Upseeri!

Sillä välin odotteli kardinaali tietoja Englannista, mutta muita kuin ikäviä ja uhkaavia ei tullut.

Vaikka La Rochelle kyllä oli ankarassa piiritystilassa ja menestys näytti varmalta, kaikista toimenpiteistä päättäen, mutta erittäinkin siihen katsoen, että sulku esti pienimmänkin venheen pääsemästä piiritettyyn kaupunkiin, saattoi piiritys kumminkin vielä kestää kauvan, ja se olisi suureksi häpeäksi kuninkaan asevoimalle ja saattaisi paljon harmia kardinaalille, jolla tosin ei enää ollut työtä eripuraisuuden herättämisessä Ludvig XIII:n ja Itävallan Annan välille, sillä se oli jo olemassa, mutta sen sijaan oli hänen saaminen herra Bassompierre ja Angouléme'n herttua sovintoon, sillä he olivat riidassa.

Monsieur taas, joka oli piirityksen alkanut, oli jättänyt sen kardinaalin lopetettavaksi. Kaupunki oli, pormestarin erinomaisesta jäntevyydestä huolimatta, koettanut ruveta kapinoimaan, antautuaksensa; pahimmat yllyttäjät hirtettiin. Se toimi hillitsi levottomimmat, jotka sen sijaan päättivät nääntyä nälkään. Tuo kuolemisen tapa näytti heistä toki pitkällisemmältä ja epätietoisemmalta kuin kuristuminen.

Piirittäjät puolestaan ottivat silloin tällöin kiinni niitä lähettiläitä, joita rochellelaiset koettivat lähettää Buckingham'in luokse, taikka vakoojia, joita Buckingham lähetti rochellelaisten luokse. Kumpaisessakin tapauksessa oli suoritus lyhyt. Kardinaali sanoi vaan sanan: hirtettäköön! Kuningas pyydettiin katselemaan näitä hirttämisiä. Hän saapui väsyneen näköisenä ja asettui hyvälle paikalle nähdäksensä toimituksen kaikkine yksityisseikkoineen; semmoinen tuotti hänelle aina jonkunmoista huvia ja virkistystä, niin että hän kärsivällisesti kesti tuon pitkällisen piirityksen, mutta se ei kumminkaan estänyt hänellä olemasta sangen ikävän ja joka hetki puhumasta Pariisiin palaamisestansa, jonka tähden Hänen ylhäisyytensä, jos lähettiläistä ja vakoojista olisi puutos tullut, olisi joutunut pahaan pulaan kaikessa kekseliäisyydessäänkin.

Aika kului kumminkin. Rochellelaiset eivät tahtoneet antautua; viimeisellä vakoojalla, joka saatiin kiini, oli kirje. Siinä kirjeessä ilmoitettiin Buckingham'ille että kaupunki oli mitä suurimmassa hädässä, mutta sen sijaan että olisi lisätty: "Ell'ei apua tule kahden viikon kuluessa, antaudumme armoille", lisättiin vaan: "ellei apua tule kahden viikon kuluessa, olemme kaikki nälkään nääntyneet silloin kuin apu tulee."

Rochellelaisten toivo oli siis yksinomaan Buckingham'issa; hän oli heidän pelastajansa. Päivän selvää oli, että jos he kerta saisivat varmaan tietää ett'ei Buckingham'ia ole toivomista avuksi, katoisi heidän rohkeutensa samalla kuin toivokin.

Kardinaali odotti sen vuoksi kovin levottomasti semmoisia tietoja Englannista, ett'ei Buckingham muka tulisikaan.

Ryntäämiskysymys, jota ensin oli kuninkaan sotaneuvostossa, harkittu, oli jätetty syrjälle. Ensinkin näytti La Rochelle valloittamattomalta; sitä paitsi tiesi kardinaali vallan hyvin, sanoipa hän mitä sanoikin, että verenvuodatuksen kauhistus tuommoisessa taistelussa, missä ranskalainen seisoi ranskalaista vastaan, oli samaa kuin peräytyä kuusikymmentä vuotta taaksepäin politiikassa; ja kardinaali oli siihen aikaan mitä näinä aikoina nimitetään edistyksen mieheksi. Niinpä La Rochelle'n hävitys ja kolmen neljän tuhannen hugenotin teurastus vuonna 1628 olisi näyttänyt kovin paljon Bartholomeon-yön verisaunalta, joka tapahtui vuonna 1572; ja vihdoin tuo kaikkein viimeinen keino, jota kuningas, kelpo katolilainen kun oli, ei suinkaan pitänyt hyljättävänä, sortui neuvottelussa joka kerta tähän piirittäväin sotapäällikköjen väitteesen: "La Rochelle'a ei voi valloittaa muuten kun nälällä."

Kardinaali ei voinut karkoittaa mielestään sitä pelkoa, jota hänen hirmuinen lähettiläänsä oli hänessä herättänyt; sillä hänkin oli huomannut että jotakin outoa oli tuossa naisessa, joka näytti milloin kärmeeltä milloin leijonalta. Oliko tuo nainen hänet kavaltanut? Vai oliko hän kuollut? Kaikessa tapauksessa tunsi hän häntä kylliksi, tietääksensä että ainoastaan voimakkaat esteet saattoivat pidättää häntä tehtävänsä täyttämisestä, joko hän sitten toimi hänen hyödyksensä tai vahingoksensa, ystävänä tai vihollisena; mutta mistä tulivat nuo esteet? Sitä hän ei voinut tietää.

Muutoin luotti hän kumminkin jossakin määrin mylady'yn, eikä ilman syyttä: olihan hän aavistanut tuon naisen entisessä elämässä niitä hirvittäviä seikkoja, joita vaan hänen punainen vaippansa voi peitellä, ja hän tajusi että mylady syystä tai toisesta oli hänen puolellansa, koska tuo nainen ainoastaan hänessä löysi vakavimman turvan niitä vaaroja vastaan, jotka häntä uhkasivat.

Hän päätti sentähden suorittaa sodan yksinään, odottamatta apua ulkoapäin muulla tavoin kuin miten onnellista sattumaa odotetaan. Hän jatkoi siis piiritystoimiansa korottamalla tuota kuuluisata sulkua, jonka avulla hän oli näännyttävä nälkään La Rochelle'n; sitä odottaessaan loi hän silmänsä tuohon onnettomaan kaupunkiin, joka sisälsi niin paljon kurjuutta, niin paljon sankarillisuutta, ja muisti Ludvig XI:sta, joka oli hänen valtiollinen edeltäjänsä samoinkuin hän oli Robespierre'n, ja hän muisti tuota Tristan'in sankarin peruslausetta: "Eroita ja hallitse."

Kun Henrik IV piiritti Pariisia, heitätti hän muurin yli leipää ja muita ravinto-aineita; kardinaali heitätti pieniä kirjelippuja, joissa hän osoitti rochellelaisille, kuinka väärin, itsekkäästi ja raakamaisesti heidän päällikkönsä menettelivät; noilla päälliköillä muka oli yltäkyllin ruokavaroja, vaan he eivät jakaneet niitä käytettäviksi; he pitivät muka semmoista mieltä että oli yhdentekevää, kuolivatko vaimot, lapset ja ukot, kunhan vaan ne miehet, joiden oli puollustaminen muureja, pysyisivät hyvissä voimissa. Tähän saakka oli tuo mielipide, olematta tosin yleisesti hyväksytty, joutunut käytäntöön joko puutteenalaisten alttiudesta tai heidän kykenemättömyydestänsä sitä vastustamaan; mutta kirjeliput rupesivat sitä horjuttamaan. Ne näet huomauttivat miehille, että nuo lapset, vaimot ja ukot olivat heidän poikiansa, vaimojansa ja isiänsä, ja että siis olisi oikeudenmukaisempaa kaikkien kärsiä samallaista hätää, että samallainen tila saattaisi heidät yksimieliseen päätökseen.

Nuo kirjeliput tekivät kaiken sen vaikutuksen, mitä niiden kirjoittaja saattoi toivoa, ne näet saattoivat suuren joukon kaupungin asukkaita siihen päätökseen, että kuninkaan armeijan kanssa oli rupeaminen neuvotteluihin. Mutta juuri kun kardinaali näki kylvönsä kantavan hedelmiä ja iloitsi siitä että hän oli tuohon keinoon ryhtynyt, tuli kaupunkiin eräs La Rochelle'n asukkaita, joka, luoja tiesi kuinka, oli päässyt pujahtamaan piirityslinjojen lävitse, huolimatta Bassompierre'n, Schomberg'in ja Angoulême'n herttuan valppaudesta, jota kardinaali puolestaan sitä paitsi piti silmällä, tuli, sanoimme eräs La Rochelle'n asukkaita Portsmouth'ista ja toi sen sanoman, että hän oli nähnyt siellä komean laivaston valmiina lähtemään kahdeksan päivän perästä. Sitä paitsi antoi Buckingham kaupungin pormestarille sen tiedon, että ai'ottu suuri liittokunta nyt vihdoin oli julistava sodan Ranskaa vastaan ja kuningaskuntaa ahdistettaisiin yhdellä kertaa Englannin, Itävallan ja Espanjan puolelta. Tuo kirje luettiin julki joka torilla, ja jäljennöksiä naulattiin katujen kulmiin; yksin nekin, jotka olivat tahtoneet ruveta neuvotteluihin, luopuivat nyt tuumastansa ja päättivät odottaa tuota niin pulskasti luvattua apua.

Tämä odottamaton asianhaara palautti Richelieu'n entiseen levottomuuteensa ja pakoitti hänen taaskin luomaan silmänsä toiselle puolelle mertä.

Kaiken tämän ohella vietti kuninkaan armeija iloista elämää, koska leiristä ei puuttunut ruokavaroja eikä rahaa; kaikki sotilaskunnat kilpailivat vaan vallattomuudessa ja iloisuudessa. Vakoojain kiini-ottaminen ja hirttäminen, vaaralliset retket sululle tai merelle, kaikellaisten hullutusten keksiminen ja tekeminen — semmoista oli heidän ajanviettonsa, joka teki sotajoukon päivät lyhyiksi ja hauskoiksi, nuo samat päivät, jotka nälkäisille ja hätäytyneille rochellelaisille olivat niin pitkiä, kuin myöskin kardinaalille, joka heitä niin ankarasti piiritti.

Toisinaan, kun kardinaali, myötäänsä satulassa kuin alhaisin sotamies, katseli miettiväisenä noita piiritystöitä, jotka hänen kiihtyneestä mielestänsä kävivät niin kovin hitaasti, ja joita Ranskanmaan kaikilta ääriltä kutsutut insinöörit toimittelivat, tapahtui että hän kohdatessaan Tréville'n komppaniian muskettisoturin, katseli häntä omituisella tavalla, mutta kun hän huomasi, ett'ei se ollut yksikään noista meidän neljästä ystävyksestä, suuntasi hän tutkivan silmäyksensä ja laajat ajatuksensa toiselle taholle.

Eräänä päivänä kun kardinaali, kovasti ikävissään ja toivotonna minkään neuvottelujen aikaansaamisesta kaupungin kanssa, ja saamatta mitään uutisia Englannista, ratsasti pitkin rantaa, ainoastaan Cahusac'in ja La Houdinière'n seuraamana, joutui hän hiljaisesti ratsastaen eräälle pienelle kunnaalle, josta katsellessaan hän huomasi erään pensaston takana seitsemän miestä pullojen ympäröimänä pitkällään maassa paistattamassa päivää, joka siihen vuoden aikaan vallan harvoin näytti säteitänsä. Neljä noista miehistä olivat meidän muskettisoturimme, jotka parhaillaan kuuntelivat erään kirjeen lukemista, minkä yksi heistä oli saanut. Tuo kirje oli niin tärkeä, että kortit ja kuutiot olivat jääneet joutilaiksi eräälle rummulle.

Kolme miestä oli kiskomassa tulppaa äärettömän suuresta koripullosta; ne olivat herrojen lakeijoja.

Kardinaali oli, niinkuin jo sanoimme, synkällä mielellä, ja kun hän oli semmoisella tuulella, ei mikään sitä niin yhä huonontanut kuin toisten iloisuus. Muutoin oli hänellä se omituinen luulo, että hänen alakuloisuutensa se juuri herätti toisten iloa. Hän viittasi La Houdinière'lle ja Cahusac'ille että pysähtyisivät, laskeutui satulasta ja lähestyi noita epäluulon-alaisia huvittelijoita, siinä toivossa että hiekan avulla, joka estäisi hänen askeleensa kuulumasta ja pensaitten, jotka peittäisivät hänet näkymästä, saisi kuulla muutaman sanan tuosta keskustelusta, joka hänestä näytti niin kiinittävältä. Vasta kymmenen askeleen päässä pensastosta tunsi hän gaskonjalaisen puheenparren ja kun hän jo tiesi että nuo miehet olivat muskettisotureita, oli hänelle heti päivänselvänä, että kolme muuta olivat nuo niin sanotut eroittamattomat, eli Athos, Porthos ja Aramis.

Sen arvaa että tuo havainto yhä kiihdytti hänen haluansa saada kuulla keskustelua; hänen silmänsä muuttuivat omituisen näköiseksi ja tiikerin tavoin hiipi hän lähemmäksi pensastoa; mutta hän ei ollut vielä saanut kuulla muuta kuin yksityisiä epäselviä tavuja, kun yht'äkkiä kimakka, lyhyt äännähdys säpsähdytti häntä ja herätti muskettisoturien huomion hänen puoleensa.

— Upseeri! huudahti Grimaud.

— Luulenpa että puhut, tomppeli! sanoi Athos kohoten toisen kyynäsvartensa nojaan ja luoden Grimaud'iin välkähtävän silmäyksen.

Eipä Grimaud hiiskunut enää sanaakaan; hän osoitti vaan sormellansa pensastoon päin ja ilmoitti sillä tavoin kardinaalin ja hänen seuralaistensa läsnä-olon.

Neljä muskettisoturia olivat yhdessä hyppäyksessä jaloillaan ja tervehtivät kunnioittavasti.

Kardinaali näytti raivostuneelta.

— Luulenpa että muskettisoturit asettavat etuvartijoita itselleen? sanoi hän. Tuleeko englantilainen maan puolelta, vai pitävätkö herrat muskettisoturit itseänsä korkeampina upseereina?

— Arvoisa herra, vastasi Athos, sillä keskellä yleistä säikähdystä oli hän yksin säilyttänyt ylhäisen miehen tyyneyden ja kylmäverisyyden, jotka eivät koskaan hänestä luopuneet, arvoisa herra, kun muskettisoturit eivät ole palvelustoimessa, tai kun heidän palvelustoimensa on päättynyt, juovat he ja pelaavat kuutiota, ja he ovat korkeampia upseereja lakeijoillensa.

— Lakeijoillensa, murisi kardinaali, lakeijoillensa, joiden on määrä ilmoittaa herroillensa, kun joku tulee tienoolle, semmoiset eivät ole lakeijoja, vaan ovat esivartijoita.

— Mutta Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon huomata että ell'emme olisi käyttäneet tätä varovaisuutta, olisi meillä ollut se ikävyys tarjona, että Teidän ylhäisyytenne olisi kulkenut ohitsemme emmekä olisi saanut osoittaa kunnioitustamme ja lausua kiitollisuuttamme siitä armosta, jota Teidän ylhäisyytenne on osoittanut kohtaamme, yhdistämällä meidät. D'Artagnan, jatkoi Athos, sinä, joka juuri äsken toivoit tätä tilaisuutta, osoittaaksesi kiitollisuuttasi Hänen ylhäisyyttänsä kohtaan, nyt näet tilaisuuden tulleen, käytä sitä.

Nämä sanat lausui Athos sillä järkähtämättömällä tyvenyydellä, joka hänessä aina ilmaantui vaaran hetkenä ja sillä erinomaisella kohteliaisuudella, joka hänestä tämmöisissä tiloissa teki kuninkaan, paljoa majesteetillisemman kuin synnynnäisen kuninkaan.

D'Artagnan lähestyi ja sopersi muutamia kiitollisuuden sanoja, jotka sammuivat heti kardinaalin synkkään silmänluontiin.

— Siitä huolimatta, herrat, jatkoi kardinaali, vähintäkään syrjähtymättä ensimäisestä aikomuksestaan sen keskeytyksen kautta, jonka Athos oli aikaan saanut, siitä huolimatta, herrat, minä en laisinkaan pidä siitä että tavalliset sotamiehet, vaikkapa heillä onkin se etusija, että palvelevat valitussa sotilaskunnassa, tuolla tavoin ovat olevinansa herroja; kuri on sama kaikille.

Athos antoi kardinaalin puhua puhuttavansa; kumartaen myöntävästi, lausui hän sitten:

— Kurin vaatimukset, arvoisa herra, eivät toivoakseni ole millään tavoin tulleet meidän puoleltamme loukatuiksi. Me emme ole palvelustoimessa, ja luulimme siis saavamme käyttää aikamme oman mielemme mukaan. Jos meillä on onni saada Teidän ylhäisyydeltänne mitä erityisiä käskyjä, olemme me valmiit niitä täyttämään. Te näette, arvoisa herra, jatkoi Athos, rypistäen kulmiaan, sillä tämänlaatuinen kuulustelu alkoi häntä harmittaa, että me, ollaksemme valmiina ensi viittauksella, olemme lähteneet ulos täysissä aseissa.

Hän osoitti sormellansa kardinaalille neljää toisiaan vasten pystytettyä muskettia lähellä rumpua, jossa kortit ja kuutiot olivat.

— Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon olla varma siitä, lisäsi d'Artagnan, että me heti olisimme tulleet Teidän ylhäisyyttänne vastaan, jos vaan olisimme osanneet aavistaa että niin pienen seurueen kanssa lähestyvä olitte te.

Kardinaali pureksi viiksiänsä ja vähän huuliansakin.

— Tiedättekö, miltä te näytätte, te, jotka myötäänsä olette yksissä tuolla tavoin, täysissä aseissa, ja lakeijainne vartioimina? sanoi kardinaali; te näytätte salavehkeilijöiltä.

— Ah, mitä siihen tulee, arvoisa herra, sanoi Athos, se onkin totta; me vehkeilemme, niinkuin Teidän ylhäisyytenne tuonnoisena aamuna havaitsi, mutta ainoastaan rochellelaisia vastaan.

— Ah, herrat valtioviisaat, jatkoi kardinaali vuorostaan rypistäen kulmiaan, teidän aivoistanne voisi kenties löytää monenlaatuisia salaisuuksia, jos niitä voisi lukea, samoin kuin te luitte kirjettä, joka kätkettiin, kun nähtiin minun tulevan.

Veri kuohahti Athoksen päähän; hän astui askeleen Hänen ylhäisyyttänsä kohden.

— Voisippa luulla teidän todellakin epäilevän meitä, arvoisa herra, ja meidän täytyvän käydä säännöllisen tutkinnon alaisiksi. Jos asia niin on, suvaitkoon Teidän ylhäisyytenne selittää asian tarkemmin, että toki saamme tietää, mistä on kysymys.

— Ja jos tämä todellakin olisi tutkinto, lausui kardinaali, niin on moni muu kuin te, herra Athos, saanut ruveta sen alaiseksi, kieltäytymättä vastaamasta.

— Minä olenkin, arvoisa herra, jo sanonut Teidän ylhäisyydellenne, että teidän tarvitsee vaan tehdä kysymyksenne ja me olemme valmiit niihin vastaamaan.

— Mikä kirje se oli, jota ai'oitte lukea, herra Aramis, ja jonka piiloititte?

— Kirje eräältä naiselta, arvoisa herra.

— Ah, ymmärrän kyllä, sanoi kardinaali, että semmoisia kirjeitä aristellaan näyttää, mutta niitä voi kumminkin näyttää rippi-isälle, ja tiedättehän minun olevan hengellistä säätyä.

— Arvoisa herra, sanoi Athos levollisesti, mikä tuntui yhä hirvittävämmältä sen vuoksi, että hän pani päänsä vaaraan sitä sanoessaan, arvoisa herra, kirje on naiselta, mutta nimi ei ole Marion Delorme eikä rouva d'Aiguillon.

Kardinaali muuttui kalman kalpeaksi; hirvittävä salama leimahti hänen silmistänsä; hän käännähti taaksepäin ikäänkuin antaaksensa käskyn Cahussac'ille ja Houdinière'lle. Athos näki liikkeen ja astahti askeleen musketteihin päin, joihin myöskin kolme ystävystä olivat silmänsä kiinnittäneet, ikäänkuin heillä olisi ollut kovin vähän halua antautua kiini otettaviksi. Kardinaali itse oli kolmas; muskettisotureita lakeijoineen oli seitsemän; kardinaali huomasi että taistelu olisi yhä vähemmän tasaväkinen, jos Athos ja hänen toverinsa todella olivat salaliittolaisia, ja nopeiden välivaihdosten kautta, joita hänellä aina oli varalla, muuttui hänen vihastuksensa hymyilyksi.

— Hyvä, hyvä, sanoi hän, te olette rivakoita poikia, ylpeitä päivän valossa, uskollisia pimeässä, eikä ole mitään pahaa vartioittaa itseänsä, kun niin hyvin vartioi muita. Hyvät herrat, minä en ole unhottanut sitä yötä, jolloin te saatoitte minua Colombier-Rouge'en; jos minua nyt tällä matkallani, millä nyt olen, uhkaisi mikään vaara, pyytäisin taaskin teitä seuralaisikseni, vaan kun semmoista ei ole tarjona, niin jääkää vaan tänne lopettelemaan pullojanne, peliänne ja kirjeenne lukemista. Hyvästi, hyvät herrat!

Samassa nousi hän hevosensa selkään, — Cahusac oli näet tuonut sen hänen luoksensa, — viittasi heille jäähyväisiksi ja poistui.

Nuoret miehet seisoivat liikkumattomina ja katselivat häntä äänettöminä, kunnes hän oli kokonaan kadonnut.

He silmäilivät sitten toisiansa.

Kaikkien kasvoille kuvastui hämmästys, sillä huolimatta Hänen ylhäisyytensä ystävällisestä hyvästi-jätöstä, näkivät he kardinaalin poistuvan raivoisassa mielentilassa.

Athos yksin hymyili ylpeästi ja ylenkatseellisesti.

Kun kardinaali oli joutunut näkymättömiin ja kuulumattomiin, huudahti Porthos, joka halusi purkaa harmiansa jonkun niskoille:

— Grimaud huusi liian myöhään.

Grimaud aikoi vastata jotakin puollustukseksensa.

Athos kohotti sormensa ja Grimaud vaikeni.

— Olisitko jättänyt kirjeen hänen käsiinsä, Aramis? kysyi d'Artagnan.

— Minä, vastasi Aramis heleällä äänellänsä, olin päättänyt antaa hänelle kirjeen, jos hän olisi sitä vaatinut, mutta samalla kun minä toisella kädelläni olisin ojentanut hänelle kirjeen, olisin minä toisella syössyt miekkani hänen lävitsensä.

— Sitä minä odotinkin, sanoi Athos, ja sen vuoksi asetuin minä väliin. Tuo mies on toden totta kovin varomaton, kun menee puhumaan sillä tavoin toisille miehille! Voisinpa luulla ett'ei hän koskaan ole ollut tekemisissä muiden kuin naisten ja lasten kanssa.

— Athos veikkoseni, tuumaili d'Artagnan, minä ihmettelen sinua; mutta kyllä me oikeastaan olimme sentään väärässä.

— Kuinka, mekö väärässä! sanoi Athos. Kenen on sitten ilma, jota me hengitämme? Kenenkä on meri, jonka ulapoille me luomme katseemme? Kenen hiekka, jolla me lojuimme? Kenen tuo kirje, jonka Aramis on saanut lemmityltään? Kardinaalinko ne kaikki ovat? Kunniani kautta, tuo mies luuloittelee maailman olevan hänen omansa! Sinä seisot änkyttäen, hämmästyneenä ja masentuneena; olisinpa voinut luulla Bastiljin kohoavan sinun edessäsi tai jättiläismeduusan muuttaneen sinut kiveksi. Onko rakastaminen salavehkeilyä? Sinä olet rakastunut erääsen naiseen, jonka kardinaali on suljettanut vankeuteen; sinä tahdot temmata hänet kardinaalin kynsistä; tuo kirje on sinun korttisi; minkätähden sinä näyttäisit korttiasi pelitoverillesi? Ei semmoista tapaa käytetä. Arvatkoon hän ne, olkoon menneeksi! me arvaamme kai myöskin hänen korttinsa!

— Todella, sanoi d'Artagnan, sinä puhut aivan oikein, Athos.

— Siinä tapauksessa elkäämme enää puhuko siitä mitä on tapahtunut ja Aramis jatkakoon serkultaan saamansa kirjeen lukemista siitä paikasta, johon kardinaalin tulo sen keskeytti.

Aramis otti kirjeen taskustaan, kolme ystävystä liittyivät lähemmäksi häntä ja kolme lakeijaa kokoontuivat uudestaan koripullon ympärille.

— Sinä luit vasta pari riviä, sanoi d'Artagnan: lue uudestaan alusta saakka.

— Mielelläni, sanoi Aramis.

— Oi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen sinulle, Aramis! huudahti d'Artagnan. Rakastettu Constance! Minä sain siis vihdoinkin tietoja hänestä; hän elää, hän on luostarin turvassa, hän on Stenay'ssä! Missä on Stenay, Athos?

— Vaan muutamia peninkulmia Elsassista, Lothringissa; kun piiritys on päättynyt, voimme tehdä retken sinne.

— Ja siihen ei liene toivottavasti pitkää aikaa, sanoi Porthos, sillä tänä aamuna on taas hirtetty yksi vakooja, joka oli kertonut rochellelaisten olevan jo niin suuressa hädässä, että he ovat alkaneet syödä saappaittensa päällyksiä. Jos he, päällykset syötyänsä, syövät vielä pohjatkin, en ymmärrä mitä syötävää heille sitten enää jääpi, ell'eivät rupea syömään toisiansa.

— Hupsut raukat! sanoi Athos, tyhjentäen lasin oivallista bordeaux-viiniä, joka, vaikka sillä siihen aikaan ei vielä ollut sitä mainetta, mikä sillä on nykyjään, ansaitsi kumminkin jo silloin mainitsemista; hupsut raukat! Ikäänkuin ei katolinusko olisi mukavin ja miellyttävin kaikista uskonnoista! Mutta oli miten oli, lisäsi hän maiskuttaen kieltänsä, ovat he kumminkin kelpo väkeä. Vaan mitä saakelia sinä teet, Aramis? jatkoi Athos; sinähän panet kirjeen taskuusi.

— Niin, sanoi d'Artagnan, Athos on oikeassa; kirje on poltettava, ja vaikka se poltetaankin, hiisi tiesi, eikö kardinaali tiedä jotakin taikatemppua, jonka avulla hän voi lukea sen sisällyksen tuhkastakin.

— Kyllä kai hän tietää, sanoi Athos.

— Mutta mitenkäs sitten menettelette kirjeen kanssa? kysyi Porthos.

— Tule tänne, Grimaud! sanoi Athos.

Grimaud totteli:

— Rangaistukseksi siitä että olet puhunut ilman luvatta, ystäväni, tulee sinun syödä tämä paperi, mutta palkinnoksi siitä hyödystä, jonka puhumisellasi meille toimitit, saat juoda tämän lasillisen viiniä; kas niin, tässä kirje ensiksi, pureksi se hyvästi.

Grimaud hymyili ja, silmäillen viinilasia, jonka Athos oli täyttänyt ääriään myöten, pureksi kirjeen ja nieli sen.

— Bravo, mestari Grimaud! sanoi Athos, otappas nyt tämä, kas niin, minä vapautan sinut sanomasta kiitoksia.

Grimaud tyhjensi lasin äänettömänä.

— Ja nyt, sanoi Athos, ell'ei kardinaalin päähän pistä se nerokas ajatus, että avauttaa Grimaud'in vatsan, luulen voivamme olla jotenkin levollisina.

Sillä välin jatkoi Hänen ylhäisyytensä surumielistä ratsastustaan, mutisten partaansa:

— Nuo neljä miestä pitää minun saada omikseni.

Vankeuden ensi päivä.

Palatkaamme mylady'yn, jonka kadotimme näkyvistämme, luodessamme silmäyksen Ranskanmaan rannikolle.

Me tapaamme hänet siinä epätoivon tilassa, mihin hänet jätimme, vaipuneena synkkien mietteittensä syvyyteen, helvettiin, jonka portin edustalla hän kadotti melkein kaiken toivonsa; sillä ensimäisen kerran epäilee hän, ensimäisen kerran pelkää hän.

Kahdessa tilassa on onni hänet pettänyt, kahdessa tilassa on hän nähnyt itsensä oivalletuksi ja kavalletuksi ja kumpaisellakin kertaa on siihen ollut syynä hänen vainohenkensä, jonka Herra epäilemättä on lähettänyt häntä kukistamaan. D'Artagnan on voittanut hänet, hänet, tuon voittamattoman pahanhengen voiman.

Hän on loukannut hänen rakkauttansa, nöyryyttänyt hänen ylpeyttänsä, pilkannut hänen kunnianhimoansa; ja nyt, nyt on hän hävittämässä koko hänen onnensa, ahdistamassa hänen vapauttansa, uhkaamassa hänen henkeänsä. Vielä enemmän: hän on kohottanut hänen naamiotansa, tuota kilpeä, jonka taakse hän on peittäytynyt ja joka estää pääsemästä häneen käsiksi.

D'Artagnan on kääntänyt Buckinghamista, jota mylady vihaa, niinkuin hän vihaa kaikkea, mitä hän ennen on rakastanut, sen myrskyn, jolla Richelieu uhkasi häntä kuningattaren persoonassa. D'Artagnan on tekeytynyt de Wardes'iksi, jota kohtaan hän tunsi tiikerimäistä himoa, kukistamatonta, niinkuin sen luontoisilla naisilla tavallista. D'Artagnan tuntee hänen hirveän salaisuutensa, josta hän on vannonut ett'ei kukaan sitä saa tietää menettämättä henkeänsä. Vihdoin, samassa hetkessä kuin hän Richelieu'ltä oli saanut tuon avonaisen valtakirjan, jonka avulla hän aikoi kostaa vihollisellensa, temmattiin tuo valtakirja hänen kädestänsä ja d'Artagnan se toimitti hänet vankeuteen, ja lähettää hänet johonkin likaiseen Botanybay'hin, johonkin katalaan Tyburn'iin Intian valtameren syliin.

Sillä kaikki tämä on epäilemättä kotoisin d'Artagnan'ista; mistäs sitten, ellei hänestä tulisi kaikki se häväistys, jonka alaiseksi hän oli joutunut? Hän yksin oli voinut ilmoittaa lord Winterille ne hirveät salaisuudet, jotka hän kovaksi onneksi sai tietoonsa, toisen toisensa jälkeen. D'Artagnan tuntee hänen lankonsa, hän on hänelle kirjoittanut.

Mikä hornan viha hänessä kiehuukaan tuossa hänen istuessaan autiossa kamarissaan liikkumattomana, hehkuvin, tylsistynein silmin! Kuinka hyvin tuo aikavälistä huo'unnan mukaan rinnasta pääsevä kolkko ärjyntä soveltuukaan meren aaltohyökyyn, joka paisuu, kohajaa, kiljuu ja musertuu ikuisen ja voimattoman epätoivon lailla vasten niitä kallioita, joiden päällä tämä synkkä, uhkea linna kohoaa! Ja niiden salamoiden loisteessa, joita tuo riehuva viha sytyttää hänen sielussaan, mitä oivallisia, kaukaisuuteen katoavia kostontuumia sepitteleekään hän rouva Bonacieux'iä, Buckingham'ia ja erittäinkin d'Artagnan'ia vastaan!

Niin, mutta ennenkuin voi kostaa, täytyy olla vapaa; ja ennenkuin vankina ollen vapaaksi pääsee, täytyy murtaa muuri, repiä rikki rautaristikoita, kavertaa reikä lattiaan — kaikki semmoista, jonka väkevä, hellittämätön mies voi saada toimeen, mutta joka naisen kuumeentapaisille ponnistuksille jää onnistumatta. Sitä paitsi tarvitaan semmoiseen aikaa, kuukausia, vuosia, ja hänellä on vaan kymmenkunta päivää käytettävänä, sen mukaan mitä lord Winter, hänen veljellinen ja peljättävä vanginvartijansa on sanonut hänelle.

Jos hän olisi mies, hän kumminkin koettaisi kaikkea tuota ja ehkäpä onnistuisi; minkä vuoksi taivas onkaan erhettynyt ja antanut tuon miehekkään sielun hennolle ja hienolle ruumiille? Hänen vankeutensa ensi hetket olivat todella kauheat; mutta vähitellen on hän hillinnyt vihansa purkaukset. Ruumista tärisyttävät tempaukset ovat lakanneet ja nyt istuu hän kokoon vetäytyneenä ikäänkuin uupunut käärme, joka kokoo uusia voimia.

— Niin, niin, minä olin hullu, kuin kiivastuin sillä tavoin, sanoi hän, katsellen peiliin, joka heijasti hänen silmiinsä sen säihkyvän silmäyksen, millä hän näytti tiedustelevan neuvoa omalta itseltään. Ei mitään kiivastumista! Kiivastuminen on heikkouden merkki. Minä en olekkaan koskaan onnistunut sitä keinoa käyttämällä. Ehkäpä, jos käyttäisin voimaani naisia kohtaan, huomaisin heidät vielä heikommiksi itseäni ja siis voittaisin heidät; mutta minä taistelen urhoollisia miehiä vastaan, ja heidän verrallansa olen minä vaan heikko nainen. Mutta taistelkaamme naisena, minun voimani on minun heikkoudessani.

Ja nyt, ikäänkuin olisi hän tahtonut tarkastaa niitä eri vivahduksia, mitä hän saattoi luoda eloisille, liikkuville kasvoillensa, antoi hän muodollensa kaikkia mielenilmauksia, vihasta, joka rumensi hänen piirteitänsä, aina suloisimpaan, hellimpään, ihastuttavampaan hymyilyyn saakka. Sitten käänteli hän tottuneella kädellään hiuksensa kaikkiin niihin kiharamuotoihin, joiden kautta hän luuli korottavansa kasvojensa suloutta. Vihdoin mutisi hän tyytyväisenä omaan itseensä:

— Eipä vielä ole mitään hukassa; minä olen vielä kaunis.

Kello oli noin kahdeksan tienoilla iltaa. Mylady näki vuoteen ja arveli että muutamien tuntien lepo häntä virkistäisi, eikä ainoastaan hänen päätänsä ja ajatuksiansa, vaan myöskin hänen hipiötänsä. Ennenkuin hän asettui levolle, pisti hänelle päähän vielä parempi ajatus. Hän oli kuullut mainittavan iltaruuasta. Hän oli jo tunnin verran ollut tässä huoneessa, kauvan siis ei mahtanut kestää, ennenkuin hänen ruokansa tuotaisiin sisään. Vanki ei tahtonut hukata aikaansa; hän päätti tunnustella jo samana iltana seutua, tutkimalla niiden ihmisten luonteita, joiden huostaan hänen vartioitsemisensa oli uskottu.

Valo pilkahti oven alta; tuo valo ilmoitti että vanginvartija oli tulossa. Mylady, joka oli noussut seisovilleen, heittäytyi kiiruusti takaisin nojatuoliinsa, kasvot pois päin, hiukset irrallaan, toinen käsi povella, toinen riipuksissa.

Telkeet työnnettiin auki, ovi narisi saranoissaan, askeleita kuului huoneessa; ne lähestyivät.

— Asettakaa pöytä tuonne, sanoi ääni, jonka vanki tunsi Felton'in ääneksi.

Käsky täytettiin.

— Noutakaa kynttilöitä ja asettukaa vahtivuoroonne, jatkoi Felton. Nuo kaksi käskyä, jotka nuori luutnantti antoi samoille henkilöille, osoittivat mylady'lle, että hänen palvelijansa olivat samoja kuin hänen vartijansa, nimittäin sotamiehiä.

Felton'in käskyt täytettiin muutoin äänettömästi ja nopeasti, mikä osoitti luutnantin pitävän tarkkaa kuria.

— Ah, sanoi hän, hän nukkuu! Hyvä on; herättyänsä syö hän illallisensa.

Ja näin sanottuansa hän astui muutaman askeleen mennäksensä alas.

— Mutta herra luutnantti, sanoi toinen sotamies, joka ei ollut niin tyyniluontoinen kuin hänen päällikkönsä ja oli lähestynyt mylady'ä, nainen ei nuku.

— Kuinka, eikö hän nuku? sanoi Felton; mitäs hän tekee?

— Hän on pyörtynyt; hänen kasvonsa ovat kovin kalpeat ja vaikka kuinka kuuntelisin, en voi kuulla hänen hengittävän.

— Sinä olet oikeassa, sanoi Felton, katseltuaan paikaltaan mylady'ä, lähestymättä häntä askeltakaan; mene ilmoittamaan lord Winterille että hänen vankinsa on pyörtynyt, sillä minä en tiedä kuinka minun on menetteleminen, koska en voinut ennalta arvata tätä tapausta.

Sotamies meni täyttämään upseerinsa käskyä. Felton istahti eräälle tuolille, joka sattui olemaan lähellä ovea, ja odotti, sanaakaan hiiskahtamatta. Mylady'llä oli vallassaan tuo naisten paljon käyttämä taito, katsella pitkien silmäripsiensä lävitse, ilman että silmäluomet näyttivät olevan raollaan; hän näki Felton'in, joka istui selkä häneen päin; hän katseli nuorta luutnanttia kymmenkunnan minuuttia, jolla ajalla tuo tunteeton vartija ei kääntynyt kertaakaan häneen päin.

Silloin muisti hän lord Winterin kohta saapuvan ja läsnä-olollaan antavan hänen vartijallensa uutta voimaa; hänen ensimäinen kokeensa oli mennyt myttyyn, vaan hän piti sen hyvänänsä, niinkuin keinoihinsa luottava nainen ainakin. Hän kohotti siis päätänsä, avasi silmänsä ja päästi heikon huokauksen.

Tämä huokaus saattoi Felton'in vihdoin kääntymään.

— Ah, te olette siis heränneet, rouva! sanoi hän; sitten minulla ei ole täällä mitään tekemistä enää. Jos te tarvitsette jotakin, niin helistäkää kelloa.

— Ah, Jumalani, Jumalani, kuinka minä olen kärsinyt! mutisi mylady sointuvalla äänellänsä, joka, niinkuin muinaisten noitien, lumosi kaikki, ketä hän tahtoi saattaa turmioon.

Ja nousten vähän ylemmäksi nojatuolissansa, rupesi hän vielä viehättävämpään ja vapaampaan asentoon kuin missä hän maatessaan oli ollut.

Felton nousi seisovilleen.

— Teille tarjotaan ruokaa kolmesti päivässä, rouva, sanoi hän; kello yhdeksän aamusella, kello yksi päivällä ja kello kahdeksan iltasella. Jos ette tyydy siihen, saatte itse määrätä toiset ajat näiden ehdoteltujen sijaan, sillä tässä kohden mukaudutaan teidän tahtonne jälkeen.

— Mutta täytyykö minun olla yksin tässä avarassa synkässä huoneessa? kysyi mylady.

— Eräs nainen täältä lähistöstä on pyydetty tänne ja saapuu huomenna; hän tulee luoksenne niin usein kuin haluatte.

— Minä kiitän teitä, hyvä herra, vastasi vanki nöyrästi.

Felton kumarsi ja meni oveen päin. Juuri samassa kun hän oli astumaisillaan yli kynnyksen, näkyi lord Winter käytävässä, sama sotamies jälessä, joka oli mennyt ilmoittamaan hänelle mylady'n pyörtymisestä; hänellä oli kädessä hajusuolapullo.

— No, mikäs täällä on hätänä? kysyi hän ivallisella äänellä, nähdessään vangin ylhäällä ja Felton'in pois menossa. Jokos kuollut on herännyt uudestaan eloon? Peijakas, Felton poikaseni, etkö siis huomannut että sinua pidettiin vast'alkajana ja sinulle näyteltiin ensimmäinen näytös sitä ilveilystä, jonka me kaiketi saamme vielä nähdä kokonaisuudessaan, kaikkine vaiheineen?

— Niin minäkin uskoin, mylord, sanoi Felton, mutta kun vanki kaikessa tapauksessa on nainen, tahdoin minä osoittaa hänelle sitä kohteliaisuutta, jota jokainen sivistynyt mies on velkapää osoittamaan naista kohtaan, ellei naisen, niin kumminkin oman itsensä vuoksi.

Mylady'n koko ruumis värisi. Felton'in sanat kiitivät jäänä hänen suonissaan.

— Tuo kaunis, taiteellisesti hajotettu tukka, jatkoi Winter nauraen, tuo valkoinen nahka ja tuo haaveileva silmäys ei siis vielä ole vietellyt sinua, kivisydän?

— Ei, mylord, vastasi tunteeton nuori mies, ja olkaa vakuutettu, että minun viettelemisekseni tarvitaan muuta kuin naisen kavaluutta ja kiekailemista.

— Siinä tapauksessa, uljas luutnanttini, jätämme mylady'n keksimään toisia keinoja ja menemme syömään illallista. Ah, ole huoleti, hänellä on rikkaat keksintälahjat, ja ilvenäytelmän toinen näytös seuraa kai aivan kohta ensimäisen jälkeen.

Ja näin sanoen otti lord Winter Felton'in käsivarresta ja meni nauraen pois hänen kanssansa.

— Oh, minä kyllä olen keksivä mitä sinä tarvitset! mutisi mylady kiristellen hampaitansa; ole huoleti, onnistumaton munkkiraukka, kurja sotilaspyhimys, joka olet leikannut sotilaskauhtanasi munkkikaapusta.

— Mutta kesken puheen, mylady, jatkoi lord Winter pysähtyen kynnykselle, elkää antako myttyyn menneen kokeenne häiritä ruokahaluanne. Maistelkaa kanaa ja kalaa, joita minä, kunniani kautta, en ole antanut myrkyttää. Minä olen hyvässä sovussa kokkini kanssa ja kun hän ei saa periä minua, luotan minä häneen hyvästi. Tehkää te samoin. Hyvästi, rakas siskoni! Me tapaamme ensi pyörtymyskohtauksessa!

Tässä oli melkein enemmän kuin mylady voi sietää; hänen kätensä pusertuivat kovasti nojatuolia vasten, hänen hampaansa kirisivät hiljaa, hänen silmänsä seurasivat oven liikettä, joka sulkeutui lord Winter'in ja Felton'in jälkeen, ja kun hän näki olevansa yksinään, valtasi hänet uusi epätoivon puuska; hän loi silmänsä pöytään päin, näki veitsen välkkyvän, hypähti pöydän luokse ja tempasi veitsen; mutta hän pettyi pahasti, sillä veitsen terä oli pyöreäkärkinen ja taipuvaa hopeata.

Naurun hohotus kuului oven takaa ja se aukeni uudestaan.

Ha, ha! nauroi lord Winter, ha, ha, ha! Katsoppas, kelpo Felton'ini! Muistatkos mitä sanoin! Tuo veitsi oli ai'ottu sinua varten; hän olisi sinut tappanut; näetkös, se on hänen juoniansa, noin tavalla, tai toisella, vapauttaa itsensä semmoisista ihmisistä, jotka haittaavat häntä. Jos minä olisin seurannut neuvoasi, jos veitsi olisi ollut terävä ja kovaa terästä, niin: hyvästi Felton! Hän olisi tappanut ensin sinut ja sitten kaikki muut. Katsoppas, John, kuinka hyvin hän osaa pitää veistä kädessänsä.

Mylady piteli todellakin vielä suonenvedon tapaisesti vahingotonta veistä kädessänsä, mutta nuo viimeiset sanat, tuo lisäloukkaus, veivät voimat hänen käsistänsä, eivätkä ainoastaan hänen voimiansa vaan myöskin tahtonsa.

Veitsi putosi lattialle.

— Te olette oikeassa, mylord, sanoi Felton inhoa ilmoittavalla äänellä, joka tuntui mylady'n sydämmen pohjaan saakka, te olette oikeassa ja minä olen väärässä.

Molemmat menivät ulos.

Mutta tällä kertaa kuunteli mylady vielä tarkemmin kuin äsken ja hän kuuli heidän askeltensa etenevän käytävässä ja vihdoin sammuvan kokonaan kuulumattomiin.

— Minä olen hukassa mutisi hän, minä olen sellaisten miesten käsissä, joihin minä en voi koskaan vaikuttaa enempää kuin pronssi- tai kivipatsaihin, he osaavat minut ulkoa ja ovat terästetyt minun aseitani vastaan.

— Kumminkin on mahdotonta että tämä saattaa päättyä heidän tahtonsa mukaan. Tämä viimeinen miete, tämä viimeinen vaistomainen toivon palaus osoittaa, ett'ei pelko ja arkuus kauvan voinut viihtyä tuossa syvässä sielussa. Mylady istuutui pöytään, söi useita ruokalaatuja, joi vähän Espanjan viiniä ja tunsi koko jäntevyytensä palaavan.

Ennenkuin hän rupesi levolle, oli hän jo tutkistellut ja joka puolelta tarkastellut vartioittensa puheita, liikkeitä, viittauksia ja merkkejä, jopa äänettömyyttäkin, ja tuon syvän, taitavan ja kokeneen tutkimuksen tuloksena oli, että Felton oli kumminkin hänen vainoojistansa kaikkein helpommin haavoitettava.

Yksi sana varsinkin alinomaa pyörii vangin mielessä.

— Jos olisin seurannut sinun neuvoasi, oli lord Winter sanonut Felton'ille. Felton oli siis puhunut jotakin hänen eduksensa, koska lord Winter ei ollut tahtonut seurata hänen neuvoansa.

— Paljo tai vähä, tuumaili mylady, tuolla miehellä on kuitenkin kipene sääliä sydämmessänsä. Siitä kipeneestä sytytän minä tulipalon, joka on hänet polttava.

— Mitä tuohon toiseen tulee, hän tuntee minut; hän pelkää minua ja tietää, mitä hänellä on minulta odotettavana, jos koskaan pääsen hänen käsistänsä; on siis vallan tarpeetonta koettaakaan mitään hänen kanssansa.

— Mutta Felton, se on toinen asia; hän on nuori, kokematon, turmeltumaton mies ja näyttää olevan siveä; niiden ominaisuuksien avulla on mahdollista saattaa hänet turmioon.

Ja mylady pani maata ja nukkui hymy huulilla; ken olisi nähnyt hänen nukkuvan, olisi luullut näkevänsä nuoren tytön uneksivan siitä kukkaiskiehkurasta, jolla hän ensi juhlatilaan oli koristava päätänsä.

Vankeuden toinen päivä.

Mylady näki unta, että hänellä viimeinkin oli d'Artagnan vallassansa, että hän oli näkemässä hänen mestaustansa ja tuon vihatun veren, joka virtasi pyövelin kirveen iskusta, näkeminen toi tuon suloisen hymyilyn hänen huulillensa.

Hän nukkui miten nukkuu vanki, jota tuudittaa hänen ensimäinen toivonsa.

Kun seuraavana aamuna tultiin hänen huoneesensa, nukkui hän yhä vielä. Felton pysyi käytävässä, hänellä oli mukanansa se nainen, josta hän edellisenä päivänä oli puhunut ja joka äsken oli saapunut linnaan. Tuo nainen tuli sisään, lähestyi mylady'n vuodetta ja tarjosi hänelle palvelustansa.

Mylady oli tavallisesti kalpea, ja hänen ihonsa saattoi siis helposti pettää ensi kertaa näkijän.

— Minulla on kuume, sanoi hän; en ole nukkunut hiventäkään koko tänä pitkänä yönä. Minä kärsin hirveästi; mahdatteko te olla ihmisellisempi minua kohtaan kuin mitä eilen oltiin? Minä en pyydä mitään muuta kuin saada pysyä vuoteella.

— Tahdotteko kenties lääkäriä? kysyi nainen.

Felton kuunteli tuota puhetta sanaakaan virkkamatta.

Mylady arveli että kuta enemmän väkeä häntä ympäröi, sitä enemmän hänellä olisi hellytettäviä ja sitä tarkemmaksi tulisi lord Winterin varovaisuus. Sitä paitsi lääkäri saattoi julistaa sairauden olevan teeskentelyä ja kun mylady oli menettänyt ensimäisen pelin, ei hän tahtonut menettää toista.

— Lääkäriä, sanoi hän, mitä se hyödyttäisi? Julistivathan nuo herrat eilen, että minun huono vointini oli vaan ilvettä, tänäpäivänä varmaankin kävisi samoin, sillä eilisestä illasta saakka on kyllä ollut aikaa valmistella tohtoria.

— Sanokaa sitten, rouva hyvä, itse, puuttui Felton puheesen, alkaen tulla kärsimättömäksi, sanokaa sitten itse, millä tavoin tahdotte kanssanne meneteltävän.

— Mutta Herran tähden, kuinka minä sitä tietäisin? Minä tunnen kärsiväni tuskia, siinä kaikki; menetelkää minun kanssani niinkuin tahdotte, yhden tekevä minusta.

— Menkää noutamaan lord Winter tänne, sanoi Felton, väsyneenä tuohon lakkaamattomaan vaikerrukseen.

— Oi, ei, ei, huudahti mylady, ei, hyvä herra, elkää kutsuko häntä tänne, minä rukoilen teitä! Minä voin hyvin, minä en tarvitse mitään, elkää kutsuko häntä tänne!

Hän painoi noihin sanoihin niin ylenmääräisen kiihkon, niin vastustamattoman kaunopuheliaisuuden, että Felton tahtomattansa astui muutamia askelia huoneesen.

— Se naula veti, ajatteli mylady itsekseen.

— Mutta, rouva hyvä, sanoi Felton, jos te todella olette sairas, lähetetään noutamaan lääkäriä, ja jos te petätte meitä, on se sitä pahempi teille itsellenne, vaan emmehän tarvitse sitten soimata itseämme mistään.

Mylady ei vastannut mitään, painoi vaan kauniin päänsä tyynyä vasten ja ratkesi itkemään ja nyyhkyttämään.

Felton katsoi häneen hetkisen tavallisella tunteettomuudellansa, mutta nähdessään että itkeminen uhkasi käydä pitkälliseksi, meni hän pois. Nainen meni hänen mukanansa. Lord Winteriä ei näkynyt.

— Luulenpa että minulle rupeaa päivä kajastamaan, mutisi mylady ja hän tuli vallan raivoon pelkästä ilosta; mutta hän kääriytyi peitteensä sisään, kätkeäksensä ilonsa purkaukset kaikilta, jotka ehkä katselivat häntä salaa.

Kaksi tuntia kului.

— Nyt on aika taudin tau'ota, sanoi hän; minä tahdon nousta vuoteelta ja jo tänä päivänä koettaa saada jotakin menestymään; minulla ei ole kuin kymmenen päivää ja tänä iltana on niistä jo kaksi kulunut.

Aamulla oli tuotu sisään hänen aamiaisensa. Hän arveli sen vuoksi että kohta kaiketi tultiin noutamaan ruokapöytää pois ja että hän silloin taas saisi nähdä Felton'in.

Mylady ei pettynytkään; Felton ilmestyi taas ja, kysymättä oliko mylady koskettanut ruokaa tai ei, viittasi että vietäisiin pois pöytä, joka tavallisesti kannettiin sisään valmiiksi katettuna.

Felton jäi viimeiseksi; hänellä oli kirja kädessä? Mylady leväten nojatuolissa lähellä uunia, kauniina, kalpeana ja nöyränä, näytti pyhältä neitsyeltä, joka odotti marttiiraseppelettä.

Felton lähestyi häntä ja virkkoi:

— Lord Winter, joka on katolilainen niinkuin tekin, rouva, on arvellut, että niiden hartausharjoitusten ja menojen kaipio, jotka kuuluvat teidän uskontoonne, on teille tuskallista; hän sallii sen vuoksi teidän joka päivä lukea niitä rukouksia, jotka kuuluvat teidän messuunne, ja tässä on teille käsikirja.

Katsanto, mikä näkyi Felton'in muodossa hänen asettaessaan kirjaa sille pienelle pöydälle, jonka ääressä mylady istui, ääni, millä hän lausui sanat teidän messuunne, halveksiva hymy, mikä seurasi noita sanoja, saattoivat mylady'n kohottamaan päätänsä ja katsomaan upseeria vähän tarkemmin.

Silloin huomasi hän tuon koristelemattoman päähineen, tuon ylenmääräisesti yksinkertaisen puvun, tuon marmorisileän mutta samalla yhtä kovan ja lujan otsan ja tunsi miehen yhdeksi noita synkkämielisiä puritaaneja, joita hän niin usein oli tavannut Jaakko-kuninkaan ja Ranskan kuninkaan hovissa, jonne he, Bartholomeon yön muistosta huolimatta, toisinaan tulivat pakopaikkaa hakemaan.

Hänelle pälkähti yht'äkkiä päähän eräs noita pikaisesti syntyviä ajatuksia, joita ainoastaan nerokkaat ihmiset ratkaisevana hetkenä saavat aivoihinsa, ja joista usein heidän kohtalonsa tai elämänsä riippuu.

Nuo kaksi sanaa teidän messuunne ja yksi ainoa Felton'in silmäys olivat todella osoittaneet hänelle, mikä paino oli siinä vastauksessa, jonka hän oli hänelle antava.

Mutta hänen nopea käsityksensä, joka hänelle oli ominaista, toi vastauksen valmiina hänen huulilleen.

— Minäkö! sanoi hän ylenkatseellisella äänellä, samallaisella, jota nuori upseeri oli käyttänyt, minäkö, hyvä herra, minun messuani! Lord Winter, tuo turmeltunut katolilainen, tietää vallan hyvin ett'en minä ole hänen uskontoansa ja tämä on vaan ansa, jonka hän tahtoo virittää minulle.

— Mitä uskontoa te sitten olette; rouva? kysyi Felton kummastuksella, jota hän kaikista peittelemisistä huolimatta ei voinut täydelleen salata.

— Sen minä olen teille ilmoittava sinä päivänä, jolloin olen kylliksi kärsinyt uskoni tähden, huudahti mylady teeskennellyllä innostuksella.

Felton'in silmäys paljasti mylady'lle kaikessa laajuudessaan sen alan, jonka hän oli raivannut itselleen tuolla ainoalla sanalla.

Mutta nuori upseeri pysyi äänetönnä ja liikkumattomana, hänen silmäyksensä vaan oli puhunut.

— Minä olen vihamiesteni käsissä, jatkoi hän sillä innostuksen äänellä, jonka hän tiesi olevan puritaaneille ominaista. No niin, pelastakoon Jumala minut, tai tulkoon minulle kuolema Jumalani tähden! Siinä on vastaus, jonka pyydän teidän viemään lord Winterille. Ja tuon kirjan, lisäsi hän osoittaen käsikirjaa, mutta koskematta sitä, ikäänkuin tuo koskettaminen olisi häntä saastuttanut, saatte viedä takaisin ja itse käyttää sitä, sillä te olette epäilemättä kahdella tavoin lord Winterin rikostoveri, hänen rikostoverinsa niinhyvin vainoojana kuin vääräuskolaisena.

Felton ei vastannut mitään, otti vaan kirjan samalla inholla, jota hän jo oli osoittanut sitä tuodessaan, ja meni mietteissään pois.

Kello viisi iltapäivällä tuli lord Winter. Mylady'llä oli ollut koko päivä aikaa miettiä, kuinka hänen olisi menetteleminen; hän otti lordia vastaan niinkuin nainen, joka on voittanut takaisin kaikki edut puolellensa.

— Näyttääpä siltä, virkkoi paroni, istahtaen nojatuoliin vastapäätä mylady'ä, ja ojentaen huolettomasti jalkansa uuninliestä kohden, näyttääpä siltä kuin oltaisiin uskonluopioita!

— Mitä te tarkoitatte, herra?

— Minä tarkoitan että siitä lähtien kuin viimeksi tavattiin, ollaan muutettu toiseen uskoon. Oletteko kentiesi menneet naimisiin kolmannelle miehelle, joka on protestantti?

— Selittäkää, mylord, jatkoi vanki arvokkaasti, sillä minä kyllä kuulen teidän sananne, vaan minä en käsitä niitä?

— Teillä ei siis ole kai mitään uskontoa laisinkaan, ja se minua enemmän miellyttää, virkkoi lord Winter, hymyillen ivallisesti.

— Varmaankin olisi se enemmän teidän periaatteidenne mukaista, vastasi mylady kylmästi.

— Oh, minun täytyy tunnustaa, että se on minulle vallan yhdentekevää.

— Oh, teidän ei tarvitsisi sanoa, että uskonto on teille yhdentekevää; teidän riettautenne ja rikoksenne todistavat sitä kylliksi.

— Mitä? Tekö puhutte riettauksista, rouva Messalina, ja rikoksista, lady Macbeth! Minä joko kuulin väärin tai te, jumal'auta, olette koko lailla häpeämätön!

— Te puhutte tuolla tavoin, kun tiedätte että meitä kuunnellaan, virkkoi mylady kylmästi ja kun koetatte yllyttää vanginvartijanne ja pyövelinne minua vastaan.

— Vanginvartijani! Pyövelini! Kas vaan, rouvaseni, nythän rupeatte oikein runolliseksi ja eilinen ilvenäytelmä muuttuu murhenäytelmäksi. Mutta vähät siitä, kahdeksan päivän perästä olette siellä, missä teidän pitää olla, ja sitten on minun tehtäväni täytetty.

— Häpeällinen, jumalaton tehtävä! lausui mylady semmoisella innostuksella, millä viattomasti syytetty syyttää tuomareitansa.

— Luulenpa totta tosiaan, sanoi Winter nousten seisovilleen, että tuo lutka on hullu! Kas niin, kas niin, hillitkää luontoanne, rouva puritaani, taikka minä suljetan teidät pimeään huoneesen. Hiisi vieköön, eiköhän vaan espanjalainen viinini liene noussut teidän päähänne? Mutta olkaa huoleti, tuo humala ei ole vaarallista, eikä siitä ole mitään seurauksia.

Ja lord Winter meni pois kiroillen, mikä siihen aikaan kuului aatelistapoihin.

Felton seisoi todellakin oven takana ja kuuli joka sanan koko tuosta keskustelusta.

Mylady oli arvannut oikein.

— Niin, mene vaan matkoihisi! sanoi hän itsekseen; seuraukset tulevat kohtakin, mutta sinä, narri, et niitä saa nähdä ennen kuin on myöhäistä niitä välttää.

Taas tuli hiljaisuus ja kaksi tuntia kului; illallinen kannettiin sisään ja mylady tavattiin lukemassa ääneen rukouksiansa, joita hän oli oppinut toisen miehensä vanhalta palvelijalta, ankaralta puritaanilta. Hän näytti olevan innostuksen vallassa eikä näyttänyt laisinkaan huomaavan mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Felton antoi merkin ett'ei häntä häirittäisi ja kun kaikki oli järjestyksessä, meni hän sotamiesten kanssa hiljaa ulos.

Mylady tiesi että häntä saatettiin salaa katsella; hän luki siis rukouksen loppuun ja hän huomasi että sotamies, joka vartioitsi käytävässä, ei astunut enää samalla tavoin kuin ennen ja että hän tuntui kuuntelevan häntä.

Tällä erää ei hän toivonutkaan enempää, hän nousi tuoliltaan, istuutui pöytään, söi vähän ja joi vaan vettä.

Tunnin perästä tultiin ottamaan pöytää pois, mutta mylady huomasi että tällä kertaa ei Felton ollut sotamiesten muassa.

Nuori upseri siis pelkäsi nähdä häntä kovin usein.

Hän kääntyi seinään päin hymyilläksensä, sillä siinä hymyilyssä kuvautui sellainen voitonriemu, että se olisi ollut kylliksi häntä syyttämään.

Hän antoi vielä puoli tuntia kulua ja kun kaikki oli vielä hiljaista vanhassa linnassa eikä muuta kuulunut kuin aaltojen herkeämätön pauhu, tuo valtameren voimakas huo'unta, alkoi hän puhtaalla, sulosointuisella äänellänsä laulaa ensimäistä värssyä eräästä virrestä, joka on puritaanin suosituimpia.

Sä Herra meidät ylönannat
Vaan koettaakses uskoamm'
Ja voiton palmun viimein kannat,
Kun vanhurskaudess' vaellamm'.

Värssyt eivät olleet kovin hääviä, kaukana siitä, mutta niinkuin tiedetään, eivät puritaanit olleet juuri mitään runoseppiä.

Laulaessaan kuunteli mylady: sotamies oven takana oli pysähtynyt niinkuin olisi hän kiveksi muuttunut. Mylady sai siis päättää, minkä vaikutuksen hän oli aikaan saanut.

Sitten jatkoi hän lauluansa sanomattoman innokkaasti ja tunteellisesti; hänestä tuntui kuin hänen laulunsa olisi levennyt kauvaksi holvien alle ja ikäänkuin salainen tenho mennyt pehmittämään hänen vartiainsa sydämmiä; näyttipä kumminkin siltä kuin vartija-sotamies, joka epäilemättä oli harras katolilainen, olisi pudistellut itsestään tuon lumouksen, sillä hän virkkoi oviluukun kautta:

Vankeuden kolmas päivä.

Felton oli hullautunut; mutta vielä tarvittiin yksi askel: Felton piti saada jäämään pitemmäksi aikaa huoneesen, tai oikeammin, jäämään yksin hänen kanssansa; mutta vielä ei ollut mylady oikein selvillä siitä, kuinka hän voisi päästä niin kauvaksi.

Vielä enemmän: hänen piti saada Felton puhumaan, voidaksensa itse ruveta puhumaan; sillä mylady tiesi vallan hyvin, että hänen suurin viehätysvoimansa oli hänen äänessänsä, jonka avulla hän osasi saada ihmisellisen puheen kuulumaan melkein taivaalliselta.

Ja sittenkin saattoivat mylady'n aikeet mennä myttyyn, sillä Felton'ia oli varoitettu pienimmistäkin kohdista. Tästä hetkestä saakka valvoi hän kaikkia, kaikkia sanojansa, silmäyksiänsä, liikkeitänsä, jopa hengitystänsäkin, jonka voisi selittää huokaukseksi. Sanalla sanoen, hän tutki ja harjoitteli kaikkea niinkuin taitava näyttelijätär harjoittelee uutta roolia, johon hän ei ole tottunut.

Lord Winterin suhteen oli hän täysin selvillä; hänen tuli olla äänetön ja arvokas hänen seurassaan, toisinaan kiusoittaa häntä teeskennellyllä halveksimisella, ynseällä sanalla, yllyttää häntä uhkauksiin ja väkivaltaisuuksiin, jotka olisivat vastakohtana hänen nöyryydellensä, — semmoinen oli hänen suunnitelmansa. Felton'in tuli kaikkea tuota nähdä; hän ei kenties virkkaisi mitään, vaan hän näkisi sitä.

Aamulla tuli Felton tavallisuuden mukaan, mutta mylady antoi hänen järjestää aamiaisen, puhuttelematta häntä sanallakaan. Kun hän oli menemäisillään, tunsi mylady toivon kipinän povessaan, sillä hän luuli huomaavansa että Felton aikoi häntä puhutella; mutta vaikka Felton'in huulet liikkuivat, ei hän saanut sanaa suustansa, ja viimein hillitsi hän sydämmensä eikä lausunut niitä sanoja, joita hän oli lausumaisillaan, vaan meni äänetönnä pois.

Kello kaksitoista tuli lord Winter sisään. Oli kaunis talvipäivä, Englannin vaalean auringon säde, joka loistaa, vaan ei lämmitä, pilkisti huoneesen ikkunaristikon lävitse.

Mylady katseli ulos ikkunasta eikä ollut kuulevinaan että ovea avattiin.

— Ah, sanoi lord Winter, sittenkuin on näytelty ilvenäytelmää ja murhenäytelmää, ruvetaan näyttelemään surumielisyyttä.

Vanki ei vastannut.

— Niin, niin, jatkoi lord Winter, kyllä ymmärrän: te tahtoisitte vapauteenne tuonne rannalle; te haluaisitte päästä hyvällä laivalla kyntelemään tuota vihreätä merta; no, malttakaa, malttakaa! Neljän päivän perästä on tuo ranta ja meri teille avoinna, niin, ehkäpä enemmän avoinna kuin tahtoisittekaan, sillä neljän päivän perästä pääsee Englanti teistä.

Mylady liitti kätensä ristiin ja nosti kauniit silmänsä taivasta kohden.

— Jumalani, Jumalani, virkkoi hän suloisella äänellä kuin enkeli, anna anteeksi tuolle miehelle, niinkuin minä hänelle anteeksi annan!

— Niin, rukoile vaan, sinä kadotettu syntinen! huudahti parooni; sinun rukouksesi on sitä jalomielisempi, kun minä vannon sinulle, että nyt olet semmoisen miehen käsissä, joka ei ole antava sinulle anteeksi.

Ja hän meni ulos.

Samassa silmänräpäyksessä kuin hän meni, loi mylady terävän silmäyksen puoli-avoimen oven lävitse ja näki Felton'in pujahtavan syrjään, ett'ei mylady häntä huomaisi.

Silloin lankesi hän polvilleen rukoilemaan.

— Jumalani, Jumalani, sanoi hän, Sinä tiedät, minkä pyhän asian tähden minä kärsin! Anna minulle myöskin voimaa kärsiä!

Ovi aukeni hiljaa; kaunis rukoilija ei ollut sitä huomaavinansa; hän jatkoi itkuisella äänellä:

— Sinä koston Jumala, sinä laupeuden Jumala! Sallitko tuon miehen kurjamaisten aikomusten toteutua?

Sitten vasta oli hän kuulevinansa Felton'in askeleita ja ajatuksen nopeudella kohosi hän jaloilleen, punastuen, ikäänkuin hän olisi hävennyt että hänet tavattiin polvillaan.

— Minä en tahdo häiritä rukoilevia, rouva, sanoi Felton vakavasti; elkää häiriytykö minun tähteni, minä pyydän hartaasti!

— Kuinka te tiedätte että minä rukoilin? sanoi mylady nyyhkyttäen. Te erhetyitte, herra, minä en rukoillut.

— Luuletteko sitten, rouva, vastasi Felton yhtä vakavasti, vaan vähän lempeämmästi, että minä pidän oikeutenani estää kenenkään luodun olennon lankeamasta polvilleen Luojansa eteen? Ei, Jumala siitä varjelkoon! Katumus sopii niin hyvin rikollisille, olkoon heidän rikoksensa mikä hyvänsä; rikollinen on minulle pyhä, Jumalan jalkain juureen langenneena.

— Minä rikollinen! sanoi mylady hymyillen niin että tuomion-enkelikin olisi lauhtunut. Rikollinen! Jumala, sinä tiedät, olenko minä rikollinen! Sanokaa, että minä olen tuomittu, hyvä herra, olkoon niin, mutta te tiedätte itse, että Jumala rakastaa marttiiroja, sallii viattomainkin toisinaan joutua tuomion alaisiksi.

— Jos te olisitte tuomittu, jos te olisitte viaton, jos te olisitte marttiira, vastasi Felton, olisi teillä vielä suurempi syy rukoilla, ja minä itse auttaisin teitä rukouksillani.

— Ah, te olette Jumalan lapsi, huudahti mylady heittäytyen hänen jalkoihinsa, minä en kestä enää, sillä minä pelkään voimaini pettävän sillä hetkellä kuin minun täytyy taistella ja tunnustaa uskoni; kuulkaa siis epätoivoon joutuneen naisen rukous. Teitä petetään, hyvä herra, mutta siitä ei nyt ole kysymys; minä pyydän vaan yhtä armoa, yhtä ainokaista, ja jos te suotte minulle sen, siunaan minä teitä sekä tässä että tulevaisessa elämässä.

— Puhukaa herralleni, sanoi Felton; minulla ei onneksi ole anteeksi-antamista eikä rankaisemista; minua korkeampi on se mies, jolle Jumala on pannut sen vastuun-alaisuuden.

— Ei, teille, ainoastaan teille. Kuulkaa minua ennemmin kuin olette avullisena minun alennukseeni, minun häväisemiseeni.

— Jos te olette ansainneet tämän alennuksen, rouva, jos te itse olette vetäneet päällenne tämän häväistyksen, täytyy teidän ruveta sen alaiseksi, uhrataksenne siten Jumalalle.

— Mitä te sanotte? Ah, te ymmärrätte minua väärin! Kun minä puhun häväistyksestä, luuletteko te minun tarkoittavan jotakin rangaistusta, vankeutta tai kuolemaa? O, olisikko se Jumalalle otollista! Mitä minä huolin kuolemasta tai vankeudesta!

— Nyt en minä enää teitä ymmärrä, rouva, sanoi Felton.

— Tai ette ole ymmärtävinänne, hyvä herra, vastasi vanki hymyillen epäilevästi.

— En totta tosiaan, sotilaskunniani kautta, kristinuskon nimessä!

— Kuinka? Ettekö siis tiedä mitä lord Winter minulle aikoo?

— En.

— Mahdotonta! Te, hänen uskottunsa!

— En koskaan valhettele, rouva.

— Oh, hän ei sitä niin paljon peittele, ett'ei sitä voisi arvata.

— Minä en koeta arvata mitään, rouva hyvä; minä odotan kunnes minulle uskotaan asioita, ja paitsi mitä lord Winter on sanonut minulle teidän kuullen, hän ei ole minulle mitään uskonut.

— Mutta, huudahti mylady sanomattoman totuudenmukaisella äänellä, ettekö te siis olekkaan hänen rikostoverinsa? Ettekö te siis tiedäkkään että hän aikoo minua häväistä tavalla, jolle ei mikään maallisen rangaistuksen kauheus vertoja vedä?

— Te petytte, rouva, sanoi Felton punastuen; lord Winter ei voi tehdä semmoista rikosta.

— Hyvä! mietti mylady itsekseen; tietämättä mitä se onkaan, nimittää hän sitä jo rikokseksi.

Sitten virkkoi hän ääneen:

— Tuon katalan miehen ystävä pystyy kaikkeen.

— Ketä te sanotte katalaksi? kysyi Felton.

— Onko koko Englannissa kahta miestä, jolle semmoinen nimitys voi sopia?

— Te tarkoitatte Georges Williers'iä, sanoi Felton, jonka silmät alkoivat säkenöidä.

— Jota epäjumalanpalvelijat, uskottomat pakanat nimittävät Buckingham'in herttuaksi, lisäsi mylady; minä en osannut luulla koko Englannissa olevan miestä, joka tarvitsisi niin pitkiä selityksiä, arvataksensa ketä minä tarkoitin.

— Herran käsi on ojennettu häntä vastaan; hän ei ole välttävä ansaittua rangaistustansa.

Felton ilmoitti Buckingham'in herttuata kohtaan samaa inhoa, mitä kaikki englantilaiset tunsivat tuota miestä kohtaan, jota itse katolilaisetkin sanoivat nylkyriksi, verenimijäksi, irstailijaksi ja jota puritaanit nimittävät suorastaan saatanaksi.

— O, Jumalani, Jumalani! huudahti mylady, kun minä pyydän teitä toimittamaan tuolle miehelle sen rangaistuksen, johon hän on tehnyt itsensä syypääksi, tietäkää, ett'en minä etsi omaa kostoani, vaan kokonaisen kansan vapautta, — sitä minä teiltä rukoilen.

— Tunnetteko te siis hänet? huudahti Felton.

— Vihdoinkin tekee hän minulle kysymyksen, mietti mylady itsekseen, riemastuneena siitä että niin pian oli saavuttanut niin suuren voiton. Ah, kysyttekö, tunnenko minä häntä! Kyllä tunnen, ja kovaksi onnekseni, ikuiseksi onnettomuudekseni!

Ja mylady väänteli käsiänsä kuni raatelevien tuskien vallassa.

Felton tunsi epäilemättä povessaan, että hänen voimansa alkoivat uupua ja hän astui askeleen oveen päin; vanki, joka ei silmänräpäykseksikään heittänyt häntä näkyvistänsä, syöksähti hänen jälkeensä ja pidätti hänet.

— Herrani, huudahti hän, olkaa hyvä, olkaa lempeä, kuulkaa minun rukoukseni! Se veitsi, jonka paroni julmassa aavistuksessaan ryösti minulta pois, koska hän tietää mitä sillä tekisin ... ah, kuunnelkaa minua loppuun ... armosta, armeliaisuudesta antakaa minulle se veitsi vaan silmänräpäykseksi! Minä syleilen teidän polvianne; ajatelkaas, te suljette oven, en minä teille mitään pahaa tahdo tehdä; Jumalani, tahtoisinko teille mitään pahaa tehdä, teille, ainoalle oikeamieliselle, hyvälle, säälivälle olennolle jonka olen löytänyt, teille, joka ehkä olette minun pelastajani! Antakaa minulle se veitsi yhdeksi minuutiksi vaan, minä annan sen teille takaisin oviluukusta. Yhdeksi minuutiksi vaan, herra Felton, ja te olette silloin pelastaneet minun kunniani.

— Te tahdotte murhata itsenne! huudahti Felton kauhistuneena, unhottaen vetää kätensä irti vangin käsistä; murhata itsenne!

Felton seisoi liikkumattomana, kahden vaiheella.

— Hän empii vielä, ajatteli mylady; minä en ole ollut kylliksi totuudellinen.

Askeleita kuului käytävässä; mylady tunsi ne lord Winter'in askeleiksi.

Felton tunsi ne myös ja astui askeleen oveen päin.

Mylady syöksähti hänen luoksensa.

— Oh, ei sanaakaan, sanoi hän hiljaa ja hätäisesti, ei sanaakaan tuolle miehelle siitä, mitä olen teille puhunut, sillä silloin olen hukassa, ja te, te...

Kun askeleet lähenivät, vaikeni hän, pelosta että hänen äänensä kuuluisi, ja hän painoi sanomattomalla kauhistuksella kauniin kätensä Felton'in suulle.

Felton työnsi hiljaa pois luotansa mylady'n, joka vaipui erääsen lepotuoliin.

Lord Winter kulki oven sivuitse pysähtymättä, ja askelten kuultiin etenevän.

Kalmankalpeana seisoi Felton muutamia silmänräpäyksiä, tarkasti kuunnellen, mutta kun askeleet herkesivät kuulumasta, hengitti hän taas, ikäänkuin unesta heränneenä, ja syöksähti ulos huoneesta.

— Ah, sanoi mylady, kuunnellen vuorostaan Felton'in askeleita, jotka poistuivat vastapäiseen suuntaan kuin lord Winter'in, vihdoinkin olet kynsissäni!

Mutta pian synkistyivät taas hänen kasvonsa.

— Jos hän kertoo paroonille, sanoi hän, olen minä hukassa, sillä parooni, joka kyllä tietää että minä en tapa itseäni, asettaa hänen läsnä-ollessaan veitsen minun käteeni, ja silloin saa hän nähdä koko tuon minun epätoivoni olleen vaan teeskenneltyä.

Hän meni peilin eteen ja tarkasteli itseänsä; hän ei ollut koskaan ollut niin kaunis.