Athos oli kyllä sanonut hänelle muutamia sanoja, jotka osoittivat että hänen keskustelunsa kardinaalin kanssa oli kuulunut vieraisiin korviin, mutta hän ei voinut uskoa hänen niin pikaisesti ja niin rohkeasti voivan kaivaa hänelle sudenkuoppaa. Ennemmin pelkäsi hän että hänen ennemmäiset vehkeensä Englannissa olivat tulleet ilmiin. Buckingham oli kenties aavistanut että hän se oli leikannut irti nuo kaksi timanttia ja tahtoi täten kostaa hänelle tuon pienen kavaluuden; mutta Buckingham ei voinut käyttää väkivaltaa naista kohtaan, erittäinkin kun arveltiin tuon naisen toimineen lemmenkateudesta.
Tuo olettaminen näytti hänestä kumminkin luultavimmalta; hänestä näytti tämä olevan kostoa entisistä eikä hänen tulevaisten tekojensa estämistä. Kuitenkin ja kaikessa tapauksessa oli hän hyvillänsä siitä että oli joutunut edes lankonsa valtaan, josta hän toivoi pääsevänsä erilleen hyvällä kaupalla, eikä kavalan vihamiehen käsiin.
— Niin, puhelkaamme, veljeni, sanoi hän tavallaan iloisesti, sillä hän oli päättänyt, huolimatta kaikesta teeskentelemisestä, mihin lord Winter saattoi pystyä, pyrkiä selville niistä seikoista, joita hänen tarvitsi tietää määrätäksensä vastaisen toiminta-tapansa.
— Sinä olet siis saanut itsesi tulemaan Englantiin, sanoi lord Winter, vaikka niin monta kertaa Pariisissa sanoit päättäneesi, ett'et koskaan astuisi jalkaasi Suuren-Britannian alueelle?
Mylady vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä.
— Mutta ennen kaikkea, sanoi hän, selitäppäs minulle, kuinka olet voinut seurata niin tarkasti minun askeleitani, että edeltäkäsin tiesit tuloni, etkä yksistään sitä, vaan myöskin päivän, tunnin ja sataman?
Lord Winter käytti samaa sotajuonta kuin mylady, ajatellen että koska hänen kälynsä sitä käytti, mahtoi se olla hyvä.
— Sanoppas itse, paras siskoni, jatkoi hän, mitä aiot tehdä täällä Englannissa?
— Minä tulin tapaamaan sinua, vastasi mylady, aavistamattakaan kuinka paljon hän tällä vastauksellansa viritti niitä epäluuloja, jotka d'Artagnan'in kirje oli herättänyt hänen langossansa, ja koettaen vaan voittaa kuulijansa hyväntahtoisuuden puolellensa tällä valheella.
— Ah! minua tapaamaan? toisti Winter epäilevästi.
— Niin kyllä, sinua tapaamaan. Mitä kummaa siinä on?
— Eikö sinulla olisi sitten muuta tarkoitusta tällä matkallasi kuin tavata minua?
— Ei.
— Sinä olet siis vaan minun tähteni vaivannut itseäsi matkustamaan yli Kanavan?
— Aivan sinun tähtesi.
— Hiisi, mikä hellyys, sisareni!
— Mutta enkös minä ole sinun lähin sukulaisesi? kysyi mylady äänellä, joka ilmaisi mitä liikuttavinta lapsellisuutta.
— Ja minun ainoa perilliseni, sanoi vuorostaan lord Winter, luoden terävän silmäyksen mylady'yn.
Kaikessa lujaluontoisuudessaankaan ei mylady voinut hillitä vapisemistansa ja kun lord Winter viime sanoja lausuessaan oli laskenut kätensä kälynsä käsivarrelle, tunsi hän tuon vapisemisen.
Isku oli syvä ja sattuva. Ensimäinen ajatus, joka mylady'n päähän pisti, oli että Ketty oli kielitellyt paroonille tuosta saaliinhimon herättämästä vastenmielisyydestä, jota hän tunsi lankoansa kohtaan, ja jota hän, varomattomasti kyllä, oli jolloin kulloin Ketty'n nähden osoittanut; hän muisti myöskin ne raivoisat mielenpurkaukset d'Artagnan'ia kohtaan sen johdosta että d'Artagnan oli säästänyt hänen lankonsa henkeä.
— Minä en ymmärrä, sanoi hän ajan voittamiseksi ja saadaksensa vastustajansa puhumaan. Mitä sinä tarkoitat? Piileekö sanoissasi joku salainen tarkoitus?
— Oh, Jumala nähköön, ei suinkaan! sanoi lord Winter nähtävällä hyväluontoisuudella; sinä haluat tavata minua ja sen vuoksi tulet sinä Englantiin. Minä saan tietää halustani, tai oikeammin aavistan että sinulla semmoinen halu on, ja säästääkseni sinulta kaiken sen ikävyyden, mitä yön aikaan satamaan tulemisesta on, ja sen hankaluuden, mikä maihin pääsemisessä on, lähetän minä sinulle vastaan erään upseerejani, annan vaunut hänen käytettäväksensä, ja hän tuopi sinut tähän linnaan, jonka haltija minä olen, jonne minä tulen joka päivä ja jossa minä, tyydyttääkseni meidän molemminpuolista toivoa, saada tavata toisiamme, laitatan kuntoon huoneen sinua varten. Onko se, mitä nyt sinulle sanoin, kummastuttavampaa kuin se, mitä sinä minulle sanoit?
— Ei, mutta minua kummastuttaa vaan, kuinka tiesit minun tulostani?
— Ja kumminkin on se mitä helpointa maailmassa, rakas sisareni; etkö huomannut että pienen laivasi kapteeni sataman suulle tullessa lähetti ennakolta pienellä veneellä ilmoituksen ja nimiluettelon, saadaksensa luvan päästä laskemaan satamaan? Minä olen sataman päällikkö, luettelo näytettiin minulle, ja siinä näin nimesi. Sydämmeni sanoi minulle silloin samaa, mitä sinun suusi äsken tunnusti, nimittäin missä tarkoituksessa sinä antauduit niin vaarallisen tai ainakin tätä nykyä niin vaivaloisen meren valtaan, ja lähetin kutterini sinulle vastaan. Loput tiedät itse.
Mylady näki lordin puhuvan valhetta, ja se peljästytti häntä yhä enemmän.
— Veljeni, sanoi hän, eikös se ollut lord Buckingham, jonka tänä iltana tullessani näin rannalla?
— Oli kyllä. Ah, minä ymmärrän että hänen näkemisensä tuntui sinuun! virkkoi lord Winter; sinä tulet maasta, jossa hänestä kaiketi paljo puhutaan, ja minä tiedän että hänen varustuksensa Ranskaa vastaan aikalailla vannehtivat ystäväsi kardinaalin päätä.
— Ystäväni kardinaalin! huudahti mylady, huomatessaan että lord Winter'illä oli siinä kohden yhtä hyvät tiedot kuin tuossakin toisessa.
— Eikös hän sitten ole sinun ystäväsi? sanoi parooni huolettomasti; ah, suo anteeksi, minä luulin niin, mutta me palaamme sittemmin mylord herttuaan; elkäämme jättäkö sitä hellää luonnetta, jonka keskustelumme sai alussa; sinä tulit, niinhän sanoit, minua tapaamaan?
— Niin tulin.
— No niin, ja minä vastasin että täällä on sinua varten huone ja sinua palvellaan täällä mielesi mukaan, ja että me tapaamme täällä toisemme joka päivä.
— Pitääkö minun sitten ikipäiviksi jäädä tänne? kysyi mylady melkein kauhistuen.
— Onko tämä asumus sinusta kenties huono, siskoseni? Pyydä mitä sinulta puuttuu, minä olen valmis toimittamaan sen sinulle.
— Mutta eihän minulla ole täällä kamarineitsyttäni eikä muuta palvelusväkeäni...
— Kaikkea semmoista olet saapa, rouva hyvä; sano vaan, mille kannalle sinun ensimäinen miehesi oli talouden asettanut, ja vaikka minä olen vaan sinun lankosi, laitatan minä kaikki samallaiselle kannalle.
— Ensimäinen mieheni! huudahti mylady, katsoen lord Winter'iä kauhistavin silmin.
— Niin, ranskalainen miehesi; minä en tarkoita veljeäni. Muutoin, siinä tapauksessa että kenties olet sen jo unhottanut ja koska hän vielä elää, voin minä kirjoittaa hänelle ja pyytää häneltä tietoja asiasta.
Kylmät hikipisarat kihosivat mylady'n otsalle.
— Sinä lasket leikkiä, sanoi hän kolkolla äänellä.
— Näytänkö minä leikinlaskijalta? kysyi parooni, nousten istuimeltansa ja peräytyen askeleen.
— Tai oikeammin, sinä loukkaat minua, jatkoi hän, tarttuen suonenvedon tapaisesti nojatuolin käsipuihin ja kohottautuen käsivarsiensa varaan.
— Minäkö loukkaisin sinua? sanoi lord Winter ylenkatseellisesti; todellako, hyvä rouva, pidätte sitä mahdollisena?
— Totta tosiaan, hyvä herra, sanoi mylady, sinä olet joko hullu tai humalassa; mene matkaasi ja lähetä tänne kamarineitsyt.
— Kamarineitsyet ovat kovin kieleviä, siskoseni; enkö minä voisi kelvata sinulle kamarineitsyeksi? Sillä tavoin kaikki meidän salaisuutemme jäisivät perheen piiriin.
— Hävytön! huudahti mylady; ja niinkuin vivun ponnistuksesta hyppäsi hän paroonia kohden, joka ristissä-käsivarsin odotti häntä, mutta kumminkin toinen kämmen lähellä miekankahvaa.
— Kas niin, sanoi hän, minä tiedän että sinulla on tapa murhata ihmisiä, mutta minä puollustan itseäni, sen sanon jo edeltäkäsin, vaikkapa omaa itseäsikin vastaan.
— Oikein, sanoi mylady, sinä näytätkin kylliksi pelkurilta, voidaksesi ruveta taistelemaan naisen kanssa.
— Se saattaisi tapahtua; muutoin se olisi minulle suotava anteeksi, sillä luullakseni minun käteni ei olisi ainoa miehenkäsi, joka on kohonnut sinua vastaan.
Ja parooni osoitti verkalleen ja pitkään mylady'n vasenta olkapäätä, jota hän melkein kosketti sormellaan.
Mylady karjahti ja vetäytyi taaksepäin huoneen nurkkaan, ikäänkuin pantteri, joka hakee ponnistuspaikkaa takanansa, voidakseen paremmin syöksähtää saaliinsa kimppuun.
— Oh, karju mitä karjut, huudahti lord Winter, mutta elä yritäkkään puremaan, sillä sen sanon ennakolta, että pahentaisit vaan asiaasi; täällä ei ole mitään asianajajia, jotka edeltäkäsin järjestelevät perintöseikkoja; täällä ei ole ketään vaeltavaa ritaria, joka tulisi hieromaan riitaa minun kanssani kauniin naisen tähden, jota minä pidän vankinani; mutta minulla on varalla tuomareita, jotka langettavat syylliseksi semmoisen naisen, joka on niin hävytön että menee kaksin-naimisiin vanhimman veljeni lord Winterin kanssa, ja ole varma siitä että ne tuomarit jättävät sinut pyövelin käsiin, joka toimittaa sinun molemmat olkapääsi samanlaisiksi.
Mylady'n silmät säihkyivät semmoisia salamoita, että vaikka lord Winter oli mies, joka täysissä aseissa seisoi aseettoman naisen edessä, hän kumminkin tunsi hyydyttävän kauhistuksen tunkeutuvan sielunsa pohjaan asti; mutta siitä huolimatta jatkoi hän kiihtyvällä raivolla:
— Niin, minä ymmärrän, että sittenkuin olit perinyt veljeni, olisi sinulle ollut varsin mieluista periä myöskin minut; mutta tiedä se, tapa tai tapata sinä minut, minä olen jo kaikki valmiiksi järjestänyt: ei penniäkään omaisuudestani ole joutuva sinun käsiisi. Etkö ole jo kylliksi rikas, kun sinulla on liki miljoona ja etkö voisi lakata kulkemasta tuota kovan onnen tietä, jolle olet antautunut, ell'et tekisi pahaa vaan sen vuoksi, että pahanteko on sinulle sanomattomaksi nautinnoksi? Kuuleppas, ell'ei veljeni muisto olisi minulle pyhä, saisit maatua jossakin vankikomerossa tai Tyburn'issa tyydyttää merimiesten uteliaisuutta; minä olen vaiti sinusta, mutta kärsi sinä tyynesti vankeuttasi. Parin kolmen viikon perästä menen minä La Rochelle'en armeijan mukana; mutta päivää ennen lähtöäni tulee eräs laiva noutamaan sinua, viedäksensä sinut eteläisiin siirtomaihimme ja ole varma siitä, että minä panen sinulle matkatoveriksi miehen, joka ampuu luodin otsaasi niin pian kuin uskallat yrittääkkään palata Englantiin tai Europan mannermaalle.
Mylady kuunteli häntä tarkasti ja hänen säihkyvät silmänsä yhä suurenivat.
— Mutta siihen saakka, jatkoi lord Winter, täytyy sinun pysyä tässä linnassa; seinät ovat paksut, ovet vankat, rautaristikot lujat; sitä paitsi on tämän huoneen ikkuna meren korkean rantajyrkänteen puolella. Muutamia miehiä minun väestöstäni, jotka ovat minulle kuolemaan saakka uskolliset, vartioivat tätä huonetta kaikilta puolilta, sekä pihalle viepää käytävää. Käsky on tämmöinen: askel, liike, sana, joka osoittaa sinun aikovan paeta — ja sinut heti ammutaan. Ja jos sinut täällä tapetaan, on Englannin oikeus toivoakseni oleva minulle kiitollinen että olen säästänyt siltä tämän puuhan. Sinun kasvosi tyyntyvät; tässä on pari kolme viikkoa vielä aikaa, niin kai mietit, minulla on neuvokas pää ja sillä ajalla keksin kyllä jonkun keinon! No niin, koeta parastasi!
Kun mylady näki ajatuksensa paljastuneen, koki hän hillitä kaikkia muita muodon eleitä, paitsi tuskan ja kauhistuksen.
Lord Winter jatkoi:
— Upseerin, joka täällä päällikkyyttä pitää poissa ollessani, olet nähnyt ja hänet siis jo tunnet; niinkuin olet huomannut, osaa hän totella käskyjä, sillä tullessasi Portsmouth'ista tänne, et suinkaan ollut koettamatta saada häntä puhumaan. Mitäs sanot? Voiko marmoripatsas olla äänettömämpi ja kylmempi? Sinä olet koettanut viehätysvoimaasi moneen mieheen ja kovaksi onneksi olet aina onnistunut; mutta koetappas vietellä tätä miestä, ja jos, jumal'auta, onnistut siinä rahdunkaan, olet sinä varmaan itse piru!
Hän meni ovelle ja avasi sen äkisti:
— Käskekää tänne herra Felton, sanoi hän. Odotahan, minä suositan sinut hänelle.
Heidän välillänsä syntyi nyt outo äänettömyys, jonka aikana kuului verkkaisten, säännöllisten askelten lähenemistä. Pian näkyi käytävän pimeydessä ihmisolennon haamu, ja nuori luutnantti, jonka jo olemme tulleet tuntemaan, pysähtyi kynnykselle odottamaan paroonin käskyjä.
— Käy sisään, rakas John, sanoi lord Winter; käy sisään ja sulje ovi.
— Katsoppas, sanoi parooni, tuota naista: hän on nuori, kaunis, ja hänellä on kaikki viehättävät ominaisuudet; no niin, mutta hän on epäsikiö, joka kahtenakymmenenä vuotena on tehnyt itsensä syypääksi yhtä moneen rikokseen kuin mitä kokonaisen vuoden aikana ehtisit lukea tuomioistuinten rikosarkistoista. Hänen äänensä on miellyttävä, hänen kauneutensa on syöttinä hänen uhreillensa; hän koettaa vietellä sinua, ehkäpä koettaa hän tappaakkin sinut. Minä olen nostanut sinut kurjuudesta, Felton, olen tehnyt sinusta luutnantin, olenpa kerran pelastanut henkesikin, muistat kyllä missä tilaisuudessa; minä en ole ainoastaan sinun suojelijasi, vaan myöskin ystäväsi, enkä ainoastaan hyväntekijäsi, vaan myöskin isäsi. Tämä nainen on tullut Englantiin väijymään minun henkeäni; minä pidän tämän käärmeen käsissäni; no niin, minä kutsun sinut tänne ja sanon sinulle: Ystäväni Felton, John poikani, suojele minua ja ennen kaikkia suojele itseäsi tuota naista vastaan; vanno ikuisen autuutesi nimessä, että tallennat hänet sitä rangaistusta varten, jonka hän on ansainnut. John Felton, minä luotan sanaasi ja rehellisyyteesi.
— Mylord, vastasi nuori upseeri, ja hänen rehellisistä silmistänsä hehkui kaikki se viha, mitä hän tunsi sydämmessänsä, minä vannon, mylord, että teen teidän tahtonne mukaan.
Mylady otti tuon silmäyksen vastaan nöyrän uhrin lailla; mahdotonta oli nähdä nöyrempää, lempeämpää kasvojen ilmausta kuin mikä hänen muodossaan nyt oli nähtävänä. Töin tuskin lord Winter itse saattoi tuntea hänen olevan saman tiikerin, jota vastaan hän vast'ikään oli taistellut.
— Hän ei saa laisinkaan lähteä tästä huoneesta, ymmärrätkö John, jatkoi parooni; hän ei saa olla kirjevaihdossa kenenkään kanssa; hän ei saa puhua muiden kuin sinun kanssasi, jos nimittäin sinä huolit osoittaa hänelle sitä kunniaa, että antaudut puhumaan hänen kanssansa.
— Kylliksi, mylord; minä olen vannonut.
— Ja nyt, rouva, sanoi parooni, pyrkikää sovintoon Jumalan kanssa, sillä ihmiset ovat tuominneet teidät.
Mylady antoi päänsä painua ikäänkuin olisi tuo tuomio masentanut hänet kokonaan. Lord Winter meni, viitaten Felton'ille, joka meni hänen jälestänsä ja sulki oven.
Hetkisen perästä kuului käytävässä raskaita askeleita, siellä näet käveli vahtisotamies sotakirves vyöllä ja musketti olalla.
Mylady pysyi vähän aikaa samassa asennossa, sillä hän epäili että häntä tarkasteltaisiin avaimenreiästä; sitten nosti hän verkalleen päänsä pystyyn, ja hänen kasvoillansa kuvastui hirvittävä koston ja ynseyden ilmaus; hän juoksi kuuntelemaan ovelle, tirkisti ulos ikkunasta ja vaipui sitten syvään nojatuoliin.
Hän oli mietteissään.